Jump-mangakan viikkoaikataulu

Kentaro Takekuma viisasteli aikoinaan, että "mangakana elää helppoa elämää: saa mennä nukkumaan keskipäivällä ja herätä viideltä iltapäivällä." Tämä ei ole Takekuman aikataulu, vaan Nurarihyon no Magon tekijä Hiroshi Shiibashin. Se lienee kuitenkin aika yleispätevä, mitä viikkolehtiin piirtäviin mangakoihin tulee... Huomatkaa hehkeä vapaa-ajan määrä.

Siinä vaiheessa kun rahaa alkaa virrata kukaan ei tietenkään enää ylläpidä tuollaista työtahtia.

Vähänkään veteraanimmat tekijät pitävät yleensä viikon loman kuukauden välein, kuten Ken Akamatsu kertoo tässä lyhyessä haastattelussa:

Tee mangaa: taustat, hahmot ja tila-avaruus

Kulutin aikoinaan yhden iltapäivän skannaamalla tätä sarjakuvaa Ilta-Sanomista. (Laatu on se mikä on, koska paperinlaatu on se mikä on.)

Jos jättää puuskutukset, epäilyttävän siloposkiset nelikymppiset ja muut tekijän vaikuttimina olleista teoksista kielivät piirteet huomiotta... miten tämä eroaa suurimmasta osasta mangaa kaikkein selvimmin?

Itse sanoisin, että kyse on hahmojen ja taustojen suhteesta. Koko tätä sarjakuvaa ryydittävät äärimmäisen huolelliset taustat, pari viimeisen sivun ruutua poislukien.

Mangassahan hahmot eivät tunnetusti ole samalla tavalla sidottuja konkreettiseen visuaaliseen todellisuuteen kuin monessa muussa sarjakuvakerrontaperinteessä. Ruudut eivät ole todellisuutta esittäviä staattisia valokuvia, jotka on otettu tietystä kulmasta, vaan hahmot voivat tarpeen tullen seistä ruutujen ulkopuolella ja taustat olla olemattomia. Monin paikoin "ruudun ulkopuolella" seisovan hahmon voi sanoa muodostavan itsessään ruudun - etenkin sellaisissa tapauksissa, jossa hahmon alaosan takana on taustaa, mutta yläosa ulottuu ylempänä olevan ruudun päälle. Sarjakuvan tila-avaruus on vapaampi.

Yleisesti voi sanoa, että koko "ruudun" käsite on mangassa huomattavan vapaa. Pari esimerkkiä:

Vasemmalla: Kiyohiko Azuman Azumanga Daioh. Oikealla: Haru Akiyaman Octave.

Vasemmalla Kurosawa-sensei seisoo ruudun ulkopuolella ja dominoi koko sivua. Miljöö ja hahmo on erotettu toisistaan: ensimmäinen ruutu esittelee tapahtumapaikan mutta ei näytä hahmoja, sivua dominoiva hahmo puolestaan kertoo tilanteen. Tällainen on hyvin perinteinen tapa aloittaa sellainen luku, joka aloittaa kohtauksen: yhtään yrittämättä täysin samanlainen alkusivu tuli vastaan pöydänreunalla lojuneesta Rinnen kakkospokkarista vähän selaamalla. Allasmiljöötä myöten.

Oikealla puolestaan käytetään hyvin erilaista tekniikkaa. Miyashita-sanin takauma välähtää taustattomana, tummaksi rasteroituna ja ääriviivattomana ruutuna normaalien dialogiruutujen välissä. Tekniikka on hienovarainen ja suunnilleen niin kaukana edellisestä esimerkistä kuin olla ja voi.

Vasemmalla: Kitsune Miyashitan Suki Dokidoki Kiss. Oikealla Iku Nanzakin Sweet Little Devil.

Vasemmalla on hieman harvinaisempi tekniikka: Kaede dominoi sivua kahdentuneena. Fanserviceaspekti on tietysti ilmeinen, mutta sen lisäksi kahdentuminen palvelee kahta tarkoitusta: hahmon esittelemistä lukijoille sekä kertojana toimivan hahmon näkökulman näyttämistä. Tällainen tekniikka on täysin riippuvainen siitä, että kohtaus kerrotaan tietyn hahmon näkökulmasta.

(Tässäkin tapauksessa ensimmäinen ruutu kertoo miljöön (katsomo), mutta muissa taustat jätetään turhina pois. Niiden tilalla on tunteita kuvaava kukka-sydän-efekti ja reaktiota kuvaava juonne-efekti.)

Oikealla on toinen esimerkki, jossa hahmon käyttäminen kertojana on olennaista: Sayo dominoi sivua selostaakseen takaumaketjua. Periaatteessa reunan kolme ruutua ovat vain suuren reunattoman ruudun lisäkkeitä. Olennaista on se että mangaka ei ole halunnut kertoa menneitä perinteisenä takaumana, vaan yksittäisinä irrallisina kohtauksina: tämän takia hän on ankkuroinut tarinan nykyaikaan asettamalla Sayon kertovan monologin puhekupliin tekstilaatikoiden sijaan (toisin kuin viereisen esimerkin mangaka on tehnyt). Erottaakseen takaumarepliikit Sayon kerronnasta hän on käyttänyt niissä kuplanulkoista dialogia, mikä etäännyttää takaumakohtaukset nykyajasta.

Taustattomuus on tehokeino, ja monesti ylimääräisellä negatiivisella tilalla pyritään alleviivaamaan kohtauksen dramaattisuutta: lukijan huomio kiinnitetään etualaan leikkaamalla tausta kokonaan pois, kuten Suki Dokidoki Kiss -esimerkissä. Toisaalta, monesti arkisissakin kohtauksissa halutaan vain keskittyä hahmoihin taustojen sijaan, kuten Octave-esimerkissä.

Taustoilla on kuitenkin myös oma olennainen merkityksensä. Niiden puute esimerkiksi silloin, kun kohtausten välillä on selvästi vaihtunut paikka, voi olla äärettömän häiritsevää - lukijaa ei ehkä tarvitse pommittaa yksityiskohtaisilla taustoilla silloin kun paino on dialogissa tai ilmeissä, mutta miten tämän on tarkoitus tietää miltä miljöö näyttää jos sitä ei näytetä? Tämä on puhdasta amatöörimäisyyttä.

Ryoko Yamagishin Hatshepsut. Yhyy.

Aina ei tietenkään tarvitse mennä äärimmäisyyksiin asti: vaihtelua voi saada aikaan pienemmälläkin skaalalla. Esimerkiksi käyvät vaikkapa sivut Hayao Miyazakin Tuulten laakson Nausicaän ensimmäisestä (vasemmalla) ja toiseksi viimeisestä (oikealla) kirjasta.

Ero ruutujen määrässä ja koossa sekä taustojen täyteentunkemisessa on selvä, vaikka Miyazaki ei missään vaiheessa käytäkään perinteisen taustattomia ruutuja. Hän vain oppii sommittelemaan ruutunsa niin, että hahmojen takana ei yleensä ole järkyttävää määrää yksityiskohtia.

Tai sitten kyse oli aluksi pelkästä härkäpäisyydestä. Kannattaa muistaa että Miyazaki piirsi mangaansa Animageen, joka ei ole mangalehti; on siis hieman epäselvää oliko hänellä missään vaiheessa varsinaista kustannustoimittajaa, joka olisi ohjannut hänen työtään. Hänen omien sanojensa mukaan:

En halunnut tehdä Nausicaästa mangaa, jota luetaan nopeasti. Välillä harmistuin siitä, että sivu oli liian yksinkertainen, joten lisäsin ruutuja lisäämästä päästyäni. Sen jälkeen lisäsin vielä sivuja. Halusin että se on tarina, johon täytyy keskittyä.

Ei ihme että etenkin länsimaisten sarjakuvien harrastajat ovat aina pitäneet Nausicaästa.

Muiden on kuitenkin aina hyvä muistaa että hahmojen on erotuttava taustoista, muuten luettavuus kärsii. Täyteen tungettu patsastelu, jossa jokainen ruutu on kuin maalaus, on länsimaisten sarjakuvien ominaisuus - ei mangan.

Sekä vapaa tila-avaruus (vapaa ruutujako) että hahmoihin keskittyminen taustojen kustannuksella ovat molemmat osa sitä ns. dekompressoitua tarinankerrontaa, joka mangan erikoisuudeksi usein mainitaan. Lukijan päätettäväksi jää, missä vaiheessa kukin tekijä menee tässä liiallisuuksiin...

Miehet sikoja, naiset ovimattoja

Vuosi sitten syksyllä lueskelin animesovitusuutisen innoittamana Hiro Fujiwaran Kaichoo wa maid-samaa ja aloin pohtia syytä siihen, miksi tyttöjen sarjojen poikahahmot käyttäytyvät säännöllisesti kuin pällit. Samaa vikaa on tietysti myös poikien sarjojen tyttöhahmoissa, mistä onkin viime kuukausina keskusteltu paljon ja ansiokkaasti. Mutta johtuuko koko ilmiö sitten tekijöiden kykenemättömyydestä käsikirjoittaa luontevasti vastakkaisen sukupuolen edustajia, vai onko kyseessä tietoinen tehokeino?

Ja onhan naispuolisiakin poikien ja miesten sarjojen tekijöitä sitä paitsi läjäpäin.

Mikäli ette sattuneet katsomaan animesovitusta silloin keväällä kun se esitettiin on perusasetelma tämä:

Sarja kertoo tunnollisesta, kunnollisesta ja raivofeministisestä oppilaskunnan puheenjohtajasta, joka yrittää pitää koulunsa kurittomat ja siivottomat jätkät ojennuksessa, jottei sen suosio tyttöhakijoiden parissa laskisi entisestään. Hänellä on kuitenkin synkeä salaisuus: hän on pakon edessä töissä meidokahvilassa. Kun koulun pahin raggaripoika saa tietää asiasta hän luulee maineensa menneen pysyvästi, mutta mystisesti tämä kuitenkin päättää pitää hänen salaisuutensa. Ja tästä yhteisestä salaisuudesta syntyy sarjan jännite ja sen status quo.

Mutta... mikä on pojan motiivi? Onko hän pohjimmiltaan mukava heppu? Tykkääkö hän päähenkilöstä? Molempiin vastaus on tietysti ilmiselvä kyllä, mutta vain koska pojalla ei juuri ole persoonallisuutta. Hän on pelkkä statisti, reaktioautomaatti. Epäröin syvästi kutsua häntä sarjan "miespäähenkilöksi" lainkaan, koska yleensä näin litteä hahmo määriteltäisiin sivuhenkilöksi. Tarinaa kuljetetaan täysin päähenkilön silmien ja ajatusten kautta, eikä pojan motiiveja selvitetä.

Tässähän ei olisi mitään pahaa, jos se vain olisi yksittäistapaus eikä vakiintunut käytäntö.

Tuntuu siltä että näin tekee lähes jokainen romanttinen tilannekomedia, oli se suunnattu kummalle sukupuolelle tahansa: vastakkaisen sukupuolen ajatuksia ja motiiveja ei avata millään lailla. Tämähän on toki sinällään looginen valinta jotta tekijä saisi tarinan jännitteen säilytettyä helpommin - mutta tuntuu myös siltä, että se että päähenkilö (oli tämä sitten kumpaa sukupuolta tahansa) ei tajua tunteittensa kohteen tunteista hittojakaan tekee tästä myös entistä paremman samaistumiskohteen.

Pojille suunnatun lukemiston puolelta mieleen tulee vaikkapa Boys Be, jossa tytöt olivat samaan tapaan poikapäähenkilöille käsittämättömiä otuksia.

Huomautin niidelin aiemman kirjoituksen kommenteissa, että "toinen" sukupuoli suhteessa sarjan kohdeyleisöön tuntuu aina olevan se joka operoi sarjan aihepiirin suhteen kakkossijalla.

Jos kyseessä on poikien toimintasarja eivät naiset osaa mitään vaan vikisevät vain miespäähenkilöiden selän takana; jos kyseessä on poikien romantiikkasarja ei tyttöjen ajatuksenjuoksusta saa selvää mitenkään. Jos kyseessä on tyttöjen toimintasarja saattavat pojat kyllä olla menestyviä ja osaavia kaikessa muussa, mutta tyttöjen se on silti tehtävä henshin ja pelastettava maailma pahuudelta. Ja jos kyseessä on tyttöjen romantiikkasarja... no, niin.

En voi kuitenkaan väittää että shoujosivistykseni olisi mitenkään valtavan mittava, joten vedin pakasta sokkona teoksen testatakseni teoriaani. Käteeni sattui Love Celeb- ja Sensual Phrase -sarjoista tunnetun Mayu Shinjon lyhytmanga Love Strip, joka ilmestyi aikoinaan Sho-Comissa.

Jessus.

Johtopäätös: shoujomangan pojat ovat tunteettomia möllejä, koska naiset rakastavat renttuja. Mikäli näillä mölleillä on jonkinlaisia tunteita, ne sisältävät lähinnä mustasukkaisuutta ja himoa.

Itse asiassa jotenkuten realistisia ja räikeän sukupuolittumattomia ihmiskuvauksia tuntuisi säännönmukaisesti löytyvän vain sellaisista sarjoista, joissa lähestulkoon kaikki hahmot ovat samaa sukupuolta. Tuntuu, että vain silloin kirjoittaja pystyy olemaan yrittämättä luoda (joko tietoisesti tai alitajuisesti) kontrastia eri sukupuolia edustavien hahmojen välille, koska sarjassa on olemassa käytännössä vain yksi sukupuoli. Näin hahmojen luonteenpiirteet pystyvät perustumaan muihinkin kuin sukupuolittuneisiin stereotypioihin.

Ensimmäiseksi mieleen nousevia esimerkkejä voisivat olla vaikkapa To Terra ja K-ON!, jotka molemmat loistavat sillä että niiden hahmokaartista löytyy persoonallisuuksia laidasta laitaan - kuitenkaan ilman räikeän sukupuolittuneita ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä.

K-ON!in animesovituksen on ohjannut nainen, To Terran animesovituksen puolestaan mies. Siinäpä miettimistä.

Yksipuolistuisiko skaala sitten, jos tällaisiin sarjoihin lisäisi liikaa myös toisen sukupuolen edustajia? Ei välttämättä. Onhan kyse loppupeleissä kuitenkin aina käsikirjoittajan omista valinnoista.

Joten kenties, kuten Amph jossain välissä huomautti, olisi parempi kirjoittaa hahmo ensin ja heittää sitten noppaa sen sukupuolesta. Ehdotus oli ehkä tehty puolileikillään, mutta hyvin se on näemmä toiminut.

Bakumanin omakohtaisuudesta

Arana ehti kirjoittaa Bakumanin seksismistä yhtä ja toista ja niidel jatkoi aiheesta yleisesti, joten minun ei ilokseni tarvitse jatkaa enää siitä aiheesta.

Sen sijaan voisin tehdä muutaman huomion siitä, miten sarjan tapahtumat ylipäätään tuntuvat liittyvän tekijöidensä, piirtäjä Tsugumi Ohban ja käsikirjoittaja Takeshi Obatan omakohtaisiin kokemuksiin mangantekijöinä.

Tämä Death Noten tekijöiden nykyinen sarjahan ei missään nimessä ole ehdottoman realistinen kuvaus mangakan elämästä.

Muita kustantajia kuin Shueisha ei ole käytännössä olemassakaan. Jump on ainoa lehti millä on mitään arvoa, ja muihin Shueishan lehtiin kuin Jumpiin piirtäminen olisi tappion tunnustamista. Naruto ja One Piece tekijöineen mainitaan pariinkin otteeseen sarjan alussa ja ne mitä ilmeisimmin ilmestyvät edelleen, mutta myöhemmin ne tuntuvat kadonneen kokonaan sarjan keskiössä olevien mangakojen mangojen miehittäessä kärkipaikkoja. Missään vaiheessa kukaan ei joudu piirtämään salanimellä surkeaa pornomangaa henkensä pitimiksi.

Tästä huolimatta joidenkin sarjan yksityiskohtien on pakko olla jos ei tekijöiden itsensä niin ainakin jonkun muun omakohtaisiin kokemuksiin perustuvia. Sillä pakkohan heidän on olla näistä asioista tietoisia, kun kerran ovat niitä käsitelleet.

Yksi: fanservice

Mangakaduon piirtäjäosapuoli Saiko sanoo, että ei halua piirtää pantsuja. Ja se näkyy - en ole nähnyt missään niin vastentahtoisesti ja selkeän kuvotuksen vallassa piirrettyä fanservicekohtausta kuin alla olevat kahdessa sarjan alkupuolen luvussa olleet, täysin irralliset ja tilanteeseensopimattomat alushousujenesittelyt.

Mainittakoon myös, että näillä kohtauksilla ei myöskään samanlaisesta tilanteesta huolimatta ole mitään tekemistä toistensa kanssa - ne ovat täysin eri luvuista. On melko selvää että kustannustoimittaja on painostanut lisäämään näihin lukuihin fanserviceä - eivätkä tekijät ole keksineet muutakaan tapaa.

Nämä kuvat on piirtänyt mies, joka ei halua piirtää fanserviceä - ja kirjoittanut juoneen mies, joka ei olisi halunnut sellaista kirjoittaa.

Mielenkiintoista kyllä molemmat näyttäisivät saaneen jälkeenpäin ikävää kritiikkiä aiheesta - päätellen siitä mitä aiheesta kanavoitui myös itse sarjaan.

He eivät kuitenkaan ole päättäneet hyödyntää tietojaan parempien fanservicekohtausten tekemiseen vaan sen sijaan tarinanpätkään, jossa todetaan erään mangakan fanservicen olevan kelvotonta - ja sitten siihen että mangaka opettaa toiselle miten homma toimii.

Kaksi: mielipiteet otakumangasta

Mainstream on Bakumanissa ainoa kulkemisen arvoinen tie - onhan päähenkilöiden unelma saada mangastaan teetettyä animesovitus. Parissa luvussa nähdään kammottavaa moeotakumangaa tuherteleva luokkakaveri, myöhemmin entinen sellainen - sammakonnaamainen, rehentelevä, omahyväinen ja lahjaton niljake.

It's all the same shit, eikun...

Myöhemmin paljastuu että hänkin on sittemmin debytoinut, mutta piirtää vain strippimangaa - ja sitäkin vain kolme sivua kerrallaan! Mitä miehekästä siinä on?

Kolme: Shueisha omistaa perseesi

Kuten sanottua, Shueisha on ainoa mainitsemisen arvoinen kustantamo - ja Shonen Jump ainoa lehti joka merkitsee mitään. Herää melkeinpä kysymys onko kyseessä toimituksen sensuuri vai tekijöiden itsensä mielipide.

Päähenkilöt myös hyväksyvät mukisematta sopimusehdot - miksi ihmeessä he muka kustantajaa haluaisivat vaihtaa?

Vaan miksei homoviittausten lisäämisestä sarjoihin puhuta mitään - mikseivät Saiko ja Takagi harjoittele pussaamista voidakseen paremmin ymmärtää hahmojensa tunteita? Onhan tästä nimenomaisesta ideastakin väsätty toki jo noin miljoona doojinshia, mutta silti.

Mangassa on toistaiseksi puhuttu lähinnä lukijoiden ikäjakaumasta. Tämä varsin tuore ruutu on ensimmäinen, jossa Jumpin tyttölukijoiden olemassaolo edes mainitaan.

Neljä: sarjakuvakerronta

Death Note oli aikoinaan hyvinkin tekstipainotteinen. Bakuman on sitä huomattavasti vähemmän, koska tarinakin on kevyempi aiheeltaan.

Tästä huolimatta ruudutus on välillä hyvin tiivistä ja intensiivistä, jopa erikoislähikuviin nojautuvaa. Jopa tällä sivulla, jossa puhutaan aiheesta!

Tämän sivun lisäksi kuvien rytmittämisestä ja sarjakuvakompositiosta ylipäätään puhutaan kuitenkin sarjassa hyvin vähän - kuin ne olisivat mystistä salatiedettä. Mitenköhän paljon Ohba ja Obata niitä tuumivat - vai onko niiden käsittely vain jätetty sarjassa minimiin, koska he ajattelivat etteivät saisi niistä irti mitään kiinnostavaa?

Viisi: piirtäjän ja käsikirjoittajan välinen työnjako

Aluksi Saiko on ehdottomasti sitä mieltä, että Takagin on tehtävä kuvakäsikirjoitukset jotta hän voisi piirtää niiden pohjalta. Pelkkä käsikirjoitus ei kelpaa.

Kuluu vajaat satakunta lukua, ja yllättäen hän muuttaakin mielensä!

Herää kysymys - kuinka kauan kesti ennen kuin Ohba ja Obata itse huomasivat miten asia kannattaa tehdä? Tapahtuiko se jo Death Noten aikoihin, vai vasta tämän sarjan edetessä? Mikäli vastaus on edellinen on kyse harvinaisen huolellisesta ennakkosuunnittelusta - heikompi käsikirjoittaja olisi käyttänyt tämänkin idean jo heti sarjan alussa.

Toisaalta, moni asia puhuu sen puolesta että Obatan skillzit eivät tällaiseen yltäisi. Mistä päästäänkin kohtaan...

Kuusi: juonen suunnittelu etukäteen

Juonenkuljetukseltaan Bakuman on pitkälti samanlainen kuin Death Note - hyvässä ja pahassa. Sen juoni tekee joskus hyvinkin ripeitä käänteitä, ja yllättäviä tvistejä saattaa paljastua milloin tahansa. Pahimmillaan tämä kuitenkin näkyy repsottavissa saumoissa ja irrallisissa juonenpätkissä, joita sarjassa on kasapäin. Siinä missä Death Note oli vain hajanainen ja useasta selkeästi erivahvuisesta osasta koostuva heittelee Bakuman surutta ilmaan hahmoja, tapahtumia ja juonenpätkiä - vain hylätäkseen ne lähes saman tien ja lähteäkseen kuljettamaan juontaan toisaalle. Tämä suruton turhalla esivarjostamisella läträäminen tekee tarinasta kokonaisuutena tilkkutäkkimäisen.

Kuvaavaa onkin, että kun mangassa puhutaan juonen suunnittelemisesta etukäteen kyseessä on vain viiden luvun mittainen tarinakaari.

Ja koska olen kenkku haluan väkisinkin verrata tätä Eiichiro Odan One Pieceen, joka on tässä mielessä täysin toisenlainen.

Nopeasti heitettyjä esimerkkejä voisivat olla vaikkapa vuonna 2008 ilmestyneissä luvuissa mainitut tohtori Vegapunk (luku 485) ja Kosija-Lolan äiti (luku 489), jotka eivät ole vielä esiintyneet kertaakaan, vaikka heillä tulee selvästi olemaan ennen pitkää merkittävä rooli tarinassa. Samana vuonna ilmestyi myös luku 495, jossa vihjattiin ensimmäistä kertaa taisteluaurojen olemassaoloon tarinassa. Konsepti esiteltiin kunnolla vasta luvussa 597, joka ilmestyi tämän vuoden elokuussa.

One Piecen luku 103 (1999).

One Piecen luku 459 (2007).

Viimeisimpänä tvistinä /a/:n porukka huomasi hiljan, että Oda tiesi jo vuonna 2002 ilmestynyttä lukua 225 kirjoittaessaan perustelun sille miten Mustaparta pystyy käyttämään kahta pirunmarjavoimaa yhtä aikaa. (Kyseinen kyky tuli juonessa esille vasta tänä vuonna.) Onkin kuvaavaa, että koko One Piecen maailman uhkaavin heppu, vallankumousjohtaja ja päähenkilön isä Monkey D. Dragon, esiintyi sarjassa ensimmäisen kerran luvussa 100 vuonna 1999 - eikä ole vieläkään astunut kunnolla näyttämölle tai tehnyt mitään isompaa.

Mutta tämä ei tarkoita sitä etteikö tarina etenisi. Se vain etenee hitaasti - ja juuri tämä saa aikaan mielikuvan ehjästä ja suunnitellusta tarinasta, joka ei heilu kuin tuuliviiri suunnasta toiseen lukijapalautteen mukana. Siinä on myös viikoittain julkaistavan mangan vahvuus: TV-sarjojen tapaan ne seuraavat kuluttajiaan näiden arkielämän rinnalla, osana rutiineja ja säännöllisinä valopilkkuina. Juuri tämä saa lukijan sitoutumaan, kiintymään hahmoihin ja välittämään tarinasta.

Seitsemän: suoraan raakaluonnoksen päälle tussaaminen

Bakumanin viimeisin juonikaari käsittelee Saikon pyrkimyksistä oppia piirtämään nopeammin, jotta hänkin voisi tehdä kahta sarjaa kerralla. Nyyppäavustajaltaan hän kuitenkin tajuaa, että tehokkainta ajankäyttöä olisi jättää yksi välivaihe kokonaan välistä pois.

Jälleen kerran on vaikea kuvitella, että kukaan tekisi mangaa tehokkaammista mangantekotavoista ilman että olisi itse edes kokeillut niitä. Toki voi olla niinkin, että kyse on jonkun tuttavan työskentelytavoista.

Loppuyhteenveto: jännä on jännää.

*****

Viittasin tuolla aiempana Obataan miehenä, vaikka on tunnettua että hän piilottelee salanimensä takana niin huolellisesti että edes hänen oikeasta sukupuolestaan ei ole varmuutta.

Jo Death Noten ajoista on kuitenkin epäilty, että nimen Obata takana piileskelee muuan entinen vitsimangaka Hiroshi Gamo. Tiedon lipsautti kuulemma aikoinaan muuan Jumpin kustannustoimittaja, ja Death Noten ensimmäisessä luvussa kyltissä vilahtava koulun nimi ("Gamo Seminar") tuntuu vahvistavan asian. Mangakoilla kun on usein tapana nimetä kouluja itsensä mukaan mangoissaan.

Lisäksi on melko selvää, että Saikon edesmennyt mangakasetä Bakumanissa on täysin suora Gamon self-insert: hänen mangansa Superhero Legend näyttää hämmästyttävän paljon Gamon mangalta Tottemo! Luckyman, joka ilmestyi Shonen Jumpissa 1993-1997. Gamon tapaan myös Saikon setä oli yhden hitin ihme, joka ei koskaan saanut toista menestyssarjaa vireille. Gamo yritti aloittaa uuden sarjan, mutta se lopetettiin parin kuukauden kuluttua.

(Bakumanin animesovituksessa käytetty väripaletti ei tee sarjojen yhdennäköisyydestä ainakaan yhtään vähemmän ilmeisiä.)

Ero Saikon sedän ja Gamon välillä vain on se, että siinä missä edellinen tappoi itsensä työntekoon yrittäessään saada uuden vitsisarjan hyväksytyksi lehteen päätti jälkimmäinen kokeilla kokonaan toista genreä - ja keksi idean muistikirjasta jolla voi tappaa ihmisiä. Loppu onkin historiaa.

*****

Alkuun viitaten: jos hivenen vähemmän shounenia oleva kuvaus mangakan elämästä kiinnostaa, suosittelen Nawoki Karasawan Super Cruel and Terrible Tales of Mangakaa. Se on esitelty Otakussa 1/2008, jos kyseinen numero sattuu löytymään hyllystä.

Hieman Bakumania realistisempi kuvaus keskimääräisen mangakan parisuhde-elämästä.

Tytöt, miehet ja himoavat katseet

Kazusa Takashima: Wild Rock

Siitä miksi naiset lukevat BL:ää on kirjoitettu paljon. Suurta osaa tästä tutkimuksesta kuitenkin värittää se perinteinen epämukavuus, joka länsimaisellä yhteiskunnalla on naisen seksuaalisuutta yleisesti ja miehen asettamista objektin asemaan erityisesti kohtaan - joten hupaisasti usein tullaan siihen johtopäätökseen, että yaoin miehet eivät ole miehiä lainkaan.

Tai kuten Shaenon K. Garrity asian esitti kirjoituksessaan Do we really need to spill this much ink over the question of whether girls like porn?:

Even before reading Boys’ Love, I was more than familiar with all the convoluted arguments explaining how the characters in BL aren’t “really” men, not even fantasy men. Because they look like women. Because they act like women. Because the seme/uke relationship is a coded heterosexual relationship, therefore BL is a coded heterosexual fantasy. Because the seme and uke are both kinda girly, therefore BL is a coded lesbian fantasy. Or a transsexual fantasy. Or an asexual fantasy. Or anything other than girls ogling boys.

Are the guys in BL really “feminine,” anyway, in either appearance or behavior? They’re definitely not macho, musclebound types, not by a long shot—if you’re looking for that, check out some bara manga—but “not a manly man’s man” doesn’t mean “woman” anywhere but in the minds of some men. I wish I could find an old interview I conducted with Donna Barr for PULP magazine, in which I asked her why women liked comics about “feminine” men. She responded that the traits coded as “feminine” in such characters—youthfulness, a slim figure, great hair and skin—are simply attractive traits.

Mutta vaikka pääsisikin tästä yli ja hyväksyisi sen että naisetkin voivat kuolata miehiä, jää jäljelle kysymys siitä miksi kuolaamisen kohteena on oltava nimenomaan miehiä miesten kanssa - mikäli siis jätetään huomiotta se universaali tosiasia, että kaksi on enemmän kuin yksi. Tähän tuskin voi ikinä antaa täysin tyhjentävää vastausta, mutta kolme (toisiaan poissulkematonta) yleisintä teoriaa ovat nämä:

1) Fanitytöt ovat usein mustasukkaisia bisheistään. Poistamalla romanttisesta yhtälöstä naishahmo ja korvaamalla se miehellä poistetaan myös tämä ongelma. Huomaa, että tämä teoria on vedenpitävä vain tähän suuntaan; yrittämällä selittää samalla mustasukkaisuudella naispuolisten lukijoiden viha päähenkilömiesten kyljessä kiehnääviä naishahmoja kohtaan (ns. Misa-Misa -syndrooma) jätetään monesti huomiotta se, että suurin osa shounensarjojen naishahmoista on yksinkertaisesti vain surkeasti kirjoitettuja. Tästä lisää myöhemmässä kirjoituksessa.

Lukevatkohan yaoinlukijat ikinä naisille suunnattua eroottista heteromangaa? Tästä olisi kiva nähdä jotain tilastoja. Piirtäjätkin ovat usein samoja kuin yaoipuolella, kuten Banana Nangoku tässä.

2) BL-fanit kokevat vetoa yaoissa esitetyn homosuhteen potentiaaliseen tasa-arvoisuuteen. Kaikkihan me tiedämme että yaoissa suhteet ovat kaukana tasa-arvoisesta, koska semet vievät ja uket vikisevät - mutta juju onkin siinä, että toisin kuin naiset joiden osana "kuuluukin" olla vikinäpuolella on uke aktiivisesti valinnut olevansa suhteen vastaanottava osapuoli, mikä tekee suhteen perusluonteesta erilaisen. Tämä ei sinällään kumoa sitä teoriaa, jonka mukaan seme-uke -jaottelu olisi olemassa jotta heteronaislukijalla olisi enemmän kiinnekohtia omaan epätasa-arvoiseen arkielämäänsä, mutta sitä voi käyttää täydentämään sitä.

Fumi Yoshinaga esittää asian Flower of Lifessä näin:

3) BL-fanit uskovat samaa sukupuolta olevan pariskunnan pääsevän syvempään yhteisymmärrykseen ja sielujen harmoniaan kuin heteroparin, ja kokevat viehätystä tätä ideaalia kohtaan.

On kenties parempi jättää spekuloimatta sitä, miten paljon tällä on mahdollisesti tekemistä sen kanssa että moni BL-fani on katkera neitsyt jonka omat sosiaaliset taidot ovat keskivertoa huonommat. Toisaalta, nekin BL-fanit jotka eivät sellaisia ole todennäköisesti elävät perinteisen japanilaisessa epätasa-arvoisessa parisuhteessa, joten fantasiat ymmärtävästä puolisosta saattavat tuntua houkuttelevilta.

Tätä kolmatta teoriaa voi käyttää pohjana teorialle siitä, mistä syystä miehet taas puolestaan lukevat yuria. Jos oletetaan että naiset saavat homoseksuaalisesta eskapismiviihteestään annoksen jotain mitä he eivät omassa arkielämässään saa - mahdollisuutta tasa-arvoon, yhteisymmärrystä, syvää tunnesidettä - saavat miehet kenties omasta vastineestaan samaa.

Kenties kyseessä on moen suosion nousuun kytköksissä olevasta ilmiöstä. Riippumatta siitä onko mies katkera komeronyymi vai naisia pyörittelevä alfanyymi saattaa suorituskeskeinen deittailukulttuuri lahjoineen ja liehittelyrituaaleineen ahdistaa, ja viihde jossa naiset eivät ole miesten rahojen ja menestyksen perässä juoksevia hutsuja voi tuntua lohdulliselta.

Moe tarjoaa paon arkielämästä riippumatta siitä, koostuuko tuo elämä IT-duunista ja sotkuisesta yksiöstä vai rahasta, autoista ja naisista - ja moeyuri (vasemmassa alanurkassa) puolestaan tarjoaa fantasian parisuhteesta, jossa arvot ovat puhtaampia, viattomampia ja vähemmän materiaalisia. Eivät tietenkään välttämättä suorastaan siveämpiä, mutta samaan tapaan kuin BL:n tasa-arvon tapauksessa siihenkin on potentiaalinen mahdollisuus - toisin kuin jos yhtälössä olisi mukana mieshahmo, joka jo pelkällä olemuksellaan poistaisi kyseisen option.

Lisäksi huomionarvoista on, että vaikka vähemmän realistisessakin yurissa monesti esitetään tyttöjenväliset tunteet johtuvaksi lesbouden sijaan "vaiheesta" johtaa suhteen olemassaoleminen yleisen suorituskeskeisen deittailukulttuurin ulkopuolella kuitenkin myös siihen, että "tosirakkauden" konsepti on huomattavan elinkelpoisempi kuin vaikkapa realistisissa heterosarjoissa. Sama pätee yaoin suhteen - jopa vielä enemmän, koska konseptia poikienvälisistä tunteista ohimenevänä vaiheena ei ole olemassa.

Peko: Sono Hanabira ni Kuchizuke wo

Luonnollisesti suurin osa teorioista lentää suoraan romukoppaan mikäli halutaan puhua länsimaisista faneista, jotka elävät täysin erilaisessa kulttuuriympäristössä - täällä suurin houkutteleva voima on kenties vastaavan viihteen lähes täydellinen puute. Ja japanilaisistakin faneista tämä tietysti pätee vain osaan, puhuttiinpa sitten kummasta kuluttajakunnasta vain - joten kenties kaikki tämä on aivan yhtä turhan ylimonimutkaistavaa psykologiarunkkausta kuin alussa mainitsemani yaoitutkimukset?

Varmasti suuri osa kuluttajista ei tarvitse sen kummempia syitä kuin sen alussa mainitun faktan, että kaksi on enemmän kuin yksi.

Neko on yuria ja tarkoittaa ukea

Yuri elää nousukauttaan.

Tai kenties pitäisi sanoa, että siitä on tullut valtavirtaa. Melkein joka toisessa vähänkään otakummassa sarjassa vihjaillaan tyttöjen välisellä ystävyydellä, ja kiintiölesbohahmoja tuntuu löytyvän vielä tiheämmästä - Railgunista Hidamari Sketchiin, Koihime Musousta Bakemonogatariin. Ja lisää on tulossa.

Tässä sinällään ei ole toki mitään uutta. Fanservice on fanserviceä, ja poikien sarjojen kylpykohtauksissa pienirintaiset tytöt ovat kourineet isorintaisia tyttöjä yhtä kauan kuin niitä on ollut olemassa. (Kylpykohtauksia, siis.) Ero on enemmänkin siinä miten näihin elementteihin nykyään suhtaudutaan - ne ovat nykyään kaikenkattava standardi, jotka otetaan rakenteellisesti huomioon muuta sarjaa suunniteltaessa. Käytännössä tämä tarkoittaa huolehtimista siitä että mikään ei ole ristiriidassa niiden kanssa, niin että ne fanit jotka haluavat kuvitella omiaan saavat antaa mielikuvituksensa lentää minkään häiritsemättä. Tämä on nykyään niin vakiintunut käytäntö, että siitä poikkeaminen jopa herättää huomiota.

Tyttöjen seksuaalisen mielenkiinnon kohteena oleva mies moesarjassa! Ja vielä karvainen sellainen! Lucky Star uskalsi vain kiusoitella tällä ajatuksella, ja palasi sitten turvallisen platoniseen status quoon...

Toisin sanoen yuriaimai on juurtunut seineniin jäädäkseen, samaan tapaan kuin yaoiaimaista tuli shounenmangan vakio-ominaisuus 90-luvulla. Syyttävä sormi kohdistunee valtavan ja monikirjoisen fanikunnan saaneeseen Maria-sama ga Miteruun, joka pseudolesboilla koulutytöillään päätyi sellaiseksi aimaiyurin klassikkoteokseksi, etteivät edes skanlaatiokääntäjät näe enää tarpeelliseksi merkitä marginaaleihin selityksiä kun jossain sarjassa puhutaan soeureista ja yamayurikaista.

Jopa Legend of Koizumiin on eksynyt mausteeksi yuriaimaita. Huomatkaa miten poikien/miesten mainstreamsarjoissa yurihahmot ovat aina korostetun feminiinisiä, tyttöjen/naisten mainstreamsarjoissa puolestaan korostetun maskuliinisia...

Mutta kaikkihan tietävät että aimai on vain pitkälle kehittynyt laskelmoivan fanservicen muoto, eikä se tee sarjasta yurisarjaa yhtään sen enempää kuin Naruton ja Sasuken vahinkopusu tekee Narutosta yaoisarjaa. Joten onko tämä nyt sitten yuria vai ei?

Vastaus on monisyinen, koska yuri ei ole koskaan ollut varsinaisesti genre samaan tapaan kuin BL. Sanojen "yuri" ja "girls' love" alle on niputettu vuosikymmenien saatossa suunnilleen kaikille mahdollisille kohdeyleisöille niputettuja sarjoja: 70-luvun traagisia rakkaustarinoita, 90-luvun lopulla Mist-lehdessä julkaistuja eskapistisia kotirouvafantasioita ja nykyseinenin kaappi- ja parisuhdedraamoja - puhumattakaan niistä sarjoista joissa on "yurihahmoja", kuten ne shoujosarjat joissa on se yksi coolia oneechania ihkuttava tyttö, ja ne shounensarjat joissa on se yksi naisille flirttaileva cool oneechan. Ainoa yhdistävä tekijä ovat siis tyttötyttöteemat. BL sen sijaan on koko olemassaolonsa ajan ollut suunnattu pari-kolmikymppisille heteronaisille, eikä sitä ole koskaan yritettykään edes mainita samassa lauseessa homomiesten karvaisista äijistä kertovan pornomangan kanssa. (Lukuunottamatta kirjakauppoja, joilla on tapana lajitella ne samaan hyllyyn.)

Koska niin teosten painotukset kuin ihmisten käyttämät määritelmätkin vaihtelevat on hyvin tapauskohtaista mikä sarja sitten on "kunnon" yuria ja mikä vain aimailla ratsastamista. Se on kuitenkin varmaa, että valtavirtaistumisen myötä yuria julkaistaan nyt enemmän kuin koskaan - ja sen mukana myös parhaita yurisarjoja aikoihin.

Yuri Himen lukijajakauma lehden alkuajoilta ennen Yuri Hime S:n perustamista.

Mangan puolella yurilehtiä on nykyään muitakin kuin vain alan veteraanilehti Comic Yuri Hime - Ichijinsha on jo erinäisiä vuosia julkaissut myös sen enemmän miespuoliselle yleisölle suunnattua Comic Yuri Hime S:ää, ja viime vuonna lehtihyllyihin ilmestyivät myös Hobunshan Tsubomi, Bunendon Comic Lily ja Cosmic Publishingin Yuri Shoujo. Näiden julkaisujen puolella kilpailu on kuitenkin kovaa ja osaavat tekijät jo muutenkin työkuoleman partaalla (mikä on huhujen mukaan pääsyy siihen miksi Ichijinsha perusti toisen lehden eikä vain kasvattanut Yuri Himen ilmestymistiheyttä sen nykyisestä neljästä numerosta vuodessa), joten itse asiassa parhaat helmet löytyvät ihan muualta kuin yurikeskeisistä julkaisuista.

Esimerkiksi lempiyurisarjoistani ainoastaan Tokimeki Monoke Jogakuen - josta Kaino kirjoitti ylistävin sanoin jokunen viikko sitten - ilmestyy Yuri Himessä; esimerkiksi Girl Friends ja Sasameki Koto puolestaan ilmestyvät Comic High!:ssa ja Comic Alivessa, jotka ovat molemmat moeseinenlehtiä. Teemoiltaan ja kerronnaltaan todennäköisesti aikuisin tällä hetkellä ilmestyvä yurisarja, Haru Akiyaman Octave, puolestaan ilmestyy niin ikään seinenlehti Afternoonissa (johon minulla on intiimimpi suhde kuin todennäköisesti olisi tervettä).

Afternoon - elämäni valo, kupeitteni tuli.

Toki suosionnousu näkyy animen puolellakin myös muuna kuin aimaina.

Jokunen kuukausi sitten vihjailtiin Yuri Hime S:n suosituimman sarjan Yuruyurin animesovituksella, vaikka sen yuripitoisuudesta voidaankin olla montaa mieltä... Koko sarja olisi nimittäin käytännössä K-ON!in valokopio, mikäli sen bändiaspektin riisuisi pois ja jos Tsumugi olisi itse sarjassakin samanlainen yurihiiri kuin mitä fandom on hänestä tehnyt niiden parin kohtauksen ansiosta. Sarjaa on kuitenkin toisinaan näkynyt jopa Taiyoshan viikottaisen myyntilukulistan kärkikymmenikössä, joten kenties juuri tällainen humoristinen ja epämääräinen diipadaapailu sitten tosiaan vetoaa suuriin otakumassoihin? (Mitä niillä on rehellisiä tyttöromansseja vastaan, gnngnn...)

Mutta ihan suoraselkäistä yuriakin on toki luvassa! Lupaavimmalta vaikuttaa tällä hetkellä Sono hanabira ni kuchizuke wo -yurierogesarjan tuleva animesovitus, joka julkistettiin viime kesän Comiketissa ja josta Ichjinishan Charamel-lehti julkaisi joulukuussa joitain tuotantoluonnoksia. Tarkemmin sanottuna animeksi sovitetaan sarjan kolmas osa, joka kertoo alhaalla olevista kuvista keskimmäisen pariskunnasta, Reosta ja Maista. Se että tuotantotiimi on ohjaajaa myöten sama kuin Strawberry Panicilla saattaa aiheuttaa joissain suunnissa silmienpyörityksiä, mutta ainakin japanilaiset fanit tuntuvat olevan huojentuneita siinä ettei hommaa annettu Shoujo Sectin animesovituksesta vastanneelle Amarcordille...

Peko on bishoujopiirtäjien jumala. (Hän kuvittaa myös Mayoi Neko Overrunin alkuperäisranobeja, jos tyyli näyttää tutulta.)

Yhteistä kaikille tämän vuosituhannen yurisarjoille on kuitenkin se, että sanaa "lesbo" ei käytetä.

Seksuaali-identiteettiä ja sen seurauksia pähkäillään ja vatvotaan monissakin sarjoissa - Sasameki Koto etunenässä - ja joissain jopa yhteiskunnallisia asioita (mieleen tulee ainakin Nagi Yoshizakin ja Aya Sasakin For you, my beloved, jossa koulutyttöfantasioiden sijaan käsitellään raa'an realistisesti vastustavia vanhempia ja kuiskuttelevia työkavereita), mutta itse sana on lähes kokonaan pannassa. Sen sijaan käytetään vain armeijallista kiertoilmauksia, yleisimpänä "sellainen." En tiedä onko kyse pelkästä tekijöiden mielenkiinnonpuutteesta näiden aiheiden suhteen vaiko tietoisesta rajauksesta fantasian ylläpitämiseksi, mutta veikkaan jälkimmäistä. Mitä yaoistakin tulisi, jos sen hahmot muuttuisivat liian realistisiksi ja alkaisivat identifioida itsensä sattumalta mieheen rakastuneen heteron sijaan homoiksi? Kasuaalimpi osa lukijoista tuskin ainakaan tykkäisi.

Tästä eivät tietenkään kaikki yurinlukijat pidä - etenkään skenen tunnetuin bloggaaja Erica Friedman, joka vanhan koulukunnan barrikadilesbona muistaa usein mainita kannattavansa "naisten naisille" tekemää yuria. Hänellä on toki siihen oikeus, ja koska yuri ei ole genre sellaista toki löytyykin - mutta minua se muistuttaa toissapostauksen vertauksesta italialaisista elokuvista ja spaghettiwesterneistä.

Tämä myös kannattaa muistaa, kun lukee hänen mielipiteitään ja suosituksiaan. Hänellä ei esimerkiksi ole erityisen mairittelevä käsitys miespuolisten yurinlukijoiden mausta, mikä näkyy esimerkiksi tässä ja tässä postauksessa melko selvästi. Epämääräisyyden rajalla keikkuvia tunnelmapaloja ja puhdasta pornoa hän ei ymmärrä ollenkaan. Hän jopa pisteyttää jokaisen arvostelemansa teoksen paitsi taiteen, juonen, hahmojen ja yuripitoisuuden myös "luuserifanipoikuuden" suhteen - arvo, joka mikä ilmeisimmin määräytyy hänen mielestään teoksen pantsu-, meido- ja kissankorvapitoisuuden perusteella.

Milk Morinagan ja Akiko Morishiman mangat ovat varsin leimallisesti moeseineniä, vaikka meidot ja kissankorvat puuttuvatkin. (Huomatkaa seksuaali-identiteettikysymyksen käsittelyn tietoinen välttely.)

Fanipoikana mielipiteeni on tietysti puolueellinen, mutta itse väittäisin edelleen populismin olevan aina hyvästä tiettyyn rajaan asti. Keveys on mille tahansa genrelle hyväksi jos se haluaa nostaa suosiotaan, kuten jo Otakun 2/2007 Strawberry Shake Sweet -arvostelussa arvelin, eikä yuri tee tästä poikkeusta vaikkei se yhtenäinen genre olekaan. Tai sanotaanko näin - Sachiko Takeuchin omaelämäkerrallinen Honey & Honey on loistava, hauska ja opettavainenkin manga, mutta en helvetissä haluaisi kaiken yurin olevan sen kaltaista esseemangaa. Saati sitten Sae Amamiyan Plican kaltaista - se tekisi siitä amerikkalaisten lesbonaisten piirtämän undergroundsarjakuvan kaltaista, joka pahimmillaan on yhtä pahaa huttua kuin suomalaiset sarjakuvablogit. Hrr.

(Suuri osa moeyurimangakoista on muuten naisia; mm. Milk Morinaga, Akiko Morishima ja Natsuneko. Sinälläänhän tämä ei ole niin kummallista, kun muistaa kuinka paljon moe on velkaa shoujomangan perinnölle. Kiinnostavaa kyllä he kaikki tuntuvat myös kuvaavan itseään laiskoiksi nörteiksi.)

Mutta keveyttä ja raskautta on toki monenlaista, eikä raskauskaan aina tarkoita realistisuutta - kenties minun olisi pitänyt alun perinkin puhua viihdearvosta eikä keveydestä. Huhu kertoo että Kodanshan Morning 2:sta pihallepotkittu ja jokin aika sitten Shogakukanin Ikkiin siirtynyt Ching Nakamuran Gunjo olisi vakavan yurin ystäville vieläkin parempaa shittiä kuin Octave - mutta koska sitä ei tietenkään ole skannattu joudun odottamaan eBay-paketin saapumista ennen kuin osaan sanoa siitä sen tarkemmin. Se kertoo kahdesta murhan vuoksi karkumatkalla olevasta naisesta jotka meinaavat melkein joka luvussa tappaa joko itsensä tai toisensa, joten odotukset ovat joka tapauksessa korkeat...

ITT: Overrated anime

Olen populisti mitä fiktion arvostamiseen tulee. Lähestyn teoksia yleensä sillä asenteella, että hyvin harva teos on rehellisesti huono; on vain erilaisia teoksia, erilaisia ihmisiä ja joko hyvin tai huonosti yhteensopivia ihmis-teos -pareja. Todella ala-arvoisilla teoksilla on viihdearvonsa kalkkunoina, ja ainoastaan loputtoman keskinkertaisuuden suossa tarpovat teokset joista kukaan ei oikeastaan nauti ovat loppupeleissä oikeasti huonoja. Samaan tapaan "yliarvostettu" on ärsyttävä sana jota viskellään ympäriinsä turhan kevyesti, koska se vihjaa sanojansa pitävän omaa näkökulmaansa objektiivisena: sen sanoja on puheena olevan teoksen laadun suhteen oikeassa, teoksesta pitävät taas väärässä. Siteeraan tässä Yotsuba&-arvosteluani Otakusta 1/2008, koska siinä sivusin tätä asiaa mielestäni varsin onnistuneesti.

Se auttaa kuitenkin ymmärtämään erästä yksinkertaista perusasiaa, joka on hyvä tiedostaa etenkin Yotsuba&!sta puhuttaessa: täydellistä mangasarjaa ei ole olemassa, koska mikään ei voi koskaan miellyttää kaikkia. Täydellinen teos on mahdottomuus; mitä useampia jokin yrittää miellyttää, sitä enemmän kompromisseja se joutuu tekemään. Mikään sarja ei voi liioin koskaan tarjota kaikkea mahdollista, joten aina löytyy joku joka haluaisi viihteeltään jotain muuta.

Kaikki eivät voi pitää kaikesta, ja se tarkoittaa sitä että ei ole olemassa absoluuttista hyvyyttä eikä absoluuttista huonoutta: jos teos yrittää miellyttää kaikkia ja osua kaikkiin suuriimpiin yhteisiin nimittäjiin siitä tulee Code Geassin kaltainen sillisalaatti, joka tarjoaa metkaa viihdettä suurimmalle osalle katsojista mutta tuskin soittelee näiden sielunkieliä tarpeeksi tehokkaasti ollakseen juuri kenenkään lempisarja. Laajaskaalaisuudella menettää mahdollisuuden kulttisuosioon, mutta toisaalta tiukemmin kohdennettu sarja karsii pois suurimman osan niistä katsojista jotka putoavat ensisijaisen kohdeyleisön ulkopuolelle. Se ei silti tarkoita sitä että toinen teos olisi objektiivisesti ajatellen toista huonompi, vaikka niin subjektiivisesti saattaisikin vaikuttaa.

Kaikki eivät kuitenkaan ajattele näin.

Ensi alkuun hieman perspektiiviä. Tässä on lainaus jota Kekko siteerasi Desuconin animejournalismipaneelissa:

Jos ihmiset eivät lainkaan kiistele makuasioista, vaan hyväksyvät kaikenlaisia taideteoksia arvostelematta niitä, niin taiteen kvaliteetti kärsii. Se että ihmisillä on eri konkretisaatiot taideteoksesta, ei merkitse, että ne olisivat yhtä hyviä tai että ihmiset pystyisivät yhtä hyvin arvottamaan taideteoksia. Päinvastoin toisilla ihmisillä on hyvä maku, toisilla huono ja näiden välillä on skaala eriasteisia esteettisiä makuja. Makuasioista on kiisteltävä juuri siksi, että ihmiset oppisivat pitämään hyvistä taideteoksista.

Pellervo Oksala: Ihminen, kulttuuri ja taide - filosofisia yleisopintoja 4 (1978)

Tätä mieltä oltiin 70-luvulla. Nykyaikaisen journalismin ja kritiikin kanssa sillä ei ole mitään tekemistä; ajattelutapaa jonka mukaan voisi olla olemassa hyviä ja huonoja makuja tai absoluuttisen hyviä teoksia pidetään nykyään elitistisenä ja pystynokkaisena.

Nykyäänkin on kuitenkin olemassa ihmisryhmä joiden mielestä tällaisessa ajattelutavassa ei ole mitään pahaa, ja tämä ihmisryhmä on nörtit. Syitä tähän voi lukea täältä, mutta tiivistettynä ne ovat että nörtit ovat paitsi sekä kuluttajina teoksiin hyvin henkilökohtaisesti suhtautuvia että myös perusluonteeltaan taipuvaisia pitämään omaa älykkyyttään ja makuaan parempana kuin muiden. Juuri nörttien joukossa kulkiessa on todennäköisempää kuin missään muualla kuulla vähättelyä "ja miljoona kärpästä ei voi muka olla koskaan väärässä."

Tämä tekstin inspiraationa oli tämä postaus ja sen synnyttämä keskustelu. One Piece on lännessä tunnetusti mielipiteenjakaja; jotkut vihaavat sitä sen ulkoasun vuoksi, jotkut taas sen käsikirjoituksen vuoksi, mutta joka tapauksessa on selvää että se ei nauti länsimaissa samanlaista absoluuttista kansansuosiota kuin kotimaassaan. Syykin on selvä: siellä se on valtavirtaan kuuluva lastensarja jota seuraavat vain ne jotka siitä pitävät, mutta täällä se kuuluu kategoriaan nimeltä "anime", joten kaikki ne jotka katsovat animea kokevat olevansa velvoitettuja antamaan siitä mielipiteensä jos se nostetaan puheenaiheeksi. Luonnollisesti kuitenkin vain nörtit viitsivät kirjoittaa pitkiä sepustuksia siitä miksi eivät siitä pidä; koska nörteillä on säännönmukaisesti joko liian suuri tai liian pieni ego, ja molemmissa tapauksissa sen pönkittäminen omaa ylemmyydentuntoa kasvattamalla tuntuu houkuttelevalta.

Olen henkilökohtaisesti tavannut ihmisiä, joiden mielestä One Piece on liian lapsellinen ja että siinä huudetaan ja tapellaan liikaa.

Fuzakennassa esitetyt argumentit myötäilevät myös omia kantojani. One Piece on lastensarja, ja jos se ei onnistu viihdyttämään parikymppistä opiskelijaa se ei johdu siitä että se olisi "huono sarja", vaan siitä että se ei yritäkään olla sarja parikymppisille opiskelijoille. (Vaikka se siitä huolimatta onkin kaikkien ikäryhmien ykkössuosikki...) Vastaavasti vaikkapa Monster, Planetes tai Mushishi ovat varmasti monen lapsen mielestä kuolettavan tylsiä, mutta se ei tarkoita sitä että ne olisivat "huonoja sarjoja" - vain sitä etteivät ne ole lastensarjoja. Millainen ihminen vaivautuu inttämään jonkun teoksen olevan huono, objektiivisesti huono, vaikka kirjaimellisesti miljoonat muut ihmiset ympäri maailmaa pitävät siitä ja löytävät siitä jotain joka miellyttää heitä? Vaikka se olisi Japanin suurimman mangalehden suosituin sarja?

Tiedätte vastauksen.

I remember being 8-14 years old. It wasn’t that long ago, really. I didn’t like seeing crying kids and retarded enemies (fuck Bebop and Rocksteady, bring on Shredder and Krang!). Perhaps I’d tolerate them more than I will now, but I always preferred tough good guys and cool bad guys. If I had to choose between Naruto and One Piece when I was eight years old, I’d have taken Naruto without a doubt.

Tähän voi tietysti sanoa kuten Baka-Raptor yllä. Mutta se ei muuta aiemmin mainittua tosiasiaa - on olemassa erilaisia ihmisiä ja erilaisia makuja, eivätkä kaikki 8-14-vuotiaat pojatkaan välttämättä pidä samoista asioista. Ja jos sanoo näin ja väittää edelleen teoksen olevan objektiivisesti huono (sen sijaan että myöntäisi mielipiteensä siitä olevan subjektiivinen) lähtee tielle, jonka päässä odottaa vain yksi mahdollinen perustelu: sen sanoja julistaa omaavansa, ja omanneensa jo lapsena, paremman maun kuin muut - ja että miljoona muuta eri mieltä olevaa ovat vain väärässä olevia kärpäsiä. Suhteellisen 70-lukulaista...

Sdshamshel tiivisti asian näin:

[I]t does bring up a recurring problem in the realm of anime discussion: Those who know little about a show’s content or genre discussing the work from a position of authority. I feel that it’s like criticizing a Power Rangers show for using spandex and rubber suits, or a harem anime for featuring lots of attractive girls.

- -

In summary, if you’re going to give a negative review of Twilight, you can complain about how you think the writing is awful. You can complain about characterization. You can complain about the portrayal of vampires in the story, or even lament the popularity of the suave, handsome vampire. What you can do but should not however, is complain about the fact that there are vampires in Twilight in the first place, because–Surprise!–this series is about vampires.

En sano että enemmistö on aina oikeassa, koska mitään "oikeaa" ei yksinkertaisesti ole olemassa. On olemassa vain yksittäisiä makuja ja samanlaisten makujen omaajien muodostamia ryhmiä - ja koska kaikki eivät ole uniikkeja lumihiutaleita ovat jotkut tällaiset ryhmät suurempia kuin toiset. Joskus yksilön maku korreloi suurimman osan samaan sukupuoli- ja/tai ikäkategoriaan kuuluvien muiden yksilöiden kanssa, toisinaan taas ei. Tällä tavalla saamme yksilöllisiä ihmisiä, jotka kenties lukevat myös sellaisia sarjakuvia joiden lukijakunnasta suurinta osaa heidän ikäisensä ja sukupuolisensa ihmiset eivät muodosta - mikä on kokonaan eri asia kuin "kuin mitä suurin osa heidän ikäisistään ja sukupuolisistaan lukee", kuten hyvin tiedämme.

Tämän takia summittaisiksi markkinointikehyksiksi tarkoitetut japaninkieliset sanat "poika", "tyttö", "mies" ja "nainen" muuttuvat paikkansapitämättömiksi ja jopa ärsyttäviksi jos niitä käytetään ahtaina genreluokitteluina, jollaisiksi ne lännessä ovat muodostuneet - sen sijaan että ne olisivat vain sanoja jotka vihjaavat lähinnä missä päin lehtihyllyä niitä kantavan sarjan ilmestymislehti sijaitsee. Esimerkiksi itse olen lukenut viime viikkoina Yoko Kamion Cat Streetiä hyvällä halulla, vaikka en tiettävästi ole 12-17-vuotias tyttö.

Mutta enpä usko että vaikka se ei omaa venettäni kelluttaisikaan kokisin mitään valtavaa halua julistaa sen surkeutta maailmalle.

Ei näin.

USA:n ja Ranskan mangamarkkinat

Kun jopa yaoinkustantajat joutuvat miettimään julkaisupäätöksiään kahdesti tiedät, että jotain on vialla. (Kuvassa legendan maineen saavuttanut "RED HOT YOWEE" -mies.)

Yhdysvaltain mangamarkkinat törmäsivät lasikattoonsa alkuvuodesta 2005, kuten monet varmasti vielä muistavat - samoihin aikoihin kuin One Piecestä oli tulossa Suomen neljäs markettimanga. Manhwasarjojen julkaisuja lopetettiin kuin seinään, ja suosittujen sarjojen tekijöiden vähemmän suositut teokset jäivät lisensoimatta. Kuluneet kolme flippaamattoman pokkarimangan vuotta olivat olleet ylikuumentuneen kasvun aikaa, ja kustantajat - etenkin trendin aloittanut Tokypop - maksoivat siitä karvaan hinnan tungettuaan markkinat liian täyteen tavaraa jolle ei ollut riittävästi ostajia.

Mutta sen yli päästiin. Del Rey oli debytoinut juuri edellisenä vuonna (tuoden emoyhtiönsä Random Housen massan voimin mangan suomalaisiinkin kirjakauppoihin), ja järkevien bisnesvalintojen tekijät menestyivät. Ennen pitkää manhwasarjojakin - noita mangabisneksen kanarialintuja - alkoi jälleen näkyä. Mutta sitten saapui vuosi 2008, ja pahaenteiset merkit ilmestyivät jo ennen varsinaisen laman puhkeamista. Pikkukustantamoja alkoi kaatuilla; jopa yaoikustantajia, ja se jos mikä on hälyttävä merkki.

Pohjois-Amerikan mangamarkkinat eivät ole lainkaan niin pahassa jamassa kuin sen animemarkkinat: yhtään suurta kustantajaa ei ole kaatunut, kuten Geneonille kävi. Hätää kärsimässä ovat lähinnä pienet kustantamot ja typeriä julkaisupäätöksiä tekevät sellaiset - toisin sanoen Tokyopop maailmanmangoineen, ja sekin näyttäisi olevan hiljalleen pääsemässä jaloilleen. Toisin sanoen ollaan edelleen vuonna 2005 alkaneella tasanteella; markkinat eivät kasva, mutta eivät kutistukaan.

Sillä välin Euroopan mangakulttuurin kakkosmaassa Ranskassa tilanne on aika lailla samantapainen. Du9-sivuston Xavier Guilbert analysoi maan sarjakuvamarkkinoita tähän tapaan:

Ranskalaisen sarjakuvan myyntimäärät ovat tasaisessa ja melko dramaattisessa laskussa, kuten edellisestä taulukosta näkee. Asiaan vaikuttavat monet syyt; perinteisessä sarjakuvamaassa kotimaisia sarjakuvia ovat lukeneet myös monet nuoret ihmiset - paljon suuremmassa määrin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa - joten mangan tultua mukaan kuvioihin se on jossain määrin jopa syönyt kotimaisilta sarjakuvilta lukijoita, toisin kuin Yhdysvalloissa joissa lukijakunnat ovat täysin erit ja mangan suosio on vain edistänyt muidenkin sarjakuvien tilannetta (ks. How Manga Conquered the U.S.). Osansa on ihmisten kulutustottumusten muutoksella, oma pieni osansa laman esikaiuillakin.

Mangamarkkinoillakaan ei mene erityisen aurinkoisesti. Kustantajien mukaan manga on yksi niistä harvoista segmenteistä jotka jatkavat edelleen kasvuaan - mutta se kuinka suurta tämä kasvu on on kokonaan toinen asia.

Kuten edellisestä diagrammista näkee manga käsitti Ranskassa vuonna 2008 sarjakuvien julkaisuista kappalemäärien suhteen 37 %, rahallisesti 26 %. Kasvu on hiljentynyt viime vuosina, noin vuodesta 2006 eteenpäin. Koska julkaisumäärien reaktiot myyntimääriin näkyvät tilastoissa vuoden viipeellä voidaan olettaa, että tasanteelle tultiin myynnin suhteen samaan aikaan kuin Yhdysvalloissakin - vuonna 2005. Sen kasvu on lähes pysähtynyt jopa Naruton suhteen; uusia lukijoita ei tunnu enää juurikaan tulevan.

Markkinat kasvavat edelleen, mutta ne ovat varsin epätasapainoiset: menekki on keskittynyt suosittuihin sarjoihin ja putoaa nopeasti, kun mennään niiden ulkopuolelle. Naruto, Death Note ja Fullmetal Alchemist edustavat kolmestaan lähes 30 % kaikesta mangamyynnistä, kärikikymmenikkö noin puolta siitä. Ykkösenä oleva Naruto myy yksitoista kertaa niin paljon kuin kymmeneksi suosituin sarja, Negima. Vielä suurempia suosittujen sarjojen osuudet ovat yksittäisten kustantamojen suhteen: Naruto, Death Note and Kyo muodostavat 73 % Kanan mangamyynnistä, One Piece, Dragon Ball ja Bleach 65 % Glénat Mangan myynnistä ja Fullmetal Alchemist yksinään 41 % Kurokawan myynnistä. Manga ei siis ole kultakaivos jossa kaikki julkaistu myy järjestään hyvin, kuten ennen vuotta 2005 vielä saattoi ajatella.

Muilla kuin suosituimmilla sarjoilla myös painosmäärät ovat suhteellisen vähäisiä. Naruto johtaa 220 000 kappaleella ja Death Note seuraa perässä 180 000:lla, mutta Fullmetal Alchemistin painosmäärä on enää 90 000 ja One Piecen 72 000. Ainoastaan neljäätoista sarjaa painetaan enemmän kuin 40 000 kappaletta siinä missä Ranskan kotoperäisistä sarjoista tuon rajan ylittäviä löytyy vuosittain noin kahdeksankymmentä.

Julkaisumäärät ovat olleet vuonna 2008 varovaisia sellaistenkin sarjojen suhteen jotka ovat nauttineet aiemmin suurta suosiota (Dragon Ball Z 70 300 kappaleella, Saint Seiya 50 000 kappaleella, Hokuto no Ken 35 000 kappaleella) tai ovat positiivisia arvioita ja ennakkohypeä saaneita (Fairy Tail 70 000 kappaleella).

Edellä oleva diagrammi osoittaa varsin selvästi, että Ranskan mangamarkkinat saturoituivat vuonna 2005 täsmälleen samalla tavalla kuin Yhdysvalloissakin; kustantajat luulivat myynnin kasvun jatkuvan edelleen eksponentiaalisesti ja skaalasivat julkaisumääränsä sen mukaan - mikä johti jyrkkään vastareaktioon leikata julkaisumääriä vuodesta 2006 alkaen, kun edellisen vuoden myynti alittikin odotukset ja varastot täyttyivät myymättömästä mangasta.

Joten jos oletetaan että tätä voidaan käyttää ohjenuorana myös Suomen markkinoiden tilanteen ennustamiseen, niin paljon suppeammat kuin ne ovatkin...

Olenko siis ollut väärässä sen suhteen, että eurooppalainen sarjakuvakulttuuri olisi mangan suhteen erilainen kuin amerikkalainen? Tuleeko manga jäämään Suomessakin samanlaiseksi vähemmistöviihteeksi kuin mitä se Yhdysvalloissa on - jolloin edellisessä kirjoituksessani esittämäni kasuaalien kuluttajien joukko tulee joskus saavuttamaan maksimikokonsa? Tuleeko manga aina olemaan jotain "erityistä" jonka kuluttamiseen liittyy kasuaaleimmillaankin jonkinlainen leima, eikä siitä tulekaan vuosikymmenten saatossa samanlaista integroitua ja luonnollista osaa maan viihdetarjontaa ja kaikkien kasvavien ihmisten lapsuutta kuin se vaikkapa Italiassa on vuosikymmenet ollut?

Vai olisiko sittenkin kyse vain ensimmäisestä saturaatiopisteestä - siitä, että kaikki nykyiset lukijat on nyt lopulta saavutettu, ja että uusia lukijoita syntyy tästä eteenpäin vain kasvamalla? Ja että ounastelemani skenaario tulee toteutumaan ennen pitkää sittenkin, mutta liian hitaasti jotta sitä ehtisi muutamassa vuodessa huomata? Luonnollisesta vaiheesta, jossa Suomessakin jo ollaankin koska olemme huomattavasti pienempi kieliryhmä? (Täällähän jokainen uusi julkaisu on syönyt aiempien myyntimääriä jo pitkään.)

Sen selvillesaaminen kestääkin sitten jonkin verran kauemmin...

Etninen oletusasetus

        Amerikkalaista ja japanilaista kansalaisuutta edustavat animaatiohahmot. Molemmat esimerkkejä häkellyttävästä realismista, eikös?

Tämä Matt Thornin essee selittää varsin selvätajuisesti sen, miksi japanilaisen visuaalisen kulttuurin tuottamat hahmot eivät näytä täkäläiseen silmään erityisen aasialaisilta vaan enemmänkin länsimaisilta. Ohessa olennainen osa siitä, mutta lukekaa kaikin mokomin koko essee.

A key concept in semiotics is that of “markedness” and “unmarkedness,” elaborated by linguist Roman Jakobson in the 1930s. ((See On Language, by Roman Jakobson (edited by Linda R. Waugh and Monique Monville-Burston), Harvard University Press 1995.)) An “unmarked” category is one that is taken for granted, that is so obvious to both speaker and listener it needs no marking. A “marked” category, by contrast, is one that is seen as deviating from the norm, and therefore requires marking. Well-known examples in English are the words “man” and “woman.” “Man” has for a millennium meant both “human being” and “adult male human being.” The word “woman” comes from a compound meaning “wife-man,” and denotes the relationship of the signified to that “unmarked” category, “man.”

In the case of cartooning, of course, we are dealing with drawn representations rather than words, but the concept of “marked/unmarked” is every bit as salient. In the case of the U.S., and indeed the entire European-dominated world, the unmarked category in drawn representations would be the face of the European. The European face is, as it were, the default face. Draw a circle, add two dots for eyes and a line for a mouth, and you have, in the European sphere, a European face. (More specifically, you would have a male European face. The addition of eyelashes would make it female.) Non-Europeans, however, must be marked in drawn or painted representations, just as they commonly are in daily conversation (e.g., “I have this Black friend who…”).

--

So it is that Americans and others raised in European-dominated societies, regardless of their background, will see a circle with two dots for eyes and a line for a mouth, free of racial signifiers, as “white.”

Japan, however, is not and never has been a European-dominated society. The Japanese are not Other within their own borders, and therefore drawn (or painted or sculpted) representations of, by and for Japanese do not, as a rule, include stereotyped racial markers. A circle with two dots for eyes and a line for a mouth is, by default, Japanese.

It should come as no surprise, then, that Japanese readers should have no trouble accepting the stylized characters in manga, with their small jaws, all but nonexistent noses, and famously enormous eyes as “Japanese.” Unless the characters are clearly identified as foreign, Japanese readers see them as Japanese, and it would never occur to most readers that they might be otherwise, regardless of whether non-Japanese observers think the characters look Japanese or not.

Toisin sanoen: jos miesvaltaisessa kulttuurissa elänyt piirtää kahdella jalalla kävelevän hiiren tai ankan, se on miespuolinen - naispuolinen siitä tulee vasta, kun sille lisää silmäripset, rusetin ja kukkamekon. Jos piirrät naaman, se on sinusta eurooppalainen - mutta jos japanilainen piirtää naaman, se on hänestä japanilainen. Paitsi jos hän lisää sille siniset silmät, blondit hiukset ja hölöttävän käytöksen, jolloin se on stereotyyppisen "ulkomaalainen." (Vaikka sen olisikin tarkoitus olla oikeasti vaikkapa... arabi. Ei, tämäkään ei ole niin harvinaista kuin luulisi.) Kaikki on kiinni siitä mitä itse pitää oletusarvoisena.

Rumiko Takahashin näkemys kiinalaisista.

Thorn kumoaa kirjoituksessaan sen monien länsimaisten tutkijoiden huteran ja itsekeskeisen väitteen, että japanilaiset piirtäisivät itsensä "länsimaalaisina" koska he "haluaisivat" kokea olevansa osa länttä. Mutta tästä huolimatta on totta että monet japanilaiset eivät itse asiassa edes identifioi itseään aasialaisiksi vaan nimenomaan japanilaisiksi, mistä syystä vaikkapa kiinalaiset ja korealaiset mangahahmot erottuvat melko usein yleensä paljon stereotyyppisemmän "aasialaisempina" kuin japanilaiset hahmot - kuten vaikkapa yllä olevasta kuvasta huomaa. (Poikkeuksina tietysti sellaiset teokset joissa vaikkapa kiinalaisuus on normi, jolloin näitä stereotypioita ei tietenkään ole.) Japanilaisuus sen sijaan on defaultti, joten sen alle voi asettaa paljon suuremman ulkonäköskaalan omaavia kuin muiden kansallisuuksien.

Japanilainen ja amerikkalainen Takashi Hashiguchin käsialalla.

Japanilaiset ovat myös "vähemmän hienotunteisia" sen suhteen miten esittää muita etnisiä ryhmiä, koska he itse elävät monokulttuurisessa yhteiskunnassa jossa mustaihoinen gaijin metrossa vetää heti kaikkien huomion puoleensa. Näin ollen he eivät myöskään tule useinkaan ajatelleeksi sitä, että heidän omaan silmäänsä täysin normaalit vieraiden etnisyyksien edustajien kuvaksensa saattavat jonkun monikulttuurisemmassa yhteiskunnassa kasvaneen silmään näyttää törkeän korostetuilta stereotypioilta, jotka usein vaativat sensuuritoimenpiteitä. Tätä voi sanoa vaikka rasismiksikin jos haluaa, mutta kannattaa muistaa että se on usein täysin vilpitöntä sellaista.

Amerikkalainen sensuuri iskee One Pieceen.

Jänniä sattumuksia sitten taas tulee, kun mangaa lukeneet ja animea katsoneet länsimaalaiset ovat tottuneet mieltämään "mangatyyliset" hahmot niin ikään automaattisesti japanilaisiksi - ja sitten pitäisikin osata mieltää joku vaikkapa ranskalaiseksi lähinnä vain silmien, käytöksen ja hiustenvärin perusteella. Etenkin kun vähemmän realistisissa teoksissa japanilaisiltakin hahmoilta löytyy niin tummia, vaaleita, sinisiä, vihreitä kuin aniliininpunaisiakin hiuksia...

Vaikka tietysti jos asialla on piirtotekninen nero hän saattaa helposti onnistua luomaan realistisen näköisiä eri kansallisuuksiin kuuluvia ihmisiä - jopa liiemmin stereotyyppeihin sortumatta. Kuten vaikkapa Naoki Urasawalla on tapana tehdä.

Kulttuuri ja imperialismi

Risto Kuneliuksen kirjasta Viestinnän vallassa (2003) silmiin osui tämä kappale.

Vuonna 1999 Yleisradion kanavien välittämistä televisio-ohjelmista 13 prosenttia oli peräisin Pohjois-Amerikasta, lähes kokonaan Yhdysvalloista. MTV3:n ohjelmistossa vastaava luku on 38 prosenttia. - - Sama painotus pätee, kun tarkastelee elokuvateollisuutta. Vuonna 1999 yli 63 prosenttia suomalaisten ensi-iltojen lipputuloista meni Yhdysvalloissa tuotetuille filmeille, vaikka vuosi oli kotimaisen elokuvan menestyksen kannalta erinomainen. Mutta mistä stten johtuu yhdysvaltalaisten elokuvien, sarjafilmien ja muiden ohjelmien voittokulku maailmalla? Osaltaan tällaisten suhdelukujen taustalla on juuri talous ja sen mekanismit, joiden kautta "vapaan valinnan" voi kyseenalaistaa.

Oletetaan, että tuntu laadukasta suomalaista ohjelmaa maksaa esimerkiksi 100 000 euroa. Vastaavanlaisen ohjelman tuotantoon pannaan Yhdysvalloissa miljoona euroa, siis kymmenen kertaa enemmän. - - Koska kymmenen kertaa suuremmilla resursseilla tehdyn ohjelman markkinat ovat suuret, Suomen kaltaisille pikkumarkkinoille tämä sama tunti voidaan myydä 10 000 eurolla, siis kymmenen kertaa halvemmalla kuin kotimainen tuotanto maksaisi. Halpa hinnoittelu käy päinsä, koska ohjelma on jo kattanut tuotantokustannuksensa (ainakin suurelta osin) jo kotimarkkinoilla. Se mitä muualta saadaan, on enemmän tai vähemmän lisävoittoa. Lopputulos on, että tiukkojen resurssien kanssa kamppaileva suomalainen televisiokanava on suuren kiusauksen edessä: tuottaako kallista kotimaista vai ostaako halpaa ulkomaista?

Tätä voisi helposti käyttää aasinsiltana siihen miksi suomalaisten animenlataaminen ei ole sen paheksuttavampaa kuin amerikkalaisten hypoteettinen Salkkarien lataaminenkaan - olemattomista tuloista ei voi ottaa mitään pois. Mutta sen sijaan ajattelin käyttää sitä esimerkkinä mangan voittokulusta maailmalla! (Mikä yllätys.)

Jos Bakumaniin on luottaminen (ja miksipä ei olisi, kun otetaan huomioon että se on Shueishalle käytännössä yksi suuri "tee näin jos haluat mangasi meille julkaistavaksi" -mainos) maksaa halvimmankin Shonen Jump -mangan tuottaminen 9000 jeniä eli noin 75 euroa sivulta jo pelkkinä tekijänpalkkoinakin. Siitä voi laskea, että yhden tankobonin eli 160-170 sivun verran sarjakuvaa (lukujen alkulehdet, ekstrasivut ja muut härpäkkeet poislukien) tuottaakseen kustantaja joutuu investoimaan noin 10 000 - 13 000 euroa jo ennen kuin tiedetään tuleeko sarjasta isokin hitti. Ja varsinaisista luvuistahan en toki tiedä mitään, mutta en ihmettelisi josko tuo palkkio saattaisi olla Tosi Isojen Hittien tekijöillä kaksin- tai kolminkertainenkin. Ja paino- ja levityskuluthan ovat sitten kokonaan oma lukunsa.

Pointti kuitenkin oli, että mangateollisuudessa liikkuvat edestakaisin isot rahat - niin isot, että tuollaisia hintoja on järkevää maksaa tekijöille, aloittelijoillekin. Uusia sarjoja aloitettaessa ei ajatella ulkomaisia vaan kotimaisia markkinoita; kaikki lisensointimaksut ulkomaille ovat ylimääräistä voittoa.

Tarkoittaako se sitten sitä, että mangan julkaiseminen olisi länsimaisille kustantajille halvempaa kuin kotimaisen? Ei tietenkään. Suomalaisten sarjakuvantekijöiden palkat eivät ole lähelläkään Shueishan maksamia hintoja; monesti on toisteltu sitä faktaa, että Suomessa ei yksinkertaisesti voi elättää itseään, saati perhettään, tekemällä pelkästään sarjakuvia.

Mutta kannattaa pohtia asiaa tarkemmin. Mangan julkaisuoikeuksien saaminen on kallista, mutta sitä tehdään siitä huolimatta - koska manga myy. Se on muutamassa vuosikymmenessä valloittanut enemmistön Ranskan sarjakuvamarkkinoista, minkä olen jo aiemminkin maininnut joidenkin epäilyistä huolimatta. Association des Critiques et des journalistes de Bande Dessinéen mukaan Ranskan uudet julkaisumäärät jakautuivat vuonna 2007 seuraavasti: 1428 aasialaista sarjakuvajulkaisua, 1338 ranskalaista tai belgialaista, 227 amerikkalaista ja 319 sarjakuvaromaania. Myyntimääristä puhumattakaan; Narutoa oli tutkimuksen tekoaikaan julkaistu vasta seitsemän osaa, mutta pelkästään sen myyntiluvut lähentelivät jo Suomen väkilukua.

Luku on siis lähellä sitä 45 prosenttia, jonka Jean-Marie Bouissou mainitsi aiemmin linkkaamassani artikkelissaan. Kyseisessä artikkelissa on kuitenkin eräs toinenkin mielenkiintoinen huomio; sellainen, joka on ehkä koko tätä asiaa merkittävämpi:

It may be cheaply mass-produced, but manga is also a high-quality consumer good. In this sense, the global success of Shueisha or Kodansha is no different from that of Toyota or Sony.

Ja siinähän se villakoiran ydin loppujen lopuksi on. Halpaa TV-viihdettä voisi importata kotimaisille kanaville muualtakin kuin Amerikasta, mutta jostain syystä se kuitenkin hallitsee länsimaisia tilastoja - koska se on helposti omaksuttavaa. Globalisaatio on saanut aikaan sen että amerikkalaisesta audiovisuaalisesta viihteestä on tullut maailmanlaajuinen normi, jonka parissa kasvetaan; se on peruuttamaton kehityskulku, jonka muuttaminen vaatisi laajempaa mullistusta maailmankaupassa tai jotain muuta vastaavaa. Mangalle on epäilemättä käymässä pitkälti samalla tavalla.

Marx ja Engels ennustivat tällaista kulttuurin globalisaatiota ja kansojen keskinäistä riippuvuussuhdetta kulttuurituotteiden suhteen jo vuonna 1848 Kommunistisessa manifestissaan. Kuneliuksen mukaan taas se että tietynlaisen kulttuurin tuotanto keskittyy niille alueille joissa sitä tuotetaan suurimmilla budjeteilla on siinä mielessä valitettava kehityskulku, että tällaisella massakulttuurilla on yhä vähemmän ja vähemmän tekemistä kuluttajan oman elämän kanssa. Mutta toisaalta - keskivertoshoujomangalla lienee kuitenkin joka tapauksessa enemmän tekemistä sen keskiverron länsimaisen lukijan elämän kanssa kuin Teräsmiehellä, Aku Ankalla tai Asterixilla...

(Otsikko on lainattu Paul Gravettin kirjan Manga - 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa viimeisestä luvusta, joka sivuaa muunmuassa tätä aihetta. Lukekaa ihmeessä.)