Sayan laulu

Saya no Uta on Nitroplusin vuonna 2003 julkaisema eroge; toisin kuin firman uudempi peli Chaos;Head sitä ei ole sovitettu TV-animeksi. Se on melko lyhyt ja suhteellisen simppelirakenteinen sellainen, mutta siitä mainitsemisen arvoisen tekee... noh... Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Varokaa spoilereita.

Lääketieteen opiskelija Fuminori Sakisakan elämä hymyilee - hänellä on hyviä ystäviä, paikka loistavassa yliopistossa, jopa tyttö ihastuneena häneen. Mutta sitten hän joutuu auto-onnettomuuteen, joka tappaa hänen vanhempansa ja vammauttaa häntä itseään vakavasti. Hänelle tehdään kokeellinen aivoleikkaus hänen henkensä pelastamiseksi, mutta samalla hänen tapansa kokea maailma vääristyy dramaattisesti: aivan kaikki näyttää, tuoksuu, tuntuu ja maistuu hänestä vereltä, ruumiinpalasilta ja sisäelimiltä, ihmiset puolestaan sanoinkuvaamattomilta ruumiinpalasista kasatuilta hirviöiltä, joiden kammottavasta puheesta saa hädin tuskin selvää.

Fuminorin elämä ja mielenterveys alkavat pirstaloitua; syömisestä tulee nälkiintymisen estävä kammottava rituaali, hänen ystävistään pakollinen riesa joita hänen on pakko tavata pitääkseen normaaliuden julkisivua yllä, ja hän on lähes kokonaan eristetty muusta ihmiskunnasta ja sosiaalisista kontakteista - tai ainakin hän toivoisi voivansa olla. Hän tietää kyseessä olevan neurologisen vamman eikä mielisairauden, joten se on käytännössä parantumaton.

Lojuessaan vielä sairaalan synkällä ja lihaisalla toipumisostolla itsemurhaa pohtimassa hän kuitenkin kohtasi keskellä yötä täysin normaalilta näyttävän nuoren tytön nimeltä Saya - joka kertoo olevansa etsimässä kadonnutta tohtori-isäänsä - ja pyysi tätä elämään kanssaan, koska ei halua olla yksin tässä groteskissa maailmassaan. Sayasta tuli hänen ainoa tukipilarinsa ja valonsäteensä, ainoa toivon pilkahdus sen suhteen että hänen elämänsä voisi vielä joskus palata normaaliksi. Seksiä seuraa.

      

Ironinen tvisti tulee siinä vaiheessa, kun meille selviää että kaikki hirvittävä ja groteski puolestaan näyttää Fuminorin silmissä nyt jotenkuten normaalilta. Tämä paljastuu, kun Fuminori järjestää yliopistolla kohtauksen häneen ihastuneelle Yoolle ("vihaan sinua, en halua koskaan enää nähdäkään sinua", jne.) ja hänen kaverinsa Koojin tyttöystävä ja Yoon paras ystävä Oomi tulee hänen kotiinsa puhuakseen hänelle järkeä. Sayan ja Fuminorin remontoima uusi sisustus on normaaleille silmille vähemmän miellyttävää katseltavaa - ja luonnollisesti Oomi törmää myös Sayaan itseensä. Roikkumassa katosta päänsä yläpuolella.

Fuminori palaa kotiin ja löytää Sayan syömästä Oomin ruumista - joka hänen silmiinsä näyttää nyt keltaiselta hyytelöntapaiselta ja hedelmämäisiltä kappaleilta, ja maistuu vallan herkulliselta. Sitä miltä Saya itse oikeasti näyttää ei luonnollisestikaan paljasteta meille missään vaiheessa, mutta lima, lonkerot ja haponerityskyky liittyvät mitä ilmeisimmin asiaan. Ja hän luonnollisestikin tappaa ja syö ihmisiä (Fuminorin tähden tosin ei niin kovin kauheasti).

Fuminori näkee tämän kammottavan, kadonneen tohtorin toisesta ulottuvuudesta manaaman cthulhunpoikasen söpönä nuorena tyttönä, ja ainoa asia joka hänestä maistuu enää hyvältä on ihmisliha. Hän tiedostaa tämän, mutta ei voi potkia omia aistejaan vastaan - Saya on ainoa asia joka tekee hänet onnelliseksi, ja "enemmistön mielipide" siitä miltä tämä näyttää on hänelle yhdentekevä. Toisaalta Sayankin kiintymyksen ja huolenpidon tunteet Fuminoria kohtaan ovat aitoja; se että hän kokee niitä sellaista olentoa kohtaan jotka yleensä ovat hänen ruokaansa kertonee niiden puhtaudesta jotain.

Kahden yksinäisen sielun yhteiskunnan hyväksyntää saamaton romanssi. Klassista - ja herkkää myös, eikös?

      

Saya no Uta on hyvin omaperäinen, hyvin kammottava ja filosofisesti kiehtovan descarteslainen teos - ja sitäkin mielenkiintoisempi sen vuoksi, että osan tarinasta näemme muiden hahmojen kuin Fuminorin silmien kautta, ja lukija saa itse sovitella palasista kasaan karmivan kokonaiskuvan. Lisäksi se on - kuten sanottu - lyhyt, vain noin kuusi-seitsentuntinen. Siinä on vain kaksi valintatilannetta ja näin ollen vain kolme mahdollista loppua:

- Saya parantaa Fuminorin entiselleen, mutta jättää hänet koska ei halua hänen saavan tietää miltä hän näyttää oikeasti. Fuminori viettää loppuikänsä lukittuna psykiatriseen sairaalaan.

- Kooji, joka on yrittänyt auttaa Fuminoria, tappaa Sayan. Fuminori tappaa itsensä, ja Kooji tulee hulluksi.

- Saya ja Fuminori tappavat Koojin. Jälkeenpäin Saya paljastaa että hän on saavuttanut lisääntymisvaiheensa, ja että hänen vapauttamansa itiöt sisältävät kyvyn muokata ihmisen DNA:ta (jota Saya oli tutkinut Fuminorin kanssa harrastetun seksin myötä). Itiöt leviävät ympäri maailman ja muuttavat koko ihmiskunnan lopulta Sayan kaltaisiksi olennoiksi.

Viimeisin taitaa olla se "hyvä loppu" ja ensimmäiset "huonoja", jos oikein ymmärsin. Siltä se ainakin vaikuttaisi... Tai sanotaanko että keskimmäinen on huono, ensimmäinen ehkä enemmänkin haikea.

Kokeilin lukea tätä kiehtovaa pikku teosta kerran pari vuotta sitten, mutta eihän siitä tullut ilman kielitaitoa hittojakaan. Mutta!

Tässä pari päivää sitten piiiiiiiitkään odotettu käännös lopulta valmistui. (Ainakin kolme aiempaa käännösprojektia on ollut vireillä vuoden 2006 jälkeen, mutta joko niiden vastuuhenkilöt ovat aina kadonneet netistä kesken kaiken tai projekti on tyssänyt kääntäjän lähtemiseen. Sayan kirous, selvästi.)

Siitäpä sitten vain... (Se tarvitsee käännöspatchinkin kanssa japanin merkistötuen jotta tekstit näkyisivät, ja kuten asennusohjeissa sanotaan myös AppLocalen jos fontin haluaa näkyvän kunnolla.) Ja kannattaa kokeilla sen OSTia myös; se on vuoroin mielipuolisen painostava, vuoroin hurmaavan haikea.

Laatua

Kukaan YouTubea viime päivinä käyttänyt tuskin on voinut välttyä huomaamasta, että se on hiljan siirtynyt tukemaan laajakuvaformaattia. Ja se HD-laatukin (johon pääsee perinteisesti lisäämällä videon osoitteen perään &fmt=22) on nykyään aidosti HD eli 720p... Tällä laadulla voisi jo kohta melkein katsoakin jotain joutumatta kestämään "animea YouTubesta katsoville" tuhahtelevien naurun kohteeksi. HD-videolaatu toimii tosin luonnollisesti vain niissä videoissa jotka on alun alkaenkin ladattu 1280x720:n laadulla, ja h264-koodekin käyttäminen tulee tarkoittamaan melkoisen massiivista muistisyöppöyttä. Tämän HD-materiaalin embeddaaminen onnistuu myös. YouTuben tarjoamalla oletuskoodilla se ei valitettavasti onnistu, vaan laatu on melko lailla huonompaa, joten optimilopputulos vaatii hieman koodin peukaloimista... toisin sanoen pätkän &ap=%2526fmt%3D22 lisäämisen embeddauskoodin molempien osoitteiden perään. Ja videon leveyttä on toki myös säädettävä, koska standardikooksi tarjotaan edelleen 425x344:ää. 680x500:lla lopputulos on tällainen:

Kokeilkaapa painaa sitä fullscreen-nappia. Jepjep...

Ja tarvitseeko enää muistuttaakaan, että animen tai minkään muunkaan katsominen videosaiteilta tai nettistriimeistä ei ole laitonta, koska siinä ei synny teoskopiota katselijalle kuin korkeintaan selaimen välimuistiin? (Sivuston ylläpitäminen tai striimin lähettäminen sen sijaan voi ollakin, mutta sehän ei ole katsojan vastuulla...) Puhumattakaan siitä, mitä tämä tulee merkitsemään netin ilmaisanimelle.

Ammattikääntäjän nousu ja uho

Vajaat kaksi viikkoa sitten muuan Paul "OtaKing" Johnson sai valmiiksi ja julkaisi videonsa "The Rise And Fall Of Anime Fansubs", jota hän kuulemma teki puoli vuotta. (En vaivaudu embeddaamaan kuin tuon ensimmäisen pätkän, koska näette loput neljä related-karusellista sen päätyttyä.) Se näkyy, ja on pakko myöntää että siihen upotettu vaiva on varmasti ollut massiivista - itse tehdystä animaatiosta ja fanikäännösten parodioinnista videopelireferensseihin ja akateemisiin sitaatteihin.

Valitettavasti korean pinnan alla on vähän kyseenalaisia mielipiteitä. OtaKing itse sanoo videotaan "dokumentiksi", mutta oikeammin sanottuna se on runsaasti esimerkkejä käyttävä videomuotoinen mielipidekirjoitus - sellaisen ammattilaiskääntäjän, joka haluaa kovasti valittaa siitä että nykyiset fanikäännökset eivät ole ammattimaisia eivätkä nykyiset fansubbaajat kunnioita animea. Katsokaapa koko puolituntinen ennen kuin jatkatte lukemista.

Olisi yksinkertaista kuitata koko video wanhojen partojen tavanomaiseksi "silloin kun minä olin nuori" -angstaukseksi, mutta oikeastaan OtaKing tuo esiin monia hyviä pointteja siitä mikä fanikäännöksissä on nykyään ärsyttävää. (Pahimpaan päähän kuuluvissa tietysti, koska eihän hän muunlaisia esimerkkeinä käytäkään.) Nykyiset tiedostoformaatit mahdollistaisivat aivan hyvin sekä käännösnootillisen että -nootittoman tekstityksen sisällyttämisen videotiedostoon, esimerkiksi.

Enin osa hänen argumenteistaan on lähempää tarkastelua kestämättömiä. Esimerkiksi hänen valituksensa "ylimääräisestä ruuduntäytteestä" joka on "häiriöksi" kuulostaa kumman paljon siltä, mitä dubbien nimeen vannovat jenkit käyttävät syynään tekstitysten vihaamiseen; "ne peittävät kuvan." Lisäksi hän valittaa siitä että puhuttelupäätteet jätetään kääntämättä (jos siis lähdetään siitä oletuksesta, että ylimääräiset "veljiksi" ja "siskoiksi" puhuttelut eivät ole vaihtoehto) mutta kaikki erilaiset "minät" ja "sinät" käännetään ja yksinkertaistetaan - kiinnittämättä lainkaan huomiota siihen, että puhuttelupäätteen lisääminen käännökseen ei vie tekstistä mitään pois. Ja silloinkin kun ne käytännössä niin tekevät ero on vain siinä, kuinka paljon keskimääräinen weeaboo osaa japania.

Ja tässä tullaankin villakoiran ytimeen: fansubbien keskimääräinen katsoja nimittäin on keskimääräinen weeaboo, ja heille ne myös on suunnattu. Tämä ei kuitenkaan tunnu "estävän uusia katsojia pääsemästä siihen sisälle", kuten OtaKing väittää - kyse ei ole kääntämisestä, vaan markkinoinnista. Se ei ole "vierautta" vaan eksotiikkaa; sama periaate jolle Tokyopop perusti koko flippaamattoman mangan systeeminsä.

OtaKingin perimmäinen sanoma tuntuu olevan, että nykyiset fansubit ovat huonoja koska ne eivät ole ammattimaisia käännöksiä: hän siteeraa yleisesti tunnettuja auktoriteetteja ja hyväksi havaittuja kääntämiskäytäntöjä, kuten vaikkapa sitä että "käännöksen tulisi olla mahdollisimman huomaamaton." "Kääntäjän näkymättömyys on ammattimaista ja aikuismaista." "Metaforat tulee korvata vastaavilla metaforilla, jotka lukijakin ymmärtää; tämä on välttämätöntä ja haastavaa." "Ammattimainen DVD-käännös ei ikinä kuseskelisi tällä tavalla jonkun toisen työn päälle."

Hän puhuu monin paikoin ristiin: ensin hän sanoo "Ruudulla näkyvien tekstien käännöksien tulisi pysyä tekstiriveillä eikä kellua alkuperäisten tekstien vieressä - se on epäkunnioittavaa, eikä sitä tehdä ammattimaisissa käännöksissä", mutta heti kohta että käännöksen pitäisi tarjota mahdollisimman paljon alkuperäistä vastaava kokemus.

Eikö se että tekstin joutuu lukemaan kuvasta muka ole alkuperäistä vastaava kokemus?
Hän jättää täysin huomiotta sen, että fanikääntäjät eivät ole ammattilaisia vaan faneja, jotka tekevät kaiken tämän täysin korvauksetta - oli mukana sitten vpeniksen kasvattamista tai ei. Täysin kelvoton idioottimaisuus on tietysti aina asia erikseen, mutta ei kenenkään voi olettaa istuvan palkatta vapaa-ajallaan miettimässä päätään puhki miettimässä esimerkiksi tähän idiomisanaleikkiin järkevää lokalisaatiota - josta ihmiset tuskin pitäisivät, koska he haluaisivat faneina tietää alkuperäisen sanaleikin. ADVin kääntäjä käytti vallan toimivaa käännöstä "grains of truth", mutta kuinka moni olisi viitsinyt keksiä tuon ilmaiseksi? Tuskin edes OtaKing itse.

Hän ei nimittäin myöskään näy ottaneen huomioon sitä, että maailma on muuttunut. "Wanhojen hyvien fanikäännösten" aikana animeen hurahdettiin, koska se oli jotain uutta ja erilaista - nykyään taas halutaan katsoa animea nimenomaan siksi että se on japanilaista. Perusweeaboo ymmärtää sen verran japania kuin fanikäännöksissä käytetään - todennäköisesti koska on oppinut sen juuri niistä - ja on tyytyväinen näkemäänsä. Ylikoreat animoidut karaoket ja karseat fontit voivat olla fansubskenen sisäisten pissimiskisojen tuotetta, mutta fanikäännösten kritisoiminen siitä että ne ovat käännösstrategioiltaan... noh, fanikäännösmäisiä on puhdasta katsantokannan kapeutta.

Kaikki maailman harrastelijathan toki unelmoivat ammattilaisuudesta.
OtaKingin argumentit pätisivät, mikäli maailmassa ei olisi olemassa muita kuin fanikäännöksiä: nykyiset fanikäännökset tarjoavat sellaista mitä viralliset käännökset eivät voi tarjota, ja toisinpäin. Utopistisessa tilanteessa virallisia julkaisuja ostaisivat sekä Suuret Mundaanit Massat että Truufanit, ja jälkimmäisillä olisi vielä Tarkemmat Ja Lokalisoimattomat Fanikäännöksensä, joihin ne voisivat virallisia julkaisuja verrata ja nillittää - ja kaikki olisi hyvin.

Koska fanikäännökset kuitenkin ovat yleistyneet ja helppoutuneet siihen pisteeseen asti että ne ovat käytännössä syöneet virallisten julkaisujen markkinat kokonaan (puhumme nyt siis animesta, emme mangasta) näin ei kuitenkaan ole: ihmiset vaikuttavat olevan varsin tyytyväisiä fanikäännöksiinkin. Ajat ovat muuttuneet; anime on ihmisille nykyään viihdettä, ei sellaista mannaa taivaasta jollaisena sitä aikoinaan pidettiin. Voi toki olla, että kyseessä on perinteinen "ilmaiseksi kelpaa huonompikin" -periaate. Mutta entäpä jos fanikäännökset olisivatkin yhtä ammattimaisia kuin ammattilaiskäännökset - mitä sitten?

OtaKingin lopullinen pointti tuntuu nimittäin olevan, että fanikäännösten tulisi tarjota ilmaiseksi samanlaista ammattimaisuutta kuin virallisten julkaisujen. Tuskinpa se kuitenkaan ainakaan animen myyntilukuja nostaisi... Jos joku ei halua "kärsiä" karaoketekstitykstistä, kääntäjien nimistä eikä kelluvista käännösteksteistä, hän voi ihan yhtä hyvin ostaa DVD:n. Niin japanilaisetkin fanit tekevät, jos TV-ruudulla olevat tekstit häiritsevät - ja sama pätee myös mangaan.

Vastaus rukouksiin

Yen Press ei ole mikään iso peluri Pohjois-Amerikan mangamarkkinoilla. Vuodesta 2006 niiden rajaseuduilla pyörinyt, lähinnä suurelle yleisölle tuntemattomia mangasarjoja ja manhwaa julkaissut Hachette Book Groupin mangaosasto ei ole liiemmälti kerännyt niin median kuin harrastajakunnankaan huomiota.

Ennen kuin nyt. Ihmeitä näköjään tapahtuu: Hachette on lisensoinut sekä Nagaru Tanigawan Haruhi Suzumiya -ranobesarjan että sen Gaku Tsuganon käsialaa olevan mangasovituksen. Ranobet julkaistaan Hachetten nuortenkirjaosasto Little, Brown Booksin kautta, manga puolestaan Yen Pressin. Ensimmäistä ranobea joudutaan odottamaan vuoden verran, sillä se julkaistaan vasta huhtikuussa 2009; mangan ensimmäinen osa taas saadaan jo lokakuussa ja siitä eteenpäin neljän kuukauden välein. Hachetten korvamerkintä löytyy kaikista yhdeksästä ranobesta ja neljästä ensimmäisestä mangapokkarista, mutta loputkin saadaan varmasti jos ja kun myyntiä riittää. Ranobeista tulee myyntiin sekä pehmeä- että kovakantinen versio.

Loppujen lopuksi kyseessä ei ollut kuitenkaan mikään kauhean iso yllätys - Haruhi on Kadokawan omaisuutta, joten lisensoiminen vaikkapa Shogakukanin ja Shueishan omistamalle Vizille tuskin on käynyt ensimmäisenä mielessä. Näin ollen julkaisu on varmasti myös ensiluokkainen; ainakin mangassa värisivut pidetään värillisinä, ja Yen Pressin kustannusjohtaja Kurt Hassler on todennut ykskantaan "me emme sensuroi mangaamme." Ei sillä että Haruhissa satunnaisten alusvaatteiden lisäksi mitään sen kummempaa sensuroitavaa olisi, mutta tieto on silti huojentava.

Kaikille Haruhi-ranobejen ja niiden mangasovitusten historia ei tietenkään ole tuttu, joten tässä on niitä käsittelevä pätkä Haruhi-artikkelistani. Jonka julkaisen varmaan ennen pitkää täälläkin... viimeistään ennen kakkoskauden alkamista.

Eikä kysymys ole siitä, että ensimmäisen Haruhi-kirjan juonikaan mitenkään ihmeellinen olisi. Se on karkeasti ottaen se ihan sama “poika tapaa tytön, ja heidän välillään on molemminpuolista mutta tiedostamatonta vetovoimaa ympäröivien hahmojen haaremista huolimatta” -tarina, joka on kerrottu miljoona kertaa aiemminkin; sen ainoa omaperäinen idea on sen scifi stinen tvisti, ja sen sivuhahmot nyt eivät ainakaan sellaisia ole. Tanigawan itsensä mukaan hän sai tietää tekevänsä ensimmäiselle ranobelle jatkoa vasta nähdessään sanan ”jatkuu” lehdessä sen viimeisen kappaleen lopussa.

Tämä kuitenkin riitti, ja kirja voitti vuonna 2003 Kadokawan Sneaker Awardsien suurpalkinnon; perusteluiksi mainittiin paitsi polveileva ja värikäs dialogi (arvatkaa kenen) myös se, että tarina jätti juonenpätkiä roikkumaan mielenkiintoisella ja kutkuttavalla tavalla.

Kisan voittajassa oli potentiaalia, joten seuraavana vuonna pystyyn polkaistiin mangasovitus. Sääli vain, että sen tekijäksi valittiin vain erogekuvituksia ja doojinsheja aiemmin tehnyt Makoto Mizuno, joka kohteli sekä Tanigawan käsikirjoitusta että Itoon hahmodesignejä varsin vapaalla kädellä – hän leikkeli pois hyvinkin tärkeitä keskusteluja (mm. tarinan alun hiuskeskustelun) ja yksioikoisti kerrontaa muutenkin, etenkin Kyonin monologien kannalta.

Valitusten sadeltua aikansa Kadokawa keskeytti mangan yhden tankobonin jälkeen ja kielsi sen olemassaolon, joten sitä ei ole enää virallisesti koskaan ollutkaan; päätöksentekoa tuskin hankaloitti se, että Makoton piirrosjälki oli nätisti sanottuna rumaa. Tämän nolon takaiskun jälkeen Haruhi-mangan tekeminen annettiin Toki wo Kakeru Shoujon mangaversion tehneelle Gaku Tsuganolle, jonka huomattavasti siedettävämpi versio on ilmestynyt Shounen Acessa marraskuusta 2005.

Tsuganon manga ei siis ole lainkaan sietämätön tapaus, vaikkei sitäkään ongelmattomaksi voi sanoa. Saa nähdä jaksaako sitä ostaa koska se on kuitenkin franchisen inkarnaatioista yhdentekevin, mutta ranobet ainakin ovat pakkohankinta.

Tästä eteenpäin voimme sitten myhäillä tyytyväisyydestä - olkoonkin, että Haruhit hyllyillä Goosebumpsien vieressä ovat vähän vatsaakääntävä ajatus. Koska kyllähän fanikäännöksilläkin pärjää, mutta - sen lisäksi että ne on tehty kiinasta eivätkä todellakaan ole parhaita mahdollisia - lukeminen on silti parasta fyysisessä eikä digitaalisessa muodossa suoritettuna... eikä kuvituskaan pääse wikin kautta oikeuksiinsa. Toivottavasti värikuvat pidetään kirjoissakin värillisinä, vaikka pelkkä "spot art" kuulostaakin huolestuttavasti siltä että niin ei välttämättä tehdä.

Hitaasti jauhavat pyörät

Oletteko koskaan miettineet, miksi suomennettu manga on halvempaa kuin englanninnettu?

Kun Dragon Ballia oltiin aikoinaan tuomassa Suomeen järjesti Shueisha laajan markkinatutkimuksen. Japanilaiset näkivät kioskien ja ruokakauppojen lehtihyllyillä sarjakuvia kuten muuallakin Euroopassa, mutta Suomessa oli muuan kiinnostava piirre: hyvin iso prosentti niistä oli Disneyn ankkasarjakuvia. Kokonaan värillisen Aku Ankan taskukirjan hinta, he näkivät, oli nelisen euroa - joten samankokoiset mangapokkarit eivät olisi voineet maksaa kovin paljoa enempää. Jenkeissä asia on tietysti aivan toinen, koska kun Tokyopop laski hintoja 50 prosentilla muutos oli jo valmiiksi vallankumouksellinen. (Tämän vuoksi emme ole vieläkään saaneet Hiroshiman poikaa Jalavalta kahta osaa enempää. Ei kukaan osta 20 euron mangaa, jos on tottunut saamaan moninkertaisesti parempaa laatua kuudella eurolla - tai vaikka kahdellatoistakin.)

Animepuolella mentaliteetti on pitkään ollut toinen. Nähtyään amerikkalaisten maksavan ilomielin 40 dollaria 1000 jenin pienoismallista tai 20 dollaria 300 jenin mangasta japanilaiset tulivat siihen tulokseen, että maassa maan tavalla - joten kun Bandai saapui Yhdysvaltain markkinoille vuonna 1999 se lätkäisi VHS-kasetteihinsa 30 dollarin hintalapun, eikä ole muuttanut tapojaan piiruakaan sen jälkeen.

Tällainen hinnoittelu olisi ymmärrettävää Japanissa, koska siellä tuotteen levittämiseen liittyvä infrastruktuuri on hyvin erilainen kuin lännessä - valmistuskustannukset ovat korkeampia kuin lännessä ja valmis tuote kiertää lukuisten välikäsien kautta ennen kuin lopulta päätyy kauppoihin, joten loppujen lopuksi vaikkapa DVD:n hinta nousee hyvin korkeaksi - mutta Bandain itsepintaisuus pitäytyä samoissa hinnoissa vaikka infrastruktuuri ei sitä vaadikaan on yksinkertaisesti jääräpäistä. Tällainen toiminta ei ole japanilaisten mielestä mitenkään kummallista, kuten vaikkapa Production I.G.:n toimitusjohtaja Mitsuhisa Ishikawan haastattelusta (9:45) näkee.

Kyllä, elokuvan julkaiseminen sekä Blu-ray-levyn että tavallisen DVD:n sisältävässä 90 dollarin paketissa
on varmasti hyvä tapa saada ihmiset ostamaan se.

Kullalla päällystettyjen katujen lisäksi japanilaiset oikeuksienhaltijat ovat viime aikoihin asti olleet harhakäsitysten vallassa myös länsimaisten markkinoiden koosta ja laadusta; nähtyään cosplayaajia coneissa he ovat ajatelleet "jokaista tällaista innokasta fania kohden täytyy olla kymmeniä kasuaaleja faneja, jotka vain jonottavat rahat kädessä ostaakseen DVD:itä"  eivätkä ole ymmärtäneet, että käytännössä kaikki potentiaaliset asiakkaat ovat siinä heidän edessään. Animea eivät lännessä osta kuin innokkaat harrastajat, eivätkä nykyään välttämättä hekään (kuten kyselystä tuolla sivupalkissa käy ilmi).

Tämän vuoksi noin kolmannes pohjoisamerikkalaisten anime-DVD:iden hinnasta on lisenssimaksuja, jotka nimekkäimpien sarjojen - toisin sanoen amerikkalaiset markkinat mielessä budjetoitujen sarjojen á la Witch Hunter Robin, Ergo Proxy, Pumpkin Scissors, Darker Than Black, Black Lagoon, Black Blood Brothers ja Coyote Ragtime Show - kohdalla saattavat nousta jopa 70 000 dollariin jaksolta. Japanissa on luultu, että tilanne on vielä samanlainen kuin 90-luvulla ja kaikki julkaistu käy kaupaksi ilman mitään ongelmaa - vaikka tilanne on muuttunut toisenlaiseksi jo aikapäiviä sitten. Nykyään ihmiset imuttelevat torrentteja piuhat punaisina, ja vain Vizin kaltaiset isoja shounenlisenssejä ja niiden oheistuotteita omistavat julkaisijat menestyvät Geneon USA:n kaltaisten vähemmistöyleisön sarjojen julkaisijoiden laotessa.

Mutta sen sijaan että tuotantoyhtiöt alentaisivat hintoja ja lisenssimaksuja ne ovat päättäneet vian olevan ostajissa, ja ovat sen jälkeen keskittyneet kotimaisiin markkinoihin. Koska DVD-myynti on kuitenkin Japanissakin laskussa - eikä mikään ihmekään, koska Sharessa ja torrentsivustoilla liikkuvien HDTV-rippien kuvanlaatu on nykyään parempi kuin DVD:iden - ne ovat kausi kauden jälkeen suunnanneet yhä enemmän rahaa oheistuotteita myyviin otakusarjoihin.

Ihan viime aikoina tilanne on kuitenkin alkanut muuttua. Olen jo aiemmin maininnut länsirannikon conien olevan yleensä ammattimaisia ja itärannikon conien fanivoimin organisoituja, mutta tähän tuli merkittävämpi muutos joulukuussa pidetyn New York Anime Festivalin myötä. NYAFia järjestää sama fima kuin New York Comic Conia, joten kontakteja ja resursseja löytyy.

Näin ollen NYAFissa oli myös mahdollisuudet sellaiseen, mistä eräät täällä Suomessakin haaveilevat: paikalla oli alan ihmisiä, joiden kanssa saattoi keskustella teollisuuden tilasta ja fandomin toiveista. Eräässä yleisöltä suljetussa paneelissa nämä firmojen yritysjohtajat saivat eteensä varsin suorasukaisia lukuja ja tilastoja siitä, kuinka moni lataa animea netistä ja katsoo sitä YouTubesta, ja viimeistään he veivät mukanaan Japaniin tietoisuuden siitä että Internet on olemassa, se on merkittävä eikä sitä voi enää jättää huomiotta.

Eri tahot ovat reagoineet tähän eri tavalla. Esimerkiksi TV Tokyo on hiljattain noussut yhdeksi tiiviimmistä kirjeenvaihtajista YouTuben kanssa... hupaisana yksityiskohtana mainittakoon, että rapatessa on toistaiseksi roiskittu nurin myös eräs cosplayvideokoosteiden postailuun käytetty käyttäjätili.

Onneksi kaikkien päät eivät sentään ole yhtä umpiluisia, vaan eräillä tahoilla on tultu samanlaiseen tulokseen kuin pelialallakin: jos yksi käyttäjä ei ole sama kuin yksi ostaja sille ei voi mitään, eikä piratismin lopettaminen välttämättä merkitsisi myynnin kasvua. Sen sijaan tilanteeseen on yritettävä sopeutua; esimerkiksi Kadokawan liberaalit asenteet fanikäännöksien suhteen tulivat hyvin selväksi jo toissavuotisesta Haruhi-mainoskampanjasta.

Toistaiseksi mullistavin näistä sopeutumispyrkimyksistä julkistettiin eilen, kun Studio Gonzon omistaja GDH osoitti etteivät sen jo viime vuoden puolella (edellä mainitussa haastattelussa) väläyttelemät ideat olleet pelkkää sanahelinää: se ilmoitti julkaisevansa seuraavat uudet sarjansa The Tower of Druaga: the Aegis of Uruk ja Blassreiter YouTubessa, CrunchyRollissa ja BOSTissa - samana päivänä kun ne lähetetään Japanissa TV:stä, englanninkielisin tekstityksin, maailmanlaajuisesti. Eivätkä nämä ole mitään jämäsarjoja - Blassreiter voi ollakin jenkkiyleisöä varten kaavailtu sarja, mutta Koichi "Last Exile" Chigaran ohjaaman Druagan oli ottanut listalleen jo ainakin kolme fansubtiimiä.

Jos et voi voittaa vihollisiasi sinun on liittouduttava heidän kanssaan, eikös? Lyhyellä matikallakin pystyy laskemaan, että X jeniä nettijakelusta on enemmän kuin 0 jeniä nettijakelusta, jos sitä tapahtuu joka tapauksessa. Tuskinpa mainitut palvelut näiden sarjojen streamausoikeuksia ovat nimittäin ilmaiseksi saaneet.

Previously fans outside of Japan did not have access to Japanese animation titles until each property was licensed and localized for TV or videogram release in each respective territory. Partially as a result of this gap in availability, a substantial amount of fansubbed pirated footage has traditionally proliferated the Internet via file sharing communities immediately following the first broadcast on terrestrial TV in Japan. G.D.H.'s decision to provide its content globally in parallel with Japanese broadcast is an effort to offer equal accessibility and new viewing opportunities to fans around the world, while at the same time showcasing a legal online alternative to illegal file-sharing and downloading. The web VoD services in this venture will also explore new business models that both maximize revenues from content exploitation and savings on distribution costs.

Tämä ei tietenkään ole - edes näiden sarjojen kohdalla - nettiin ripattavien TV-lähetysten loppu, koska aina on hifistejä jotka arvostavat kunnollista kuvanlaatua sen verran että jaksavat nähdä sen verran vaivaa. Se ei myöskään ole fansubbien loppu, vaikka se vähentääkin varmasti viitseliäiden määrää - kuka jaksaa nähdä pelkän kuvanlaadun vuoksi vaivaa jakson kääntämiseen ja tekstittämiseen, jos korvaava versio löytyy jo tuubista?

Sen sijaan se tekee niiden laittomuudesta yhdentekevää; sitä enemmän, mitä useampi tuotantoyhtiö päättää seurata GDH:n esimerkkiä. Tulevaisuus on ilmaisuudessa - eläköön, Justin Sevakis.

Muokkaus: "The best part is the streaming will stay FREE and any ads on it will help pay for the costs and go back to the creators too!"  Tiesin.

Muokkaus 26.3: ANN:n Zac Bertschy haastattelee CrunchyRollin Vu Nguyenia ja kysyy tapansa mukaan paljon sellaisia vaikeita kysymyksiä, joita kohteliaammat toimittajat eivät viitsisi kysyä. Valitettavasti se saa Nguyenin vain välttelemään vastaamista...

Muokkaus 2.4: Nyt GDH:lla on pimahdettu lopullisesti - ne ovat siirtyneet Radiohead-linjalle ja antavat ihmisten päättää omat hintansa. Kuulostaa pelottavan radikaalilta - hatunnosto BOSTin poppoolle, jos puoletkaan heidän osuudestaan tässä on totta.

Periaatekysymyksiä

Kiitokset kaikille keskusteluun osallistuneille, tapahtui se sitten kommenteissa tai #toisaalla! Kokeen tulokset tuskin olisivat voineet olla paremmat, vaikka yksi perustettu wanhan parran blogi per provopostaus onkin vähän nihkeä tahti. Kuten kommenteissa onkin sittemmin tuotu ilmi tehokkain tapa kiinnittää ihmisten huomio on lyödä heitä vyön alle ja suututtaa heidät - ja muutama sekaan valitettavasti eksynyt asiavirhe ei kumoa sitä, että pääsin kirjoituksellani tavoitteeseeni. Itse asiassa pitkälti sen ylikin, sillä en olisi osannut kuvitellakaan että jo edellinen postaus olisi synnyttänyt niin paljon rakentavaa keskustelua - keskustelua Animeunionin ja ylipäätään Suomen animeskenen tilanteesta ja kehitysmahdollisuuksista - kuin se on tehnyt. Lisäksi sellaisen jatkumisella on nyt lopultakin tilaisuus; edes Sandi ei selvästä vittuuntuneisuudestaan huolimatta pysty kieltämään sitä tosiseikkaa, että ongelmia on olemassa ja niistä pitäisi voida myös puhua. Tuskinpa edes hän nimittäin haluaa väittää, että tämä blogin lukijat ovat keskimäärin häntä tyhmempiä eivätkä osaa hänen tapaansa poimia "niitä ihan oikeita pointteja" henkilökohtaisten loukkausten seasta.

Edes se että olen nyt tehnyt itseni "vessakirjoituksillani" naurunalaiseksi ei ole lopultakaan pitemmän päälle ongelma, koska vaikka mitään sanomaani ei ehkä voidakaan enää ottaa vakavasti on puitteet toisaalla käytävälle rakentavalle ja avoimelle keskustelulle nyt lopultakin saatu kasaan. Tästä on hyvä jatkaa.

Mutta nyt kun kävijämäärätkin kerran kummittelevat kunnioitettavissa lukemissa voisin melkeinpä kokeilla, kuinka paljon uskottavuutta sanoillani vielä on. Kenties ne pointitkin saisivat siten vähän enemmän huomiota osakseen?

Minulta on viime päivinä kysytty, mihin tällä "järjettömällä ristiretkelläni" pyrin - siihenkö, että Kyuu Eturautti poistuu animeyhteisössä takavasemmalle eikä enää osallistu asioiden ja tapahtumien järjestelemiseen?

Jaa-a, enpä tiedä. Pitäisikö sitä että joku on tehnyt yhteisön hyväksi paljon hyvää käyttää perusteena silmien ummistamiseen, kun hän toisaalla tekee jotain mielivaltaista ja/tai typerää? Pitäisikö minun vain kohauttaa olkapäitäni esiin nouseville todisteille kyvyttömyydestä, koska B2 ystävällisesti hostaa tätäkin sivustoa?

Mitä Kyuu sitten on tehnyt? Kerrataanpa kaikki, mikä edellisessä kirjoituksessa ja sen jälkimainingeissa nousi pintaan.

Aloitetaan väitteistä kiistanalaisimmasta, toisin sanoen siitä ettei Anime-lehden vanhalla toimituksella ollut / Japan Popin toimituksella ole minkäänlaista linjaa fanikäännösten suhteen.

Asian sanominen yllä kuvatulla tavalla on toki ovela tapa väistää asia, sillä se ei ole tarkalleen ottaen edes vale. Toimituksella ja lehdellä ei ehkä kantaa ole - eivätkä ne sellaista tarvitsekaan niin kauan kuin lehden toimituspäällikön kanta asian suhteen on vankkumaton. Käytännössä vaikutus on siis sama ja puheet linjattomuudesta PR-potaskaa.

Minulla olisi queryloki joka todistaisi asian varsin aukottomasti - ellei joku sitten tiedä vaihtoehtoista merkitystä sanalle "tabu" - mutta koska sellaisen väärentäisi apinakin asettaisin siihen tukeutumalla vain oman sanani Kyuun sanaa vastaan. Tämä linjaus on kuitenkin ollut olemassa jo Animen alkutaipaleesta lähtien, jolloin se oli - jos mahdollista - vieläkin tiukempi kuin nykyään; silloin Kyuu ei olisi halunnut että fanikäännökset olisivat olleet lehden kanssa tekemisissä edes välillisesti. Kysytäänpä asiaa Sefie Rosenlundilta, joka kirjoitti Animen toisessa numerossa olleen artikkelin "Cosplay - vaatteilla animehahmoksi".

"Siihen aikaan kun olin aktiivinen Turun Animeseuran toiminnassa Mauno tuli kysymään, josko olisin halunnut kirjoittaa artikkelin cosplaysta "johonkin" - hän ei voinut vielä kertoa mihin, koska Animen perustaminen oli silloin vielä vissiin hyshys-vaiheessa.

Samoihin aikoihin olin päässyt mukaan erään fansubtiimin toimintaan ja tuuletin siitä eräässä TASin tilaisuudessa, jossa Mauno oli myös mukana. Mauno kysyi olinko siis ollut mukana jossain tiimissä vaiko osallisena nimenomaan nyt, ja selvensin kyseessä olevan jälkimmäisen. Mauno sanoi siihen "jaa, no pitääpä sitten keskustella Muiden Tahojen kanssa asiasta", ja ihmettelin hieman että keiden muiden.

Parin päivän päästä Mauno sanoi - tai mailasi, en muista - että he ovat Kyuun kanssa keskustelleet asiasta ja harkinneet tarkkaan voidaanko artikkelia julkaista, koska olen mukana fansubtoiminnassa. He olivat sitten tulleet siihen tulokseen, että se artikkeli nyt voidaan julkaista koska työ oli kuitenkin jo tehty, mutta etten saisi enää koskaan kirjoittaa kyseiseen lehteen... jännää kyllä, että tämä päätös näemmä pyörtyi siihen myöhempään parapara-artikkeliin mennessä.

Pidin tätä huvittavana etenkin siksi, että tuskin kukaan olisi varmaan osannut yhdistää jotain parin sekunnin mittaista mainintaa jostain "Sefiestä" fansubin alussa juuri minuun - paitsi ehkä ne kymmenen TASilaista, jotka olivat paikalla kun asiasta mainitsin."

Kuvaavaa.

Tämä ei erään lehden entisen toimittajan mukaan ollut läheskään ainoa kerta kun fansubskenessä vaikuttavia ihmisiä ei huolittu sisällöntuottajiksi, oli aihe sitten mikä tahansa - kuuleman mukaan H-Townin silloisen (ja sattumoisin Mimiko Median nykyisen) toimitusjohtaja Petteri Moision myötävaikutuksella. Kyuun kantaa fanikäännöksiin olisi kuitenkin niin lapsellisen helppo verrata toistaisen viestintäministerimme käsitykseen siitä kuinka lapsipornosivustoista ei ole haittaa jos niitä ei voi nähdä, että taidan jättää sen suosiolla tekemättä.

Tämä on sitäkin mielenkiintoisempaa kun otetaan huomioon hänen kantansa "virtuaalilainaamiseen" sekä eräs toinen asia, joka animeharrastamisen piirissä tarpoo tekijänoikeusrikoksien suossa: videoillat. Aiheesta Nekoconiin luentoa valmisteleva bloggaajakollegani niidel tiedusteli asiaa aikoinaan Turun yliopiston tekijänoikeusspesialisti tohtori Katariina Sorvarilta ja sai vastaukseksi seuraavanlaisen analogian:

"- - Jos kyse on kaikille periaatteessa avoimesta yhdistyksestä, jonka jäseneksi pääsee maksamalla jäsenmaksun ja jonka tilaisuuksista on esim. lehdessä ilmoitus, kyse on julkisesta esittämisestä. Esim. jos A näkee aamulla lehdessä ilmoituksen yhdistyksen elokuvanäytännöstä, ottaa yhteyttä yhdistykseen, maksaa päivällä jäsenmaksun ja menee illalla esitykseen, kyse on selvästi julkisesta esitystilaisuudesta.

- - Se, milloin "kuka tahansa voi päästä yhdistyksen jäseneksi", on tietysti hiukan epäselvä kriteeri; jos yhdistys on tarkoitettu vaikka suomalaisille norsunomistajille, jäsenmäärä todennäköisesti on hyvin pieni, mutta periaatteessa tällöinkin kuka tahansa voi hankkia norsun ja on sen jälkeen kelpoinen liittymään yhdistykseen => yhdistyksen norsuaiheisten elokuvien illat ovat julkisia esityksiä."

Asia on siis yksiselitteinen: videoillat ovat laittomia. Näin siinäkin tapauksessa, että niissä ei katsottaisi kuin laillisia julkaisuja - mitä käytäntöä monet järjestöt ovat avoimesti rikkoneet vuosien ajan Animeunionin liittymisehdoista huolimatta - ja vaikka virallisissa julkaisuissa sallittaisiinkin esittäminen "yksityistilaisuuksissa"; videoillasta ei tee yksityistilaisuutta se että sisään pääsevät vain animeseuran jäsenet, vaikka jäsenyydellä olisi muitakin kriteerejä kuin pelkkä jäsenmaksun maksaminen. Yhdistysten videoillat pyörivät toisin sanoen katsotun materiaalin laadusta huolimatta tekijänoikeusjärjestöjen armon voimalla; nätimmin voisi sanoa olevan samanlainen anmoku no ryookai kuin mangakustantajien ja doojinjulkaisijoiden tai animenjulkaisijoiden ja fansubbaajien välillä.

Monen muun tapaan Kyuu tietää kyllä asioiden oikean laidan. Mutta mitä tapahtuukaan, jos joku yrittää ottaa asian puheeksi?

Sanokaa minulle, että tuossa ei lue huonosti peiteltynä "kyllä minä tiedän että se on laitonta, mutta aihe on meille kiusallinen joten ole siitä hiljaa tai tulee bannia."

Miksi yksi laiton mutta viranomaisia kiinnostamaton aihe on niin tabu ettei siitä haluta puhuttavan, mutta toinen niin suurta suosiota nauttiva että sen lainvastaisuuden esiin tuominen katsotaan trollaukseksi? Ja ei, perusteeksi eivät käy "perinteinen asema" ja "merkitys harrastajakunnalle". Me kaikki tiedämme, että ilman fanikäännöksiä lännessä ei olisi käytännössä minkäänlaista harrastajakuntaa - ja ilman netin kautta levitettäviä sellaisia harrastajakunta olisi edelleen samoissa kantimissa kuin 90-luvulla.

Tästä pääsemmekin takaisin tapaukseen "laittomat linkit." Koska kyseisen linkin takana ei ollut mitään laitonta en voi kuin päätyä siihen lopputulokseen, että Kyuu ei vain halunnut nimiä mainittavan ja asiaa ylipäätään otettavan esiin. Mitä mieltä te olette?

Ihmiset ovat vaatineet näyttöä ja todisteita väitteilleni. Nyt kun siihen lähdettiin olisi eittämättä mukava kuulla, miten Nordic Animen toiminta tai fanikääntäminen yleisestikään on aiheuttanut järjestöille "kärsimyksiä" - ei noin vakavia syytteitä mutuperustein viskellä. Onko jokin sponsori tai yhteistyökumppani kenties sanonut "ei tule kesää, kun me ollaan kuultu vähän sellaista että teikäläiset ovat aika kovia warettajia?"

Näyttöä kaipaaville kommenteissa esiin pulpahteli myös tapauksia, joista olin jo unohtanut olevan foorumiketjujakin: hrstin mainitsemat Videodivarin piraattikauppasyytökset ja Digimon-adressi nimittäin. Ensimmäisessä tapauksessa Kyuu kieltäytyy kivenkovaan uskomasta hänelle esitettyjä todisteita siitä että Nelosen päätös Digimonin esittämisestä dubbaamattomana olisi kenenkään muun kuin Animeunionin järjestämän paneelin ansiota - ja syyttää siinä ohimennen adressin kerääjiä rikolliseksi - toisessa taas jatkaa itsepintaisesti väitteitä piraattien kauppaamisesta esimerkkejä antamatta, vaikka kauppias itse niitä lopulta tulee pyytämään.

En sinänsä tuomitse toisen käden tietojen käyttöä perusteluna - tein niin itsekin, ja katsokaas miten kävi. Kyuun noissa ketjuissa esittämät vastaukset ja argumentit - kohokohtina "ongelma on, että mitään vakavaa sitoutumista asian osalta ei ole", "on aika turhaa tätä asiaa enää vääntää ympäri", "tämä asia on nyt SEN verran vanhentunut että eiköhän se siitä" ja "adressilla ei sinänsä nyt ollut tuossa osaa tai arpaa muuta kun ihmisten suututtaminen ja adressin tekijöiden naurunalaiseksi saattaminen" - ovat kuitenkin niin omaa luokkaansa, että niitä on vaikea pitää muuna kuin naurettavuuksiin asti menevänä faktojen kieltämisenä ja egonvarjeluna. Kuinka vaikeaa on myöntää olevansa väärässä, jos kaikki muut sen jo näkevät?

Ja mitä yleisiin asenteisiin tulee... en tiedä pitäisikö tapaa jolla Kyuu kuvaili Animecon V:ä Cosplay Finland Tourin kokouksessa kutsua "eripuraa lietsovaksi", "puutteellisesti perehtyneeksi" vaiko pelkästään "ylimieliseksi", mutta "totuudenmukaista" se ei ainakaan ollut. Onko lolitamuotinäytös niin kamala ohjelmanumero, että se tekee tapahtumasta "isolta osalta K-18" -tasoa?

< fixie> jos nuoriso pysyy vain yleisönä ja haluaa käydä coneissa niin tarvitaan myös niitä jotka näitä järjestää < fixie> kohta noita coneja ei enää ole ja animeunionikin hajoaa kun ketään ei ole siellä mukana < fixie> samoin animeyhdistykset mitä on suurella vaivalla saatu kasaan hajoavat kohta käsiin ja ihmiset siirtyy takaisin kotiin katsomaan animea tietokoneelta

Näinköhän.

Lmmzin antaman kommentin mukaan Kyuu-aiheisista valituksista puuttuvat yleensä parannusehdotukset niin Kyuun toimien kuin skenen itsensäkin suhteen. Onneksi hän tarjoaa myöhemmässä kommentissaan sellaisia itsekin, ja ilokseni voin todeta niiden olevan pitkälti samoilla linjoilla omien mielipiteideni kanssa: sitä kuuluisaa kommunikaatiota olisi lisättävä, aktiivitoimintaa olisi hajautettava ja Animeconin konkreettisia jatkosuunnitelmia mietittävä. Tapahtumien ohjelmasisällön kehittäminenkään tuskin olisi huono asia, ja sellaisiakin pohdintoja on jo kuulunut pitäisikö Animeunioni nimenä ja konseptina heittää romukoppaan ja aloittaa yhteistyön rakentaminen puhtaalta pöydältä.

Vasta hiljan on herätty siihen, että nuoremmat harrastajat saa aktivoitumaan ja irrottautumaan esimerkiksi tästä asiakasmaisesta ajattelutavasta conien suhteen tarjoamalla muitakin osallistumismahdollisuuksia kuin neuvon "perusta yhdistys" - nyt olisi aika huomata ja hyväksyä myös se, että ihmisiä on muuallakin kuin Animeunionin foorumeilla, kanavilla ja verkossa. Uusia aktiiveja karkottavaa ylenpalttista metaharrastamista olisi vähennettävä ja asenteita ja organisaatioita tuuletettava jo siitäkin syystä, että ei ole hyvä jos valta ja vastuu kasautuvat liian harvoille - tapahtuipa tämä sitten heidän itsensä myötävaikutuksella tai ei. Esimerkit tämän hyödyistä voisivat täyttää kokonaan oman blogikirjoituksensa, mutta ihan yksinkertaisimmallakin tasolla siitä voisi olla esimerkiksi se etu, että "tuo on senjasen eksä ja tuo senjasen eksä" -ongelmat vähenisivät. (Puhumattakaan siitä, että yhden ihmisen mielipiteet eivät enää sanelisi sitä mitä on sallittua sanoa koko skenessä.)

Näiden lisäksi voisin tarjota myös yhden hyvin yksinkertaisen kehitysehdotuksen: Kyuun tulisi muuttaa "värikkäitä" toimintatapojaan - joista tässä kirjoituksessa lienee ihan tarpeeksi esimerkkejä - ja vähintäänkin alentua suoraan keskusteluun niistä, mitä hän ei toistaiseksi ole tehnyt. Ja jos tämä on mahdotonta... niin, sanokaas te. Mitä sitten voisi tehdä, jos Kyuun poistamista yhtälöstä ei kerran saa ehdottaa?

Kateuden enkeli -lapsellisuudet ja keskustelun siitä onko sopivaa herättää keskustelua ihmisiä solvaamalla sekä siitä pitäisikö tätä venettä ylipäätään keikuttaa voi jättää siihen paremmin sopivan edellisen kirjoituksen kommenteiksi; jos niitä eksyy tänne, siirrän ne sinne muun marinan seuraksi. Nyt minua kiinnostaisi toisten mielipiteiden ohella kuulla etenkin, mitä Kyuulla on sanottavana asiaan.

Finland kyuu kyuu

Selkeyttä ei ole se, että asioista käytetään virheellisiä, yleistäviä termejä.
Aiempi kirjoitukseni herätti aika lailla keskustelua - myös sellaista, jota ei syystä tai toisesta katsottu riittävän tärkeäksi sanottavaksi suoraan.

< Kyuu> nyt sitten pitäisi päättää että vastatako herralle tuohon hänen laittamistaan selvästi provokaatioon koittavista asiavirheistä, vai tulisiko sitten seuraava blogikirjoitus siitä kun koitan estää sananvapautta

Mielenkiintoista, että Kyuu arveli minun perustelevan arvelemaansa asiavirheiden korjaamisen vastustamista juuri sananvapaudella. Mitenköhän hän arveli sen liittyvän asiaan - eikö vastustavankin palautteen antaminen ole nimenomaan sananvapauden edistämistä?

Sananvapaus on kuitenkin eittämättä varsin ajankohtainen asia käsiteltäväksi. Noin viikko sitten ilmestyi nimittäin Anime-lehti #25, ja sen myötä myös fanikäännösartikkelini (jonkun mitään mistään tietämättömän oikolukema ja töksähteleväksi editoima - kyllä, visual novelissa on edelleen vain yksi ällä) jälkimmäinen puolisko. Tarkkaavaisimmat saattoivat huomata siinä myös aika suorasanaista kritiikkiä Animeunionia kohtaan. Jouduin valitettavasti hieman itsesensuroimaan sen alkua, jotta "ei herätettäisi pahaa verta ja säilytettäisiin hyvät välit alan keskeisiin toimijoihin" - toisin sanoen jotta Animeunioni ei bannaisi Anime-lehteä kaikista alan tapahtumista, mihin sillä ei olisi mitään esteitä nyt kun sen keskeisten toimijoidenkin omistuksesta löytyy alan mediatoimintaa. (Jota ei tietenkään ollenkaan haittaisi monopoliaseman saavuttaminen.)

Minulla yksityishenkilönä sen sijaan ei tällaisia rajoituksia ole, joten julkaisen tässä katkelman jutun alkuperäisestä versiosta - jonka viimeistä kappaletta oli sitäkin jo valmiiksi vähän pehmitelty.

Suomen Animeunionin kanta fanikäännöksiin on sen koko olemassolon ajan ollut ehdottoman kielteinen, toisin kuin monien samantapaisten, neutraalia kantaa ylläpitävien ulkomaisten ryhmittymien. Tätä perustellaan sillä, että Animeunionin on edustettava koko fandomia eikä se siten voi tukeutua asioiden eettisiin oikeellisuuksiin; sen on yksiselitteisesti sanouduttava irti laittomuuksista, jotta harrastajat eivät leimautuisi warettajiksi. Eri asia sitten on ketä asia muka kiinnostaisi; Yhdysvalloissakin valtamedia on uutisoinut asiasta lähinnä positiiviseen sävyyn.

Suomessa asiasta keskustelemista edes yleisellä tasolla ei katsota hyvällä. Ja kuten jo viime numeron pääkirjoituksessakin vihjattiin tämä on epäilemättä omiaan heikentämään nuorempien harrastajien käsitystä fanikääntämisen laittomuudesta; eräällä suomalaisen fanikäännöstiimin foorumilla tiedetään nähdyn jopa yksilöitä, jotka ovat luulleet fanikääntämistä luvanvaraiseksi toiminnaksi. Kaiken kruunaa Animeunionin kärkihahmojen itsepintainen tapa käyttää sanaa “piratismi” virheellisenä kattoterminä kaikelle laittomalle tiedonsiirrolle.

Eräät jyrkimmät mielipiteet omaavat yksilöt kurtistelevat kulmiaan jopa länteen lisensoimattomista teoksista keskustelemiselle yleisesti, koska se rohkaisee ihmisiä fanikäännösten etsimiseen. Samaa kantaa vaaditaan kaikilta Animeunionin kanssa tekemisissä olevilta tahoilta: pahimpien noitavainomielialojen aikaan eräälle kotimaiseen tapahtumaan osallistuneelle harrastajayhteisölle ilmoitettiin, ettei se oikeastaan edes saisi olla paikalla, koska eräässä sen sivustolla olevan animearvostelun kuvassa näkyi sarjan kääntäneen tiimin nimi.

(Esimerkin "piratismin" käytöstä näkee vaikkapa täällä. Ja jos teitä kiinnostaa, missä haastattelussa Vizin edustaja mainitsi tiedätte-kyllä-minkä sivuston - tässä.)

Tähän joku tulee nyt varmasti sanomaan, ettei Animeunionilla ole minkäänlaisia johtohahmoja, koska se ei ole muuta kuin kommunikointikanava alan yhdistysten välillä - korkeintaan erään henkilön mielipidettä kuunnellaan vähän muita tarkemmin, koska hän on tehnyt fandomin eteen monta kertaa enemmän kuin muut yhteensä. Näin voi ollakin - mutta siitä huolimatta Animeunioni on varsin paljon vaikutusvaltaa ja kontakteja maan skenessä omaava taho, ja alkuperäisistä periaatteista huolimatta sen sisäisistä päätöksistä vastaavat nykyään käytännössä jatkuvasti aika lailla samat naamat.

Voisin ehkä kyseenalaistaa senkin, onko järkevää hyväksyä muita tasa-arvoisemmaksi sellainen henkilö, jonka ainoat mainittavat kyvyt ovat neuvottelukyvyttömyys, taipumus kieltää oma väärässäolonsa, kyky sotkea asioita, polarisoida ihmisten mielipiteitä itsestään ja omata niin paljon vapaa-aikaa, että ehtii muuttaa irkkinikkinsäkin oikeaksi nimekseen identiteettikriisinsä käsittelemiseksi. Eivätkä nämä ole minun kaunojani; saman voinee allekirjoittaa käytännössä kuka tahansa hänen kanssaan ulkopuolisena toimijana asioinut, oli kyse sitten Nekoconin järjestäjistä, Animecon V:n järjestäjistä, Finnconiteasta, H-Townista tai vaikkapa Digimonin japaniksi esittämisen puolesta kampanjoineista.

Loppujen lopuksihan vika ei tietenkään ole organisaatioissa vaan yksittäisissä ihmisissä, jotka niitä pyörittävät ja niiden linjauksia julkisuudessa julistavat - ja vaikka he eivät esittäisikään mielipiteitään nimenomaan Animeunionin nimissä ne kiistatta vaikuttavat siihen, miten asioita Suomen skenessä hoidetaan.

Koska näiden ihmisten mielipiteet risteävät, Animeunionia vaivaa myös selkeiden linjausten puute; käytännöt ja niiden sovellustavat tuntuvat muuttuvan suhteellisen tiuhaan. Siinä missä jotkut saattavat suhtautua vaikkapa kehitysehdotuksiin keskustelun tason parantamiseksi hyväksyvästi saattavat jotkut toiset suhtautua siihen nuivasti lapsiystävällisyyden nimissä ja - varsin ironisesti - sananvapaudella perustellen. Jotkut käytännöt ovat niin tiukasti lain kirjaimen mukaisia että se tuntuu terveen järjen vastaiselta; Anikissa ei esimerkiksi saa linkittää "tekijänoikeuden vastaisesti levitettävään videomateriaaliin", joiksi lasketaan myös YouTubesta löytyvät OP-animaatiot ja AMV:t. (Vertailun vuoksi: mikä olikaan Suomen suosituimman nettiyhteisön kanta (4:50) siitä, kenelle kuuluu vastuu käyttäjien linkkaamasta sisällöstä?)

Joskus tuntuu siltä, että Animeunionissa kaikki pitää tehdä vaikeimmalla ja byrokraattisimmalla mahdollisella tavalla - olipa kyseessä sitten niinkin yksinkertainen asia kuin Nintendo DS:n pictochat tai se, missä määrin foorumia saa spämmiä ketään kiinnostamattomilla viesteillä. Mahtaakohan syynä olla se että nämä avainhahmot ovat toimineet järjestelijöinä niin kauan, että tavallisen fooruminkäyttäjän / conkävijän näkökanta on unohtunut?

Kaiken päällä rehottaa kaksinaismoralismi ja se, että julkisesti sanotaan yhtä ja kahden kesken toista. K18-ohjelma on coneissa hyihyi ja paha, koska julkisuuskuva kärsii ja sponsorit suuttuvat (eikä Ottoconista saa edes puhua) - mutta yaoita kyllä tungetaan henkilökohtaisten preferenssien ja yleisön painostuksen vuoksi joka reikään. Vähänkään radikaalimmat uudet ideat tyrmätään yleensä suoralta kädeltä realiteetteihin ja kokemuksen syvään rintaääneen vedoten. Yhteistyöongelmista syytetään joko tiedonkulkuongelmia - kaikkien suosikkisyntipukkia - tai toisen osapuolen asenneongelmia. Yleensä molempia.

Tässä vaiheessa voisi toki miettiä, onko näihin "asenteisiin" mahdollisesti jokin syykin; esimerkiksi ensimmäisen Nekoconin tapauksessa se, että tapahtuma julistettiin "tiedonkulultaan huonoksi" ja "todennäköisesti epäonnistuvaksi", kun sen järjestäjät kohteliaasti ilmoittivat etteivät haluaisi Kyuuta juontamaan sen cosplaykisaa ihan vain siksi että joku muukin välillä voisi. Tästä näkee, ettei Animeunioni / Cosplay Finland pidä merkittävänä sellaisia tapahtumia joiden järjestämiseen se ei osallistu itse.

"Tampere Kuplii on tämän vuoden tärkein cosplaytapahtuma."

-Kyuu Eturautti Kemin sarjakuvapäivillä 2007, aikana ennen erimielisyyksien sopimista ja Cosplay Finland Tourin ulottamista Animecon V:iin

Mainittu linkki oli tämä, ja se sisälsi linkkaamisen aikaan tasan yhtä vähän laitonta sisältöä kuin nytkin.
Animeunionin (ja niin ikään B2 ry:n ja myös käytännössä kaikkien alan tapahtumien) kanssa yhteistyötä haluavan tahon on myös "sanouduttava irti fanikäännöksistä" - se mitä tällä tarkoitetaan on jätetty ilmeisen tarkoituksellisesti varsin hämäräksi, mutta käytännössä on havaittu tämän tarkoittavan ettei sarjoja saa käsitellä ekstensiivisesti "selvästi fansubbien perusteella" (Lockheart) eikä fanikäännöstiimien nimiä saa mainita (Kupoli). Toisin sanoen jos laittaisin vaikkapa Manganews-linkin sivupalkkiin tai tekisin samanlaisen kasuaalin viittauksen kuin Jason Thompson uudessa kolumnissaan, tämä sivusto todennäköisesti katoaisi varsin nopeasti.

Kuten Osto-oppaasta näkee Animeunionin kanta fanikäännöksiin on että "viime kädessä on aivan jokaisen oma asia, miten animensa hankkii ja mistä, mutta pidä laittomat harrasteet omana tietonasi." Toisin sanoen koko asia halutaan pitää mahdollisimman pinnan alla hinnalla millä hyvänsä, jotta yhteistyökumppanit ja valtamedia eivät vain saisi tietää asiasta. Kuten Animen artikkelissanikin tulin sanoneeksi, on kuitenkin hieman kyseenalaista kiinnostaisiko asia edes ketään.

Moraalin harmaalle alueelle ei Animeunionin piirissä ole tilaa eikä sille haluta sellaista antaa - mutta vaikka laiton onkin laitonta se ei aina tarkoita välttämättä mitään muuta kuin sitä, että todellisuudessa on virhe. Bernin sopimus voi turvata lähes kaikkialla maailmassa julkaistujen teosten tekijänoikeudet, mutta tekijänoikeuksien tarkoitus ei ole koskaan ollut maksimoida tekijänoikeuksien haltijoiden tulot, vaan myös turvata yhteiskunnan ja lopulta yksittäisen kansalaisen oikeus hyödyntää kulttuurin tuotteita. Jos en pysty saamaan jotakin teosta laillisin keinoin millään ymmärtämälläni kielellä en järjellä ajatellen voi olla potentiaalinen asiakas eikä mikään taho näin ollen voi menettää minussa tuloja, vaikka hankkisinkin tuotteen esimerkiksi fanikäännettynä ilmaiseksi. Enkä myöskään ymmärrä, mitä syytä minulla olisi pitää tämä "omana tietonani."

Loppuviimeksi kyse on siis todellakin sananvapaudesta. Päinvastaisista - ja varsin pitkään jatkuneista - vakuutteluista huolimatta yksikään Animeunionin keskeisten toimijoiden pyörittämä media ei kuitenkaan takuulla tule hiiskumaan aiheesta ikinä mitään neutraalista näkökulmasta - ja tällä on loppujen lopuksi ikävät seuraukset edellä olevassa artikkelikatkelmassa mainitusta syystä, joka saattaa lopulta johtaa siihen ettei Suomeen koskaan kunnollista animenjulkaisualaa edes kehity. Toista on Amerikassa, jossa julkaisijat tietävät hyvin kilpailevansa ilmaisjakelua vastaan, ja ANN:n omistaja Christopher MacDonald voi kaikessa rauhassa todeta NYAFin teollisuuspaneelissa "erään" julkaisijan painavan villaisella "erään" fanikäännöksiä jakelevan fanisivuston olemassaolon, koska jokainen katsottu fansubbi lisää Naruto-otsapantojen myyntiä - Vizin edustajan myhäillessä ja pyöritellessä silmiään vieressä.

Olenko ainoa, joka pitää tällaista rajoittavana kotimaiselle animeharrastamiselle?

Muokkaus 25.2: Hidoi-hässäkkää koskevat vihjaukset poistettu; pahoittelen asiavirheitä. Loput argumentit seisovat.

Muokkaus 17.3: Kiitoksia, Mauno. Vahinko ettei asiaa voitu myöntää yhtään aiemmin, mutta tästä on hyvä jatkaa.

Paul Gravett: on comics from east and west, I

Mitä tehdään kun on kiireistä ja hidas uutisviikko, enkä viitsisi täyttää tyhjiötä uusimmilla Miku Hatsune -videoilla, Cloverfield-mangalla, trappimeidokahvilalla, Gyakuten Saiban 4:n Flash-demolla ja marinalla Newsweekin tuoreimmasta journalistisesta munauksesta? Kierrätetään! Monet uudet lukijat eivät varmaankaan ole nähneet tätä Paul Gravettin (ja hänen ystävänsä Peter Stanburyn) haastattelua, joka oli tällaisenaan esillä Otakun vanhoilla nettisivuilla ja joka julkaistiin lyhennettynä numerossa 2/2006. Tein sen Kempin kanssa 20.8.2006 Animecon IV:ssä, jossa Gravett oli kunniavieraana; Kemppi kirjoitti haastattelun pohjalta henkilökuvantapaisen Anime-lehden numeroon 15.

*****
Let’s start from the basics… Who is Paul Gravett?

Paul Gravett: I think I’ve always been enthusiastic and passionate about comics. And somehow, while my friends at school kind of grew out of them or gave them up or whatever, I seemed to be able to find new things that ? come along that interested me throughout my life. And manga came along with me in the late 70’s, when Barefoot Gen was translated. That was when I started to read, or at least buy, original japanese magazines for the first time. And at the same period I was also discovering European comics and the bigger history of comics from the past, and so my interest has been continuedly sustained, and I see no reason why anybody should grow out of comics. If you simply look around enough you’ll see that if you’ll get bored with Superman, or get bored with children’s comics, you’ll find more stuff to keep you interested.

But that’s a pretty big background… All that there’s really to say that I have a degree in law and I lived for a year and a half in New Mexico, America after graduating. But for me comics weren’t just a passion to consume: I wanted to meet the people who produced them, and eventually I wanted to explain them to people. Because I feel that a lot of people are missing out on the pleasures of the comics.

Thinking about that... Comics don’t have a very good reputation in the UK, and so it seems interesting that you chose japanese comics to write a book about. What is there that Battler Britton didn’t offer you? (Battler Britton oli 70-lukulainen poikien korkkarisankari – toim. huom.)

PG: I was involved with an exhibition of manga. Manga of course does that here in Finland; it’s catching on very fast, it’s a phenomenon fueled by the interest in anime and the interest in japanese culture in general. And at the time I was looking for a chance to do a book – not necessarily about japanese comics; I would’ve had another book in mind with Peter. But the publisher came to us – it’s unusual, usually you have to try and find the publisher. But the publisher came to me because I was involved with this exhibition – it was called Zamanga - in which we turned the gallery into a manga shop that was with about 10 000 manga books. It wasn’t exhibiting the art, it was just the books. They were all donated by the publishers in Japan who just wanted to have a big display. And after that this publisher came along and said “We really wanted to find someone to do a book on manga. We know it’s going to be big.” That was in 2003, and the book came out in 2004.

You have been reading manga a fairly long time, and you have also extensive understading about the comics in UK and also in Europe and America. Can you say that there’s something in manga that’s particularly good or bad? Combined to bandes dessinées, for example, or graphic novels in general?

PG: Personally for me the thing that’s most exciting about manga is propably the fact that I’m constantly surprised by manga. And not just surprised by the story and the themes, but the storytelling techinques and the openness of the pages, and also the unexpectedness of how the stories turned out. Because after a while western comics –especially American comics, I suppose, more than anything – have gotten very clear-cut, good and bad… The good guys essentially win all the time. They may have the gray area between good and bad: they may have villains that are a little bit okay, they may have superheroes that have dark sides, but in the end it’s pretty clear-cut, there’s moral clarity. But there isn’t that kind of moral clarity, it seems, in a lot of manga. There isn’t the kind of predictable rote the story takes. There are of course clichés but may manga to me are surprising in that they can take any kind of direction, they are not following any kind of story paths that I’m familiar anyway.

Peter Stanbury: That’s because they don’t have any kind of Christian basis. They don’t have the same moral bodies.

PG: Yes! They don’t think of characters being all-good or all-bad, they don’t essentially look for a moral message. And that’s one of the facts that excites me. And also, as said the techinques are very interesting to me. We think we know how comics work: if you’ve read comics as long as I have, you kind of go “well, I know, this is how you get this across, this is how this scene can be conveyed”, but as you know, with manga there are several more pages and several panels to express things. And suddenly you realise: why would we be cramming stories in 20 or 50 pages when you could just let them decompress, and actually express a lot more? You realize what an amazing language comics is - an actually more amazing than I knew when growing up.

But this rises an interesting question: can then someone from Judeo-Christian background, raised with Judeo-Christian set of values, understand manga like the Japanese? We have a different cultural background… And what about the ages they have been directed to, the targeting group? I mean, we’re all old men rather than giggling young schoolgirls. Naturally there are a lot of giggling schoolgirls there who like it, but can you really understand it?

PG: We happen to be, yes… Umm, there are things we’ere going to miss, definitely. I mean, the phrase “lost in translation” of course is absolutely right. There are parts, mostly cultural things, that we’re going to miss. Fortunately some of the best manga do actually have, as you know, footnotes and explanations that help you appreciate some of the things that you’d just otherwise be oblivious to. But I think that it’s difficult in the same way that I think a Japanese person would have a hard time to understand our comics if they read Moomintroll or Superman or whatever.

But there are also things that are found in translation. There are actually things that I think… in a way a work doesn’t just belong in one culture, it moves between cultures. And it actually starts to take on a different meaning, a different… importance maybe, it’s receiving different ways from culture to culture. So I don’t see this is necessarily a fault; we understand it in our own way. In fact basically we can’t generalize about the reading of comics in general, because we each individually bring so much of our own baggage: our emotions and our responses. You might identify with one character, I might indentify with another, I might see one character in one way or another – the whole point about comics after all is that they are very interpretive, very active way of getting a story. They’re not like a movie, where it’s given to you and you just sit there and you are just basically getting very clear messages, they usually broadcast with big emotions on the screen, scores, soaring violin and special effects, and you are basically bludgeoned – you haven’t gotten any work, you just sit there and go “wow, I got all that.” But with comics you have to do a bit work. In a way comics are like sheet music, they are like pieces of music where you actually have to perform it, you have to bring it to life. So in that sense comics are a highly personal thing in the way we react to them.

Testi: mainitse joku muu mangakäsikirjoittajana uransa luonut kuin Kazuo Koike.
Knowing rather much about manga it’s rather obvious that you have noticed the good things in them, but there also has to be something bad. What might that be?

PG: I think what people think is possibly weak in manga – and they might have a point here – is that there isn’t enough of work put in and not enough use made of text. There is obviously to an extent a lot of dialogue, which is great, but one of the things that we’re going to see in the book is this kind of a hybridized version of the best of manga and the best of western comics.

I mean you don’t tend to get someone like Neil Gaiman writing Sandman, or like Alan Moore writing eloborate caption boxes, for example, to describe a mood or an atmosphere. Now manga can do some of that without captions, but there is a slight devaluing of text in manga. I’m talking in particular more about narrative text than spoken. And you could argue if it really is so bad that they’ve chosen to not make it a prominent path in most manga – I mean there are some who use it – and I think that’s where perhaps manga could learn from the west, actually. To develope the written side.

It may come from the simple fact that a lot of the people producing manga are writer-artists who do everything. You don’t get a lot of writers. I mean, if you look at American comics you got Neil Gaiman, Alan Moore, Grant Morrison, Warren Ellis… All these people who are word-orientated. And these things start as a script, with the word in the beginning, whereas in manga they get the beginning with the image, with the visual impact, and getting things across visually. So that will be one thing.

Maybe the other thing… obviously I still have to figure out – we still have to figure out, for the future book – some things, but we’re going to be looking at the other values in the Japanese society, which are not necessarily 100 % positive by any means. I mean, the role, the image and the perception of women in Japanese society and in manga, for example, and the way they are reflected in manga as sexual objects, are certainly questionable from our western point of view. That’s one example, I would say, that I would question.

But also, the images of violence and eroticism are usually why manga are criticised. I personally have no problem with all that being shown – I seems to me that comics need to be as free to express things as possible, as not everyone has to read the most shocking or explicit manga, but there should be room for those things to be done. Because I think that the Japanese have a more healthy attitude in one sense, they have no problem to understand that it’s just imagination, just lines on paper, and it doesn’t necessarily connect to the real world.

So it’s a case of that everything must be put on context. Both where it is shown and how it is represented.

PG: Yes. But I am trying to understand some of the more outrageous erotic material, because it isn’t actually arousing, it actually isn’t intended to turn you on. It may be intended to horrify you, disgust you – and in a way, this material is actually a challenge, it’s like a kind of contest, it’s almost like the TV programs where people have to sit in a bucket of worms or eat somethin horrible, or whatever – it’s kind of like “I’m going to write and draw something really nasty - can you take this? -sort of challenge, a one that’s not supposed to turn on. And that entreats me; the fact that comics can be used in such a way.

I would now like to turn the discussion towards the comics in United Kingdom. Lots of Finns are interested in about how manga is doing in the Europe in general and how popular manga is in United Kingdom and how it is doing, considering that you have a long tradition of a british comics as well.

PG: Well, in many ways it is a similar scenario of what’s happened here in Finland. We have a long tradition as you have, but the problem is that the publishers have fallen asleep. They haven’t innovated, and they have lost the audience – two audiences, both boys and especially girls. For a long time Britain had a fantastic tradition of girls’ comics, the equal of anything that’s been done in manga: very good, dark, exciting stories, often on quite serious subjects, just like shoujo manga.

I seem to remember that you’d have the so called Boy's Own Paper, but there was also the Girl's Own that had topics ranging anything from actors like Richard Burton to comics. On 1950’s and 60’s.

PG: That’s right, 50’s and 60’s and into to the 70’s. These magazines held on to about to the 80’s and even to 90’s. The last of the titles like Bunty and Girl and Pink lost their way - they were taken over - partly because girls wanted to grow up much quicker, they wanted to have pop stars and stories of sex and boyfriends and such, and the publishers were very slow and conservative and didn’t move with the times. And this is really why manga has been able to succeed all over the world and in America too, and in America after all girls only had Archie and Sabrina and not much else to read. And when manga came along with all these great emotional stories about friendship and school and boyfriends etc., it’s no wonder that it took off. It’s filling a need that people want, stories that relate to their lives.

Ernie Colonin A Girl Named Joey ilmestyi 70-luvulla amerikkalaisessa teini-idolilehti 16 SPECissä.
And as for manga in Britain… We are very much at the same point as you are. We’ve got publishers waking up – often actually not comics publishers but book publishers, who are putting manga in to the high street, and that’s a major crossover because up until now manga’s been kind of a secret thing that’s only available in comic shops, and many people around a country don’t have a comic shop around them, but now they can buy a manga series in the bookshop, and the events are getting bigger and bigger, just like here. The following is enormous.

I heard that the limit of 10 000 visitors in one day was broken at this con yesterday. So how big are the British cons then? Which conventions are the ones that Finnish fans should consider going to?

PG: Ten thousand? Right, right… There are annual conventions, things like AyaCon last year or AmeCon that was last weekend, which are out in the region, and their quite small because they tend to cost guite a lot: there may be 1000-1500 guests. There may be a fee of 20-30 pounds to get in, but why they do cost and why people go is that they have amazing screenings of anime. And the main program, all the cosplay and activities, is that they get to show fantastic, brand new anime, stuff that people are dying to see. And the one point little bit of missing here at Animecon is that there isn’t very much anime shown.

PS: The truth is that they are very expensive, I mean one episode can cost…

PG: Well they can be, yes… I think that some of these things are propably a little bit of dodgy, they show stuff that’s perhaps pirated or fansubbed, or this kind of thing. But that’s one level of a convention. The other ones are the one you reported at the latest Anime magazine, the London Expo, which of course is not just anime, its got film and TV and comics too. They’re very popular.

The other one that’s taking off is IMAF, the International Manga and Anime Festival that’s held in London. And like Animecon it’s free, which is fantastic, and unlike Animecon is that it’s got this amazing building that’s actually a county hall, right in the middle of London, next to Thames. It’s a huge building and they can take in as many people as they want, they have loads of free screenings of anime, they have workshops and signings, they’re doing cosplay the first time this year… and most important of all is that they have an international competition for original works. It’s for manga, original character design and anime – three categories – and the total price fund is 75 000 dollars, which is not to be sniffed at. And when this thing started three years ago, in 2004, the fan community was like “What is this? Is this for real? They’re going to steal our characters!” They couldn’t believe that this kind of money was being offered, and there was no trick.

The simple answer is that this building is now owned by a very wealthy Japanese businessman, who also of course loves manga. And within the building he set up an animation studio because he wanted to develop new characters, obviously finding talent from all over the world to develope new things. But it’s a great opportunity to people who are looking to start up. You should tell your readers to check it out, its imaf.co.uk, and it really is international and open to everyone.

I actually believe this, because there is a Japanese guy who wants to cosplay Char Aznable in space, and he has money to pay for it. With the pointy helmet and all. (Daisuke Enomoto reputti lopulta fyysisessä testissä – toim. huom.)

PG: In space? Wow, I hadn’t heard about that. Fantastic! (Nauraa)

Kati Kovács on tyypillinen suomalainen sarjakuvantekijä.
Now this your third time in Finland, and you’ve had a chance to get to know some of the Finnish comics. So how does the Finnish comic scene look like to you?

PG: I liked a lot of the small press and experimental makers like Glömp and the Napa people, and the other one, what’s it called… not Like, that’s a publisher, but in the same format as Glömp… um, anyway, anyway, there are a lot of very good new Finnish artists, not new to you, but to me since I’ve first come to Finland only three years ago. There’s Matti Hagelberg and Katja Tukiainen... Anyway, what they bring out is more like underground, alternative kind of comics which I think that Finland has really well – some of the best in Europe right now, fantastic artists – and fortunately some of these are published in english or have subtitles, so I can read them. And I think they’re very good.

And also I must say that I’m pleased to see that you have a newsstand presence for comics, and not just kids’ stuff but things like Modesty Blaise. At first I couldn’t believe it that you can go to a Finnish newsstand and find Modesty Blaise every month. Jet-Ace Logan reprints, Rick Random reprints (Korkejännityksiä - toim. huom.) – these are things that you just can’t buy in Britain on the newsstands.

PS: We haven’t had Jet-Ace Logan comics in Britain since about the 60’s, I think.

PG: And for you to have all these reprints sitting on the newsstands, it’s really “what’s that doing there?!” for me… and also you’ve still got Buster, which I think hasn’t ran in Britain for at least 10 years, if not 15 years. But the character’s still going here in Finland – it may not be a major comic, coming out maybe just monthly or bimonthly – but it’s kind of strange that this British character has survived.

I’ve also very keen to see that there are many people trying manga over here as well. But we’ve got to understand that it’s a learning curve, and people initially are going to be imitating manga on a simple, should we say obvious way, they’ll just pick the surface and the look of the characters, but as people get to read manga a bit more they’ll realize that it’s more than just characters that have big eyes and pointy chins and lots of hair. They have a bit much too manga in that. Then they’ll start to develop their own styles and stories and will get a truly natural form, a Finnish form of manga developing.

Of course the main question remains: you have to find more home-grown, original characters and artists that can build up your own industry. You need to have more albums and more graphic novels coming out, and liket that. But ideally one of the publishers, Egmont or something, will make more space for local talent so that you can have your own stars. Not necessarily manga.

As an example I could show this. Hokuto Manga is a competition held by Otava, one of the Finnish publishers, who is looking for this local talent.

PS: That’s very exciting, because it’s a very important thing. Because when Paul and I used to publish the Escape magazine in the 80’s, we found that when we put the young artists in the magazine for the first time they improved hugely. The first time we published their stuff they were very good, the second time they were excellent, and on the third time they were brilliant. And all because they were getting their work published and seen. And this is what Otava’s doing now I think: it’s encouraging people to go on on their own. It’s beyond getting the price, it’s also about getting your work seen and printed.

Jatkuu...

Odexin harharetket

Odex on maailman tällä hetkellä halveksituin animenjulkaisija. Se on singaporelainen firma, joka ennen tunnettiin lähinnä ylihintaisista DVD:istään, julkaisujensa huonosta teknisestä laadusta ja fansubbien pohjalta tehdyistä käännöksistään - mutta on tämän vuoden puolella herättänyt maailmanlaajuista huomiota "käymällä aggressiivisesti piraattien kimppuun", kuten Japan Pop asian ilmaisee. Käytännössä se on siis lähetellyt korvausvaatimuskirjeitä suurelle määrälle fanikäännösten lataukseen käytettävien nettiyhteyksien omistajia; nuorimmillaan vasta yhdeksänvuotiaiden animenlataajien vanhemmat ovat joutuneet maksamaan sille 3000-5000 Singaporen dollarin (1400-2300 euron) suuruisia korvauksia. Odexin suunnitelmissa on ollut mutkiakin, mutta yleisesti ottaen tilanne on ollut varsin isovelimäinen.

Toistaiseksi tämä kaikki kuitenkin tapahtui vain Singaporessa, ja viime viikkoon asti vaikutti jo siltä, että Odex olisi alkanut tullut järkiinsä: kirjeitä ei ollut lähetelty vähään aikaan, ja syyskuussa yhtiön hallituksen jäsen Stephen Sing ilmoitti, että se ei enää lähettelisi korvausvaadekirjeita aiemmin tapahtuneista tekijänoikeusrikkomuksista. (Aiemmin pelätty "Odex-kirje" saattoi saapua kuukausienkin päästä, vaikka vastaanottaja ei olisi ladannut mitään koko aikana.)

Viime viikolla alkoi kuitenkin levitä tietoja siitä, että yksittäiset warettajat Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Japanissa (!) olivat saaneet varoituskirjeitä laittomasta toiminnasta internetoperaattoreiltaan; yhdysvaltalainen Comcast (jolla on historiaa aiheen tiimoilta) ei kertonut kuka varoituksen takana oli, mutta japanilainen USEN ja ranskalainen Club Internet olivat liittäneet kirjeiden oheen viestin tekijänoikeuksien valvontaan erikoistuneelta amerikkalaiselta BayTSP:ltä, joka ilmoitti olevansa Odexin ja Anti-Video Piracy Association of Singaporen (jonka ainoa aktiivinen jäsen on Odex) asialla.

Maailmanlaajuisesti puhetta herätti eniten se, että kyse oli jokaisen tapauksen kohdalla sarjoista joita ei vielä ollut niillä alueilla julkaistu; niiden levitykseenhän oikeuksienomistajat puuttuvat vain hyvin harvoin, ja fanikääntäjien hyviin tapoihin on kuulunut käännösten levittämisen lopettaminen paikallisen julkaisijan ilmoittaessa lisenssistään. AVPASin tapauksessa kyse ei kuitenkaan ole oikeuksienomistaja vaan etujen valvoja; Odex on yhdistyksensä avulla saanut usealta japanilaisilta animestudiolta luvat valvoa niiden teosten tekijänoikeuksia teoriassa kaikkialla.

Otakumassojen huolestuneisuus alkoi kasvaa joka puolella maailmaa. Oliko Odex valloittamassa maailmaa? Uskaltaisiko kukaan pian ladata enää yhtään mitään?

Näinhän ei kuitenkaan ollut asia. Odex ilmoitti pian, että kyseessä oli BayTSP:n kämmi; Odex oli pyytänyt sitä jahtaamaan tekijänoikeusrikkureita vain Singaporessa, ei ulkomailla. (Miksipä Odexia muu kiinnostaisikaan. Toisaalta, läheskään kaikki AVPASin valvontaan myönnetyt sarjat eivät kuulu Odexin julkaisukatalogiin...)

Kaikki eivät tietenkään uskoneet tätä. Myöhään keskiviikkoiltana Singaporen aikaa joku singaporelainen Linuxia käyttävä propellihattu hakkeroi Odexin nettisivut ja korvasi ne Odexin pahuutta julistavalla sivulla. Ilmeisesti Odexin palveluntarjoaja PacNetillä ei ollut erillisiä varmuuskopioita, sillä julistuksen poistamisen jälkeen tilalle on tullut vain ilmoitus sivuston uusimisesta. (Triviatietona: Singaporessa tietomurrosta voi saada 15 000 dollarin sakot ja viisi vuotta vankeutta.)

Joka tapauksessa Odex jatkaa pahennusta herättävää riehumistaan, mutta tulee ilmeisesti pysyttelemään paikallisena mörkönä - mikä helpotus. Jatkamme tilanteen tarkkailua turvallisesti maailman toiselta reunalta käsin.

Muokkaus 29.11: Odex hävisi aiemmin mainitun kiistansa Pacific Internetin kanssa käyttäjien IP:iden luovuttamisesta johtuen Singaporen lainsäädännöstä, jonka mukaan vain tekijänoikeuksien alkuperäinen haltija tai yksinoikeuslisenssin omistaja voi tehdä moisia vaatimuksia - mutta juttu on saamassa uuden käänteen. Odexin juristien mukaan japanilaiset oikeuksienomistajat ovat valmiita tukemaan sitä, mikä muuttaa asetelmaa täysin.

Japanissa soijahomekin on söpöä

ANN:n tämän syksyn uusien sarjojen previkkalistalta ei löydy Kaijia, ei liioin Shion no Outa. Mutta törkeintä on kuitenkin se, että siltä ei löydy Moyashimonia - koska se on, oikeasti, hiton hauska sarja; kaikki muut ovat samaa mieltä. Sitä alettiin onneksi sittenkin subata, mutta länsimaista lisenssiä on melkoisen varmasti turha vartoa - se on slotitettu yksikuriseksi sarjaksikin harvinaisen lyhyeksi, vain 11-jaksoiseksi, joten edes sen menestymisestä Japanissa ei olla vielä varmoja.

Hunaja hurahti siihen ensimmäisen jakson perusteella niin pahasti, että on tehnyt jo Oryzae-fanitaidettakin. Maalaamalla.