Bakumanin omakohtaisuudesta

Arana ehti kirjoittaa Bakumanin seksismistä yhtä ja toista ja niidel jatkoi aiheesta yleisesti, joten minun ei ilokseni tarvitse jatkaa enää siitä aiheesta.

Sen sijaan voisin tehdä muutaman huomion siitä, miten sarjan tapahtumat ylipäätään tuntuvat liittyvän tekijöidensä, piirtäjä Tsugumi Ohban ja käsikirjoittaja Takeshi Obatan omakohtaisiin kokemuksiin mangantekijöinä.

Tämä Death Noten tekijöiden nykyinen sarjahan ei missään nimessä ole ehdottoman realistinen kuvaus mangakan elämästä.

Muita kustantajia kuin Shueisha ei ole käytännössä olemassakaan. Jump on ainoa lehti millä on mitään arvoa, ja muihin Shueishan lehtiin kuin Jumpiin piirtäminen olisi tappion tunnustamista. Naruto ja One Piece tekijöineen mainitaan pariinkin otteeseen sarjan alussa ja ne mitä ilmeisimmin ilmestyvät edelleen, mutta myöhemmin ne tuntuvat kadonneen kokonaan sarjan keskiössä olevien mangakojen mangojen miehittäessä kärkipaikkoja. Missään vaiheessa kukaan ei joudu piirtämään salanimellä surkeaa pornomangaa henkensä pitimiksi.

Tästä huolimatta joidenkin sarjan yksityiskohtien on pakko olla jos ei tekijöiden itsensä niin ainakin jonkun muun omakohtaisiin kokemuksiin perustuvia. Sillä pakkohan heidän on olla näistä asioista tietoisia, kun kerran ovat niitä käsitelleet.

Yksi: fanservice

Mangakaduon piirtäjäosapuoli Saiko sanoo, että ei halua piirtää pantsuja. Ja se näkyy - en ole nähnyt missään niin vastentahtoisesti ja selkeän kuvotuksen vallassa piirrettyä fanservicekohtausta kuin alla olevat kahdessa sarjan alkupuolen luvussa olleet, täysin irralliset ja tilanteeseensopimattomat alushousujenesittelyt.

Mainittakoon myös, että näillä kohtauksilla ei myöskään samanlaisesta tilanteesta huolimatta ole mitään tekemistä toistensa kanssa - ne ovat täysin eri luvuista. On melko selvää että kustannustoimittaja on painostanut lisäämään näihin lukuihin fanserviceä - eivätkä tekijät ole keksineet muutakaan tapaa.

Nämä kuvat on piirtänyt mies, joka ei halua piirtää fanserviceä - ja kirjoittanut juoneen mies, joka ei olisi halunnut sellaista kirjoittaa.

Mielenkiintoista kyllä molemmat näyttäisivät saaneen jälkeenpäin ikävää kritiikkiä aiheesta - päätellen siitä mitä aiheesta kanavoitui myös itse sarjaan.

He eivät kuitenkaan ole päättäneet hyödyntää tietojaan parempien fanservicekohtausten tekemiseen vaan sen sijaan tarinanpätkään, jossa todetaan erään mangakan fanservicen olevan kelvotonta - ja sitten siihen että mangaka opettaa toiselle miten homma toimii.

Kaksi: mielipiteet otakumangasta

Mainstream on Bakumanissa ainoa kulkemisen arvoinen tie - onhan päähenkilöiden unelma saada mangastaan teetettyä animesovitus. Parissa luvussa nähdään kammottavaa moeotakumangaa tuherteleva luokkakaveri, myöhemmin entinen sellainen - sammakonnaamainen, rehentelevä, omahyväinen ja lahjaton niljake.

It's all the same shit, eikun...

Myöhemmin paljastuu että hänkin on sittemmin debytoinut, mutta piirtää vain strippimangaa - ja sitäkin vain kolme sivua kerrallaan! Mitä miehekästä siinä on?

Kolme: Shueisha omistaa perseesi

Kuten sanottua, Shueisha on ainoa mainitsemisen arvoinen kustantamo - ja Shonen Jump ainoa lehti joka merkitsee mitään. Herää melkeinpä kysymys onko kyseessä toimituksen sensuuri vai tekijöiden itsensä mielipide.

Päähenkilöt myös hyväksyvät mukisematta sopimusehdot - miksi ihmeessä he muka kustantajaa haluaisivat vaihtaa?

Vaan miksei homoviittausten lisäämisestä sarjoihin puhuta mitään - mikseivät Saiko ja Takagi harjoittele pussaamista voidakseen paremmin ymmärtää hahmojensa tunteita? Onhan tästä nimenomaisesta ideastakin väsätty toki jo noin miljoona doojinshia, mutta silti.

Mangassa on toistaiseksi puhuttu lähinnä lukijoiden ikäjakaumasta. Tämä varsin tuore ruutu on ensimmäinen, jossa Jumpin tyttölukijoiden olemassaolo edes mainitaan.

Neljä: sarjakuvakerronta

Death Note oli aikoinaan hyvinkin tekstipainotteinen. Bakuman on sitä huomattavasti vähemmän, koska tarinakin on kevyempi aiheeltaan.

Tästä huolimatta ruudutus on välillä hyvin tiivistä ja intensiivistä, jopa erikoislähikuviin nojautuvaa. Jopa tällä sivulla, jossa puhutaan aiheesta!

Tämän sivun lisäksi kuvien rytmittämisestä ja sarjakuvakompositiosta ylipäätään puhutaan kuitenkin sarjassa hyvin vähän - kuin ne olisivat mystistä salatiedettä. Mitenköhän paljon Ohba ja Obata niitä tuumivat - vai onko niiden käsittely vain jätetty sarjassa minimiin, koska he ajattelivat etteivät saisi niistä irti mitään kiinnostavaa?

Viisi: piirtäjän ja käsikirjoittajan välinen työnjako

Aluksi Saiko on ehdottomasti sitä mieltä, että Takagin on tehtävä kuvakäsikirjoitukset jotta hän voisi piirtää niiden pohjalta. Pelkkä käsikirjoitus ei kelpaa.

Kuluu vajaat satakunta lukua, ja yllättäen hän muuttaakin mielensä!

Herää kysymys - kuinka kauan kesti ennen kuin Ohba ja Obata itse huomasivat miten asia kannattaa tehdä? Tapahtuiko se jo Death Noten aikoihin, vai vasta tämän sarjan edetessä? Mikäli vastaus on edellinen on kyse harvinaisen huolellisesta ennakkosuunnittelusta - heikompi käsikirjoittaja olisi käyttänyt tämänkin idean jo heti sarjan alussa.

Toisaalta, moni asia puhuu sen puolesta että Obatan skillzit eivät tällaiseen yltäisi. Mistä päästäänkin kohtaan...

Kuusi: juonen suunnittelu etukäteen

Juonenkuljetukseltaan Bakuman on pitkälti samanlainen kuin Death Note - hyvässä ja pahassa. Sen juoni tekee joskus hyvinkin ripeitä käänteitä, ja yllättäviä tvistejä saattaa paljastua milloin tahansa. Pahimmillaan tämä kuitenkin näkyy repsottavissa saumoissa ja irrallisissa juonenpätkissä, joita sarjassa on kasapäin. Siinä missä Death Note oli vain hajanainen ja useasta selkeästi erivahvuisesta osasta koostuva heittelee Bakuman surutta ilmaan hahmoja, tapahtumia ja juonenpätkiä - vain hylätäkseen ne lähes saman tien ja lähteäkseen kuljettamaan juontaan toisaalle. Tämä suruton turhalla esivarjostamisella läträäminen tekee tarinasta kokonaisuutena tilkkutäkkimäisen.

Kuvaavaa onkin, että kun mangassa puhutaan juonen suunnittelemisesta etukäteen kyseessä on vain viiden luvun mittainen tarinakaari.

Ja koska olen kenkku haluan väkisinkin verrata tätä Eiichiro Odan One Pieceen, joka on tässä mielessä täysin toisenlainen.

Nopeasti heitettyjä esimerkkejä voisivat olla vaikkapa vuonna 2008 ilmestyneissä luvuissa mainitut tohtori Vegapunk (luku 485) ja Kosija-Lolan äiti (luku 489), jotka eivät ole vielä esiintyneet kertaakaan, vaikka heillä tulee selvästi olemaan ennen pitkää merkittävä rooli tarinassa. Samana vuonna ilmestyi myös luku 495, jossa vihjattiin ensimmäistä kertaa taisteluaurojen olemassaoloon tarinassa. Konsepti esiteltiin kunnolla vasta luvussa 597, joka ilmestyi tämän vuoden elokuussa.

One Piecen luku 103 (1999).

One Piecen luku 459 (2007).

Viimeisimpänä tvistinä /a/:n porukka huomasi hiljan, että Oda tiesi jo vuonna 2002 ilmestynyttä lukua 225 kirjoittaessaan perustelun sille miten Mustaparta pystyy käyttämään kahta pirunmarjavoimaa yhtä aikaa. (Kyseinen kyky tuli juonessa esille vasta tänä vuonna.) Onkin kuvaavaa, että koko One Piecen maailman uhkaavin heppu, vallankumousjohtaja ja päähenkilön isä Monkey D. Dragon, esiintyi sarjassa ensimmäisen kerran luvussa 100 vuonna 1999 - eikä ole vieläkään astunut kunnolla näyttämölle tai tehnyt mitään isompaa.

Mutta tämä ei tarkoita sitä etteikö tarina etenisi. Se vain etenee hitaasti - ja juuri tämä saa aikaan mielikuvan ehjästä ja suunnitellusta tarinasta, joka ei heilu kuin tuuliviiri suunnasta toiseen lukijapalautteen mukana. Siinä on myös viikoittain julkaistavan mangan vahvuus: TV-sarjojen tapaan ne seuraavat kuluttajiaan näiden arkielämän rinnalla, osana rutiineja ja säännöllisinä valopilkkuina. Juuri tämä saa lukijan sitoutumaan, kiintymään hahmoihin ja välittämään tarinasta.

Seitsemän: suoraan raakaluonnoksen päälle tussaaminen

Bakumanin viimeisin juonikaari käsittelee Saikon pyrkimyksistä oppia piirtämään nopeammin, jotta hänkin voisi tehdä kahta sarjaa kerralla. Nyyppäavustajaltaan hän kuitenkin tajuaa, että tehokkainta ajankäyttöä olisi jättää yksi välivaihe kokonaan välistä pois.

Jälleen kerran on vaikea kuvitella, että kukaan tekisi mangaa tehokkaammista mangantekotavoista ilman että olisi itse edes kokeillut niitä. Toki voi olla niinkin, että kyse on jonkun tuttavan työskentelytavoista.

Loppuyhteenveto: jännä on jännää.

*****

Viittasin tuolla aiempana Obataan miehenä, vaikka on tunnettua että hän piilottelee salanimensä takana niin huolellisesti että edes hänen oikeasta sukupuolestaan ei ole varmuutta.

Jo Death Noten ajoista on kuitenkin epäilty, että nimen Obata takana piileskelee muuan entinen vitsimangaka Hiroshi Gamo. Tiedon lipsautti kuulemma aikoinaan muuan Jumpin kustannustoimittaja, ja Death Noten ensimmäisessä luvussa kyltissä vilahtava koulun nimi ("Gamo Seminar") tuntuu vahvistavan asian. Mangakoilla kun on usein tapana nimetä kouluja itsensä mukaan mangoissaan.

Lisäksi on melko selvää, että Saikon edesmennyt mangakasetä Bakumanissa on täysin suora Gamon self-insert: hänen mangansa Superhero Legend näyttää hämmästyttävän paljon Gamon mangalta Tottemo! Luckyman, joka ilmestyi Shonen Jumpissa 1993-1997. Gamon tapaan myös Saikon setä oli yhden hitin ihme, joka ei koskaan saanut toista menestyssarjaa vireille. Gamo yritti aloittaa uuden sarjan, mutta se lopetettiin parin kuukauden kuluttua.

(Bakumanin animesovituksessa käytetty väripaletti ei tee sarjojen yhdennäköisyydestä ainakaan yhtään vähemmän ilmeisiä.)

Ero Saikon sedän ja Gamon välillä vain on se, että siinä missä edellinen tappoi itsensä työntekoon yrittäessään saada uuden vitsisarjan hyväksytyksi lehteen päätti jälkimmäinen kokeilla kokonaan toista genreä - ja keksi idean muistikirjasta jolla voi tappaa ihmisiä. Loppu onkin historiaa.

*****

Alkuun viitaten: jos hivenen vähemmän shounenia oleva kuvaus mangakan elämästä kiinnostaa, suosittelen Nawoki Karasawan Super Cruel and Terrible Tales of Mangakaa. Se on esitelty Otakussa 1/2008, jos kyseinen numero sattuu löytymään hyllystä.

Hieman Bakumania realistisempi kuvaus keskimääräisen mangakan parisuhde-elämästä.