Punainen viiva

Sana "Red Line" tuo suurimmalle osalle varmaan mieleen One Piecen. Mutta yhteen kirjoitettuna se on myös Madhousella yli puoli vuosikymmentä tuotannossa olleen anime-elokuvan nimi.

Redline viittaa suurimpaan mahdolliseen kierroslukuun jolla moottori voi toimia aiheuttamatta vaurioita itselleen - ja kuten nimi vihjaa, kyseessä on kilpa-ajoista kertova elokuva. Se mikä kiinnitti mielenkiintoni oli kuitenkin jälleen kerran visuaalinen tyyli; elokuvan on ohjannut Takeshi Koike, jonka olen maininnut kerran aiemminkin. Sääli että hänen kädenjäljestään tehty MAD on näemmä sittemmin poistettu niin Youtubesta kuin Niconicostakin, ja hänen nimellään hakemalla löytää enää lähinnä Redlinen trailereita.

Koike on suurimmalle osalle tuttu todennäköisesti Dead Leavesistä (jossa hän oli yksi pääanimaattoreista) ja Samurai Champloosta (jossa hän OP:n animoimisen lisäksi oli jakson 5 pääanimaattori), mutta itselleni ensimmäinen kosketus hänen kädenjälkeensä oli hänen ohjaamansa Animatrix-pätkä Maailmanennätys (kokonaisuudessaan yllä). Hänen tyylinsä on vielä Hiroyuki Imaishiakin kulmikkaampi ja kovakontrastisempi, ja lisäksi hän käyttää tätä enemmän nopeita, nykiviä liikkeitä ja äärimmäisiä perspektiivejä. Hänen kädenjäljessään näkyy yhtä paljon länsimaisia kuin japanilaisia vaikutteita. Lyhyesti sanottuna: hän jos kuka on animaattori joka ei pelkää sitä että hänen animaationsa näyttäisi animaatiolta.

Redline saa ensi-iltansa vasta 9. lokakuuta. Se on kuitenkin ollut valmiina jo viime vuodesta asti, ja sitä onkin näytetty ahkerasti elokuvafestivaaleilla ympäri maailman. Toistaiseksi kaikki arviot ovat olleet positiivisia, ja etenkin suurinta osaa nykyanimesta vihaavat kyyniset sedät ovat todistettavasti sanoneet "Redline should be the future of anime." Seiyuuina kuullaan Takuya Kimuraa, Tadanobu Asanoa ja Yuu Aoita, ja Madhousen tuottaja Masao Maruyaman mukaan elokuva on todennäköisesti viimeinen kirjaimellisesti käsinpiirretty anime ikinä.

Tarina kertoo JP:stä, tötterötukkaisesta hepusta, jonka unelma on voittaa galaksin tappavin laiton ajokisa Redline. Kisat pidetään viiden vuoden välein paikassa, joka paljastetaan turvallisuussyistä joka kerta vasta viime hetkellä. Päästäkseen kisaan hänen on sijoituttava Yellowline-kisassa, mikä vaikuttaa hänelle lastenleikiltä - kunnes hänen autonsa hajoaa mystisesti juuri ennen maaliviivaa.

JP herää sairaalassa, luiden lisäksi murskana myös unelmansa - tai niin hän luulee, kunnes saa kuulla että hän itse asiassa sijoittui kuin sijoittuikin. Myös kisapaikka on paljastettu; Redline tullaan pitämään fasistisessa ja autoritaarisessa sotilasdiktatuuri Roboworldissä. Tämän vuoksi kaksi kisaajaa on jo pudottautunut kisasta - eivätkä syyt ole ideologiset, vaan enemmänkin se että he eivät halua joutua ammutuksi kesken kisan. Roboworldin johto ei nimittäin ole erityisen ilahtunut kisoista, ja aikoo tehdä kaikkensa estääkseen niiden alkamisen; rauhansopimuksia uhmaavia superaseitakin löytyy komeroista. Ei sillä että se JP:n päätä kylmäisi...

Alla oleva hassulla feikkijenkkiaksentilla juonnettu traileri lienee uusin täysimittainen; se julkaistiin vajaa kuukausi sitten. Sen lisäksi elokuvan YouTube-kanavalta löytyy kasapäin lyhyempiä trailereita - joiden musiikkivalinnat ovat tosin vähän mielenkiintoisia, koska elokuvan soundtrack koostuu kuulemma lähinnä teknosta.

ANN:n Tim Maughan kirjoittaa:

Some critics are going to look at the film's minimal plot and decry it as ‘style over content’, but to do so will be to reveal themselves as not even within driving distance of the point. Redline is animation not only at its best, but also largely animation for animation's sake – not a story that had to be made in anime form to due to budgetary restrictions, but a story that could only exist in this medium.

Mutta no... vaikka se nyt sitten lopulta olisikin juoneltaan kuraa, niin näyttääpähän sentään kivalta. (Minua on helppo miellyttää.) Katsotaan mitä tulee.

Kuolleet nousevat kaitsemaan eläviä

Amph julkaisi toissaviikolla ensimmäisen omakustanteensa, Phantomland osa ykkösen. Englanninkielisen, A5-kokoisen ja 60-sivuisen lehden ensimmäiset 18 sivua voi lukea netistä, ja koko julkaisun saa omakseen kympillä postikuluineen. Tiivistelmänä tästä kirjoituksesta voisi sanoa, että sisältö on hyvinkin sen arvoinen.

Amphin sarjakuvat ovat hyvin epäkiitollisia arviointikohteita siinä suhteessa, että niistä on yleensä hyvin vaikea löytää mitään pahaa sanottavaa. Hän on löytänyt oman graafisen tyylinsä jo vuosia sitten ja on sittemmin hionut sen selkeästi tunnistettavaksi ja kompastelemattomaksi, ja sarjakuvakerronnankin puolella hän on ehdottomasti japanilaisimmassa päässä; suurin osa suomalaisista mangavaikutteisista piirtäjistähän käyttää enemmän tai vähemmän länsimaista kerrontaa, ja mangavaikutteet ovat jääneet ruutusommittelun tai - vielä yleisemmin - pelkkän hahmosuunnittelun puolelle. Hän on kuitenkin sisäistänyt myös negatiivisen tilan käytön, joka niin usein erottaa jyvät akanoista. Esimerkkejä alla.

Nämä ovat molemmat aukeaman vasemmanpuoleisia sivuja. Aukeaman keskustaan päin jätetään luonnollisesti marginaali sitomista varten, vaikka ohuessa, nidotussa vihkossa kuvituksen piiloutumista selkämyksen sisään ei pelätä tarvitsekaan.

Myös selkeä rasterinkäyttö, vuotavien ruutujen suunta, perspektiivinkäyttö, yleisiä käytäntöjä noudattavat katuojanleveydet, dynaaminen katseenkuljetus ja kaikki muu nyhräysdirlandaa josta joko olen kirjoittanut jo aikoinaan tai josta olisi pitänyt kirjoittaa jo pitkään ovat edelleen hallussa ihan niin kuin ennenkin. Kenties lukuunottamatta tätä pientä yksityiskohtaa, jonka niidel nosti omassa arvostelussaan esille, mutta jota itse en huomannut aluksi lainkaan. Ehkä tämä osoittaa sen, että suurin osa ihmisistä ei osaa kiinnittää huomiota pieniin virheisiin niin kauan kuin kokonaisuus on kunnossa?

Ja kuten niidelkin sanoi Amphin tyyli on paitsi helposti tunnistettava myös äärimmäisen selkeä ja helppolukuinen - pientä tyylillä leikittelyä löytyy jonkin verran, mutta se kaikki on tehty hyvän maun rajoissa, eikä mauttomiin hikipisaroiluihin tai chibeilyihin ole tälläkään kertaa menty (tekijä kun ei niitä kauheasti arvosta). Kyseessä on siis paketti jota ei voi pahalla tahdollakaan haukkua ulkoasultaan muuksi kuin korkeintaan hieman kliiniseksi ja hajuttomaksi, mikä toisaalta tunnetusti on suomalaisen sarjakuvan kaikkein suurin synti. Sarjakuvahan on taidetta, ei missään nimessä tuote joka saisi käydä kaupaksi...

Mutta entäs se käsikirjoituspuoli sitten?

Niideliä häiritsi kaikkein eniten puutteellinen taustoittaminen: se, että vielä tarinan tämän osion aikana ei kerrottu juuri mitään sen maailmasta tai hahmojen taustoista, ja luonteetkin jäivät vielä parilla ranskalaisella viivalla summattaviksi pahvikuviksi. Oma kantani on edelleen, että kyseessä on juurikin oikea tapa aloittaa tarina - lukija on koukutettava mukaan räväkällä aloituksella joka herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia; selittelyn ja juonen aika voi koittaa sitten myöhemmin.

Ykkösosan 60 sivussa kerrottu juoni onkin toimintapainotteinen eikä, kuten sanottu, avaa taustamaailmansa mitenkään merkittävästi. Se kuitenkin vihjailee hyvin selkeästi siitä että taustat ja selitykset ovat kuitenkin olemassa tekijänsä päässä, ja että kyseessä on tietoinen päätös olla kertomatta niistä liikaa vielä tässä vaiheessa. Itse asiassa päähenkilöt esitellään nimeltä vasta ihan viimeisillä sivuilla - aivan kuin kaikki aiemmat tapahtumat olisivat olleet pientä pohjustavaa prologia ennen alkutekstejä.

Juuri tämä erottaa tämän monista muista vastaavista omakustanteista, joista monista irtoaa aidon ihmeen tunnun sijaan lähinnä viboja siitä että tekijä itsekään ei ole oikein tiennyt mitä on tekemässä. Kerrontatapa on harkitun tuntuinen: se mitä tausta-asetelmasta lukijalle kerrotaan - aina kaupungin nimeä, Santa Luison, myöten - käy ilmi toiminnan ja luonnollisen dialogin, ei sisäisten monologien, kertojan tai muiden tekstilootien avulla.

Kaksi siviiliasuista viranomaista, äkäinen vanha jermu Jon ja rimppakinttuinen harjoittelija Chie, ovat suorittamassa jälkimmäisen ensimmäistä virkatehtävää - antiikkikauppiaan arvotavarasalkun ryöstön estämistä. Jon on pahalla tuulella jouduttuaan nyypän lapsenvahdiksi C-luokan rutiinihommaan, jonka on tarkoitus koostua lähinnä rehentelevien pikkugangstereiden pysäyttämisestä ja rökittämisestä sekä salkun palauttamisesta. Hermoilevan Chien tekemän mokan takia homma kuitenkin mutkistuu, ja Jon joutuu jättäytymään vangiksi itsekin saadakseen salkun takaisin. Kuulustelutilanteessa lukijalle paljastuu heidän kahden olevan pelätyn erikoisyksikkö Cypressin joukkoja, joskaan kriminaalit eivät tätä ota aluksi uskoakseen.

Pahikset tuntevat myös näemmä Jonin tittelin ja maineen, vaikkakaan eivät naamaa.

Houdini-temppujen, rankan turpapyykin ja muutaman mutkan jälkeen tarinan ensimmäinen osa onkin sitten jo paketissa, ja seuraa paluu tukikohtaan, sarjan kolmannen hahmon esitteleminen ja pieni saarnanpoikanen. Salaperäisestä Cypressistä ei paljastu muuta kuin se että sen työntekijyys ei mitä ilmeisimmin ole vapaaehtoista vaan johtuu tarttuvasta viruksesta, jonka saaneet ilmeisesti joko kuolevat tai saavat jonkinasteisia supervoimia. (Tämä selittänee sen mitä Chien kaltainen kömpelö tonttu kyseisessä organisaatiossa tekee.) Tekijän itsensä mukaan viruksen tilalla oli vuosien takaisissa hyvin varhaisissa suunnitelmissa tarkoitus olla vampirismia, mutta onneksi hän päätti monimutkaistaa premissiä - vampyyrilasien läpi katsottuna asetelma kun saattaisi alkaa vaikuttaa jo vähän turhankin hellsingmäiseltä, ainakin vielä tässä vaiheessa. Ja toivottavasti tämän teoksen juoni osoittautuu sitä paremmaksi.

Ei sillä että asiaa vakavissani pelkäisin - hahmokaartista on esitelty vasta osa, ja kuuleman mukaan tarkoituksena on jatkossa herätellä ainakin moraalisia kysymyksiä jos ei muutakin. Tai itse asiassa niiden oli tarkoitus ilmetä jo tässä osassa - Jonin kun on tarkoitus olla psykopaatimpi ja empatiakyvyttömämpi kuin yksikään sarjan pahiksista. Oma teoriani on, että lukijat ovat niin tottuneet siihen että vittumaisimpienkin antisankareidenkin kovan kuoren alta paljastuu ennen pitkää hyväsydäminen renttu, että odottavat niin käyvän tälläkin kertaa - eivätkä näin ollen huomaa tällä kertaa vielä mitään...

Jos nyt jostain pitää välttämättä nillittää niin Chien pää on joissain kuvissa hassun pieni tämän vartaloon nähden. Se ei oikein vahvista vaikutelmaa 162-senttisestä tytöstä...

Yksittäinen vihko jonka kakkososan ilmestymisajankohdasta ei ole vielä tietoa ei tietenkään ole samanlainen media kuin viikoittain, kuukausittain tai edes neljännesvuosittain ilmestyvä luku, mistä johtuen lukijan pimennossapitämisellä ei voi pelailla kovin kauaa. Toisaalta pitempi sivumäärä antaa mahdollisuuden pitkäjänteisempään yhtenäiseen kerrontaan kuin mangassa yleensä, eikä cliffhangereihin ole mikään pakko turvautua: jo tämä ensimmäinen osa on jaettu kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti kolmeen kohtaukseen, jotka muodostavat tarinalle alun, keskikohdan ja lopun. Lisäksi pitempi sivumäärä mahdollistaa hillitymmän, kypsemmän ja vähemmän hektistä tarinankerrontaa kohti ajavan ekspositiotavan kuin ne karkeat infodumppaukset, joita moni manga joutuu pakon edessä käyttämään heti ensimmäisessä luvussaan.

Ja toisaalta kannattaa myös muistaa, että kyseessä ei ole mikä tahansa läpyskä joka poimitaan conista mukaan kivan kannen perusteella; eivätköhän suunnilleen kaikki ostajat jo valmiiksi tiedä kuka tekijä on. Näin ollen he myös tietänevät tekijän tekevän laatua ja hautovan jatkoa, joten enemmälle aukiselittämiselle ei välttämättä ole samanlaista tarvetta kuin kaupallisissa julkaisuissa.

Jäämme odottamaan jatkoa. Toivottavasti tälle ei käy niin kuin Seal of the Devilille.

Maailma mielen mukaan, osa 3

Faniudesta ja halveksunnasta

Kaikki tämä teki Haruhi Suzumiyasta sleeper-hitin, megasuosikin ja ilmiön. Ja kuten kaikki riittävän suositut teokset se sai myös kasapäin halveksujia ja vähättelijöitä, jotka vähemmistöasemastaan huolimatta tuntuvat välillä olevan huomattavasti faneja äänekkäämpiä. Osansa tähän on tietysti perinteisellä “kaikkia suosittuja massailmiöitä täytyy pilkata” -mentaliteetillä, mutta loppujen lopuksimahdollisia syitä on lukuisia.

Antiharuhisteja tuntuisi olevan karkeasti ottaen kolmenlaisia: “Hyi yäk minkä näköinen sarja” -tyyppiä (lopetti katsomisen ensimmäiseen jaksoon), “Eihän tästä tajua mitään” -tyyppiä (viitseliäisyys ei riitä epäkronologiseen seuraamiseen) ja “Onhan se ihan kiva, mutta ei siinä mitään sen kummempaa sisältöä ole” -tyyppiä. Näistä viimeinen on yleisin, rationaalisin ja siten myös onneksi helpoin väittelykumppani. Keskustelut näiden tapausten kanssa ovat antaneet viitteitä seuraavasta:

Lännessä itseään “otakuiksi” sanovista monilla on itse asiassa hyvin mundaani maku viihteen suhteen – otakuja heistä tekee vain se, että animen ja mangan aktiivinen kuluttaminen määrittelee länsimaisen ihmisen sellaiseksi ilmeisen automaattisesti. Niinpä moni heistä ei esimerkiksi pidä moesta, vaikka Japanissa koko sikäläinen hahmokulttuuriotakuus rakentuu nykyään sille. Kun näille miehekkäiden testosteronimättöjen ja korkeaotsaisten unilääkesarjojen ystäville valkenee, että vuosikymmenen parhaaksi mainittu ja joka puolella hypetetty sarja onkin pohjimmiltaan tuota halveksuttavaa moea ei ole ihmekään, että he tuntevat itsensä petetyiksi – puhumattakaan siitä, että nätin kuoren alta ei sitten paljastunutkaan mitään sen ihmeellisempää kuin teknisesti taitava ja käsikirjoituksellisesti kunnianhimoinen muttei kuitenkaan perusasetelmaltaan mitenkään tavaton sarja sen maailmojamullistavan messiassarjan sijaan, jollaisen kuvan sen ympärille kehkeytynyt fanikulttuuri siitä saattaa antaa.

Ja juuri tässä piileekin kaikkein tärkein pointti. Haruhi oli tutkan alla lentänyt yllätyshitti, ja osittain juuri ennakkohypen puutteen ansiosta se kolahti moniin kovaa ja sen suosio paisui muutamassa kuukaudessa järjellä käsittämättömiin mittoihin. Tämän jälkeen siitä oli kuitenkin tullut auttamatta tunnettu ja hypetetty, ja sen minkä sarja ennakkohypessä hävisi se ansaitsi myöhemmin tuplaten takaisin; voin ilman minkäänlaista halveksuntaa sitä kohtaan myöntää että sitä hypetettiin ihan liikaa, suhteettomia määriä. Kaiken tämän keskellä sen halveksujilta on säännönmukaisesti jäänyt huomaamatta, ettei Haruhin tarkoitus ollut koskaan kasvaa vuosikymmenen suurimmaksi japanilaisen hahmokulttuurin ilmiöksi; sen ei ollut tarkoitus olla tarkkaan laskelmoitu rahasampo, jota tungettaisiin joka tuutista ja Lucky Starista kyllästymiseen asti. Eikä sen tarinaa ole keinotekoisesti jaettu eri medioihin kuten vaikkapa .hackin vastaavaa; sarjan internetulottuvuus on vain säestystä itse asialle.

Sarjan kaksi ensimmäistä jaksoa antavat siitä nimittäin hyvin vääristyneen kuvan. Niiden perusteella moni sai sen käsityksen, että kyseessä olisi kieltämättä hyvin animoitu mutta auttamattoman sisällötön ja tekotaiteellinen sarja, jonka tarkoitus on olla “hauska” ja “irvailla otakukulttuurille” hieman Genshikenin tyyliin – eikä kukaan tuntunut kiinnittävän huomiota siihen, että loppusarjan fokus on (satunnaisesta phoenixwrighteilusta huolimatta) jossain ihan muualla.

“It may be that I’m a little too jaded, or a little blinded from the fumes of Haruhiism hype, but I don’t really get why The Melancholy of Haruhi Suzumiya is so popular, nor do I think it’s the funniest thing in the world”, kritisoi Dong aiemmin mainitussa arvostelussaan - unohtaen samalla autuaasti sen, että kriitikko on lopullisesti menettänyt pelin julistaessaan olevansa teoksen yläpuolella.Mitä tahansahan voi toki arvioida an sich, mutta kannattaakohan kuitenkaan...?

Perustelukyvyttömien, alkuasetelmaa mantran lailla hokevien fanimassojen vuoksi ei ole ihmekään, että jopa Dongin kaltaiset kokeneet kriitikot missasivat sen että kyseessä on loppujen lopuksi ihan tavallinen rakkaustarina – olkoonkin, että scifillä maustettu sellainen.

Moderni visuaalinen kulttuuri

Alun perinhän kaikki sai alkunsa eräästä kirjoituskilpailusta ja miehestä, joka oli katsonut aika lailla animea ja lukenut aika lailla scifiä. Eikä Tanigawalla ollut mitään sen kummempia suursuunnitelmia tai ambitioita; moefaktori ja ironia oli tarkoitettu yksinkertaisesti tarinan keventämiseksi, ei itsetarkoitukselliseksi. Asetelmassa ja hahmoissa voi olla tietoista ennakkolaskelmointia, mutta sitä ei ollut tarkoitettu sellaiseksi itsetietoiseksi parodiaksi joksi KyoAni sitä viritti ja josta sitä on sittemmin syytetty; esimerkiksi Mikuru ei alkuteoksissa ole söpön meidomoeblobin parodia vaan ihan rehellisesti aito asia, eikä kymmenvuotiaan pedobaitpikkusiskon koskaan ollut tarkoituskaan olla mikään muu kuin pedobait. Haruhi on muodikas tsunderekko, Yuki reimäinen nukketyttö, Koizumi taas cool bishounen joka levittää ajoittain ympärilleen jopa hieman yaoi-aimaita – vihjauksia kyllä riittää.

Tämä kaikki juontaa juurensa alkuperäisteosten julkaisumediaan. Ranobet eivät ole mitenkään erityisen arvostettu viihdemuoto – viikoittain ilmestyvän mangan tapaan ne ovat kertakäyttöviihdettä, seinenyleisön kioskiromaaneja. Ne eivät kuitenkaan ole japanilaisten vaalimaa kulttuuria samaan tapaan kuin manga. “Kevytromaani” on hyvin osuva termi: vaikeita kanjeja teksteistä ei juuri löydä, ja koska kirjoittajat saavat palkkionsa sivumäärien mukaan heillä on usein tapana kirjoittaa hyvin lyhyitä – hyvin usein vain yhden virkkeen mittaisia – kappaleita, mikä entisestään keventää tekstiä. Näin tekee myös Tanigawa, joka sarjan alkuaikoina sai valmiiksi kaksi tai kolmekin kirjaa vuodessa, ja jonka tapa kuljettaa tarinaa Kyonin rönsyilevän ajatuksenjuoksun (joka ei tosin ole mitään oshiimaista jaarittelua vaan oikeasti viihdyttävää tajunnavirtaa) varassa on malliesimerkki siitä kuinka sivumäärää saa venytettyä ilman että on keksittävä lisää juonta.

Ensimmäisen ranoben kansi.

Lännessä on vasta viime vuosina herätty huomaamaan, kuinka suuri osa vuosien varrella tänne tihkuneesta spekulatiivista fiktiota edustavasta animesta – Vampire Hunter D, Slayers, Boogiepop Phantom, Lodoss War, Crest of the Stars ja monet muut – on saanut alkunsa ranobeina; moni animeteollisuuden iso nimi kun on aloittanut uransa scifikirjallisuusfaneina. 90-luvun lopun koittaessa ja manga-alan taloudellisen alamäen jatkuessa myötä animentuottajat alkoivat kuitenkin kiinnittää entistä tiukemmin huomionsa ranobeihin (ja visual noveleihin) potentiaalisina sovituskohteina, ja sovituksia alkoi putkahdella esiin entistä tiheämpään tahtiin: Kino’s Journey, Trinity Blood, Full Metal Panic!, Twelve Kingdoms, Strawberry Panic!, Le Chevalier D’Eon, Maria-sama ga Miteru ja pian toisen tuotantokautensa aloittava Spice and Wolf ovat vain muutamia tunnetuimpia esimerkkejä.

Voisi luulla että ranobesovituksilla on käsikirjoitukselliset edut puolellaan, mutta tämä ei pidä paikkaansa läheskään aina: suurin osa niistä kun on pitkälti samanlaista servicehöttöä kuin muukin hahmokulttuuri (esimerkiksi FMP:n fanimassat tuntuvat säännöllisesti pitävän sarjasta vain Tessan moettamisen vuoksi). Suurimmat hitit ovat toistaiseksi löytyneet muualta, mutta oli vain ajan kysymys milloin poikkeus vahvistaisi säännön. On itse asiassa varsin ajankuvaan sopivaa, että vuosikymmenen suurin japanilaisen modernin visuaalisen kulttuurin ilmiö löytyi nimenomaan jostain muualta kuin alun perin animeksi käsikirjoitetusta tarinasta.

Eikä kysymys ole siitä, että ensimmäisen Haruhi-kirjan juonikaan mitenkään ihmeellinen olisi. Se on karkeasti ottaen se ihan sama “poika tapaa tytön, ja heidän välillään on molemminpuolista mutta tiedostamatonta vetovoimaa ympäröivien hahmojen haaremista huolimatta” -tarina, joka on kerrottu miljoona kertaa aiemminkin; sen ainoa omaperäinen idea on sen scifistinen tvisti, ja sen sivuhahmot nyt eivät ainakaan sellaisia ole. Tanigawan itsensä mukaan hän sai tietää tekevänsä ensimmäiselle ranobelle jatkoa vasta nähdessään sanan ”jatkuu” lehdessä sen viimeisen kappaleen lopussa.

Tämä kuitenkin riitti, ja kirja voitti vuonna 2003 Kadokawan Sneaker Awardsien suurpalkinnon; perusteluiksi mainittiin paitsi polveileva ja värikäs dialogi (arvatkaa kenen) myös se, että tarina jätti juonenpätkiä roikkumaan mielenkiintoisella ja kutkuttavalla tavalla.Kisan voittajassa oli potentiaalia, joten seuraavana vuonna pystyyn polkaistiin mangasovitus. Sääli vain, että sen tekijäksi valittiin vain erogekuvituksia ja doojinsheja aiemmin tehnyt Makoto Mizuno, joka kohteli sekä Tanigawan käsikirjoitusta että Itoon hahmodesignejä varsin vapaalla kädellä – hän leikkeli pois hyvinkin tärkeitä keskusteluja (mm. tarinan alun hiuskeskustelun) ja yksioikoisti kerrontaa muutenkin, etenkin Kyonin monologien kannalta.

Valitusten sadeltua aikansa Kadokawa keskeytti mangan yhden tankobonin jälkeen ja kielsi sen olemassaolon, joten sitä ei ole enää virallisesti koskaan ollutkaan; päätöksentekoa tuskin hankaloitti se, että Mizunon piirrosjälki oli nätisti sanottuna rumaa. Tämän nolon takaiskun jälkeen Haruhi-mangan tekeminen annettiin Toki wo Kakeru Shoujon mangaversion tehneelle Gaku Tsukanolle, jonka huomattavasti siedettävämpi versio on ilmestynyt Shounen Acessa marraskuusta 2005.

Tsukanon ja Mizunon mangasovitukset

Keväällä 2006 oli sitten lopulta TV-animen vuoro. Ensimmäinen jakso löi alkuteoksia tuntemattomia märällä rätillä kasvoihin, mutta aiemmin mainitut alkuteokset lukeneille suunnatut silmäniskut olivat faneille merkki siitä, että KyoAni on KyoAni vaikka voissa paistaisi. Mikä tahansa muu animaatiostudio olisi leikannut nämä pikku detaljit pois katsojaa vieraannuttavina (puhumattakaan siitä, että ykkösjakson animaatiojäljen ja epäkronologisen esitysjärjestyksen kaltaisia uhkarohkeita yrityksiä olisi uskallettu edes harkita), mutta ei alkuteoksilleen viimeiseen asti uskollinen Kyoto Animation. Tämän jälkeen syntynyt haruhismin tulva lienee vielä kaikilla tuoreessa muistissa.

Toinen kausi oli käytännössä väistämätön, koska alkuteoksissa oli vielä paljon pääjuoniksi sopivia tarinoita: tänä vuonna vihaajien toiveet lopulta täyttyvät, kun Haruhi Suzumiya katoaa. Jo ennen toisen kauden julkistamistakin monet nimittäin arvasivat sen pääjuoneksi otettavan neljäs ranobe The Vanishment of Haruhi Suzumiya, jossa Kyon eräänä päivänä huomaa Haruhin kadonneen ja maailman olevan kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan – aina sitä myöten, että Mikuru ja Yuki eivät tunne häntä ja Koizumi ei ole heidän kouluunsa koskaan tullutkaan. Tämä tarina liittyy kiinteästi, kuten sanottu, aikamatkustustarina Bamboo Leaf Rhapsodyyn: näiden kahden tarinan yhdistettyjen juonenkulkujen nerokkaan limittäiset kausaliteetit tulee olemaan upeaa nähdä animoitunakin.

Viidennen ranoben päättävä tarinapari Snow Mountain Syndrome ja Where did the cat go? puolestaan paitsi solmii edellisestä jatkuneet juonenpätkät loppuun myös tarjoaa kaksiosaisen jakson, ja samasta ranobesta löytyvä Endless Eight puolestaan paitsi tarjoaisi pakollisen uimapukujakson myös vahvistaisi aikamatkateemaa... näin niinkuin esimerkiksi. Kävi miten kävi odotettavissa on kuitenkin vähintään niin moe Yuki, että hampaanpaikat sulavat ajatuksestakin.

Aikaparadoksi! Jos Kyon ei olisi käynyt tapaamassa Haruhia kolmen vuoden takaisessa menneisyydessä, olisiko tämä ylipäätään hänestä kiinnostunut, tutustunut häneen - ja aiheuttanut niitä tapahtumia, joiden ansiosta hän Mikurun kanssa menneisyyteen ylipäätään päätyi?

Kulloistenkin hittien tulemiseen ja menemiseen tottuneiden kyynisten setien voi tietysti olla vaikea niellä sitä, että juuri tämä sarja olisi jotenkin ihmeellinen ja jäädäkseen tullut; kaikkein pahin möykkä syntyy Evangelioniin vertaamisesta. “Kyllä Lainistakin vouhotettiin silloin aikoinaan, vaan mites nyt?” he marisevat.

Japanissakin on kuulunut narinaa, mutta Evangelionin sijaan vertaamisesta Kyukyoku Choojin R:ään – erääseen toiseen fantastiseen koulutarinaan, jolla oli vuonna 1991 mittaamaton vaikutus 70-luvulla syntyneisiin otakuihin. Ajatus, että jokin Haruhin kaltainen voisi olla nyt yhtä tärkeä 80-luvulla syntyneille on näiden vanhemman sukupolven edustajille suunnilleen pyhäinhäväistys.

AnimeNationin vastausmies John Oppligerin mukaan Haruhi kuuluu näiden kanssa samaan kastiin, koska sillä on samanlainen kyky saada katsojansa tuntemaan henkilökohtaista yhteyttä hahmoihinsa (toisin kuin vaikkapa Lain). Selvimmin tämä näkyy siinä, että sekä Evangelion ja Haruhi saavat katsojansa uppoutumaan itseensä syvemmälle ja aktivoitumaan fanina. Asioiden hämäryys synnyttää katsojassa alitajuisen reaktion kaivaa esiin pienimmätkin tiedonmuruset ja jakaa ne muiden kanssa, oli kyse sitten vaikkapa niinkin pienestä seikasta kuin Haruhin absolutismi, Kyonin kännykän merkki tai se, että sekä Nagato että Ayanami olivat Toisen maailmansodan taistelulaivoja.

Lain on itse asiassa varsin hyvä vertauskuva, koska se asettaa asiat kontekstiinsa: myös se iski aikonaan ajan hermoon, koska Matrixin jälkeen kyberpunk oli taas muodissa ja länsimainen harrastajisto koostui suureksi osaksi opiskelijayksiöissään nyhväävistä nörteistä. Lainiin verraten uudemman jumaltytön ympärillä pyörivät tapahtumat ovat kyllä yksinkertaisempia ja helppotajuisempia, mutta samalla koko teos on helpommin markkinoitava. Ja vaikka Lainissa olikin faneille väkevämpi satsi pureskeltavaa ja spekuloitavaa se oli kuitenkin vain kerta-annos; Haruhin tarina jatkuu edelleen, ja sitä tulee aina vain lisää etsittäväksi ja tulkittavaksi. Evangelionille olisi epäilemättä käynyt samoin kuin Haruhille, jos netti olisi ollut sen aikana muutakin kuin pari hullua nyyssiä ja 56-kiloisia yhteyksiä.

Itse asiassa väitteleminen on kuitenkin turhaa, sillä käytännöllisesti katsoen Haruhi on 2000-luvun Evangelion ja Kyuchoo – puhe ei ole enää vain sen laadusta, vaan sen merkittävyydestä. Se on otakumassojen fanaattisen palvonnan ja wannabeälykköjen dissauksen kohde. Se yhdistelee katsojan ala- ja yläpäähän vetoavia elementtejä sopivassa suhteessa helposti kaupaksi menevään pakettiin ja, kuten sanottu, on kohdeyleisönsä tasalla ja puhuu sille sen omalla kielellä. Se on saanut ihmiset ajattelemaan, spekuloimaan, wikeilemään ja esseilemään riippumatta siitä, olisiko siinä alkujaan edes ollut mitään sen kummempaa analysoitavaksi. Ja senkin lopetus tulee todennäköisesti olemaan kömpelö ja epätyydyttävä.

Mutta minä tulen silti rakastamaan sen jokaista sekuntia.

Doojincircle Crazy Clover Clubin näkemys Haruhista.

Maailma mielen mukaan, osa 2

Live a Live oli kirjassa vain latteahko täyteluku, mutta KyoAni teki siitä Haruhin persoonaa valottavan sarjan avainkohdan. Konserttikohtaus on jäljennetty lähes leikkaus leikkaukselta Nobuhiro Yamashitan ylistetystä elokuvasta Linda, Linda, Linda (2005).

Mokaajat ammutaan aamunkoitteessa

Tuotannon laadusta puhuttaessa Kyoto Animation on ehdottomasti nyky-Japanin animaatiostudioiden terävin kärki: välianimointia ei ole ulkoistettu Koreaan, ja yhden sekunnin freimimäärä on kuin kultaisen 80-luvun lamaa edeltäviltä ajoilta. Alkujaan vuonna 1981 perustettu, vuosikymmeniä animaatioalihankkijana toiminut studio nousi otakuyleisön suurempaan tietoisuuteen vuonna 2003 Full Metal Panic? Fumoffulla, jonka pääanimaatiostudiona se toimi ensimmäisenä työnään itsenäisenä yhtiönä. Jo tätä ennenkin sen laadun olivat panneet merkille ne studiot joille se oli tehnyt töitä - mm. Sunrise ja Pierrot - ja niiden tiedetäänkin uudelleenjärjestäneen joidenkin sarjojensa jaksojärjestyksiä saadakseen jonkin tärkeän jakson KyoAnin animoitavaksi.

Vasta päästyään tuottamaan animesarjan kokonaan itse studio kuitenkin räjäytti pankin: Keyn visual noveliin perustuva Air (2005) oli TV-sarjalta niin ennennäkemätöntä jälkeä, että jotkut vitsailivat KyoAnin työntekijöiden myyneen talonsa sen rahoittamiseksi. Sen laadusta kertoo paljon se, että se oli monien mielestä paremmin animoitu kuin Toein samana vuonna tuottama elokuvasovitus samasta tarinasta. KyoAni on kuitenkin jatkanut laadullisesti samalla linjalla siitä lähtien; en tiedä uhrataanko sen ovien takana pikkuvauvoja demoneille vai mitä, mutta osansa asiaan on varmasti ainakin sillä että se ei perinteisesti ole työskennellyt kuin yhden projektin parissa kerrallaan.

(Toisin sanoen ne jotka eivät tykänneet Bamboo Leaf Rhapsodyn animaatiojäljestä saavat syyttää K-ON!:ia. Where's you god now?)

Studion myöhemmät työt Kanon, Clannad ja jopa huomattavasti yksinkertaisemmalla tyylillä toteutetut Lucky Star ja K-ON! ja huokuvat kaikki samaa ehkä hieman persoonatonta mutta eittämättä tinkimätöntä laatua. Tämä työläys näkyy myös niitä edeltäneessä Haruhissa: ensimmäisen jakson huojuvat näyttelijät ja kamera, huono kontrasti, vaihteleva kuvantarkkuus ja kömpelöt zoomaukset suorastaan alleviivaavat sitä, kuinka pikkutarkkaa työtä koko sarja teknisesti on. Haastatteluissa onkin myönnetty, että ensimmäinen jakso oli kaikista sarjan jaksoista ehdottomasti työläin, koska on niin paljon vaikeampaa luoda huonosti kuvatulta näyttävää kuin “normaalia” animaatiota – mikä KyoAnin tapauksessa tarkoittaa joka tapauksessa mykistävää freimisekuntimäärää, vain hyvin harvoin putoavaa detaljimäärää, ruumiinkieltä korostavaa hahmoanimaatiota, harkittuja kuvakulmia, realistisia kasvonilmeitä – sekä sellaisia pikku lisämausteita kuin ohimennen käytettyjä kalansilmälinssiefektejä ja linssikiiltoja. Nishinomiyan kaupungin katukuva ja sen pohjoinen lukio on jäljennetty ruudulle lähes pilkuntarkasti, kuten lokaationbongausmahdollisuuksista höperöksi menevän otakuyleisön sarjoissa nykyään on tapana.

Etsi kymmenen eroavaisuutta.

Sarja loistaa kuitenkin myös tuotantonsa muilla kuin animaatioteknisillä ansioilla, vaikkei sen teossa erityisen nimekästä väkeä heilukaan; seiyuut ovat (tai ainakin olivat) vähemmän tunnettuja tapauksia, eikä lähes täysin tyhjästä ilmestyneen säveltäjä Satoru Koosakin CV:stä löydy Haruhin soundtrackin lisäksi juuri mitään muuta kuin erään Dreamcast-pelin rajoitetun painoksen mukana tulleen pidennetyn soundtrackin erään biisin sovitus (vai lieneeköhän edes sama henkilö?) ja sittemmin Motteke! Sailor Fuku. Tomokazu Sugitan loputtomat vuodatusmonologit Kyonina toimivat koko sarjan kantavana selkärankana, Haruhin rooli laukaisi aiemmin vain Death Noten Misana tunnetun Aya Hiranon lopullisesti idolitaivaan muiden tähtien joukkoon ja Yuki Matsuokan konekiväärimäinen tulkinta Tsuruya-sanista kehitti hahmon ympärille suhteettoman kokoisen fanikultin, vaikka tämä esiintyy koko sarjassa vain kahdessa kohtauksessa. Koosakin mieleenjäävät taustamusiikit taas vaihtelevat peruspimputuksista dramaattisiin oopperahoilauksiin ja svengaavista orkesterisävellyksistä adrenaliinia pumppaavaan konemusiikkiin – ja jopa tangorytmeihin.

Sovitus on KyoAnille tuttuun tapaan niin uskollinen kuin järkevyyden rajoissa on mahdollista. Tämä pätee etenkin ensimmäiseen ranobeen perustuvien jaksojen kohdalla; jokainen kohtaus, puheenaihe ja Kyonin sisäisen monologin osa on siirretty sovitukseen lähes sellaisenaan, vain ajoittain hyvin vähän typistellen. Ranobeissa ei ole aina täysin selvää, mikä osa Kyonin kerronnasta on hänen ääneenajatteluaan ja mikä sisäistä monologiaan – toisilla henkilöillä kun on toisinaan tapana vastailla ja kommentoida sellaisiinkin hänen lauseisiinsa, joita ei ole kirjoitettu lainausmerkkeihin – mutta nämäkin pikku detaljit on välitetty sovitukseen pilkuntarkasti.

Tapahtumia on muutettu vain sellaisissa tapauksissa joissa värittäminen on visuaalisen median toimivuuden kannalta pakollista; esimerkiksi 10. jakson taistelukohtauksen miljöö on muutettu umpinaisesta luokkahuoneesta psykedeeliseksi teknoulottuvuudeksi, mutta itse taistelukoreografia seuraa alkuteosta lähes hypyntarkasti.

Kaikkeen audiovisuaaliseen viihteeseen pätee se, että työ on tehty hyvin kun katsoja ei edes huomaa sitä. KyoAni on sisäistänyt tämän periaatteen paremmin kuin hyvin; Ishiharan ohjaus rullaa niin sujuvasti, ettei siihen juuri tajua kiinnittää huomiota tapahtumien seuraamiselta. Ohjaus myös kääntää alkuteoksen heikkoudet – kuten sen, että siinä puhutaan paljon mutta näytetään vähän – vahvuuksiksi: kun jotain sitten lopulta tapahtuu se iskee kahta lujempaa. Kontrasti näennäisen rauhallisen kouluelämän ja yliluonnollisen hulabaloon välillä voimistaa jännitettä molemmissa.

Hyppäys "kahdestaan koulun jälkeen tyhjässä luokassa" -kohtauksesta sitä seuranneeseen kohtaukseen olisi tuskin voinut olla yllättävämpi, eikös vain?

< !-- All your computer are belong to us -- >

Pelkät tuotantoarvot eivät tietenkään riitä ilmiön luomiseen, kuten jo aiemmin mainitsin. Otakuyleisön huomio saatiin vangittua kahdella aseella: tuomalla sarjan todellisuus katsojien luo Internetiin ja hämäämällä katsojia luulemaan että kaiken takana on enemmän kuin mitä päälle päin näkyy, saaden heidät arvailemaan ja spekuloimaan.

Ensimmäinen näistä on tehokasta viraalimarkkinointia, joka sai tietysti heti apinoijia: esimerkiksi keväällä 2007 pyörineen iDOLM@STER: XENOGLOSSIAn päähenkilöllä on oikea blogi netissä. Vain Haruhin tuottanut Kadokawa on kuitenkin toistaiseksi onnistunut tekemään siitä samanlaisen taiteenlajin: sarjan nettisivu Haruhi.tv (jonka Kyon “teki” seitsemännessä jaksossa) heijasteli sarjan tapahtumia sen pyöriessä – kun sivusto sekosi sarjassa, se sekosi myös tosielämässä – ja samaa on jatkettu siitä lähtien: Haruhin kymmenennessä jaksossa Mikurusta ottamat ja nettiin laittamat kuvat löytyivät pitkään sivuston alakansiosta /mikuru/ (ja kolmannen DVD:n alakansiosta /_MIKURU/), ja pitkin sivustoa löytyy ilkamoivia pseudolisätietoja tarjoavia valkoisia tekstejä valkoisella pohjalla. Kadokawa halusi pitää kaikki langat käsissään ja hoiti sarjan R1-julkaisun järjestelyt viisaasti itse Kadokawa USA:n kautta; joulukuussa 2006 sarjan länsimaiset fanit päätyivät tarkkailemaan salaperäisiä livevideopätkiä sisältävän, sittemmin tyhjennetyn nettisivusto Asosobrigade.comin parin tunnin välein muuttuvia metatageja ja metsästämään “lipsahduksia” siitä, kuka sarjan oli lisensoinut. Kesäkuussa 2007 livevideoista pääsivät nauttimaan myös japanilaiset, kun toinen tuotantokausi vahvistettiin Haruhi.tv:een piilotetulla videopätkällä, jossa näytettiin “turvakameran kuvaamaa” kuvaa Bamboo Leaf Rhapsodyn avainkohtauksesta.

Viimeinen tämänkaltainen muistutus kakkoskauden tulossaolosta saatiin 18.12.2007 kello neljä aamulla, kun Haruhi.tv “katosi” ja jätti jälkeensä salasanatehtävän, jossa SOS-danin jäsenten nimien alkukirjaimet syöttämällä pääsi sivulle joka sisälsi muutamia lisätietoja toisesta kaudesta – ja kuvan Yukista neljännen kirjan avainkohtauksessa. Päivämäärät näyttelevät julkistuksissa tärkeää osaa: toinen kausi julkistettiin tanabatana – Bamboo Leaf Rhapsodyn tapahtumapäivänä – ja Haruhi.tv:n katoaminen tapahtui samana päivänä ja kellonaikana kuin Haruhin katoaminen neljännessä kirjassa.

Tämä kohtaus tulee olemaan Vanishmentin viimeisessä jaksossa. Vartokaamme sitä.

Toinen huomionvangitsija ovat sarjan sisältämät pienet yksityiskohdat, jotka saavat katsojat yrittämään palapelin kokoamista keinolla millä hyvänsä ja käymään sarjaa läpi ruudunkaappaus ruudunkaappaukselta. Esimerkiksi OP-animaatio on malliesimerkki siitä, miten asioita voi piilottaa ihmisten nenän alle niin että he tajuavat niin tehdyn vasta kun salaisuus on jo paljastunut: se sisältää vihjeitä siitä, mitä sarjassa tule tapahtumaan (veitsi välähtää – kirja putoaa lattialle) ja sellaiseenkin, mitä sarjassa ei vielä edes käsitelty. Jälkimmäinen pätee myös ED-animaatioon: kuuluisan miljoonaan kertaan faniversioidun tanssikoreografian aukkokohdissa esitetään still-kuvia muutamista kohtauksista joita ensimmäinen kausi ei kattanut – Mikurusta harjoittelemassa dojikkoilua Haruhin käskystä (2. kirja), elokuvan kuvauksista (2. kirja), SOS-danin joulujuhlasta poro-Kyoneineen (4. kirja).

Tätä tarkoitusta tukee myös epäkronologisuus, olkoonkin että sen perimmäinen tarkoitus oli alun perin vain tasata juonen huippukohdat. Sen ansiosta sarjalla ei ole yhtä oikeaa katsomisjärjestystä vaan se on tarkoitettukin katsottavaksi kahteen kertaan – ensimmäisen kerran juonen vuoksi, toisen kerran hahmonkehityksen vuoksi. Siksihän DVD-järjestys onkin kronologinen. Esitysjärjestyksessä katsoen sarjan hahmonkehitys on eittämättä töksähtelevää, mutta asia muuttaa täysin kun jaksot katsoo kronologisessa järjestyksessä: paras esimerkki on jälleen kerran neljäs jakso, jossa Haruhi pohtii näyttäisikö Mikuru cheerleaderasuisena paremmalta poninhännän kanssa – mutta luopuu ajatuksesta huomattuaan Kyonin katselevan ja muistettuaan, mitä tämä oli sanonut ”edellisessä” eli viimeisessä jaksossa. Hänen tietoisuutensa Kyonin läsnäolosta (esimerkiksi vaatteiden vaihdon suhteen) lisääntyy kronologisessa järjestyksessä katsoen selkeästi hiljalleen; selvästi derederellä tavalla hän käyttäytyy jaksoissa 8, 12, 13 ja 14. Koizumin eräässä myöhemmässä kirjassa tekemän huomion mukaan mukaan Haruhin luonne on tasoittunut ja positiivistunut huomattavasti sitten jakson 14 tapahtumien, jotka myös hän itse muistaa mutta joita hän luulee uneksi; harmi vain, että sarjan eteneminen sellaisenaan vaatii status quoa romantiikan suhteen.

Nelituntinen seiyuukonsertti Suzumiya Haruhi no Gekisou pidettiin 16.3.2007 Saitamassa, Omiya Sonic Cityn täyteenahdetussa 2500 henden salissa. Lipunostomahdollisuudet arvottiin, kuten Lucky Starin 15. jaksoon on ikuistettu.

2000-luvun otakut

Kaikki tämä ei tietenkään tarkoita ettäkö Kyoto Animation olisi sarjan toteutuksen suhteen kaiken kritiikin yläpuolella – esimerkiksi Kyonin Asakuraa koskevat jorinat leikattiin pois jo muutenkin dialogiraskaasta toisesta jaksosta, mikä on sääli, koska hahmo ei lopultakaan saanut sen kummempaa esittelyä ennen kymmenennettä jaksoa – mutta sitä ei käy kieltäminen, että vastaavaan ei olisi pystynyt mikään toinen animaatiostudio. Voi vain kuvitella, kuinka monella tapaa tämänkin sovituksen olisi voinut tehdä väärin.

Samaisessa artikkelissaan – jonka fokus oli Haruhin vertaamisessa Evangelioniin – Lehtinen totesi edellisen olevan “pitkästä aikaa ensimmäinen otakusarja, joka on tämän päivän tasalla – ensimmäinen lajissaan sen jälkeen kun näimme pyramideja ja kloonialtaita syvällä maan uumenissa ja atrainta heiteltiin kuuhun.” Tätä väitettä ei juuri voi kiistää; otakuyleisö on ottanut Haruhin omakseen aivan toisella tavalla kuin minkään toisen sarjan yli vuosikymmeneen, ja kaikesta päätellen se tulee elämään eri muodoissa vielä vuosia. Fanit hyväksyvät formaatinvenytykset ja RPG-crossoverit korviaan lotkauttamatta ja hihittelevät umpisurkeille cosplaypornoleffoille pitämättä mitään tästä mitenkään erikoisena.

Mutta ilman kaikkia oiheisilmiöitäänkin Haruhin on pakko myöntää olevan omaperäinen teos; genremäärittelyjä näin sujuvasti väistelevät sarjat ovat nykyään todella harvassa. Haruhi on parodinen olematta parodia ja humoristinen olematta komedia; siinä on haaremielementtejä ilman että se olisi haaremisarja, siinä on toimintaa ilman että se olisi toimintasarja... puhumattakaan siitä, että näin liukkaasti katsojaa tämän omilla ennakko-oletuksilla takaraivoon täräyttelevää animesarjaa ei ole nähty sitten Paranoia Agentin. Kuinka moni voi väittää, ettei aluksi arvellut Asakuran puhuvan jostain romanttisesta?

Ja parasta kaikesta on, että tästä sillisalaattimaisesta rakenteesta huolimatta se ei hajoa kaoottiseksi mössöksi jossa se ei onnistuisi kunnolla missään genre-elementissään, jossa sen epätasainen rakenne ei olisi yllätyksellinen vaan töksähtelevä ja jossa huumori tukahduttaisi draamaa ja päinvastoin (à la suurena humoristina itseään pitävän Seiji Mizushiman ohjaama Fullmetal Alchemist); sen sijaan se yksinkertaisesti toimii.

Eri asia sitten on, pitääkö kohdeyleisön miellyttämistä huonona asiana. “Just because you’re telling your audience ahead of time that you’re pandering to them doesn’t mean that you’re not”, tuhahteli ANN:n kriitikko Bamboo Dong.

Loppujen lopuksi Haruhin menestystarinassa ei ole kuin yksi heikko lenkki: Nagaru Tanigawa itse. Vuosien kuluttua yllättäen valtavaksi noussut suosio on ilmeisesti aiheuttanut hänelle paineita jatkon suhteen, minkä takia hänellä ei tunnu olevan oikein itselläänkään koherenttia kuvaa siitä kuinka Kyonin ja kumppanien toinen lukiovuosi etenee; yhdeksäs ranobe ilmestyi paljon alkuperäistä ilmoitettua julkaisuajankohtaa myöhemmin, ja kymmenennelle ei ole vielä ilmoitettu edes päivämäärää. Mitä pidemmälle sarja on edennyt sitä enemmän taka-alalle itse nimihenkilö on jäänyt; asioihin osallistumaton katalysaattori on nyt Kyonin sijasta hän itse, ja sarja on alkanut muistuttaa yhä enemmän “Kyonin, Yukin, Mikurun ja Koizumin maagisia seikkailuja.” Tulevat vuodet tulevat näyttämään, onnistuuko Tanigawa kokoamaan tämän kaiken kasaan kunnialla.

Maailma mielen mukaan, osa 1

Tätä kirjoittaessani viimeinen Animecon pariin vuoteen on täydessä käynnissä. Itse jätän tapahtuman tällä kertaa vaihteeksi kokonaan väliin, mutta jotenkin tuntuu siltä että tapahtumaa tullaan muutenkin dokumentoimaan ansiokkaasti - usealla suunnalla tunnutaan olevan jo lähtökuopissa. Sillä välin voisin jatkaa viimeviikkoisella Haruhi-linjalla ja postata tänne parissa osassa Otakussa 3/2007 ilmestyneen juttuni kyseisestä sarjasta - oli tarkoitus tehdä se jo aikaa sitten, ennen toisen kauden alkamista, mutta muut kiireet painoivat päälle ja se tavallaan jäi väliin. Juttu on kirjoitettu 2007 enkä ole muutaman kommentin lisäämistä lukuunottamatta päivittänyt tekstiä julkaisemisen jälkeen, joten monet siinä mainitut asiat ovat tietysti jo vanhentuneita. Perustelut kuitenkin pitänevät vettä edelleen.

Kakkoskausi oli juttua kirjoitettaessa vain kaukana horisontissa siintävä epävarma kajastus, ja sitä on odotettu kuin kuuta nousevaa monta vuotta. Parhaillaan se on kuitenkin venyttämässä Endless Eightiä viisijaksoiseksi, mitä pitäisin jo selvänä merkkinä siitä että sikariportaasta on jaeltu tiukkoja toimintaohjeita (jotka eivät varmaankaan ole olleet ihan kaikkien mieleen tuotannon puolella). Tähän asti Kyoto Animation on tunnettu pilkuntarkoista sovituksistaan, joten se että nyt otettaisiin tällaisia taiteellisia vapauksia ja uhrattaisiin puoli tuotantokautta sivutarinalle joka alkuteoksessa selvitettiin ensimmäisellä kerralla... on vain vaikea uskoa. Kenties tämäkin asia selviää meille tulevina kuukausina.

Mutta se toisesta kaudesta. Palataan takaisin alkuun.

****

Mikä tekee teoksesta suositun? Animesarjoista puhuttaessa arvosteluilla on käytännössä olematon merkitys, sillä nykymaailmassa sana hyvyydestä ja huonoudesta kiertää suusta suuhun paljon niitä nopeammin. Tuotantoarvot ovat yksi tärkeä tekijä: animaatioon uhrattu vaiva ja raha, musiikki ja tunnetut tekijät ovat avainasemassa sarjan suosion synnyttämisessä ja vakauttamisessa. Ne eivät kuitenkaan ole niitä koukkuja, jotka luovat ilmiöitä.

Erään katsantokannan mukaan teoksella on kaksi aluetta vaikuttaa, jos tuotantoarvot jättää huomiotta: on tähdättävä joko katsojan ylä- tai alapäähän. Yläpäähän vaikuttamiseen kuuluvat käsikirjoitukselliset ja taiteelliset ansiot, älyllinen vetoavuus sekä koskettavuus, alapäähän puolestaan kaikki fanserviceksi laskettava erotiikka, väkivalta ja coolius. Esimerkkejä ala- ja yläpäihän vetoavista laatusarjoista voisivat olla vaikkapa Paranoia Agent ja Black Lagoon. Dragon Ballin ja Death Noten kaltaiset todella supersuositut sarjat vetoavat hyvin usein molempiin.

Mitään pettämätöntä mestariteoksen reseptiä ei tietenkään ole olemassa, sillä asioihin vaikuttavat monet sellaisetkin asiat joihin teoksen tekijöillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa – nopealiikkeiset trendit, toisilla kanavilta samalla ohjelmapaikalla esitettävät ohjelmat, puhdas sattuma. Aina silloin tällöin sattuu kuitenkin niin, että useammat sinänsä vähäiset tekijät sattuvat osumaan saumattomasti yhteen teoksessa, joka sitten fuusioituu osiensa summaa suuremmaksi kokonaisuudeksi. Jos tällainen teos sattuu osumaan sopivaan saumaan ja tekemään hyvän ensivaikutelman, siitä tulee hitti. Ja jos yhteisö päättää – luoja ties mistä syystä – ottaa sen omakseen ja kohottaa sen palvontansa kohteeksi, siitä tulee ilmiö.

Juuri näin kävi sarjalle nimeltä Suzumiya Haruhi no yuu’utsu, Haruhi Suzumiyan melankolia, jonka Kyoto Animation oli valinnut vuoden 2006 kevätsarjakseen. Se perustuu Nagaru Tanigawan kirjoittamaan ja Noizi Itoon kuvittamaan light novel- eli ranobesarjaan, joka ilmestyi ranobelehti The Sneakerissa ja jota ei ennen animesovituksensa alkua ollut mitenkään erityisen tunnettu tai suosittu. Animea ei hypetetty ennakkoon mitenkään erityisen paljon, eikä (niin ikään Kadokawan julkaisema) Newtype puffannut sitä tavanomaista puolen sivun juttua enempää; ensimmäisten jaksojen jälkeen sana vain yksinkertaisesti alkoi kiertää.

Foorumikeskusteluja ja blogeja seuraamattakin tämän saattoi aistia ”muutoksena Voimassa”; YouTuben täyttävistä cosplaytanssivideoiden sekä OP- ja ED-crossovereiden vyörystä, 2chanin kollektiivisesta otakutajunnasta kumpuavan fanitaiteen, doojinshien ja meemien loputtomasta virrasta. Kesäkuuhun 2007 mennessä aiemmin melko tuntematon, silloin yhdeksänosainen ranobesarja oli myynyt yhteensä 4300 000 kappaletta. Newtypen mittauksissa se oli pitkään Japanin suosituin TV-anime. Uusi ilmiö oli syntynyt, ja se oli tehnyt sen viikoissa.

Jos Neon Genesis Evangelion oli aikoinaan evankeliumi uudelle sukupolvelle otakuja on Haruhi Suzumiya sitä nykyiselle sukupolvelle. Miten ja miksi näin kävi?

Mary sue, sanovat - siis huonosti rakennettu täydellinen henkilöhahmo vailla vikoja. Mutta miksi Haruhi sitten on täynnä luonnevikoja? Tarkoittaako mary sue nykyään vain "hahmo josta en pidä"?

Pitkästynyt jumala

Kun ensimmäisen kerran kuulin sarjasta en aluksi oikein saanut otetta siitä, mikä siinä oli saanut puoli Internetiä tahdottoman fanitusreaktion valtaan ja ihkuttamaan sitä parhaaksi TV-animeksi vuosiin. Joka puolelta tuntui löytyvän sama paikasta paikkaan kopioitu premissikuvaus, joka sai sarjan kuulostamaan tylsältä ja rasittavalta – ”eccentric girl Haruhi Suzumiya and her crazy antics” ja niin edelleen. Näin siis aina siihen asti, että katsoin ensimmäisen jakson.

Lukijoiden joukossa tuskin on kovin montaa joka ei tietäisi mistä sarja kertoo, mutta kerrataan kuitenkin varmuuden vuoksi. Tarinan päähenkilö on ensimmäistä lukiovuottaan aloittava poika, jota kutsutaan Kyoniksi (hänen oikeaa nimeään ei ikinä mainita, eikä hänen kotinsa portilla ole nimikylttiä) ja joka ei ole koskaan uskonut Joulupukkiin. Uskonsa kaikkeen muuhun fantastiseen hän menetti yläasteen lopulla, ja siitä lähtien hän on valmistautunut henkisesti elämään tavallista ja tylsän yllätyksetöntä elämää. Hän huomaa kuitenkin etteivät kaikki ole valmiita tekemään samoin, kun ensimmäisenä koulupäivänä hänen takanaan istuva tyttö esittäytyy luokalle sanoin: ”Olen Haruhi Suzumiya itäiseltä yläasteelta. Tavalliset ihmiset eivät kiinnosta minua. Jos täällä on muukalaisia, aikamatkustajia, ulottuvuusmatkaajia tai psyykikkoja, tulkaa luokseni.”

Kyonin katalysoimana Haruhi päättää perustaa oman kerhonsa, SOS-danin, maailmaa piristämään. Sen jäseniksi päätyvät ilman oman tahtonsa vaikutusta myös hiljainen lukutoukka Yuki Nagato, hyvinvarusteltu ja ujo kakkosluokkalainen Mikuru Asahina sekä mystinen vaihto-oppilas Itsuki Koizumi, jotka tulevien päivien aikana uskovat kukin vuorollaan Kyonille salaisuutensa: jokainen heistä on matalalla oman tahonsa hierarkiassa oleva, Haruhia tarkkailemaan lähetetty agentti. Yuki on kosmisen Keskittyneen Dataentiteetin lähettämä humanoidirajapinta, Mikuru aikamatkaaja tulevaisuudesta, Koizumi puolestaan psyykikkoryhmän jäsen; toisin sanoen he ovat juuri niitä, joita Haruhi haluaisi löytää.

Jokainen näistä tahoista oli aloittanut tutkimuksensa sen jälkeen, mitä tarinan alkaessa oli tapahtunut kolme vuotta sitten: näiden kolmen käsitykset siitä mitä tuolloin itse asiassa tapahtui vaihtelevat – Dataentiteetti huomasi massiivisen infopurkauksen, tulevaisuudessa havaittiin aikajäristys jota pitemmälle menneisyyteen matkustaminen ei onnistunut ja psyykikot huomasivat saaneensa kummallisia voimia – mutta kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että niiden keskipisteessä on nimenomaan Haruhi. Kysymys siitä ovatko Yuki, Mikuru ja Koizumi saati heidän organisaationsa ylipäätään olemassa vain siksi että Haruhi halusi kohdata heidänlaisiaan riippuu painostavana ilmassa, vaikkei sitä ääneen sanotakaan.

Enin osa kirjasarjan alkupuoliskon tarinoista kutoutuu sen ympärille, että Haruhin ympärilleen keräämä nelikko yrittää estää häntä pitkästymästä tai turhautumasta; kun näin käy hän luo tiedostamattaan heisakukan eli “suljetun tilan”, aution ja synkän rinnakkaisulottuvuuskuplan, jonka sisällä raivoaa valtava valojättiläinen shinjin ja joka laajetessaan saattaisi nielaista koko maailman. Se miten Haruhi tämän tekee on kaikille mysteeri, mutta joka tapauksessa on selvää, että ympäröivä maailma muokkautuu hänen alitajuntansa mukaan; sen tila on tavallaan hänen untaan. Esimerkiksi viidennen kirjan luvussa Endless Eight hän jopa silmukoi ajankulun niin, että kesäloman lopun samat kaksi viikkoa toistuivat asianomaisten tiedostamatta lähes 600 vuoden ajan - koska hänestä tuntui, että hän ei ollut saanut tehtyä kesäloman aikana kaikkea mitä olisi halunnut.

Näin ollen Haruhia on estettävä kyllästymästä maailmaan, tai hän saattaa tiedostamattaan tuhota sen ja luoda uuden tilalle. Itse asiassa ei ole olemassa mitään varmaa tapaa todistaa, ettei hän olisi tehnytkin niin jo – esimerkiksi ensimmäisen ranoben lopussa (eli jaksossa 14).

Miksikö Haruhille ei sitten voisi kertoa, että avaruusolentoja, aikamatkaajia ja psyykikkoja on olemassa? Koizumin teorian mukaan Haruhi on kuitenkin kaikista omituisuuksistaan huolimatta loppujen lopuksi rationaalisesti ajatteleva ihminen (minkä vuoksi hän vain toivoo paranormaaliuksien olemassaoloa, ei varsinaisesti usko niihin – ja mistä syystä hän ei ole vain yksinkertaisesti luonut uutta maailmaa, jossa nämä olisivat jokapäiväisiä asioita), joten hän ei välttämättä uskoisi vaikka hänelle kerrottaisiinkin. Ja jos nämä asiat olisivat jokapäiväisiä, olisivatko ne enää erikoisia ja kiinnostavia?

“Eivät ne tule noin vain sattumalta ilmestymään nenämme eteen! Tajuatko, kuinka harvinaisia sellaiset ovat? Jos löydämme sellaisia meidän on tartuttava niitä kurkusta, sidottava ne ja ripustettava ne roikkumaan etteivät ne karkaa! Tyypit jotka vain sattumalta nappasin liittymään kerhoomme eivät voi olla niin harvinaisia ja arvokkaita!” raivosi Haruhi Kyonin yritettyä kertoa hänelle miten asiat olivat jakson 14 tapahtumien jälkeen - osoittaen Koizumin arvelun oikeaksi.

Sitä ollaan niin tsunderea ja luullaan kaikkea viime yönä tapahtunutta harvinaisen typeräksi uneksi. Mutta siitä huolimatta muistetaan mitä Kyon sanoi poninhännistä.

Aivokutinaa

Suuri osa tarinan kiinnostavuudesta piileekin juuri sen monisyisyydessä ja tulkinnanvaraisuudessa. Paljonlukeneena mutta kokemattomana kioskikirjailijana Tanigawa hyppii tarinan aikajanalla edestakaisin kirjoitusblokkiensa tahdissa, viljelee teksteissään viittauksia ja avoimia langanpätkiä joihin voi myöhemmin tarttua ja rakentaa niiden päälle uusia tarinoita sekä selittelee ja keksii uusia asioita jälkikäteen; tuoreimpana käänteenä ovat toisen Haruhin kaltaisia voimia omaavan tytön ja tätä piirittävien toisten dataentiteetin, aikamatkaajien ja psyykikoiden esitteleminen tarinaan. Ja kuka muukaan tämä olisi kuin jo ensimmäisessä kirjassa mainittu Kyonin yläasteaikainen “outo tyttö” jonka kanssa hänen luultiin seurustelevan, Sasaki.

Sitä ei tietenkään käy kiistäminen, etteikö sarja tämän kaiken retconnaamisen ja paikkailun jäljiltä olisi melkoisen kaoottinen tilkkutäkki. Tarinan kausaliteeteista annetaan itse asiassa niin vähän varmaa tietoa, että sarjan fanien joukossa jopa hahmojen epävarmoja spekulaatioita pidetään kanonisina totuuksina – esimerkiksi Haruhin jumaluutta, vaikka kyseessä onkin vain Koizumin näkökanta asiasta. Yukin ja Mikurun mielipide asiasta taas on se, että Haruhi ei voi olla Jumala koska hän on osa ympäröivää maailmaa – hänen on siis täytynyt saada voimansa jostain tai joltain. Lisäksi ne eivät ilmeisesti ole vielä täysin kehittyneet, koska hän ei ole niistä tai niiden seurauksista tietoinen.

Mitään korkeampaa taidetta Haruhi siis ei ole; se on kuitenkin yksinkertaisesti paljon mielenkiintoisempaa ja osallistumaan houkuttelevampaa kuin enin osa nykyään tehtävästä seinenanimesta. Ensimmäisen kauden ohjaaja Tatsuya Ishihara sanoi projektin saatuaan luulleensa sitä itsekin aluksi KyoAnille tavanomaiseksi söpöt-tytöt-tekee-söpöjä-juttuja -moesarjaksi, mutta huomanneensa pian pinnan alla piilevän jotain muutakin. “Se kutkutti mielikuvitustani”, hän summasi.

Itoon kuvitus kahdeksannesta ranobesta ja välähdysmäinen kuva ensimmäisen kauden OP-animaatiosta.

Tärkein syy tähän kutkuttavuuteen on se, että kokonaisuus on toistaiseksi reunaton palapeli, jota Tanigawa täydentää hiljalleen tarinan edetessä. Haruhi-ilmiön dissaajilta on yleensä hukassa se yksinkertainen fakta, että suurimmaksi osaksi ensimmäiseen ranobeen pohjautuva ensimmäinen kausi on vasta konseptin ja alkuasetelman esittely; siinä esiteltiin hahmot ja heidän paikkansa tarinassa, eikä juuri muuta. On ihan perusteltua ajatella, että jos Haruhi sai tällaisen ilmiön aikaan jo pelkällä pohjustuksellaankin tulee olemaan mielenkiintoista nähdä mitä se tekee sitten, kun animaatioksi päästään sovittamaan tarinan niitä osia joissa tapahtuukin jotain – tuleeko kyseessä olemaan vuosia jatkuva fanifiesta vai pilviin asti nousseiden odotusten aiheuttama kollektiivinen pettymys?

Päähenkilöt ovat selkeästi personoituja, mutta näiden lukijalle hämärien taustojen takia Tanigawalla on runsaasti pelivaraa paljastaa heistä jatkossa yhtä sun toista uutta sen mukaan mitä hänen mieleensä sattuu juolahtamaan. Poikkeusta tästä ei tee edes Kyon, vaikka hän onkin tylsyyden, tavallisuuden ja samaistuttavuuden perikuvaksi tarkoitettu tabula rasa – hänen perheestään olemme nähneet vain hänen siskonsa, eikä hän harrasta mitään. Ranobeissa on kuitenkin kerrottu sen verran että hän oli aikoinaan ihastunut serkkuunsa, ja hänen aiemmasta elämästäänkin paljastuu myöhemmässä vaiheessa sarjaa pikku detaljeja.

Koizumi on ikirento nojatuolistrategisti, jonka tärkein rooli tapahtumissa on yleensä esittää Kyonille vaihtelevia teorioitaan siitä, millaisessa lirissä he sattuvat kulloinkin olemaan ja miksi. Esimerkiksi erään hänen teoriansa mukaan Haruhin jatkuvasti rooliasuihin tunkema Mikuru vain teeskentelee ujoa ja arkaa voidakseen kontrolloida Kyonia ja sitä kautta myös Haruhia, tai on valittu tehtäväänsä juuri siksi että hän sellainen on – sinälläänhän hän vaikuttaisi aika epätodennäköiseltä kandidaatilta menneisyyteen lähetettäväksi salaiseksi agentiksi. Eikö olisi aika hassua, että tämä vain sattuisi olemaan täsmälleen Kyonin unelmatytön kaltainen?

Yuki taas – näennäisestä staattisuudestaan huolimatta – on yleensä juuri se henkilö, jonka toimet joko kulisseissa tai näyttämöllä suoranaisesti vaikuttavat asioihin ja hyvin usein myös pelastavat koko lössin pinteestä. Ulkoisesti hän on täysin biologinen ja ihmisenkaltaiseksi rakennettu olento, mutta hänellä on kyky manipuloida ”dataa”; käsite, joka dataentiteetin näkökulmasta sisältää käytännössä kaiken, mukaanlukien fyysisen materian. Myöhemmin käy ilmi että hän pystyy myös esimerkiksi injektoimaan ihmisten verenkiertoon nanorobotteja näiden rannetta puremalla; hän ei myöskään vanhene eikä rusketu lainkaan, ja hänen ruumiinlämpönsä on matala ja vaihtelematon. Yukiin Tanigawa on upottanut enimmän osan scifiviittauksistaan: hän kuvaa tämän lukemassa Dan Simmonsin Hyperionin tuhoa, ja Keskittynyt Dataentiteetti on epäilemättä Fred Hoylen klassikon Musta pilvi inspiroima. Animesovituksessa Yuki näytetään lukemassa monia muitakin scifikirjoja, joilla kaikilla on jokin yhteys kulloisenkin jakson tapahtumiin.

Tärkein hahmo on tietysti Haruhi itse: nukkuva Azathoth, joka tiedostamattaan pyörittää maailmaa ympärillään mutta ei suostu tiedostamaan kokevansa vetoa siihen ainoaan miespuoliseen henkilöön, joka on koskaan osoittanut ymmärtävänsä edes osaa hänen käytöksestään. Jos jostain päätetään arvonnalla tai se on sattuman varassa lopputulos päätyy yleensä olemaan juuri sellainen kuin Haruhi alitajuisesti haluaisi – Kyon päätyy baseballpelissä viimeiseksi lyöjäksi, hän ja Haruhi tuntuvat istuvat luokassa aina peräkkäin, hän ja Haruhi päätyvät kävelemään kotiin saman sateenvarjon alla vaikka aamulla sateen todennäköisyys olikin säätiedotuksen mukaan vain kymmenen prosenttia, ja niin edespäin.

Kyon sanoi Yukin lukeneen kirjaa "erään pienen Saturnuksen kuun tuhosta tai jostain", koska ei ilmeisesti tuntenut John Keatsin runoa johon kirjan nimi viittaa, eikä kreikkalaista titaania jonka mukaan sekä runo että kuu on nimetty. Animessa näkyvä kansikuva on kuitenkin selvästi Hyperionin eikä sen jatko-osan; kenties Tanigawa viittasi tekstissä Hyperionin tuhoon vain koska ei keksinyt Kyonin suuhun sopivia sanoja viittaamaan ensimmäiseen kirjaan, ja pyysi korjaamaan asian animesovitukseen. Sarjan toinen osahan olisi aika epätodennäköinen lainaan annettava.

Kyonin järjestys, Haruhin järjestys

Ylimääräistä kieppiä animesovitukseen saatiin lähettämällä sen jaksot epäkronologisessa järjestyksessä; eiväthän tarinat etene ranobeissakaan aikajärjestyksessä, vaan Kyon huokailee jo syksyyn sijoittuvassa toisessassa kirjassa kaikkea sitä kummallista, mitä kesällä tapahtui ja joista kertovat tarinat Tanigawa kirjoitti vasta myöhemmin. Kaikkia tarinoita ei myöskään julkaistu The Sneakerissa kirjoitusjärjestyksessä. Tämä on varmasti Tanigawalle siinä mielessä kätevää, että hän voi jatkaa tarinoiden kirjoittamista niitä sopiviin vuodenaikoihin sijoitellen ilman maailmansa ajan liian nopeaa kuluttamista.

Tämän olisi helposti voinut tehdä väärin ja tekotaiteellisesti, mutta onneksi näin ei ole. Esimerkiksi käy jakso 4: takaumavälähdykset “aiemmista” tapahtumista on huolellisesti leikattu niin, että ne eivät spoilaa mitään vaan vain kiihottavat katsojan uteliaisuutta. Nähdessään välähdyksen Yukista silmälasien kanssa katsoja huomaa, ettei tällä ole niitä enää nykyhetkessä – mitä niille tapahtui? Yleisvaikutelma on kuin lukiessa Taikaviitta 2000 -lehtiä, joita julkaistiin suomeksi väärässä järjestyksessä kokonaisten juonikaarten yli hyppien ja joissa esiintyi hahmoja joita ei oltu suomennetuissa osissa vielä edes esitelty – kuitenkin sillä erotuksella, että Haruhissa saadaan lopulta myös ne välistä jääneet osat.

Niin tärkeäksi kuin tämä muodostuikin sarjan saaman suosion kannalta se ei kuitenkaan ollut sen alkuperäinen syy. Sarjaa tarkemmin tarkasteltaessa voi aluksi vaikuttaa siltä, että yli puolet siitä on täytejaksoja: vain kronologiset kuusi ensimmäistä jaksoa (esitysjärjestyksessä jaksot 2, 3, 5, 10, 13 ja 14; jaksonimiltään loogisesti The Melancholy of Haruhi Suzumiya I, II, III, IV, V ja VI) perustuvat kirjasarjan ensimmäiseen osaan, jonka mukaan myös itse animen ensimmäinen kausi on nimetty. Koska näistä ei olisi saatu kasaan kokonaista tuotantokautta lisäksi jouduttiin ottamaan itsenäisiä lyhyempiä tarinoita myöhemmistä ranobeista. Koska tarinan huippukohta olisi näin ollen kuitenkin sijoittunut kauden puoliväliin ja loput olisivat olleet yksittäisiä tarinoita päätettiin järjestys sekoittaa, jotta sarjan jännite säilyisi.

Jakso 12 perustuu kuudennen ranoben tarinaan Live A Live, jakso 9 taas on anime-eksklusiivinen. Jäljelle jäävät jaksot 6, 7, 8 ja 11 ovat sovituksia kolmannen ranoben lyhyemmistä tarinoista – lukuunottamatta jaksoa 11, Day of the Sagittarius, joka on peräisin samaan tapaan lyhyemmistä tarinoista koostuvasta viidennestä ranobesta. Sillä on korvattu kolmannen ranoben aikamatkustustarina Bamboo Leaf Rhapsody, jota ei voitu ottaa mukaan animesovitukseen, koska se lomittuu kiinteästi yhteen niin ikään (toistaiseksi) sovittamattoman neljännen ranoben The Vanishment of Haruhi Suzumiya kanssa.

Kuka tahansa pystyy animoimaan hyvin, kunhan vain budjetti riittää. Animaation saaminen näyttämään huonolta kotivideolta sen sijaan vaatii jo taitoa...

Kaikkein merkittävin on kuitenkin sarjan ensimmäinen jakso, joka perustuu niin ikään kuudennen ranoben (The Disturbance of Haruhi Suzumiya) tarinaan Asahina Mikuru’s Adventure Episode 00, joka kertoo SOS-danin kuvaamasta samannimisestä elokuvasta. Koska anime hyppää yli toisen ranoben (The Sigh of Haruhi Suzumiya) – jossa kerrotaan kuvauksista ja niissä sattuneista välikohtauksista – ensimmäinen jakso tarjoaa WTF-elämyksiä tulokkaille ja OMFG-elämyksiä vanhoille faneille. Siinä on pari selityksettä jäävää kohtausta, joita ei selitetä koko loppusarjassakaan ja jotka siten vain alkuteokset lukeneet voivat tajuta: baritoniäänellä puhuva Shamisen-kissa (joka sai puhelahjansa Haruhin toiveesta) ja Yukin epäluonnollisen väkivaltainen käytös (hänen estäessään Mikurun niin ikään Haruhin toiveesta ampumaa oikeaa mikuru beamia käristämästä Kyonin aivoja kameran lävitse).

Jari Lehtinen kuvasi Anime-lehden nro 21 artikkelissaan ensimmäisen jakson olevan “kutsukortti, joka on kirjoitettu salakielellä, jota vain sarjan oikea yleisö pystyy ymmärtämään.” Se on lähes kokonaisuudessaan käsivarakameralla kuvattu ja huonosti valaistu, käsikirjoitettu, ohjattu ja leikattu amatöörielokuva. Katsojalle vielä tuntemattomat sarjan keskushenkilöt näyttelevät kuin puupökkelöt repliikkinsä suoraan paperista lukien, mutta – kuten myöhemmin saamme tietää – heidän roolinsa elokuvassa ovat pitkälti samat kuin ”oikeastikin”. Yuuko Gotoolla on varmasti ollut hauskaa yrittäessään laulaa mahdollisimman ammattitaidottomasti. Koko 25-minuuttinen irvaillaan toinen käsi selän takana animesarjojen kliseille, juonenkulun loogisille ongelmille ja gainaxlopuille – mutta mitään tästä ei piiloteta rivien väleihin, vaan kuvaaja-kertoja Kyonin selostuksen avulla suorastaan syljetään katsojan naamalle. Itse sarjan nimihenkilöä näemme ensimmäisessä jaksossa vain muutaman sekunnin verran.

Epäkronologisuutensa vuoksi sarjalla on kaksi lopetusjaksoa: esitysjärjestyksen ja kronologisen järjestyksen mukainen loppu. Lisäksi erityistä huomiota voisi kiinnittää jaksoon 12, joka on jaksoista ainoa jonka numero on sama kummankin järjestyksen mukaan. Sitä voisi pitää tietynlaisena nivelkohtana sarjassa, ja etenkin Haruhin sentimentaalisen ”meillä on vielä kokonainen vuosi edessämme” -fiilistelyn huomioon ottaen siitäkin olisi yhtä hyvin voinut tehdä sarjan kronologisen lopetusjakson. Miksi näin ei sitten tehty, vaan ”päätettiin” sarja sen sijaan jaksoon 9, joka on kyllä Tanigawan käsikirjoittama mutta ei alkuteoksista löytyvä, ja tapahtumasisällöltään käytännössä filleri? Vainko siksi, että täytteenä mukaan otettu 11. jakso sijoittuu kronologisesti koulun kulttuurifestivaalin jälkeiseen aikaan eikä siitä haluttu kronologisesti viimeistä jaksoa? Sitä voi miettiä; kenties Tanigawa halusiyksinkertaisesti alleviivata hahmojen luonteita ja painottaa Haruhin ja Kyonin suhteen etenemistä alkuteoksia enemmän. Niissä se kun on jumittunut – säännöllisiä mustasukkaisuuskohtauksia lukuunottamatta – aika lailla status quoon.

Fanidubbaaja Cristina Vee osaa kuulostaa laulaessaankin enemmän Haruhilta kuin tämän englanninkielinen ääninäyttelijä Wendee Lee.

Sayan laulu

Saya no Uta on Nitroplusin vuonna 2003 julkaisema eroge; toisin kuin firman uudempi peli Chaos;Head sitä ei ole sovitettu TV-animeksi. Se on melko lyhyt ja suhteellisen simppelirakenteinen sellainen, mutta siitä mainitsemisen arvoisen tekee... noh... Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Varokaa spoilereita.

Lääketieteen opiskelija Fuminori Sakisakan elämä hymyilee - hänellä on hyviä ystäviä, paikka loistavassa yliopistossa, jopa tyttö ihastuneena häneen. Mutta sitten hän joutuu auto-onnettomuuteen, joka tappaa hänen vanhempansa ja vammauttaa häntä itseään vakavasti. Hänelle tehdään kokeellinen aivoleikkaus hänen henkensä pelastamiseksi, mutta samalla hänen tapansa kokea maailma vääristyy dramaattisesti: aivan kaikki näyttää, tuoksuu, tuntuu ja maistuu hänestä vereltä, ruumiinpalasilta ja sisäelimiltä, ihmiset puolestaan sanoinkuvaamattomilta ruumiinpalasista kasatuilta hirviöiltä, joiden kammottavasta puheesta saa hädin tuskin selvää.

Fuminorin elämä ja mielenterveys alkavat pirstaloitua; syömisestä tulee nälkiintymisen estävä kammottava rituaali, hänen ystävistään pakollinen riesa joita hänen on pakko tavata pitääkseen normaaliuden julkisivua yllä, ja hän on lähes kokonaan eristetty muusta ihmiskunnasta ja sosiaalisista kontakteista - tai ainakin hän toivoisi voivansa olla. Hän tietää kyseessä olevan neurologisen vamman eikä mielisairauden, joten se on käytännössä parantumaton.

Lojuessaan vielä sairaalan synkällä ja lihaisalla toipumisostolla itsemurhaa pohtimassa hän kuitenkin kohtasi keskellä yötä täysin normaalilta näyttävän nuoren tytön nimeltä Saya - joka kertoo olevansa etsimässä kadonnutta tohtori-isäänsä - ja pyysi tätä elämään kanssaan, koska ei halua olla yksin tässä groteskissa maailmassaan. Sayasta tuli hänen ainoa tukipilarinsa ja valonsäteensä, ainoa toivon pilkahdus sen suhteen että hänen elämänsä voisi vielä joskus palata normaaliksi. Seksiä seuraa.

      

Ironinen tvisti tulee siinä vaiheessa, kun meille selviää että kaikki hirvittävä ja groteski puolestaan näyttää Fuminorin silmissä nyt jotenkuten normaalilta. Tämä paljastuu, kun Fuminori järjestää yliopistolla kohtauksen häneen ihastuneelle Yoolle ("vihaan sinua, en halua koskaan enää nähdäkään sinua", jne.) ja hänen kaverinsa Koojin tyttöystävä ja Yoon paras ystävä Oomi tulee hänen kotiinsa puhuakseen hänelle järkeä. Sayan ja Fuminorin remontoima uusi sisustus on normaaleille silmille vähemmän miellyttävää katseltavaa - ja luonnollisesti Oomi törmää myös Sayaan itseensä. Roikkumassa katosta päänsä yläpuolella.

Fuminori palaa kotiin ja löytää Sayan syömästä Oomin ruumista - joka hänen silmiinsä näyttää nyt keltaiselta hyytelöntapaiselta ja hedelmämäisiltä kappaleilta, ja maistuu vallan herkulliselta. Sitä miltä Saya itse oikeasti näyttää ei luonnollisestikaan paljasteta meille missään vaiheessa, mutta lima, lonkerot ja haponerityskyky liittyvät mitä ilmeisimmin asiaan. Ja hän luonnollisestikin tappaa ja syö ihmisiä (Fuminorin tähden tosin ei niin kovin kauheasti).

Fuminori näkee tämän kammottavan, kadonneen tohtorin toisesta ulottuvuudesta manaaman cthulhunpoikasen söpönä nuorena tyttönä, ja ainoa asia joka hänestä maistuu enää hyvältä on ihmisliha. Hän tiedostaa tämän, mutta ei voi potkia omia aistejaan vastaan - Saya on ainoa asia joka tekee hänet onnelliseksi, ja "enemmistön mielipide" siitä miltä tämä näyttää on hänelle yhdentekevä. Toisaalta Sayankin kiintymyksen ja huolenpidon tunteet Fuminoria kohtaan ovat aitoja; se että hän kokee niitä sellaista olentoa kohtaan jotka yleensä ovat hänen ruokaansa kertonee niiden puhtaudesta jotain.

Kahden yksinäisen sielun yhteiskunnan hyväksyntää saamaton romanssi. Klassista - ja herkkää myös, eikös?

      

Saya no Uta on hyvin omaperäinen, hyvin kammottava ja filosofisesti kiehtovan descarteslainen teos - ja sitäkin mielenkiintoisempi sen vuoksi, että osan tarinasta näemme muiden hahmojen kuin Fuminorin silmien kautta, ja lukija saa itse sovitella palasista kasaan karmivan kokonaiskuvan. Lisäksi se on - kuten sanottu - lyhyt, vain noin kuusi-seitsentuntinen. Siinä on vain kaksi valintatilannetta ja näin ollen vain kolme mahdollista loppua:

- Saya parantaa Fuminorin entiselleen, mutta jättää hänet koska ei halua hänen saavan tietää miltä hän näyttää oikeasti. Fuminori viettää loppuikänsä lukittuna psykiatriseen sairaalaan.

- Kooji, joka on yrittänyt auttaa Fuminoria, tappaa Sayan. Fuminori tappaa itsensä, ja Kooji tulee hulluksi.

- Saya ja Fuminori tappavat Koojin. Jälkeenpäin Saya paljastaa että hän on saavuttanut lisääntymisvaiheensa, ja että hänen vapauttamansa itiöt sisältävät kyvyn muokata ihmisen DNA:ta (jota Saya oli tutkinut Fuminorin kanssa harrastetun seksin myötä). Itiöt leviävät ympäri maailman ja muuttavat koko ihmiskunnan lopulta Sayan kaltaisiksi olennoiksi.

Viimeisin taitaa olla se "hyvä loppu" ja ensimmäiset "huonoja", jos oikein ymmärsin. Siltä se ainakin vaikuttaisi... Tai sanotaanko että keskimmäinen on huono, ensimmäinen ehkä enemmänkin haikea.

Kokeilin lukea tätä kiehtovaa pikku teosta kerran pari vuotta sitten, mutta eihän siitä tullut ilman kielitaitoa hittojakaan. Mutta!

Tässä pari päivää sitten piiiiiiiitkään odotettu käännös lopulta valmistui. (Ainakin kolme aiempaa käännösprojektia on ollut vireillä vuoden 2006 jälkeen, mutta joko niiden vastuuhenkilöt ovat aina kadonneet netistä kesken kaiken tai projekti on tyssänyt kääntäjän lähtemiseen. Sayan kirous, selvästi.)

Siitäpä sitten vain... (Se tarvitsee käännöspatchinkin kanssa japanin merkistötuen jotta tekstit näkyisivät, ja kuten asennusohjeissa sanotaan myös AppLocalen jos fontin haluaa näkyvän kunnolla.) Ja kannattaa kokeilla sen OSTia myös; se on vuoroin mielipuolisen painostava, vuoroin hurmaavan haikea.

Lain à la Future Film

En juuri ostele suomalaisia animejulkaisuja - tai animea ylipäätään. Ehkä siksi että kuulun siihen sukupolveen, jolle animen ostaminen fyysisiksi esineiksi hyllyyn on yhtä pointittoman kuuloista toimintaa kuin sanomalehden tilaaminen kotiin, mutta enimmäkseen siksi että kotimaisten julkaisujen legendaarinen Laatu on pitänyt minut kaukana DVD-hyllyiltä. Sanovat Hopeanuolen ja Weedin muodostavan Future Filmin animemyynnistä niin ylivoimaisen suuren osan, että muiden sarjojen laadunvalvontaan ei ole intressejä uhrata resursseja - eikä kääntäjäksikään ole tarvetta hankkia ketään legendaarista Håkan Mäkelää kalliimpaa, mutta kyllä sitä osataan muillakin firmoilla: Sandrew Metronomen julkaiseman Kino's Journeyn tekstitysten selkeät käännösvirheet (jotka näkyivät mm. ristiriitoina kuvan ja tekstityksen välillä) sekä säännölliset kirjoitusvirheet ja hajonneet ääkköset olivat vieraannuttaneet minut kotimaisten julkaisujen parista pysyvästi.

Huhujen mukaan ainakin hiljan julkaistuissa Hellsing Ultimate -levyissä polttavimmat laatuongelmat olivat kuitenkin hiljalleen karsiutuneet minimiin - ruudulla näkyviä tekstejäkin on kuulemma alettu jo kääntää! - joten kun kerran arvostelukappaletta tarjotaan niin mikäpä ettei. Käsittelyssä on siis tällä viikolla julkaistu kolmen levyn Serial Experiments Lain -boksi.

(Sattumoisin Lainista julkaistiin tänään juttu myös ANN:ssä. Lukekaa ihmeessä, jos sarjan sisältö itsessään kiinnostaisi enemmänkin kuin mitä sitä tässä puin.)

Suomalaiset animejulkaisut tapaavat olla kaikki sellaisia, joilla jenkeissä siunataan vain marginaalisemman yleisön sarjoja jotka eivät muuten menisi kaupaksi: halpoja, ekstrattomia ja pelkällä tekstitysraidalla varustettuja. Tällainen on myös Lainin julkaisu, josta ei löydy edes kotelolehtistä. (Toisaalta rehellisyys on selvästi nostanut päätään myös Future Filmillä päin - "animoituja valikoita" ei enää listata ekstroiksi.) Yllätyksenä tosin kolmannelta levyltä löytyi myös jonkin verran Lain-franchisen ja muiden Pioneerin / Geneonin sarjojen promomateriaalia, joita ei tosin luonnollisestikaan ole tekstitetty - ilmankos niitä ei paketin päällä mainitakaan.

Tämä lienee näin pienellä markkina-alueella melkeinpä ainoa järkevä liiketoimintamalli, mutta se tullee toisaalta osaltaan varmistamaan sen että markkinat tulevat myös pysymään pieninä. Koska mitä lisäarvoa (kohtuunätin pakkauksen lisäksi) tämä tuo ostajalle, joka melko varmasti on sarjan jo aikoinaan nähnyt fansubbeina tai videoillassa - pysyykö bisnes pystyssä hyväntekeväisyydellä? Ja kuinkakohan kauan julkaisutoiminta säilyy Suomessakaan kannattavana, kun tilanne maailmalla on siirtymässä vauhdilla kohti maailmanlaajuista ilmaista nettijakelua?

Lain on TV-sarja vuodelta 1998, ja sitä sopii tietysti arvioidakin sellaisena. Animaation laadun suhteen se on alempaa keskiluokkaa - jos sitä vertaa vaikkapa samana vuonna tehtyyn Cowboy Bebopiin sen piirrosjäljen mataladetaljisuus ja itse animaation vähäisyys (kaikkine ehdan 90-lukulaisine säästökikkoineen, loputtomista panoroinneista kalvojen heiluttamiseen) paistavat kirkkaasti. Lainin maailma on jyrkkäkontrastinen, niukkasävyinen ja jatkuvasti joko ali- tai ylivalottunut - tyylillinen valinta ehkä, mutta myös työtäsäästävä sellainen.

Sarjan sittemmin nimeä saanut tekijätiimi - ohjaaja Ryutaro Nakamura (Kino's Journey), käsikirjoittaja Chiaki Konaka (Princess Tutu, Texhnolyze, Ghost Hound) ja hahmosuunnittelija yoshitoshi ABe (Haibane Renmei) - teki parhaansa saadakseen puristettua sarjan vastaamaan visiotaan olemassaolevalla budjetillaan, mutta tarinakin on jossain määrin vanhentunut kymmenessä vuodessa. Pahimmalta ikääntymiseltä sen on kuitenkin pelastanut sijoittuminen vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jonka tietoverkko - Wired - on vain pääperiaatteissaan samanlainen kuin meidän Internetimme, eivätkä tietokoneetkaan - Navit - juuri muistuta meidän koneitamme kuin näppäimistöiltään. Tätä edesauttaa taholtaan se että edellinen kuvataan hyvin abstraktisti, usein vain verkkaisina väripyörteinä - sen voi yhtä hyvin lukea todelliseksi Wirediksi kuin pelkäksi sen vertauskuvaksikin.

Kaiken takana kummittelee taka-ajatus siitä, että ihmisten välisten sosiaalisten suhteiden kehittyessä myös teknologia kehittyy vastaamaan niitä - ja toisinpäin. Toisaalta ihmisen yksityisyys vähenee, toisaalta ihmisen nettipersoonan ja todellisen persoonan välillä voi olla radikaalikin ero - yhtä suuri kuin todellisen maailman Lainin ja Wiredin Lainin välillä - eikä ennen pitkää olekaan välttämättä niin helppoa enää erottaa kumpi niistä on "todellisempi."

Näin Web 2.0 -aikana tämä tuntuu melko lailla itsestäänselvyydeltä, mutta vuonna 1998 - jolloin vain 12 prosentissa suomalaisista kotitalouksista oli pääsy nettiin, ja japanilaisista vielä vähemmässä - se oli nörttikatsojille melkein yhtä profetiallisen tuntuista kuin William Gibsonin Neurovelhon kyberavaruusvisiot 1988, vain pari vuotta sen jälkeen kun ensimmäiset tavalliset opiskelijat olivat päässeet maistamaan mantereenlaajuisen tietoverkkoyhteyden autuutta. Tämä - ja ylipäätään Internetin näkeminen ensisijaisesti ihmisten välisen vuorovaikutuksen areenana - tekee Lainista mielenkiintoisen, postkyberpunkahtavan vision, jolla on edelleen arvoa muunakin kuin vain aikakautensa edustajana.

Yläasteikäinen, sulkeutunut ja hiljainen etupenkin tyttö Lain Iwakura saa eräänä päivänä muiden luokkatovereidensa tavoin sähköpostin itsemurhan tehneeltä tytöltä samasta koulusta. Tyttö kertoo ettei ole kuollut, vaan on vain hylännyt fyysisen ruumiinsa ja muuttanut pysyvästi Wirediin - ja hän pyytää Lainia tulemaan mukaansa.

Lain ei ole koskaan ollut hyvä tietokoneiden kanssa, mutta pyytää nyt isältään uutta Navia vanhan lasten-Navinsa tilalle. Heti seuraavana päivänä hänen koulukaverinsa kertovat nähneensä eilen klubilla hänen näköisensä mutta aivan eri tavalla puhuneen ja pukeutuneen tytön - ja pian monet muutkin, niin Wiredissä kuin tosimaailmassakin. Introvertti Lain luopuu aikuisten maailmalta suojautumista symboloivasta nallekigurumistaan, uppoutuu Wiredin sosiaalisen kanssakäymisen maailmaan ja alkaa hiljalleen muuttua ihan muuksi kuin mitä on ennen ollut.

Mustapukuiset miehet alkavat varjostaa hänen kotitaloaan, eikä Wiredissä leijailevista huhuista, profetioista ja salaliittoteorioista ota selvää enää erkkikään. Mitä Wiredissa kuiskailtu hakkerijärjestö Knights haluaa? Onko Wiredilla tosiaan oma jumalansa, vai muodostavatko sen kaikki tietoverkkoon kytkeytyneet ihmiset yhdessä? Mitä niin erikoista Lainissa on, että kaikki tämä pyörii nimenomaan hänen ympärillään? (Ja lieneekö se tulkitsijasta kiinni, vai olenko näkevinäni tässäkin sarjassa kasapäin metaforia murrosiälle ja aikuistumiselle?)

Lainin huoneen muuttuessa yhä ylitsevuotavammaksi nörtinpesäksi myös sarjan juoni alkaa tihentyä ja Wired sekä fyysinen maailma sekoittua - ja sarjan ollessa lähes kokonaan taustamusiikiton tätä kaikkea säestää vain painostava hiljaisuus sekä katujen yllä riippuvien sähköjohtojen jatkuva, tasainen humina. Paljon langanpäitä jätetään verkkaisen ja haikeahkon loppuratkaisun jälkeen kuitenkin myös auki, mikä taisikin aikoinaan olla yksi suurimpia syitä sarjan kulttisuosion takana.

Sarjan alkupuolella monet sen elementit saattavat tuntua surrealistisilta, melkeinpä puhtaalta tajunnanvirralta, mutta sen puolivälin jälkeen kaiken takaa alkaa hahmottua jämäkämpiä juonikuvioita (jotka tosin eittämättä olisivat hyötyneet hieman rivakammasta ohjauksesta - mutta minkäs teet jos pitää saada aikaan 13 jaksoa). Tosin ilman sitäkin Lainin painajaismainen maailma varjoissa kukkivine punaisine valopisteineen, seinien läpi kävelevine varjohahmoineen ja kiemurtelevine johtoviidakoineen tekee sarjan katsomisesta varsin avantgardistisen kokemuksen - jotain, joka yhdessä Cowboy Bebopin kanssa oli omiaan muuttamaan länsimaisten nörttien siihen asti lähinnä hentaista, scifikomedioista ja romanttisista komedioista koostunutta käsitystä animesta.

Joka tapauksessa Serial Experiments Lain on kovaksikeitetty aikuisten animaatiosarja, jonka unenomainen ja valmiiksipureskelematon tyyli tekee siitä nuoremmille katsojille lähes lähestymiskelvottoman - tässä mielessä VET:n tarkastamattomuudesta johtuva 18 vuoden ikäraja tuskin kovin montaa haittaa. Ainakin sarjan aikoinaan katsoneelta Tsubasa 16 veeltä sarjan nyanssit menivät ensimmäisellä katsomakerralla reilusti yli hilseen (vaikka koko yön valvominenkin epäilemättä vaikutti asiaan aika paljon).

Suurin yllätys tässä julkaisussa on se että käännöstä ei ole tehty englanninkielisen julkaisun pohjalta vaan mitä ilmeisimmin japanista, vaikka asiaa ei erikseen mainitakaan - ainakin mikäli suomentajaksi ilmoitettu Sami Hilvo on sama jonka Google tuntee. Käännösvirheet ja anglismit puuttuvat siis täysin, vaikka joitain hieman teennäisiä sanavalintoja - kuten "frekvenssi" ja "interface"; mikä "taajuudessa" ja "käyttöliittymässä" on vikana? - olisinkin ehkä miettinyt kahteen kertaan. Kirjoitusvirheitäkin näkyisi olevan vain muutama per levy, ja nekin ylläolevan kuvan yksittäistä (!) tapausta lukuunottamatta vain automaattisen oikoluvun ohi lipsahtaneita oikeita sanoja - vaikka toki sekin on liikaa, kun kyse on tuotteesta josta maksetaan rahaa. Paljon enemmän häiritsevätkin kesken 10. jakson repliikkeihin ilmestyvät lainausmerkit, joista onneksi päästään eroon ennen kohtauksen loppua.

Matroska-laatuun tottuneelle kulttuurishokki voi olla melkoinen, sillä liikkuva kuva lomittuu melko pahan näköisesti etenkin suurikontrastisemmissa kohtauksissa - joskaan ei ehkä ihan niin pahasti kuin monessa vanhemmassa julkaisussa. Asiaa ei auta se että kuvanlaatukaan ei aina ole paras mahdollinen, vaikka sarja ilmeisesti suoraan Geneonilta onkin lisensoitu; palikoitumista erottuu paikoin melko paljonkin, eikä sen näkeminen vaadi edes normaalikokoista TV-ruutua.

QUARITY.

Boksin ylisanoja ja arvovaltaisia sitaatteja pursuavan mutta muuten tyylikkään ulkoasun suhteen ei juuri ole valittamista - joskin se että kaikista kolmesta DVD-kotelosta löytyy sama ykköskotelon takakansiteksti tuntuu tarkemmin ajatellen harvinaisen ärsyttävältä. Kai ostajaa saisi sentään auttaa muistamaan missä jaksossa tapahtuu mitäkin, vaikkei boksia yksittäisten koteloiden takakansiteksteillä myytäisikään? Kyseisestä tekstistä ärsyttävästi puuttuva possessiivisuffiksi ei tee asiasta ainakaan sen siedettävämpää.

Vajaan kahden kympin hintaan kyseessä on kuitenkin ihan kannattava ostos. Toivottavasti laatu tosin paranee vielä tästä...

Mangaa amerikkalaiselle yleisölle

Anikin sivistyneen keskustelun alue Arcadia oli hyvä mutta lyhytikäiseksi jäänyt yritys nostaa foorumin tasoa. Valitettavasti se kompastui omaan nokkeluuteensa; ihmiset lähtivät lähestymään sitä väärältä kannalta ja yrittivät hieman teennäisestikin lisätä viesteihinsä sisältöä ja pituutta, mistä syystä sinne kirjoittamisen kynnys nousi lopulta vähän turhankin korkeaksi ja ketään ei lopulta enää kiinnostanut. Oireellisintahan kaikessa oli loppujen lopuksi kuitenkin se, että "pintaa syvemmältä" keskustelemiseen ylipäätään tarvittiin erillinen rajattu alue. Sillä välin Kvaakin manga-alueella on viimeiset pari vuotta ollut tasaisen hiljaista, mutta keskustelu saavuttaa ajoittain varsin mielenkiintoisiakin sfäärejä - jo siitäkin syystä että aikuisten ihmisten prosenttiosuus keskustelijoista on suurempi. Viime aikojen kiinnostavin keskustelu keriytyi parin Suomessa kasvaneen sarjakuvantekijän, parin Suomessa kasvaneen sarjakuvanlukijan ja yhden Japanissa kasvaneen sarjakuvanlukijan välille siitä, mitä sanan "manga" sopii tarkoittaa. Saisiko sitä käyttää fumettin ja beedeen kaltaisena alkuperämaata leimaavana sanana ollenkaan, vai onko sillä niin selkeästi tunnistettava muotokielensä että se pitäisi ymmärtää tietynkaltaista sarjakuvaa merkitseväksi termiksi?

Vahvin argumentti jälkimmäisen kannan puolesta tuntuu olevan se, että japanilaisen japanilaiselle yleisölle tekemää sarjakuvaa ja länsimaisen länsimaiselle yleisölle tekevää japanilaistyylistä sarjakuvaa on mahdoton erottaa toisistaan - mitä itse sanoisin varsin kyseenalaiseksi väitteeksi, koska vaikutteet johtavat niiden ottajassa hyvin harvoin täysin alkuperäisen kaltaiseen lopputulokseen. Esimerkiksessä klassisessa W.I.T.C.H.-tapauksessa italialaisten piirtäjien mangalukemistoistaan saamat vaikutteet näkyvät lähinnä käsikirjoituksessa ja hahmosuunnittelussa, eivät niinkään sarjakuvakerronnassa tai sivusommittelussa itsessään. Silloinkin kun länsimainen tekijä pyrkii tietoisesti rakentamaan teostaan myös näiltä osin esikuviaan vastaaviksi eron näkee yleensä ainakin taustojen ja harmaasävyjen käytössä.

Mutta entäs sitten kun piirtäjänä on aidosti japanilaisessa sarjakuvantekokulttuurissa koulittu ihminen, mutta käsikirjoittajana länsimainen?

Del Reyn julkaiseman Surt Limin ja Hirofumi Sugimoton Kasumin kohdalla näin on - se on sarja, jolla on amerikkalainen käsikirjoittaja mutta japanilainen piirtäjä. (Vähän niin kuin sillä yhdellä toisella sarjakuvalla, jonka spinoffeja Tokyopop puskee edelleen ulos vaikka firman muita projekteja lakkautetaan ja työntekijöitä irtisanotaan kaksin käsin, ja joka ei ansaitse enää tulla mainituksi nimeltä.)

Tämän nimeltämainitsemattoman kammotuksen tapaan Kasumi on käsikirjoittajansa hengentuote, jolle hän lähti etsimään kuvittajaa (olkoonkin että miellyttävällä tavalla kotikutoisemmin konstein); voitte lukea lisää heidän haastattelustaan Manga.about.comissa. Lyhyesti kerrattuna tarina menee näin: hyvin vähän englantia osaava yokohamalainen Sugimoto hyppäsi mukaan hyvin vähän japania osaavan kalifornialaisen Limin kelkkaan tokiolaisen kääntäjän välityksellä, ja he alkoivat tehdä yhteistyötä ja myivät teoksensa Del Reylle.

16-vuotias, taikatemppuja harrastava Kasumi on muuttamassa yksinhuoltajaisänsä kanssa uuteen kaupunkiin, kun hän kohtaa metsässä mystisen valon jonka ansiosta hän menettää tajuntansa. Hänen ainoaksi ystäväkseen jää pian otakunörtti Yuuta, sillä hänen uusi koulunsa Seiranin lukio osoittautuu rikkaiden pentujen eliittiopistoksi, jossa hän joutuu välittömästi silmätikuksi pirteydellään ja ystävällisyydellään - sekä päädyttyään istumaan koulun komistuksen viereen ja muiden luullessa hänen yrittävän tätä, kun hän auttaa toista tyttöä toimittamaan rakkauskirjeen. Pian paljastuu, että mystinen valo antoi Kasumille kyvyn muuttua näkymättömäksi pidättämällä hengitystään - ja että hänen koulussaan on muitakin valon kohdanneita oppilaita. Ei mitään erityisen uutta auringon alla, eihän?

Sugimoto on aiemmin tehnyt sarjoja enimmäkseen shounenyleisölle, joten Kasumi ei ole ulkoasultaan täysin shoujotyylin konventioita noudattava - etenkin ruudutus tuntuu paikoin siltä, että Sugimoto yrittää pyrkiä puoliväkisin "shoujomaiseen" ulkoasuun vaikka tarina onkin huomattavasti tavallista koulusarjaa toimintapainotteisempi. Näin ollen se on eräänlainen mielenkiintoinen hybridi, joka itse asiassa sattumalta muistuttaa jonkin verran länsimaisten mangavaikutteisten tekijöiden genre- ja kohderyhmäsokkoja töitä. Tästä huolimatta se on kuitenkin kymmenen vuoden ammattitaidolla piirrettyä, ja näyttää ja tuntuu epäilemättä mangalta - tai japanilaiselta, jos nyt halutaan alkaa nillittää.

Samaa voisi sanoa käsikirjoituksesta. Jotkut arvostelijat ovat jopa katsoneet tarpeelliseksi huomauttaa että sen miljöö on hieman väkinäisenkin japanilainen - esikoissarjaansa tekevä Lim tuntuu liisteröivän ympäriinsä koulumangan kliseitä ehkä vähän liiankin suurella ennakkoluulottomuudella. Samaan tapaan dialogissa ympäriinsä vellova kohteliaisuuspäätteiden meri (ja jopa pari "kääntämättä" jätettyä haita ja onegaita) tuntuu hieman hupsulta, kun ottaa huomioon kyseessä olevan alkujaankin englanniksi kirjoitetun teoksen. Lukusuuntakin on luonnollisesti oikealta vasemmalle. Suunnilleen ainoa sen alkuperästä kielivä seikka ovat saumattomasti taiteen päälle istuvat länsimaiset ääniefektit.

Ja nyt tullaan siihen hauskaan kohtaan.

Perhaps it’s not fair, but the device of the ruling clique bullying the new kid bothers me more in an American manga than a Japanese one. American high schools do have their own pecking order, but the students don’t refer to their classmates as “commoners” or feel the need to punish them for sitting in the wrong seat or sending a note to the wrong guy. In fact, it’s hard to imagine American teenagers tolerating a self-selected club that enforces such rigid rules.

MangaBlog

Mikäkö tässä sitten on niin jännää? Tietysti se, että huolellisesti rakennetusta japanilaisesta miljööstä ja asetelmasta huolimatta Lim on loppujen lopuksi luonut kuitenkin hyvin amerikkalaisen juonikuvion. Amerikkalaisissa teinileffoissa sosiaalisessa arvoasteikossa ylhäällä olevat ovat pahiksia, joita vastaan kiusatut nörtit ja luuserit yhdistävät voimansa - japanilaisesta viihteestä vastaavaa herravihaa ei löydy. Nämä asenne-erot kummunnevat maiden kulttuuritaustoista; Japani on feodaalihistoriainen valtio jonka kulttuuri on perustunut luokkayhteiskunnalle, Yhdysvallat taas itsenäistynyt siirtomaa, jonka perusajatuksena on ainakin periaatteellinen pyrkimys tasa-arvoon.

Avasitpa minkä tahansa vaikkapa kouluun sijoittuvan mangan et tule todennäköisesti löytämään sieltä yhtään sellaista kingit-vastaan-luuserit -asetelmaa kuin angloamerikkalaisesta viihteestä, harvemmin edes titanicmaista kultahäkissä eläjän kaipuuta alaluokan vapaampaan elämään; korkea sosiaalinen status on kohdalle osuessaan siunaus, ei vitsaus. Esimerkistä käy vaikkapa yksi lempimangoistani, Milk Morinagan Girl Friends, jossa luokan hiljainen tyttö kohoaa puolivahingossa korkealle ikätovereidensa sosiaalisiin ympyröihin - joita kuvataan lukijalle vailla minkäänlaista negatiivista pohjavirettä. Tai vaikkapa Ouran High School Host Club, jossa varakkaista ja tavallisen kansan arjesta mitään tajuamattomista yläluokkaisista tehdään kyllä pilaa - mutta ehdottoman hyväntahtoisesti ja heillekin arvonsa antaen.

Arcadiassa ainoa oma, tulta alleen ottamattomaksi jäänyt keskustelunavaukseni jätti ilmaan avoimen kysymyksen siitä, millä tavoin mangaa voisi muokata enemmän länsimaista yleisöä miellyttävämmäksi. Ja kenties juuri tässä mielessä Kasumi on merkittävä teos: sen henkilöhahmot voivat olla yksiulotteisia ja sen juonenkäänteet kliseisiä ja hyperaktiivisia, mutta länsimaistyylisen narratiivin sekoittaminen japanilaiseen sarjakuvakerrontaan on silti jotain mitä pidän ehdottomasti potentiaalisena kokeiluna. Tämä teos on vielä laadultaan kyseenalainen ja mainittua lipsahdusta huolimatta kerronnaltaan korostetun japanilainen eksotiikannälkäisille jenkkiotakuille kelvatakseen, mutta mistäpä sen tietää mitä aika ja pähkähullujen ihmisten kokeiluprojektit saavat vielä aikaan?

Gurren Lagann 3: pinnan alla

Osa 1, osa 2 (Sarjan historiaan liittyen - ANN julkaisi hiljan artikkelin aiheesta. Kiinnostavaa luettavaa suppeahkosta "Gainaxin omien teosten vaikutus Gurren Laganniin" -näkökulmasta huolimatta.)

40 prosenttia

Gurren Lagannista ei tietenkään voi puhua ilman sen ulkoasua, jossa erottuu selkeänä Imaishin hyperkineettinen, perspektiivejä liioitteleva tyyli. Se on kuitenkin myös mieltäylentävän monipuolinen ja hyödyntää Gainaxin kantapään kautta kehittyneitä taitoja vaihtoehtoiseen animaatiotyöskentelyyn. Mitä enemmän spiraalivoimaa kohtauksessa kuohuu, sitä karkeammaksi sen viivatyöskentely muuttuu. Simonin velloessa irvihampaisen surun kourissa värit ovat pestyn näköisiä, lähes pelkkiä harmaan sävyjä. Eyecatcheiksi Imaishi on piirtänyt Dead Leaves -tyylisiä kulmikkaita, kovavarjoisia pin-upeja. Hyytävä Antispiraali on pelkkä välkkyvin valkoisin viivoin animoitu musta siluetti tiilitekstuurilla.

Laadultaan sarja on normaalia TV-animaatiota, mutta naurettavan korkeabudjettista sellaista. Toiminnaltaan väljemmissä kohtauksissa saattaa näkyä koomisten tyylinvaihdosten kuoriin piilotettua liu'utusanimaatiota, niin kaukaa kuvattuja dialogikohtaksia etteivät suun liikkeet näy, liikkumattomia väkijoukkoja ja muuta mutkien oikomista, mutta toimintakohtauksiin on panostettu rutosti. Sarjan molempia huippukohtauksia – jaksoja 15 ja 27 – varten laitettiin syrjään ylimääräinen siivu budjetista; tuotantoblogin mukaan edellisessä oli yli 22 000 avainfreimiä (kaksi kertaa enemmän kuin puolen tunnin TV-jaksoissa yleensä), ja luotettavaksi tiedetyn (=juonisynopsiksia postanneen) 2ch-sisäpiiriläisen mukaan 40 % sarjan budjetista käytettiin viimeiseen viiteen jaksoon. Fanime 2007:n Gainax-paneelissa toimitusjohtaja Yamaga kertoi sarjasta suunnitellun alun perin vuoden pituista, mutta että studio oli päätynyt 27 jakson pituuteen sen laadun säilyttämiseksi.

Gurren-danin muotimaku on häpeilemättömän mauton. Ja jotkut muka yrittävät ottaa tämän sarjan tosissaan...

Lopputeksteissä ei siis vilku hangulia, ja taidokas ohjaus pitää huolen siitä etteivät säästökohtaukset kasaudu niin että ne kiinnittäisivät katsojan huomion. Studion legendaarisen huono aikataulunhallinta alkaa nostaa päätään vasta parissa viimeisessä jaksossa, mutta ei silloinkaan niin pahasti että sen takia olisi jouduttu tekemään käsikirjoituksellisia tai toiminnallisia kompromissejä. Seiyuut hoitavat runsaasti karjumista sisältävän työnsä esimerkillisesti, ja Taku Iwasakin käsialaa oleva soundtrack on mielenkiintoinen ja tarttuva, pitkälti R&B-pohjainen sekoitus poppia, perusorkesteria, rokkia, simppeliä saksofonijammailua ja oopperaräppiä. Lopputuloksena on jotain, josta on syytäkin olla ylpeä.

"Aniki! Se on ihan liian iso!"

Koska täydellistä teosta ei ole vielä tehty ei tämäkään sarja tietenkään ole virheetön (enkä nyt tarkoita “suoraviivainen juoni, ennalta-arvattava kässäri” -tyylistä manguntaa). Esimerkiksi 14. jakson Dai-Gunzan lävistys tuntui aiempiin vastaaviin verrattuna heikosti toteutetulta kohtaukselta (pitkälti taustamusiikin vääränlaisen käytön takia), eikä kukaan voi kiistää sitä etteivätkö jakson 24 sivuhahmonteurastustalkoot tuntuneet päälleliimatulta kyyneltenherutukselta. Myönnettäköön, että käytännössä kokonaan aavikolle sijoittuvaan sarjan ensimmäiseen puoliskoon on pitänyt saada tungettua niin kylpylä- kuin rantajaksotkin. Ja hyvä on, Yokolla ei ole päällään juuri mitään – mutta eipä ole Kaminalla, Simonilla ja Viralillakaan useampaan otteeseen. (Tarvitseeko sanoa “vankilaraiskaus?") Ja vaikka Simon punastuukin nähdessään Nian pantsut hänen noustessaan kapselistaan ensimmäisen kerran ei niitä näytetä katsojalle – Imaishi tietää kyllä, milloin jokin sopii kohtauksen tunnelmaan ja milloin ei. Paikoin hän jopa irvailee sille, kuten 12. jakson kohtauksessa jossa Yoko paheksuu Kittanin siskojen “paljastavia uimapukuja.”

Muistatko kaikkien näiden tyyppien nimet? Älä huoli, ei muista kukaan muukaan.

Sarjassa on runsaasti sivuhahmoja, joita ei välttämättä esitellä läheskään heti heidän mukaantulonsa jälkeen ja joista osa pääsee kunnolla valokeilaan vasta varsin lopussa – eikä osa silloinkaan, ennen kuin heitä aletaan pistää kunnolla poikki ja pinoon. Hahmokaartia ei siis voi väittää erityisen ehjäksi, ja se onkin sarjan suurin konkreettinen puute. Päähenkilöt ovat kuitenkin kunnolla lihotettuja ja heidän hahmonkehityksensä vahvaa, ja se istuu juonenkulkuun niin luontevasti että kaikkia nyansseja ei välttämättä kunnolla huomaakaan ennen kuin toisella katsomiskerralla. Edes Yoko ei jää pelkäksi perusgainaxmaiseksi povibimboksi, vaan hänen hahmoonsa saadaan rakennettua niin tunnetta kuin särmääkin.

Sarjan päähenkilönä Simon saa eniten huomiota, ja hänen kehittymisensä vinkuvasta Shinjistä anikinsa ylpeäksi tekeväksi Garlockiksi on yhtä luonnollista kuin Rossiun valtiolliset angstauksetkin. Sarjan hahmoista mielenkiintoisin on kuitenkin Viral: aluksi antagonistin rooliin asetetusta karvakauluksisesta haimiehestä kuoriutuu sarjan edetessä katsojalta ymmärrystä saava antisankari, jonka ego kokee kovan kolauksen kun hän lopulta tajuaa menettäneensä ainoan vertaisekseen osoittautuneen vihollisensa ja olleensa useamman jakson ajan helisemässä naista ja lasta vastaan. Tarinan jälkimmäisen puoliskon aikana hän astuu lopulta liittolaisen saappaisiin, ja Simon tekee hänestä Gurrenin pilotin hänen spiraalivoimarajoitteisuudestaan (turrit kun eivät voi lisääntyä) huolimatta: hänestä löytyy lievän traagisuuden lisäksi sitä hansolomaista karskiutta, jota päähenkilöt eivät ole kykeneväisiä kantamaan.

Kukaan pahiksista ei ole loppujen lopuksi paha vain siksi että tarina niin vaatii (á la Rowling); heillä kaikilla on omat syynsä ja motiivinsa, ja he vain tekevät kuten parhaaksi näkevät. Konflikteissa on kyse vain harvinaisen perustavanlaatuisista mielipide-eroista.

Naishahmot taas näyttelevät sarjassa hyvin pientä roolia, mutta se ei tarkoita etteikö naispuolisillekin katsojilla löytyisi tarttumapintaa – jos toiminta ei kiinnosta sarja tarjoaa runsaasti hahmojen päänsisäistä elämää, melodraamaa ja suuria tunteita. Ja tietysti tuota kaikkien kunnon fandomien polttoainetta, yaoi-aimaita. Sarja on verraten tasapuolinen niin fanservicen kohdeyleisöjen kuin toiminnan ja draaman vuorottelunkin suhteen verraten tasapainoinen, ja kaikki osaset pelaavat yhteen kuin hyvin öljytyssä koneessa: siinä missä vaikkapa Escaflownessa yhdenvertaiset romanssi- ja toimintaosuudet olivat jatkuvasti toistensa tiellä on Gurren Lagann rehellisesti toimintasarja, jossa nyt vain sattuu olemaan romanssielementtejä.

Ylipäätään Gurren Lagann lienee saavuttanut valtavan suosionsa siksi, että se on eittämättä ehjä kokonaisuus kaikilta suunnilta katsottuna; se tarjoaa jotakin laadukasta halusi katsoja siltä sitten cooleja mechadesignejä, näyttäviä tappeluja, mielenkiintoisia hahmoja tai paljasta pintaa. Sen vähät puutteet eivät ole mitenkään mittavia, ja paljon mecha-animea katsoneena huomaa välittömästi sen tekevän käytännössä kaiken yrittämänsä huomattavasti paremmin kuin suurin osa kaltaisistaan – ja samalla verraten sukupuolineutraalisti.

Syöksikö Simonin angstikierteeseen kriittisen taistelun aattona se, että Yoko suuteli Kaminaa – vai se, että Kamina suuteli Yokoa?

”Muri o tooshite, doori wo kettobasu!”

Laadusta puhuttaessa on toki olemassa vielä perustavampiakin seikkoja, joista mielipiteitä voidaan vääntää suuntaan ja toiseen. Aikasiirtymä erottaa sarjan kahteen selvästi toisistaan erottuvaan juonikaareen, jotka molemmat jakautuvat vielä kahteen erilliseen osaan. Nämä neljä osaa erottaa helpoiten siitä, kenen repliikkiä käytetään jakson nimenä, ja ne vastaavat teemoiltaan löyhästi mechasarjojen neljää aikakautta.

Jaksot 1-8 (Kamina) ovat ”super robot” -kausi, 70-luku, jolloin Go Nagain robottisarjat Getter Robo ja Mazinger Z sementoivat genren perustan nykyiselleen: mechat olivat ensimmäistä kertaa sisältäpäin ohjattuja, kulmikkaita, ainutlaatuisia ja ihmeellisiä, eikä fysiikka paljon päätä pakottanut. Jaksot 9-15 (Nia) vastaavat ”real robot” -kautta, 80-lukua, jolloin Gundameja ja Gunbustereja lenteli ympäriinsä laumoittain ja sarjojen pääpaino siirtyi draamaan ja ihmisiin konepukujen sisällä.

Kertausjakson jälkeiset jaksot 17-22 (Rossiu) ovat 90-luvun jälkipuolisko ja 2000-luvun alku, Evangelionin ja sen jäljittelijöiden aikakausi, jolloin politiikka ja salaliittokähmintä varastivat toiminnalta enimmän ruutuajan, aseistus muuttui peitsistä ja ohjuksista miekkoihin ja konetuliaseisiin ja kantavana teemana oli hyökkäämisen sijaan puolustautuminen tuntemattomia ja outoja vihollisia vastaan. Jaksot 23-27 (Simon) taas kuvaavat GaoGaiGarin ja Mazinkaiserin tähdittämää 2000-lukua, jolloin osa mechagenrestä karisti lopulta Evangelionin angstin harteiltaan ja palasi kieli poskessa 70-luvulle, jolloin mechat olivat taas ainutlaatuisia ja järjettömän isoja.

Mutta koska kyseessä on Gainax vetää Gurren Lagann tämän kaiken vieläkin pitemmälle; galaksinkokoista mechaa suurempaa jouduttaneen odottamaan jonkin aikaa. Se lienee sitä postmodernismia.

Jakso 15: toivo vastaan epätoivo. EVA-01 ja Getter Robo tappelivat; aluksi EVA näytti voittavan, mutta lopulta superrobotit perivät maan. Kuinka allegoriseksi taistelukohtaus voi mennä?

Ja kuten niin usein ennenkin tämä kaksijakoisuus toimii myös sarjaa itseään vastaan: kyseessä ei ole mikään “L kuoli ja asetelma muuttui” -tyylinen genren entiselleen jättävä muutos, vaan ihan konkreettisesti useampi eri genre saman sarjan sisällä. On totta että tyylilajinvaihdokset ovat Gurren Lagannissa äärettömän paljon hallitumpia kuin missään muussa Gainaxin sarjassa, ja että ne ovat kaikki perusteltuja yhtenäisen ja huolellisesti suunnitellun juonen puitteissa – mutta jos katsoja lähtee katsomaan sarjaa odottaen saavansa 27 jakson sitä samaa logiikkaauhmaavaa ja miehekästä mechamättöä jota sen alkupuolisko on hän ei tule saamaan mitä haluaa. On jokaisen omasta mausta kiinni, mitä viihteeltään haluaa ja kuinka paljon muutosta siltä sulattaa – niitäkin löytyy, joiden mielestä Evangelion-osio on koko sarjan lupaavinta antia.

(Tosin voisin ehkä väittää, että siinä vaiheessa kun lopputaistoa kritisoi “tieteellisesti epätarkaksi” vika on kenties jo katsojan puolella - kyse on sentään sarjasta, jossa aurinkolaseja ilmestyy tyhjästä ilmasta.)

Joidenkin mielestä Gurren Lagann kelpaa ehdolle vuosikymmenen parhaaksi animesarjaksi, joidenkin mielestä ei. Jotkut käyttävät perusteena jälkimmäiselle sitä, että niin hyvä kuin sarja onkin se on kuitenkin “vain shounensarja”, jossa “ei ole mitään sisältöä GARiutensa takana” – olivathan katsojat nyt TV-rippien yläkulmassa näkyvän kellonajan myötä tällä kertaa tietoisempia kuin koskaan siitä, että katsoivat lasten sunnuntaiaamupiirrettyä. Samaa argumenttia voisi tietysti laajentaa ja sanoa kyseessä olevan “vain animea” tai “vain TV-sarja” – ennen omenoiden ja appelsiinien vertailun aloittamista kannattaa katsoa peiliin.

Mitä kirjoitinkaan viime numeron Haruhi-jutussa animesarjojen suosion synnyttäjistä? Että ne voivat tähdätä joko katsojansa ylä- tai alapäähän. Tällä mittarilla arvioituna Gurren-Lagann iskee niin alas, ettei se tunnu jättävän rationaaliselle ajattelulle vastaansanomisen mahdollisuutta; sen tiedetään voittaneen puolelleen jopa paatuneita mechanvihaajia. Se vain yksinkertaisesti onnistuu näppäilemään katsojiensa primaaleja GAR-sielunkieliä niin tehokkaasti, että yritykset ajatella “plääh, isot robotithan siinä vain mättävät toisiaan turpaan niin kuin aina ennenkin” eivät pääse pintautumaan lainkaan, ja kulmikkaat aurinkolasit naamalleen iskeneen katsojan suusta pääsee vain sekopäistä ja estottoman innostunutta mokellusta “eeppisyydestä” ja “miehekkyydestä”. Tämä kieliposkisuudestaan huolimatta itsensä vakavasti ottava sarja on kaikilla asteikoilla onnistuneimpia ja toimivimpia sarjoja, joita Gainax – hitto, koko animeteollisuus – on viime vuosina tuottanut. Ja sellaisena myös Imaishin toistaiseksi paras teos; kaikki kunnia hänelle.

Viimeinen kohtaus. Maahan isketty, työnsä tehnyt miekka ja sen kahvaan sitaistu hulmuava viitta auringonlaskun valaisemina. Viereisellä kukkulalla oleva tyhjä mutta kukitettu hauta. Taivasta kohti kohoavia valojuovia uusien sankarien lentäessä kohti uusia seikkailuja.

Miehisiä kyyneliä.

Gurren Lagann 2: juoni

Osa 1 “Aniki on kuollut. Hän ei ole enää täällä. Mutta minun selässäni, minun sydämessäni, hän elää edelleen!”

Myönnän hätkähtäneeni. Mieleeni palasivat kaikki mahdolliset mentorien kuolemat Gandalfista Ben Kenobiin - ja sitten tapa, jolla ensimmäinen jakso oli alkanut. Mieleeni alkoi hiipiä kuin varkain ajatus “saattaisiko Gainax tällä kertaa jopa tietää mitä se oli tekemässä?” Vasta tässä vaiheessa tajusin katsoa krediittilistaa tarkemmin ja huomasin, että pääkirjoittajan pallilla istuvaa Kazuki Nakashimaa tituleerattiin näytelmäkirjoittajaksi. Hetken googlauksen jälkeen sain selville, että siinä missä moni muu käsikirjoittaja on nykyään alentunut tekemään spesifejä sarjoja vähemmistöyleisöille on Nakashiman ylpeä tavoite edelleen tehdä viihdettä massoille – jotain, johon kaikki voisivat samaistua.

Jatkossa seurasin sarjaa entistä kiinnostuneempana. Mielipiteitä polarisoivasta vaikutuksestaan huolimatta kyseessä oli niin huolella rakennettu juonielementti, että aloin epäillä omia epäilyjäni. Voisiko olla, että Gainax oli lopultakin palannut entisille raiteilleen – löytänyt lopultakin tuon tasapainon viihdyttävyyden ja laadun välillä, joka sille tuntuu olevan niin kovin vaikea ylläpitää?

Gurren-Lagann ja muut gunmenit toimivat päättäväisyydellä ja sisulla samaan tapaan kuin Getter Robo aikoinaan getter-säteillään.

Sarja eteni ja sai uuden OP-animaation, ja loputkin epäilykset hälvenivät. Aluksi pohjattomaan murheen alhoon vajonnut Simon muuttui pussisilmäiseksi ja lysyhartiaiseksi kaamioksi, joka yritti täyttää Kaminan saappaat tyhmänrohkeudella ja ryntäämällä taisteluun yksin ja hampaat irvessä. Vasta kun turrien johtajan Spiraalikuninkaan hylkäämä tytär Nia muistutti häntä jaksossa 11 Kaminan viimeisen opetuksesta (“Usko itseesi – älä minuun joka uskoo sinuun, äläkä itseesi joka uskoo minuun. Usko itseesi ja vain itseesi.”) hän lakkasi yrittämästä tulla Kaminan kaltaiseksi ja alkoi olla sen sijaan itsensä - ja onnistui siinä mitä yritti. (Kohtauksessa, joka oli niin miehekäs että liikutti furryjakin.)

Spiraalikuninkaan neljästä DNA-nukleiiniemästen mukaan nimetystä kenraalista ensimmäisen voitettuaan ja lentotukialuksen kokoisen Dai-Gunzan -gunmenin vallattuaan Dai-Gurren-dan jatkoi Kittanin johtamana matkaansa kohti Spiraalikuninkaan kaupunkia Tepperiniä, ja hiljalleen myös motiivit turri-ihmisten sorron takana alkoivat valottua. Sarja jatkoi samalla linjalle nostaen panoksiaan tasaisella tahdilla, ja voitettuaan loput kolme kenraalia maalla, merellä ja ilmassa Dai-Gurren-dan lopulta kohtasi ja päihitti voittamattomalta tuntuvan Spiraalikuninkaan ja Tepperinin, joka paljastui kaupunginkokoiseksi, vuorimaiseksi gunmeniksi.

Normaalille shounensarjalle tämä olisi riittänyt koko juoneksi, mutta Gurren Laganille tämä on vain tarinan ensimmäinen puolisko.


Älä tee väkisin, ota isompi vasara

Siirrytään seitsemän vuoden päähän, jolloin ihmiset ovat muuttaneet maan päälle Kamina Cityyn, vallankumouksen aikaisista tapahtumista on tullut moderneja legendoja ja TV:ssä näytetään Kaminan ja Simonin seikkailuihin perustuvaa animea ehdan 60-lukulaisella OP-biisillä. Simonin kasvettua angstaajasta valtiollisten paperitöiden ja kosinta-aikeiden parissa painivaksi nuorukaiseksi joka olisi paremmin kotonaan ganmenin puikoissa oli mutruotsan rooli jäänyt Rossiun harteille. Köyhyydessä kasvaneen murehtijan muodonmuutos byrokraattiseksi ja nuoleskelijoiden ympäröimäksi fasistikansleriksi joka auttaa ihmisiä muuttamaan maan päälle vaikka vasten tahtoaankin ja juonii Simonin selän takana omiaan on looginen ja toimii; hänestä tulee yhdellä iskulla hahmoista se jossa on eniten järkeä se jossa on sitä vähiten.

Spiraalikuninkaan lopulliset motiivit suojella ihmiskuntaa pakottamalla se elämään maan alla paljastuivat lopulta, ja eteen tuli jälleen radikaaleja roolinvaihdoksia – mutta koska tämä ei ollut Princess Tutu, oli uusi vihollinen jotain aivan muuta. Jaksojen 17-21 muodostaman vähätoimintaisemman väliosuuden jälkeen sarja palasi takaisin alkunsa hillittömän toiminnantäyteiseen machoiluun, vaikkakin itsensä negatiiviksi kääntyneenä: siinä missä alussa juoni oli vakava ja huumori irtosi hahmoista ovat hahmot jälkipuoliskolla vakavoituneet, mutta juoni niin typerä – tai ehkä enemmänkin “realismin rajoista tietoisesti piittaamaton” – että se naurattaa. Molemmat kokoonpanot toimivat, vaikka jälkimmäinen eteneekin juoneltaan huomattavasti hidastempoisemmin.

Loppuaan kohden sarja veti eksponentiaalisella tahdilla lisää kierroksia myllyyn; se että mechat kasvoivat niin isoiksi että niitä ohjastamaan tarvittiin toisia mechoja ei riitä alkuunkaan, vaan juuri kun pahaa-aavistamaton katsoja ehtii luulla nähneensä kaiken esiin reväistään “That's not a moon... it's a space station” -kohtaus. Sitten onkin jo aika lähteä käymään valtaisaa avaruussotaa kohti tuntematonta pienen kuun kokoisella Arcadia-replikalla (josta ennen pitkää saadaan siitäkin mechanmuotoinen), tykinlaukaukset ja nyrkiniskut lävistävät aika-avaruusjatkumoita ja robottien nimet sen kun pitenevät – ja kyllä, ihan lopuksi todellakin loikitaan pitkin galakseja ja viskotaan niitä kuin shurikeneja. Ja spiraalivoimatasot paukkuvat.

Lopulta, viimeisessä jaksossa, saapui vahvistus sille että sarja oli kuin olikin alusta alkaen loppuun asti käsikirjoitettu. Sen aloittava repliikki “Ovatko kaikki valot taivaalla vihollisia?” saa vastauksensa viimeisessä kohtauksessa, jossa Simon vastaa omaan kysymykseensä: “Kaikki valot taivaalla ovat tähtiä.” Huolimatta siitä kuinka mahdottomia tai mittaamattomia esteet tielläsi ovatkaan voit silti lävistää ne kaikki ja tavoittaa tähdet – kunhan vain uskot itseesi etkä ikinä, milloinkaan anna periksi, oli tilanne miten epätoivoinen tahansa. Se on shounenviihteen bushido 2000-luvun kuosiin puettuna.

Ristinmuotoiset räjähdykset - kunnianosoituksia vai vittuilua? Ken tietää...

Row! Row! Fight the power!

Ja tunnetta Gurren Lagannista löytyy. Se on loistokas esimerkki siitä miten kliseet eivät haittaa jos ne tekee oikein ja onnistuneesti (ja tässä tapauksessa myös ylitsevuotavammin kuin ennen), eikä Imaishin sarjan parhaita puolia korostava ohjaustyyli haittaa ollenkaan: hän virittäytyy niin matalille taajuuksille, että lähes kommunikoi suoraan katsojan syvimpien tuntojen kanssa.

Tuskin kukaan voi väittää, että kun Antispiraalin “Yrityksenne ovat turhia... Luulitteko olevanne jotenkin erityisiä? Katsokaa kaikkien niiden jäännöksiä jotka ovat epäonnistuneet teitä ennen...” -rantteja on kuunneltu kajahtelemasta tyhjästä avaruudesta useamman jakson ajan ei se ensimmäinen epäuskoinen “Mahdotonta...” -henkäisy olisi uskomattoman tyydyttävän kuuloinen. Sarjan viimeinen neljännes vihollisineen tarjoaa muutenkin fantastista, lähes kubrickmaisen karmivaa vierauden tuntua, ja jakso 26 uniepisodeineen tuntuu kuin irvailulta Hideaki Annon epäonnistumiselle; siinä missä Evangelionin jakson 26 samanlainen haaveosio pisti muusta lopusta irtonaisena esille kuin scifisti Animeconissa on se Gurren Lagannissa olennainen osa juonta ja lopullisen arkkivihollisen esiinastumista – ja kaiken lisäksi hahmonkehityksellisesti ja draamallisesti merkittävä. Sen laadun huomaa selvästi kun sitä vertaa vaikkapa Harry Potterin ja kuoleman varjelusten vastaavaan “viimeiset sanat kuolleen mentorin kanssa” -kohtakseen: Rowlingin kohtaus koostui lähes kokonaan epäselvästä pseudoeksistentiaalisesta jaarittelusta, Nakashiman taas on yksinkertainen ja koskettava selkeine “olet näemmä kasvanut minua pitemmäksi” -metaforineen kaikkineen.

Niaa monet (etenkin naispuoliset...) ovat sanoneet "ärsyttäväksi mary sueksi." Mutta miksiköhän Kamina ei ärsytä näitä valittajia lainkaan, vaikka nämä kaksi hahmoa ovat luonteeltaan hyvin samanlaisia - tynnyrissä kasvaneita, avoimia, välittömiä, rehellisiä ja vailla selkeitä vikoja?

Periksiantamattomuusteemaa tuodaan sarjassa esille jatkuvalla syötöllä, mikä onkin saanut monet syyttämään sitä jankkaavuudesta ja hienovaraisuuden puutteesta. Eikä tämä rajoitu vain päähenkilöihin vaan myös kulloisiinkin antagonisteihin, joista jokainen on tavallaan varoittava esimerkki: Spiraalikuningas oli joutunut sortamaan niitä joita halusi suojella koska ei ollut onnistunut voittamaan Antispiraaleja; Rossiu päätyi uhraamaan yksilöitä yhteisen hyvän vuoksi koska ei omannut munaa tehdä kompromissittömiä päätöksiä; Antispiraalit päätyivät alistamaan koko maailmankaikkeutta sitä suojellakseen, koska eivät Simonin tapaan uskoneet mahdollisuuksiinsa estää sen tuho.

Samaan tapaan sarjaa on syytetty myös ennalta-arvattavuudesta: juoni ei jää tuleen makaamaan ja jokainen status quo rikotaan täysin puun takaa tulevalla dramaattisella käänteellä tai juonipaljastuksella - mutta aivan yhtä varmasti esiin vedetään säännöllisesti aina uusi deus ex machina, ja lopulta hyvikset voittavat aina. Sarja seuraa tropeitaan pilkuntarkasti - miehekkäitä uhrautumisia seuraa aina täpärä voitto, entisistä vihollisista tulee aina uusia liittolaisia, ja aina löytyy uusi, entistä suurempi auktoriteetti uhmattavaksi; kyläpäällikkö, Viral, Neljä suurta, Spiraalikuningas, Antispiraalien ihmistuhojärjestelmä, Antispiraalit itse. Mittakaava kasvaa spiraalimaisesti luolamiestasolta tähtiin: jokaisen uuden uhan takaa paljastuu uusi ja entistä mittavampi, jokainen lävistettävä taivaankansi on entistä massiivisempi, jokainen todennäköisyys on entistä lähempänä nollaa prosenttia, mutta kaikesta selvitään periksiantamattomuudella ja miehisellä sisulla – yhteenotot kasvavat loppujen lopuksi kosmisiin mittoihin vain palatakseen viime hetkellä takaisin käsirysytasolle. “Do the impossible, see the invisible / touch the untouchable, break the unbreakable.”

Toisaalta tämä kaavamaisuus on myös Gurren Lagannin vahvuus – se antaa täsmälleen sen minkä lupaakin, ei yhtään vähempää. Sellaisena se on raikas retrotuulahdus verrattuna sekä mainittuun postevangelionistiseen angstaukseen että enimpään osaan nykyistä mechagenreä, joka näyttäisi Sunrisen Code Geassin ja Gundam 00:n johdolla olevan degeneroitumassa fujoshien bishiviihteeksi.