Tynnyristä kalastamista

Fanituotokset ovat kiehtova ilmiö. Ne tekevät yksisuuntaisesta kulttuurintuottamisesta Lawrence Lessigin sanoin "read/write-kulttuuria"; ne saattavat synnyttää draamaa tai seksuaalista jännitettä sinne missä sitä ei alkuteoksessa ole, tai jatkaa tarinaa suuntiin joihin alkuteoksen tekijä ei sitä ole halunnut viedä. Tietysti sen luomaa mahdollisuutta käytetään niin idässä kuin lännessäkin enimmäkseen masturbaatiomateriaalin luomiseen, mutta helmiä löytyy aina.

Tämä tuli mieleeni, kun luin alkuvuodesta Takotuboyan juonellisesti mielenkiintoista erodoojinshia Requiem 5 A Dream. Kuten Nova aikoinaan sanoi siinä porno tuntuu paikoin jopa päälleliimatulta ja irralliselta; vaikuttaa siltä että tekijä on halunnut kertoa oman näkemyksensä hahmoista ja niiden eräästä mahdollisesta tulevaisuudesta (joka on kaanonin puitteissa täysin realistinen - joskin tietysti sarjan genren johdosta täysin mahdoton), mutta on joutunut myös varmistamaan että joku ostaakin sitä.

Kaikki fanikulttuurin tuotteet eivät tietenkään synny maailmaan ihan itsestään.

Kuten tässä kirjoituksessa sivusin on teoksia monenlaisia, ja vaikka suuri osa niistä saakin Haruhin tai vaikkapa One Piecen tapaan alun perin alkunsa jonkun omia tuntojaan paperille vuodattavan nörtin sydänverestä vailla minkäänlaista laskelmointia ei se kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö tässäkin suhteessa laskelmoiviakin teoksia olisi olemassa. Aimai ja muu vihjailu on toki tuttu juttu shounen- ja nykyään seinenmangankin maailmasta, mutta oletteko koskaan pysähtyneet miettimään miten kaikki sai alkunsa - ja miksi homma ylipäätään pidetään vihjailuna eikä anneta homouden virrata lukijoiden iloksi?

Suurten muinaisten aikaan, kun moea ei vielä ollut olemassa, joutuivat yksinäiset nörtit katsomaan tyttöjensarjoja saadakseen päivittäisen annoksensa söpöjä 2D-tyttöjä. Mutta koska anime on bisnestä se tuppaa valumaan sinne missä on rahaa, ja näin ollen alettiin myös yksinäisille nörteille ennen pitkää tehdä sarjoja jotka kertoivat söpöistä tytöistä. Näin syntyi moe-estetiikka (jos sitä sellaiseksi haluaa sanoa), eikä otakujen enää tarvinnut katsoa Cardcaptor Sakuraa. (Tästä syystä shoujosarjojen estetiikka ja moe ovat edelleen hyvin lähellä toisiaan.)

Esimerkiksi Nanohan tapauksessa sarjan tekijät ovat itse sanoneet Nanohan ja Faten olevan pariskunta, mutta silti kirjoittaneet sarjan niin kuin näiden suhde olisi sen katsojilta "salattu." Ei yhtään rehellistä suudelmaa, esimerkiksi - vaikka hahmoilla lopulta on lopulta yhteinen kämppä ja parisänky.

...Ja tosiaan myös yhteinen loli, kuten Desuconin yuripaneelissakin mainittiin. Joka vieläpä onnistuu näyttämään molemmilta äideiltään vaikkei mitään sukua olekaan, kuten TV Tropes huomaavaisesti muistuttaa.

Samaan tapaan esimerkiksi Lucky Starissa Kagamin character song ei juuri peittele tarkoitusperiään, mutta itse sarjassa ei nähdä mitään kiusoittelua kummempaa. Asiaa ei tyrkytetä satunnaisen katsojan naamalle itse sarjassa, vaan se on haudattu hieman syvemmälle fanien löydettäväksi.

Ja juuri tässä hautaamisessa piilee kaiken ydin - kaikki kun eivät halua suoraa yuria tai yaoita nähdä. Aimailla mahdollistetaan se, että kasuaali katsoja voi katsoa sarjaa pelkän sen näennäisen pinnan takia, vaikkapa toimintasarjana - mutta vihjeet hahmojen syvällisemmistä suhteista ovat olemassa, jos niitä haluaa etsiä. Sarjat joilla on selkeä fokus ja konsepti pärjäävät säännöllisesti paremmin kuin sellaiset jotka yrittävät heittää pataan joka ikisen fanservice-elementin, tropeen ja otakunhoukuttimen, sisarusinsestistä jättirobotteihin ja povekkaista hoitsuista kissatyttöihin. Code Geassin kaltaisia menestyksiä tällaisista sillisalaateista tulee vain harvoin; yhdeksässä tapauksessa kymmenestä niitä vain pidetään epätoivoisina kosiskelijoina jotka yrittävät ali siitä mistä aita on matalin, ja ne vajoavat unholaan heti seuraavan kauden alkaessa.

Sarjan genre ja kohdeyleisö on aina tarkkaan harkittu etukäteen, eikä niitä voi lähteä muuttelemaan kesken tuotannon - tämän takia esimerkiksi kukaan K-ON!:in tytöistä ei voi ikinä, missään tapauksessa alkaa seurustella. Ei niin pojan kuin tytönkään kanssa.

Tämän takia Lucky Star on otakuhuumorisarja eikä yurisarja, ja samasta syystä Naruto on tappelushounensarja eikä yaoisarja. Kannazuki no Miko yritti yhdistää mechat ja yurin, ja katsokaa nyt millainen hirvitys siitä tuli - yleensä suutarin kannattaa pysyä lestissään.

(Hieman paradoksaalisesti uskoisin Haruhi Suzumiyan suosion johtuvan juuri tämän kovention tietoisesta rikkomisesta - miljöö on yksi yhteen kuin minkä tahansa muunkin dialogipohjaisen peruskoulusarjan, ja sitten varoittamatta silmille heitetäänkin energiajättiläisiä, lentäviä supersankareita ja äänennopeudella käytäviä kyberolioiden kaksintaisteluita.)

Osaltaan aimai siis perustuu tietynlaiseen epäuskottavuuden illuusion kannattelemiseen - aimaihuuruissa olevat parittajat saattavat tiedostaa aimain olevan vain baittausta hieman samaan tapaan kuin jotkut vapaapainin fanit saattavat tietää kaiken kehässä tapahtuvan olevan näyteltyä. Silti molemmat saattavat ärsyyntyä, jos tätä faktaa hierotaan heidän naamaansa.

Jännää tietysti on se, että tämä periaate on alkanut päteä myös muualla kuin aimaissa. Toradora! esimerkiksi on täysin haaremiaspektiton heteroromanssisarja, ja jopa hyvin tyylipuhdas sellainen - missään vaiheessa katsojalle ei tehdä epäselväksi mikä sarjan lopputulos tulee olemaan, ja päähenkilöitä asetetaan vastakkain ja paritetaan toisilleen jopa ennen ensimmäisen jakson alkutekstejä. Siitä huolimatta jotkut toivoivat, että Ryuuji olisi valinnut sarjan tytöistä jonkun toisen.

Tarinankerronta itsessään on muuttumassa. Nykyään jokainen voi olla sisällöntuottaja; tekijät eivät ole enää ylhäisessä yksinäisyydessään olevia mestareita, ja julkaisutoiminnan mystisyyden ja erinomaisuuden takuun tilalla on vain mahdollisuuksia ja sattumaa. Popkulttuuriteokset ovat yhä vähemmän ja vähemmän valmiita, auteurin päässään valmiiksi luomia paketteja ja yhä enemmän hahmojen muodostamia kehikoita, joiden tehtävä on vangita yleisön mielenkiinto ja aktivoida se ruohonjuuritasolla. Yleisö on saanut valtansa, eikä se suostu siitä enää luopumaan - joten tilanteesta on yritettävä ottaa kaikki irti.

Ja näin Toradoran tuottajat tekivätkin julkaistessaan PSP-deittipelin, jossa pelaaja saa kokeilla miten tarinan "vaihtoehtoiset" loput olisivat ehkä kulkeneet. Vaihtoehtoisten tyttöjen valitsemisen mahdollisuuden lisäksi peli sisältää tietysti myös kanonista loppua syventävän reitin. Tämä on niiden fanien palvelemista, jotka muuten olisivat joutuneet tyytymään doojinsheihin ja muuhun fanifiktioon - mutta samalla se on myös sellaisten tuottojen käärimistä, joista omasta visiostaan ylpeämpi auteur olisi jäänyt paitsi.

Maailma muuttuu, ja tarinankertojan rooli sen mukana. Ei sillä etteikö perinteisillä tarinoillakin olisi vielä paikkansa - mutta loppujen lopuksi maan kenties perivät yleisölle sen haluamaa valtaa myöntävät, ylpeytensä nielevät tekijät. Ei se Toradorankaan juonta ja loppuratkaisua pilannut.