Kananvirka

Ihmiset oppivat eri tavoilla. Jotkut oppivat parhaiten immersiolla, uppoutuen opittavaan asiaan kunnes sisäistävät sen. Toiset oppivat visuaalisesti, muistaen kokeessa oikean vastauksen kunhan vain muistavat miltä sen sisältänyt aukeama näytti kirjassa. Mutta joskus muistia pitää huijata, ja silloin erilaiset muistisäännöt astuvat peliin.

Niitä kannattaa toki käyttää monen muun elämää helpottavan asian tapaan turvaverkkona eikä riippumattona, koska ne eivät sovi pitkäaikaiseksi ratkaisuksi. Kaikeksi onneksi ihmismieli on kuitenkin rakennettu niin, että riittävä määrä kertausmääriä huijaa muistia pitämään jotain asiaa tärkeänä, jolloin kainalosauvana käytettävä muistisääntö jää ennen pitkää turhaksi. Avainasemassa on riittävän kertausmäärän saavuttaminen, ja siinä muistisäännöt ovat paikallaan.

Silloin kun aloin opiskella japania huomasin ikäväkseni, ettei netistä tuntunut löytyvän oikein minkäänlaista sivustoa joka olisi opettanut hiraganat ja katakanat nimenomaan suomea äidinkielenään puhuville loogisin muistisäännöin. Tämä ei toki ole ongelma niille jotka pystyvät oppimaan ne helposti ilmankin, mutta koska olen laiska ja kiireinen käytin apuna englanninpuhujille tarkoitettuja muistisääntöjä. Niitä netistä löytyi pilvin pimein.

Ongelma on kuitenkin kielten erilainen fonetiikka. Suomea äidinkielenään puhuvalle esimerkiksi Heisigin "a niin kuin otter" ei ole järin intuitiivinen muistisääntö.

Tämän vuoksi kasasin itselleni repertuaarin muistisääntöjä eri puolilta - osan japanintuntien monisteista, osan Heisigiltä, osan keksin itse. Monen kanan kohdalla oli pakko käyttää englanninkielistä muistisääntöä - joillekin äänteille kun ei vain ole järkevää suomenkielistä sanaa joka ne sisältäisi - mutta lopputuloksena oli kuitenkin sellainen muistisäännöstö joka toimi minulle itselleni. Pian tämän jälkeen koko muistisäännöstö kävikin tarpeettomaksi, kun rutiini kanakirjoituksen lukemiseen syntyi.

Ennen kuin unohtaisin muistisääntöni kokonaan päätin kuitenkin helmikuussa väsätä pienen sivustontapaisen, jota tulevat japaninopiskelun aloittajat voisivat käyttää kanojen opetteluun. Sitä varten viilasin muistisääntöjä yhdenmukaisemmiksi, järjestin kanat niin että niiden erot on helppo oppia muistamaan ja muuta pientä. Oheen kirjoitin vähän yksinkertaistettua historiasettiä ja muuta pientä antamaan perspektiiviä opetteluun.

Nimesin sen sitten tosiaan Kananviraksi.

Sivusto ei ole täydellinen eikä varmaan ihan virheetönkään, mutta onpahan ainakin tyhjää parempi. (Parannusehdotuksiakin otetaan toki vastaan.) Toivottavasti siitä on iloa edes jollekin tämän blogin lukijalle!

Lempimuistisääntöni.

Tynnyristä kalastamista

Fanituotokset ovat kiehtova ilmiö. Ne tekevät yksisuuntaisesta kulttuurintuottamisesta Lawrence Lessigin sanoin "read/write-kulttuuria"; ne saattavat synnyttää draamaa tai seksuaalista jännitettä sinne missä sitä ei alkuteoksessa ole, tai jatkaa tarinaa suuntiin joihin alkuteoksen tekijä ei sitä ole halunnut viedä. Tietysti sen luomaa mahdollisuutta käytetään niin idässä kuin lännessäkin enimmäkseen masturbaatiomateriaalin luomiseen, mutta helmiä löytyy aina.

Tämä tuli mieleeni, kun luin alkuvuodesta Takotuboyan juonellisesti mielenkiintoista erodoojinshia Requiem 5 A Dream. Kuten Nova aikoinaan sanoi siinä porno tuntuu paikoin jopa päälleliimatulta ja irralliselta; vaikuttaa siltä että tekijä on halunnut kertoa oman näkemyksensä hahmoista ja niiden eräästä mahdollisesta tulevaisuudesta (joka on kaanonin puitteissa täysin realistinen - joskin tietysti sarjan genren johdosta täysin mahdoton), mutta on joutunut myös varmistamaan että joku ostaakin sitä.

Kaikki fanikulttuurin tuotteet eivät tietenkään synny maailmaan ihan itsestään.

Kuten tässä kirjoituksessa sivusin on teoksia monenlaisia, ja vaikka suuri osa niistä saakin Haruhin tai vaikkapa One Piecen tapaan alun perin alkunsa jonkun omia tuntojaan paperille vuodattavan nörtin sydänverestä vailla minkäänlaista laskelmointia ei se kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö tässäkin suhteessa laskelmoiviakin teoksia olisi olemassa. Aimai ja muu vihjailu on toki tuttu juttu shounen- ja nykyään seinenmangankin maailmasta, mutta oletteko koskaan pysähtyneet miettimään miten kaikki sai alkunsa - ja miksi homma ylipäätään pidetään vihjailuna eikä anneta homouden virrata lukijoiden iloksi?

Suurten muinaisten aikaan, kun moea ei vielä ollut olemassa, joutuivat yksinäiset nörtit katsomaan tyttöjensarjoja saadakseen päivittäisen annoksensa söpöjä 2D-tyttöjä. Mutta koska anime on bisnestä se tuppaa valumaan sinne missä on rahaa, ja näin ollen alettiin myös yksinäisille nörteille ennen pitkää tehdä sarjoja jotka kertoivat söpöistä tytöistä. Näin syntyi moe-estetiikka (jos sitä sellaiseksi haluaa sanoa), eikä otakujen enää tarvinnut katsoa Cardcaptor Sakuraa. (Tästä syystä shoujosarjojen estetiikka ja moe ovat edelleen hyvin lähellä toisiaan.)

Esimerkiksi Nanohan tapauksessa sarjan tekijät ovat itse sanoneet Nanohan ja Faten olevan pariskunta, mutta silti kirjoittaneet sarjan niin kuin näiden suhde olisi sen katsojilta "salattu." Ei yhtään rehellistä suudelmaa, esimerkiksi - vaikka hahmoilla lopulta on lopulta yhteinen kämppä ja parisänky.

...Ja tosiaan myös yhteinen loli, kuten Desuconin yuripaneelissakin mainittiin. Joka vieläpä onnistuu näyttämään molemmilta äideiltään vaikkei mitään sukua olekaan, kuten TV Tropes huomaavaisesti muistuttaa.

Samaan tapaan esimerkiksi Lucky Starissa Kagamin character song ei juuri peittele tarkoitusperiään, mutta itse sarjassa ei nähdä mitään kiusoittelua kummempaa. Asiaa ei tyrkytetä satunnaisen katsojan naamalle itse sarjassa, vaan se on haudattu hieman syvemmälle fanien löydettäväksi.

Ja juuri tässä hautaamisessa piilee kaiken ydin - kaikki kun eivät halua suoraa yuria tai yaoita nähdä. Aimailla mahdollistetaan se, että kasuaali katsoja voi katsoa sarjaa pelkän sen näennäisen pinnan takia, vaikkapa toimintasarjana - mutta vihjeet hahmojen syvällisemmistä suhteista ovat olemassa, jos niitä haluaa etsiä. Sarjat joilla on selkeä fokus ja konsepti pärjäävät säännöllisesti paremmin kuin sellaiset jotka yrittävät heittää pataan joka ikisen fanservice-elementin, tropeen ja otakunhoukuttimen, sisarusinsestistä jättirobotteihin ja povekkaista hoitsuista kissatyttöihin. Code Geassin kaltaisia menestyksiä tällaisista sillisalaateista tulee vain harvoin; yhdeksässä tapauksessa kymmenestä niitä vain pidetään epätoivoisina kosiskelijoina jotka yrittävät ali siitä mistä aita on matalin, ja ne vajoavat unholaan heti seuraavan kauden alkaessa.

Sarjan genre ja kohdeyleisö on aina tarkkaan harkittu etukäteen, eikä niitä voi lähteä muuttelemaan kesken tuotannon - tämän takia esimerkiksi kukaan K-ON!:in tytöistä ei voi ikinä, missään tapauksessa alkaa seurustella. Ei niin pojan kuin tytönkään kanssa.

Tämän takia Lucky Star on otakuhuumorisarja eikä yurisarja, ja samasta syystä Naruto on tappelushounensarja eikä yaoisarja. Kannazuki no Miko yritti yhdistää mechat ja yurin, ja katsokaa nyt millainen hirvitys siitä tuli - yleensä suutarin kannattaa pysyä lestissään.

(Hieman paradoksaalisesti uskoisin Haruhi Suzumiyan suosion johtuvan juuri tämän kovention tietoisesta rikkomisesta - miljöö on yksi yhteen kuin minkä tahansa muunkin dialogipohjaisen peruskoulusarjan, ja sitten varoittamatta silmille heitetäänkin energiajättiläisiä, lentäviä supersankareita ja äänennopeudella käytäviä kyberolioiden kaksintaisteluita.)

Osaltaan aimai siis perustuu tietynlaiseen epäuskottavuuden illuusion kannattelemiseen - aimaihuuruissa olevat parittajat saattavat tiedostaa aimain olevan vain baittausta hieman samaan tapaan kuin jotkut vapaapainin fanit saattavat tietää kaiken kehässä tapahtuvan olevan näyteltyä. Silti molemmat saattavat ärsyyntyä, jos tätä faktaa hierotaan heidän naamaansa.

Jännää tietysti on se, että tämä periaate on alkanut päteä myös muualla kuin aimaissa. Toradora! esimerkiksi on täysin haaremiaspektiton heteroromanssisarja, ja jopa hyvin tyylipuhdas sellainen - missään vaiheessa katsojalle ei tehdä epäselväksi mikä sarjan lopputulos tulee olemaan, ja päähenkilöitä asetetaan vastakkain ja paritetaan toisilleen jopa ennen ensimmäisen jakson alkutekstejä. Siitä huolimatta jotkut toivoivat, että Ryuuji olisi valinnut sarjan tytöistä jonkun toisen.

Tarinankerronta itsessään on muuttumassa. Nykyään jokainen voi olla sisällöntuottaja; tekijät eivät ole enää ylhäisessä yksinäisyydessään olevia mestareita, ja julkaisutoiminnan mystisyyden ja erinomaisuuden takuun tilalla on vain mahdollisuuksia ja sattumaa. Popkulttuuriteokset ovat yhä vähemmän ja vähemmän valmiita, auteurin päässään valmiiksi luomia paketteja ja yhä enemmän hahmojen muodostamia kehikoita, joiden tehtävä on vangita yleisön mielenkiinto ja aktivoida se ruohonjuuritasolla. Yleisö on saanut valtansa, eikä se suostu siitä enää luopumaan - joten tilanteesta on yritettävä ottaa kaikki irti.

Ja näin Toradoran tuottajat tekivätkin julkaistessaan PSP-deittipelin, jossa pelaaja saa kokeilla miten tarinan "vaihtoehtoiset" loput olisivat ehkä kulkeneet. Vaihtoehtoisten tyttöjen valitsemisen mahdollisuuden lisäksi peli sisältää tietysti myös kanonista loppua syventävän reitin. Tämä on niiden fanien palvelemista, jotka muuten olisivat joutuneet tyytymään doojinsheihin ja muuhun fanifiktioon - mutta samalla se on myös sellaisten tuottojen käärimistä, joista omasta visiostaan ylpeämpi auteur olisi jäänyt paitsi.

Maailma muuttuu, ja tarinankertojan rooli sen mukana. Ei sillä etteikö perinteisillä tarinoillakin olisi vielä paikkansa - mutta loppujen lopuksi maan kenties perivät yleisölle sen haluamaa valtaa myöntävät, ylpeytensä nielevät tekijät. Ei se Toradorankaan juonta ja loppuratkaisua pilannut.

Tytöt, miehet ja himoavat katseet

Kazusa Takashima: Wild Rock

Siitä miksi naiset lukevat BL:ää on kirjoitettu paljon. Suurta osaa tästä tutkimuksesta kuitenkin värittää se perinteinen epämukavuus, joka länsimaisellä yhteiskunnalla on naisen seksuaalisuutta yleisesti ja miehen asettamista objektin asemaan erityisesti kohtaan - joten hupaisasti usein tullaan siihen johtopäätökseen, että yaoin miehet eivät ole miehiä lainkaan.

Tai kuten Shaenon K. Garrity asian esitti kirjoituksessaan Do we really need to spill this much ink over the question of whether girls like porn?:

Even before reading Boys’ Love, I was more than familiar with all the convoluted arguments explaining how the characters in BL aren’t “really” men, not even fantasy men. Because they look like women. Because they act like women. Because the seme/uke relationship is a coded heterosexual relationship, therefore BL is a coded heterosexual fantasy. Because the seme and uke are both kinda girly, therefore BL is a coded lesbian fantasy. Or a transsexual fantasy. Or an asexual fantasy. Or anything other than girls ogling boys.

Are the guys in BL really “feminine,” anyway, in either appearance or behavior? They’re definitely not macho, musclebound types, not by a long shot—if you’re looking for that, check out some bara manga—but “not a manly man’s man” doesn’t mean “woman” anywhere but in the minds of some men. I wish I could find an old interview I conducted with Donna Barr for PULP magazine, in which I asked her why women liked comics about “feminine” men. She responded that the traits coded as “feminine” in such characters—youthfulness, a slim figure, great hair and skin—are simply attractive traits.

Mutta vaikka pääsisikin tästä yli ja hyväksyisi sen että naisetkin voivat kuolata miehiä, jää jäljelle kysymys siitä miksi kuolaamisen kohteena on oltava nimenomaan miehiä miesten kanssa - mikäli siis jätetään huomiotta se universaali tosiasia, että kaksi on enemmän kuin yksi. Tähän tuskin voi ikinä antaa täysin tyhjentävää vastausta, mutta kolme (toisiaan poissulkematonta) yleisintä teoriaa ovat nämä:

1) Fanitytöt ovat usein mustasukkaisia bisheistään. Poistamalla romanttisesta yhtälöstä naishahmo ja korvaamalla se miehellä poistetaan myös tämä ongelma. Huomaa, että tämä teoria on vedenpitävä vain tähän suuntaan; yrittämällä selittää samalla mustasukkaisuudella naispuolisten lukijoiden viha päähenkilömiesten kyljessä kiehnääviä naishahmoja kohtaan (ns. Misa-Misa -syndrooma) jätetään monesti huomiotta se, että suurin osa shounensarjojen naishahmoista on yksinkertaisesti vain surkeasti kirjoitettuja. Tästä lisää myöhemmässä kirjoituksessa.

Lukevatkohan yaoinlukijat ikinä naisille suunnattua eroottista heteromangaa? Tästä olisi kiva nähdä jotain tilastoja. Piirtäjätkin ovat usein samoja kuin yaoipuolella, kuten Banana Nangoku tässä.

2) BL-fanit kokevat vetoa yaoissa esitetyn homosuhteen potentiaaliseen tasa-arvoisuuteen. Kaikkihan me tiedämme että yaoissa suhteet ovat kaukana tasa-arvoisesta, koska semet vievät ja uket vikisevät - mutta juju onkin siinä, että toisin kuin naiset joiden osana "kuuluukin" olla vikinäpuolella on uke aktiivisesti valinnut olevansa suhteen vastaanottava osapuoli, mikä tekee suhteen perusluonteesta erilaisen. Tämä ei sinällään kumoa sitä teoriaa, jonka mukaan seme-uke -jaottelu olisi olemassa jotta heteronaislukijalla olisi enemmän kiinnekohtia omaan epätasa-arvoiseen arkielämäänsä, mutta sitä voi käyttää täydentämään sitä.

Fumi Yoshinaga esittää asian Flower of Lifessä näin:

3) BL-fanit uskovat samaa sukupuolta olevan pariskunnan pääsevän syvempään yhteisymmärrykseen ja sielujen harmoniaan kuin heteroparin, ja kokevat viehätystä tätä ideaalia kohtaan.

On kenties parempi jättää spekuloimatta sitä, miten paljon tällä on mahdollisesti tekemistä sen kanssa että moni BL-fani on katkera neitsyt jonka omat sosiaaliset taidot ovat keskivertoa huonommat. Toisaalta, nekin BL-fanit jotka eivät sellaisia ole todennäköisesti elävät perinteisen japanilaisessa epätasa-arvoisessa parisuhteessa, joten fantasiat ymmärtävästä puolisosta saattavat tuntua houkuttelevilta.

Tätä kolmatta teoriaa voi käyttää pohjana teorialle siitä, mistä syystä miehet taas puolestaan lukevat yuria. Jos oletetaan että naiset saavat homoseksuaalisesta eskapismiviihteestään annoksen jotain mitä he eivät omassa arkielämässään saa - mahdollisuutta tasa-arvoon, yhteisymmärrystä, syvää tunnesidettä - saavat miehet kenties omasta vastineestaan samaa.

Kenties kyseessä on moen suosion nousuun kytköksissä olevasta ilmiöstä. Riippumatta siitä onko mies katkera komeronyymi vai naisia pyörittelevä alfanyymi saattaa suorituskeskeinen deittailukulttuuri lahjoineen ja liehittelyrituaaleineen ahdistaa, ja viihde jossa naiset eivät ole miesten rahojen ja menestyksen perässä juoksevia hutsuja voi tuntua lohdulliselta.

Moe tarjoaa paon arkielämästä riippumatta siitä, koostuuko tuo elämä IT-duunista ja sotkuisesta yksiöstä vai rahasta, autoista ja naisista - ja moeyuri (vasemmassa alanurkassa) puolestaan tarjoaa fantasian parisuhteesta, jossa arvot ovat puhtaampia, viattomampia ja vähemmän materiaalisia. Eivät tietenkään välttämättä suorastaan siveämpiä, mutta samaan tapaan kuin BL:n tasa-arvon tapauksessa siihenkin on potentiaalinen mahdollisuus - toisin kuin jos yhtälössä olisi mukana mieshahmo, joka jo pelkällä olemuksellaan poistaisi kyseisen option.

Lisäksi huomionarvoista on, että vaikka vähemmän realistisessakin yurissa monesti esitetään tyttöjenväliset tunteet johtuvaksi lesbouden sijaan "vaiheesta" johtaa suhteen olemassaoleminen yleisen suorituskeskeisen deittailukulttuurin ulkopuolella kuitenkin myös siihen, että "tosirakkauden" konsepti on huomattavan elinkelpoisempi kuin vaikkapa realistisissa heterosarjoissa. Sama pätee yaoin suhteen - jopa vielä enemmän, koska konseptia poikienvälisistä tunteista ohimenevänä vaiheena ei ole olemassa.

Peko: Sono Hanabira ni Kuchizuke wo

Luonnollisesti suurin osa teorioista lentää suoraan romukoppaan mikäli halutaan puhua länsimaisista faneista, jotka elävät täysin erilaisessa kulttuuriympäristössä - täällä suurin houkutteleva voima on kenties vastaavan viihteen lähes täydellinen puute. Ja japanilaisistakin faneista tämä tietysti pätee vain osaan, puhuttiinpa sitten kummasta kuluttajakunnasta vain - joten kenties kaikki tämä on aivan yhtä turhan ylimonimutkaistavaa psykologiarunkkausta kuin alussa mainitsemani yaoitutkimukset?

Varmasti suuri osa kuluttajista ei tarvitse sen kummempia syitä kuin sen alussa mainitun faktan, että kaksi on enemmän kuin yksi.

Blogit fandomia muuttavana voimana

Sillä välin kun kaikki muut olivat tänä viikonloppuna Jyväskylässä nauttimassa Animeconittomasta ja cosplayttomasta Finnconista ja mainostamassa omia tapahtumiaan olen itse ollut kotona lukemassa blogeja ja seuraamassa conin etenemistä Twitterin kautta. Yksi viime aikoina seuraamistani ei-animeblogeista on A Newbie's Guide to Publishing, jossa jännärikirjailija J.A. Konrath kertoo kuinka ansaitsee nykyään tuhansia dollareita myymällä sähköisiä versioita kirjoistaa Kindlelle ja vastaaville e-kirjalaitteille - vilkaisemattakaan yhteenkään kustantajaan päin, mikä ei tietenkään kaikkia ilahduta. Tämä sai minut ajattelemaan animeharrastuskulttuurin murrosta.

Web 2.0:n merkitys harrastajakulttuurille on ollut valtava, ja tulee jatkossa olemaan sitä yhä enemmän. Twitterin kaltaiset sosiaaliset mediat mahdollistavat toisiaan tuntemattomien mutta samasta aiheesta puhuvien ihmisten osallistumisen toistensa keskusteluihin, ja se on tehnyt siitä ensimmäistä kertaa niin mobiilia ja alustariippumatonta, että se voi olla osa päivärutiinia vuorokauden ympäri. Conin kaltaisessa ympäristössä tämän seuraukset voivat olla mullistavat - kuin perinteinen DS:n pictochat kerrottuna sadalla.

Tämä saattaa tietysti kuulostaa ilmeiseltä, mutta samalla tavalla blogit ovat korvanneet fanzinet; ne ovat jopa omaksuneet (joko tarkoituksella tai tahattomasti) printtimediasta tuttuja ominaisuuksia, kuten bloggaajatiimit (toimitukset) ja kategoriat (juttutyypit). Katja Valaskiven Pokemonin perilliset -tutkimus on nykyään jo hivenen vanhentunut, mutta jo pari vuotta sitten näkyi selvästi että "harrastajayhteisöjen järjestäytyminen on muuttunut, eikä yhdistysmuotoisella toiminnalla ole yhtä suurta merkitystä kuin aiemmin." Tilalle on tullut vapaamuotoisempi toiminta Internetin kautta.

Jos printtimedia tekee kuolemaa kaikkialla maailmassa, animefandomissa se on tehnyt sen jo aikaa sitten - ja on kyseenalaista saiko se koskaan kunnolla edes synnyttyä. Pistettyäni Otakunviran pystyyn kesällä 2007 Vehin sittemmin kuolleen Sutkun innoittamana se oli pelkkä fanzinen sivuprojekti, mutta pian siitä tuli mielekkäämmän tuntuinen projekti kuin itse fanzinesta. Siihen aikaan suomalaisia animeblogeja oli vain kourallinen, mutta kuinkas kävikään?

Nykyään jokainen harrastaja voi asuinpaikastaan huolimatta nähdä, että muutkin ovat kiinnostuneita animen sisällön puimisesta ja analysoimisesta, ja osallistua saman tien itsekin. Palaute ja ideanvaihto ovat välittömiä. Keskustelut ovat julkisia ja kaikkien ohikulkijoiden kommentoitavissa, toisin kuin sähköpostilistoilla tai irkissä - kaikki osaavat käynnistää nettiselaimen ja painaa linkkiä. Keskusteluista syntyy uusia ideoita, yhteisöjä ja jopa tapahtumia paljon herkemmin kuin ennen. Kuka tahansa voi olla mielipidevaikuttaja; merkitystä on vain sillä, miten hyvin osaa sanansa asettaa.

Vuonna 2007 en olisi osannut kuvitellakaan, että tilanne olisi joskus tällainen. Metkaa.

Anime- ja mangaharrastuksen ydin on teosten lukeminen ja ajatuksenvaihto niistä, ja kuten mainittua siinä blogit ovat olleet valtava katalysaattori. Viime aikoina tämän blogin sisältö on kuitenkin ollut liian vähän sitä ja liian paljon metaa, joten olen ajatellut tehdä asialle jotain.

"Tee mangaa" -kategoria on ollut tauolla vähän turhan pitkään, ja sen lisäksi olen tullut lopultakin siihen tulokseen, että "mangaa jota et ole lukenut" -konseptini sopii loppujen lopuksi varsin huonosti luentomuotoiseksi. Blogipostausten yli kun voi aina hypätä, jos tuntee jo käsiteltävän teoksen (ja siinäkin tapauksessa voi olla kiinnostavaa saada esittelymuotoinen toinen näkemys teoksesta jonka jo tuntee), mutta luennolla sekoitus tuttuja ja tuntemattomia teoksia ahdettuna tuntiin tai puoleentoista ei ole oikein parasta mahdollista viihdettä. Lisäksi blogitekstiä lukiessa apuna ovat Wikipedia ja Onemanga, luennolla ollaan puhtaasti luennoitsijan varassa.

Sasamekikoto-postaus saa luvan retconnautua ensimmäiseksi tämän kategorian edustajaksi. Lisää on luvassa toivottavasti lähiviikkoina, vaikka en teollisuusrunkkauksesta aiokaan luopua.

Toranoanan doojinmäärät vuodelta 2009

Kuva: Matsuri Uta

Tässä on kiintoisa tilasto Toranoanan myyntiin ottamista uusista doojinsheista aikavälillä tammikuu-joulukuu 2009. Kannattaa tietysti muistaa että jälleenmyyntiin otetaan lähinnä vain suosituimpien circlejen julkaisut - kermat päältä, jos niin voi sanoa - joten tämä ei missään nimessä anna täysin realistista kuvaa koko Japanin omakustannekentästä.

Luvut ovat peräisin sittemmin kadonneesta "Touhou imee itseensä doojinpiirtäjien potentiaalin" -valitusketjusta 2chanissa, josta 2nomatomeR kuitenkin poimi talteen olennaisen:

Sarja Kappaletta yhteensä ...Joista pornoa Pornon osuus
Touhou 5030 787 16 %
Miku Hatsune (Vocaloid) 735 128 17 %
Nanoha 685 316 46 %
Idolm@ster 626 270 43 %
K-ON! 537 351 65 %
Haruhi Suzumiya 536 299 56 %
Strike Witches 252 92 37 %
Saki 251 177 71 %
Pretty Cure 243 201 83 %
Dragon Quest 239 212 89 %
To aru Majutsu no Index 227 163 72 %
Neon Genesis Evangelion 222 171 77 %
Macross 197 133 68 %
Love Plus 182 145 80 %
Monster Hunter 156 107 69 %
Maria-sama ga Miteru 155 9 6 %
Umineko no naku koro ni 153 35 23 %
Little Busters! 153 44 29 %
Bakemonogatari 150 118 79 %
Ragnarok Online 145 52 36 %
Amagami 139 118 85 %
Fate/stay night 138 54 39 %
Hayate the Combat Butler 136 122 90 %
Dream C Club 126 118 94 %
Queen's Blade 110 103 94 %
Lucky Star 110 37 34 %

Lisäksi luvut kertovat, että tässä listatusta Vocaloid-kamasta 21 % (154), Haruhi-kamasta 49 % (265) ja Macross-kamasta 70 % (139) on naisyleisölle suunnattu. Suurin osa BL-kamasta myydään kuitenkin selvästi toisissa liikkeissä, joten tässäkään suhteessa nämä eivät ole mitenkään realistisen kuvan antavia lukuja...

Mitä tästä sitten käy ilmi? No, ensinnäkin se että sarjan ikä, "syvällisyys" tai aihepiiri ei vaikuta olevan välttämättä missään suhteessa siihen miten paljon ihmiset tekevät siitä pornoa ja miten paljon muuta - kuten draamaa, huumoria, parodiaa tai romanttista kamaa. Hayate the Combat Butlerin valtava porno-osuus tuli melko suurena yllätyksenä, samoin Marimiten kääpiömäinen vastaava - tosin nämä tietysti vaihtelevat ajan myötä. Silloin kun Marimitellä oli vielä enemmän valtavirtasuosiota siitä tehtiin pornoa enemmänkin; nyt jäljellä ovat lähinnä vain truufanit.

Toisaalta Touhoun suosio on jättimäinen, ja silti K18-kaman osuus on kokonaisuuteen nähden minimaalinen. Näitä lukuja katsoessa moni asia voi jäädä kyseenalaiseksi, mutta Touhoun ylitsevuotavasta suosiosta ei voi olla kuin yhtä mieltä. (Jos koko ilmiö on vieras, suosittelen aloittamaan tutustumisen tästä Cracked.comin artikkelista.)

Japanissa Touhou on valtava instituutio, jonka fanikunta on kehrännyt itselleen valtavan määrän sitä kaikkea mitä fanit nyt yleensä tekevätkään. Bad Applen kaikki ovat varmasti jo nähneetkin, samaten siitä tehdyn omenaversion ja stop-motion -version (jonka CNN luuli olevan alkuperäinen). Pelisarjan biiseistä julkaistaan faniremiksejä erinäisiä kymmeniä levyllisiä per tapahtuma (huolimatta siitä, että kovinkaan moni ei ole pelannut itse niitä pelejä.) Touhou only -doojintapahtuma Reitaisai kasvaa kasvamistaan, ja on jo synnyttänyt ympärilleen myös mm. Cirno only-, Marisa only- ja Scarlet sisters only -tapahtumia.

    

Touhoukamaa vääntävien circlejen määrä alkoi jo muutama vuosi sitten itse Comiketissakin lähennellä kolmen perinteisen suuren fandomin yhteismäärää. Nämä luvut August Dojin Data Basesta ovat vain jo valitettavan vanhoja... (Vertailun vuoksi: Comiketissa myy yhteensä noin 35 000 circleä).

Touhoun rantautumista länteen on tehokkaasti hillinnyt animen puuttuminen (jos sitä kovilla seiyuuilla tähditettyä doojinanimea ei lasketa).

Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että sen suosio on ainakin Suomessa vaivihkaisessa kasvussa: fanivideoihin tehtaillaan suomenkielisiä tekstityksiä tasaisella tahdilla, ja Kuvalaudallakin touhotusketjut jatkuvat täältä ikuisuuteen - jopa originaalin sisällön vahvistamana. (Paha mennä sanomaan mikä on syy ja mikä seuraus, tietenkään.) Kotimaisilta alan jälleenmyyjiltäkin on kuulunut sensuuntaista juttua, että Touhou-figujen myynti on kasvanut viime aikoina samaan tapaan kuin Hetalia-figujenkin ennen kuin buumi räjähti käsiin.

Pelottava ajatus, mutta saa nyt sitten nähdä. Olisihan se hiton siistiä, jos joskus saataisiin sellainenkin cosplayaajamassojen suosikkisarja joka tekisi lopun iänikuisesta crossplayvyörystä...

Teoriaa ja käytäntöä

Niidel peräänkuulutti aikoinaan conien erikoistumista perimmäisenä ajatuksenaan tietysti se, että japaniaiheisia tapahtumia on jo sen verran paljon, että niille kaikille ei vain riitä kävijöitä jos ne kaikki olisivat samanlaisia. Tällaista kehitystä onkin ollut havaittavissa; Tsukicon on tietysti aina ollut jrock-tapahtuma, Tracon on painottunut sisältötarjontaansa sellaiseen johon kävijät voivat omakohtaisesti osallistua, ja viikko sitten pidetty toinen Bakacon oli tällä kertaa lähtenyt CosplayGaalan jalanjäljissä selvälle cosplaytapahtumalinjalle. Desuconin ideana on ollut painottua puheohjelmaan, etenkin manga- ja animeaiheiseen sellaiseen. Syynä on alusta alkaen ollut paitsi ideologinen - jotta animeharrastamienn pysyisi animen harrastamisena sen oheisilmiöiden sijaan - myös käytännön peruste: tapahtuma pysyy miellyttävämpänä sekä kävijöille että järjestäjille, kun otetaan selkeä kohdeyleisö ja pyritään miellyttämään sitä.

Mutta tietysti eräät ovat alusta alkaen olleet sitä mieltä, että yritti tapahtumasta tehdä miten erilaista hyvänsä kävijät tulevat kuitenkin todennäköisesti näkemään sen melko samanlaisena muihin tapahtumiin verraten. Sellaistakin on kuulunut, että varsinkaan Desuconin tapauksessa toivottua kohderyhmää nyt ei vain yksinkertaisesti riitä tarpeeksi, ja hengaajaernuja tulee silti olemaan.

Kenties, kenties ei.

Kuunnellessani muiden juttuja Conconista ja lukiessani nettiin laitettuja luentoslaideja mieleeni tuli kuitenkin muuan seikka, joka saattaisi hyvinkin osoittaa että kohderyhmäajattelulla on kuin onkin merkitystä.

Jokaisella vähän nörtimmällä harrastuksellahan on tunnetusti ristinään omat vähemmän toivotut lieveilmiöharrastajansa, jotka tunkevat massoittain tukkimaan jokaisen alan tapahtuman - demoskenellä pelaajat, roolipelaajilla larppaajat (ainakin aikoinaan...), animeharrastajilla cossaajahengaajat. Ainoa fandom josta tällainen massa tuntuu puuttuvan on scififandom - eikä syytäkään tarvitse kaukaa hakea! Finncon on aina ollut scifikirjallisuustapahtuma eikä ole mennyt massojen mukana sinne mikä suurta yleisöä kiinnostaisi. Suomessahan on tällä hetkellä jopa oma scifille omistettu TV-kanavansakin; juuri sen mainstreamimmaksi ei harrastus taida voida päästä.

Tästä huolimatta Finnconin järjestäjät ovat vuodesta toiseen tehneet uskollisesti omaa juttuaan, ja "Farscape feministisestä näkökulmasta" ja "Futuraman obskuureimmat intertekstuaalisuudet" (näin lonkalta heitettyinä esimerkkeinä) loistavat ohjelmakartassa poissaolollaan. Samoin tekevät nolot klingon- ja stormtrooper-cossaajat, eikä kunniavieraiksi kutsuta mitään Joss Whedoneja vaan ainoastaan kirjailijoita. Suomalaisen harrastajiston harmaudella ja asiallisuudella on jopa ylpeilty sitä ihmetelleille ulkomaalaisille.

"In Finland we don't modify our ears."

-Joku suomalainen jollekin ulkomaalaiselle jossakin Tähtivaeltajan numerossa, jota en nyt onnistu löytämään

Onhan se tietty vähän hassua, että vaikka muuta audiovisuaalista scifiä karsastetaan ovat scifiharrastajat kovasti toivomassa käännynnäisiä uusiksi scifiharrastajiksi nimenomaan animeharrastajien suunnalta - pääasiassa siksihän Animeconia on Finnconin kyljessä siedetty. Mutta kenties kyseessä on enemmänkin oman lehmän ojassaolo - kyllähän allekirjoittanuttakin scifi kiinnostaa, mutta ei niin paljon että viitsisi erikseen lähteä tapahtumaan sitä varten.

Tietysti anime nyt vain sattuu olemaan enemmän nuorta väkeä kiinnostava harrastus kuin scifi, mutta sekin on itseään ruokkiva ilmiö: jos tapahtumien julkisuuskuvan antaa muodostua cossaamisesta ja hengaamisesta eikä asiallisesta piirrettyjen ja sarjakuvien syväanalysoinnista, niin riittäähän sitä nuorisoa kohta laumoiksi asti.

Ja vaikkei vahinkoa ehkä enää voisikaan korjata sen jälkeen kun se on tapahtunut, niin kenties sitä voi ainakin hillitä. Nova tuntui ainakin olevan sitä mieltä että se toimi viimeksi; saa nähdä miten on tänä vuonna.

(Olen muuten viime aikoina asennellut kokeeksi erinäisiä jakonamiskoita tuonne alemmas. Saa painella jos haluaa!)

Tarpeellisesta hyödylliseksi, hyödyllisestä haitalliseksi - osa 2

Toinen tapa jolla kielen dynaamisuus aiheuttaa ongelmia on itse tuotettujen teosten korruptoituminen, ja se on suoraa seurausta termien korruptiosta.

Mitä syvemmälle harrastajakuntaan nämä termit juurtuvat sitä enemmän myös tuottajat ovat tietoisia niistä, ja mitä kauemmin niitä käytetään sitä enemmän ne vaikuttavat myös heidän ajatteluunsa. Tämä on normaalia lamarckistista kulttuurievoluutiota - memetiikkaa. Näin ollen termien laajeneminen, laimeneminen ja ylimalkaistuminen vaikuttaa paitsi siihen miten harrastajat harrastuksensa kohteesta keskustelevat myös siihen miten sitä ylipäätään tuotetaan - onhan toki helpompaa pitchata tuottajalle tai kustantajalle ideaa kun on suosittuja buzzwordeja joilla sitä kuvata, kuten olen jo aiemmin toisaalla maininnut. Pahimmassa tapauksessa tekijät itsekin ovat näiden termien kasvattamia, eivätkä osaa enää murtautua ulos aiemmista muoteista kun eivät ole muuta ikinä nähneetkään.

Klassinen esimerkki tästä on sana tsundere. Nykyään hahmon sanominen "tsundereksi" ei kerro siitä enää juuri mitään, koska sitä voi käyttää melkein mistä tahansa naispuolisesta hahmosta jolla ei satu olemaan ovimaton persoonallisuutta - vähän samaan tapaan kuin joissain piireissä kuvitellaan nykyään, että "mary sue" on lähinnä termi mille tahansa naispuoliselle hahmolle josta puhuja ei pidä.

Tietty tutkainta vastaan potkiminen on tyhmää - wanhan koulukunnan otakujen parissa se on kuitenkin jopa niin yleistä, että sitä parodioitiin ylläolevassa Lucky Channelissa. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että nykyään tsundereiksi sanotaan monia sellaisiakin hahmoja joilla ei oikeastaan pitäisi olla mitään tekemistä koko sanan kanssa - vaikka sitä käyttäisi modernissa merkityksessään.

Kuten moellakin on tsunderellakin nimittäin kaksi toisistaan poikkeavaa määritelmää, perinteinen ja moderni. Ne molemmat sisältävät vaatimuksen hahmon ärhäkästä (tsun-tsun) ja pehmeästä (dere-dere) puolesta, ja vieläpä siten että ärhäkkä on yleensä päällimmäisenä. Siihen niiden yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat.

Perinteisen määritelmän mukaan kyse on enemmänkin hitaasta lämpenemisestä kuin jatkuvasta vihasta - ajan kanssa tapahtuvasta muutoksesta hahmon asenteessa päähenkilöön. Hahmomuotti aluksi kylmästä ja väkivaltaisestakin tyttöhahmosta joka hiljalleen alkaa paljastaa myös väläyksiä pehmeämmästä puolestaan on tietysti peräisin erogemaailmasta, jossa tytön kellistämisestä saatava mielihyvä on suoraan verrannollinen pehmittelyyn kuluneeseen aikaan ja vaivaan.

Modernin määritelmän mukaan kyseessä on lähinnä pysyvä luonnehäiriö, jatkuva poukkoilu vihan ja tykkäämisen välillä: yhtenä hetkenä hahmot voivat olla keskenään vallan hyvää pataa, seuraavassa jokin täysin mitätön asia synnyttää täysin irrationaalinen vihakohtauksen. Tämä muodostaa status quon, joka voi olla olemassa vain teokselle ulkoisesti (suhde pysyy samanlaisena läpi koko sarjan) tai myös teoksen sisäisesti (suhde paitsi pysyy samanlaisena on myös aina ollut samanlainen, vaikka hahmot olisivat tunteneet vuosia).

Molemmat määritelmät sisältävät kuitenkin yhden ehdottoman vaatimuksen: deren olemassaolon samaa kohdetta kohtaan johon tsunkin kohdistuu. Ilman piilossa olevaa pehmeää puolta tsundere ei ole tsundere, vaan pelkkä äksy tyttö - kuten esimerkiksi Amphin vanhan nettisarjiksen Seal of The Devilin päähenkilö, tai Maria Holicin Matsurika. Ja etenkin perinteisen määritelmän mukaan deren tulisi myös kohdistua nimenomaan tiettyyn henkilöön eli käytännössä teoksen päähenkilöön; sen mukaan tsundere ei itse asiassa ole substantiivi vaan adjektiivi. Tiukimman määritelmän mukaan tsunderehahmon on oltava tsundere nimenomaan jollekulle täyttääkseen perinteisen määritelmän; pelkkä yleinen äksyys ei riitä!

Juuri tämän takia suurin osa nykyään tsundereiksi sanottavista hahmoista ei ole tsunderea nähnytkään.

Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa Lucky Starin Kagami. Konata sanoo häntä useaan otteeseen tsundereksi, ja hänet nähdään suuttumassa Konatalle joka välissä - etenkin jos tämä sanoo häntä tsundereksi, minkä hän tietysti kiistää. Välillä hän kuitenkin näyttää myös epävarmempaa ja tunteellisempaa puoltaan. Voidaanko häntä siis sanoa tsundereksi?

Sanoisin että ei voi. Lucky Star on täysin romantiikattomaan yonkomavitsimangaan perustuva huumorisarja, ja Kagami on sen tsukkomi - kaikki hänen luonteenpiirteensä on rakennettu sen ympärille. Sarja ei missään vaiheessa näytä Kagamilla olevan sen syvempää ymmärrystä Konatan persoonaa kohtaan - tämä vain puhtaasti ärsyttää häntä, koska hän onnistuu olemaan häntä parempi edes yrittämättä eikä edes yritä peitellä mielihalujaan tai nousta niiden yläpuolelle. Derepuoltaan hän ei ikinä suuntaa Konatalle, ainoastaan pikkusiskolleen. (Silloin harvoin kun hän alkaa nähdä Konatan astetta paremmassa valossa tämä tekee välittömästi jotain, joka palauttaa hänen inhonsa ennalleen.) Character songien kaltaiset oheistuotteet ja tämä OVAn kohtaus vihjaavat seksuaalisesta jännitteestä, mutta ne tuntuvat päälleliimatulta fanserviceltä - muussa animessa niistä ei näy jälkeäkään, ja alkuteoksessa vielä vähemmän.

Toinen usein tsundereksi mainittu hahmo on Bakemonogatarin Senjougahara; tämä jopa sanoo itse itseään sellaiseksi. Mutta eikö hän ole enemmänkin vain lähinnä viileä, ei niinkään äkäinen? Dereä Araragia kohtaan hänestä kyllä löytyy pitemmän päälle, mutta voidaanko täyttä piittamattomuutta normaalin keskustelun sosiaalisista raameista sanoa tsuniksi? Entä Katanagatarin Togame - hän on eittämättä ensimmäisessä jaksossa varsin varautunut ja suorasanainen Shichikaa kohtaan (mikä ei ole mikään ihme, ottaen huomioon että hän sai lapsena nähdä vierestä kuinka tämän isä tappoi hänen isänsä), mutta jakson loppuun mennessä hän on lipunut jo melko pysyvälle derelinjalle. Onko ensimmäisen jakson tsun riittävästi korvaamaan kaikkien myöhempien jaksojen deren? Tai entäpä sitten Haruhi Suzumiya - onko hän tsundere vaiko vain itsekäs, muita huomioimaton ja äkäinen pälli? Näistä neljästä mainitusta tämä hahmo on ainoa, jonka itse voisin sanoa täyttävän määritelmän vaatimukset - hän sentään pitää tsundereutensa kohteesta Kyonista, ja hänelläkin on deret hetkensä vaikka hän yrittää peitellä asiaa. Kenties myös itseltään.

Kagami, Senjougahara, Togame ja Haruhi ovat kaikki tietysti postmoderneja hahmoja, ja täten alun perin luotu tietoisena kyseisen tsunderehahmotyypin olemassaolosta. Tämä näkyy siinä, että he kaikki sisältävät tiettyjä tähän suuntaan viittaavia piirteitä olematta mikään kuitenkaan kliseisen piparimuottitsunderen perikuva. Niidelin mielestä tämä on onnistunutta hahmonrakennusta siinä mielessä että on onnistuttu luomaan tsunderehahmoja menemättä kuitenkaan siitä mistä aita on matalin - ja näin voi ollakin. Mutta kannattaako näitä hahmoja sitten (Haruhia lukuunottamatta) sanoa tsundereiksi lainkaan - etenkin kun tekijät ovat tosiaan nähneet tietoisesti vaivaa ollakseen tekemästä hahmoista "pelkkiä" tsundereja? Toki ihmisille on luonnollista jäsennellä maailmaansa etsimällä yhteisiä nimittäjiä, mutta eikö se että sanoo kaikkia sitrushedelmiä sitruunoiksi ole vain ilmaisukyvyn vesittämistä?

Koska kuten sanottu - kun näin tehdään vesittyy ennen pitkää myös tuottajapuolen käsitys asioista sukupolvien vaihtuessa. Ja tällainen termien laventaminen johtaa kohti tilannetta, jossa nuorelle naishahmolle on olemassa enää kaksi mahdollista lokeroa: moeblob ja tsundere. Hrr.

Ei sillä etteikö tsunderehahmoakin voisi kirjoittaa hyvin! Jos tarkastellaan näiden tietojen kanssa vaikkapa kahta Rie Kugimiyan neljästä kuuluisasta tsundereroolista, Zero no Tsukaiman Louisea ja Toradoran Taigaa, huomataan jänniä juttuja. Louise - jonka näimme myös tuolla aiemmalla janalla oikeassa laidassa - tuntuisi sopivan vallan hyvin status quoon jämähtäneeseen modernin tsunderen muottiin siinä missä Taiga on ilmetty perinteinen tsundere. Kenties juuri tämän vuoksi Toradora sai moderneihin tsundereihin tottuneen otakuyleisön parissa niin suuren suosion - sen tsunderepäähenkilöllä oli jopa käytökselleen kunnolliset motiivit, eikä tämän äkäinen käytös ollut päälleliimattua ja täysin normaalin ihmisen käytöksen vastaista?

Kuten tämä osoittaa eivät kaksi tsunderen määritelmää ole missään määrin teoksen tekoaikaan sidottuja. Jo 80-luvun lopulla Akane Tendo edusti hyvinkin modernin kaltaista tsunderetyyppiä - kukaan ei voi väittää että hänen ja Ranman suhde olisi edennyt yhtään mihinkään. Ja jos näin alkaa ajatella, niin jo "ensimmäiseksi tsundereksi" mainittua Urusei Yatsuran Lumia voi pitää modernina tsunderena... 70-luvulta. Toisaalta voidaan miettiä voidaanko näitä hahmoja kuitenkaan laskea, koska ne edeltävät paitsi tsunderen määritelmää myös koko moen käsitettä - niiden luonteenpiirteet oli tarkoitettu lähinnä slapstickin lähteeksi.

Termien käyttö saattaa tehdä tuottajatkin laiskoiksi, mutta ennakkoluulottomuutta vaaditaan myös katsojalta - muuten ohi saattaa lipsahtaa paljonkin loistavia teoksia jotka pelkkien promokuvien tai trailereiden perusteella saattavat näyttää geneeriseltä shitiltä. Kuten vaikkapa Toradora.

***

Jotkut sanovat että moesarjat ja tsunderehahmot - tai ylipäätään kaikki otakuyleisön kosiskelu - on syöpä joka parhaillaan tappaa animea. (Ennen moen keksimistä samaa sanottiin muuten fanservicestä ja myöhemmin haaremisarjoista, kun ne olivat vielä uusia käsitteitä.) Perusteet tälle huolelle ovat toki selvästi nähtävissä - esimerkiksi käy vaikkapa Danny Choon tulevan animen Chinkan traileri. Luovuutta tai edes varsinaista yritystä luoda viihdyttävää sisältöä ei enää tarvita, kunhan vain huolehtii siitä että hahmot noudattavat suunnittelultaan fanipoikien libidoja stimuloivia stereotyyppejä.

Laske hahmostereotyypit.

Ja on toki olemassa esimerkkejäkin siitä, millaiseksi jokin viihdeteollisuudenala saattaa muuttua jos se taloudellisessa ahdingossa ollessaan suuntaa tarjontansa vain sille pienelle asiakaskunnalle jotka ovat kaikkein uskollisimpia kuluttajia (nörteille), ja jättää huomiotta suuremman enemmistön joka ei kuitenkaan ole niin uskollinen (kaikki muut). Vuodesta toiseen rebootteja samoista vanhoista supersankareistaan ulos lykkivä DC Comics on yksi sellainen.

On kuitenkin olemassa parikin syytä, miksi en usko että animelle voi käydä näin. Ensimmäinen on se, että amerikkalaisen sarjakuvateollisuuden nykyiseen supersankarivetoiseen suuntaansa lykkäsi Comics Code, joka efektiivisesti esti muunlaisten teosten julkaisemisen. Toinen taas on se, että anime ei ole luovuuden kannalta oma kulttuurinen umpionsa: se on osa hahmokulttuuriteollisuutta, jossa se, manga, visual novelit ja ranobet alati vaikuttavat toisiinsa pyhässä neliyhteydessä ja kukin omien lainalaisuuksiensa vaikutuksen alaisina, eivätkä anna minkään sukulaisensa urautua tiettyyn suuntaan liian pitkäksi aikaa.

Kolmas ja kenties kaikkein tärkein syy on se, että hahmokulttuuriteollisuus on jo auteur-lähtöisyydestäänkin johtuen synnynnäisen dynaaminen, ja aina jatkuvassa liikkeessä - se hyppii aina kulloistenkin trendien perään mutta alkaa myös aina välittömästi parodioida itseään, keksien ja kokeillen nelikenttänsä avulla uutta ajassa jossa moni muu media tarpoisi vielä paikoillaan.

Se saattaa aiheuttaa tuskastuneisuutta harrastajalle joka joutuu huomaamaan että hänen harrastuksensa kohde on muuttunut alle kymmenessä vuodessa täysin toisenlaiseksi kuin millainen se oli silloin kun hän siihen tutustui - mutta juuri siksi ainakin minä sitä rakastan.

Tarpeellisesta hyödylliseksi, hyödyllisestä haitalliseksi - osa 1

Jargon on tarpeellinen asia.

Se helpottaa kommunikaatiota poistamalla tarpeen määritellä joka keskustelun aluksi ne asiat joista puhutaan. Tästä syystä taidehistoriakin jakaa aiheensa tyylisuuntiin ja aikakausiin; ilman sitä jokainen aihetta käsittelevä kirja olisi tuplasti paksumpi, vuosilukujen ja tyylien kuvailujen virratessa kymenä. Luonnollisesti nämä kaikki termit on yleensä keksitty jälkeenpäin, kuvaamaan menneisyyttä ja helpottamaan sen jäsentelyä: hyvä esimerkki on esimerkiksi se tapa jolla amerikkalaisten sarjakuvien fanit ovat jakaneet harrastuksen kohteensa historian kulta-, hopea-, pronssi- ja nykykauteen. Samaan tapaan esimerkiksi termi tsundere on keksitty vasta vuosia ensimmäisten tsundereiden ilmaantumisen jälkeen - jotta Asuka Langleyn ja Naru Narusegawan kaltaisille hahmoille saataisiin kattotermi, ja keskusteleminen yksinkertaistuisi. (Termin lanseerasi vuonna 2001 julkaistu Kimi ga Nozomu Eien.)

Ongelma tulee kuitenkin siitä, että kielellä on taipumus muuttua. Suuremmissa sosiaalisissa rakenteissa se on kielen normaalia kehitystä ja arvolatausten vaihtelua, mutta kun kyse on jargonista joita aktiivisesti keskustelevat pienet piirit käyttävät se saattaa aiheuttaa ongelmia. Kahdella tavalla, tarkkaan ottaen.

Ensimmäinen näistä tavoista on termien korruptiosta johtuva kommunikoinnin vaikeutuminen - eri keskustelijat kun voivat tarkoittaa samalla termillä kahta eri asiaa. Tämä korruptio on peräisin ihmisten laiskuudesta. Jos ei pidä jostain sarjasta on helpompaa perustella mielipidettään jollain laajalla termillä kuin vaivautua erittelemään sarjasta itsestään niitä piirteitä joista ei siinä pidä - ja mitä laajemmiksi nämä käsitteet ihmisten suussa paisuvat sitä merkityksettömämpiä niistä tulee. Niille käy kuten termille "rasismi" on Suomessa käynyt nykyään.

Millainen on "moesarja?" Käykö sellaisen arkkityypiksi Azumanga Daioh, Hidamari Sketch, Strike Witches, ef, Clannad vai Lucky Star? Niin erilaisia sisällöiltään, ja silti nykyään ne niputetaan kaikki saman genren alle. Kaikilla tuntuu olevan moesta vahva mielipide, mutta puhuuko yksi aidasta ja toinen aidanseipäästä?

"Moesarjoilla" on olemassa muitakin ominaisuuksia kuin moe. Jos tähän kaavioon lisäisi Y-akselin, siirtäisi "komedian" ylös, lisäisi alas sen vastinpariksi "draaman" sekä oikealle slice-of-lifen vastinpariksi "juonen" saisi melko jännän nelikentän!

Alkuperäisessä merkityksessään moe ei kuvaa hahmon ominaisuuksia, vaan katsojan suhtautumista hahmoon: niitä kaikkia asioita, jotka saavat lukijan kokemaan kiintymystä siihen. Usein on sanottu, että moe on empatiaa hahmon heikkouksia kohtaan; toisin sanoen halua suojella (kontrastina seksikkyydestä syntyvälle seksuaaliselle himolle). Tämä tuntuisi järkevältä, koska moni hahmo jonka usein sanotaan olevan moe on tosiaan heikko ja avuton - esimerkiksi K-ON!:in Yui, joka sarjan ensimmäisessä kohtauksessa ei onnistu edes pysymään jaloillaan.

Mutta miten sitten esimerkiksi Sakin valtavilla mahjongskillzeillä varustetut tytöt ovat moeja? Tai Hidamari Sketchin tytöt, joiden elämä on pelkkää onnea ja auringonpaistetta? Higurashin toisiaan lahtaavat hahmot? Tai Genshikenin Madarame (niin puolileikillään kuin alla oleva kuva onkin tehty)?

Tietty on olemassa myös termi "ero-moe", mutta jospa ei hämmenetä määritelmää tällä kertaa liikaa.

Hyvin usein moessa onkin kyse enemmänkin tsemppaamista kuin suojelunhalusta - halusta nähdä hahmon onnistuvan. Yuin tapauksessa onnistuminen on kitaransoittoa, ystävien saamisesta ja omien unelmiensa löytämistä. Hidamari Sketchissä se on onnellisten päivien jatkumista. Higurashissa kyse se on loputtoman hulluuden kierteen rikkomisesta, Madaramen tapauksessa taas kroonisesta nörttiydestä paranemisesta. (Ja kuten Afternoonissa jokin aika sitten DVD-boksin kunniaksi julkaistusta mangan 56. luvusta näkee tämä onnistui siinä. Hän jopa käyttää nykyään jotenkuten tyylikkäitä vaatteita.)

Alkuperäisen määritelmän mukaan moe on hahmosta pitämistä - mahdollisesti seksuaalisessa mielessä mutta ei välttämättä, hyvin samaan tapaan tapaan kuin oikeasta ihmisestäkin pitämisessä. Olennainen osa tätä on tunneside, lukijan tai katsojan itsensä henkilökohtainen emotionaalinen panos. Alkuperäinen moe on määritelmällisesti positiivinen asia. Toisaalta se on myös itsekäs tunne, toisin kuin rakkaus (ainakin idealisoituna). Siksi japanilaisilla otakuilla on tapana sulkea ne tiukasti omiin karsinoihinsa.

Pöljän fujoshin ensirakkaus.

Anime- ja mangateollisuuden päästyä trendeistä jyvälle alkoi kuitenkin saman tien suurimpien yhteisten nimittäjien metsästys, ja sellaisia piirteitä joita suurin osa katsojista piti moena alkoi ennen pitkää tulvia teoksiin - ja koska on helpompaa keskittyä pinnallisiin yksityiskohtiin kuin käsikirjoituksellisiin seikkoihin, koko termin merkitys alkoi muuttua. Se korruptoitui kapeammaksi kuin mitä se alun perin oli; nykyään moni tuntuu käyttävän sitä käytännössä söpön synonyyminä. Näin alun perin yksittäisen katsojan suhdetta hahmoon kuvanneesta termistä on tullut hahmon staattisia piirteitä kuvaava termi, ja on tullut mahdolliseksi sanoa "en pidä moesta" - mikä alkuperäisen merkityksen mukaan ajateltuna kuulostaisi yhtä järjettömältä kuin "en pidä asioista joista pidän"...

Tämä merkityksen muuttuminen on kuitenkin luonut kiehtovan ilmiön, jossa kaikki moeksi määriteltävät asiat voidaan luetella jompaankumpaan kahdesta olemassaolevasta luokasta. Sdshamshel nimittäin esitti tässä taannoisessa kirjoituksessaan huomion, että nykytilanteessa on olemassa kahdenlaista moea: staattista ja aktiivista.

Staattiseen moeen putoaa suurin osa siitä mitä nykyään sanotaan moeksi - hahmon hahmosuunnittelu ja muu ulkomuoto, persoonallisuus, tavat, ominaispiirteet, ääni. Aktiivista moea puolestaan on suurin osa siitä mitä moella tarkoitetaan vanhan määritelmän mukaan - kaikki se mitä hahmolle tapahtuu ja mikä saa katsojan tuntemaan kiintymystä hahmoon; toisin sanoen hahmo kontekstissaan. Käytännössä kaikilla kunnolla tehdyillä moehahmoilla on molempia (lukuun ottamatta tietty erinäisiä poikkeuksia joilla ei ole aktiivista moea lainkaan, kuten Vocaloid-hahmot), vaikka suurin osa onkin painottunut enemmän jommankumman puolelle - esimerkiksi Sdshamshelin itsensä kuumottelema Chika Ogiue, jonka moe on lähes kokonaan aktiivista.

Yllä kuvattu Kanonin Ayu on hahmo jolla on molempia moetyyppejä rekkalasteittain. Tämän staattista moea on isosilmäisen hahmodesignin lisäksi taiyakinhimo, retardi käytös, kokkaustaitojen puute, poikatyttömäinen personallisuus ja uguun hokeminen; aktiivista moea puolestaan tämän vuorovaikutus sarjan päähenkilö Yuuichin kanssa, se miten he sarjan edetessä lähentyvät ystävinä ja se miten saamme selville hänen menneisyytensä ja todellisen identiteettinsä. (Korostetusti miten - jos nämä seikat olisivat vain jotain mitä tietäisimme jo tarinan alkaessa, ne eivät olisi aktiivista vaan staattista moea.)

Staattista moea on siis hahmo itsessään, aktiivista moea hahmo liikkeessä. Karkeasti ottaen voisi siis sanoa, että pelatessasi Princess Makeria se että ottotyttäresi on söpö loli on staattista moea; se että hänestä kasvaa reipas ja kunnollinen tyttö taas on aktiivista moea.

Näin ollen tuntuisi yksinkertaiselta tulla siihen lopputulokseen, että ne jotka nykyään sanovat "vihaavansa moea" tarkoittavat vain staattista puolta moesta, eikös vain? Pinnallisia yksityiskohtia siis, välittämättä hahmon käsikirjoituksellisista puolista. Tähän tapaan:

Yui is absolutely irritating. Everything about her is equally rage-inducing. Let's start with her voice. Granted, this voice is perfect for the character-- I do applaud her seiyuu for that. She's perfect for the dumb-as-a-doorknob guitar player, and that's good, and good on her. But it was like nails on a fucking chalkboard, listening to Yui Hirasawa speak. And the flashback to her childhood, you all know the one, the castanets, the "untan" scene-- this is one of, if not the most irritating thing to come out of anime, ever. How Yui acts is your general stupid-girl bullshit. She's clumsy, she's stupid. That's honestly not too much of the hate for me. One big thing that always irks me about her is that she looks like a damn rodent. Seriously, look at her. She's a chipmunk.

Funky Branca

Tämä ei kuitenkaan ole aina totta (vaikka usein onkin), sillä silloin tällöin jonkun kuulee myös sanovan ettei pitänyt tavasta jolla sarja yritti nyhtää katsojastaan tunnereaktioita; esimerkiksi melodraamaa tihkuva Clannad tuntuu herättävän usein tällaisia reaktioita. Tällöin voidaan sanoa, että katsojan ja sarjan tekijöiden käsitys moesta ei kohdannut edes aktiivisen moen puolella. (Tämäkään ei tietenkään tarkoita sitä että kyseinen henkilö vihaisi moea perinteisen määritelmän mukaan; moni moenvihaajaksi julistautunut on esimerkiksi joutunut tunnustamaan pitävänsä Kaijia moena...)

Perinteisen ja modernin moen määritelmän sekä staattisen ja aktiivisen moen välisten erojen tiedostaminen on tärkeää, koska ne saattavat ratkaista monta argumenttia joissa kiistelijät yksinkertaisesti tarkoittavat samalla termillä kahta eri asiaa. Jos esimerkiksi tukehduit aiemmin kahviisi yrittäessäsi ymmärtää miten kukaan voi pitää Madaramea moena muista, että Hirano varmaan ajatteli asiaa perinteisen määritelmän mukaan!

Uguu... Ei kun zawa zawa. Tai jotain.

Postauksen toinen puolisko seuraa muutaman päivän päästä. Siinä kerron siitä toisesta tavasta, jolla kielen dynaamisuus voi aiheuttaa ongelmia.

Ippaicon

Turun animeseura - jolle Animecon-nimen hallinta perinteen nojalla kuuluu - on päättänyt myöntää Animecon-nimen käyttöoikeuden vuodeksi 2012 Ippaille, "anime manga cosplay tuotteiden erikoisliikkeelle". Firma aikoo järjestää Animeconin Helsingissä itsenäisenä tapahtumanaan kesällä 2012.

Ei sillä että olisin sitä mieltä, että kaupalliset motiivit ja kävijöiden kannalta hyvä tapahtuma eivät voisi kulkea käsi kädessä... suurimmat maailmalla järjestettävät tapahtumathan nimenomaan ovat ammattimaisesti järjestettyjä. Niiden ero tähän tilanteeseen on toisaalta se, että ne ovat ammattimaisten tapahtumanjärjestäjien järjestämiä - eivät sellaisen tahon, joka yleensä on ollut tapahtumissa myyjänä. Ei tarvita kummoista päättelykykyä huomaamaan tällaisten tahojen välinen eturistiriita.

Maailmalla järjestettävät kaupalliset tapahtumat ovat kalliita voidakseen kilpailla sisällöllään, mutta Suomessa kävijäkunnan maksimointi onnistuu vielä toistaiseksi lähes ilman mitään sisältöäkin - pelkällä Animeconin nimellä. Lähes kaikki tapahtumat ovat nykyään jo pääsymaksullisia, mutta asenne jonka mukaan pääsymaksu ei vain "kuulu" tällaisiin tapahtumiin elää edelleen vahvana - etenkin tapahtumien myyjissä, koska heidän etunsahan on toki että tapahtumaan saapuu mahdollisimman paljon ihmisiä lompakot tanassa ja, mikä tärkeintä, täysinä. Mikäli kyseinen myyjä on myös tapahtuman järjestäjä mielipide saattaa tietysti muuttua, mutta sitten voidaankin miettiä tulevatko ne rahat menemään tapahtuman laadun parantamiseen vai johonkin muuhun. Kävijöitä - jopa maksavia sellaisia - tulee joka tapauksessa riittämään, kuten Tsukicon meille osoitti, ja coni saa rauhassa pelkistyä pelkäksi isoksi myyntipöytäsaliksi.

Suurin tilanteeseen liittyvä ongelma on tietysti brändiin liittyvä. Animeconilla ei kenties ole perinteitä, järjestäjiä tai mitään muutakaan - eikä kukaan rakasta sitä, kuten niidel jokin aika sitten osuvasti summasi - mutta se mitä sillä on on tunnettuutta. Se on kymmenen vuoden ajan lukemattomien harrastajien hiellään ja verellään rakentama brändi, jonka lätkäiseminen minkä tahansa tapahtuman otsaan tulee takaamaan tuhansien ihmisten kävijämäärän - ja se ollaan nyt antamassa kaupallisen toimijan käyttöön ilman mitään korvausta tai takeita siitä, että tuota brändiä tultaisiin käyttämään fandomille edullisella tavalla.

Tilannettahan voisi tietysti kiertää jättämällä firman kokonaan pois välistä ja järjestämällä tapahtuman nimellisesti "yksityishenkilönä" - vaikkapa yhteistyössä jonkun paikallisen yhdistyksen (kenties Yaman) kanssa, joka voidaan merkitä papereihin viralliseksi järjestäjäksi. Ilmeisesti näin on tarkoitus tehdäkin. Eri asia sitten on se tuleeko kukaan harrastaja näkemään tässä mitään eroa, kun yrityksen saamat hyödyt ovat kuitenkin samat... tai tapahtuman verovapauden johdosta jopa suuremmat.

En tietenkään sano että tilanne välttämättä petaisi junaonnettomuutta - voihan olla, että riittävän suurella henkilökohtaisen kiinnostuksen määrällä tapahtumasta yllättäen tuleekin kaikkia osapuolia miellyttävä. Toivoa sopii.

Muokkaus 5.4: Lisättäköön, että tämä postaus oli siis aprillipila. Korkeammat voimat suojatkoon meitä medialukutaidottomilta.

Aggroa

Puolisentoista vuotta sitten Nova tutustui ensimmäistä kertaa suomalaiseen animeblogosfääriin ja tuli siihen tulokseen, että hänen aiemmin ehdottelemansa ajatus suomalaisesta animeblogiaggregaatista tuskin tulisi auttamaan niin kauan kuin blogien määrä oli niin vähäinen kuin oli. Tällaiset aggregaattisivustot, kuten Anime Nano ja Animeblogger.netin Antenna, toimivat kätevinä kokoomasivustoina jotka auttavat vähemmän tunnettuja ja uusia blogeja saamaan tunnetumpien siivellä lisää lukijoita - täsmälleen samanlainen toimintaperiaate kuin mangalehdillä, itse asiassa. Englanninkielisen blogiskenen pageview-keskeisessä maailmassa niillä on jopa niin suuri merkitys, että aggregaattien ylläpitäjien kanssa ei uskalleta hankkiutua riitoihin listoilta poistamisen pelon vuoksi. Aikaa on kuitenkin kulunut aika tavalla, ja skenekin on muuttunut jonkin verran. Niin kuin sivupalkin venymisestä näkyy blogeja on tullut aika tavalla lisää, ja vuoden 2008 jäljiltä eloon jääneiden voisi varmaan hyvällä omallatunnolla sanoa tulleen jäädäkseen. Viime aikoina on myös syntynyt uusia blogeja, etenkin cosplayaiheisia. Aggregaattiaiheen tultua pari päivää sitten uudelleen puheeksi päättivät Jakoavain ja AKX tarttua tuumasta toimeen ja kehittää lopultakin jotain järkevää käyttöä muinoin ostetulle Ani.mu -domainille. Ja kuten sivupalkkia seuranneet varmaan ovatkin jo huomanneet löytyy listoilta myös tämä blogi.

Sivun funktionaalisuus ja ulkoasu ovat vielä työn alla, mutta kukapa tietää millaiseksi sitä vielä voi kehittää. Ja jos hyvin käy kenties se myös innostaa entistä enemmän ihmisiä bloggaamaan? Suurin osa aloittajista tietysti menettää kiinnostuksensa ennen pitkää, mutta eihän se mikään häpeä ole. Fandom koostuu kuitenkin vuorovaikutuksesta ja keskustelusta, ja mitä enemmän osallistujia sen parempi.

Oletko sinä ikinä pohtinut blogin perustamista?