Anime ja taide

Takako Shimuran vesivärityöt ovat perhanan nättejä. Kahdesta nuoresta transsukupuolisesta kertovasta Hourou Musuko -mangasta on tulossa Aoi Hanan vanavedessä animekin tammikuussa, joten se saa edustaa tässä syvällistä laatusarjaa.

Olen populisti, kuten olen aiemmin maininnut. En usko absoluuttiseen sisällöllisen laadun käsitteeseen, vaan siihen että on olemassa erilaisia ihmisiä, erilaisia preferenssejä ja tarpeita sekä erilaisiin preferensseihin ja tarpeisiin vastaavia teoksia.

Lisäksi uskon, että itsensä korottaminen Laatusarjoista nauttivaan älylliseen eliittiin on pitemmän päälle hupsua, koska aina löytyy joku jolla on vielä elitistisempi ja omasta mielestään kypsempi maku kuin sinulla. Koska sisällöllinen laatu on näin ollen aina subjektiivinen mittari voi teos lopulta olla absoluuttisen huono vasta, jos ei ole olemassa yhtään ihmistä joka pitäisi siitä.

Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö tiedostaisi sitä, että joidenkin teosten taiteelliset ambitiot ovat korkeammalla kuin toisten, kuten Arana aikoinaan pohti. (Tämä menee sen "erilaisiin tarpeisiin vastaamisen" alle.) Tämäkin on tunnetusti joillekin ihmisille vaikea käsite sisäistettäväksi, koska "animehan on vain halvalla tuotettua bulkkiviihdettä, lol."

Ja sitähän se monesti onkin. Tällä ajattelutavalla lankeaa kuitenkin perinteiseen "anime on genre" -perspektiiviharhaan - johon pudonneena saattaa olla vaikea nähdä metsää derivatiivisilta täytesarjoilta. Kuinka moni esimerkiksi USA:ssa joka vuosi alkavista sadoista TV-sarjoista on oikeasti kahvitauoilla puhututtavaa kamaa ja kuinka moni pelkkää asiansa ajavaa bulkkiviihdettä?

Aikoinaan kirjoitin:

Kuten toisaalla olenkin jo tullut sanoneeksi on animebisnes rankka, pienipalkkainen ja kuluttava ala, joten niillä jotka sille jäävät niin pitkäksi aikaa että pääsevät ohjaajiksi ja muiksi ylemmän tason hepuiksi luulisi olevan melko lailla kiinnostusta paitsi seuraavaa palkkapussiaan myös animaatiota itseään kohtaan. Luulisi, että heitä kiinnostaisi esimerkiksi animaation käyttö välineenä; se kaikki mitä sillä voi tehdä ja mitä sillä voi kertoa ja ilmaista.

Tämän lisäksi pohdin keväällä, että anime ei ole luovuuden kannalta oma memeettinen umpionsa, vaan niin manga, visual novelit kuin ranobetkin vaikuttavat siihen ja se niihin jatkuvasti. Tämän monet hyväksyvätkin mukisematta. Mutta entäs sitten jos joku ehdottaisi, että anime saattaa tehdä intertekstuaalisia viittauksia muuallekin kuin toisiin hahmokulttuuriteoksiin?

(Ja Akiyuki Shinbon tapauksessa myös nettimeemeihin?)

Kuten vaikkapa... oikeaan taiteeseen, jollaiseksi sitä kutsutaan?

Ja minkä vuoksi kukaan ei lotkauta korvaansakaan, kun Eiji Aonuma ja Shigeru Miyamoto sanovat tulevan Zelda-peli Skyward Swordin ulkoasun olevan pitkälti impressionistisen taiteen ja erityisesti Paul Cézannen (jonka fani Miyamoto on) inspiroimaa - mutta aika moni tyrskähtää epäuskoisena kun Fullmetal Alchemist -animen tekijät sanovat että juu, Irakin sotahan heillä oli mielessä? Aikuisista, ajattelevista ihmisistähän molemmissa on kyse. Molemmat alat ovat vieläpä samalla tavalla viihdeteollisuuden osia.

Vaikka eihän yhteiskunnallisten ilmiöiden kommentoiminen ole animelle lainkaan uusi asia. Jo vuosina 98-99 Cowboy Bebopin 23. jaksossa esiintynyt SCRATCH-kultti oli viittaus vain paria vuotta aiemmin joukkoitsemurhillaan maailmaa kohisuttaneeseen Heaven's Gate -kulttiin, ja jaksossa 4 esiintynyt ganymedeläisten merirottien pyyntiä vastustanut ekoterroristiryhmä Space Warriors puolestaan on logoaan myöten selvä parodia viime vuosina enemmänkin otsikoissa olleesta Sea Shepherd -organisaatiosta.

Vasemmalla: The Legend of Zelda: Skyward Sword. Oikealla: Paul Cézannen Mont Sainte Victoire.

Esimerkiksi Desuconin kunniavierasvastaava Drasa huomasi eräänä päivänä luennolla, että sen aiheena oleva runoilija Seiichi Niikuni (1925-1977) on mitä todennäköisimmin yksi Akiyuki Shinbon suurimpia inspiraationlähteitä. (Jos tämä kuulostaa naurettavalta ajatukselta, lienet sitä porukkaa joka on lokeroinut Shinbon mielessään pysyvästi tekotaiteelliseksi.) Niikuni on lännessä monelle täysin tuntematon nimi, joten en itse asiassa usko että kukaan muu on huomannut sitä täällä aiemmin - tuota linkattua Wikipedia-artikkeliakaan ei aluksi löytynyt englanniksi, vaan käännätin sen ihan vain tähän postaukseen linkkaamista varten.

Niikuni edusti ns. konkreettista runoutta, joka yhdistää kuvataiteen, kalligrafian ja lyriikan. Tässä on yksi hänen kuuluisimmista runoistaan - eikö se tuokin mieleen Shinbon välähdysmäiset tekstikikkailut ja kanjisanaleikit vaikkapa Sayonara Zetsubou-Senseistä tai Bakemonogatarista?

Kirsikankukkia ja kameleita, 1968

Kuuleman mukaan Niikuni harrasti myös performansseja, joissa hän viskeli maalia ympäriinsä. Mitä muita yhteyksiä odottaakaan vielä löytämistään?

Taiteellisuuden "vähemmän teennäisellä" puolella puolestaan odottaa noitaminA-sarja Kuuchuu Buranko pilkkumotiiveineen. Spekuloin, että sarjan ohjaaja Kenji Nakamura (jonka hatun aiempiin sulkiin kuuluu mm. Mononoke) on etsinyt inspiraationsa taiteilija Yayoi Kusamalta, jonka teokset ovat kovasti samantyylisiä. Hän on kärsinyt pitkään mielenterveysongelmista; varsin sopiva visuaalinen inspiraationaihe mielisairauksista kertovalle animesarjalle, siis.

Eikä taiteesta inspiroitumiseksi tarvita välttämättä edes mitään tiettyä taiteilijaa. Esimerkiksi Madhousen vuonna 2007 tuottaman Oh! Edo Rocketin impressionistinen, vapaaviivainen taustataide on kuin suoraan neliväriseksi muutettuja sumi-e -mustemaalauksia - sopivaa, kun ottaa huomioon sarjan historiallisen miljöön.

Sesshuu Tooyoo: Syysmaisema

Tekeekö vaikutteiden ottaminen muualtakin kuin hahmokulttuuriteollisuuden itsensä sisältä sitten animesta automaattisesti taidetta? Ei tietenkään.

Pelivertailuun palatakseni - kyseessä on hieman samanlainen munankuoriongelma kuin elokuvakriitikko Roger Ebertin jatkuvat väittelyt videopeliyhteisön kanssa siitä voivatko pelit olla taidetta. Ebertin ajatuksia seuraten pelit voivat sisältää taidetta, kuten vaikkapa musiikkia ja grafiikkaa, mutta se ei tee niistä itsestään taidetta, koska ne ovat fundamentaalisesti täysin toisen konseptin edustajia - samaan tapaan kuin shakkinappulat voivat olla taideteoksia, mutta shakkipeli itsessään ei.

Anime eroaa toki tästä keskustelusta siinä että toisin kuin pelit ne ovat valmiita, epäinteraktiivisia teoksia, joten niillä on täydet mahdollisuudet olla taidetta. (Ebert on itse asiassa yksi tunnetuimpia mainstream-elokuvakriitikoita, joka ylistää säännöllisesti anime-elokuviakin.) Samaan tapaan kuin peliyhteisö myös animeyhteisökin haluaa kuitenkin usein kovasti korostaa milloin minkäkin sarjan taiteellisuudesta; kyse on usein eräänlaisesta hyväksynnän ja oikeutuksen hakemisesta. Henkilökohtaisesti koko aihe on minusta melko lailla turha - kenties siksi olenkin populisti. Viihteellä on arvonsa, ja vaikka se olisikin hienoa viihdettä ei sitä ole pakko taiteeksi väittää. Ja eiväthän ne sulje toisiaan pois, vaikka monet niin yrittävät väittääkin.

Lisäksi kannattaa muistaa, että animen mahdollisten taiteellisten ansioiden tiedostaminen on kuin voittaisi paralympialaisissa - se ei tee sinusta normaalien ihmisten mielestä yhtään vähemmän nörttiä. Mutta saahan siitä aina aikaan kiinnostavia fandomkeskusteluja.