Tulisiko vanhempien olla huolissaan?

Yksi toissapäiväisen A-studion otsikoista oli hieman levottomuutta herättävä, mutta loppujen lopuksi itse juttu oli kuitenkin varsin neutraali; Animeconista kertovaan loppukevennykseen oli vain lähdetty hakemaan vähän erilaista näkökulmaa kuin se tavallinen äimistely- ja pällistelysellainen, ja se näemmä sattui heijastumaan otsikkoon asti vähän turhankin kärjistetyssä muodossa. Ja lolitamuoti kummastuttaa näemmä toimittajia edelleen nimensä taksonomialla. Areenasta jakso poistuu parin päivän päästä, joten linkataan sen sijaan YouTube-versio.

"Animelapsi" on varsin mielenkiintoinen halventava kattotermi... Melkein yhtä hilpeä kuin "animisti." Onneksi Finnconin heput eivät pääse kertoilemaan juttuja animefandomista medialle - omia termejään tietysti käyttäen - enää pariin vuoteen.

Päivä jona H&M saapui Harajukuun

Patrick Macias kirjoittaa Japan Timesissa Harajukun alueen viimeisimmistä käänteistä, sen historiasta ja huolestaan sen tulevaisuudesta nuorisokulttuurin mekkana.

Sebastian Masuda, owner and creative director of a Harajuku boutique named 6%DOKIDOKI, speaks for many when he says, "What concerns us about big chains coming to Harajuku is that the special atmosphere of this place might be lost. People are interested in Harajuku because it is full of styles that came from the street, along with stores owned by individuals. But when a chain is expanded around the world, it winds up creating the same kind of landscape everywhere you go. People might eventually lose the need to come to Harajuku if they can just get similar goods in their local town."

Äimistelyä

Lolitatyyli alkaa olla ernu-Suomessa nykyään jo niin tuttu juttu, että tällaisia yleisartikkeleita näkee jo hieman harvemmin ja valtavirtamedioissakin (tai ainakin helsinkiläisissä sellaisissa) voidaan ohimennen viitata niihin olettaen, että lukija tietää mitä tarkoitetaan ilman erillisiä selityksiä. Säännöllisesti harhaanjohtavan kuvan antavista artikkeleista huolimatta lolita vaikuttaisi olevan Suomessa pitkälti samanlainen nuorisokulttuuriin liitettävä asia kuin anime Yhdysvalloissa; enin osa ihmisista tunnistaa sanan ja osaa kuvailla sitä ylimalkaisesti, mutta ei tiedä siitä sen enempää. BJD-harrastamisen kohdalla asia on vielä toinen ja - monien iloksi - tuskin tulee jatkossakaan muuttumaan kovin äkkiä, sillä kalleuden vuoksi nukkeharrastuksen aloituskynnys on monin verroin korkeampi. Se on kuitenkin kasvattanut suosiotaan tasaisesti muutaman aiheesta julkaissun artikkelin myötä. Tähän suhtautuminenkin on jo alkanut muuttua positiivisemmaksi, eikä takavuosien nyyppäkammoista wannabe-ernuilua enää esiinny - ainakaan Hartsilapsia liberaaleimmilla foorumeilla.

Kamikaze Girls

Tämä arvostelu julkaistiin alkujaan Petit Alice vol. 1:ssä, jota ei saa enää mistään ja jonka vielä olemassaolevat kappaleetkin pitäisi polttaa roviolla. Tämä juttu oli kuitenkin ihan säällinen, joten sen kehdannee pistää tännekin; tätä versiota siitä on hieman korjailtu ja päivitelty.

Tervetuloa Shimotsumaan, pieneen kaupunkiin Tokiosta koilliseen. Se on tunnettu kahdesta asiasta: kaaleistaan ja siitä, että se on niin syrjäinen paikka että sittemmin kannabiksesta kärähtänyt kirjailija ja muotisuunnittelija Novala Takemoto päätti valita sen romaaninsa Shimotsuma Monogatari - käännösnimeltään Kamikaze Girls - näyttämöksi. Romaanin maailmassa näistä asioista luonnollisesti pätee vain toinen.

Tämä vuonna 2002 ilmestynyt romaani on itse asiassa ranobe eli light novel, mangatyylisellä kuvituksella varustettu kioskikirja. Vuonna 2004 valmistuivat suhteellisen samaan aikaan sekä Tetsuya Nakashiman ohjaama elokuvaversio että Yukio Kanesadan mangaversio, joka julkaistiin ennen tankoubonjulkaisuaan Betsucomi-lehdessä. Viime vuonna julkaistiin myös Takemoton kirjoittama jatko-osa, Shimotsuma Monogatari - Kan - Yanki-chan to Lolita-chan to Satsujin Jiken, vapaasti käännettynä Kamikaze Girls – Loppu – yanki-chan, lolita-chan ja murhamysteeri.

Niin romaanin, mangan kuin elokuvankin on julkaissut englanniksi Viz. Suomesta elokuvaa löytyy kuitenkin parhaiten IVL:n kolmosaluekoodin Hong Kong -DVD:nä, jossa on myös englanninkielinen tekstitys ja jota saa mm. Blipon verkkokaupasta. (Ei siis liikkeistä.)

Kamikaze Girlsin elokuvasovitus on merkillinen pala elokuvaksi. Se on tarina ystävyydestä, vaikka onkin samalla individualismin korkeaveisuu. Se on myös tarina aikuiseksi kasvamisesta, vaikka aikuistumisen sijaan siinä jäädäänkin nuoriksi.

Yllättävän monet ovat nähneet aiheelliseksi verrata elokuvan ohjaustyyliä Quentin Tarantinon Kill Billiin, mutta minä näkisin siinä kuitenkin enemmän yhteyksiä Jean-Pierre Jeunetin Amélieen kuin ensin mainittuun. Molemmat elokuvat kun käyttävät runsaasti arkitodellisuutta rikkovia, fantastisia kerronnallisia elementtejä eivätkä pelkää rikkoa neljättä seinää (molempien päähenkilöt kun puhuttelevat yleisöä silloin kun sen sopivaksi näkevät).

Tarinan päähenkilö on Momoko (Kyoko Fukada), jonka lempivaatemerkki on Baby, The Stars Shine Bright; kyseinen brändi on vahvasti esillä lähes jokaisessa elokuvan kohtauksessa. Gosurorikulttuurin ollessa muutenkin kaupallistunutta onkin vain sopivaa, että aiheen ympärille rakennettu elokuva liikkuu kaukana käsitteen ”tuotesijoittelu” tuolla puolen ja on käytännössä tasan yhden vaatemerkin elokuvamuotoinen mainos. Eihän siinä toisaalta mitään pahaakaan ole.

”En halua ajaa pyörällä tai kuulua jengiin. En ole riisumassa tätä mekkoa.”

Kuusivuotiaana pikkuvanhoittunut Momoko on oppinut välittämään vain itsestään sen jälkeen kun hänen äitinsä karkasi lapsivuoteelta gynekologinsa matkaann. Hän on kasvanut Amagasakissa, korostetun vulgaariuden pesäpaikassa, jossa ihmiset syntyvät ja kuolevat verkkareissa ja urakehitys tapahtuu yleensä boosoozokusta yakuzaksi. Gangsterina epäonnistuneen isän epäonnistuneiden piraattituotesotkujen takia he kuitenkin joutuivat muuttamaan värikkään nuoruuden eläneen, höperön isoäidin luokse jumalan selän taakse. Toisin sanoen Shimotsumaan, jossa "merkkivaate" tarkoittaa Juscosta ostettua 1000 jenin kauluspaitaa.

Babyn vaatteiden hamstraaminen vaatii kuitenkin rahaa, ja ilmapallonongintakojun pitäjäksi vajonneelta isältä sitä ei enää löydy. Niinpä Momoko päättää myydä tämän vanhoja vale-Versace -tavaroita. Lehti-ilmoitukseen vastaa räväkkä ja impulsiivinen Ichiko (Anna Tsuchiya); yanki eli moottoripyöräjengiläinen, entinen koulukiusattu nörtti jolle toverit ovat kaikki kaikessa. Miten suulas, syljeskelevä ja kiroileva yanki tulee toimeen individualistisen Momokon kanssa?

Tytöillä on kuitenkin enemmän yhteistä kuin voisi ensi näkemältä luulla. Heille molemmille ulkoiset asiat ovat tärkeitä: Momoko ei voisi kuvitellakaan pitävänsä päällään jotain joka ei sopisi hänen tyyliinsä, Ichiko taas ei välitä laukkujen ja paitojen aitoudesta niin kauan kuin niissä on brändilogo. Toisaalta Ichikon vulgaarius ensin pelottaa ja sitten kuvottaa Momokoa, joka ei voi ymmärtää miksi pinkillä, tuunatulla skootterilla kruisaileva yanki tuppautuu hänen seuraansa.

Pophuttua

Kamikaze Girls on tarina epätodennäköisestä ystävyydestä. Momoko ja Ichiko ovat molemmat reagoineet lapsuutensa vaikeuksiin omilla tavoillaan, ja huumori irtoaa juuri heidän erilaisuudestaan. Tarinan juoni ei sinällään ole mitenkään maailmoja syleilevä: tytöt tapaavat, eivät tule toimeen keskenään, ystävystyvät, kohtaavat esteitä, voittavat ne ja ratsastavat auringonlaskuun.

Kyse ei kuitenkaan ole päämäärästä vaan matkasta; Kamikaze Girls on ehdottomasti luokiteltavissa hyvän mielen elokuvaksi. Ennen loppuratkaisua, toistensa elämäntapojen ymmärtämistä ja omakseen ottamista sekä osaksi yankien urbaanilegendoja muuttumista elokuvan katsojat saavat todistaa tunnin ja 40 minuutin pituista teatraalista tunteiden ilotulitusta.

Nakashima käyttää suunnilleen jokaisen kuviteltavissa olevan elokuvallisen tehokeinon alleviivatakseen elokuvan fantastista pohjavirettä, joka saa sen tuntumaan paikoin henkiin herätetyltä animelta. Takaumakohtauksien melodraama ja överiksi vedetyt erikoistehosteet, heiluva käsivarakamera, dramaattiset spottivalot, still-kuviksi jähmettyvät kohtaukset, kaikki mahdolliset epätavalliset kamerakulmat. Pisteenä iin päälle tulevat Studio 4˚C:n Yojiro Nishimuran tuottamat animaatiokohtaukset, jotka paitsi aloittavat ja sulkevat elokuvan myös muodostavat Momokon päässä groteskin kuvaelman Ichikon kertomasta tarinasta 90-luvun legendaarisesta prätkäjengien kuningattaresta, Himikosta. Tällä tavalla kerrotussa elokuvassa jopa itseään toistava slapstick-huumori jaksaa huvittaa tavallista pitempään.

Tämä kitschin vuoristorata kierrättää meidät halki Ibarakin kaalipeltojen ja pachinkohallien, kautta apua tarvitsevien muotisuunnittelijoiden ja prätkäjengin johtajan eläköitymisen, legendaarisen koruompelijan metsästyksen, ensirakkauden ja sydänsurujen sekä yankien kaksintaisteluhaasteiden.

Mitä elokuva on syönyt

Näyttelijät on valittu huolella. Momoko ei ensi silmäyksellä ole mitenkään erityisen rakastettava hahmo: hän on itsekäs, naiivi, ja hänen päänsä on niin pilvissä että sitä on korostettava säännöllisesti erikoisefektikohtauksillakin. Minkäänlaiset tulevaisuudensuunnitelmat eivät voisi häntä vähempää kiinnostaa - hän vain haikailee rokokoon aikaisen Ranskan hedonistista elämäntapaa ja haluaisi syödä pelkkää makeaa. Idolinkasvoinen Fukada sopii osaan hyvin, joskin loppukohtauksen radikaalin luonteenmuutoksen aikana hänen näyttelytyönsä muuttuu hieman teatraaliseksi. Tämä reuhtominen onkin sitten sellaista, että Ichikokin jää tuijottamaan sitä monttu avoimena.

Sittemmin Nanan animeversion OP-laulajaksi päätyneen Tsuchiyan taas ei uskoisi olevan suorittamassa debyyttiään, sen verran haastavampi ja fyysisempi hahmo Ichiko mielialanheilahteluineen on. Rooli kuitenkin istuu esittäjälleen kuin hansikas, ja Tsuchiya onnistuu esittämään sävähdyttävän tulkinnan vastavoimien puristuksessa olevasta ylpeästä mutta pohjimmiltaan mukavasta tytöstä.

Elokuvassa on kuitenkin loistavia näyttelijöitä myös sivuosissa. Heistä ylivoimaisin on Kirin Kiki sekavasti höpöttävänä mutta refleksinomaisesti sudenkorentoja ja muita ötököitä nyrkkiinsä rusentavana isoäitinä. Sadao Abe taas tulkitsee (elokuvassa lähinnä parodiaksi romaani-itsestään muuttunutta) pikkukriminaali Yksisarvis-Ryujia - joka puolimetrisellä otsatöyhtöllään hallitsee coolisti jokaista tilannetta kuin FLCL:n kulmakarva-agentti Amarao konsanaan – erehtymättömällä varmuudella. Yoshinori Okadan esittämä BTSSB:n perustaja Akinori Isobe poikkeaa rajusti alkuperäisversiostaan, joka haastatteluissa kuvaa itseään ”tylsäksi otakuäijäksi.” Takemoton kuvaama Isobe taas on huivikaulainen, kirjavakuosista pukua käyttävä, laajaeleisesti huitova mies, jonka kaksijakoisen luonteen Okada onnistuu vangitsemaan hienosti. Momokon kuolaavaa ja piereskelevää isää esittävä Hiroyuki Miyasako puolestaan on kuin luotu tähän melodramaattiseen osaansa. Sen osan soundtrackista, joka ei ole Momokon mielisäveltäjän Straussin säveltämää on tehnyt animemusiikin supertähti Yoko Kanno. Siitä ei tarvitsekaan sanoa sen enempää.

Loppujen lopuksi Kamikaze Girls ei ole täydellinen elokuva; kaiken sen hypen jälkeen olisin odottanut jotain aavistuksen verran eeppisempää. Mutta toisaalta tunti ja 40 minuuttia on varsin lyhyt aika kertoa suuria tarinoita, ja elokuvan loppumaneerien rullatessa huomaa vaivihkaa toivovansa, että se olisi kestänyt edes hieman pitempään.

Ja eikö se yleensä ole hyvän elokuvan merkki?

Kolmas Petit Alice

Uusi numero, jälleen uudet tekijät. Meillä tällaiseen vaihteluun tosin ei liity opiskelukiireitä kummempia draamoja.

Eri pääsyyllisten käsialaerot huomaa selvästi - Lischun kontaktit ovat ehkä laajemmat kuin littleicebluen, mutta organisointipuolella hän jää valitettavasti jonkin verran jälkeen. Epätasaisuudessaan uusin numero onkin ehkä jonkin verran fanzinemaisempi kuin edeltäjänsä; jää lukijoiden päätettäväksi, pitääkö sitä hyvänä vai huonona asiana.

Yleisesti ottaen Petit Alicella menee varsin hyvin. Avustajat eivät ole loppumassa ja talkoohenkeä riittää, koska muita vastaavia julkaisuja ei ole juuri edes englanniksi; La Vie en Rose kompastui omiin jalkoihinsa, ja vaikka Tokyopopin Gotchic & Lolita Bible -lokalisaatio ei kuulopuheiden mukaan yllättäen olekaan yksi suuri Princess Ai -mainos on se silti aiheskaalaltaan Petit Alicea suppeampi. (Itse asiassa juuri lolitan suhteellisen pieni suosio Suomessa muihin jernutyyleihin verrattuna sai aikaan lehden skaalan laventamisen.) Hyvällä onnella saatamme saada pian muutaman jälleenmyyjänkin.

Otakun oli tarkoitus osallistua Tsukiconiin lähinnä vain Petit Alicen avulla, mutta koska Posti onnistui hukkaamaan ensimmäisen lähetyksen ja löytämään sen vasta korvaavan pikarahtilähetyksen lähettämisen jälkeen Helsinkiin päätyi lopulta tuplavahvuus kaikkea. Rahaa paloi nyt turhaan, mutta ainakaan mikään ei tule loppumaan kesken.

Ja Animeconissa kesken loppuneesta Otakusta 3/2006 tosiaan otettiin kuin otettiinkin uusintapainos. Samalla sen aiemmat ulkoasuviat korjattiin, joten tällä kertaa valokuvistakin jopa näkee jotain.

Neil Gaiman ja Japanin ihmeet


Kirjailija ja käsikirjoittaja Neil Gaiman kävi hiljattain Japanissa Tähtisumua-romaaninsa elokuva-adaptaation tiimoilla. Siellä ollessaan hän kävi vierailulla Studio Ghiblillä, jonne hän oli saanut kutsun jo aikoja sitten; yllä olevassa kuvassa hän poseeraa Hayao Miyazakin ja Toshio Suzukin välissä. ANN piti asiaa uutisoimisen arvoisena.

Gaimanin yhteydet Ghibliin ulottuvat vuoteen 1999, jolloin hän oli vastuussa Mononoke Himen sovittamisesta englanniksi. Kyseessä on tosiaankin sovitus eikä puhdas käännös; ensimmäinen ajatukseni elokuvaa aikoinaan ensimmäistä kertaa katsoessani oli "kuka hitto nämä dubtitlet on säheltänyt?" Vaikka jotkut kriitikot kritisoivat tätä päätöstä on myönnettävä, että se auttaa Japanin historiaa ja mytologiaa tuntemattomia katsojia ymmärtämään elokuvaa paremmin. Tämä on yksi niitä harvoja positiivisia asioita, joita Ghiblin länsimainen levittäjä Disney elokuvalle soi. (Se toinen oli elokuvan täydellinen leikkaamattomuus. Ghiblillä muistettiin hyvin Nausicaan aikoinaan saama kohtelu, ja Disneyn levitysdiilin sopimisen aikoihin Suzuki lähettikin Disneylle katanan ja viestin "ei leikkauksia." Miyazaki on myöntänyt tämän todeksi yhdessä harvoista haastatteluistaan - ja kannattaa muistaa, että katanat eivät ole mitään joutavia kapistuksia.)

Gaiman laitettiin vierailemaan myös meidokahvilassa. Koska hänen blogiaan lukevat kaikenlaiset hörhöt hän saikin pian seuraavanlaisen viestin:

Neil, Neil, Neil, Neil! Reading your blog can be so bloodly frustrating! What was your opinion of that Lolita restaurant? What do you, as a father of a young teenage daugther on the threshold of her maidenhood thinks of those young women exploiting the idea of pedophilia?

...Johon hän vastasi näin:

I'm not comfortable enough with the by-roads of Japanese pop culture to be able to say what exactly was going on in that place, but it didn't seem to be about paedophilia, not in any way I understand the term. It seemed to be about a whole set of cultural cues that I wasn't really able to read -- the clientele were about 60/40 male to female, most of the men were the same age as the girls working there (early 20s), and I got the impression it was much more about the girls getting to exercise their fantasies of being maids, whatever maids were in this context, and the customers of both genders seemed to enjoy playing rock, paper, scissors with them. My opinion was one of, mostly, complete bafflement and bemusement, and I was there because the guide felt that, like the fish market and the Meiji Shrine and the modern art museum, going to one of the maid cafes was one of the unique things about Tokyo.

Mutta samasta syystä hän sai onneksi pian myös hieman valistuneemman viestin asiaa valaisemaan. Puh.

Tänään TV:ssä

TV1, YLEn kulttuuriohjelma K-rappu tänään kello 19.20:

"Japanilainen nuorisokulttuuri on viime vuosina vakiinnuttanut suosionsa myös Suomessa. Ensin suosioon nousivat japanilaiset piirroselokuvat, animet. Sitten olivat vuorossa sarjakuvat, mangat. Sitten saapui japanilainen rock-musiikki, J-rock ja erityisesti nuorten tyttöjen suosima roolipukeutuminen, cosplay.

Mistä japanilaisen nuorisokulttuurin nousussa on kysymys, sitä selvitellään K-rapun tämänviikkoisessa lähetyksessä.

K-Rapun vieraina ovat japanilaisen populaarikulttuurin leviämistä tutkiva dosentti Katja Valaskivi Tampereen yliopistolta sekä japanilaisen populaarikulttuurin yleisasiantutija Kyuu Eturautti.

Heidän lisäkseen lähetyksessä ovat mukana suomalainen manga-piirtäjä Petra Nordlund, jonka Cafe inspiration niminen tarina (sic) löytyy Otavan vastikään julkaisemasta, suomalaista mangaa sisältävästä albumista Hokuto Manga. Oma sanansa japanilaisen kulttuurin nykytilasta on sanottavana myös ohjaaja Goro Miyazakilla, jonka tuore animaatio Maameren tarinat saa meillä ensi-iltansa 28.9."

Esiintyyköhän Kyuu Shessoomaru-cosplayssään vai bandana päässä? Vetoja otetaan vastaan.

Joka tapauksessa on positiivista, että asiaa käsitellään myös kulttuuriohjelmissa. Ilmeisesti tarkoituksena on käsitellä sitä, miten japanilaisen populaarikulttuurin harrastaminen on vaikuttanut lännessä tehtävään kulttuuriin, eli pseudomangaa; toivottavasti kuitenkin muutakin.

Muokkaus: Ja Shessoomaruhan se sieltä plopsahti, niinpä niin. Ohjelma oli varsin asiallinen ja asiapitoinen, olkoonkin että sekä haastattelijat ja haastateltavat olivat kuin seipäännielleitä - mutta ainakin kaikki vastaukset olivat etukäteen mietittyjä ja huolellisia. Ja mikään, minkä yllätysvieraana on Kainoliero ei voi olla kovin huono, eihän?

Miyazakilta kysytyt kysymykset olivat varsin peruskauraa, mutta harvoinpa tällaista Suomen TV:ssä näkee. Mitäköhän se, että ohjelman tekijät keskittyivät pitämään Ghiblin elokuvien suosion salaisuutena Japanin ulkopuolelle sijoittumista kertoo heistä?

Muokkaus 26.9: Ohjelman missanneet voivat katsoa sen Areenasta.

Keskustelussa on tuotu esille myös monia hyviä pointteja - Axa Sorjanen tosiaan näyttää sarjamurhaajalta. Seksin ja väkivallan sekä toisaalta "leikkimisen" korostaminen kertoo karua kieltään tekijöiden asenteesta, ja on totta että ohjelmaan olisi voinut ottaa aivan toisenlaisen lähestymistavan. Myös asiatietoja olisi voinut tarkistaa sekä julkaisumäärien että sen suhteen, ovatko lolita ja cosplay sama asia... (vihje: eivät.)

Toisaalta BL:n korostamisessa nuoren tekijän tuotannossa lienee kyse yhtä paljon tekijän kokemattomuudesta haastattelun antamisessa kuin tekijöiden asenteesta. Valitettavasti.

Vaihteeksi erilainen lehdistökatsaus

Syyskuun Suosikissa ( kyllä - siinä, jonka kannessa on Ville Valo) oli yhden aukeaman juttu lolitatyylistä. Se on huomionarvoinen, koska se on tietääkseni ensimmäinen suomalaisessa nuorisomediassa ollut kunnollinen juttu aiheesta (olkoonkin, että lehden kohderyhmä ei siitä kamalasti näemmä välittänyt).

Tähän voi tietysti vaikuttaa se, että kyseisessä jutussa ei ole käytännössä sanaakaan lehden toimittajien kirjoittamaa tekstiä. Tyyliesittelytekstit ovat peräisin Animecon V:n muotinäytöksen juonnosta, ja vastaukset kahteen esitettyyn kysymykseen ovat editoimatonta Littleiceblue-laatua. Kuvatkin ovat vaihteeksi tarkoitusta varten otettuja eivätkä netistä kaivettuja Harajuku-kuvia. Skannit ovat tässä ja tässä.

Samassa numerossa oli myös Dir en greyn haastattelu, tässä ja tässä. On tavallaan ironista, että se on laadukkain ikinä näkemäni sellainen - ainoastaan yksi vastaus on hieman ohi kysymyksen. Luonnollisesti juurikin kyse on juuri siitä asiasta, jota bändi haluaa vältellä kuin ruttoa...

Ernujen Cosmopolitan

Eilen tilattiin Petit Alice vol. 1:n viimeinen kappale, ja lehti on nyt lopulta loppuunmyyty. Voin siis huokaista helpotuksesta; minun ei enää ikinä tarvitse katsella, kuinka myyntipöydän takana seisovan selailijan kiinnostunut ilme synkkenee hitaasti ensin epävarmuudeksi ja sitten neutraaliudeksi, jota seuraa lehden laskeminen takaisin pöydälle ja diskreetti poistuminen takavasemmalle.

Ensimmäinen Petit Alice syntyi hetken mielijohteesta, kuten niin moni muukin asia; yksinkertaisesta halusta luoda jotain, jota ei vielä ollut. Lehden sisältö oli jo ensimmäisessä numerossa lähes kokonaan minua asiantuntevampien avustajien luomaa, ja hyvä niin. Loppujen lopuksi siitä tuli kamala Frankensteinin hirviö, jonka myynti kasvoi riittävän suureksi maksamaan itsensä takaisin vain siksi, että ostajat eivät tienneet sen sisällöstä juuri mitään. Se näytti kamalalta, koska olen kamala taittaja. Ja kuten olen useammasta suusta kuullut se oli myös hintaansa nähden aika helkkarin turha läpyskä; kauneinta mitä siitä on ikinä sanottu on että se on "sympaattinen."

Ajat kuitenkin muuttuvat. Eräänä yönä viime marraskuussa kohtasin #terriblessä Littleicebluen ja Lischun tuumimassa keskenään, miten saada mielipiteilleen näkyvyyttä ja vaikutusvaltaa. Ehdotin, että Petit Alicen voisi vääntää heidän leikkikalukseen - ja siitä se lähti. Lehti sai kohtuullisen kiinteän toimituksen, joka jopa tiesi jotain siitä mitä oli tekemässä... Sisältö ja ulkoasu uudistettiin täysin, minkä myönnän olleen ehdottoman positiivinen seikka, ja tuskinpa aihepiirinkään laajentaminen pelkästä lolitasta kaikkeen katumuotiin ketään kamalasti haittasi. Toisen numeron julkaiseminen tapahtui aiheeseen sopivasti maaliskuisessa Kanan keikan oheistapahtumassa, joka sivumennen sanoen pääsi Hesariinkin; kliks ja kliks.

Tällä hetkellä lehden jatko tosin on hieman vaakalaudalla; taittajamme Jemppu ei enää halua jatkaa työssään, ja päätoimittaja gettoaa viikot netittä Tampereella. Tarkoitus olisi kuitenkin tähdätä kolmosnumeron julkaisu Kanan joulukuiselle keikalle, joten toivotaan parasta.

No, kuluttajalle on toki vaihtoehtojakin. Englanninkielisen fanzine La Vie En Rosen ensimmäinen numero on juuri julkaistu, ja Tokyopop ilmoitti erinäisiä kuukaisia sitten aikovansa alkaa julkaista Gothic & Lolita Biblen englanninkielistä versiota vuoden 2008 alusta. Jälkimmäinen tosin tulee todennäköisesti olemaan Newtype USA:n kaltainen semiturhake, joten pitäisin edellistä parempana; näyttää hyvältä minusta, ja tekijöiden taka-ajatukset ja tarkoitusperät ovat eittämättä rakkautta aiheeseen heijastavia. Muokkaus 20.11: La Vie En Rose lopetti näemmä sitten toiseen numeroonsa. Tässä vaiheessa voisi huomauttaa, että alku oli kenties liian kunnianhimoinen; offpresspainatus tulee kilpailukykyiseksi digipainatuksen kanssa vasta noin tuhannen kappaleen painosmäärillä, ja zinenteon vaatima aika- ja työmäärä voi olla kokemattomalle aikamoinen shokki. Sääli joka tapauksessa.