Tissejä ja pantsuja

Sanotaan tätä vaikka maistiaiseksi ensi kuun DesuTalks-setistä.

Termi "fanservice" syntyi aikoinaan tarkoittamaan kaikkea muuten tarpeetonta, jota tekijät lisäsivät teoksiinsa niiden katsojia tai lukijoita miellyttämään. Tästä sen nimikin tulee: olemassaolevien fanien miellyttämisestä. Laajimmillaan termiä voi soveltaa kaikkeen isoista räjähdyksistä isoihin pyssyihin, mutta tunnusomaisimmillaan se on tietysti paljaan pinnan ja alusvaatteiden esittelyssä. Tissejä ja pantsuja, siis.

Ghost in the Shell: Stand Alone Complex (2002)

Määritelmällisesti kyse on siis turhista asioista, jotka on vain liimattu muun teoksen päälle - vaikkapa kylpyläjaksoista joilla ei ole mitään merkitystä sarjan juonen kannalta, tai esimerkiksi yllä olevan kaltaisista leikkauksista joissa zoomataan päähenkilön perseeseen kesken toimintakohtauksen.

Sittemmin paljaan pinnan esittely on kuitenkin muuttunut, ja fanservicen voi sanoa muuttuneen joksikin täysin muuksi kuin tisseiksi ja pantsuiksi.

Anime on polarisoitunut paljaan pinnan ja alusvaatteiden esittelyn suhteen - on niitä sarjoja joissa tissejä tungetaan naamalle koko ajan, ja niitä joissa sitä ei ole lainkaan. Välimaasto on olemassa, mutta se on nykyään erittäin kapea. Toisin kuin kymmenen vuotta sitten pystyy nykyään sanomaan melko hyvällä varmuudella jo sarjan ensimmäisestä promokuvasta tuleeko se olemaan "kevyt" naiskauneuden esittelyyn keskittynyt sarja vai "vakava" sarja, jossa patsastelee korkeintaan alastomia miehiä (á la Eden of the East). Ajatus siitä että muuten vakavissa sarjoissa voisi olla ylläolevan GitS-esimerkin tapaan yllättäviä fanservicekohtauksia on nykyään jo aika vieras.

Otetaan esimerkki. Kakiflyn mangan K-ON! alkupuoliskolla on seuraava kohtaus, jossa Mio kaatuu lavalla konsertin päätteeksi takamus yleisöön päin:

Klikkaa kuvaa nähdäksesi koko sivu.

Ei juuri mitään temaattisesti kyseenalaista: slapstick-huumoria ja alushousut. Kyoto Animationin TV-animesovituksessa kohtaus kuitenkin kuvattiin näin:

Ei pantsuja, vaan legendaarinen riisikulhoeufemismi. Mitä voimme päätellä tästä, kun katsomme sitä kontekstissaan - toisin sanoen muuta K-ON!-animea vasten?

K-ON! on moesarja; se kertoo valikoimasta söpöjä lukiolaistyttöjä, jotka syövät kakkuja kevyen musiikin kerhossa ja muistavat aina joskus treenata soittamistakin. Mutta koska moe perustuu tunteille eikä erektio ole tunne päätti Kyoto Animation jättää pantsut kokonaan näyttämättä. Sarjalla on toki lakisääteiset uimapukujaksonsa, mutta kymmenen vuoden takaisella mentaliteetilla tuntuisi lähes kummalliselta, että tarpeetonta fanserviceä nimenomaan vältellään.

En usko että kyse on kuitenkaan fanservicen välttelystä sinällään, vaan enemmänkin siitä että fanservice (alkuperäisessä merkityksessään "fanien palvelemisena") perustuu nykyään jollekin ihan muulle kuin suoralle seksuaalisuudelle. Se perustuu tunteille; siihen että katsojat ensin tutustutetaan hahmoihin ja saadaan välittämään niistä, ja tämän jälkeen revitään HNNNNNG-reaktioita ihan muualta.

Ja kun naisia esineellistävän pornoilun jättää tietoisesti kokonaan pois ei sarja myöskään enää järjestään karkota äärestään naispuolisia katsojia. Kuten monesti sanottu on moeseinenin estetiikka hyvin lähellä shoujon vastaavaa, ja epäilemättä tämä on yksi syy niihin K-ON!:in kuuluisiin myyntilukuihin.

Myös esimerkiksi Clannadin fanservice on samanlaista.

Hnnnnnnng.

Sanokaa te sitä kosiskelemiseksi - minä sanon sitä evoluutioksi. Kippis uudelle vuosikymmenelle!

*****

Tietty voi kysyä onko kyseessä vain Kyoto Animationin oma tapa hoitaa asioita, mutta polarisoitumista itseään ei käy kuitenkaan kieltäminen. Varsinainen eroottinen fanservice on näiden teosten kohdalla piilotettu TV-animea syvemmälle tuoteperheeseen - OVA-jaksoihin, otakulehtien pinup-kuviin, jopa draama-CD:isiin (sikäli kun se on mahdollista). Sieltä sen löytävät ne, jotka sitä haluavat etsiä.

Kyoto Animationin arkkivihollinen Shaft sen sijaan hoitaa hommia hyvin erilaisella otteella - sen teokset ovat niitä harvoja, joissa fanserviceä käytetään vielä vanhassa merkityksessään, ja tissit ja pantsut ovat vielä entisessä arvossaan.

Toki Shaftin sarjat eivät niinkään ole "vakavia" siinä mielessä kuin vaikkapa GitS, mutta joka tapauksessa ne ovat sekä tyylillisesti että seksuaalisen sisältönsä suhteen selkeästi eri elukoita kuin Asobi ni Ikuyo, To-LOVE-Ru, Kanokon ja kumppanit. Näissä sarjoissahan seksuaalinen sisältö ja paljas pinta muodostavat sarjan nk. pihvin - siinä missä Shaftin sarjoissa fokus on yleensä jossain muualla, ja fanservicelläkin on usein myös jokin muu funktio kuin pelkkä kiihottaminen.

Tunnusomaisin esimerkki tästä lienee Bakemonogatarin toisen jakson pukeutumiskohtaus, joka kestää lähes kymmenen minuuttia.

Senjougahara tulee suihkusta vailla pyyhettä, mikä säikäyttää Araragin. Hän käskee tätä siirtymään lipastonsa edestä, ja kun tämä kertoo että hänen häveliäisyydenpuutteensa on häiritsevää hän haukkuu tätä pervoksi. Senjougahara pukeutuu, huomaa unohtaneensa kuivata hiuksensa, riisuutuu, kuivaa hiuksensa ja pukeutuu uudelleen. Koko ajan hän vitsailee ja piikittelee Araragille, joka yrittää kovasti olla vilkuilematta.

Nisioisinille tunnusomainen ylenpalttinen dialogi virtaa vuolaana kymenä; kamera poukkoilee Senjougaharan vartalon, Araragin hermostuneisuuden ja muun huoneen välillä. Hyvin shinbomaista, ja eittämättä täyttää perinteisen fanservicen määritelmät helposti.

Mutta vaikka kohtaus onkin pitkä ja paljaaseen pintaan keskittyvä on sillä funktionsa myös fanserviceaspektin ulkopuolella. Se alleviivaa sekä molempien hahmojen luonnetta että näiden välistä suhdetta: Senjougaharan piittaamattomuutta sosiaalisista normeista, Araragin poikuutta, Senjougaharan possessiivista asennetta Araragiin. Tämä on sitäkin huomionarvoisempaa, kun muistaa animen pohjautuvan kirjaan.

Kuvalaudoilla ja foorumeilla voidaan riidellä siitä onko kyseessä vain fanservice vaiko Merkityksellinen ja Syvällinen setti, mutta miksi se ei voisi olla molempia? Seksi tuntuu monesti sokaisevan ihmiset niin, etteivät he näe enää metsää puilta - tai käsikirjoitusta tisseiltä. Kaikesta huolimatta ne voivat olla olemassa yhtä aikaa, eikä niitä ole pakko eristää omiin kohtauksiinsa. (Tai sarjoihinsa, herra varjele.)

Itse asiassa koko kohtaus muistuttaa minua erään toisen sarjan vastaavasta kohtauksesta - kohtauksesta, joka aikoinaan oli puhdasta vittuilua muille aikansa "teinit ohjaavat robotteja" -sarjojen humoristisille vastaaville:

NGE:n viidennen jakson vastaavassa kohtauksessa on kaikki perinteisen fanservicekohtauksen ainekset: suihkusta tuleva tyttö, nolostuva poika, humoristinen päällekkäinkaatuminen, leviävä alusvaatelaatikko, vahingossa tapahtuva rinnanpuristaminen - mutta kohtaus on silti täysin huumoriton, taustamusiikiton ja vailla eroottista latausta. Lisäksi se on ahdistava ja painostava.

Koko kohtaus tuntuu keskisormennäytöltä genrelleen - ja lisäksi se alleviivaa meille murhaavan yksiselitteisesti Rei Ayanamin olevan pelkkä tunteeton kuori.

Kaiken kaikkiaan molemmat kohtaukset ovat varsin erilaista paljaan pinnan esittelyä kuin vaikkapa Highschool of the Deadin tai Strike Witchesin vastaavat. Ne ovat erilaisia myös keskenään - etenkin siksi että Bakemonogatarin kohtauksessa fanserviceaspekti on joka tapauksessa selkeästi olemassa - mutta silti tyylillisesti samantapaisia esimerkiksi huumorinpuutteensa vuoksi. Ei hassuja ääniefektejä, ei hengityksen voimasta pomppivia rintoja, ei koomista liioittelua, ei slapstickiä, ei kummallisia kuvakulmia.

Ja kuten edellä mainittu - olisin tosiaan taipuvainen väittämään, että näiden monesti "fanservicesarjoiksi" kutsuttujen sarjojen ruumiinosa- ja alusvaateparaati ei ole enää fanserviceä lainkaan, vaan sarjojen koko idea. Eron huomannee viimeistään siitä, tuntuuko oudolta nähdä niiden hahmoja vaatteet päällä.

Miten tuo Busujiman hame pysyy päällä?

Miehet sikoja, naiset ovimattoja

Vuosi sitten syksyllä lueskelin animesovitusuutisen innoittamana Hiro Fujiwaran Kaichoo wa maid-samaa ja aloin pohtia syytä siihen, miksi tyttöjen sarjojen poikahahmot käyttäytyvät säännöllisesti kuin pällit. Samaa vikaa on tietysti myös poikien sarjojen tyttöhahmoissa, mistä onkin viime kuukausina keskusteltu paljon ja ansiokkaasti. Mutta johtuuko koko ilmiö sitten tekijöiden kykenemättömyydestä käsikirjoittaa luontevasti vastakkaisen sukupuolen edustajia, vai onko kyseessä tietoinen tehokeino?

Ja onhan naispuolisiakin poikien ja miesten sarjojen tekijöitä sitä paitsi läjäpäin.

Mikäli ette sattuneet katsomaan animesovitusta silloin keväällä kun se esitettiin on perusasetelma tämä:

Sarja kertoo tunnollisesta, kunnollisesta ja raivofeministisestä oppilaskunnan puheenjohtajasta, joka yrittää pitää koulunsa kurittomat ja siivottomat jätkät ojennuksessa, jottei sen suosio tyttöhakijoiden parissa laskisi entisestään. Hänellä on kuitenkin synkeä salaisuus: hän on pakon edessä töissä meidokahvilassa. Kun koulun pahin raggaripoika saa tietää asiasta hän luulee maineensa menneen pysyvästi, mutta mystisesti tämä kuitenkin päättää pitää hänen salaisuutensa. Ja tästä yhteisestä salaisuudesta syntyy sarjan jännite ja sen status quo.

Mutta... mikä on pojan motiivi? Onko hän pohjimmiltaan mukava heppu? Tykkääkö hän päähenkilöstä? Molempiin vastaus on tietysti ilmiselvä kyllä, mutta vain koska pojalla ei juuri ole persoonallisuutta. Hän on pelkkä statisti, reaktioautomaatti. Epäröin syvästi kutsua häntä sarjan "miespäähenkilöksi" lainkaan, koska yleensä näin litteä hahmo määriteltäisiin sivuhenkilöksi. Tarinaa kuljetetaan täysin päähenkilön silmien ja ajatusten kautta, eikä pojan motiiveja selvitetä.

Tässähän ei olisi mitään pahaa, jos se vain olisi yksittäistapaus eikä vakiintunut käytäntö.

Tuntuu siltä että näin tekee lähes jokainen romanttinen tilannekomedia, oli se suunnattu kummalle sukupuolelle tahansa: vastakkaisen sukupuolen ajatuksia ja motiiveja ei avata millään lailla. Tämähän on toki sinällään looginen valinta jotta tekijä saisi tarinan jännitteen säilytettyä helpommin - mutta tuntuu myös siltä, että se että päähenkilö (oli tämä sitten kumpaa sukupuolta tahansa) ei tajua tunteittensa kohteen tunteista hittojakaan tekee tästä myös entistä paremman samaistumiskohteen.

Pojille suunnatun lukemiston puolelta mieleen tulee vaikkapa Boys Be, jossa tytöt olivat samaan tapaan poikapäähenkilöille käsittämättömiä otuksia.

Huomautin niidelin aiemman kirjoituksen kommenteissa, että "toinen" sukupuoli suhteessa sarjan kohdeyleisöön tuntuu aina olevan se joka operoi sarjan aihepiirin suhteen kakkossijalla.

Jos kyseessä on poikien toimintasarja eivät naiset osaa mitään vaan vikisevät vain miespäähenkilöiden selän takana; jos kyseessä on poikien romantiikkasarja ei tyttöjen ajatuksenjuoksusta saa selvää mitenkään. Jos kyseessä on tyttöjen toimintasarja saattavat pojat kyllä olla menestyviä ja osaavia kaikessa muussa, mutta tyttöjen se on silti tehtävä henshin ja pelastettava maailma pahuudelta. Ja jos kyseessä on tyttöjen romantiikkasarja... no, niin.

En voi kuitenkaan väittää että shoujosivistykseni olisi mitenkään valtavan mittava, joten vedin pakasta sokkona teoksen testatakseni teoriaani. Käteeni sattui Love Celeb- ja Sensual Phrase -sarjoista tunnetun Mayu Shinjon lyhytmanga Love Strip, joka ilmestyi aikoinaan Sho-Comissa.

Jessus.

Johtopäätös: shoujomangan pojat ovat tunteettomia möllejä, koska naiset rakastavat renttuja. Mikäli näillä mölleillä on jonkinlaisia tunteita, ne sisältävät lähinnä mustasukkaisuutta ja himoa.

Itse asiassa jotenkuten realistisia ja räikeän sukupuolittumattomia ihmiskuvauksia tuntuisi säännönmukaisesti löytyvän vain sellaisista sarjoista, joissa lähestulkoon kaikki hahmot ovat samaa sukupuolta. Tuntuu, että vain silloin kirjoittaja pystyy olemaan yrittämättä luoda (joko tietoisesti tai alitajuisesti) kontrastia eri sukupuolia edustavien hahmojen välille, koska sarjassa on olemassa käytännössä vain yksi sukupuoli. Näin hahmojen luonteenpiirteet pystyvät perustumaan muihinkin kuin sukupuolittuneisiin stereotypioihin.

Ensimmäiseksi mieleen nousevia esimerkkejä voisivat olla vaikkapa To Terra ja K-ON!, jotka molemmat loistavat sillä että niiden hahmokaartista löytyy persoonallisuuksia laidasta laitaan - kuitenkaan ilman räikeän sukupuolittuneita ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä.

K-ON!in animesovituksen on ohjannut nainen, To Terran animesovituksen puolestaan mies. Siinäpä miettimistä.

Yksipuolistuisiko skaala sitten, jos tällaisiin sarjoihin lisäisi liikaa myös toisen sukupuolen edustajia? Ei välttämättä. Onhan kyse loppupeleissä kuitenkin aina käsikirjoittajan omista valinnoista.

Joten kenties, kuten Amph jossain välissä huomautti, olisi parempi kirjoittaa hahmo ensin ja heittää sitten noppaa sen sukupuolesta. Ehdotus oli ehkä tehty puolileikillään, mutta hyvin se on näemmä toiminut.

Harjoituksia luetun ymmärtämisessä

Mitä Ken Akamatsu teki aikoinaan.

Linkkasin jo aiemmin tähän Teikoku Databankin tutkimukseen. Sen mukaan animestudioiden voitot olivat vuonna 2009 laskussa jo toista vuotta peräkkäin; vuodesta 2005 alkanut nousu oli vain tilapäinen buumi, jonka keskiössä olivat "moetyyliset sarjat", kuten se niitä kutsuu. Mutta vuoden 2007 jälkeen moesarjoja on tunnetusti tullut vähemmän ja vähemmän joka vuosi, ja se kupla on puhjennut - nykyään animen tuottaminen on entistä vaikeampaa "laittoman striimaamisen, vähentyneiden TV-slottien ja kutistuvan DVD-myynnin" johdosta.

Mangaka Ken Akamatsu kommentoi tutkimusta blogissaan (yksittäiseen postaukseen linkkaaminen ei onnistu, mutta postaus on tämä) seuraavasti:

Certainly, the moe boom is finished, and from last year on I think we’re seeing the following phenomena:

1. Male protagonists are absent Many anime are now nothing but girls, and the role of the “male character being excited by female characters for viewers to empathise with” has disappeared.

2. Male buying power has reduced Now women buyers of both anime and manga are predominant. Oricon comic rankings show most of the top titles are women-oriented.

3. Male viewers can now empathise with female characters The number of male fans who simply don’t view female characters as objects of sexual desire at all is increasing, even in titles like “K-ON!”. No more are they just thinking “I want to be part of that circle,” now they are getting into the characters themselves.

A friend of mine was saying “this will be the year of yuri!” thanks to number 3, but unfortunately I get the feeling the popularity of yuri is not quite that great…

(Käännös Sankakun.)

Joku voisi tähän sanoa, että kenties haaremit ovat tosiaan menneet muodista, mutta onhan moesarjojahan silti nykyään aivan helkkaristi. Tähän väliin ensimmäinen luetunymmärtämisharjoitus: mikä on moesarja?

Mikura Suzuki, vasemmalla Mezzo Fortesta (1998) ja oikealla Mezzo Danger Service Agencysta (2003). Molemmat hahmodesignit on tehnyt sama mies, Yasuomi Umetsu.

Moe ei ensinnäkään ole hahmosuunnittelutyyli. 2000-luvulla "pehmeät hahmodesignit" (kuten Sdshamshel niitä kutsui) ovat tulleet muotiin, kuten ylläolevasta esimerkistä näkee. Mutta ne eivät kuitenkaan ole moesarjoille eksklusiivinen ominaisuus; pehmeämuotoisia, pyöreäkasvoisia, isosilmäisiä ja pastellivärisiä hahmoja käyttäen on kuluneen kymmenen vuoden aikana kerrottu niin Higurashin kaltaisia jännityssarjoja, To-Love-Run kaltaisia haaremisarjoja kuin Spice & Wolfin kaltaisia roadtrip-sarjojakin.

Näin ollen Strike Witches ei ole moesarja yhtään sen enempää kuin Highschool of the Deadkään; ne ovat molemmat fanservicesarjoja. Ne vain ottavat hyvin erilaisen asenteen ja lähestymistavan siihen, millä tavoin katsojille on paras tarjoilla paljasta pintaa ja alusvaatteita - ja minkälaiset hahmodesignit niitä esittelevillä tytöillä tulee olla. Joskus tuntuu siltä, että "moesarjalle" on käynyt terminä ihan samalla tavalla kuin tsunderellekin: sitä käytetään kattoterminä jota heitellään ympäriinsä aina kun halutaan niputtaa yhteen läjä otakuyleisölle suunnattuja ja pehmeitä hahmodesignejä käyttäviä sarjoja, joista termin heittelijä ei pidä.

Jos halutaan määritellä "moesarja", niin käytettiinpä sitten modernia tai perinteistä määrittelyä kyseessä on joka tapauksessa oltava sarja, joka pyrkii jollain tavalla herättämään katsojassaan moen tunteita hahmojaan kohtaan (muistutus: erektio ei ole tunne).

Esimerkkejä tällaisista kyyneltenlypsysarjoista ovat sellaiset modernit draamaklassikot kuin Kimi ga Nozomu Eien, Ef, Kanon ja Clannad; mikä tahansa slice-of-life -sarja jossa valikoima söpösti hahmodesignattuja tyttöjä syö kakkuja kaiket päivät ei kelpaa. Saati sitten selkeästi johonkin muuhun genreen kuuluva teos, jossa nyt vaan sattuu olemaan lolihtavia ja isosilmäisiä hahmodesignejä.

Dance in the Vampire Bund, BakaTest, Kiss×Sis ja Kyooran Kazoku Nikki - lolivampyyrejä, kouluhuumoria, insestisiskoja ja skitsohuumoria. Osa lolia, osa bishoujoa - mutta ei moea.

Esimerkiksi nyt syksyllä alkavista sarjoista ehkä kaksi tai kolme näyttäisi olevan moesarjoja - loput ovat tyttöjen bishisarjoja, poikien fanservicesarjoja, SHAFT-artfagotteilua, tsundereromansseja, shounensarjoja, robottisarjoja, shounenrobottisarjoja ja mitä lie. Ero muutaman vuoden takaiseen tarjontaan on huimaava. Veikkaan, että ihmisillä on vain tapana aina liioitella sen määrää mistä eivät pidä - kenties siksi, että kun jostain ei pidä ei osaa tehdä eroa yhden moehahmodesigntyyliä käyttävän sarjan ja toisen sellaisen välille.

Mutta entäpä sitten animestudioiden vähenevät tuotot - onko nyt moe nyt lopultakin tappanut animen? Gainaxin Hiroyuki Yamaga tuumi ANN:n haastattelussa, että animetuotantojen vähentynyt määrä on osittain sen oma vika:

Right now, I'm looking at Fanime and I see more and more fans. So personally, I think the fandom isn't going downhill, but definitely since ten years ago there's been a decrease in titles and a lot of companies have gone bankrupt. But that's because ten years ago we were making too many, and because of the overload, fans got bored. And when fans get bored they won't buy stuff, and companies go down. But I think in five years it will have normalized. I think animation companies will be thinking more about quality than quantity, and anime will be on the rise again.

Moesta hän puolestaan kommentoi, että sitä on vaikea tehdä hyvin niin että se menestyisi: ja tämänhän me vähenevästä moesarjojen määrästä näemmekin. Ainoa rutosti myyvä sarja on K-ON, loput räpiköivät alempana miten taitavat. Mikäli moen välttämättä haluaa laskea hahmodesigntyyliksi eikä sarjan genreksi lisääntyy räpiköijien määrä entisestään.

Jessus kun on kirkas päivä. Eikö vieläkään tee mieli ostaa DVD:itä?

Itse olen hieman skeptinen siitä, tuleeko Yamagan ennustama myynnin nousu kuitenkaan koskaan tapahtumaan. Moe ei "tappanut" animea; se vain tekohengitti jo valmiiksi tyhjää potkaisemassa olevaa teollisuudenhaaraa, DVD- ja Blu-Ray-myyntiä. Nyt kun sekin oljenkorsi on lopulta käytetty joutuu animeteollisuus lopultakin hyväksymään tosiseikat ja ryhtymään vaihtoehtoisten ansaintamallien (lue: digitaalisten levitystapojen) etsintään.

Jos Akamatsun sanoja lukee ottaen huomioon sen mitä hän todennäköisesti itse niillä tarkoittaa on hän kovastikin nykyisen kehityksen kannalla. "Moesarja" ja "haaremisarja" tuntuvat usein olevan vain kaksi eri lähestymistapaa samaan konseptiin: konseptiin, jossa miespuolista päähenkilö piirittää armeijallinen waifuehdokkaita.

Kun ketään kiinnostamattoman tylsän nynnypojan jättää yhtälöstä kokonaan pois haaremi muuttuu slice-of-lifeksi, ja saadaan sarjoja jotka uppoavat niin mies- kuin naispuoliseenkin yleisöön - toisin sanoen niitä tarinoita söpöistä tytöistä syömässä kakkuja. Tai käymässä koulua. Tai piirtelemässä. Tai jotain.

Moea se ei kuitenkaan välttämättä ole - vain slice-of-lifea. Moe on ulkopuolinen, omistuksenhaluinen tunne - kyse ei ole samaistumisesta, vaan suojelijana olemisesta. Ja kuten Akamatsu totesi sellaiset sarjat eivät ole enää muodissa. (Toki ihmiset ovat yksilöitä, joten se mikä ei toiselle ole moesarja voi toiselle sitä ollakin.)

ANN:n Akamatsun kommentteja koskevan uutisen kommenttiketjussa pidetään hieman jännästi Akamatsua katkerana kun tämän haaremisarjat eivät enää myy, ja yrittävän vain työntää päätään pensaaseen tulossa olevan yuritrendin edessä. (Vaikka itse asiassa Erica Friedman kirjoitti juuri Akamatsun kanssa hyvin samansuuntaisia ennusteita: yurin nousu tulee todennäköisesti tapahtumaan hiljalleen, välillä nousten ja välillä laskien.)

Toinen luetunymmärtämisharjoitus tuleekin tässä: tekeekö Ken Akamatsu haaremisarjoja?

Juu, tekihän se sen Love Hinan tosiaan joskus silloin vajaat kymmenkunta vuotta sitten - mutta sen jälkeen se onkin tehnyt vähän jotain muuta. Oletan keskustelun ennen Negiman aloittamista menneen about näin:

Akamatsu: "Nää haaremihommat alkaa olla passé. Nyt on 2000-luku! Seuraavaksi teen tappelumangan, niin kuin tää Oda-heppu Jumpissa." Toimittaja: "Etkä muuten tee! Teet uuden haaremisarjan, ja tyttöjä pitää olla ainakin TUPLASTI enemmän." Akamatsu: "Pffft... No tässä olis tämmönen konsepti, kelpaako?" Toimittaja: "Loistava! Ja päähenkilökin on vielä nuorempi ja nynnerömpi kuin edellinen. Tällä mennään." Akamatsu: "Hehehe... Odotahan vain..."

Mitä Ken Akamatsu tekee nykyään.

Akamatsu on muutenkin yksi fiksuimpia kommentoijia koko anime- ja mangateollisuudessa. Jo 2008 hän ennusti OAD-formaatin nousun, ja siitä lähtien olenkin saanut naputella uutisia OAD-animeista harva se viikko.

Myös tahaton viestintä välittää viestiä

Huumorirajoitteisille tiedoksi, että seuraava teksti on parodiaa. Tarkkanäköisimmät voinevat spekuloida siitä mistä se sitä on.

Desuconin järjestämisestä on vierähtänyt jo lähemmäs kolme viikkoa, ja Otakunvirkakin on viettänyt sen ajan hyvin ansaittua kesälomaa. Conin järjestämisessä on nimittäin melkomoinen määrä työtä - sen verran, että muutama uneton yö ei siihen ihan riitäkään. Niistä viimeisin tuli vietettyä conilauantaina green roomissa AMV-kisan keynote-esitystä pikkutunneille asti viimeistellessä. Siinä ehtii jo sitkeinkin coninjärjestäjä päättää mielessään "ei koskaan enää" useampaan otteeseen...

Vaikka ei sillä, etteikö työtä olisi riittänyt conin jälkeenkin! Yli-innokas siivoojalauma ehti sunnuntain loppupuolella heittää roskiin pinon näytteilleasettajien valmiiksi täyttämiä ennakkovarauslomakkeita, jotka olin huolella valmistellut oman vaivannäköni vähentämiseksi. Tästä johtuen myös coninjälkeiseen sähköpostitteluun on uponnut tavallista enemmän aikaa, mikä ei tietenkään ollut kivaa kun samalla piti olla tien päällä lomareissulla.

Mistä päästäänkin siihen, että coninjärjestäminen on yleensä varsin tuhoisaa parisuhteille - silloinkin kun puoliso on myös mukana coninjärjestämisessä voivat työ ja arkiriidat mennä sekaisin, ja tuloksena saattaa olla ikävä kobra ja mungo -tilanne. Ja etenkin silloin jos puoliso ei ole coninjärjestämisessä mukana saattaa tältä löytyä heikosti ymmärrystä sille, miksi toinen notkuu koneella yömyöhään. Vanhemmilla järjestäjillä soppaan saattavat tuoda myös omat mausteensa jälkikasvun vaikutukset kiireisiin.

Conin järjestäminen teettää nimittäin optimitilanteessakin, kuten sanottu, järjettömiä määriä työtä. Harkinnassa onkin erityisten selkääntaputtelutukiryhmien perustaminen ensi vuoden conia varten, jotta jokainen saisi vuorollaan avautua siitä kuinka paljon on tehnyt conin eteen ja kuinka vähän hänen työpanostaan arvostetaan. Sillä kiittämätöntä hommaahan tämä on, kun kävijät ovat tyhmiä tolloja jotka eivät paitsi ymmärrä omaa parastaan myös valittavat aivan kaikesta. Eivätkö ne ymmärrä, että tämä on vapaaehtoistyötä? Tekisivät itse paremmin, jos ei kerran kelpaa.

Conin valmistelut vaativat järkyttävän määrän etukäteen hoidettavia asioita - lupa-asioita, neuvotteluja poliisin kanssa, lupa-asioita, dialogia Teoston kanssa, lupa-asioita, voitelurahoja, lupa-asioita... Järjestyksenvalvojia tulee olla ehdottomasti riittävä määrä, sillä turvallisuus on luonnollisesti tärkein mahdollinen asia. Mikäli ihmisillä ei ole turvallista ei koko tapahtumaa voida järjestää. Huhu kertoo, että vuoden 2009 tapahtumassakin oli kuulemma aivan liian vähän järjestyksenvalvojia; hyvä ettei kukaan kuollut.

Vaikka tietystihän joka conissa on vähällä kuolla ihmisiä - järjestäjiä nimittäin, liikarasitukseen.

Myös paikan päällä riittää nimittäin isoa ja pientä nysvättävää - on ohjelappuja suunniteltavana, tulostettavana ja teipattavana, nimibadgeja aakkostettavana ja jaettavana, tavaraa roudattavana kaupungista toiseen ja rakennuksen päästä päähän. Iso kasa pöytiä ja tuoleja ei siirry hetkessä, saati sitten pelisalin vaatimat televisiot. Oikeanlaisen tussin katoaminen saattaa aiheuttaa varsin noloja tilanteita, kun sadat ihmiset tuijottavat kunniavieraan livepiirtämistä lavalta. Puhumattakaan niistä kuuluisista jatkojohdoista, joita on aina liian vähän. Jotkut hullut uskaltautuvat jopa pitämään puheohjelman tai pari tähän päälle.

Loppukaneettina voisi siis todeta, että conin järjestämisessä on aivan hirvittävästi työtä. Mutta kannattaa silti tulla tarjoutumaan coninjärjestäjäksi, sillä jostain syystä meillä tuntuu olevan aina pulaa tarjokkaista - vaikka hauskaa se oikeasti on! Ja sitä paitsi ainakin työvoima kelpaa aina.

Teoriaa ja käytäntöä

Niidel peräänkuulutti aikoinaan conien erikoistumista perimmäisenä ajatuksenaan tietysti se, että japaniaiheisia tapahtumia on jo sen verran paljon, että niille kaikille ei vain riitä kävijöitä jos ne kaikki olisivat samanlaisia. Tällaista kehitystä onkin ollut havaittavissa; Tsukicon on tietysti aina ollut jrock-tapahtuma, Tracon on painottunut sisältötarjontaansa sellaiseen johon kävijät voivat omakohtaisesti osallistua, ja viikko sitten pidetty toinen Bakacon oli tällä kertaa lähtenyt CosplayGaalan jalanjäljissä selvälle cosplaytapahtumalinjalle. Desuconin ideana on ollut painottua puheohjelmaan, etenkin manga- ja animeaiheiseen sellaiseen. Syynä on alusta alkaen ollut paitsi ideologinen - jotta animeharrastamienn pysyisi animen harrastamisena sen oheisilmiöiden sijaan - myös käytännön peruste: tapahtuma pysyy miellyttävämpänä sekä kävijöille että järjestäjille, kun otetaan selkeä kohdeyleisö ja pyritään miellyttämään sitä.

Mutta tietysti eräät ovat alusta alkaen olleet sitä mieltä, että yritti tapahtumasta tehdä miten erilaista hyvänsä kävijät tulevat kuitenkin todennäköisesti näkemään sen melko samanlaisena muihin tapahtumiin verraten. Sellaistakin on kuulunut, että varsinkaan Desuconin tapauksessa toivottua kohderyhmää nyt ei vain yksinkertaisesti riitä tarpeeksi, ja hengaajaernuja tulee silti olemaan.

Kenties, kenties ei.

Kuunnellessani muiden juttuja Conconista ja lukiessani nettiin laitettuja luentoslaideja mieleeni tuli kuitenkin muuan seikka, joka saattaisi hyvinkin osoittaa että kohderyhmäajattelulla on kuin onkin merkitystä.

Jokaisella vähän nörtimmällä harrastuksellahan on tunnetusti ristinään omat vähemmän toivotut lieveilmiöharrastajansa, jotka tunkevat massoittain tukkimaan jokaisen alan tapahtuman - demoskenellä pelaajat, roolipelaajilla larppaajat (ainakin aikoinaan...), animeharrastajilla cossaajahengaajat. Ainoa fandom josta tällainen massa tuntuu puuttuvan on scififandom - eikä syytäkään tarvitse kaukaa hakea! Finncon on aina ollut scifikirjallisuustapahtuma eikä ole mennyt massojen mukana sinne mikä suurta yleisöä kiinnostaisi. Suomessahan on tällä hetkellä jopa oma scifille omistettu TV-kanavansakin; juuri sen mainstreamimmaksi ei harrastus taida voida päästä.

Tästä huolimatta Finnconin järjestäjät ovat vuodesta toiseen tehneet uskollisesti omaa juttuaan, ja "Farscape feministisestä näkökulmasta" ja "Futuraman obskuureimmat intertekstuaalisuudet" (näin lonkalta heitettyinä esimerkkeinä) loistavat ohjelmakartassa poissaolollaan. Samoin tekevät nolot klingon- ja stormtrooper-cossaajat, eikä kunniavieraiksi kutsuta mitään Joss Whedoneja vaan ainoastaan kirjailijoita. Suomalaisen harrastajiston harmaudella ja asiallisuudella on jopa ylpeilty sitä ihmetelleille ulkomaalaisille.

"In Finland we don't modify our ears."

-Joku suomalainen jollekin ulkomaalaiselle jossakin Tähtivaeltajan numerossa, jota en nyt onnistu löytämään

Onhan se tietty vähän hassua, että vaikka muuta audiovisuaalista scifiä karsastetaan ovat scifiharrastajat kovasti toivomassa käännynnäisiä uusiksi scifiharrastajiksi nimenomaan animeharrastajien suunnalta - pääasiassa siksihän Animeconia on Finnconin kyljessä siedetty. Mutta kenties kyseessä on enemmänkin oman lehmän ojassaolo - kyllähän allekirjoittanuttakin scifi kiinnostaa, mutta ei niin paljon että viitsisi erikseen lähteä tapahtumaan sitä varten.

Tietysti anime nyt vain sattuu olemaan enemmän nuorta väkeä kiinnostava harrastus kuin scifi, mutta sekin on itseään ruokkiva ilmiö: jos tapahtumien julkisuuskuvan antaa muodostua cossaamisesta ja hengaamisesta eikä asiallisesta piirrettyjen ja sarjakuvien syväanalysoinnista, niin riittäähän sitä nuorisoa kohta laumoiksi asti.

Ja vaikkei vahinkoa ehkä enää voisikaan korjata sen jälkeen kun se on tapahtunut, niin kenties sitä voi ainakin hillitä. Nova tuntui ainakin olevan sitä mieltä että se toimi viimeksi; saa nähdä miten on tänä vuonna.

(Olen muuten viime aikoina asennellut kokeeksi erinäisiä jakonamiskoita tuonne alemmas. Saa painella jos haluaa!)

Tarpeellisesta hyödylliseksi, hyödyllisestä haitalliseksi - osa 2

Toinen tapa jolla kielen dynaamisuus aiheuttaa ongelmia on itse tuotettujen teosten korruptoituminen, ja se on suoraa seurausta termien korruptiosta.

Mitä syvemmälle harrastajakuntaan nämä termit juurtuvat sitä enemmän myös tuottajat ovat tietoisia niistä, ja mitä kauemmin niitä käytetään sitä enemmän ne vaikuttavat myös heidän ajatteluunsa. Tämä on normaalia lamarckistista kulttuurievoluutiota - memetiikkaa. Näin ollen termien laajeneminen, laimeneminen ja ylimalkaistuminen vaikuttaa paitsi siihen miten harrastajat harrastuksensa kohteesta keskustelevat myös siihen miten sitä ylipäätään tuotetaan - onhan toki helpompaa pitchata tuottajalle tai kustantajalle ideaa kun on suosittuja buzzwordeja joilla sitä kuvata, kuten olen jo aiemmin toisaalla maininnut. Pahimmassa tapauksessa tekijät itsekin ovat näiden termien kasvattamia, eivätkä osaa enää murtautua ulos aiemmista muoteista kun eivät ole muuta ikinä nähneetkään.

Klassinen esimerkki tästä on sana tsundere. Nykyään hahmon sanominen "tsundereksi" ei kerro siitä enää juuri mitään, koska sitä voi käyttää melkein mistä tahansa naispuolisesta hahmosta jolla ei satu olemaan ovimaton persoonallisuutta - vähän samaan tapaan kuin joissain piireissä kuvitellaan nykyään, että "mary sue" on lähinnä termi mille tahansa naispuoliselle hahmolle josta puhuja ei pidä.

Tietty tutkainta vastaan potkiminen on tyhmää - wanhan koulukunnan otakujen parissa se on kuitenkin jopa niin yleistä, että sitä parodioitiin ylläolevassa Lucky Channelissa. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että nykyään tsundereiksi sanotaan monia sellaisiakin hahmoja joilla ei oikeastaan pitäisi olla mitään tekemistä koko sanan kanssa - vaikka sitä käyttäisi modernissa merkityksessään.

Kuten moellakin on tsunderellakin nimittäin kaksi toisistaan poikkeavaa määritelmää, perinteinen ja moderni. Ne molemmat sisältävät vaatimuksen hahmon ärhäkästä (tsun-tsun) ja pehmeästä (dere-dere) puolesta, ja vieläpä siten että ärhäkkä on yleensä päällimmäisenä. Siihen niiden yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat.

Perinteisen määritelmän mukaan kyse on enemmänkin hitaasta lämpenemisestä kuin jatkuvasta vihasta - ajan kanssa tapahtuvasta muutoksesta hahmon asenteessa päähenkilöön. Hahmomuotti aluksi kylmästä ja väkivaltaisestakin tyttöhahmosta joka hiljalleen alkaa paljastaa myös väläyksiä pehmeämmästä puolestaan on tietysti peräisin erogemaailmasta, jossa tytön kellistämisestä saatava mielihyvä on suoraan verrannollinen pehmittelyyn kuluneeseen aikaan ja vaivaan.

Modernin määritelmän mukaan kyseessä on lähinnä pysyvä luonnehäiriö, jatkuva poukkoilu vihan ja tykkäämisen välillä: yhtenä hetkenä hahmot voivat olla keskenään vallan hyvää pataa, seuraavassa jokin täysin mitätön asia synnyttää täysin irrationaalinen vihakohtauksen. Tämä muodostaa status quon, joka voi olla olemassa vain teokselle ulkoisesti (suhde pysyy samanlaisena läpi koko sarjan) tai myös teoksen sisäisesti (suhde paitsi pysyy samanlaisena on myös aina ollut samanlainen, vaikka hahmot olisivat tunteneet vuosia).

Molemmat määritelmät sisältävät kuitenkin yhden ehdottoman vaatimuksen: deren olemassaolon samaa kohdetta kohtaan johon tsunkin kohdistuu. Ilman piilossa olevaa pehmeää puolta tsundere ei ole tsundere, vaan pelkkä äksy tyttö - kuten esimerkiksi Amphin vanhan nettisarjiksen Seal of The Devilin päähenkilö, tai Maria Holicin Matsurika. Ja etenkin perinteisen määritelmän mukaan deren tulisi myös kohdistua nimenomaan tiettyyn henkilöön eli käytännössä teoksen päähenkilöön; sen mukaan tsundere ei itse asiassa ole substantiivi vaan adjektiivi. Tiukimman määritelmän mukaan tsunderehahmon on oltava tsundere nimenomaan jollekulle täyttääkseen perinteisen määritelmän; pelkkä yleinen äksyys ei riitä!

Juuri tämän takia suurin osa nykyään tsundereiksi sanottavista hahmoista ei ole tsunderea nähnytkään.

Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa Lucky Starin Kagami. Konata sanoo häntä useaan otteeseen tsundereksi, ja hänet nähdään suuttumassa Konatalle joka välissä - etenkin jos tämä sanoo häntä tsundereksi, minkä hän tietysti kiistää. Välillä hän kuitenkin näyttää myös epävarmempaa ja tunteellisempaa puoltaan. Voidaanko häntä siis sanoa tsundereksi?

Sanoisin että ei voi. Lucky Star on täysin romantiikattomaan yonkomavitsimangaan perustuva huumorisarja, ja Kagami on sen tsukkomi - kaikki hänen luonteenpiirteensä on rakennettu sen ympärille. Sarja ei missään vaiheessa näytä Kagamilla olevan sen syvempää ymmärrystä Konatan persoonaa kohtaan - tämä vain puhtaasti ärsyttää häntä, koska hän onnistuu olemaan häntä parempi edes yrittämättä eikä edes yritä peitellä mielihalujaan tai nousta niiden yläpuolelle. Derepuoltaan hän ei ikinä suuntaa Konatalle, ainoastaan pikkusiskolleen. (Silloin harvoin kun hän alkaa nähdä Konatan astetta paremmassa valossa tämä tekee välittömästi jotain, joka palauttaa hänen inhonsa ennalleen.) Character songien kaltaiset oheistuotteet ja tämä OVAn kohtaus vihjaavat seksuaalisesta jännitteestä, mutta ne tuntuvat päälleliimatulta fanserviceltä - muussa animessa niistä ei näy jälkeäkään, ja alkuteoksessa vielä vähemmän.

Toinen usein tsundereksi mainittu hahmo on Bakemonogatarin Senjougahara; tämä jopa sanoo itse itseään sellaiseksi. Mutta eikö hän ole enemmänkin vain lähinnä viileä, ei niinkään äkäinen? Dereä Araragia kohtaan hänestä kyllä löytyy pitemmän päälle, mutta voidaanko täyttä piittamattomuutta normaalin keskustelun sosiaalisista raameista sanoa tsuniksi? Entä Katanagatarin Togame - hän on eittämättä ensimmäisessä jaksossa varsin varautunut ja suorasanainen Shichikaa kohtaan (mikä ei ole mikään ihme, ottaen huomioon että hän sai lapsena nähdä vierestä kuinka tämän isä tappoi hänen isänsä), mutta jakson loppuun mennessä hän on lipunut jo melko pysyvälle derelinjalle. Onko ensimmäisen jakson tsun riittävästi korvaamaan kaikkien myöhempien jaksojen deren? Tai entäpä sitten Haruhi Suzumiya - onko hän tsundere vaiko vain itsekäs, muita huomioimaton ja äkäinen pälli? Näistä neljästä mainitusta tämä hahmo on ainoa, jonka itse voisin sanoa täyttävän määritelmän vaatimukset - hän sentään pitää tsundereutensa kohteesta Kyonista, ja hänelläkin on deret hetkensä vaikka hän yrittää peitellä asiaa. Kenties myös itseltään.

Kagami, Senjougahara, Togame ja Haruhi ovat kaikki tietysti postmoderneja hahmoja, ja täten alun perin luotu tietoisena kyseisen tsunderehahmotyypin olemassaolosta. Tämä näkyy siinä, että he kaikki sisältävät tiettyjä tähän suuntaan viittaavia piirteitä olematta mikään kuitenkaan kliseisen piparimuottitsunderen perikuva. Niidelin mielestä tämä on onnistunutta hahmonrakennusta siinä mielessä että on onnistuttu luomaan tsunderehahmoja menemättä kuitenkaan siitä mistä aita on matalin - ja näin voi ollakin. Mutta kannattaako näitä hahmoja sitten (Haruhia lukuunottamatta) sanoa tsundereiksi lainkaan - etenkin kun tekijät ovat tosiaan nähneet tietoisesti vaivaa ollakseen tekemästä hahmoista "pelkkiä" tsundereja? Toki ihmisille on luonnollista jäsennellä maailmaansa etsimällä yhteisiä nimittäjiä, mutta eikö se että sanoo kaikkia sitrushedelmiä sitruunoiksi ole vain ilmaisukyvyn vesittämistä?

Koska kuten sanottu - kun näin tehdään vesittyy ennen pitkää myös tuottajapuolen käsitys asioista sukupolvien vaihtuessa. Ja tällainen termien laventaminen johtaa kohti tilannetta, jossa nuorelle naishahmolle on olemassa enää kaksi mahdollista lokeroa: moeblob ja tsundere. Hrr.

Ei sillä etteikö tsunderehahmoakin voisi kirjoittaa hyvin! Jos tarkastellaan näiden tietojen kanssa vaikkapa kahta Rie Kugimiyan neljästä kuuluisasta tsundereroolista, Zero no Tsukaiman Louisea ja Toradoran Taigaa, huomataan jänniä juttuja. Louise - jonka näimme myös tuolla aiemmalla janalla oikeassa laidassa - tuntuisi sopivan vallan hyvin status quoon jämähtäneeseen modernin tsunderen muottiin siinä missä Taiga on ilmetty perinteinen tsundere. Kenties juuri tämän vuoksi Toradora sai moderneihin tsundereihin tottuneen otakuyleisön parissa niin suuren suosion - sen tsunderepäähenkilöllä oli jopa käytökselleen kunnolliset motiivit, eikä tämän äkäinen käytös ollut päälleliimattua ja täysin normaalin ihmisen käytöksen vastaista?

Kuten tämä osoittaa eivät kaksi tsunderen määritelmää ole missään määrin teoksen tekoaikaan sidottuja. Jo 80-luvun lopulla Akane Tendo edusti hyvinkin modernin kaltaista tsunderetyyppiä - kukaan ei voi väittää että hänen ja Ranman suhde olisi edennyt yhtään mihinkään. Ja jos näin alkaa ajatella, niin jo "ensimmäiseksi tsundereksi" mainittua Urusei Yatsuran Lumia voi pitää modernina tsunderena... 70-luvulta. Toisaalta voidaan miettiä voidaanko näitä hahmoja kuitenkaan laskea, koska ne edeltävät paitsi tsunderen määritelmää myös koko moen käsitettä - niiden luonteenpiirteet oli tarkoitettu lähinnä slapstickin lähteeksi.

Termien käyttö saattaa tehdä tuottajatkin laiskoiksi, mutta ennakkoluulottomuutta vaaditaan myös katsojalta - muuten ohi saattaa lipsahtaa paljonkin loistavia teoksia jotka pelkkien promokuvien tai trailereiden perusteella saattavat näyttää geneeriseltä shitiltä. Kuten vaikkapa Toradora.

***

Jotkut sanovat että moesarjat ja tsunderehahmot - tai ylipäätään kaikki otakuyleisön kosiskelu - on syöpä joka parhaillaan tappaa animea. (Ennen moen keksimistä samaa sanottiin muuten fanservicestä ja myöhemmin haaremisarjoista, kun ne olivat vielä uusia käsitteitä.) Perusteet tälle huolelle ovat toki selvästi nähtävissä - esimerkiksi käy vaikkapa Danny Choon tulevan animen Chinkan traileri. Luovuutta tai edes varsinaista yritystä luoda viihdyttävää sisältöä ei enää tarvita, kunhan vain huolehtii siitä että hahmot noudattavat suunnittelultaan fanipoikien libidoja stimuloivia stereotyyppejä.

Laske hahmostereotyypit.

Ja on toki olemassa esimerkkejäkin siitä, millaiseksi jokin viihdeteollisuudenala saattaa muuttua jos se taloudellisessa ahdingossa ollessaan suuntaa tarjontansa vain sille pienelle asiakaskunnalle jotka ovat kaikkein uskollisimpia kuluttajia (nörteille), ja jättää huomiotta suuremman enemmistön joka ei kuitenkaan ole niin uskollinen (kaikki muut). Vuodesta toiseen rebootteja samoista vanhoista supersankareistaan ulos lykkivä DC Comics on yksi sellainen.

On kuitenkin olemassa parikin syytä, miksi en usko että animelle voi käydä näin. Ensimmäinen on se, että amerikkalaisen sarjakuvateollisuuden nykyiseen supersankarivetoiseen suuntaansa lykkäsi Comics Code, joka efektiivisesti esti muunlaisten teosten julkaisemisen. Toinen taas on se, että anime ei ole luovuuden kannalta oma kulttuurinen umpionsa: se on osa hahmokulttuuriteollisuutta, jossa se, manga, visual novelit ja ranobet alati vaikuttavat toisiinsa pyhässä neliyhteydessä ja kukin omien lainalaisuuksiensa vaikutuksen alaisina, eivätkä anna minkään sukulaisensa urautua tiettyyn suuntaan liian pitkäksi aikaa.

Kolmas ja kenties kaikkein tärkein syy on se, että hahmokulttuuriteollisuus on jo auteur-lähtöisyydestäänkin johtuen synnynnäisen dynaaminen, ja aina jatkuvassa liikkeessä - se hyppii aina kulloistenkin trendien perään mutta alkaa myös aina välittömästi parodioida itseään, keksien ja kokeillen nelikenttänsä avulla uutta ajassa jossa moni muu media tarpoisi vielä paikoillaan.

Se saattaa aiheuttaa tuskastuneisuutta harrastajalle joka joutuu huomaamaan että hänen harrastuksensa kohde on muuttunut alle kymmenessä vuodessa täysin toisenlaiseksi kuin millainen se oli silloin kun hän siihen tutustui - mutta juuri siksi ainakin minä sitä rakastan.

Tarpeellisesta hyödylliseksi, hyödyllisestä haitalliseksi - osa 1

Jargon on tarpeellinen asia.

Se helpottaa kommunikaatiota poistamalla tarpeen määritellä joka keskustelun aluksi ne asiat joista puhutaan. Tästä syystä taidehistoriakin jakaa aiheensa tyylisuuntiin ja aikakausiin; ilman sitä jokainen aihetta käsittelevä kirja olisi tuplasti paksumpi, vuosilukujen ja tyylien kuvailujen virratessa kymenä. Luonnollisesti nämä kaikki termit on yleensä keksitty jälkeenpäin, kuvaamaan menneisyyttä ja helpottamaan sen jäsentelyä: hyvä esimerkki on esimerkiksi se tapa jolla amerikkalaisten sarjakuvien fanit ovat jakaneet harrastuksen kohteensa historian kulta-, hopea-, pronssi- ja nykykauteen. Samaan tapaan esimerkiksi termi tsundere on keksitty vasta vuosia ensimmäisten tsundereiden ilmaantumisen jälkeen - jotta Asuka Langleyn ja Naru Narusegawan kaltaisille hahmoille saataisiin kattotermi, ja keskusteleminen yksinkertaistuisi. (Termin lanseerasi vuonna 2001 julkaistu Kimi ga Nozomu Eien.)

Ongelma tulee kuitenkin siitä, että kielellä on taipumus muuttua. Suuremmissa sosiaalisissa rakenteissa se on kielen normaalia kehitystä ja arvolatausten vaihtelua, mutta kun kyse on jargonista joita aktiivisesti keskustelevat pienet piirit käyttävät se saattaa aiheuttaa ongelmia. Kahdella tavalla, tarkkaan ottaen.

Ensimmäinen näistä tavoista on termien korruptiosta johtuva kommunikoinnin vaikeutuminen - eri keskustelijat kun voivat tarkoittaa samalla termillä kahta eri asiaa. Tämä korruptio on peräisin ihmisten laiskuudesta. Jos ei pidä jostain sarjasta on helpompaa perustella mielipidettään jollain laajalla termillä kuin vaivautua erittelemään sarjasta itsestään niitä piirteitä joista ei siinä pidä - ja mitä laajemmiksi nämä käsitteet ihmisten suussa paisuvat sitä merkityksettömämpiä niistä tulee. Niille käy kuten termille "rasismi" on Suomessa käynyt nykyään.

Millainen on "moesarja?" Käykö sellaisen arkkityypiksi Azumanga Daioh, Hidamari Sketch, Strike Witches, ef, Clannad vai Lucky Star? Niin erilaisia sisällöiltään, ja silti nykyään ne niputetaan kaikki saman genren alle. Kaikilla tuntuu olevan moesta vahva mielipide, mutta puhuuko yksi aidasta ja toinen aidanseipäästä?

"Moesarjoilla" on olemassa muitakin ominaisuuksia kuin moe. Jos tähän kaavioon lisäisi Y-akselin, siirtäisi "komedian" ylös, lisäisi alas sen vastinpariksi "draaman" sekä oikealle slice-of-lifen vastinpariksi "juonen" saisi melko jännän nelikentän!

Alkuperäisessä merkityksessään moe ei kuvaa hahmon ominaisuuksia, vaan katsojan suhtautumista hahmoon: niitä kaikkia asioita, jotka saavat lukijan kokemaan kiintymystä siihen. Usein on sanottu, että moe on empatiaa hahmon heikkouksia kohtaan; toisin sanoen halua suojella (kontrastina seksikkyydestä syntyvälle seksuaaliselle himolle). Tämä tuntuisi järkevältä, koska moni hahmo jonka usein sanotaan olevan moe on tosiaan heikko ja avuton - esimerkiksi K-ON!:in Yui, joka sarjan ensimmäisessä kohtauksessa ei onnistu edes pysymään jaloillaan.

Mutta miten sitten esimerkiksi Sakin valtavilla mahjongskillzeillä varustetut tytöt ovat moeja? Tai Hidamari Sketchin tytöt, joiden elämä on pelkkää onnea ja auringonpaistetta? Higurashin toisiaan lahtaavat hahmot? Tai Genshikenin Madarame (niin puolileikillään kuin alla oleva kuva onkin tehty)?

Tietty on olemassa myös termi "ero-moe", mutta jospa ei hämmenetä määritelmää tällä kertaa liikaa.

Hyvin usein moessa onkin kyse enemmänkin tsemppaamista kuin suojelunhalusta - halusta nähdä hahmon onnistuvan. Yuin tapauksessa onnistuminen on kitaransoittoa, ystävien saamisesta ja omien unelmiensa löytämistä. Hidamari Sketchissä se on onnellisten päivien jatkumista. Higurashissa kyse se on loputtoman hulluuden kierteen rikkomisesta, Madaramen tapauksessa taas kroonisesta nörttiydestä paranemisesta. (Ja kuten Afternoonissa jokin aika sitten DVD-boksin kunniaksi julkaistusta mangan 56. luvusta näkee tämä onnistui siinä. Hän jopa käyttää nykyään jotenkuten tyylikkäitä vaatteita.)

Alkuperäisen määritelmän mukaan moe on hahmosta pitämistä - mahdollisesti seksuaalisessa mielessä mutta ei välttämättä, hyvin samaan tapaan tapaan kuin oikeasta ihmisestäkin pitämisessä. Olennainen osa tätä on tunneside, lukijan tai katsojan itsensä henkilökohtainen emotionaalinen panos. Alkuperäinen moe on määritelmällisesti positiivinen asia. Toisaalta se on myös itsekäs tunne, toisin kuin rakkaus (ainakin idealisoituna). Siksi japanilaisilla otakuilla on tapana sulkea ne tiukasti omiin karsinoihinsa.

Pöljän fujoshin ensirakkaus.

Anime- ja mangateollisuuden päästyä trendeistä jyvälle alkoi kuitenkin saman tien suurimpien yhteisten nimittäjien metsästys, ja sellaisia piirteitä joita suurin osa katsojista piti moena alkoi ennen pitkää tulvia teoksiin - ja koska on helpompaa keskittyä pinnallisiin yksityiskohtiin kuin käsikirjoituksellisiin seikkoihin, koko termin merkitys alkoi muuttua. Se korruptoitui kapeammaksi kuin mitä se alun perin oli; nykyään moni tuntuu käyttävän sitä käytännössä söpön synonyyminä. Näin alun perin yksittäisen katsojan suhdetta hahmoon kuvanneesta termistä on tullut hahmon staattisia piirteitä kuvaava termi, ja on tullut mahdolliseksi sanoa "en pidä moesta" - mikä alkuperäisen merkityksen mukaan ajateltuna kuulostaisi yhtä järjettömältä kuin "en pidä asioista joista pidän"...

Tämä merkityksen muuttuminen on kuitenkin luonut kiehtovan ilmiön, jossa kaikki moeksi määriteltävät asiat voidaan luetella jompaankumpaan kahdesta olemassaolevasta luokasta. Sdshamshel nimittäin esitti tässä taannoisessa kirjoituksessaan huomion, että nykytilanteessa on olemassa kahdenlaista moea: staattista ja aktiivista.

Staattiseen moeen putoaa suurin osa siitä mitä nykyään sanotaan moeksi - hahmon hahmosuunnittelu ja muu ulkomuoto, persoonallisuus, tavat, ominaispiirteet, ääni. Aktiivista moea puolestaan on suurin osa siitä mitä moella tarkoitetaan vanhan määritelmän mukaan - kaikki se mitä hahmolle tapahtuu ja mikä saa katsojan tuntemaan kiintymystä hahmoon; toisin sanoen hahmo kontekstissaan. Käytännössä kaikilla kunnolla tehdyillä moehahmoilla on molempia (lukuun ottamatta tietty erinäisiä poikkeuksia joilla ei ole aktiivista moea lainkaan, kuten Vocaloid-hahmot), vaikka suurin osa onkin painottunut enemmän jommankumman puolelle - esimerkiksi Sdshamshelin itsensä kuumottelema Chika Ogiue, jonka moe on lähes kokonaan aktiivista.

Yllä kuvattu Kanonin Ayu on hahmo jolla on molempia moetyyppejä rekkalasteittain. Tämän staattista moea on isosilmäisen hahmodesignin lisäksi taiyakinhimo, retardi käytös, kokkaustaitojen puute, poikatyttömäinen personallisuus ja uguun hokeminen; aktiivista moea puolestaan tämän vuorovaikutus sarjan päähenkilö Yuuichin kanssa, se miten he sarjan edetessä lähentyvät ystävinä ja se miten saamme selville hänen menneisyytensä ja todellisen identiteettinsä. (Korostetusti miten - jos nämä seikat olisivat vain jotain mitä tietäisimme jo tarinan alkaessa, ne eivät olisi aktiivista vaan staattista moea.)

Staattista moea on siis hahmo itsessään, aktiivista moea hahmo liikkeessä. Karkeasti ottaen voisi siis sanoa, että pelatessasi Princess Makeria se että ottotyttäresi on söpö loli on staattista moea; se että hänestä kasvaa reipas ja kunnollinen tyttö taas on aktiivista moea.

Näin ollen tuntuisi yksinkertaiselta tulla siihen lopputulokseen, että ne jotka nykyään sanovat "vihaavansa moea" tarkoittavat vain staattista puolta moesta, eikös vain? Pinnallisia yksityiskohtia siis, välittämättä hahmon käsikirjoituksellisista puolista. Tähän tapaan:

Yui is absolutely irritating. Everything about her is equally rage-inducing. Let's start with her voice. Granted, this voice is perfect for the character-- I do applaud her seiyuu for that. She's perfect for the dumb-as-a-doorknob guitar player, and that's good, and good on her. But it was like nails on a fucking chalkboard, listening to Yui Hirasawa speak. And the flashback to her childhood, you all know the one, the castanets, the "untan" scene-- this is one of, if not the most irritating thing to come out of anime, ever. How Yui acts is your general stupid-girl bullshit. She's clumsy, she's stupid. That's honestly not too much of the hate for me. One big thing that always irks me about her is that she looks like a damn rodent. Seriously, look at her. She's a chipmunk.

Funky Branca

Tämä ei kuitenkaan ole aina totta (vaikka usein onkin), sillä silloin tällöin jonkun kuulee myös sanovan ettei pitänyt tavasta jolla sarja yritti nyhtää katsojastaan tunnereaktioita; esimerkiksi melodraamaa tihkuva Clannad tuntuu herättävän usein tällaisia reaktioita. Tällöin voidaan sanoa, että katsojan ja sarjan tekijöiden käsitys moesta ei kohdannut edes aktiivisen moen puolella. (Tämäkään ei tietenkään tarkoita sitä että kyseinen henkilö vihaisi moea perinteisen määritelmän mukaan; moni moenvihaajaksi julistautunut on esimerkiksi joutunut tunnustamaan pitävänsä Kaijia moena...)

Perinteisen ja modernin moen määritelmän sekä staattisen ja aktiivisen moen välisten erojen tiedostaminen on tärkeää, koska ne saattavat ratkaista monta argumenttia joissa kiistelijät yksinkertaisesti tarkoittavat samalla termillä kahta eri asiaa. Jos esimerkiksi tukehduit aiemmin kahviisi yrittäessäsi ymmärtää miten kukaan voi pitää Madaramea moena muista, että Hirano varmaan ajatteli asiaa perinteisen määritelmän mukaan!

Uguu... Ei kun zawa zawa. Tai jotain.

Postauksen toinen puolisko seuraa muutaman päivän päästä. Siinä kerron siitä toisesta tavasta, jolla kielen dynaamisuus voi aiheuttaa ongelmia.

Bikinirajapolitiikkaa

Ensi kuussa ollaan pitämässä Tampereella Concon, Suomen ensimmäinen vapaaehtoistapahtumien järjestäjien seminaari. Idea on vallan loistava, sillä se on ainakin minulle selventänyt sitä kuinka erilaisia jo pelkästään animetapahtumienkin järjestäjät ovat mentaliteeteiltaan ja arvopohjiltaan - roolipeli-, scifi- ja lanitapahtumista puhumattakaan. Yhdeksi keskustelunaiheeksi tapahtuman irkkikanavalla nousi muutama päivä sitten kävijöiden vähäinen pukeutuminen ja se, miten sitä tulisi rajoittaa sekä heidän itsensä että conien turvallisuuden vuoksi. Keskustelun seuraaminen oli varsin silmiä avaavaa.

Vasemmalla oleva cossi on Impstatuksen, oikealla oleva puolestaan Bladon. Molemmat ovat olleet Animeconissa sallittuja asusteita (joskin Traconissa Bladoa käskettiin vetämään vaatetta päälle). Saa nähdä ovatko jatkossa.

< Kateen> Me muuten tehtiin FCAC2011:ä varten periaatepäätös.

< Kateen> Asussa joka peittää ei-vähempää-kuin-bikinit saa olla. sitä vähemmissä ei. ja etukäteismarkkinoinnissa on vähäpukeisuusvaroitus :P

< HeikkiHei> Mutta niinhän se menee, että mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Sen takia liian vähäinen pukeutuminen on imho pidettävä mahdollisimman karsittuna. Kun ei ne aikuiset liian vähissä vaatteissa ole nättejä, mutta lapset ja esiteinit liian vähissä on jo lähellä rikoslain tulkintoja. Ja houkuttaa aivan vääriä lieveilmiöitä.

< HeikkiHei> Ja sit kun ihmiset saa hyviä ideoita, "testataas, pääseekö tällä", niin ilmestyy ihana yöllinen Borat-uikkari

< Kateen> mut jooh, kenenkään ei o akuutti tarvis pukeutua conissa bikineitä vähempään. Ja jos on, nin sitten käytetään ihosukkaa ja maalia.

< HeikkiHei> Suosittelen pitämään myös Infotiskillä (tai vastaavassa) paria vilttiä, joilla saa tehtyä hyvin nopean verhoamisen.

<@snorri> mun mielestä conin järjestäjillä on conista vastuullisina ihmisinä oikeus ja velvollisuus määritellä tilanteen mukaan, mikä on liian vähän

<@snorri> ei tule sanomisia sitten jälkikäteen

<@snorri> tai jos tuleekin, niin asiaan ainakin reagoitiin

< Kateen> Hyvä olla jonkinlaiset määrittelyt, että kenenkään pää ei joudu turhaan vadille siksi, että sen säädyllisyyskäsitykset Poikkeaa verrattuna muihin conilaisiin.

< HeikkiHei> Siksi vedotaan _aina_ja_ikuisesti_ Suomen lakiin (tai Conin sääntöihin, mieluummin silti lakiin). Ei jätetä mitään sen ihmisen oman siveyskäsityksen varaan

< Kateen> Kuten todettua, mun puolesta ihmiset sais halutessaan olla vapaasti vaikka alasti, mutta kun kyse on osittain tyhmistä pennuista, jotka ei vielä kykene määrittelemään oikein tekojensa seurauksioa, niin pitää määritellä jonkin sortin raja.

<@snorri> Kateen: se on conin maineen kannalta vähän ikävää, jos jokin taho alkaa levittää juttua siitä, miten conissa sallittiin ties mitkä puvut

<@snorri> varsinkin alaikäisten kanssa pitää olla varovainen, kiinnostuu viranomaisetkin äkkiä

< Kateen> snorri, ninpä.

< Kateen> ja siitä syystä juuri rajoitukset - koska yhteiskunta on persiistä ja tenavat tauloja

< HeikkiHei> Rikoslaki

< HeikkiHei> 21 § (24.7.1998/563)

< HeikkiHei> «Sukupuolisiveellisyyden» julkinen loukkaaminen

< HeikkiHei> Joka tekee julkisesti «sukupuolisiveellisyyttä» loukkaavan teon siten, että se aiheuttaa pahennusta, on tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä rangaistusta, «sukupuolisiveellisyyden» julkisesta loukkaamisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

< HeikkiHei> Ja huomatkaa kohta, "aiheuttaa pahennusta" tarkoittaa, että jos edes yhtä ihmistä ahdistaa, että setä tai täti tai tyttö tai poika on alasti tai liian vähissä vaatteissa, se on mahdollisesti tuomittavaa

<@snorri> harvapa sitä haluaa tapahtumalleen ikävää mainetta, vaikka miten itsestä tuntuisi, että bikinit conissa on ok

<@snorri> poliisin mielestä liika varovaisuus ei pitäisi olla haitallista

<@snorri> ja poliisi se viimekädessä antaa coneille luvat

<@snorri> ja viheltää pelin poikki jos niin huvittaa

<@snorri> itseään siinä puukottaa selkään jos ei pidä välejä yllä viranomaisiin

<@snorri> varsinkin kun suomessa homma toimii niin, että con voidaan keskeyttää, jos on epäilystä yhtään mistään alaikäisten prostituutioon asti

<@niidel> nyt tulee kyl sellasta juttua et meitsi pistää yakety saxin soimaan

<@snorri> niidel: no nää on vaan niitä asioita mitä ois syytä ajatella. kävijöiden turvallisuus ja oma oikeusturva, ei mitään pikkuasioita

<@snorri> on pelkästään ylimielistä sanoa, ettei jotain koskaan tapahdu, joten sitä ei tarvi ajatella

(Keskustelusta on poimittu avainkohdat - kokonainen logi, jossa puhutaan myös myös mm. tapahtumasta ilmoittamisesta poliisille, löytyy täältä. Nikit tuskin ovat monellekaan tuttuja, mutta niiden takaa löytyy sekä Ropeconin että parinkin eri Finnconin järjestäjiä.)

Keskustelu on kiintoisa. Miten "bikinien verran peittävä" määritellään? Kelpaavatko Wicked Weaselin bikinit? Tällainen asu mitä ilmeisimmin käännytettäisiin ovelta, mutta entäpä tällainen (niin shopattu kuin tuo kuva onkin)?

Tulkinnanvaraista. Mutta niinhän laki on aina! Asian selvittämiseksi niidel kysyi asiaa rikos- ja prosessioikeuden yliassistentilta ja oikeustieteen tohtorilta Mikko Vuorenpäältä. Vastaus kuului näin:

Voisin todeta, että pidän hyvin epätodennäköisenä sitä, että poliisi hajottaisi tapahtumanne RL 17:21:n nojalla. Ellette sitten ole kaavailleet siten, että tämä bikini-kierros järjestetään Tuomiokirkon sisällä.

-Mikko

Eittämättä en muista ikinä kuulleeni, että poliisi olisi hajottanut tapahtumia alaikäisten epäsiveellisen pukeutumisen vuoksi. Juopottelun ja holtittoman käytöksen takia toki, mutta animetapahtumissahan ei sellaista ole. Järjestetäänhän tässä maassa kymmenittäin rockfestareita joissa viina virtaa ja alaikäisiä höylätään, mutta silti ne saavat jatkua vuodesta toiseen. Vähän tarkemman luupin alla ovat konemusiikkifestivaalit, mutta animetapahtumillahan on tunnetusti aika lailla erilainen maine niihin verrattuna - cosplayhan nähdään käytännössä lasten harrastuksena, ei juuri mitenkään naamiaisia kummempana.

Ylipäätään tuntuu vähän siltä, että asioihin suhtaudutaan - edelleen - vähän liikaa sillä oletuksella että muuta maailmaa oikeasti jotenkin kiinnostaa parin nörtin viikonloppupukeutuminen. Kyllähän Helsingin keskustassa järjestetään joka vuosi sambakarnevaalikin, jossa pukeutuminen on vähintään yhtä värikästä ja niukkaa - ilman että poliisi tai lehdistö vetää hernettä nenään. Ja jopa kaupungin kaduilla eikä turvallisesti kongressikeskuksen seinien sisällä.

Ja entäpä sitten puhe niistä 150-kiloisista nörteistä, jota täydessä logissa myös sivutaan? Tarkoittaako se, että yllä olevista cosseista oikea olisi sallittu, mutta vasen ei? Jos ei ole korrektia katsoa että laiha ihminen ei herätä asullaan pahennusta mutta ylipainoinen herättää, onko sitten sen korrektimpaa kategorisesti kieltää laihojenkin ihmisten paljastava pukeutuminen jotta ei tarvitsisi katsella ylipainoisia sellaisissa vaatteissa?

Tietysti pahimmatkin ihonsensuroijat myöntävät, että oman järjen käyttö on sallittua ja asioissa on toimittava tilannekohtaisesti - ja näinhän on toki tehtykin. Järjestyksenvalvojat esimerkiksi puuttuivat alla olevan kaltaiseen asuun pukeutuneen Fifth Element -cossaajan vaatetukseen viime kesän Finncon-Animeconissa, koska se katsottiin liian niukaksi - mutta conin jälkeen järjestäjät kuitenkin pahoittelivat asiaa henkilölle, ja myönsivät että puuttuminen oli ollut asiatonta. Mieltä kaihertaa edelleen kysymys siitä olisiko mitään anteeksipyyntöä kuulunut, jos kyseessä ei olisi ollut scificossaaja...

Argumentit vähäisen pukeutumisen kieltämiseksi tuntuivat minusta hämmästyttävän tutunkuuloisilta, ja pohdin useita tunteja miksi. Tajusin asian vasta kun keskustelu jatkui hieman myöhemmin toisaalla: kyseessähän olivat ihan samat argumentit kuin kaikissa mahdollisissa lapsipornonsuodatuskeskusteluissa!

<@ptj_tsubasa>http://i14.photobucket.com/albums/a343/ptj_tsubasa/blogikuvat/impstatus.jpg siveetöntä

<@ptj_tsubasa> jiiveet tulee huovat valmiina peittämään tuollaisen näkyvistä

< WuMing> no on toi aika nihkee kyl, tsubasa

<@ptj_tsubasa> kuis?

< WuMing> jos se on täysikäinen ja esiintyy lavalla niin sit ehk, mut jossai yleisön keskuudes aika meh kyl

<@ptj_tsubasa> uimarannallakin näkee niukempia musta

< WuMing> con != uimaranta

<@ptj_tsubasa> ja sama kai se on yksityistilaisuudessa kun ei ole mummoja joita säikytellä

< WuMing> sanoo likaiset nuoret pojat jotka haaveilee kauniista naisista ja kuolaa tollasta varmaan kans livenä

<@ptj_tsubasa> mjaa mjaa.

< WuMing> niin ja sit kun se asu aiheuttaa pahennusta jollekulle ni tulee tuomioo ja coni laitetaan top tykkänään poliisin toimesta

< WuMing> syy miks ois hyvä pitää säädylliset vaatteet julkisesti, sit lavalla voi olla niukemmassakin cossissa

<@kekimmo> öö, se aiheuttaa pahennusta käytävällä muttei lavalla?

< WuMing> se on ihan eri juttu et joku on turvallisesti lavalla

< WuMing> kun että se on turvattomana ihan mis vaan

<@Ana> WuMing: vähän luulen, että bikineissä esiintyminen ei johda ihan siihen, että karhuryhmä tulisi sulkemaan conin

<@Ana> tuskin ketään keskellä metsähalliakaan raiskataan

< WuMing> mutkun te ette ajattele uhkaskenaarioita

< WuMing> vaan kuolaatte vain.

Voidaanko oikeasti sanoa että vasemmalla oleva Final Fantasy -asu on käyttäjälleen suurempi turvallisuusriski kuin oikealla oleva He is my master -asu, vaikka jälkimmäinen peittääkin enemmän ihoa?

Heti kun puolustat jotain joka liittyy jotenkin seksiin vastapuoli alkaa vihjailla, että kaikilla asian puolustajilla on selvästi oma lehmä ojassa. Kaikkihan varmasti tuntevat "vain pedofiilit vastustavat lapsipornon internetsuodatusta" -argumentin? Yhteyksiä löytyy muitakin: toisella puolella on se että yritetään suojella jotakuta abstraktia "jokamiestä" loukatuksi tulemisen tunteelta (tai joitain muita sellaisen mahdollisilta seuraamuksilta), toisella puolella taas ihmisoikeudet - tässä tapauksessa ihmisen oikeus pukeutua lain sallimissa rajoissa niin kuin huvittaa. Hupaisin yhteys on sen painottaminen, että kävijät ovat nuoria ja tyhmiä eivätkä itse tajua mitä tekevät - joten jonkun muun täytyy ajatella heidän puolestaan! (Alaikäisten tapauksessa vieläpä jonkun muun kuin heidän vanhempiensa.)

En varmaan ole ainoa jonka mielestä tämä on paitsi aliarvioivaa myös melkomoisen loukkaavaa.

Eräät kun saattavat oikeasti haluta pukeutua viikonlopun ajaksi puputytöiksi, bikinibeibeiksi tai vesirajahameisiksi demoneiksi; kokemuksesta voin sanoa, että siitä saatava ilo ei ole aivan vähäinen. Keskimääräiselle järjestyksenvalvojalle voi ehkä olla vaikeaa ymmärtää miten jokunen kangasriekale voi olla niin tärkeä asia että niiden käyttämisen kieltäminen saattaisi pilata koko viikonlopun, mutta niin se vain on. Pahimmassa tapauksessa roolipelejä tai scifiä harrastava järjestyksenvalvoja ei edes näe animecosplayasuja hahmoina, vaan vain satunnaisena massana tyhmiä vaatteita - ja asiaan suhtautumisen vakavuus on sen mukaista. Ihan samalla tavalla kuin niiden huolella tehtyjen leikkipyssyjenkin kanssa.

Kaikkien Suomessa järjestettyjen animetapahtumien historiassa on sattunut kaikkiaan kaksi tapausta, jotka ovat aidosti vaatineet järjestyksenvalvojien puuttumista asiaan. Vuoden 2003 Animeconissa Turussa joku neropatti kiskaisi katanan sen omistajalta ja huitaisi sillä ohikulkijaa jalkaan, ja vuoden 2009 Animeconissa Helsingissä conipaikan lähistöllä yritettiin myydä huumeita. Mutta siinäpä se - eikä kumpikaan tapaus liity vähäpukeisuuteen mitenkään.

Kaikki suomen conitapahtumia kiertelevät järjestyksenvalvojat ovat pitkälti samaa, melko auktoriteettiuskoista porukkaa. Näin myös huhut ja urbaanilegendat kiertävät varsin tehokkaasti ja istuvat sitkeästi - esimerkiksi edellä kuvatun kaltainen käsitys siitä, että poliisi voi tulla sammuttamaan tapahtumasta valot jos siinä vilkkuu liikaa lihaa. Järjestyksenvalvojakoulutusta ei luonnollisesti ole suunniteltu conityylisiä tapahtumia vaan rockfestareita ja muita vastaavia ajatellen, mikä osaltaan lisää coneissa tapahtuvia ylilyöntitoimenpiteitä. Edes muista coneista saadut kokemuksetkaan eivät kaikissa muissa coneissa päde - esimerkiksi Ropecon ja Finncon ovat alkoholillisia tapahtumia (joskin alkoholinkäyttö on niillä rajattu anniskelualueille), animetapahtumat taas pääasiassa täysin alkoholittomia. Tämä tietysti vaikuttaa myös mainittuun poliisin suhtautumiseen.

Hieman ironisesti conitapahtumien järjestyksenvalvonnan hoitamista skenen "omilla" järjestyksenvalvojilla on puollettu perinteisesti nimenomaan sillä, että eiväthän jotkut rahalla palkatut järjestyksenvalvojat ymmärtäisi mitään proppien tai cosplayn päälle, ja saattaisivat ylireagoinneillaan vaikeuttaa kävijöiden elämää. Itse en ole tällaista kuitenkaan havainnut - esimerkiksi Sibeliustalon järjestyksenvalvojat eivät aiheuttaneet minkäänlaisia ongelmia, päinvastoin. "Onhan tää vähän värikkäämpää porukkaa kuin yleensä, mutta työn puolesta kyllä helpoin keikka ikinä", sanoi eräs heistä. "Mitään ei oo tarttenut tehdä." Samaa asennetta ei tunnu löytyvän skenen omilta järjestyksenvalvojilta.

Ja onhan se ihan ymmärrettävääkin. Jos oikeaa tekemistä ei vuosi vuoden perään ole, sitä alkaa tehdä mieli keksiä.

Koskien pesuaineita ja magmaa

Minulla ei ole enää tapana käsitellä juurikaan ajankohtaisia aiheita, mutta viimeviikkoinen Nick Simmonsin tapaus on moraalin kannalta kiintoisa.

Niille jotka eivät ole seuranneet uutisia: Kissin Gene Simmonsin poika Nick Simmons on sarjakuvapiirtäjä. Viime viikolla GameFAQsin foorumeilla huomattiin hänen sarjiksensa Incarnaten hahmojen muistuttavan kovasti Bleachin hahmoja, ja sieltä tieto levisi fandomin pariin. LiveJournal-yhteisö Bleachnessin jäsenet alkoivat skannailla vertailukuvia, ja niitä alettiin kerätä tähän postaukseen.

Mitä pidemmälle juttu kieri sitä enemmän samankaltaisuuksia huomattiin: Bleachin itsensä lisäksi Simmonsin huomattiin läpipiirtäneen deviantARTista niin fanitaidetta (alkuperäinen) kuin originaalitaidettakin (alkuperäinen) - jopa sellaisia töitä joita oli merkinnyt favouriteseikseen (alkuperäinen). Sarjan hahmojen huomattiin tuovan hämmästyttävän paljon mieleen paitsi Bleachin myös Hellsingin-mangan että sen animen - juonielementeistä puhumattakaan. Myös yhteyksiä mm. Deadman Wonderlandiin löytyi.

Tällainen paskamyrsky ei tietenkään pysynyt kannen alla kovin pitkään. Parissa päivässä Incarnaten kustantaja Radical Comics ilmoitti lopettavansa sarjan kustantamisen, ja Bleachin kustantaja Viz puolestaan kertoi olevansa niin ikään hoitamassa asiaa. Myös Tite Kubo tweettasi saaneensa paljon viestejä asiasta ulkomaisilta lukijoiltaan, mutta olevansa enemmän ihmeissään siitä että Gene Simmonsin poika on ylipäätään sarjakuvantekijä kuin siitä että tämä on plagioinut häntä...

Simmonsin hylättyyn deviantART-profiiliin on tulvinut toista tuhatta vihaista kommenttia. 4chanin anime- ja mangalauta /a/ muutti nimensä Simmonsia esittäneen Facebook-trollin legendaaristen kommenttien mukaan päivän ajaksi "Detergents & Magmaksi." Parodiasarjiksiakin löytyy. Ja Simmonsin itse lopulta kommentoitua asiaa syntyi vain lisää ragea, koska kyseessä olivat luonnollisesti PR-heppujen huolellisesti muotoilemat sanankäänteet joissa ei myönnetty mitään ja pahoiteltiinkin vain sitä että "joku kenties saattoi pahoittaa mielensä":

Like most artists I am inspired by work I admire. There are certain similarities between some of my work and the work of others. This was simply meant as an homage to artists I respect, and I definitely want to apologize to any Manga fans or fellow Manga artists who feel I went too far. My inspirations reflect the fact that certain fundamental imagery is common to all Manga. This is the nature of the medium.

I am a big fan of Bleach, as well as other Manga titles. And I am certainly sorry if anyone was offended or upset by what they perceive to be the similarity between my work and the work of artists that I admire and who inspire me.

Mutta se siitä. Simmons tyri (tai kuten Icarus Publishingin Simon Jones sanansa asetti: jos aikoo plagioida kannattaa plagioida jotain tuntematonta, ei jotain mitä on myyty 50 miljoonaa kappaletta) ja ihmiset raivosivat, mutta ensi viikolla kukaan tuskin kuitenkaan enää jaksaa jauhaa asiasta.

Tapauksen ristiaallokossa on kuitenkin noussut pintaan myös muita puheenaiheita - kiintoisimpana Deb Aokin esille nostama keskustelu siitä ovatko fanit tekopyhiä, kun raivoavat Simmonsille tekijänoikeusrikoksesta vaikka itse latailevat Bleachiä piuhat punaisina. (Tai nykyään tietty "lukevat netistä", mutta kuitenkin.) Ja sitä paitsi, kyllähän tuhannet muutkin myyvät fanitaidettaan coneissa ja laskuttavat kympin per printti! Japanilaisten doojinkulttuurista puhumattakaan. Yhdellä laidalla tätä keskustelua Simmons leimataan nykyaikojen "kaikki mulle heti" -fanien perikuvaksi, toisaalla taas vihjaillaan että koko keskustelu on mangajulkaisijoiden ja -bloggaajien välinen salaliitto skanlaatioiden paheksunnan lisäämiseksi.

Ilmaiseksi lukeminen olisi kokonaan oma keskustelunsa (joskin lyhyesti sitäkin vastaan voisi argumentoida sanomalla, että niinhän se homma menee Japanissakin - valtava määrä ihmisiä lukee sarjaa lehdestä jota myydään tappiolla, mutta vain murto-osa ostaa pokkarin joista rahat sitten tulevat takaisin). Tällä kertaa ajattelin kuitenkin kirjoittaa fanitaiteesta.

Tämä toimii esimerkkinä mielenkiintoisesta kulttuurierosta, tai kenties pitäisi sanoa sukupolvierosta. Minun, ja nykyään melko monen muunkin, mielestä hahmolla itsellään ei tulisi olla mitään erityistä tekijänoikeutta - ainoastaan teoksella itsellään. (Original character plz don't steal, jne.) Suomen lainsäädäntö sanoo itse asiassa samaa, sillä hahmoja tekijänoikeus suojaa vain hyvin löyhästi. Tämän vuoksi kuka tahansa saa Suomessa piirrellä fanitaidetta mistä tahansa hahmosta ja myydä siitä printtejä, kirjanmerkkejä tai vaikka halityynyliinoja - tai sarjakuvia. Kunhan on vain itse tuottanut niissä käyttämänsä taiteen, sillä laki suojaa yksittäisiä taideteoksia paljon vahvemmin kuin hahmoja.

Jenkeissä tekijänoikeus suojaa myös hahmoja, mutta sitä sovelletaan yleensä liiketoimintaan - tavallisia kadunmiehiä haastetaan tavaramerkkirikoksista lähinnä pelotteluna tai julkisuusstunttina, koska Yhdysvaltojen lainsäädäntö velvoittaa pitämään huolta tavaramerkistään ettei se "laimene" ja muutu sellaiseksi yleiseksi asiaksi, josta ei voi enää sanoa kuka tuotteen on alun perin tehnyt. (Muistatteko kun "kännykkä" tarkoitti vain Nokian puhelimia?) Tämän vuoksi Suomessa olisi laillista myydä itse piirtämäänsä sarjakuvaa merimiesasuisesta ankasta jonka nimi on Aku, Jenkeissä taas ei. Sama koskee Kaj Stenvallin ankkatauluja.

Ruotsissa on täsmälleen samanlainen tekijänoikeuslainsäädäntö kuin Suomessa, mutta Disney onnistui silti pelottelemaan Aarne Ankan nokkaleikkaukseen.

Suorat kopiot olemassaolevista lisenssituotteista (eli piraattituotteet) ovat tietysti laittomia melkein kaikkialla, mutta vaikka kyseessä ei olisikaan mikään olemassaolevan tuotteen kopio ovat kuvat itse kuitenkin teoksia. Näin ollen tällaisia kuvia vaikkapa myymiinsä t-paitoihin tai pinsseihin lätkivä firma (tai vaikka yksityishenkilökin) syyllistyisi tietysti tekijänoikeusrikokseen. Hivenen ironisesti vaikka kuvat eivät olisikaan alkuperäiseen teokseen kuuluvia - vaan vaikkapa deviantARTista napattua fanitaidetta, jonka piirtäjältä ei ole kysytty lupaa - niiden myyjä syyllistyisi tietysti kuvan piirtäjän oikeuksien rikkomiseen.

Kokonaan toinen asia sitten on teoksen eli kuvan itsensä kopioiminen. Hahmo itse voi olla vain yhtä epämääräinen käsite kuin Platonin ideat, mutta sen manifestaatiot ovat jotain minkä tekemiseen joku on upottanut konkreettista työtä - luonnostelua, piirtämistä. Jonkun toisen työn läpipiirtäminen ja sen myyminen ei ole mitenkään verrattavissa siihen että piirtää jonkun toisen keksimästä hahmosta oman versionsa ja myy sitä, koska edellisessä tapauksessa kyseessä on hahmon "ideasta" ammentava derivatiivinen työ - jälkimmäisessä taas käytännössä sama työ, jota sen läpipiirtäjä yrittää väittää omakseen. Kyse ei siis ole vain taloudellisista vaan myös moraalisista oikeuksista, jotka ovat paljon vakavampi asia.

Sukupolviero on siis siinä, pitääkö näistä asioista eettisesti vääränä molempia vaiko vain toista.

Lukuunottamatta yksityiskohtaa tavaramerkin laimenemisesta japanilaisten ja yhdysvaltalaisten firmojen asenne-ero tekijänoikeusjuttujen suhteen on pääasiassa kulttuurista eikä lainsäädännöstä johtuva, toisin kuin Shaenon K. Garrity täällä aihetta sivuten kirjoittaa. Itse asiassa japanilaiset ovat oikeusrikkomuksista jopa vielä tarkempia niistä kuin länsimaiset - kunhan kyse on tosiaan tekijänoikeuksista eikä derivatiivisista töistä, joita ymmärretään sietää koska firmat tajuavat että ruokkivaa kättä ei ole hyvä purra.

Tai kuten Simon Jones asian sanoo:

Parody doujinshi are derivative work, but there is no confusion over the originator of the characters and ideas, no attempt to hide the source. And there is still an expectation that the expression is original, that what one sees in a doujinshi – the artistry, the craft, the performance – is honest and real. Comic art is indeed a performance, the paper is its stage. Sometimes, one might borrow other characters for his play, but one cannot scratch the name off the director’s chair and replace it with his own.

Jones kertoo samassa postauksessa tapauksesta jossa japanilaiset hyökkäsivät amerikkalaisen piirtäjän töitä läpipiirtäneen toisen japanilaisen kimppuun kuin raivoisa susilauma, ja moni varmasti muistaa ne kohut joita on noussut aina kun paljastuu että joku mangaka on läpipiirtänyt jotain toista mangaa - tai vaikka vain valokuvaakin. Hyvin usein kyseessä on ollut mangakan uran loppu.

*****

Viz ei välttämättä tule haastamaan Simmonsia oikeuteen, joten suurin häviäjä tapauksessa on loppujen lopuksi Radical Publishing. Simmons menetti lähinnä maineensa ja toiveen minkäännäköisestä urasta, Radical puolestaan ison ja konkreettisen kasan rahaa. Incarnaten kolme ensimmäistä numeroa sisältänyt kovakantinen painos oli tarkoitus julkaista 16. maaliskuuta, mikä tarkoittaa käytännössä sitä että Radicalilla on nyt lojumassa jossain iso kasa juuri painosta tulleita alppareita, joita se ei voi myydä. Eikä se ole mikään kovin iso kustantamo.

Kunnian varastaminen on vakava asia.

Vanhaan hyvään aikaan

Katsoin So-Ra-No-Wo-Toa, ja tulin ajatelleeksi... jos Haibane Renmei tehtäisiin nyt, sanottaisiinkohan sitäkin tyhjänpäiväiseksi, juonettomaksi moetyttösarjaksi?

Ihmislajille on luontaista se että kokemuksen (=iän) karttuessa osa yksilöistä tulee kyynistymään, ja että näiden yksilöiden ajatusmaailmassa "ennen oli kaikki paremmin" -asenne tulee valtaamaan entistä suuremman prosenttiosuuden. Tämä johtuu osaltaan siitä, että ihmisen preferensseillä on tapana lukkiutua totuttuihin asioihin; osaltaan taas siitä, että lapsena omaksumisaste on korkeampi eikä tyyliseikkoja osaakaan kyseenalaistaa vielä niin paljoa. Jokainen joka on harrastanut animea riittävän kauan tietää omakohtaisesti, että tällaisia ihmisiä löytyy paljon myös tämän harrastuksen parista. (Sivupalkin kysely on tähän aiheeseen relevantti.)

Fandomissa tapaa säännöllisesti yksilöitä joilla on suuria ja mittavia (joskin yleensä helposti kumottavia) argumentteja siitä miksi ennen oli piirretytkin parempia kuin nykyään, ja miten nykyään animaattorit ovat laiskoja ja tuotantoa sanelee raha toisin kuin kultaisella 80-luvulla. (Tsih.) Valituksenaiheet ovat aina samat: milloin vanha anime oli parempaa tyyliltään, milloin tekniseltä laadultaan, milloin aiheiltaan. Yksi ei voi sietää nykyistä moe-estetiikkaa ja pehmeämuotoisia hahmodesignejä, toisen mielestä perseestä on 2000-luvun käsikirjoitusten hahmokeskeisyys tarinakeskeisyyden kustannuksella. Kuka kaipaa 90-luvun chibejä, hikipisaroita ja muita huumoritropeita, kuka miehisiä jättirobotteja.

Yhteistä näille kaikille valittajille tuntuu yleensä olevan se, että jokainen kausi on heidän mielestään edellistä huonompi, eikä mitään hyvää kuulemma enää löydy. "Moe on syöpä joka tappaa animen" oli vanha virsi jo kauan ennen itkuvirsiä K-ON!:in kakkoskaudesta - esimerkiksi silloin kaksi vuotta sitten kun kirjoitin aiheesta viimeksi. Itse en kyllä purematta niele väitettä siitä että jonkun teollisuudenalan tuotannon laatu muka voisi laskea tasaisesti vuosikymmenestä toiseen, mutta nörttilogiikkahan on tunnetusti todellisuutta uhmaavaa...

Ulkomaanmarkkinoista ja jenkkirahalla tehdyistä sarjoista povattiin pelastusta laskevan syntyvyyden aiheuttamalle parhaan katseluajan valtavirta-animen ja lastensarjojen menekin laskulle, ja sen kuplan puhjettua vuonna 2005 teollisuus kääntyi kotimaanmarkkinoille ja keskittyi myöhäisyön vähemmistöyleisöjen tavoitteluun - tämä on ihan totta.

Mutta jos haluaa katsoa kolikon kääntöpuolta voi suhtautua asiaan vaikkapa niin, että tämän ansiosta meillä on vähemmän Witch Hunter Robinin ja Ergo Proxyn kaltaisia "länsimaiseen makuun" tehtyjä pliisuja synkistelysarjoja ja enemmän Mononoken, Zetsubou-sensein, Bakemonogatarin ja Kuuchuu Burankon kaltaista mahtavaa trippailua - siis sarjoja jotka ovat riittävän japanilaisia kiinnostaakseen meitä, jotka olemme kiinnostuneet animesta juuri sen vierauden takia.

Ja kenties myös poikkeavien taiteellisten ratkaisujen vuoksi.

Tietty on sitten niitäkin, jotka tykkäävät nimenomaan ei-japanilaistyylisistä animesarjoista, kuten vaikkapa tuo anonyymi tuolla ylempänä. Mutta siinä vaiheessa ollaankin jo melkein siinä vaiheessa että voisi kyseenalaistaa onko yksilö animen fani vaiko vain tietynlaisen animen fani. Toki sitäkään ei kiellä kukaan - mutta eikö se ole vähän niin kuin sanoisi itseään "italialaisten leffojen faniksi", mutta valittaisi vain vuodesta toiseen siitä miten italialaiset ei enää tee kunnon leffoja (eli spagettiwesternejä)?

< naulapaa> Aina sitä kahtoo jotain uutta sarjaa jakson, masentuu ja katsoo sadannen kerran Cowboy Bebopin

Vanhan kunnon Sturgeonin lain mukaan 90 % kaikesta on paskaa, mutta vähemmän tunnettu jatko kyseiselle sanonnalle on se, että kaikki ovat aina eri mieltä siitä mitkä teokset muodostavat sen jäljelle jäävän kymmenen prosenttia. Niidel argumentoi että tästä yhden henkilön makua miellyttävästä kymmenestä prosentistakin on 90 prosenttia paskaa, mutta loputtoman kierteen uhallakin voisin väittää että siitäkin jäljellejäävästä kymmenestä prosentista ollaan varsin usein eri mieltä... Kuka tykkää yaoistaan höttöisenä ja romanttisena, kuka itkuisena ja angstisena. Yksi pitää äidistä, toinen tyttärestä - ja juuri nämä vaihtelevat preferenssit ovat suurin kulttuuria rikastava tekijä. Ilman niitä tehtäisiin vain yhdenlaista taidetta ja yhdenlaista viihdettä, ja maailma olisi sanoinkuvaamattoman tylsä.

Tietty on olemassa myös objektiivisia laatumittareita, kuten tekninen toteutus, mutta se sitten ei koskekaan enää sisältöä - ja siitäkin voidaan vääntää peistä, jos mennään sen puolelle mikä on tyylillinen tehokeino ja mikä budjetinsäästökikka. (Tässähän lama-ajan anime kunnostautui urakalla - ja nykyään SHAFT aikataulukriisiensä vuoksi.)

Kyllä 90-luvulla hömppäkomediatkin oli parempia.

Mutta miksi sitten osa harrastajista kyynistyy (tai vanhenee jääriksi, jos sitä jaottelua haluaa käyttää) ja osa ei? Spekuloisin sen johtuvan yksinkertaisesti siitä, että eri harrastajat etsiytyvät animen pariin eri asioiden vuoksi.

2ch:n kollektiivinen mielipide luokittelee otakut niihin jotka pitävät animesta ensisijaisesti siksi että pitävät animesta taidemuotona ja niihin jotka ovat enemmänkin hahmojen faneja - mutta länsimaiseen animenkatsomisyleisöön tarvitaan lisää luokkia. Meilläkin on niitä jotka pitävät animesta koska se on animea, ja lisäksi hahmo-otakuja (joskin vähemmän kuin Japanissa) - mutta lisäksi on myös niitä jotka etsivät animesta itselleen ensisijaisesti viihdettä; kenties korvaamaan länsimaisen TV-viihteen, kenties toimimaan sille lisukkeena.

Tietty nämä jälkimmäisetkin tyypit voivat olla kiinnostuneita animen (tai mangan) tuotannosta, tekijöistä, taustoista ja tekniikoista, mutta prioriteettiero on varsin olennainen; jälkimmäinen harrastajatyyppi nimittäin on paljon kahta muuta tyyppiä kiinnostuneempi teosten sisällöllisestä laadusta. Ja koska heille on tärkeää se miten hyvin sarjat istuvat heidän omiin preferensseihinsä he ovat myös kärkkäitä kyynistymään vallitsevien trendien muuttuessa. (Tietty varmasti osansa on myös sillä, että netissä jokainen on kärkäs vetämään ylleen viisastelevan ja kyynisen kriitikon roolin...)

DKellis esitti kyrpiintymisensä "fan"domin yltiönegatiivisuuteen näin:

Something I've been puzzled about ever since I discovered online forums and chats and fandoms (ie for fifteen years now) is the prevalence of being critical as a default mode, which strikes me as a little contrary to being, you know, a fan.

---

Am I allowed to give a judgement on a show before it has ended? Eyebrows were raised when I named Kampfer as my favourite show last season before the last few episodes, but I do not see any objections mentioned to people slamming Omamori Himari after… what, two episodes? Is there some sort of definable, distinct, discernible threshold of "good" or "bad" that is accepted by the vast majority of people? And if I am not in this vast majority, should I have to join with that majority? Won't that contradict the message of "don't follow the crowd" that I keep hearing when I profess my love of cute girls in anime? Which crowd is the crowd?

Sometimes I get the feeling that I am only allowed to have opinions in sets, rather than individually-packaged a la carte. If I like this, I should dislike that. If I like both, I am deviant.

Näillä linjoilla ajatellen voisi tietty tehdä sen päätelmän että ne jotka eivät ole tulleet animen pariin pitämään siitä lähes ehdoitta eivät ole faneja, vaan että liiallinen kriittisyys ja faniasenteen puute laskisi heidät kasuaalin kuluttajat tasolle. Ovatko he sitten otakuja lainkaan? Vaikea sanoa. Tietty fanit ovat läpi historian kiistelleet faniutensa kohteista, siitä ei pääse mihinkään... joten kenties kysymykseen ei vain ole olemassa yhtä oikeaa vastausta.

Ei sillä että sitä onneksi tarvitsisi pohtiakaan - jokainenhan voi toki kuluttaa ihan mitä lystää. Luojalle kiitos noitaminAsta!

Fuck yes! You are the best show ever!