Miehet sikoja, naiset ovimattoja

Vuosi sitten syksyllä lueskelin animesovitusuutisen innoittamana Hiro Fujiwaran Kaichoo wa maid-samaa ja aloin pohtia syytä siihen, miksi tyttöjen sarjojen poikahahmot käyttäytyvät säännöllisesti kuin pällit. Samaa vikaa on tietysti myös poikien sarjojen tyttöhahmoissa, mistä onkin viime kuukausina keskusteltu paljon ja ansiokkaasti. Mutta johtuuko koko ilmiö sitten tekijöiden kykenemättömyydestä käsikirjoittaa luontevasti vastakkaisen sukupuolen edustajia, vai onko kyseessä tietoinen tehokeino?

Ja onhan naispuolisiakin poikien ja miesten sarjojen tekijöitä sitä paitsi läjäpäin.

Mikäli ette sattuneet katsomaan animesovitusta silloin keväällä kun se esitettiin on perusasetelma tämä:

Sarja kertoo tunnollisesta, kunnollisesta ja raivofeministisestä oppilaskunnan puheenjohtajasta, joka yrittää pitää koulunsa kurittomat ja siivottomat jätkät ojennuksessa, jottei sen suosio tyttöhakijoiden parissa laskisi entisestään. Hänellä on kuitenkin synkeä salaisuus: hän on pakon edessä töissä meidokahvilassa. Kun koulun pahin raggaripoika saa tietää asiasta hän luulee maineensa menneen pysyvästi, mutta mystisesti tämä kuitenkin päättää pitää hänen salaisuutensa. Ja tästä yhteisestä salaisuudesta syntyy sarjan jännite ja sen status quo.

Mutta... mikä on pojan motiivi? Onko hän pohjimmiltaan mukava heppu? Tykkääkö hän päähenkilöstä? Molempiin vastaus on tietysti ilmiselvä kyllä, mutta vain koska pojalla ei juuri ole persoonallisuutta. Hän on pelkkä statisti, reaktioautomaatti. Epäröin syvästi kutsua häntä sarjan "miespäähenkilöksi" lainkaan, koska yleensä näin litteä hahmo määriteltäisiin sivuhenkilöksi. Tarinaa kuljetetaan täysin päähenkilön silmien ja ajatusten kautta, eikä pojan motiiveja selvitetä.

Tässähän ei olisi mitään pahaa, jos se vain olisi yksittäistapaus eikä vakiintunut käytäntö.

Tuntuu siltä että näin tekee lähes jokainen romanttinen tilannekomedia, oli se suunnattu kummalle sukupuolelle tahansa: vastakkaisen sukupuolen ajatuksia ja motiiveja ei avata millään lailla. Tämähän on toki sinällään looginen valinta jotta tekijä saisi tarinan jännitteen säilytettyä helpommin - mutta tuntuu myös siltä, että se että päähenkilö (oli tämä sitten kumpaa sukupuolta tahansa) ei tajua tunteittensa kohteen tunteista hittojakaan tekee tästä myös entistä paremman samaistumiskohteen.

Pojille suunnatun lukemiston puolelta mieleen tulee vaikkapa Boys Be, jossa tytöt olivat samaan tapaan poikapäähenkilöille käsittämättömiä otuksia.

Huomautin niidelin aiemman kirjoituksen kommenteissa, että "toinen" sukupuoli suhteessa sarjan kohdeyleisöön tuntuu aina olevan se joka operoi sarjan aihepiirin suhteen kakkossijalla.

Jos kyseessä on poikien toimintasarja eivät naiset osaa mitään vaan vikisevät vain miespäähenkilöiden selän takana; jos kyseessä on poikien romantiikkasarja ei tyttöjen ajatuksenjuoksusta saa selvää mitenkään. Jos kyseessä on tyttöjen toimintasarja saattavat pojat kyllä olla menestyviä ja osaavia kaikessa muussa, mutta tyttöjen se on silti tehtävä henshin ja pelastettava maailma pahuudelta. Ja jos kyseessä on tyttöjen romantiikkasarja... no, niin.

En voi kuitenkaan väittää että shoujosivistykseni olisi mitenkään valtavan mittava, joten vedin pakasta sokkona teoksen testatakseni teoriaani. Käteeni sattui Love Celeb- ja Sensual Phrase -sarjoista tunnetun Mayu Shinjon lyhytmanga Love Strip, joka ilmestyi aikoinaan Sho-Comissa.

Jessus.

Johtopäätös: shoujomangan pojat ovat tunteettomia möllejä, koska naiset rakastavat renttuja. Mikäli näillä mölleillä on jonkinlaisia tunteita, ne sisältävät lähinnä mustasukkaisuutta ja himoa.

Itse asiassa jotenkuten realistisia ja räikeän sukupuolittumattomia ihmiskuvauksia tuntuisi säännönmukaisesti löytyvän vain sellaisista sarjoista, joissa lähestulkoon kaikki hahmot ovat samaa sukupuolta. Tuntuu, että vain silloin kirjoittaja pystyy olemaan yrittämättä luoda (joko tietoisesti tai alitajuisesti) kontrastia eri sukupuolia edustavien hahmojen välille, koska sarjassa on olemassa käytännössä vain yksi sukupuoli. Näin hahmojen luonteenpiirteet pystyvät perustumaan muihinkin kuin sukupuolittuneisiin stereotypioihin.

Ensimmäiseksi mieleen nousevia esimerkkejä voisivat olla vaikkapa To Terra ja K-ON!, jotka molemmat loistavat sillä että niiden hahmokaartista löytyy persoonallisuuksia laidasta laitaan - kuitenkaan ilman räikeän sukupuolittuneita ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä.

K-ON!in animesovituksen on ohjannut nainen, To Terran animesovituksen puolestaan mies. Siinäpä miettimistä.

Yksipuolistuisiko skaala sitten, jos tällaisiin sarjoihin lisäisi liikaa myös toisen sukupuolen edustajia? Ei välttämättä. Onhan kyse loppupeleissä kuitenkin aina käsikirjoittajan omista valinnoista.

Joten kenties, kuten Amph jossain välissä huomautti, olisi parempi kirjoittaa hahmo ensin ja heittää sitten noppaa sen sukupuolesta. Ehdotus oli ehkä tehty puolileikillään, mutta hyvin se on näemmä toiminut.

Sayan laulu

Saya no Uta on Nitroplusin vuonna 2003 julkaisema eroge; toisin kuin firman uudempi peli Chaos;Head sitä ei ole sovitettu TV-animeksi. Se on melko lyhyt ja suhteellisen simppelirakenteinen sellainen, mutta siitä mainitsemisen arvoisen tekee... noh... Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Varokaa spoilereita.

Lääketieteen opiskelija Fuminori Sakisakan elämä hymyilee - hänellä on hyviä ystäviä, paikka loistavassa yliopistossa, jopa tyttö ihastuneena häneen. Mutta sitten hän joutuu auto-onnettomuuteen, joka tappaa hänen vanhempansa ja vammauttaa häntä itseään vakavasti. Hänelle tehdään kokeellinen aivoleikkaus hänen henkensä pelastamiseksi, mutta samalla hänen tapansa kokea maailma vääristyy dramaattisesti: aivan kaikki näyttää, tuoksuu, tuntuu ja maistuu hänestä vereltä, ruumiinpalasilta ja sisäelimiltä, ihmiset puolestaan sanoinkuvaamattomilta ruumiinpalasista kasatuilta hirviöiltä, joiden kammottavasta puheesta saa hädin tuskin selvää.

Fuminorin elämä ja mielenterveys alkavat pirstaloitua; syömisestä tulee nälkiintymisen estävä kammottava rituaali, hänen ystävistään pakollinen riesa joita hänen on pakko tavata pitääkseen normaaliuden julkisivua yllä, ja hän on lähes kokonaan eristetty muusta ihmiskunnasta ja sosiaalisista kontakteista - tai ainakin hän toivoisi voivansa olla. Hän tietää kyseessä olevan neurologisen vamman eikä mielisairauden, joten se on käytännössä parantumaton.

Lojuessaan vielä sairaalan synkällä ja lihaisalla toipumisostolla itsemurhaa pohtimassa hän kuitenkin kohtasi keskellä yötä täysin normaalilta näyttävän nuoren tytön nimeltä Saya - joka kertoo olevansa etsimässä kadonnutta tohtori-isäänsä - ja pyysi tätä elämään kanssaan, koska ei halua olla yksin tässä groteskissa maailmassaan. Sayasta tuli hänen ainoa tukipilarinsa ja valonsäteensä, ainoa toivon pilkahdus sen suhteen että hänen elämänsä voisi vielä joskus palata normaaliksi. Seksiä seuraa.

      

Ironinen tvisti tulee siinä vaiheessa, kun meille selviää että kaikki hirvittävä ja groteski puolestaan näyttää Fuminorin silmissä nyt jotenkuten normaalilta. Tämä paljastuu, kun Fuminori järjestää yliopistolla kohtauksen häneen ihastuneelle Yoolle ("vihaan sinua, en halua koskaan enää nähdäkään sinua", jne.) ja hänen kaverinsa Koojin tyttöystävä ja Yoon paras ystävä Oomi tulee hänen kotiinsa puhuakseen hänelle järkeä. Sayan ja Fuminorin remontoima uusi sisustus on normaaleille silmille vähemmän miellyttävää katseltavaa - ja luonnollisesti Oomi törmää myös Sayaan itseensä. Roikkumassa katosta päänsä yläpuolella.

Fuminori palaa kotiin ja löytää Sayan syömästä Oomin ruumista - joka hänen silmiinsä näyttää nyt keltaiselta hyytelöntapaiselta ja hedelmämäisiltä kappaleilta, ja maistuu vallan herkulliselta. Sitä miltä Saya itse oikeasti näyttää ei luonnollisestikaan paljasteta meille missään vaiheessa, mutta lima, lonkerot ja haponerityskyky liittyvät mitä ilmeisimmin asiaan. Ja hän luonnollisestikin tappaa ja syö ihmisiä (Fuminorin tähden tosin ei niin kovin kauheasti).

Fuminori näkee tämän kammottavan, kadonneen tohtorin toisesta ulottuvuudesta manaaman cthulhunpoikasen söpönä nuorena tyttönä, ja ainoa asia joka hänestä maistuu enää hyvältä on ihmisliha. Hän tiedostaa tämän, mutta ei voi potkia omia aistejaan vastaan - Saya on ainoa asia joka tekee hänet onnelliseksi, ja "enemmistön mielipide" siitä miltä tämä näyttää on hänelle yhdentekevä. Toisaalta Sayankin kiintymyksen ja huolenpidon tunteet Fuminoria kohtaan ovat aitoja; se että hän kokee niitä sellaista olentoa kohtaan jotka yleensä ovat hänen ruokaansa kertonee niiden puhtaudesta jotain.

Kahden yksinäisen sielun yhteiskunnan hyväksyntää saamaton romanssi. Klassista - ja herkkää myös, eikös?

      

Saya no Uta on hyvin omaperäinen, hyvin kammottava ja filosofisesti kiehtovan descarteslainen teos - ja sitäkin mielenkiintoisempi sen vuoksi, että osan tarinasta näemme muiden hahmojen kuin Fuminorin silmien kautta, ja lukija saa itse sovitella palasista kasaan karmivan kokonaiskuvan. Lisäksi se on - kuten sanottu - lyhyt, vain noin kuusi-seitsentuntinen. Siinä on vain kaksi valintatilannetta ja näin ollen vain kolme mahdollista loppua:

- Saya parantaa Fuminorin entiselleen, mutta jättää hänet koska ei halua hänen saavan tietää miltä hän näyttää oikeasti. Fuminori viettää loppuikänsä lukittuna psykiatriseen sairaalaan.

- Kooji, joka on yrittänyt auttaa Fuminoria, tappaa Sayan. Fuminori tappaa itsensä, ja Kooji tulee hulluksi.

- Saya ja Fuminori tappavat Koojin. Jälkeenpäin Saya paljastaa että hän on saavuttanut lisääntymisvaiheensa, ja että hänen vapauttamansa itiöt sisältävät kyvyn muokata ihmisen DNA:ta (jota Saya oli tutkinut Fuminorin kanssa harrastetun seksin myötä). Itiöt leviävät ympäri maailman ja muuttavat koko ihmiskunnan lopulta Sayan kaltaisiksi olennoiksi.

Viimeisin taitaa olla se "hyvä loppu" ja ensimmäiset "huonoja", jos oikein ymmärsin. Siltä se ainakin vaikuttaisi... Tai sanotaanko että keskimmäinen on huono, ensimmäinen ehkä enemmänkin haikea.

Kokeilin lukea tätä kiehtovaa pikku teosta kerran pari vuotta sitten, mutta eihän siitä tullut ilman kielitaitoa hittojakaan. Mutta!

Tässä pari päivää sitten piiiiiiiitkään odotettu käännös lopulta valmistui. (Ainakin kolme aiempaa käännösprojektia on ollut vireillä vuoden 2006 jälkeen, mutta joko niiden vastuuhenkilöt ovat aina kadonneet netistä kesken kaiken tai projekti on tyssänyt kääntäjän lähtemiseen. Sayan kirous, selvästi.)

Siitäpä sitten vain... (Se tarvitsee käännöspatchinkin kanssa japanin merkistötuen jotta tekstit näkyisivät, ja kuten asennusohjeissa sanotaan myös AppLocalen jos fontin haluaa näkyvän kunnolla.) Ja kannattaa kokeilla sen OSTia myös; se on vuoroin mielipuolisen painostava, vuoroin hurmaavan haikea.

Kanadalaista laatujournalismia

Suomalaisen sensaatiolehdistön osoitettua häkellyttävän hyvää makua ja palattua uusimman ampumavälikohtauksen jälkeen ennenkuulumattomalla vauhdilla uutisoimaan taas kansan jokapäiväisistä sirkushuveista on hyvä muistaa aina välillä, että muualla asiat ovat monin paikoin huonommin - ainakin mitä animeen tulee. Ja muistattehan toki ystävämme Kanadan? Tietysti muistatte, kukapa sen voisi unohtaakaan.

TVA on quebecilainen sensaatiokanava, jollaisen kaltaisia meillä Suomessa ei onneksi ole; sen linja ja laatu muistuttavat melko paljon jenkkiläistä Foxia (joka meillä tunnettaneen parhaiten mm legendaarisesta Mass Effect -kohusta, PlayStation Pornable -jupakasta ja Hackers on steroids -tapauksesta) joskin ilman sen poliittista sitoutumista. Ja toissa viikolla se lähetti jutun mistäs muustakaan kuin hentaista! Tässä - vain ranskaksi valitettavasti.

TVA valistaa suuressa viisaudessaan kansaa näin:

  • Hentai on pedofiileille
  • Hentain katsominen tekee pedofiiliksi
  • Hentai on laitonta Kanadassa
  • ...Mistä esimerkkitapauksena newyorkilainen 21-vuotias Dominic Sousa tuomittiin 2006 vankeuteen hentain salakuljetusyrityksestä Kanadaan
  • Jo pelkkä hentailinkin klikkaaminen on rikos
  • ...Mihin voisi tietysti sanoa että "öhh joo." Sousaa ei tuomittu vankeuteen hänen omistamastaan hentaista eikä edes lolipornosta (mitä sanaa tässä selvästi yritetään hakea), vaan niistä kuudesta oikeasta lapsipornokuvasta ja -videosta jotka hänellä oli 13 000 muun kuvan joukossa läppärillään. Sousaa vuonna 2005 edeltänyt tapaus Gordon Tshun Chin taas välttyi vankeusrangaistukselta ehdonalaisella, sakoilla ja yhdyskuntapalvelulla.

    Mutta mitäpä väliä pikkudetaljeilla olisi! Kuten sillä, että toisin kun jutussa väitetään siinä esiintyviä hahmoja tuskin tyhmäkään erehtyisi luulemaan lapsiksi - boing boing ja sitä rataa. Ja jos pelkkä linkin klikkaaminen on rikos (kuten Suomessa oikean lapsipornon suhteen; selaimen välimuistissa oleva kopio lasketaan laittomaksi), niin journalistit näyttävät olevan korkealla lain yläpuolella; tuon videon tekemisessä on varmasti klikkailtu useampia laittomia linkkejä ja latailtu koneelle paljon kaikenlaista - ja kaiken huipuksi niin ikään muka laittoman sivuston osoitetta esitellään julkisesti...

    Kieltämättä epäilyttävää on myös se, että haastateltu seksologi puhuu koko ajan "sarjakuvista" - ovathan haastateltu ja haastateltava varmasti samalla aaltopituudella? Kirsikkana kakun päällä virheellistä on paitsi TVA:n terminologia myös sen laintuntemus - pelkkä linkin klikkaaminen ei ole rikos, vaan paino on tarkoitusperällä. Öh?

    Suomessa ei onneksi olla vielä journalistisesti ja lainsäädännöllisesti näin huonossa jamassa, vaikka toisaalta täälläkin kukkahattutädit ovat päässeet pahasti vallan kahvaan; Matti Nikin sivusto Lapsiporno.info sensuroitiin lapsipornolinkkien levittämisestä (poliisin suodatuslistan muodossa) vaikka kaikki sivustolla olevat linkit - joista 99 % oli laillisia - olivat luonnollisesti kyseisellä suodatuslistalla ja siten "tavoittamattomissa", ja taitelija Ulla Karttunen sai nuorten naisten esineellistämistä kritisoivasta teoksestaan Neitsythuorakirkko syytteen - vaikka teos itsessään ei mitään laitonta sisältänytkään. Itse olen ihmisen vapaan tahdon kannattaja ja vastustan Karttusen näkemyksiä henkeen ja vereen, mutta vielä sitäkin enemmän sitä, että oikeusvaltiossa ihminen voi saada syytteen jostain mitä ei ole tehnyt - vain siksi, että joku kokee oikeudekseen loukkaantua asiasta. Jessus.

    Poliisitutkinnassa kuvistani ei ole selvitetty minkäänlaisia taustoja. Ei ole yritetty tutkia, ovatko tähdet alaikäisiä vai kenties vain nuorelta näyttäviä. Selvittääkseni muutaman materiaalissani olleen teinitähden iän, googlasin nimen antamat viitteet. Parista nimestä tuli yli miljoona viitettä, parista muusta satoja tuhansia, kyse oli siis megaluokan tähdistä, joiden sivuja kukaan ei pitänyt laittomina. Ja iät, ainakin mainitut iät ja syntymäajat, olivat tietysti lainmukaisia, 18-21 vuoteen.

    Ulla Karttunen, Kritiikin Uutiset 2/2008

    Toisin sanoen ollaan siis todellakin siinä tilanteessa, että lasten hyväksikäytöltä suojelemisen sijaan koetaan tärkeämmäksi suojella aikuisia loukatuksi tulemisen tunteelta. Aina välillä sitä alkaa tehdä itsekin mieli tehdä teos sellaisille ihmisille, jotka eivät sulje TV:tä kun sieltä tulee uutiset...

    Tee mangaa: doojinshin julkaiseminen - pohjustus

    Tässä lupaamani Nekocon-luento sellaisena kuin sen lupasin; muutamalla lisäinfon palasella höystettynä ja kahteen palaseen katkaistuna. Jälkimmäinen puolisko ensi kerralla.

    No niin, eiköhän tässä aloitella... Mä olen täällä puhumassa teille doojinshien julkaisemisesta. Doojin tarkoittaa alkujaan ihmisryhmää joka jakaa saman kiinnostuksen; sen suomennoksena voisi käyttää vaikkapa “harrasteryhmää.” Nykymuodossaan taas - kuten kaikki varmaan tietävät - se on yleistermi otakujen tekemille omakustannejulkaisuille, jotka voivat olla ihan originaaleja teoksia tai perustua olemassaoleviin teoksiin. Esimerkiksi doojinmusiikki on usein mutta ei aina remiksattuja versioita animebiiseistä, doojinsoft eli doojinpelit tunnettuihin teoksiin perustuvia pelejä - tai originaaleja sellaisia, kuten vaikkapa Higurashi. Ja näin on tietysti myös doojinshin eli omakustannemangan tapauksessa.

    (Ja se sana sitten todellakin lausutaan “doojin”, kahdella oolla - jenkit tunkevat siihen sen uun tai û:n tai mitä nyt tunkevatkaan ihan vain siksi, että englannissa kaksi peräkkäin olevaa o-kirjainta lausuttaisiin “uu” niin kuin vaikkapa sanassa "moose." Mutta se on niiden häpeä, ei meidän.)

    Japanissa doojinsheja tehdään valtavasti. Alan suurin tapahtuma, kahdesti vuodessa pidettävä Comiket, sai alkunsa vuonna 1975 yhteensä 32 tekijätiimin eli circlen voimin ja keräsi kaikkiaan noin 600 kävijää. Viime vuosina taas circlejä on ollut 35 000, ja kävijöitä yhteensä sen puoli miljoonaa per viikonloppu - ja voitte uskoa, että kaikki halukkaat myyjät eivät todellakaan mahdu mukaan.

    Doojinsheista liikkuu lännessä muutamia harhakäsityksiä, kuten esimerkiksi se että ne ovat kaikki pornoa. Oikeasti pornon määrä on kaikesta tehdystä doojinshista vain jotain 30% - mutta muuta ei juuri länteen tuoda (tuolla alakerrassa myytäväksi tai muutenkaan), koska enin osa ihmisistä ei osaa japania eikä voi niin ollen ymmärtää dialogeja tai juonta. Fanikäännetyt doojinshit on sitten asia erikseen tietysti. Mutta oikeasti doojinshit voivat siis olla käytännössä ihan mitä vain - ja sehän niissä on se kaikkein hienoin puoli.

    Toinen väärä käsitys on se että doojinshit on kaikki olemassaoleviin teoksiin perustuvia; on kyllä ihan totta että 80-luvun alusta lähtien enin osa niistä on kyllä ollut sellaisia, mutta ihan originaaleja teoksia löytyy. Tietysti niitä on vähemmän, koska ainahan se on ihkumpaa ihkuttaa Axel/Roxasia tai Harry/Dracoa tai mitä tahansa jo olemassaolevaa paritusta kuin tutustua täysin uusiin hahmoihin. Parodiadoojinshia ostaessaan ostaja tietää paremmin mitä saa, ja jonkun asian fanejahan tässä kaikki kuitenkin ollaan. Mutta monilla tekijöillä on myös halu saada aikaan jotain, joka on kokonaan omaa - ja siinä eivät taloudelliset realiteetit paljoa paina.

    Ja jos olitte kuuntelemassa niidelin Anime ja tekijänoikeudet -luentoa eilen, niin tiedätte myös että sillä ei käytännössä ole mitään väliä tekeekö sarjakuvaa omista vai jonkun muun hahmoista, koska japanilaisia kustantajia ei kiinnosta - se ei ole heiltä mitenkään pois, ja toimii vain ilmaisena mainoksena, ja länsimaiset kustantajat taas eivät omista oikeuksia hahmoihin vaan ainoastaan julkaisuoikeuden itse mangaan - puhumattakaan siitä että heitäkään yleensä kauheasti kiinnostaisi. On Disney-logiikkaa että tekijänoikeuksia pitäisi varjella kuin siveysvyön avainta, koska ei kukaan jätä alkuperäistä teosta ostamatta vain siksi että on ostanut faniteoksen - päinvastoin. (Vaikka tästäkin voidaan tietysti olla montaa mieltä.)

              

              

    Suomessa on toistaiseksi julkaistu vain varsin vähän doojinsheja, mikä johtuu pitkälti siitä että mahdollisuuksia niiden myymiseen ei ole kauheasti ollut - vasta Helsingin Animeconissa vuonna 2006 oli Suomen ensimmäinen taidekuja, ja ns. perinteisissä sarjakuvatapahtumissa, kuten vaikka nyt Helsingin sarjisfestareille, mangavaikutteiset piirtäjät on aika helposti saaneet osakseen pelkkää “anime lähtee lapsesta hakkaamalla” -hekottelua. Näin ollen omakustanteita on julkaisseet lähinnä sellaiset tekijät joilla on kontakteja sarjakuvaväkeen - kuten esimerkiksi Aura Ijäs, jota jo vuonna 2000 tituleerattiin Sarjainfo-lehdessä ”Suomen viralliseksi mangapiirtäjäksi.” Mutta hänenkin debyyttityönsä, Hangover - avaruussekoilu, oli kohtuullisen vaatimatonta jälkeä.

    Vuodesta 2006 alkaen omakustannesarjakuvia on kuitenkin alkanut tippua tasaiseen tahtiin, ja kun ihmiset saa esimerkkejä siitä että näinkin voin tehdä, niin määrä tietysti kasvaa vuosi vuodelta. Mikä on ehdottoman hyvä asia, jo ihan siitäkin syystä että mä tykkään sarjakuvista ja musta on kiva nähdä niitä suomalaistenkin tekeminä. Suurin osa niistä on tietysti - kuten aina kaikkialla doojinkulttuurin syntyessä - originaaleja teoksia, mutta en paheksuisi sitä että parodioitakin tehtäisiin enemmän; se kun todistetusti kasvattaa myyntiä ja lisää kiinnostusta. No, tässä olisi nyt tarkoitus antaa muutama ohje ihan siitä käytännön puolesta mikä tulee vastaan siinä vaiheessa kun sarjakuva on valmiina kädessä, koska jokainen ensi kertaa omakustannetta tekevä on tietysti... no, ensikertalainen.

    Kuinka paljon täällä on muuten paikalla ihmisiä jotka piirtää sarjakuvia?

    Aaika hyvin. Entäs sellaisia, joiden töitä on julkaistu jossain, Finnmangassa tai Hokuto Mangassa tai jossain? (Muutama käsi nousee.)

    Entäs sellaisia jotka ovat julkaisseet omakustanteita? Ei?

    Entä sellaisia jotka ovat harkinneet tai ajatelleet tehdä niin? Loistavaa... kysytäänpä sitten MIKSI. (Mikkiä nenän eteen.)

    "Öö... en mä tiedä. Se olisi vaan niin siistiä."

    Olisiko muita? Hyvä, antakaa tämä sinne päin.

    "Koska mä haluan nähdä suomalaista doojinshia, ja olisi siistiä jos täällä olisi samanlainen doojinshikulttuuri kuin Japanissa. Koska mä haluan nähdä suomalaista yaoita!"

    Aivan! Sarjakuvien tekeminen ja julkaiseminen suomeksi on todellakin itseisarvo sinänsä; se rikastaa sitä kulttuuria, jossa me kaikki elämme. Tästä me päästään kuitenkin nyt aiheeseen "miksi" - miksi ylipäätään julkaista omakustanteita?

    Tietysti voi ajatella "miksi vaivautua julkaisemaan mitään fyysisessä muodossa, kun on Internet." Ja on ihan totta, että Internetillä on paljon etulyöntiasemia omakustannejulkaisuun nähden - sillä voi saavuttaa huomattavasti suuremman yleisön huomattavasti vähemmällä vaivalla; ei tarvitse huolehtia taloudellisista riskeistä tai myymisestä, feimiä saa huomattavasti nopeammin. Mutta fyysisellä julkaisulla on myös monia hyviä puolia: se että on saanut aikaan jotain konkreettista - jotain käsinkosketeltavaa ja pysyvää - on harvinaisen tyydyttävä tunne, ja se että saa sarjakuvan ostettua omaksi on monelle fanillekin tosi iso bonus; yaoi_dailya ei voi lukea kun istuu vessassa.

    Ja sitten tietysti se yksinkertainen ilo, jonka saa siitä kun saa myydä omaa sarjakuvaansa henkilökohtaisesti ja kun ihmiset tulevat henkilökohtaisesti kertomaan kuinka he pitivät lukemastaan.

    Se ilo ei nimittäin ei ole aivan pieni.

    Ja lisäksi mikäli unelmoi piirtävänsä joku päivä vielä työkseen kannattaa muistaa, että Suomessa - ihan niin kuin Japanissakin - kustantajat kiinnittävät paljon helpommin huomiota sellaiseen tekijään, joka vaivautuu julkaisemaan töitään omakustanteena. Esimerkiksi Vartijoiden piirtäjä Elli Puukangas bongattiin hommiin alkujaan omakustanteensa vuoksi.

        
    Tosin on kyllä myönnettävä, että esimerkiksi Madeleine Roscan, tasmanialaisen sarjakuvantekijän jonka teos Hollow Fields voitti viime vuonna ensimmäisten Kansainvälisten Mangapalkintojen kunniamaininnan, sarjakuva Hollow Fields ehti olla nettimangayhteisö Wirepop.comissa kaikkiaan kolme päivää ennen kuin sitä nykyään julkaisevasta kustantamo Seven Seasista otettiin häneen yhteyttä ja kysyttiin haluaisiko hän sarjakuvansa julkaistavan painettuna. Eli kaikkea ei kannata pitää ihan kiveen kirjoitettuna!

    Ja sitten... raha. Rahasta ei kannata haaveilla, koska sitä ei kauheasti tule julkaisi sarjakuvaansa sitten miten tahansa - jos tekee jotain hemmetin suosittua nettisarjakuvaa niin saattaa onnistua elättämään itsensä mainoksilla, mutta siinä onnistuneita ei maailmassa kauheasti ole. Omakustannejulkaisuissa taas liikkuvat todella pienet rahat, satoja euroja suuntaan ja toiseen, eikä käteen useinkaan jää kuin pari kymppiä jos sitäkään. Ja tämä kaikki pätee erityisen vahvasti Suomen kaltaiseen pieneen kielialueeseen.

            
    Esimerkiksi Japanissa maksaa noin 40 000 - 50 000 jeniä (250-300 euroa) painattaa sata kappaletta tavanomaista doojinshia, sellaisia joita tuolla alhaallakin myyädään - B5-kokoinen, sellaiset 32 sivua ja värikannet. Ja jos mietitään että enin osa doojinsheista myydään noin 500 jenillä eli kolmella eurolla, niin sadan kappaleen myynnistä nettoaa hyvällä tuurilla sen 300 euroa takaisin - siinä pääsee parhaimmillaankin vain tasoihin, ehkä muutaman kympin voitolle, ja silloinkin olettaen että painos myy loppuun. Ja kun otetaan huomioon että myös Comiketiin osallistuminen maksaa, ja lisätään siihen matkakulut ja hommaan käytetty työ ja aika, niin se on aika kallis harrastus. Vain ihan muutama suurin circle, ne jotka myyvät tuhansia, pystyy jäämään säännöllisesti voitolle - ja circlejähän on tosiaan 35 000 joka kerta, ja niin kuin sanoin, monen hakemus päästä myymään myös hylätään. Tämä on Japanin hintataso; Suomessa hommat ovat hieman kalliimpia, paikasta riippuen. Mutta siitä lisää myöhemmin.

    Toisin sanoen, Comiketissa säännöllisesti myyvien piirtäjien joukossa ei ole kovin montaa sataa jotka jäisivät voitolle sen enempää että voivat tarjota apuna olleille kavereille hampurilaiset, ja vielä harvempia jotka saavat siitä oikeasti kunnolla rahaa - ja käytännössä ne kaikki, kuten esimerkiksi tämä tyyppi, piirtävät lähinnä pornoa.

            

    Mikä tietysti myy, mutta ei ole ihan kaikkien juttu. Mutta kannattaa muistaa että kaikki Comiketista alkuponnahduksensa saaneet mangakat, CLAMPista Ken Akamatsuun ja Kiyohiko Azumaan, ovat aloittaneet piirtämällä pornoa. Ne ovatkin sitten nykyään keräilyharvinaisuuksia, mutta niitä mä en aio näyttää teille.

    Mutta rahan takia tätä ei tosiaan kannata tehdä; kun ottaa huomioon vaaditun työn määrän ja sen mitä painattaminen maksaa, niin vaikka siinä onnistuisikin pääsemään omilleen niin ei se missään suhteessa järkevän suuruinen korvaus tule olemaan - se on valitettava fakta. Juuri tämän takia moneen doojinshiin on itse asiassa kirjoitettu jälleenmyyntikielto; puhtaasta fanittamisen ja tekemisen ilosta verta ja hikeä vuodattavia doojinshipiirtäjiä kun ei liiemmin mairittele ajatus siitä, että joku Toranoana tai Mandarake käärii heidän työllään sievoiset voitot laittamalla niiden hintaan lisäkatetta (länsimaisista conijälleenmyyjistä puhumattakaan).

    Kanadassa Kanadan tavalla

    Helsingin Sanomat on taas vauhdissa. Yleensä lehden keskustelualue on varsinainen idiotismin leikkikenttä, mutta tällä kertaa sinne ovat onneksi hyökänneet etunenässä sensuurin vastustajat; ikävä vain, että suuren yleisön silmissä tämä kaikki alkaa varmasti hiljalleen muistuttaa sitä että Suomi on täynnä lapsipornon puolustajia... Ja keskustelukin tyrehtyy jo parin sivun kuluttua tavanomaiseksi juupas-eipäs -toistoksi.

    On vaikeaa tuoda esille näkökantoja joita ei olisi jo puitu tuolla tai vaikkapa tässä DarkMiragen toissavuotisessa kirjoituksessa. Pähkinänkuoressahan tilanne on tämä:

    1) Jotta voisi olla olemassa rikos on oltava joku, jota vastaan rikos tehdään; lapsipornon tuottamisessa kyseessä on tietysti hyväksikäytetty lapsi, mutta ketä käytetään hyväksi sarjakuvaa tehtäessä? Keneen rikos kohdistuu? Piirretty loliporno ei ole juridisesti "lapsipornoa" sen enempää kuin elokuvat joissa tapetaan ihmisiä snuffia.

    Eikä teoksen alkuperäinen tarkoitusperä (eli vaikkapa onko se alkujaan tehty pornolehdessä julkaisemista varten vai ei) kelpaa luokitteluperusteeksi, koska teokseen ensimmäistä kertaa törmäävä kokee sen aina an sich. Lain silmissä alastomia alaikäisiä sisältävä manga ja alaikäisiä esittävät alastonpatsaat ovat samanarvoisia... toisin kuin Unicef näemmä ajattelee.

    2) Tästä syystä loliporno ei ole Suomessa laitonta. Eikä kovin monessa muussakaan maassa - Kanada on yksi kuuluisimpia poikkeuksia, vaikkei toki ainoa sellainen. On sääli, että Unicef on päättänyt fiktiivisen lapsipornon olevan yhtä lailla tuomittavaa, koska se vie suotta huomiota itse asiasta - lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

    3) Tämän vuoksi lolipornoa laittomaksi haluavat perustelevat vaateitaan yleensä porttiteorioilla, joiden mukaan loliporno propagoi kuluttajistaan leikkikenttien pusikoissa vaanivia namusetiä. Niitä vain ei ole empiirisesti todistettu saati edes tutkittu; rikostilastoja tutkimalla voisi esittää jopa päinvastaisia teorioita, mutta niihin vaikuttaisivat niin monet muutkin tekijät että pelkästään niihin ei kannata pohjata yhtään mitään. Yhdestä Tsutomu Miyazakista jäljittelijöineen ei saa aikaan luotettavaa tutkimusta, ja toisaalta - propagoiko fiktiivinen (näytelty) raiskauspornokin sitten kuluttajistaan raiskaajia?

    Ja jos kerran mutuoletuksia lähdetään viskomaan, niin jotenkin tuntuisi siltä että enin osa hämärissä hikikomeroissaan fiktiivisille kahdeksanvuotiaille fappaavista pedo-otakuista pitää oikeita ihmisiä tietyllä tavalla vajavaisina tai jopa täysin mielenkiinnottomina täydellisiin 2D-vastineisiinsa verrattuna.

    Joskus taas, kuten tuolla HS:n keskustelussakin, perusteluiksi mainitaan "lain hengen mukaisuus", "yleinen moraali" ja "huono maku." Lakia ei kuitenkaan voi tulkita summittaisesti, eikä mitään voida myöskään kieltää vain sillä perusteella että se edustaa huonoa makua eikä vastaa joidenkin (tai vaikka kaikkienkaan) moraalikäsityksiä - ovathan esimerkiksi juutalais- ja romanivitsitkin loukkaavia eikä niitä kukaan varmasti tarvitse, joten miksei kiellettäisi saman tien niitäkin? Onneksi emme elä orwellilaisessa maailmassa, jossa ihmisiä rankaistaisiin "ajatusrikoksista".

    Se siitä. Loppujen lopuksi kurtistelisin kulmiani ennen kaikkea sille, miksi HS on päättänyt nostaa otsikkoon nimenomaan mangan - alkuperäisessä Reutersin uutisessa siihen ei viitata kuin yhdessä kappaleessa kaiken muun seassa, ja se on sisällöltään enemmänkin "Japani aikoo kieltää lapsipornon (paitsi fiktiivisen sellaisen)" kuin "mangassa on yhä lapsipornoa". Todelliset Japanin viihdekulttuurin ongelmat ja oikea lapsiporno ovat jääneet täysin vaille mainintaa, vaikka mikään tuskin olisi varmasti estänyt HS:a uutisoimaan asiasta samaan tapaan kuin vaikkapa The Guardian.

    Koska ongelmia on. Lasten fiktiivinen hyväksikäyttö ei vain niihin kuulu.

    Vaikka olen itse ollut kerran eturivin paikalla todistamassa HS:n manga-artikkelien tasoa olisi kuitenkin jo naurettavan foliohattuista lähteä vetelemään tästä sellaisia johtopäätöksiä, että koska manga vie lukijoita Disney-sarjakuvilta Sanoma Magazines haluaisi vetää sitä lokaan minkä ehtii.

    Se kuitenkin kielii HS:n laadunvalvonnan tason laskusta; esimerkiksi Ville Rannan tituleeraaminen "Muhammed-piirtäjäksi" antaa eittämättä viitteitä siitä, että jossain tuon lehtitalon sisällä on jaeltu ohjeita sensaationhakuisista otsikoista... Surullista.

    Paul Gravett: on comics from east and west, III

    Osa 1, osa 2

    Maus ei ole hauska. Se on kuitenkin hiton hyvä.
    So… how much do you think the language has to do with this? I mean, the French have the term “bandes dessinées”, but in english there are only the terms “comics” and “funnies”, that are essentially the reason why the term “graphic novel” had to be invented. So that the people would understand that there’s more than just simple comedy in there.

    PG: Yes, in Finnish you don’t have this kind of problem because “sarjakuvat” only means “serial pictures”, and it doesn’t really have any deeper meaning than that. The word itself doesn’t say that it’s funny. So you don’t really need the term graphic novels, but for us it’s a good thing that this came in, because how else could we ever elevate comics?

    PS: It does have the prejudice thing against it. As in how we talked about how British comics are kind of laughed at, like they’re only meant to make jokes. The word graphic novel now in Britain has created its own separate area, because it’s now graphic literature. The British people can now understand it.

    PG: You should realize that modesty’s quite a good thing. This term is now being adopted by for example film critics, who have assumed that the graphic novel is going to be science fiction, spectacular, and a bit empty and stressed on explosions and such, and they all describe a bad film being “like a graphic novel”. So still this new term has been twisted and distorted into an another term of derision against comics. And some people also don’t understand that the word “graphic” inclies drawing and think that it inclied explicit, so in a graphic novel nasty material must be shown... these kinds of things.

    PS: So in Graphic Novels we took time to talk about this. At the beginning we listed ten things to hate in comics.

    PG: Things like “comics are just funnybooks” and “they take no time to read” for example, or speech bubbles. People hate speech bubbles. A lot of people are used to seeing text in a nice kind of type and so on, and we who have been reading comics so much tend to forget that some people haven’t been reading comcis for a long time, maybe ever. And when they look at a spread of comics they think “Where do I begin? All these people shouting at me at once, all these pictures… in which order do I read them?” People say they’re very literate and very sophisticated, but they’re actually not comic literate and don’t know how to read them. So part of the book is about explaining how to read comics. That’s actually what I’m going to speak about today.

    PS: The one thing you mentioned is the phrase “Comics are a great way to get kids reading real books.”

    PG: That’s what you’d hear from a librarian… “Oh we have got graphic novels, but we want to kind of steer people towards reading real books.”

    PS: Which in a way is a very patronizing way of putting things.

    This brings me to the case of your book being taken off the shelf in certain libraries in America…

    PG: Yes, I forgot to mention that… it was only in San Bernardino county, and that was because a fundamentalist christian mother had a 16-year-old son who got the book from the library. And any other 16-year-old finding some naughty pictures from a book would have actually kept quiet.

    I thought so too. What kind of 16-year old goes to tell his mother…?

    PG: …Goes to tell his mother “Mommy what is that, this is disgusting!”? (Laughs)

    PS: Well, we’ve put up an interpretation of what we’ve read, and this is just a personal opionion, but… I think that he was reading the book in his bedclothes or something in his room, searching his own identity, having the book from the library. He had it at home and he didn’t tell his mother he had it, but his mother found him reading it and immediately asked “what are you reading?”, and of course…

    PG: Well we don’t know that, but… I think the whole point is that this reflects America’s discomfort with sexual subjects. They haven’t complained about the violent images, which I thought that they would. It’s also a matter of how this book is not aimed at kids. It’s the thing that “it’s manga, it’s comics, so it must be a book for kids” all again. In fact the book was reviewed by the library association to be a book for young adults: it wasn’t actually in the 18-class basically, but the 16-class – whatever. The point is that it should not be issued to children, so the library made a mistake there. We didn’t want to do a book about manga that wouldn’t talk about all of manga.

    In fact… in 1991 I was going to be involved in a big exhibition of manga, the first one in Britain, in the Museum of Modern Arts in Oxford. We had Toyota sponsoring it. The museum wanted to present a complete survey of manga, including the erotic and sexual material, showing in an art gallery where you can show out. But Toyota of course weren’t very happy of their name with X-rated or explicit material, so the sponsorship collapsed and the exhibition didn’t happen. And in the end what happened was that a small private gallery in London worked with me and Helen McCarthy and we put together a much smaller show showing original art from books of manga, including some pretty wild stuff and some classic Tezuka, original artwork.

    As far as I’ve understood it the Americans have a nipple complex. They can bear punching, but if there are nipples then it’s X-rated, absolutely. I hear it's a Bible Belt thing.

    PG: It is, really. And I was surprised by the fact that San Bernardino county is in California, and California’s actually a lot more liberal than the Bible Belt or the Midwest. But it seems to be that in that particular area there’s quite a strong fundamentalist christian community, and of course the reaction of the local mayor was really heavy-handed, as the book had to be withdrewn completely and not being made available even to adults. I would’ve been happy if they’s admit is as a mistake, as even the website of the library rates the book as a book for young adults, not to be issued for a child.

    But really, how can any adult be worried about of an image of a fairy having sex with a hamster?

    Keijun ja jyrsijän välisen seksin lisäksi kuuluisa aukeama sisältää naisopettajan ja poikaoppilaan välistä kanssakäymistä, viiden kimpan, scifikyberseksiä ja ensimmäisiä kuukautisia symboloivan neitsyydenmenetyksen lohikäärmeelle.

    PS: Actually, if you look at the picture it isn’t even explicit.

    PG: No, no it isn’t. And very importantly, both the fairy and the hamster are over 21. We checked this before we got to use the image.

    PS: What is very strange here is that if you look at the spread we talked about, and you look at the image that was objected to… on the same spread there are things which I think are far more worse than that.

    PG: Yes. So really here the thing isn’t the nipples that upset them, it’s sex with animals. Now this is where the local paper had to go “Images of sex with animals too shocking for us to show you in this newspaper”, which of course is great… if they can’t show it to you, then it must be really bad. And of course what this really is is an absurd fantasy – I don’t know who could read Bondage Fairies and find it arousing. Well, you can’t say that for sure, but in the end it’s not very arousing but absurd.

    A lot of Japanese erotica is like that. You're supposed to enjoy it as an entertainment; erotic entertainment, yes, but in the end not just pornography.

    PG: Yes, they don’t have the same kind of attitude towards portraying sexuality than we do.

    PS: And their religions don’t talk so much about sex as Christianity does. Except maybe shintoism, but even that’s all positive stuff and nothing like regulations.



    Nowadays there are lot of people in the west who draw comics using style that’s influenced by manga, and they’re getting their work published, especially in America… and Finland too, bit by bit. But the problem I see is that a lot of people are just artists, not comic makers. They have problems with making actual comics.

    PS: So they draw pin-ups, basically? That’s the whole problem of this “How to draw manga” thing. There are so many books out there that don’t actually tell you how to draw manga. They tell you how to draw pin-ups, how to draw set character style, which is again not very representative in manga, but if you think about Finnish comics or American comics there is nobody who’d say “there’s one way to draw comics from that country”. I think it’s a very damaging thing if you boil the multitude of graphic styles into a bunch of clichés. That’s what these books have been doing.

    So we are here still at a stage where people are still young and just want to enjoy the ability of creating nice-looking characters and art. But the rise of this western manga, “global manga” is it’s nowadays known, shows that there are however people who want to make an affort of making full-scale comics like the one they’ve learned to love. Like what I mentioned at the back of the Manga book.

    Though 95 % of it isn’t actually very good.

    PG: But that’s how you have to deal with any other cultural application, isn’t it? It’s always that you have to look to find the good stuff.


    Hyvää kamaa.

    But I think the greatest problem there still is that a lot of these young people drawing comics with manga style haven’t read much comics besides manga. So in the end they often end up just copying the styles and images, and the result is actually copying another comics rather than real life.

    PS: In Britain during the 60’s there was a huge superhero thing going on, but gradually some fanzines started to publish things that were completely opposite in style to them. It was like a reaction against it, and it was really unusual stuff… based on poems and such.

    PS: Maybe in few years there will be people who formerly liked manga but now say “we hate manga” and start drawing stuff that’s influenced it but still original. And that’s the point when the Finnish comics will start evolving.

    I actually have here a copy of a publication showcasing British manga that was bundled with an issue of the NEO magazine last year.


    PG: Yes, this is actually what Tokyopop’s been doing in the Britain since then; we now have the “Rising stars of manga UK” competition now. Yes, obviously some of this stuff looks more or less like manga… and some if doesn’t. It’s all in a very early stage, basically.

    You can tell that the cover artist’s been reading Junko Mizuno.

    PS: Though she might end up being really good and having an original style in a few years.

    PG: Exactly! As said, the great thing about publications like this is to give young artists chance to eventually find something that they want to do with comics. And the problem is that we still have to wait for a lot of them to actually have something to express, something interesting to tell stories about.

    PS: We noticed that you have an art exhibition upstairs at the con, and I think it’d be rather nice if you also had a competition like you have the cosplay contest… best manga strip.

    Well we do have the Finnmanga, naturally… when the first issue came out two years ago it wasn’t very well-known, so a lot of the stuff isn’t very good, but the second one that came out just recently is geberally a lot better. Maybe the third one will be excellent?

    PG: Yes, that’s the whole idea of publications like this. People improve all the time, and things like this encourage them to improve even more. When you see it on paper you suddenly start to see all the mistakes you did, and so on… and you get a lot of feedback that way.

    PS: And in a way it’s sort of a peer thing.

    PG: In Britain we have these people called Sweatdrop Studios. They started by doing little magazines on their own, and they grew and supported each other, sold each other’s publications at cons and so on. And nowadays they publish all that, and also anthologies in the size of real manga books. They’re a growing small press.

    PS: That’s the good thing with digital printing.

    PG: And I think that people are fond of the manga book format. The square-bound tankoubon that’ll sell for about 5 or 6 pounds.

    Isn’t that what Marvel’s been doing recently? Spider-Man and such…

    PG: Yes, nowadays a lot of comic publishers in America are printing and packaging their material with that size. That really is a a strong format, or so they think. People will easily recognize a comic with that size if they’ve been reading manga before.

    One of the recent things starting up in Britain is a small publisher called Self Made Hero, and their first project is going to be recreating Shakespeare as manga. I’ve seen some of the stuff these people are doing – it’s got 160 pages and there’s Hamlet and there's Romeo & Juliet, and it’s great!

    I met with the publisher, and she had gone to Tokyo and showed the people there what they were doing, and the people were really impressed. They said that it didn’t look like an imitaition at all, it was really good quality – there was almost interest, I think, from the Japanese publishers. So you might eventually see manga being produced over here in Europe to be sold in Japan.

    PS: They’ve always been open to publishing foreign-made stuff in Japan… I remember back in the 80’s they used to publish European works recreated with Japanese style.

    The Finnish Donald Duck magazine actually published some of those some years ago. I wouldn’t say they were very good, as the format just didn’t work for the kind of stories they were… There was lots of meaningless empty space just for the sake of manganess, and all the actual story was crammed into one montage page.

    PG: Interesting… So they would have to be told in a different way for different audience.

    Down at the artists’ alley there actually are two self-published comics on sale right now. One original story and one doujinshi. Maybe next year there will be dozens of them?

    PG: Really? We have to go check that out. But the really great thing about this is that when people see them being done they are really encouraged to join in and make their own. There could be this great sense of community like with Sweatdrop Studios, I think – community that supports people and gives advice when they are starting out. An Internet-based one would be just the same.

    Ok, let’s take one last question… How would you see the future of comics with this global manga and all? I mean, in 10 or 15 years?

    PG: I could say that the future, of course, is the Finnish comics… that they’ll take over the world. (Laughs)

    Hmm, really… there are a lot of Korean comics coming out in english again, an we’re waiting China to show what it’s capable of. There are already some of that that’s come out in French, and it’s amazing stuff. And I think what I hope to see in the future is a more globalized environment for comics that are being pressed, so that we don’t think that it has to come from one country or another to be good.

    And clearly the online comic world is where there’s unlimited potential, because there you don’t have to worry about costs or distribution, and can just publish whatever you wish. Wonderful things have come out from there – and even business can be run directly through the website.

    PS: If you want to buy original art or a T-shirt or something, you can buy it straight from the artist.

    PG: And in the future even more so, because I think that this and the coming generations are going to be less fixated on having printed matter. Though I don’t think that the printed medium will disappear, because there is the special feel of owning the product physically – to be able to hold it in your hand and flick through it are something that digital medium can’t duplicate.

    What I really think is that rather than taking over the comic world the Internet will revolutionize the animation world, and we will see more and more amateur anime being produced in the future, now when the technology to produce it is widely available and easy to use.

    But I think that the medium of comics will survive, absolutely. They’ve survived the coming of film, the coming of TV. And now when manga has come along to revive the whole art form, especially in America, they’ll be around for even longer.

    PS: What I think will happen that when these people will grow up and have families, then their kids will hate manga and reject it and find something else. (Nauraa)

    PG: Maybe in 10 or 15 years we will talk about the next big thing that’s come along… maybe Finnish comics.

    Thank you!

    Paul Gravett: on comics from east and west, I

    Mitä tehdään kun on kiireistä ja hidas uutisviikko, enkä viitsisi täyttää tyhjiötä uusimmilla Miku Hatsune -videoilla, Cloverfield-mangalla, trappimeidokahvilalla, Gyakuten Saiban 4:n Flash-demolla ja marinalla Newsweekin tuoreimmasta journalistisesta munauksesta? Kierrätetään! Monet uudet lukijat eivät varmaankaan ole nähneet tätä Paul Gravettin (ja hänen ystävänsä Peter Stanburyn) haastattelua, joka oli tällaisenaan esillä Otakun vanhoilla nettisivuilla ja joka julkaistiin lyhennettynä numerossa 2/2006. Tein sen Kempin kanssa 20.8.2006 Animecon IV:ssä, jossa Gravett oli kunniavieraana; Kemppi kirjoitti haastattelun pohjalta henkilökuvantapaisen Anime-lehden numeroon 15.

    *****
    Let’s start from the basics… Who is Paul Gravett?

    Paul Gravett: I think I’ve always been enthusiastic and passionate about comics. And somehow, while my friends at school kind of grew out of them or gave them up or whatever, I seemed to be able to find new things that ? come along that interested me throughout my life. And manga came along with me in the late 70’s, when Barefoot Gen was translated. That was when I started to read, or at least buy, original japanese magazines for the first time. And at the same period I was also discovering European comics and the bigger history of comics from the past, and so my interest has been continuedly sustained, and I see no reason why anybody should grow out of comics. If you simply look around enough you’ll see that if you’ll get bored with Superman, or get bored with children’s comics, you’ll find more stuff to keep you interested.

    But that’s a pretty big background… All that there’s really to say that I have a degree in law and I lived for a year and a half in New Mexico, America after graduating. But for me comics weren’t just a passion to consume: I wanted to meet the people who produced them, and eventually I wanted to explain them to people. Because I feel that a lot of people are missing out on the pleasures of the comics.

    Thinking about that... Comics don’t have a very good reputation in the UK, and so it seems interesting that you chose japanese comics to write a book about. What is there that Battler Britton didn’t offer you? (Battler Britton oli 70-lukulainen poikien korkkarisankari – toim. huom.)

    PG: I was involved with an exhibition of manga. Manga of course does that here in Finland; it’s catching on very fast, it’s a phenomenon fueled by the interest in anime and the interest in japanese culture in general. And at the time I was looking for a chance to do a book – not necessarily about japanese comics; I would’ve had another book in mind with Peter. But the publisher came to us – it’s unusual, usually you have to try and find the publisher. But the publisher came to me because I was involved with this exhibition – it was called Zamanga - in which we turned the gallery into a manga shop that was with about 10 000 manga books. It wasn’t exhibiting the art, it was just the books. They were all donated by the publishers in Japan who just wanted to have a big display. And after that this publisher came along and said “We really wanted to find someone to do a book on manga. We know it’s going to be big.” That was in 2003, and the book came out in 2004.

    You have been reading manga a fairly long time, and you have also extensive understading about the comics in UK and also in Europe and America. Can you say that there’s something in manga that’s particularly good or bad? Combined to bandes dessinées, for example, or graphic novels in general?

    PG: Personally for me the thing that’s most exciting about manga is propably the fact that I’m constantly surprised by manga. And not just surprised by the story and the themes, but the storytelling techinques and the openness of the pages, and also the unexpectedness of how the stories turned out. Because after a while western comics –especially American comics, I suppose, more than anything – have gotten very clear-cut, good and bad… The good guys essentially win all the time. They may have the gray area between good and bad: they may have villains that are a little bit okay, they may have superheroes that have dark sides, but in the end it’s pretty clear-cut, there’s moral clarity. But there isn’t that kind of moral clarity, it seems, in a lot of manga. There isn’t the kind of predictable rote the story takes. There are of course clichés but may manga to me are surprising in that they can take any kind of direction, they are not following any kind of story paths that I’m familiar anyway.

    Peter Stanbury: That’s because they don’t have any kind of Christian basis. They don’t have the same moral bodies.

    PG: Yes! They don’t think of characters being all-good or all-bad, they don’t essentially look for a moral message. And that’s one of the facts that excites me. And also, as said the techinques are very interesting to me. We think we know how comics work: if you’ve read comics as long as I have, you kind of go “well, I know, this is how you get this across, this is how this scene can be conveyed”, but as you know, with manga there are several more pages and several panels to express things. And suddenly you realise: why would we be cramming stories in 20 or 50 pages when you could just let them decompress, and actually express a lot more? You realize what an amazing language comics is - an actually more amazing than I knew when growing up.

    But this rises an interesting question: can then someone from Judeo-Christian background, raised with Judeo-Christian set of values, understand manga like the Japanese? We have a different cultural background… And what about the ages they have been directed to, the targeting group? I mean, we’re all old men rather than giggling young schoolgirls. Naturally there are a lot of giggling schoolgirls there who like it, but can you really understand it?

    PG: We happen to be, yes… Umm, there are things we’ere going to miss, definitely. I mean, the phrase “lost in translation” of course is absolutely right. There are parts, mostly cultural things, that we’re going to miss. Fortunately some of the best manga do actually have, as you know, footnotes and explanations that help you appreciate some of the things that you’d just otherwise be oblivious to. But I think that it’s difficult in the same way that I think a Japanese person would have a hard time to understand our comics if they read Moomintroll or Superman or whatever.

    But there are also things that are found in translation. There are actually things that I think… in a way a work doesn’t just belong in one culture, it moves between cultures. And it actually starts to take on a different meaning, a different… importance maybe, it’s receiving different ways from culture to culture. So I don’t see this is necessarily a fault; we understand it in our own way. In fact basically we can’t generalize about the reading of comics in general, because we each individually bring so much of our own baggage: our emotions and our responses. You might identify with one character, I might indentify with another, I might see one character in one way or another – the whole point about comics after all is that they are very interpretive, very active way of getting a story. They’re not like a movie, where it’s given to you and you just sit there and you are just basically getting very clear messages, they usually broadcast with big emotions on the screen, scores, soaring violin and special effects, and you are basically bludgeoned – you haven’t gotten any work, you just sit there and go “wow, I got all that.” But with comics you have to do a bit work. In a way comics are like sheet music, they are like pieces of music where you actually have to perform it, you have to bring it to life. So in that sense comics are a highly personal thing in the way we react to them.

    Testi: mainitse joku muu mangakäsikirjoittajana uransa luonut kuin Kazuo Koike.
    Knowing rather much about manga it’s rather obvious that you have noticed the good things in them, but there also has to be something bad. What might that be?

    PG: I think what people think is possibly weak in manga – and they might have a point here – is that there isn’t enough of work put in and not enough use made of text. There is obviously to an extent a lot of dialogue, which is great, but one of the things that we’re going to see in the book is this kind of a hybridized version of the best of manga and the best of western comics.

    I mean you don’t tend to get someone like Neil Gaiman writing Sandman, or like Alan Moore writing eloborate caption boxes, for example, to describe a mood or an atmosphere. Now manga can do some of that without captions, but there is a slight devaluing of text in manga. I’m talking in particular more about narrative text than spoken. And you could argue if it really is so bad that they’ve chosen to not make it a prominent path in most manga – I mean there are some who use it – and I think that’s where perhaps manga could learn from the west, actually. To develope the written side.

    It may come from the simple fact that a lot of the people producing manga are writer-artists who do everything. You don’t get a lot of writers. I mean, if you look at American comics you got Neil Gaiman, Alan Moore, Grant Morrison, Warren Ellis… All these people who are word-orientated. And these things start as a script, with the word in the beginning, whereas in manga they get the beginning with the image, with the visual impact, and getting things across visually. So that will be one thing.

    Maybe the other thing… obviously I still have to figure out – we still have to figure out, for the future book – some things, but we’re going to be looking at the other values in the Japanese society, which are not necessarily 100 % positive by any means. I mean, the role, the image and the perception of women in Japanese society and in manga, for example, and the way they are reflected in manga as sexual objects, are certainly questionable from our western point of view. That’s one example, I would say, that I would question.

    But also, the images of violence and eroticism are usually why manga are criticised. I personally have no problem with all that being shown – I seems to me that comics need to be as free to express things as possible, as not everyone has to read the most shocking or explicit manga, but there should be room for those things to be done. Because I think that the Japanese have a more healthy attitude in one sense, they have no problem to understand that it’s just imagination, just lines on paper, and it doesn’t necessarily connect to the real world.

    So it’s a case of that everything must be put on context. Both where it is shown and how it is represented.

    PG: Yes. But I am trying to understand some of the more outrageous erotic material, because it isn’t actually arousing, it actually isn’t intended to turn you on. It may be intended to horrify you, disgust you – and in a way, this material is actually a challenge, it’s like a kind of contest, it’s almost like the TV programs where people have to sit in a bucket of worms or eat somethin horrible, or whatever – it’s kind of like “I’m going to write and draw something really nasty - can you take this? -sort of challenge, a one that’s not supposed to turn on. And that entreats me; the fact that comics can be used in such a way.

    I would now like to turn the discussion towards the comics in United Kingdom. Lots of Finns are interested in about how manga is doing in the Europe in general and how popular manga is in United Kingdom and how it is doing, considering that you have a long tradition of a british comics as well.

    PG: Well, in many ways it is a similar scenario of what’s happened here in Finland. We have a long tradition as you have, but the problem is that the publishers have fallen asleep. They haven’t innovated, and they have lost the audience – two audiences, both boys and especially girls. For a long time Britain had a fantastic tradition of girls’ comics, the equal of anything that’s been done in manga: very good, dark, exciting stories, often on quite serious subjects, just like shoujo manga.

    I seem to remember that you’d have the so called Boy's Own Paper, but there was also the Girl's Own that had topics ranging anything from actors like Richard Burton to comics. On 1950’s and 60’s.

    PG: That’s right, 50’s and 60’s and into to the 70’s. These magazines held on to about to the 80’s and even to 90’s. The last of the titles like Bunty and Girl and Pink lost their way - they were taken over - partly because girls wanted to grow up much quicker, they wanted to have pop stars and stories of sex and boyfriends and such, and the publishers were very slow and conservative and didn’t move with the times. And this is really why manga has been able to succeed all over the world and in America too, and in America after all girls only had Archie and Sabrina and not much else to read. And when manga came along with all these great emotional stories about friendship and school and boyfriends etc., it’s no wonder that it took off. It’s filling a need that people want, stories that relate to their lives.

    Ernie Colonin A Girl Named Joey ilmestyi 70-luvulla amerikkalaisessa teini-idolilehti 16 SPECissä.
    And as for manga in Britain… We are very much at the same point as you are. We’ve got publishers waking up – often actually not comics publishers but book publishers, who are putting manga in to the high street, and that’s a major crossover because up until now manga’s been kind of a secret thing that’s only available in comic shops, and many people around a country don’t have a comic shop around them, but now they can buy a manga series in the bookshop, and the events are getting bigger and bigger, just like here. The following is enormous.

    I heard that the limit of 10 000 visitors in one day was broken at this con yesterday. So how big are the British cons then? Which conventions are the ones that Finnish fans should consider going to?

    PG: Ten thousand? Right, right… There are annual conventions, things like AyaCon last year or AmeCon that was last weekend, which are out in the region, and their quite small because they tend to cost guite a lot: there may be 1000-1500 guests. There may be a fee of 20-30 pounds to get in, but why they do cost and why people go is that they have amazing screenings of anime. And the main program, all the cosplay and activities, is that they get to show fantastic, brand new anime, stuff that people are dying to see. And the one point little bit of missing here at Animecon is that there isn’t very much anime shown.

    PS: The truth is that they are very expensive, I mean one episode can cost…

    PG: Well they can be, yes… I think that some of these things are propably a little bit of dodgy, they show stuff that’s perhaps pirated or fansubbed, or this kind of thing. But that’s one level of a convention. The other ones are the one you reported at the latest Anime magazine, the London Expo, which of course is not just anime, its got film and TV and comics too. They’re very popular.

    The other one that’s taking off is IMAF, the International Manga and Anime Festival that’s held in London. And like Animecon it’s free, which is fantastic, and unlike Animecon is that it’s got this amazing building that’s actually a county hall, right in the middle of London, next to Thames. It’s a huge building and they can take in as many people as they want, they have loads of free screenings of anime, they have workshops and signings, they’re doing cosplay the first time this year… and most important of all is that they have an international competition for original works. It’s for manga, original character design and anime – three categories – and the total price fund is 75 000 dollars, which is not to be sniffed at. And when this thing started three years ago, in 2004, the fan community was like “What is this? Is this for real? They’re going to steal our characters!” They couldn’t believe that this kind of money was being offered, and there was no trick.

    The simple answer is that this building is now owned by a very wealthy Japanese businessman, who also of course loves manga. And within the building he set up an animation studio because he wanted to develop new characters, obviously finding talent from all over the world to develope new things. But it’s a great opportunity to people who are looking to start up. You should tell your readers to check it out, its imaf.co.uk, and it really is international and open to everyone.

    I actually believe this, because there is a Japanese guy who wants to cosplay Char Aznable in space, and he has money to pay for it. With the pointy helmet and all. (Daisuke Enomoto reputti lopulta fyysisessä testissä – toim. huom.)

    PG: In space? Wow, I hadn’t heard about that. Fantastic! (Nauraa)

    Kati Kovács on tyypillinen suomalainen sarjakuvantekijä.
    Now this your third time in Finland, and you’ve had a chance to get to know some of the Finnish comics. So how does the Finnish comic scene look like to you?

    PG: I liked a lot of the small press and experimental makers like Glömp and the Napa people, and the other one, what’s it called… not Like, that’s a publisher, but in the same format as Glömp… um, anyway, anyway, there are a lot of very good new Finnish artists, not new to you, but to me since I’ve first come to Finland only three years ago. There’s Matti Hagelberg and Katja Tukiainen... Anyway, what they bring out is more like underground, alternative kind of comics which I think that Finland has really well – some of the best in Europe right now, fantastic artists – and fortunately some of these are published in english or have subtitles, so I can read them. And I think they’re very good.

    And also I must say that I’m pleased to see that you have a newsstand presence for comics, and not just kids’ stuff but things like Modesty Blaise. At first I couldn’t believe it that you can go to a Finnish newsstand and find Modesty Blaise every month. Jet-Ace Logan reprints, Rick Random reprints (Korkejännityksiä - toim. huom.) – these are things that you just can’t buy in Britain on the newsstands.

    PS: We haven’t had Jet-Ace Logan comics in Britain since about the 60’s, I think.

    PG: And for you to have all these reprints sitting on the newsstands, it’s really “what’s that doing there?!” for me… and also you’ve still got Buster, which I think hasn’t ran in Britain for at least 10 years, if not 15 years. But the character’s still going here in Finland – it may not be a major comic, coming out maybe just monthly or bimonthly – but it’s kind of strange that this British character has survived.

    I’ve also very keen to see that there are many people trying manga over here as well. But we’ve got to understand that it’s a learning curve, and people initially are going to be imitating manga on a simple, should we say obvious way, they’ll just pick the surface and the look of the characters, but as people get to read manga a bit more they’ll realize that it’s more than just characters that have big eyes and pointy chins and lots of hair. They have a bit much too manga in that. Then they’ll start to develop their own styles and stories and will get a truly natural form, a Finnish form of manga developing.

    Of course the main question remains: you have to find more home-grown, original characters and artists that can build up your own industry. You need to have more albums and more graphic novels coming out, and liket that. But ideally one of the publishers, Egmont or something, will make more space for local talent so that you can have your own stars. Not necessarily manga.

    As an example I could show this. Hokuto Manga is a competition held by Otava, one of the Finnish publishers, who is looking for this local talent.

    PS: That’s very exciting, because it’s a very important thing. Because when Paul and I used to publish the Escape magazine in the 80’s, we found that when we put the young artists in the magazine for the first time they improved hugely. The first time we published their stuff they were very good, the second time they were excellent, and on the third time they were brilliant. And all because they were getting their work published and seen. And this is what Otava’s doing now I think: it’s encouraging people to go on on their own. It’s beyond getting the price, it’s also about getting your work seen and printed.

    Jatkuu...

    Materialismin riemua

    Lahjapaperista paljastuneen Kashimashin ensimmäisen tankobonin avatessani sain välittömän déjà vun; oli kuin olisin palannut taas vuoteen 2003 lukemaan Sorcerer Huntersia. Satoru Akahorin kirjoitustyylin tunnistaa kilometrien päähän: ensin esitellään päähenkilöt maanista kohellusta olevassa ensimmäisessä luvussa, ja sen jälkeen heitetään lukijan silmille täysin naurettava alkuasetelma. (Voitte katsastaa parikymmentä sivua ensimmäisestä luvusta täältä, niin näette mitä tarkoitan.) Tällä kertaa ei kuitenkaan taistella pahoja velhoja vastaan jumalattaren kokoamassa maagikkotiimissä vaan törmätään alienien avaruusaluksella vuorenhuipulla särkynyttä sydäntään angstaavaan nössöpoikaan. Tämän jälkeen muukalaiset kokoavat hänen ruumiinsa taas uudestaan ja ilmoittavat koko kaupungille, että hänestä tuli nyt sitten vahingossa tyttö, sori vaan mutta asialle ei voi enää tehdä mitään (syystä jota emme nyt viitsi mainita).

    Harmillista, etten tullut tutustuneeksi mangaan ennen Hiron arvostelun oikolukemista. Olisin varmasti lisännyt siihen maininnan myös siitä ettei Yukimaru Katsura ole kovin taidokas sarjakuvakertoja; hänen ruutusommittelunsa ovat kaoottisia ja ADHD:n riivaamia, eikä hän jätä sivuilleen kovinkaan paljoa hengitysvaraa. Hänellä ei ollut tarpeeksi viitseliäisyyttä edes piirtämään Hazumulle eri vaatteita nykyisyyteen ja takaumaan. Onneksi tilanne paranee sarjan edetessä, kuten Akahorin käsikirjoituksen fokuskin; viimeksi mainitulla kun on todellakin aina tapana aloittaa sarjansa kevytotteisina hupailuina ja hauduttaa niistä sitten vakava ja melodramaattinen draamakeitos. Käsikirjoittajan ja piirtäjän erillisyyden edutkin näkyvät selvästi; Akahori ei ole kirjoittajana mikään eilisen teeren poika. Kovin monelta kuukausideadlineaan vastaan tappelevalta kirjoittaja/piirtäjältä ei olisi irronnut niin pitkälle suunniteltua ja tyylikästä ratkaisua kuin sarjan aloittavan previkkakohtauksen sijoittamisen varsinaisessa tarinassa juuri siten, että se osuu myöhemmin juuri ensimmäisen tankobonin lopetukseksi.

    Kyseistä arvostelua lukemattomille voisi mainita, että Kashimashi on hyvin tyypillinen hahmokulttuurin (josta useimmat käyttävät genshikenperäistä termiä "moderni visuaalinen kulttuuri" eli MVC, vaikka itse asiassa korrekti termi olisi sanahirviö "Japanin moderni visuaalinen kulttuuri") ilmentymä siinä mielessä, että sen eri inkarnaatiot päättyvät eri tavoilla. Animesovituksessa kolmiodraamansa vaivaama Hazumu päätyy yhteen eri tytön kanssa kuin mangassa, ja näihin tyytymättömille tarjolla on vielä lisätvistejä tarjoilevat ranobe ja visual novel.

    Jos annat tuoteperheelle pikkusormen, se vie koko käden... selkääntaputtelua kuitenkin Seven Seasille tästä genrenraivauksesta.

    Sohjoisen moeseinenromantiikan tasapainottamiseksi oli tietenkin hyvä hankkia myös jotain hieman testosteronipitoisempaa. Lady Snowblood ei ole Kazuo Koiken parhaimmistoa (puhumattakaan siitä että Kazuo Kamimura ei osaisi piirtää liikettä vaikka hänen henkensä riippuisi siitä), mutta vain neliosaisena se on kohtuullisen budjettiystävällinen hyppäys Koiken hilpeään hurmeen, seksin ja mielikuvituksellisen monimutkaisten kostosuunnitelmien maailmaan. Kokonaisuutta ryppää hieman Naomi Kokubon käännös, joka on hyvin yksinkertaisesti kankea vaikka sitä miltä kantilta katsoisi - paljon Dark Horsen yleensä kunniamaininnan arvoista yleislinjaa matalammalla.

    Käännöksen suhteen toiseen kammoksuttavaan ääripäähän mentäessä on tietysti pakko mainita myös se, mitä Keith Giffen teki Kooshun Takamin romaaniin perustuvalle Masayuki Taguchin Battle Royalelle (josta on tehty myös samanniminen elokuva, josta kaikki kirjaa tai mangaa lukemattomat pitävät mutta jota kaikki niihin ennen sitä tutustuneet, minä mukaanlukien, vihaavat). Ilmeisesti Giffen ei ollut lukenut kirjaa tai katsonut elokuvaa ennen "käännös"työnsä aloittamista, sillä lopputulos on karmea - "ohjelmasta" on tehty nuorisoa ja kapinahenkeä kurissa pitävän pelotejärjestelmän sijaan tosi-TV:tä, mikä myöhemmässä vaiheessa sarjaa aiheuttaa lukuisia ristiriitaisuuksia tekstin ja kuvituksen välillä. Tämä on erityinen sääli myös siitä syystä, että Giffenin dialoginmuokkaus on kyllä muilta osiltaan erityisen sujuvaa ja kielirikasta; Giffenin suorittamasta bastardisaatiosta saa lukea ajallaan enemmän numerosta 2/2008.

    Tokyopopin uudet, useamman tankobonin sisältävät Ultimate Editionit tekevät kuitenkin sekä Battle Royalesta että minulta hyllyyn jääneistä Fruits Basketista ja Sgt. Frogista äärimmäisen optimaalisia tapoja hankkia kyseiset sarjat. Ne ovat paitsi halvempia kuin tankobonit erikseen ostettuina myös kovakantisia ja isoja - esimerkiksi Battle Royalen ensimmäinen osa on yhtä paksu kuin vaikkapa Harry Potter ja Feeniksin kilta, ja kolmisen senttiä sitä korkeampi ja leveämpi. Harmi vain, että Giffenin adaptaatiota ei ole päätetty korjata uusintajulkaisua varten - ja kolmostankobonin sivupohjat ovat edelleen yhtä sumeat kuin ennenkin. Sääli.

    Lady Snowbloodin ja Battle Royalen vertaaminen tarjoaa myös mielenkiintoisen ikkunan Japanin sensuurikäytäntöjen lakastumiseen. Siinä missä aikoinaan 70-luvulla julkaistussa Snowbloodissa käytetään sensuurinkiertokikoista klassisinta eli näkymätöntä penistä ei 2000-luvulla tehdyssä Battle Royalessa nähdä sensuurin häivääkään (ellei Tokyopop sitten ole poistattanut sensuuripalkkeja mangakalla itsellään, kuten Eros Comixilla on perinteisesti ollut tapana tehdä.) Tosin Snowbloodin aikoihinkaan peniksenmuotoisten esineiden - fallospatsaiden ja seksilelujen - kuvaamiseen sensuurilainsäädännölläkään ei ollut mitään nokankoputtamista.

    Musiikki-instrumenteista eroottisin

    Vocaloid2:n ympärillä ympärillä on kuohunut paljon sitten viime näkemän; paitsi että Rin Kagamine on saanut Len-nimisen veljen myös tämän ensimmäinen demobiisi on julkistettu, ja isosisko Miku on saanut oman Nendoroid-figuurinsa. Miku on päässyt laulamaan erään TV-ohjelman tunnarin, ja pian häntä voidaan kuulla myös Nippon Ichin pelissä Tori no Hoshi ~Aerial Planet~. Albumi julkaistaan ensi vuoden puolella, ja animesarja lienee vain ajan kysymys. Doojinmusiikkiakin on julkaistu, ja Akibablog raportoi alan liikkeissä nähdyn doojinshejakin jo lokakuussa; tämä on harvinaista, koska enin osa doojinien tekijöistä luonnollisesti tähtää julkaisunsa Comiketiin. (Tämän vuoden talvi-Comiket pidetään 29.-31.12.) Monet näistä näyttäisivät olevan jopa ulkoasultaan (ja varmaan käsikirjoitukseltaankin) parempia kuin se kohkattu virallinen manga. Ja, kyllä, TMA on tekemässä tästäkin otakuhitistä cosplay-AV:n... ainakin ne ovat lopultakin alkaneet käyttää peruukkeja.

    Tässä hiljan Crypton kuitenkin lähetti doojincircle CLOCK☆HEARTSille pyynnön lopettaa näiden kahden valmistamansa dakimakura-tyynynpäällisten myynti - eivätkä ne itse asiassa olleet vielä edes myynnissä; sivustolla otettiin vastaan vasta ennakkotilauksia. 2ch:ssa jotkut ovat intoilleet tämän enteilevän koko Vocaloid-buumin lopun alkua; onhan toki ymmärrettävää että Vocaloidin ostajista enin osa on otakuja, ja että koko Japanin moderni hahmokulttuuri on riippuvainen symbioottisesta suhteestaan fanitoimintaansa. Onko kyseessä siis iso tyhmä firma tallomassa fanituotteita levittäviä harrastajia?

    Ei; jo myynnissä oleville erodoojineille Crypton ei ole korvaansa lotkauttanut, ja epäilemättä tulevassa Comiketissa niitä tullaan näkemään satoja lisää. DarkMirage huomauttaa, että siinä missä normaalin, lisensoidun dakimakuranpäällisen hinta roikkuu siinä 9000-10000 jenin (55-60 euron) kieppeillä kaupitteli CLOCK☆HEARTS omiaan jopa 17000 jenin hintaan. On siis erittäin kyseenalaista voidaanko sitä pitää enää doojintoimintana lainkaan; jos julkaisun takana olevat motiivit ovat väärät on myös itse julkaisu eettisesti väärin.

    Muihin teoksiin pohjautuvien doojinjulkaisujen tarkoitus on levittää alkuteoksen ilosanomaa ja tarjota jotain, jota varsinainen tuote ei voi tarjota. Niihin tulisi parodia-aspekteista huolimatta sisältyä määritelmällisesti myös omaa taiteellista panosta, eikä niiden pääasiallisen tarkoituksen kuuluisi olla voitolle pääseminen. Tyynynpäällinen jossa on fanitaidekuva ja sadan euron hintalappu ei varmaankaan kovin monen mielestä täytä läheskään kaikkia näitä vaatimuksia, vaan on hyvin yksiselitteisesti piraattituote sanan perinteisessä merkityksessä. Ja nämä jo myynnissä olevat mukit, paidat, laukut ja avainnauhat huomioon ottaen virallisen dakimakuran tuleminen ennen pitkää markkinoille ei ole kovin kaukaa haettu ajatus...

    No jaa, täytetään halityynytyhjiö toistaiseksi katsomalla lisää musiikkivideoita. Tämä uusi on varsin nätti; sen on tehnyt joku, joka jopa tietää miten musiikkivideon on tarkoitus toimia.

    Muokkaus 28.12: Myös Len sai nyt sitten demobiisinsä. Korvani!