Lepotauko

On lopultakin koittanut se synkkä päivä, jolloin Otakunviran kohtaloksi on tullut sairastua taukotautiin. On aika pohtia jatkoa ja säätää tulevaa; tämä sivusto ei Otakun lopettamisen jälkeen voi enää säilyä tällaisenaan, joten blogin on aika siirtyä muualle. Uusi domain on jo ostettuna ja WordPress-teemakin valittuna, joten voinette olla suhteellisen varmoja siitä ettei tämä tauko ole tappavaa sorttia. Se kestänee kuitenkin vähintään useampia viikkoja ja päättynee viimeistään siinä vaiheessa kun saan irlattua kasaan tarpeeksi vieroitusoireita - tämä on joka tapauksessa aivan liian hauskaa touhua lopetettavaksi kokonaan. Joskus on kuitenkin priorisoitava joitain asioita toisten edelle, ja se joskus on nyt.

Ja Animeconkin on jo viikon päästä; alkaa olla jo aika valmistautua siihen, koska minun olisi tarkoitus puhua niitä näitä myös tässä tapahtumassa. (Tervetuloa kuuntelemaan vain.) Luotettavuusasteeltaan vaihtelevien huhujen ja kuulopuheiden perusteella conista pitäisi myös tulla varsin hollowfieldihtävä - ja kenties jopa hellsingihtävä. Hohoho~

Elämää pienempiä tarinoita

Oli tarkoitus antaa G-Antille päivän päätteeksi se lehti jossa lopultakin oli tämä uskomattoman pitkään myöhästellyt arvostelu. Tämän suunnitelman kuitenkin torpedoi tehokkaasti uusimman numeron loppuminen, joten se siitä sitten - välitän palautteeni nyt sitten tätä kautta. Käännöskritiikistä (josta toivottavasti otetaan onkeen seuraavaa sarjaa ajatellen) huolimatta sarja itsessään on tietysti loistava. Japan Popin seuraavassa numerossa olisi tarkoitus olla sarjan jälkilöylyttelyä; katsotaanpa, miten hyvin perustelumme käyvät yksiin.

Japani on sarjakuvalehtikulttuurin Eldorado, mutta strippisarjakuvallekin on siellä paikkansa. Paitsi että mangakat tuhertelevat strippejä bonuksina sarjojensa tankoubonjulkaisujen irtokansien liepeitä ja muuten tyhjiksi jääviä välisivuja täyttämään niitä julkaistaan myös sanoma- ja aikakauslehdissä pitkälti kuten lännessäkin. Ja läntisten vastineidensa tapaan myös nämä sarjat ovat yleensä massatuotettua, matalaotsaista vitsihuumoria.

Poikkeuksiakin tietysti löytyy, ja niistä ehdottomasti mainittavin on Kiyohiko Azuman Dengeki Daioh -lehdessä vuodesta 1999 vuoteen 2002 ilmestynyt Azumanga Daioh. Japanin Opetusministeriön kulttuuriviraston viimevuotisessa äänestyksessä se oli 13 000 ihmisen mielestä 90-luvun kolmanneksi paras mangasarja. Punainen jättiläinen on sen kustannussopimuksen allekirjoittaessaan tehnyt kulttuuriteon ja ilmeisesti myös kultavaltauksen – painokset loppuivat varsin nopeasti, ja Tsukiconissa Antti Grönlund paljasti sen menestyksen keräämillä rahoilla hankitun Azuman tämänhetkinen sarja Yotsuba&!.

Tsukkurimashoo, tsukkurimashoo

Azudai oli aikoinaan valtava hitti; kulttisuosiota saavuttanut ilmiö, jota voitiin verrata vain Neon Genesis Evangelioniin ja joka löysi vertaisensa vasta The Melancholy of Haruhi Suzumiyasta. Sen suosion syntyyn lännessä oli tietysti suurelta osalta vastuussa sen animesovitus, jota tehdessään J.C. Staff oli onnistunut mahdottomassa: strippisarjan sovittamisessa puolituntisiksi jaksoiksi ilman, että alkuperäistä vitsisisältöä tarvitsi heittää mäkeen ja kirjoittaa juonta tilalle (kuten lännessä on tapana). Nettihype tuhansine fanituotoksineen ja monikymmensivuisine foorumiketjuineen oli niin suurta, että ADV uskaltautui tuomaan sarjan sovituksineen Yhdysvaltain markkinoille, vaikka yonkomamangan kaupaksi menemisestä ei ollut aiempaa kokemusta.

Pohjois-Amerikassa Azudai kuitenkin floppasi pahasti; ihmiset eivät ostaneet niin mangaa kuin animeakaan, ja joka puolelta kuului mutinaa huonosta käännöksestä. Sen hypen imussa länteen yritettiin tuoda myöhemmin lisääkin strippimangaa, mutta mikään niistä ei menestynyt – Cosplay Koromo-chanin ja Tori Koron julkaissut Comics-One jopa onnistui menemään konkurssiin keskellä Yhdysvaltain kukkeinta mangabuumia, juuri ennen markkinoiden lasikaton vastaantuloa 2004-2005.

Syyn tähän ymmärtää helposti: japanilainen strippisarjakuva kun on mangaksi hyvin jäykkää niin yleisilmeeltään kuin sisällöltäänkin. Käytännössä kaikki strippimanga on neljän ruudun sarjakuvaa eli yonkomaa, mikä on sekä syy että seuraus sen yksinkertaisen rigidille vitsirakenteelle: ensimmäinen ruutu esittelee tilanteen, toinen kehittelee vitsiä, kolmas laukaisee sen, neljäs on lopetus. Köyhimmillään tästä muodostuu tylsän manzaipohjaista reaktiohuumoria, jossa kolmannessa ruudussa boken virkaa toimittava hahmo tekee tai sanoo jotain oudosti tai väärin, ja viimeinen ruutu kuvaa tsukkomin roolia vetävän hahmon reaktiota (yleensä tyrmistynyttä tai väkivaltaista sellaista). Hah hah.

Azudailla on kuitenkin puolellaan yksi merkittävä valtti: se ei ole sanomalehtisarja. Dengeki Daioh on tuikitavallinen seinenyleisölle suunnattu mangalehti, ja Azudain sellaiseen epätavallinen formaatti on ainoastaan Azuman itsensä päätös. Manga ilmestyi siinä yleensä 15 stripin ryppäinä, mikä mahdollisti Azumalle murtautumisen ulos perinteisestä yonkomakaavasta: yksittäisten strippien toimivuuden sijaan hän saattoi panostaa pitempikestoiseen tilannekehittelyyn. Kohtaukset ja vuoropuhelut voivat jatkua stripistä toiseen ilman minkäänlaista esittelyä tai kertausta, jolloin kerronta on yhtäjaksoisempaa. Tämä ei tarkoita sitä että Azuma heittäisi perinteisen yonkomakerronnan romukoppaan – hän on reaktiohuumorin suuri ystävä, miksi muuten hän olisi sarjastaan strippisarjan tehnytkään – mutta jo pelkästään muidenkin vaihtoehtojen olemassaolo antaa hänelle vapautta esimerkiksi leikitellä tsukkomin käsitteellä. Sarjan alussa jatkuvuus on vielä varsin vähäistä, mutta myöhemmissä osissa näkee selvästi kuinka stripit rakentuvat edellisten päälle.

Tietenkään Azudain suosion salaisuuden ei voida väittää piilevän vain tässä yhdessä erityispiirteessä. Azuma esitteli yonkomaan myös siitä aiemmin puuttuneen moeaspektin, mutta huumorisarjan tärkein piirre on kuitenkin sen hauskuus; jos tämä terä olisi tylsä tai epäomaperäinen, ei sarja kuin sarja pötkisi kovinkaan pitkälle. Azudain kohdalla näin ei tietenkään ole.

Oikeilla kemioilla loppu hoituu kuin itsekseen

Azuma on paitsi reaktio- myös kielioppihuumorin ystävä; hänen vitsinsä perustuvat säännöllisesti sanaleikkeihin tai japanin ääntämisen nyansseihin, joita on käytännössä mahdoton kääntää korvaamatta vitsiä toisella. Lisäksi Azudai oli ADVin ensimmäisiä mangasarjoja ja siten sen tuotannossa oli lastentauteja; käännös herättikin fanien ärtymystä jopa siinä määrin, että sen tekijä tunnusti kahden viimeisen osan kulttuuriselitteissä odottavansa saavansa pian tiiliä ikkunoidensa läpi. Näin ei tiettävästi käynyt, mutta eipä sarjaa myöskään ostettu.

Sarjan kääntämisen ollessa näin syövä prosessi tuntuisi vaikealta uskoa, että siitä olisi voinut tulla lännessäkin niin suosittu kuin mitä se on; selitetyt vitsithän ovat tunnetusti vähemmän hauskoja kuin itse tajutut (fanikääntäjäthän eivät lokalisoi). Azudailla on kuitenkin jotain mitä useimmilta sen myöhemmiltä manttelinperijöiltä, esimerkiksi Kagami Yoshimizun väsähtäneeltä Lucky Starilta, puuttuu – tasapainoinen hahmokaarti. (“Tasapainoinen” ei siis tässä tapauksessa tarkoita sitä, että hahmojen joukosta löytyy niin tsunderekko, meganekko kuin muuten vain moekkokin.) Henkilöt ovat se perusta jonka varassa tämä manga makaa, ja juuri ne tekevät siitä sen suursuosikin joka se on.

Nämä hahmot ovat kuusi koulutyttöä ja näiden opettajat. Cool mutta sisimmässään hempeä Sakaki; naiivi lapsinero Chiyo-chan; hyperaktiivinen Tomo; painonsa kanssa tappeleva Yomi; omassa kuplaulottuvuudessaan elävä Osaka; sporttinen poikatyttö Kagura; nimellisesti englantia opettava vastuuton Yukari-neechan; tämän entinen koulutoveri ja kaitsija, liikuntaa opettava Kurosawa-sensei ja koulutyttöjä neliskanttinen suunsa auki kuolaava kirjallisuudenopettaja Kimura-sensei. Hännänhuippuna löytyy Sakakia kaiholla katseleva Kaorin, jonka Azuma lopulta unohti rinnakkaisluokalle siirtyneeksi sivuhahmoksi ilmeisesti siksi ettei onnistunut repimään hänestä irti kovin paljoa huumoria – hänellähän ei ole varsinaista luonnetta, vaan hänen ainoa määrittelevä piirteensä on hänen ihastuksensa.

Enin osa näistä on eriskummallisia tyyppejä tai ainakin hyvin rakennettuja hahmoja, joilla esiintyy myös sisäistä elämää; toiset hahmot eivät läheskään aina tiedä toisten mielenliikkeistä yhtä paljon kuin lukija. Lisäksi Azuma ei ole tunkenut vain yhtä hahmoa yhteen rooliin (“huono koulussa”, “urheilija”, “vakava” jne.) vaan osa-alueet risteävät, joten hahmojen välinen interaktio on luonnollista ja sujuvaa.

Silloin kun huumori on manzaipohjaista tsukkomina toimii yleensä Yomi tai Kurosawa-sensei, jotka ovat sarjan normaaleimpia hahmoja. Usein vitsit ovat kuitenkin puhdasta tilannekomiikkaa, joka sikiää hahmojen vastakkaisista henkilökemioista ja mainitusta sisäisestä elämästä: Sakaki haluaisi silittää kissaa ja Kagura pelottaa sen tiehensä; Yukari haluaa nukkua, mikä ärsyttää Kurosawaa; Tomo yrittää kilpailla Chiyo-chanin kanssa arvosanoista, vaikka on luokan huonoin.

Yksittäiset stripit eivät välttämättä hetkauta mielialaa suuntaan jos toiseenkaan, mutta sellaisenaan luettavaksihan niitä ei ole tarkoitettukaan – ja kun pokkarin laskee kädestään, saattaa huomata viettäneensä kuluneen puolituntisen suu typerään virneeseen jähmettyneenä. Kun kolme alkujaan reaaliaikaista lukiovuotta lopulta on kulunut ja kuusikko katoaa ylioppilaskirjoitustensa jälkeiseen viimeisen kerran kesälomalle, olo on yllättävän haikea.

Käännökseen kadonnut

Azumanga Daiohin kääntäminen on, kuten sanottu, hyvin epäkiitollinen urakka kenelle tahansa. Ennakkoluuloja suomennokseen ei suinkaan vähennä se, että Antti Grönlund on tehnyt sen englannin- ja saksankielisten versioiden pohjalta, joista kumpikaan ei ole erityisen optimaalinen tapaus. Tästä huolimatta käännös on kuitenkin enimmäkseen toimiva; jopa ääntämysvitsit on onnistuttu vääntämään jotenkuten suomeksi, ja Sakakin epätietoisuus kulttuuriinsa ja aikaansa sidotusta sähköpostilemmikista on näppärästi ajanmukaistettu digilemmikiksi. Siitä mainosvitsistä puhumattakaan.

Käännös ei ole kuitenkaan ongelmaton. Ärsyttävintä siinä on se, että ongelmat eivät piile niinkään niissä kohdissa jotka olisivat mahdottomia kääntää vaan sellaisissa, jotka olisivat riittävin taustatiedoin olleet mahdollisia. Joudun nyt ensimmäistä kertaa suomimaan Punaista jättiläistä käännösratkaisuista (rouva Tanizakin ”arvot” (mitat?)), lipsahduksista (100 miljardia euroa), käännösvirheistä (koulun uimahallissa) ja kömpelyyksistä (1,53 metriä). Organisaation keveys näyttäisi alkavan muodostua kustantamolle rasitteeksi: toimitusjohtajan tehdessä käännöksen itse väliin ei mahdu toimittajaa antamaan toista mielipidettä esimerkiksi lauserakenteiden sujuvuudesta.

Jo kertaalleen käännetyt vitsit tarkoittavat valmiiksi lokalisoituja vitsejä. Ongelman ei kuitenkaan muodosta niinkään lokalisointi kuin sen osittaisuus; Chiyo-chan on “Chiyo-chan”, mutta Yukari-neechan “rouva Tanizaki” – miksi? Nyamon virtaviivaistaminen Namoksi vielä menee, mutta ei enää se että Kaorista käytetty lempinimi “Kaorin” on pudotettu kokonaan pois – mikä aiheuttaa epäloogisuuksia kolmospokkarin sivulla 148 (jossa Kimura haluaa puhutella Kaoria “Kaoriliiniksi” “koska muutkin kutsuvat häntä niin”). Vieraskielisiin käännöksiin tukeutuminen näkyy parissa kohtaa läpi turhankin selkeästi, jolloin esimerkiksi se tosiasia että Suomessa opettajia ei puhutella herra/rouva sukunimiksi vaan vain “opettajiksi” jää surutta huomiotta. Kaiken huipuksi pohjakäännöksen epäloogisuudet ovat välittyneet sellaisinaan suomennokseen: “kotatsun alle” “sulamisen” ymmärtäisi, mutta “lämpimään huoneeseen”? (Neljännessä pokkarissa jopa näytetään kotatsu. Ja puhutaan niistä.)

Toisaalta “eskalaattori” ja “elevaattori” on jätetty sellaisikseen, vaikka ne vain vieraannuttavat lukijaa käännöksestä; olisiko ollut parempi säätää vitsiä tässäkin ja muuttaa Osakan sekaannus koskemaan englantia? Puhumattakaan siitä, että Osakan käyttämä osakan murre (jonka ADV on mangassa lokalisoinut brooklyniksi, animessa teksasiksi) on latistettu tavalliseksi puhekieleksi – eikä hän edes käytä sitä kuin parissa avainkohtauksessa, koska englannin- ja saksankieliset versiot olivat jo valmiiksi karsineet sen lähes olemattomiin. Johdonmukaisuus ennen kaikkea; maailmankuvan rikkominen vieraannuttaa paitsi faneja myös kasuaaleja heräteostajia.

Vaikka vitsejä ei alkuperäisasuunsa voinutkaan jättää olisivat ADVin käyttämät kulttuuriselitteet kuitenkin olleet mukava, teoksen aukeamista myös Japanin kulttuuria tuntemattomille auttava lisä. “Ultraman on Japanin tunnetuimpia supersankareita”, “karakasa on henkiin herännyt sateenvarjo” ja vastaavat tietoiskut loppuliitteinä tuskin olisivat olleet kohtuuton lisävaiva; niiden kanssa auttajistakaan tuskin olisi ollut pulaa. Nyt selitteitä on vain muutama neljännessä pokkarissa, ja nekin marginaaleissa.

Lisäongelman muodostaa ääniefektien asettelu. Punaisen jättiläisen tapana on ollut pitää alkuperäiset ääniefektit “lukijoiden pyynnöstä” ennallaan ja lisätä käännös lähimaastoon, ja tämä linjaus jatkuu myös Azudain kohdalla. Yonkomaruudut ovat kuitenkin pieniä ja huolellisesti sommiteltuja, ja stripit voivat pahimmillaan aiheuttaa hieman klaustrofobisia tunnelmia, kun ääniefektin käännös on syönyt niistä kaiken tyhjän tilan. Peraatelinjaus alkaa osoittaa huonot puolensa viimeistään siinä vaiheessa, kun kohdalle tulee strippejä joissa alkuperäiset efektit ovat yksityiskohdatonta valkoista taustaa vasten; ne olisi voitu helposti pyyhkiä pois ja korvata uusilla piirrosta vahingoittamatonta. Mitä ylimääräistä arvoa sarjakuvalle tuovat kanat, jotka eivät enimmälle osalle lukijoista tarjoa muuta informaatiota kuin tiedon siitä missä mangaka oli alun perin tarkoittanut ääniefektin sijaitsevan – ja joka selviäisi paljon paremmin sijoittamalla samaan kohtaan käännetty efekti?

Azudai on myös Punaisen jättiläisen päänavaus lehtihyllyjen suuntaan. Pieni julkaisukoko laskee hintaa muun markettimangan kanssa vertailukelpoiseen tasoon, eikä Azuman taidekaan pääse selkeänä ja niukkadetaljisena vielä kamalasti lyttääntymään. (Lukuunottamatta ihan pienimpiä yksityiskohtia, kuten Sakakin hymyn levenemistä kakkospokkarin sivulla 141.) Toisaalta tekstit joutuvat nyt aika ahtaalle, ja lukuisat tavutukset antavat usein vaikutelman töksähtelevästä kielenkäytöstä silloinkin kun se ei sellaista ole. Onneksi tilanne on kolmanteen pokkariin mennessä jo tämän suhteen parantunut.

Juho Kangasmaa on Japan Popin arvostelun toisessa mielipiteessä tullut sanoneeksi, että “jos jollakin mangasarjalla on mahdollisuudet murtautua ulos otakughetosta koko kansan tietoisuuteen, se on kiistatta tämä.” Itse suhtautuisin kuitenkin hieman varauksellisemmin; Azudai on kenttätutkimuksissa osoittautunut nimikkeeksi, joka joko iskee tai sitten ei. Sen huumorin ei voi olettaa purevan kaikkiin, etenkään kun sen maailma ja käännös ovat näin mundaaneja lukijoita vieraannuttavia – minkä jo jenkkein esimerkkitapauksestakin näkee. Siinä on myös kerronnallisesti joitain pieniä kauneusvirheitä, jotka paljastavat sen tekijänsä ensimmäiseksi merkittäväksi työksi. (Azuman debyyttityöhän se ei varsinaisesti ole; hahmosuunnittelu-uransa jälkeen hän oli tehnyt paljon hentaimangaa nimellä Jooji Jonokuchi ("Jouji" jos haluatte googlata), ja muutamia pelkästään “Azumangojen” nimellä koottuja lyhyitä töitä jo vuosia ennen Azudaitakin.)

Kulttuuriteko kyseessä joka tapauksessa on, ja myös tärkeä merkkipaalu suomalaisen mangakustannusalan historiassa. Kukapa olisi vielä pari vuotta sitten voinut uskoa, että näinkin pian voisimme ostaa Azumanga Daiohia kioskin lehtihyllystä – ja pian sen jälkeen Yotsuba&!:a?

Ja tarjouskisan voittaja on...

...Tättärätää - Egmont! Death Notea odotetaan saapuvaksi maamme kamaralle kesäkuussa Suvi Mäkelän kääntämänä. How To Readista ja muista lisämateriaaleista Yookailla ei vielä ollut minkään sortin tietoa.

Tämähän oli odotettavissakin; Sangatsun Antti-setä oli voivotellut blogissaan "ikäviä uutisia" jo tammikuussa, ja Punajätin rahat ovat olleet kiinni Yotsuba&!ssa jo pitkään. Ja ainakaan nyt ei tarvitse pelätä sitä, että sarja skannattaisiin jossain Bonnierin hikipajalla Tanskassa 200 dpi:n resoluutiolla... eihän?

Vielä jokin aika sitten Egmontin taannoiset rehentelyt kuulostivat vielä tyhjältä ilmalta: parilla Takahashilla, Conanilla ja O!MGilla ei mangamarkkinoita dominoida. Ilmeisesti monikansallisen yritysjätin rattaat olivat kuitenkin vain niin massiiviset, että niiden liikkeellesaaminen kesti pitemmän aikaa: kerran liikkeelle päästyään niillä on kuitenkin näemmä sen verran massaa ja pääomaa, että ne onnistuivat ohittamaan tarjouskisassa jo hyvät Shueisha-suhteet luoneen Sangatsun. Heikompia hirvittää.

Tämän myötä alkaa epäilemättä kuulua ennen pitkää narinaa siitä, ettei Death Note oikeasti ole niin hyvä sarja kuin väitetään; viimeistään seitsemänteen pokkariin mennessä, ja aivan varmasti sen loppuun päästäessä. Tulen tekemään niin itsekin, koska arvostelen sarjoja ennen kaikkea kokonaisuuksina. Mikään mitä tulen myöhemmin sanomaan ei kuitenkaan tule kumoamaan sitä tosiseikkaa, että se oli poikkeuksellisen laadukas ja raikas tuulahdus ilmaa shounensarjojen geneeriseen massaan ja ehdottoman merkittävä jo niilläkin ansioillaan.

(Ne joille sarja ei ole tuttu voivat ottaa siihen pikakurssin tämän valokopiontarkan TV-sovituksen muodossa.)

Muut Egmontin Tracon-paneelissa (jossa parhaillaan istun) paljastetut uudet sarjat olivat Haruka Fukushiman kehuttu Cherry Juice, Tokyopopin mielipiteitä jakanut pseudomanga Vampire Kisses: Blood Relatives ja sokerina pohjalla syksyksi tietysti se kaikkein tärkein; Ai Yazawan Nana. (Mitäs minä sanoin?)

Aijuu Sukimiah kohtaa Hurahi Suzumiyan

Viime aikoina Anime News Networkia selanneet tuskin ovat missaneet sen uutta sponsorileiskaa. Nettianimepalveluitaan on Justin Sevakiksen avoimen kirjeen jälkeen rynnännyt julkistamaan taho jos toinenkin, mutta toistaiseksi vain ADV on lähtenyt suorinta tietä; Anime Networkin nettisivuilla pystyy nyt katsomaan mainoksilla rahoitettua animea. Valikoimaan kuuluu mm. Ah My Goddess ja Comic Party Revolution, mutta sen lippulaiva on tietysti Gurren-Lagann (josta tosin aiotaan ennakkotiedoista poiketen näyttää vain kolme ensimmäistä jaksoa - ilmeisestä syystä). Jaksoja pystyy katsomaan parin viikon ajan, joten länsimaiset kuluttajat ovat (ainakin tulevaisuudessa, kun sarjoja saadaan kokonaisuudessaan ja aikaviive saadaan pienemmäksi) lopultakin käytännössä samalla viivalla kuin japanilaiset (jotka saattoivat katsoa sarjansa telkkarista ennen sen ostamista). Tai no, ainakin pohjoisamerikkalaiset kuluttajat - mutta tämän pikku rajoituksenhan pystyy käden käänteessä ohittamaan proxylla. 0rion testasi ja vaikuttui.

Jätetään (semi)laillinen animenkatsominen kuitenkin joksikin aikaa sikseen ja keskitytään sivuston muuhun sisältöön. ADV ilmoitti elokuussa hankkineensa Kanonin lisenssin, ja ensimmäistä jaksoa streamataan tällä hetkellä ANN:ssa. Sekin on luonnollisesti IP-rajattu, mutta proxyjen kanssa pelleilemättäkin dubbauksesta pääsee näkemään näytteen Anime Networkin etusivulta; jos se ei näy ensimmäisellä kerralla, päivittäkää sivua kunnes se tulee vastaan.

Tai katsokaa se vaihtoehtoisesti tästä.

ADV - tappaa moen sisällä ja puutarhassa. Yleisesti ottaen dubbia on kehuttu, mutta sitä ei käy kieltäminen että Brittney Karbowskin Ayu uguuttaa ihan väärin - puhumattakaan siitä että se kuulostaa ainakin kymmenen vuotta Yui Horien Ayua vanhemmalta! Ja miksei ADV voi opettaa ääninäyttelijöitään lausumaan nimiä oikein? (Olkoonkin, että traileri itsessään ei ole mitenkään kamala.)

Nyt kun narutardit ovat aloittaneet loputtoman puhekielisen valituksensa puhekielen kamaluudesta on ehkä loppujen lopuksi on ihan hyvä, ettei tässä maassa meidän tarvitse sietää muita dubbauksia kuin Pekka Lehtosaaren satunnainen "arigaatto sinulle" -Ghibli aina silloin tällöin. Huh.

Materialismin riemua

Lahjapaperista paljastuneen Kashimashin ensimmäisen tankobonin avatessani sain välittömän déjà vun; oli kuin olisin palannut taas vuoteen 2003 lukemaan Sorcerer Huntersia. Satoru Akahorin kirjoitustyylin tunnistaa kilometrien päähän: ensin esitellään päähenkilöt maanista kohellusta olevassa ensimmäisessä luvussa, ja sen jälkeen heitetään lukijan silmille täysin naurettava alkuasetelma. (Voitte katsastaa parikymmentä sivua ensimmäisestä luvusta täältä, niin näette mitä tarkoitan.) Tällä kertaa ei kuitenkaan taistella pahoja velhoja vastaan jumalattaren kokoamassa maagikkotiimissä vaan törmätään alienien avaruusaluksella vuorenhuipulla särkynyttä sydäntään angstaavaan nössöpoikaan. Tämän jälkeen muukalaiset kokoavat hänen ruumiinsa taas uudestaan ja ilmoittavat koko kaupungille, että hänestä tuli nyt sitten vahingossa tyttö, sori vaan mutta asialle ei voi enää tehdä mitään (syystä jota emme nyt viitsi mainita).

Harmillista, etten tullut tutustuneeksi mangaan ennen Hiron arvostelun oikolukemista. Olisin varmasti lisännyt siihen maininnan myös siitä ettei Yukimaru Katsura ole kovin taidokas sarjakuvakertoja; hänen ruutusommittelunsa ovat kaoottisia ja ADHD:n riivaamia, eikä hän jätä sivuilleen kovinkaan paljoa hengitysvaraa. Hänellä ei ollut tarpeeksi viitseliäisyyttä edes piirtämään Hazumulle eri vaatteita nykyisyyteen ja takaumaan. Onneksi tilanne paranee sarjan edetessä, kuten Akahorin käsikirjoituksen fokuskin; viimeksi mainitulla kun on todellakin aina tapana aloittaa sarjansa kevytotteisina hupailuina ja hauduttaa niistä sitten vakava ja melodramaattinen draamakeitos. Käsikirjoittajan ja piirtäjän erillisyyden edutkin näkyvät selvästi; Akahori ei ole kirjoittajana mikään eilisen teeren poika. Kovin monelta kuukausideadlineaan vastaan tappelevalta kirjoittaja/piirtäjältä ei olisi irronnut niin pitkälle suunniteltua ja tyylikästä ratkaisua kuin sarjan aloittavan previkkakohtauksen sijoittamisen varsinaisessa tarinassa juuri siten, että se osuu myöhemmin juuri ensimmäisen tankobonin lopetukseksi.

Kyseistä arvostelua lukemattomille voisi mainita, että Kashimashi on hyvin tyypillinen hahmokulttuurin (josta useimmat käyttävät genshikenperäistä termiä "moderni visuaalinen kulttuuri" eli MVC, vaikka itse asiassa korrekti termi olisi sanahirviö "Japanin moderni visuaalinen kulttuuri") ilmentymä siinä mielessä, että sen eri inkarnaatiot päättyvät eri tavoilla. Animesovituksessa kolmiodraamansa vaivaama Hazumu päätyy yhteen eri tytön kanssa kuin mangassa, ja näihin tyytymättömille tarjolla on vielä lisätvistejä tarjoilevat ranobe ja visual novel.

Jos annat tuoteperheelle pikkusormen, se vie koko käden... selkääntaputtelua kuitenkin Seven Seasille tästä genrenraivauksesta.

Sohjoisen moeseinenromantiikan tasapainottamiseksi oli tietenkin hyvä hankkia myös jotain hieman testosteronipitoisempaa. Lady Snowblood ei ole Kazuo Koiken parhaimmistoa (puhumattakaan siitä että Kazuo Kamimura ei osaisi piirtää liikettä vaikka hänen henkensä riippuisi siitä), mutta vain neliosaisena se on kohtuullisen budjettiystävällinen hyppäys Koiken hilpeään hurmeen, seksin ja mielikuvituksellisen monimutkaisten kostosuunnitelmien maailmaan. Kokonaisuutta ryppää hieman Naomi Kokubon käännös, joka on hyvin yksinkertaisesti kankea vaikka sitä miltä kantilta katsoisi - paljon Dark Horsen yleensä kunniamaininnan arvoista yleislinjaa matalammalla.

Käännöksen suhteen toiseen kammoksuttavaan ääripäähän mentäessä on tietysti pakko mainita myös se, mitä Keith Giffen teki Kooshun Takamin romaaniin perustuvalle Masayuki Taguchin Battle Royalelle (josta on tehty myös samanniminen elokuva, josta kaikki kirjaa tai mangaa lukemattomat pitävät mutta jota kaikki niihin ennen sitä tutustuneet, minä mukaanlukien, vihaavat). Ilmeisesti Giffen ei ollut lukenut kirjaa tai katsonut elokuvaa ennen "käännös"työnsä aloittamista, sillä lopputulos on karmea - "ohjelmasta" on tehty nuorisoa ja kapinahenkeä kurissa pitävän pelotejärjestelmän sijaan tosi-TV:tä, mikä myöhemmässä vaiheessa sarjaa aiheuttaa lukuisia ristiriitaisuuksia tekstin ja kuvituksen välillä. Tämä on erityinen sääli myös siitä syystä, että Giffenin dialoginmuokkaus on kyllä muilta osiltaan erityisen sujuvaa ja kielirikasta; Giffenin suorittamasta bastardisaatiosta saa lukea ajallaan enemmän numerosta 2/2008.

Tokyopopin uudet, useamman tankobonin sisältävät Ultimate Editionit tekevät kuitenkin sekä Battle Royalesta että minulta hyllyyn jääneistä Fruits Basketista ja Sgt. Frogista äärimmäisen optimaalisia tapoja hankkia kyseiset sarjat. Ne ovat paitsi halvempia kuin tankobonit erikseen ostettuina myös kovakantisia ja isoja - esimerkiksi Battle Royalen ensimmäinen osa on yhtä paksu kuin vaikkapa Harry Potter ja Feeniksin kilta, ja kolmisen senttiä sitä korkeampi ja leveämpi. Harmi vain, että Giffenin adaptaatiota ei ole päätetty korjata uusintajulkaisua varten - ja kolmostankobonin sivupohjat ovat edelleen yhtä sumeat kuin ennenkin. Sääli.

Lady Snowbloodin ja Battle Royalen vertaaminen tarjoaa myös mielenkiintoisen ikkunan Japanin sensuurikäytäntöjen lakastumiseen. Siinä missä aikoinaan 70-luvulla julkaistussa Snowbloodissa käytetään sensuurinkiertokikoista klassisinta eli näkymätöntä penistä ei 2000-luvulla tehdyssä Battle Royalessa nähdä sensuurin häivääkään (ellei Tokyopop sitten ole poistattanut sensuuripalkkeja mangakalla itsellään, kuten Eros Comixilla on perinteisesti ollut tapana tehdä.) Tosin Snowbloodin aikoihinkaan peniksenmuotoisten esineiden - fallospatsaiden ja seksilelujen - kuvaamiseen sensuurilainsäädännölläkään ei ollut mitään nokankoputtamista.

NE

Muistatteko vielä vuoden 2006 animesyksyn sleeper-hitin, Hataraki Manin? Se perustui Moyoco Annon mangaan. Annoa ei tunneta vain "Hideaki Annon vaimona", sillä hän on myös menestynyt (joskin lännessä aika lailla tuntematon) joseimangaka. Hänen menestyneimmät teoksensa ovat kuitenkin olleet muille kohdeyleisöille suunnattuja; Hataraki Man oli seineniä, sitä vanhempi Sugar Sugar Rune puolestaan shoujoa.

Näistä kahdesta ehdottomasti parempi on Sugar Sugar Rune. Annon joseitausta näkyy kaikkein selvimpänä siinä hilpeässä tavassa, jolla hän kieltäytyy noudattamasta taikatyttötarinoiden konventioita: kahdeksan tankobonin aikana kenkää saavat niin puuduttavat "viikon pahis" -juonirakenteet, ärsyttävän täydelliset Mary Sue -päähenkilöt, parista laatikon pohjalta kaivetusta kliseestä kasatut fantasiamaailmat ja - mikä tärkeintä - lennossa keksaistut ja epäuskottavat tarinat. Kaiken huipuksi sarja vielä paranee loppuaan kohden; siksi onkin sääli, että animeversiota tehtäessä tarina laimennettiin enemmän perinteiseksi henshintaikatyttöilyksi (vaikka Princess Tutun mangasovituksen kaltaiseen taiteenmurhaan ei onneksi sorruttu).

Bookplusin lipsautuksen myötä ensi vuoden Otaku-palkinnon saajien kandidaattilista heitti juuri häränpyllyä. Sugar Sugar Rune voi kärsiä ajoittain hoputetuilta tuntuvien juonenkäänteiden, klaustrofobiaa aiheuttavan sivusommittelun ja jännitteen fokuksen lukuisten sivujuonien sekaan hajaantumisen kaltaisista kauneusvirheistä, mutta se ei voittanut vuonna 2005 Kodanshan 29. mangapalkintoa lastenmangakategoriassa ihan turhaan. Lisäksi se on oikein sopivaa tunnustelua sen odotettavissa olevan vanhemman yleisön shoujon suuntaan; vaikkei se eittämättä sellaista olekaan on se kuitenkin huomattavasti vähemmän skitsofreenistä ja ADHD:n vaivaamaa kuin vaikkapa Tokyo MewMew. Lukekaapa, mitä Shaenon Garrity kirjoittaa siitä.

Niin, ja tuleehan sieltä sitten se yksi haalarininjakin vielä - ikään kuin joku ei olisi sitä vielä arvannut. Naruto.fi on luonnollisesti jo räjähtänyt viesteistä, joissa kaksitoistavuotiaat itkevät sitä että kymmenvuotiaatkin pääsevät nyt lukemaan heidän lempisarjakuvaansa - ja vieläpä englantia osaamatta.

(Miten puhekieltä voi muuten raiskata? Laittamalla hahmot puhumaan luonnollisen kuuloisen puheen sijaan kirjakieltä, kenties?)

Muokkaus 5.1.2008: Juuri näin, lapset. Juuri näin. Jännää, minkä kokoinen "Naruto dubataan!!1" -paniikki tuosta yhdestä heitosta on siinnyt.

Kustannustoimintaa vääristä lähtökohdista

Noin kuukausi tämän kirjoituksen julkaisemisen jälkeen sain Jari Paunalta viestin, jossa hän pyysi minua käyttämään toimituksellista valtaani sen saaman anonyymin kommentin suhteen - se kun oli hänen mukaansa "valheellinen, solvaava ja tarkoitusperiltään kyseenalainen." Ilmoitin hänelle, että vaikka olisikin mukavaa että kommentoijat eivät heittelisi lokaa nimettömästi on kuitenkin selvää, että tämä kommentti ei edusta Otakun kantaa asiaan eikä siten ole toimituksellisten velvollisuuksieni piirissä. Puhumattakaan siitä, että olisin edes halunnut tehdä niin. On mahdotonta kuvailla sitä pyhää vihaa, joka syntyy kun joku julkaisee sarjan, jonka fani olet ollut jo kauan ennen kuin kyseinen kustantamo on edes polkaistu pystyyn - ja raiskaa sen pilalle karmealla toimitusjäljellään. Normaalistihan tällaisia vuodatuksia suoltavat lähinnä neljätoistavuotiaat truufanit, mutta Dramaconin tapauksessa en näemmä ole itsekään sellaisen yläpuolella.

PMG:lle keikkaa heittävä suomentaja Anssi Puolamäki on osallistunut keskusteluun, mutta hänkään ei pystynyt antamaan huonolle jäljelleen sen tyhjentävämpiä syitä kuin olosuhteet, työsarkansa haastavuuden, tekniset rajoitukset ja yleisen evotuksen. Fanille, joka pitelee kädessään pokkaria jonka olisi tarkoitus olla tämän kielialueen virallinen julkaisu tämä ei tietenkään ole minkäänlainen lohdutus. Itse asiassa pitäisi varmaan olla kuitenkin onnellinen siitä, että Dramacon on ainoa oikeasti hyvä sarja jonka PMG on julkaissut - jos näin ei olisi, seuraukset olisivat varmasti traagiset.

Loppujen lopuksi syynä ovat PMG:n lahot perustukset - en ota kantaa kommenteissa esitettyjen väitteiden todenperäisyyteen, mutta toisaalta en voi väittää kuulleni myöskään mitään niiden kanssa ristiriidassakaan olevaa. Siinä missä kaikilta muilta kustantajilta, suurimmiltakin, löytyy yleensä henkilöstötasolla edes jonkinasteista ammattiylpeyttä ja kiinnostusta työhönsä ei PMG ole osoittanut mitään sen kaltaistakaan. Kyse ei siis niinkään ole aidan matalimman kohdan ali kaivautumisesta (eli kaikkien kanssa vehtaavan Tokyopopin tuotteiden julkaisemisesta) tai matalista tuotantoarvoista, vaan siitä että koko firman liiketoimintamalli ja filosofia on nykyaikaiselle mangankustannusalalle sopimaton; sen sijaan että ilmoitettaisiin uusista julkaisuista parin foorumin nurkassa ostetaankin monella tuhannella eurolla lehtimainoksia, esimerkiksi.

Ja siinä missä niin pienillä kuin isoillakin mangakustantamoilla on tapana tulla lähelle yleisöään ja osoittaa, etteivät ne ole isoja, pahoja ja rahan perässä juoksevia firmoja vaan että julkisivun takaa löytyy oikeita, eläviä ja välittäviä ihmisiä - kenties jopa tarjota selityksiä keskustelua herättäneisiin asioihin - ei Pauna Media ole tehnyt mitään sen kaltaistakaan. Kustantamon legendaarinen FAQ onnistui itse asiassa ajamaan juuri päinvastaista tarkoitusta.

Lahojen perustusten teoriaa - eli sitä, että PMG:n koko kustannustoiminta lähtee vääristä lähtökohdista - tukee myös se, että vaikka vastauksessani Jari Paunalle mainitsin myös hänellä olevan oikeuden esittää julkinen vastakommentti väitteisiin ja että se olisi PR-mielessä jopa kannattavaa hän ei niin tehnyt. Kenties siksi, että hän tietää ettei hänellä olisi mitään sanottavaa puolustuksekseen.

Yotsuba tulee, Yotsuba valloittaa

Punajätti veti hihastaan sunnuntaina niin sanotusti aika hiton ison ässän; Yotsuba&! suomeksi on jotain, mistä ei olisi voinut vielä vuosi sitten haaveillakaan. Voi tätä tyydytyksen tunnetta. (On myös mielenkiintoista huomata, että täälläkin päin kustantajat ovat alkaneet ilmoittaa uusista sarjoistaan coneissa.)

Suomentajana toimii Juha Mylläri, joten käännös tehdään tällä kertaa suoraan japanista. Tämä on hyvä asia luonnollisesti etenkin siinä mielessä, että aiempien kääntäjien tumpuloinnit ja huonot käännösratkaisut eivät nyt päädy suomennokseenkin asti - jotain, joka haittaa Azumanga Daiohin suomennosta välillä aika raskaallakin kädellä. (Kyllä, senkin arvostelu on tulossa. Olen vain hyvin hyvin hidas.) Yotsuba&! sisältää ylipäätään vähemmän kääntämiskelvotonta kielioppihuumoria kuin edeltäjänsä, joten se on myös helpommin mundaaniin lukijaan uppoava; tämä vika satutti Azudain myyntiä ilmeisesti aika pahastikin.

Lehtipistelevityksestä huolimatta julkaisukoko on Gunnm-kokoluokkaa, eli suunnilleen sama tai hieman pienempi kuin ADVilla. Hintakin lienee siis vastaava, toisin sanoen huomattavasti ADVia halvempi. (Muokkaus: 6,95 €.) Julkaisutahti on kahden kuukauden välein, mikä on lyhyemmälle sarjalle oikein mukava nopeus.

Ja käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että ADVin hidasteluille voi näyttää tästä eteenpäin kohteliaasti keskisormea. Jo pelkästään siinä olisi aihetta riemuitsemiseen.

Eikä sitten sössitä niitä ääniefektejä tällä kertaa, eihän?

D-luokkaa?


Ennakkotilaajat ovat jo saaneet oman kappaleensa Punaisen jättiläisen uusinta sarjaa, ja joku on saattanut ehtiä ostaa sen jo kaupoistakin. Aika, jolloin tuntui edistyneeltä että Suomessa julkaistiin sellaisiakin sarjoja jotka jatkuvat vielä Japanissakin (omg), tuntuu nyt kovin kaukaiselta... Vampire Hunter D:hän on niin tuore manga, ettei siitä ole julkaistu vielä yhtään arvosteluakaan - millään kielellä.

Monet ovat kuitenkin varmasti jo huomanneet, että tämä teos ei ole ulkoasultaan mikään mangataiteen riemuvoitto. Sääli Kikuchin hienoa tarinaa - mutta kannattaako sellaisen teoksen lisenssiä ostaakaan, jonka laadusta ei ole vielä mitään takeita?

Sovituksen laatua ja syytä siihen pohtivien kannattaa lukea tämä Publishers Weeklyn artikkeli. Monet ovat varmasti miettineet miksei sarjan japanilaista kustantajaa ole mainittu missään; syyhän on se, ettei sellaista tällä kertaa ole. Uunituore manga on Digital Manga Publishingin tilaus - ja ymmärtäähän sen mitä siitä seuraa kun mangaka on aloittelija, kustantajalla ei juuri ole kokemusta sarjakuvantekijän ohjastamisesta ja näiden kahden välissä on vielä valtameri.

"Some of the early pages were done really well," said Lui. "But with pressures to get the book produced in a timely manner, a lot of things started to fall apart."

Sääli tosiaan.


Kikuchi ja Takaki DMP:n version kanssa