Paperinen blogi

Aloitan tänään Anime-lehden päätoimittajana. En usko että minulla riittää mitenkään järkyttävästi aikaa - saati ideoita - sekä blogia että lehteä varten, joten Otakunvirka jää toistaiseksi semipysyvälle tauolle. Tämä tulee siis olemaan viimeinen postaus kunnes toisin mainitaan.

*****

Tavallaan tämä on itse asiassa varsin nostalgista. Blogin pitäminen on ollut äärimmäisen hauskaa näiden parin vuoden ajan - mutta myös lehden tekeminen oli sitä ennen aivan yhtä hauskaa.

Olen pureskellut asiaa tässä nyt muutaman kuukauden. (Siinä siis syy, jos olette ihmetelleet blogin viime kuukausien hiljaisuutta aktiivisemman alkusyksyn jälkeen.) Anime ei ole mitenkään iso lehti, joten en usko että sen tekeminen tulee sanottavasti poikkeamaan Otakun tekemisestä silloin aikoinaan. Tulen edelleen päättämään aiheita, metsästämään kuvia ja pyytelemään juttuja avustajilta - suurimmat erot ovat siinä, että minun ei tarvitse taittaa lehteä itse eikä hoitaa mainosmyyntiä ja asiakaspalvelua. Mikä aina olikin lähinnä hukattua aikaa, joka oli pois hyvän lehden tekemisestä.

Minulla on suhteellisen vapaat kädet tehdä lehdestä omannäköiseni; Otakun vanhoilla lukijoilla saattaa olla melko hyvä kuva siitä, mitä se tarkoittaa. Olen varsin innoissani, suoraan sanoen.

Ja niille jotka ovat lukeneet tätä blogia ja harmittelevat sen kuolemaa - suosittelen suhtautumaan asiaan niin, että blogi tulee siirtymään paperiseen muotoon. Katsotaanpa mitä saan siitä aikaan sellaisena.

*****

Läksiäislahjana saatte tämän listauksen, johon olen koonnut kaikki Anime-lehdessä sen historian aikana käsitellyt teokset ja esitetyt mielipiteet. Tein sen alun perin lähinnä itseäni varten, joten se ei ole aina selkein mahdollinen (esimerkiksi se onko kyseessä manga vai anime käy yleensä ilmi vain julkaisijan nimestä; jos julkaisijaa ei ole mainittu lainkaan, kyseessä on peli). Mutta kenties siitä on tällaisenakin vielä joskus jotain hyötyä jollekin.

Tee mangaa: aukeamasommittelu

Sivusommittelu on monella aloittelevalla tekijällä tässä vaiheessa yleensä jo hyvin hanskassa. Mutta siinä missä sivusommittelu kulkee käsi kädessä katseenkuljetuksen kanssa on aukeamasommittelu asteen vaikeampi pala purtavaksi; se nimittäin linkittyy kiinteästi dramaturgiaan. Tässä vaiheessa alamme olla jo varsin syvällä sarjakuvakerronnan ytimessä.

Tomoko vietti viisi kuukautta kuulussa Kyoto Seikan yliopistossa Japanissa opiskellen mangan tekemistä ja saaden oppia mestareilta: esimerkiksi tällä sivulla hän oli ilmeisesti tehnyt mainitun alaruudun alun perin samanlaiseksi yleisperspektiivikuvaksi kuin sitä seuraavankin ruudun. Hänen kokemuksistaan voi lukea hänen suppeasta kirjoituksestaan Anime-lehdessä #4.

Hän ei kuitenkaan näytä tuoneen liiemmälti oppejaan mukanaan, sillä myös hänen myöhemmät työnsä ovat kuvakerronnaltaan hyvin epämangamaisia. Katsotaanpa Finnmanga 3:ssa julkaistua Kadonnutta Jalokiveä, jonka hän teki lopputyönään Turun Ammattikorkeakoulun taideakatemiasta.

Tyttö pysähtyy lammen partaalle lepäämään, kun yhtäkkiä lammesta nousee kappan pää - DUN DUN DUUN.

Tämä on siis yksi aukeama - mitä paljastuukaan seuraavalta? Kenties tytön näkökulmasta kuvattu, vajaan puolen sivun kokoinen esittelyruutu, jossa kappa nousee uhkaavasti lammesta ja näkyy kokovartalokuvassa?

...Eipä näemmä.

Otetaanpa sitten toimiva esimerkki, Death Notesta. (Lukusuunta oikealta vasemmalle.) L on juuri edellisessä luvussa onnistunut vetämään Lightia ensimmäisen kerran huulesta ja huijannut hänet paljastamaan asuinmaansa; tässä luvussa taas Light on onnistunut istuttamaan epäilyn ja henkilökohtaisen uhan siemenet jopa asiaa tutkivaan poliisiyksikköön.

Poliisit ovat lähtemässä pitkän päivän päätteeksi koteihinsa ja olemme seuranneet sydäntälämmittävää kohtausta, jossa Light auttaa pikkusiskoaan läksyissä samalla kun tuumii toisella aivopuoliskollaan tulevaa rikollistenmurhaus- ja poliisiltapakoilustrategiaansa. Sitten meille paljastuu, että...

...tapauksen tutkimuksia johtava poliisipäällikkö onkin Lightin isä. DUN DUN DUUN.

Huomatkaa ero. Paperilla julkaistavaksi suunniteltu sarjakuva ei ole kulmasta yhteen niitattu pino sivuja, joita selataan yksi kerrallaan: se on aukeamien jatkumo. Näin ollen Kadonnut Jalokivi ei toimi digitaalisen muotonsa ulkopuolella, kun yksi sivu ei enää muodostakaan yhtä "aukeamaa." (Ei sillä että se sisältäisi mitenkään erityisen hyvää aukeamadramatiikkaa sellaisenaankaan.)

Ja jos sarjakuva on suunniteltukin julkaistavaksi netissä, on sulaa turhuutta piirtää sen sivut pystyjen aanelosten muotoiseksi - toisinkin voi tehdä. Scott McCloudin ideat netin käytöstä sarjakuvien suhteen voivat olla vähän korkealentoisia ja nykyään vanhentuneitakin, mutta ainakin näiltä osin hän puhuu täyttä asiaa.

Toinen, hieman erilainen mutta samaa periaatetta hyödyntävä esimerkki: Amphin Hokuto Manga -työ Oni. (Nyt taas vasemmalta oikealle.) Salamurha-aikeissa oleva kunoichi on onnistunut soluttautumaan demonin kartanoon kyläläiseksi naamioituneena, mutta jää korttiensa paljastuttua alakynteen. Seuraa perinteinen pahismonologi...

...ja shokkipaljastus.

Huomatkaa myös sivuilta ulos vuotavien ruutujen käyttö. Etenkään shounenmangassa ne eivät koskaan vuoda aukeaman keskustaa kohti, ja Amph noudattaa tätä tapaa - se ei onnistuisi, jos hän ei olisi päättänyt jo kuvakäsikirjoitusvaiheessa alkaako sarjakuva oikealta vai vasemmalta sivulta.

En sano että japanilaisten esimerkkien seuraaminen olisi ainoa mahdollinen tapa tehdä sarjakuvaa - kannatan nouveau mangaa ja muuta vaikutteiden miksaamista täysillä - tai että nämäkään käytännöt olisivat ehdottomia (monesta mangasta ei nimenomaan tällaista aukeamasommittelua löydy, ja suuri osa ruudutukseen liberaalisti suhtautuvasta modernista shoujosta vuodattaa sivuja ja sivunpuolikkaita joka suuntaan). Mutta eivät ne ihan syyttä ole syntyneet: dramaattinen kerronta on dramaattista kerrontaa, ja lukijan vitutusta vähentää se että pokkarin liimauksia ei tarvitse hajottaa jotta kaikki puhekuplat saisi luettua...

Round 1

    
Lehtemme ovat eläneet yhteiseloa nyt seitsemisen kuukautta. Tällä välin kumpikin on hakenut omaa linjaansa, ja lienee jo turvallista sanoa sellaisten löytyneen; molempien edut ja ongelmat näkyvät nyt kohtuullisen selkeästi.
Animen suurin etu on edelleen sen markkinaetumatka; lähemmäs kolmen monopolivuotensa aikana se juurtui syvälle kotimaiseen skeneen, ja ihmiset tottuivat sekä sen läsnäoloon että sen ainutlaatuiseen. Japan Popin saavuttua tällainen ehdoton lojaalius on laantunut ja lehdistöstä on tullut arkipäiväisempi osa skeneä, mikä näkyy mm. vähentyneessä foorumipalautteen määrässä. Iso osa kasuaalimmista lukijoista ei toisaalta ole edes noteerannut toimituksenvaihdosta; pienemmiltä foorumeilta löytyy edelleen ketjuja, joissa Japan Popia parjataan Animen matkijaksi.

Japan Popin etu taas on edelleen se, että sen ihmiset ovat alan harrastajia ja toimijoita: tämä johtaa sekä kontaktien löytymiseen että - monien tapauksessa - automaattiseen lojaaliusreaktioon. Markkinaetumatkaa on yritetty kuroa kiinni Fantasiapelien näytenumerokampanjalla ja samanlaisella yhdistyskampanjalla kuin "muutama vuosi sitten erään toisen lehden kanssa tehtiin", mutta siitä miten hyvin tämä on toiminut ei puhuta julkisesti; lehti on ottanut linjakseen pitää yllä hieman suljetumpaa julkisivua kuin edeltäjänsä (niin ensimmäinen numero kuin uusimman numeron DVD:kin tulivat täysin ilman ennakkoilmoituksia), ilmeisesti jottei kilpailija saisi vihiä sen liikkeistä.

Toisaalta se että lehden toimituskunta koostuu skenen keskeisistä vaikuttajista tuskin myöskään on haitaksi yrityksille eristää kilpailija skenestä: Animen myyntipöytää ei viime Traconissa näkynyt (kuka se taas olikaan tapahtuman sponsorivastaava?), eikä tarvita velhoa arvaamaan kumpi lehdistä on tulevan Tampereen Animeconin pääyhteistyökumppani.

Lehdillä on myös ongelmansa. Animen markkinaetumatka tarkoittaa myös sitä että mainostajilla ei välttämättä ole mielenkiintoa lähteä mainostamaan vielä toisessakin julkaisussa, mikä on varmasti ainakin ollut ongelma Japan Popille. Anime puolestaan kärsii vakavasta aivovuodosta; uusimman numeron ainoa teksti joka herätti välittömän mielikuvan asiansa tuntevasta kirjoittajasta oli J-V. Simolan Divergence Eve -artikkeli.

Toisaalta jo se että tällaisia kirjoittajia ylipäätään löytyy on jo saavutus sinänsä; vanhan Animen hylätessään Japan Popin toimituskunta epäilemättä luuli sen kuolevan sisällöntuottajien puutteeseen joko välittömästi tai viimeistään yhden numeron jälkeen. Tällainen ylimielisyys osoittautui virheeksi, sillä he tuskin odottivat saati toivoivat päätyvänsä taloudelliseksi altavastaajaksi kilpailutilanteeseen. Toisaalta H-Townin toiveet Mimiko Median rahojen loppumisesta eivät näytä nekään toteutuneen; olihan uusimmassa Japan Popissakin jo kuusi mainosta. (Sisarfirmaa ei lasketa.)

Lehdet ovat lähteneet rakentamaan itselleen erilaisia julkisuuskuvia. Anime teki hiljan päätöksen avata arvosteluarkistonsa myös muille kuin tilaajille, mikä varmasti auttaa nostamaan sivuston kävijämääriä. Toisaalta sivustolla ei ole yhtään mainoksia joten taloudellinen hyöty on käytännössä nolla, ja sivusto on muutenkin pahasti rempallaan; ne ovat epäilyttävän usein nurin, työharjoittelijan lähdettyä uutisia on tullut kerran viikossa jos hyvin käy, ja vaikka legendaarinen tuhansien sivujen chattiketju suljettiinkin on uusi jo pystyssä ja foorumin moderointi käytännössä olematonta. Yleisvaikutelma on aika kamala, eikä tilannetta paranna se että toimituksen vaihduttua sillä ei ole ollut lainkaan presenssiä #anime-lehdessä.

Japan Popin sivusto taas on sisällöltään pitkälti samanlainen kuin Animen vanha sivusto. Lehden laajempi fokus heijastuu sen kansiin, ainakin ideatasolla: vähemmän vetävissä kansikuvissa komeilee nippa nappa tunnistettavia kuvia japsirokkareista ja länsimainen käsitys yaoista (eli kaksi mieheksi pukeutunutta tyttöä kaulailemassa). Eri asia sitten tietysti on, ovatko Animen toistuvat Naruto-oksennukset ja kollaasit sen silmäämiellyttävämpiä.

    
Sisällöllisesti lehdet ovat kehittyneet mielenkiintoisiin suuntiin: keskiarvoa katsoen Anime on keventynyt, Japan Pop raskastunut. Asia ei kuitenkaan ole yksioikoinen.

Animen sisältö on ylipäätään aika höttöistä, mutta sen suurin ongelma ei loppujen lopuksi ole se että huumori ei naurata eikä se että päätoimittajan puutteellinen asiantuntevuus pilkahtelee säännöllisesti - se on toimituskunnan ulkopuolisuus skenestä. Keitä nämä kirjoittajat ovat? Miksi emme ole kuulleet heistä aiemmin? Mitä meidän tulisi heistä ajatella? Analogiaa käyttääkseni, ärhäkällä kolumnilla on täysin eri painoarvo jos sen on kirjoittanut Nnirvi kuin jos sen on kirjoittanut vain joku sattumanvarainen heppu.

Zac Bertschy ohjeisti hiljan animejournalistiksi hinkuvaa kysyjää näin: "Come across as a writer who happens to be a fan, not a fan who wants to write. One of those works, the other really doesn't."  Tämä näkyy lehdissä hupaisan selkeästi; selvimmin Japan Popissa.

Japan Popilla voi olla kokeneempien sisällöntuottajien etu puolellaan, mutta se ei tee heistä laadukkaita toimittajia: kun priimapäätoimittajan osaavuutta laimennetaan sekundapäätoimittajan osaamattomuudella muodostuu yleisvaikutelmasta huonolla tavalla fanzinemäinen. Toistaiseksi lehden kompastelevin kirjoittaja tuntuu olevan Markku Salmi: hänen tekstiensä ylimääräiset vaan- ja niin-sanat sekä muut säännölliset tyyli- ja kielivirheet ja kyseenalaiset päätelmät ("puujalkavitseillä", John Woomainen, Tokyopop onkin laadun tae) eivät anna hänestä kovinkaan autoritaarista vaikutelmaa.

Japan Popin sisältö kärsii muutenkin pienistä kauneusvirheistä: oikolukija ei esimerkiksi ole karsinut toisista mielipiteistä päällekkäisyyksiä, joten niissä toistellaan pitkälti samoja tekijätietoja ja premissikuvauksia kuin arvosteluissakin. Toistaiseksi vain Joel Autio vaikuttaisi olevan tilanteen tasalla: en tiedä onko hän saanut Mauno Joukamaan Hellsing-arvostelun luettavakseen ennen toisen mielipiteensä kirjoittamista, mutta jos ei hän lienee arvannut ettei varsinainen arvostelu (kuten ei sivumennen sanoen mikään muukaan lehden arvosteluista...) tulisi sisältämään lainkaan kritiikkiä itse julkaisusta ja päättänyt ottaa sen oman tekstinsä keskiöön. Vaihtoehtoisesti päällekkäisyyksiä löytyy tekstistä ja sen kuvituksesta; se ei ole sitä "tukemista", jota olen peräänkuuluttanut.

Puhumattakaan siitä, että harrastajaorientoituneen julkaisun sisällöntuottajat tuntuvat edelleen luulevan lukijoille olevan tarpeen selittää shounenin tarkoittavan pojille suunnattua. Aidan toisella puolella taas Anime käyttää kasuaalisti ONAn kaltaista harvinaisempaa termiä, mutta eipä sieltäkään näytä julkaisulaatukritiikkiä löytyvän.

Se että Katariina Alaisen kolumni nauratti uusimmassa Japan Popissa enemmän kuin kumpikaan Kekon pakinoista oli jonkinasteinen shokki; toivottavasti kyseessä on vain perhesyistä johtuva notkahdus. Japan Popin uusin numero oli kuitenkin kokonaisuutena huomattavasti parempi kuin sitä edeltävä; etenkin Jussi Nikanderin Anime- ja mangateollisuuden tila -artikkeli oli positiivinen yllätys ja paljon kantaaottavampi teksti kuin olisin Japan Popilta odottanut (ja se jopa osoitti minun olleen väärässä).

Hieman paradoksaalisesti Anime tuntuu tällä hetkellä todellakin käsittelevän enemmän kotimaista skeneä kuin Japan Pop; siinä missä Japan Popin kotimaa-anti jää lähes kokonaan tapahtuma- ja keikkaraportteihin ja Pohjantähden alla -palstaan on Anime noteerannut jopa Kupolin yhdistykseksi kirjautumisen kaltaisen asian. Toisaalta tämä tekee Animen sisällöstä enemmänkin kuin vähän tasapainotonta; toimituskunnalta tuntuu puuttuvan tiettyä tajua siitä mitkä aiheet ovat noteeraamisen arvoisia ja merkityksellisiä, niin nuoremmalle kohdeyleisölle kuin lehti onkin suunnattu. Miten hyvin lehti pysyy kasassa kasuaalin harrastajan ja sarjakuvaopettajan hoitamana?

Loppujen lopuksi kumpikaan lehdistä ei ole täydellinen eikä sellainen, jota minä haluaisin lukea. Jos jotain haluaa nähdä tehtävän kunnolla se täytyy näemmä edelleen tehdä itse; Otaku pysyy minun listallani ykkösenä.

Periaatekysymyksiä

Kiitokset kaikille keskusteluun osallistuneille, tapahtui se sitten kommenteissa tai #toisaalla! Kokeen tulokset tuskin olisivat voineet olla paremmat, vaikka yksi perustettu wanhan parran blogi per provopostaus onkin vähän nihkeä tahti. Kuten kommenteissa onkin sittemmin tuotu ilmi tehokkain tapa kiinnittää ihmisten huomio on lyödä heitä vyön alle ja suututtaa heidät - ja muutama sekaan valitettavasti eksynyt asiavirhe ei kumoa sitä, että pääsin kirjoituksellani tavoitteeseeni. Itse asiassa pitkälti sen ylikin, sillä en olisi osannut kuvitellakaan että jo edellinen postaus olisi synnyttänyt niin paljon rakentavaa keskustelua - keskustelua Animeunionin ja ylipäätään Suomen animeskenen tilanteesta ja kehitysmahdollisuuksista - kuin se on tehnyt. Lisäksi sellaisen jatkumisella on nyt lopultakin tilaisuus; edes Sandi ei selvästä vittuuntuneisuudestaan huolimatta pysty kieltämään sitä tosiseikkaa, että ongelmia on olemassa ja niistä pitäisi voida myös puhua. Tuskinpa edes hän nimittäin haluaa väittää, että tämä blogin lukijat ovat keskimäärin häntä tyhmempiä eivätkä osaa hänen tapaansa poimia "niitä ihan oikeita pointteja" henkilökohtaisten loukkausten seasta.

Edes se että olen nyt tehnyt itseni "vessakirjoituksillani" naurunalaiseksi ei ole lopultakaan pitemmän päälle ongelma, koska vaikka mitään sanomaani ei ehkä voidakaan enää ottaa vakavasti on puitteet toisaalla käytävälle rakentavalle ja avoimelle keskustelulle nyt lopultakin saatu kasaan. Tästä on hyvä jatkaa.

Mutta nyt kun kävijämäärätkin kerran kummittelevat kunnioitettavissa lukemissa voisin melkeinpä kokeilla, kuinka paljon uskottavuutta sanoillani vielä on. Kenties ne pointitkin saisivat siten vähän enemmän huomiota osakseen?

Minulta on viime päivinä kysytty, mihin tällä "järjettömällä ristiretkelläni" pyrin - siihenkö, että Kyuu Eturautti poistuu animeyhteisössä takavasemmalle eikä enää osallistu asioiden ja tapahtumien järjestelemiseen?

Jaa-a, enpä tiedä. Pitäisikö sitä että joku on tehnyt yhteisön hyväksi paljon hyvää käyttää perusteena silmien ummistamiseen, kun hän toisaalla tekee jotain mielivaltaista ja/tai typerää? Pitäisikö minun vain kohauttaa olkapäitäni esiin nouseville todisteille kyvyttömyydestä, koska B2 ystävällisesti hostaa tätäkin sivustoa?

Mitä Kyuu sitten on tehnyt? Kerrataanpa kaikki, mikä edellisessä kirjoituksessa ja sen jälkimainingeissa nousi pintaan.

Aloitetaan väitteistä kiistanalaisimmasta, toisin sanoen siitä ettei Anime-lehden vanhalla toimituksella ollut / Japan Popin toimituksella ole minkäänlaista linjaa fanikäännösten suhteen.

Asian sanominen yllä kuvatulla tavalla on toki ovela tapa väistää asia, sillä se ei ole tarkalleen ottaen edes vale. Toimituksella ja lehdellä ei ehkä kantaa ole - eivätkä ne sellaista tarvitsekaan niin kauan kuin lehden toimituspäällikön kanta asian suhteen on vankkumaton. Käytännössä vaikutus on siis sama ja puheet linjattomuudesta PR-potaskaa.

Minulla olisi queryloki joka todistaisi asian varsin aukottomasti - ellei joku sitten tiedä vaihtoehtoista merkitystä sanalle "tabu" - mutta koska sellaisen väärentäisi apinakin asettaisin siihen tukeutumalla vain oman sanani Kyuun sanaa vastaan. Tämä linjaus on kuitenkin ollut olemassa jo Animen alkutaipaleesta lähtien, jolloin se oli - jos mahdollista - vieläkin tiukempi kuin nykyään; silloin Kyuu ei olisi halunnut että fanikäännökset olisivat olleet lehden kanssa tekemisissä edes välillisesti. Kysytäänpä asiaa Sefie Rosenlundilta, joka kirjoitti Animen toisessa numerossa olleen artikkelin "Cosplay - vaatteilla animehahmoksi".

"Siihen aikaan kun olin aktiivinen Turun Animeseuran toiminnassa Mauno tuli kysymään, josko olisin halunnut kirjoittaa artikkelin cosplaysta "johonkin" - hän ei voinut vielä kertoa mihin, koska Animen perustaminen oli silloin vielä vissiin hyshys-vaiheessa.

Samoihin aikoihin olin päässyt mukaan erään fansubtiimin toimintaan ja tuuletin siitä eräässä TASin tilaisuudessa, jossa Mauno oli myös mukana. Mauno kysyi olinko siis ollut mukana jossain tiimissä vaiko osallisena nimenomaan nyt, ja selvensin kyseessä olevan jälkimmäisen. Mauno sanoi siihen "jaa, no pitääpä sitten keskustella Muiden Tahojen kanssa asiasta", ja ihmettelin hieman että keiden muiden.

Parin päivän päästä Mauno sanoi - tai mailasi, en muista - että he ovat Kyuun kanssa keskustelleet asiasta ja harkinneet tarkkaan voidaanko artikkelia julkaista, koska olen mukana fansubtoiminnassa. He olivat sitten tulleet siihen tulokseen, että se artikkeli nyt voidaan julkaista koska työ oli kuitenkin jo tehty, mutta etten saisi enää koskaan kirjoittaa kyseiseen lehteen... jännää kyllä, että tämä päätös näemmä pyörtyi siihen myöhempään parapara-artikkeliin mennessä.

Pidin tätä huvittavana etenkin siksi, että tuskin kukaan olisi varmaan osannut yhdistää jotain parin sekunnin mittaista mainintaa jostain "Sefiestä" fansubin alussa juuri minuun - paitsi ehkä ne kymmenen TASilaista, jotka olivat paikalla kun asiasta mainitsin."

Kuvaavaa.

Tämä ei erään lehden entisen toimittajan mukaan ollut läheskään ainoa kerta kun fansubskenessä vaikuttavia ihmisiä ei huolittu sisällöntuottajiksi, oli aihe sitten mikä tahansa - kuuleman mukaan H-Townin silloisen (ja sattumoisin Mimiko Median nykyisen) toimitusjohtaja Petteri Moision myötävaikutuksella. Kyuun kantaa fanikäännöksiin olisi kuitenkin niin lapsellisen helppo verrata toistaisen viestintäministerimme käsitykseen siitä kuinka lapsipornosivustoista ei ole haittaa jos niitä ei voi nähdä, että taidan jättää sen suosiolla tekemättä.

Tämä on sitäkin mielenkiintoisempaa kun otetaan huomioon hänen kantansa "virtuaalilainaamiseen" sekä eräs toinen asia, joka animeharrastamisen piirissä tarpoo tekijänoikeusrikoksien suossa: videoillat. Aiheesta Nekoconiin luentoa valmisteleva bloggaajakollegani niidel tiedusteli asiaa aikoinaan Turun yliopiston tekijänoikeusspesialisti tohtori Katariina Sorvarilta ja sai vastaukseksi seuraavanlaisen analogian:

"- - Jos kyse on kaikille periaatteessa avoimesta yhdistyksestä, jonka jäseneksi pääsee maksamalla jäsenmaksun ja jonka tilaisuuksista on esim. lehdessä ilmoitus, kyse on julkisesta esittämisestä. Esim. jos A näkee aamulla lehdessä ilmoituksen yhdistyksen elokuvanäytännöstä, ottaa yhteyttä yhdistykseen, maksaa päivällä jäsenmaksun ja menee illalla esitykseen, kyse on selvästi julkisesta esitystilaisuudesta.

- - Se, milloin "kuka tahansa voi päästä yhdistyksen jäseneksi", on tietysti hiukan epäselvä kriteeri; jos yhdistys on tarkoitettu vaikka suomalaisille norsunomistajille, jäsenmäärä todennäköisesti on hyvin pieni, mutta periaatteessa tällöinkin kuka tahansa voi hankkia norsun ja on sen jälkeen kelpoinen liittymään yhdistykseen => yhdistyksen norsuaiheisten elokuvien illat ovat julkisia esityksiä."

Asia on siis yksiselitteinen: videoillat ovat laittomia. Näin siinäkin tapauksessa, että niissä ei katsottaisi kuin laillisia julkaisuja - mitä käytäntöä monet järjestöt ovat avoimesti rikkoneet vuosien ajan Animeunionin liittymisehdoista huolimatta - ja vaikka virallisissa julkaisuissa sallittaisiinkin esittäminen "yksityistilaisuuksissa"; videoillasta ei tee yksityistilaisuutta se että sisään pääsevät vain animeseuran jäsenet, vaikka jäsenyydellä olisi muitakin kriteerejä kuin pelkkä jäsenmaksun maksaminen. Yhdistysten videoillat pyörivät toisin sanoen katsotun materiaalin laadusta huolimatta tekijänoikeusjärjestöjen armon voimalla; nätimmin voisi sanoa olevan samanlainen anmoku no ryookai kuin mangakustantajien ja doojinjulkaisijoiden tai animenjulkaisijoiden ja fansubbaajien välillä.

Monen muun tapaan Kyuu tietää kyllä asioiden oikean laidan. Mutta mitä tapahtuukaan, jos joku yrittää ottaa asian puheeksi?

Sanokaa minulle, että tuossa ei lue huonosti peiteltynä "kyllä minä tiedän että se on laitonta, mutta aihe on meille kiusallinen joten ole siitä hiljaa tai tulee bannia."

Miksi yksi laiton mutta viranomaisia kiinnostamaton aihe on niin tabu ettei siitä haluta puhuttavan, mutta toinen niin suurta suosiota nauttiva että sen lainvastaisuuden esiin tuominen katsotaan trollaukseksi? Ja ei, perusteeksi eivät käy "perinteinen asema" ja "merkitys harrastajakunnalle". Me kaikki tiedämme, että ilman fanikäännöksiä lännessä ei olisi käytännössä minkäänlaista harrastajakuntaa - ja ilman netin kautta levitettäviä sellaisia harrastajakunta olisi edelleen samoissa kantimissa kuin 90-luvulla.

Tästä pääsemmekin takaisin tapaukseen "laittomat linkit." Koska kyseisen linkin takana ei ollut mitään laitonta en voi kuin päätyä siihen lopputulokseen, että Kyuu ei vain halunnut nimiä mainittavan ja asiaa ylipäätään otettavan esiin. Mitä mieltä te olette?

Ihmiset ovat vaatineet näyttöä ja todisteita väitteilleni. Nyt kun siihen lähdettiin olisi eittämättä mukava kuulla, miten Nordic Animen toiminta tai fanikääntäminen yleisestikään on aiheuttanut järjestöille "kärsimyksiä" - ei noin vakavia syytteitä mutuperustein viskellä. Onko jokin sponsori tai yhteistyökumppani kenties sanonut "ei tule kesää, kun me ollaan kuultu vähän sellaista että teikäläiset ovat aika kovia warettajia?"

Näyttöä kaipaaville kommenteissa esiin pulpahteli myös tapauksia, joista olin jo unohtanut olevan foorumiketjujakin: hrstin mainitsemat Videodivarin piraattikauppasyytökset ja Digimon-adressi nimittäin. Ensimmäisessä tapauksessa Kyuu kieltäytyy kivenkovaan uskomasta hänelle esitettyjä todisteita siitä että Nelosen päätös Digimonin esittämisestä dubbaamattomana olisi kenenkään muun kuin Animeunionin järjestämän paneelin ansiota - ja syyttää siinä ohimennen adressin kerääjiä rikolliseksi - toisessa taas jatkaa itsepintaisesti väitteitä piraattien kauppaamisesta esimerkkejä antamatta, vaikka kauppias itse niitä lopulta tulee pyytämään.

En sinänsä tuomitse toisen käden tietojen käyttöä perusteluna - tein niin itsekin, ja katsokaas miten kävi. Kyuun noissa ketjuissa esittämät vastaukset ja argumentit - kohokohtina "ongelma on, että mitään vakavaa sitoutumista asian osalta ei ole", "on aika turhaa tätä asiaa enää vääntää ympäri", "tämä asia on nyt SEN verran vanhentunut että eiköhän se siitä" ja "adressilla ei sinänsä nyt ollut tuossa osaa tai arpaa muuta kun ihmisten suututtaminen ja adressin tekijöiden naurunalaiseksi saattaminen" - ovat kuitenkin niin omaa luokkaansa, että niitä on vaikea pitää muuna kuin naurettavuuksiin asti menevänä faktojen kieltämisenä ja egonvarjeluna. Kuinka vaikeaa on myöntää olevansa väärässä, jos kaikki muut sen jo näkevät?

Ja mitä yleisiin asenteisiin tulee... en tiedä pitäisikö tapaa jolla Kyuu kuvaili Animecon V:ä Cosplay Finland Tourin kokouksessa kutsua "eripuraa lietsovaksi", "puutteellisesti perehtyneeksi" vaiko pelkästään "ylimieliseksi", mutta "totuudenmukaista" se ei ainakaan ollut. Onko lolitamuotinäytös niin kamala ohjelmanumero, että se tekee tapahtumasta "isolta osalta K-18" -tasoa?

< fixie> jos nuoriso pysyy vain yleisönä ja haluaa käydä coneissa niin tarvitaan myös niitä jotka näitä järjestää < fixie> kohta noita coneja ei enää ole ja animeunionikin hajoaa kun ketään ei ole siellä mukana < fixie> samoin animeyhdistykset mitä on suurella vaivalla saatu kasaan hajoavat kohta käsiin ja ihmiset siirtyy takaisin kotiin katsomaan animea tietokoneelta

Näinköhän.

Lmmzin antaman kommentin mukaan Kyuu-aiheisista valituksista puuttuvat yleensä parannusehdotukset niin Kyuun toimien kuin skenen itsensäkin suhteen. Onneksi hän tarjoaa myöhemmässä kommentissaan sellaisia itsekin, ja ilokseni voin todeta niiden olevan pitkälti samoilla linjoilla omien mielipiteideni kanssa: sitä kuuluisaa kommunikaatiota olisi lisättävä, aktiivitoimintaa olisi hajautettava ja Animeconin konkreettisia jatkosuunnitelmia mietittävä. Tapahtumien ohjelmasisällön kehittäminenkään tuskin olisi huono asia, ja sellaisiakin pohdintoja on jo kuulunut pitäisikö Animeunioni nimenä ja konseptina heittää romukoppaan ja aloittaa yhteistyön rakentaminen puhtaalta pöydältä.

Vasta hiljan on herätty siihen, että nuoremmat harrastajat saa aktivoitumaan ja irrottautumaan esimerkiksi tästä asiakasmaisesta ajattelutavasta conien suhteen tarjoamalla muitakin osallistumismahdollisuuksia kuin neuvon "perusta yhdistys" - nyt olisi aika huomata ja hyväksyä myös se, että ihmisiä on muuallakin kuin Animeunionin foorumeilla, kanavilla ja verkossa. Uusia aktiiveja karkottavaa ylenpalttista metaharrastamista olisi vähennettävä ja asenteita ja organisaatioita tuuletettava jo siitäkin syystä, että ei ole hyvä jos valta ja vastuu kasautuvat liian harvoille - tapahtuipa tämä sitten heidän itsensä myötävaikutuksella tai ei. Esimerkit tämän hyödyistä voisivat täyttää kokonaan oman blogikirjoituksensa, mutta ihan yksinkertaisimmallakin tasolla siitä voisi olla esimerkiksi se etu, että "tuo on senjasen eksä ja tuo senjasen eksä" -ongelmat vähenisivät. (Puhumattakaan siitä, että yhden ihmisen mielipiteet eivät enää sanelisi sitä mitä on sallittua sanoa koko skenessä.)

Näiden lisäksi voisin tarjota myös yhden hyvin yksinkertaisen kehitysehdotuksen: Kyuun tulisi muuttaa "värikkäitä" toimintatapojaan - joista tässä kirjoituksessa lienee ihan tarpeeksi esimerkkejä - ja vähintäänkin alentua suoraan keskusteluun niistä, mitä hän ei toistaiseksi ole tehnyt. Ja jos tämä on mahdotonta... niin, sanokaas te. Mitä sitten voisi tehdä, jos Kyuun poistamista yhtälöstä ei kerran saa ehdottaa?

Kateuden enkeli -lapsellisuudet ja keskustelun siitä onko sopivaa herättää keskustelua ihmisiä solvaamalla sekä siitä pitäisikö tätä venettä ylipäätään keikuttaa voi jättää siihen paremmin sopivan edellisen kirjoituksen kommenteiksi; jos niitä eksyy tänne, siirrän ne sinne muun marinan seuraksi. Nyt minua kiinnostaisi toisten mielipiteiden ohella kuulla etenkin, mitä Kyuulla on sanottavana asiaan.

Finland kyuu kyuu

Selkeyttä ei ole se, että asioista käytetään virheellisiä, yleistäviä termejä.
Aiempi kirjoitukseni herätti aika lailla keskustelua - myös sellaista, jota ei syystä tai toisesta katsottu riittävän tärkeäksi sanottavaksi suoraan.

< Kyuu> nyt sitten pitäisi päättää että vastatako herralle tuohon hänen laittamistaan selvästi provokaatioon koittavista asiavirheistä, vai tulisiko sitten seuraava blogikirjoitus siitä kun koitan estää sananvapautta

Mielenkiintoista, että Kyuu arveli minun perustelevan arvelemaansa asiavirheiden korjaamisen vastustamista juuri sananvapaudella. Mitenköhän hän arveli sen liittyvän asiaan - eikö vastustavankin palautteen antaminen ole nimenomaan sananvapauden edistämistä?

Sananvapaus on kuitenkin eittämättä varsin ajankohtainen asia käsiteltäväksi. Noin viikko sitten ilmestyi nimittäin Anime-lehti #25, ja sen myötä myös fanikäännösartikkelini (jonkun mitään mistään tietämättömän oikolukema ja töksähteleväksi editoima - kyllä, visual novelissa on edelleen vain yksi ällä) jälkimmäinen puolisko. Tarkkaavaisimmat saattoivat huomata siinä myös aika suorasanaista kritiikkiä Animeunionia kohtaan. Jouduin valitettavasti hieman itsesensuroimaan sen alkua, jotta "ei herätettäisi pahaa verta ja säilytettäisiin hyvät välit alan keskeisiin toimijoihin" - toisin sanoen jotta Animeunioni ei bannaisi Anime-lehteä kaikista alan tapahtumista, mihin sillä ei olisi mitään esteitä nyt kun sen keskeisten toimijoidenkin omistuksesta löytyy alan mediatoimintaa. (Jota ei tietenkään ollenkaan haittaisi monopoliaseman saavuttaminen.)

Minulla yksityishenkilönä sen sijaan ei tällaisia rajoituksia ole, joten julkaisen tässä katkelman jutun alkuperäisestä versiosta - jonka viimeistä kappaletta oli sitäkin jo valmiiksi vähän pehmitelty.

Suomen Animeunionin kanta fanikäännöksiin on sen koko olemassolon ajan ollut ehdottoman kielteinen, toisin kuin monien samantapaisten, neutraalia kantaa ylläpitävien ulkomaisten ryhmittymien. Tätä perustellaan sillä, että Animeunionin on edustettava koko fandomia eikä se siten voi tukeutua asioiden eettisiin oikeellisuuksiin; sen on yksiselitteisesti sanouduttava irti laittomuuksista, jotta harrastajat eivät leimautuisi warettajiksi. Eri asia sitten on ketä asia muka kiinnostaisi; Yhdysvalloissakin valtamedia on uutisoinut asiasta lähinnä positiiviseen sävyyn.

Suomessa asiasta keskustelemista edes yleisellä tasolla ei katsota hyvällä. Ja kuten jo viime numeron pääkirjoituksessakin vihjattiin tämä on epäilemättä omiaan heikentämään nuorempien harrastajien käsitystä fanikääntämisen laittomuudesta; eräällä suomalaisen fanikäännöstiimin foorumilla tiedetään nähdyn jopa yksilöitä, jotka ovat luulleet fanikääntämistä luvanvaraiseksi toiminnaksi. Kaiken kruunaa Animeunionin kärkihahmojen itsepintainen tapa käyttää sanaa “piratismi” virheellisenä kattoterminä kaikelle laittomalle tiedonsiirrolle.

Eräät jyrkimmät mielipiteet omaavat yksilöt kurtistelevat kulmiaan jopa länteen lisensoimattomista teoksista keskustelemiselle yleisesti, koska se rohkaisee ihmisiä fanikäännösten etsimiseen. Samaa kantaa vaaditaan kaikilta Animeunionin kanssa tekemisissä olevilta tahoilta: pahimpien noitavainomielialojen aikaan eräälle kotimaiseen tapahtumaan osallistuneelle harrastajayhteisölle ilmoitettiin, ettei se oikeastaan edes saisi olla paikalla, koska eräässä sen sivustolla olevan animearvostelun kuvassa näkyi sarjan kääntäneen tiimin nimi.

(Esimerkin "piratismin" käytöstä näkee vaikkapa täällä. Ja jos teitä kiinnostaa, missä haastattelussa Vizin edustaja mainitsi tiedätte-kyllä-minkä sivuston - tässä.)

Tähän joku tulee nyt varmasti sanomaan, ettei Animeunionilla ole minkäänlaisia johtohahmoja, koska se ei ole muuta kuin kommunikointikanava alan yhdistysten välillä - korkeintaan erään henkilön mielipidettä kuunnellaan vähän muita tarkemmin, koska hän on tehnyt fandomin eteen monta kertaa enemmän kuin muut yhteensä. Näin voi ollakin - mutta siitä huolimatta Animeunioni on varsin paljon vaikutusvaltaa ja kontakteja maan skenessä omaava taho, ja alkuperäisistä periaatteista huolimatta sen sisäisistä päätöksistä vastaavat nykyään käytännössä jatkuvasti aika lailla samat naamat.

Voisin ehkä kyseenalaistaa senkin, onko järkevää hyväksyä muita tasa-arvoisemmaksi sellainen henkilö, jonka ainoat mainittavat kyvyt ovat neuvottelukyvyttömyys, taipumus kieltää oma väärässäolonsa, kyky sotkea asioita, polarisoida ihmisten mielipiteitä itsestään ja omata niin paljon vapaa-aikaa, että ehtii muuttaa irkkinikkinsäkin oikeaksi nimekseen identiteettikriisinsä käsittelemiseksi. Eivätkä nämä ole minun kaunojani; saman voinee allekirjoittaa käytännössä kuka tahansa hänen kanssaan ulkopuolisena toimijana asioinut, oli kyse sitten Nekoconin järjestäjistä, Animecon V:n järjestäjistä, Finnconiteasta, H-Townista tai vaikkapa Digimonin japaniksi esittämisen puolesta kampanjoineista.

Loppujen lopuksihan vika ei tietenkään ole organisaatioissa vaan yksittäisissä ihmisissä, jotka niitä pyörittävät ja niiden linjauksia julkisuudessa julistavat - ja vaikka he eivät esittäisikään mielipiteitään nimenomaan Animeunionin nimissä ne kiistatta vaikuttavat siihen, miten asioita Suomen skenessä hoidetaan.

Koska näiden ihmisten mielipiteet risteävät, Animeunionia vaivaa myös selkeiden linjausten puute; käytännöt ja niiden sovellustavat tuntuvat muuttuvan suhteellisen tiuhaan. Siinä missä jotkut saattavat suhtautua vaikkapa kehitysehdotuksiin keskustelun tason parantamiseksi hyväksyvästi saattavat jotkut toiset suhtautua siihen nuivasti lapsiystävällisyyden nimissä ja - varsin ironisesti - sananvapaudella perustellen. Jotkut käytännöt ovat niin tiukasti lain kirjaimen mukaisia että se tuntuu terveen järjen vastaiselta; Anikissa ei esimerkiksi saa linkittää "tekijänoikeuden vastaisesti levitettävään videomateriaaliin", joiksi lasketaan myös YouTubesta löytyvät OP-animaatiot ja AMV:t. (Vertailun vuoksi: mikä olikaan Suomen suosituimman nettiyhteisön kanta (4:50) siitä, kenelle kuuluu vastuu käyttäjien linkkaamasta sisällöstä?)

Joskus tuntuu siltä, että Animeunionissa kaikki pitää tehdä vaikeimmalla ja byrokraattisimmalla mahdollisella tavalla - olipa kyseessä sitten niinkin yksinkertainen asia kuin Nintendo DS:n pictochat tai se, missä määrin foorumia saa spämmiä ketään kiinnostamattomilla viesteillä. Mahtaakohan syynä olla se että nämä avainhahmot ovat toimineet järjestelijöinä niin kauan, että tavallisen fooruminkäyttäjän / conkävijän näkökanta on unohtunut?

Kaiken päällä rehottaa kaksinaismoralismi ja se, että julkisesti sanotaan yhtä ja kahden kesken toista. K18-ohjelma on coneissa hyihyi ja paha, koska julkisuuskuva kärsii ja sponsorit suuttuvat (eikä Ottoconista saa edes puhua) - mutta yaoita kyllä tungetaan henkilökohtaisten preferenssien ja yleisön painostuksen vuoksi joka reikään. Vähänkään radikaalimmat uudet ideat tyrmätään yleensä suoralta kädeltä realiteetteihin ja kokemuksen syvään rintaääneen vedoten. Yhteistyöongelmista syytetään joko tiedonkulkuongelmia - kaikkien suosikkisyntipukkia - tai toisen osapuolen asenneongelmia. Yleensä molempia.

Tässä vaiheessa voisi toki miettiä, onko näihin "asenteisiin" mahdollisesti jokin syykin; esimerkiksi ensimmäisen Nekoconin tapauksessa se, että tapahtuma julistettiin "tiedonkulultaan huonoksi" ja "todennäköisesti epäonnistuvaksi", kun sen järjestäjät kohteliaasti ilmoittivat etteivät haluaisi Kyuuta juontamaan sen cosplaykisaa ihan vain siksi että joku muukin välillä voisi. Tästä näkee, ettei Animeunioni / Cosplay Finland pidä merkittävänä sellaisia tapahtumia joiden järjestämiseen se ei osallistu itse.

"Tampere Kuplii on tämän vuoden tärkein cosplaytapahtuma."

-Kyuu Eturautti Kemin sarjakuvapäivillä 2007, aikana ennen erimielisyyksien sopimista ja Cosplay Finland Tourin ulottamista Animecon V:iin

Mainittu linkki oli tämä, ja se sisälsi linkkaamisen aikaan tasan yhtä vähän laitonta sisältöä kuin nytkin.
Animeunionin (ja niin ikään B2 ry:n ja myös käytännössä kaikkien alan tapahtumien) kanssa yhteistyötä haluavan tahon on myös "sanouduttava irti fanikäännöksistä" - se mitä tällä tarkoitetaan on jätetty ilmeisen tarkoituksellisesti varsin hämäräksi, mutta käytännössä on havaittu tämän tarkoittavan ettei sarjoja saa käsitellä ekstensiivisesti "selvästi fansubbien perusteella" (Lockheart) eikä fanikäännöstiimien nimiä saa mainita (Kupoli). Toisin sanoen jos laittaisin vaikkapa Manganews-linkin sivupalkkiin tai tekisin samanlaisen kasuaalin viittauksen kuin Jason Thompson uudessa kolumnissaan, tämä sivusto todennäköisesti katoaisi varsin nopeasti.

Kuten Osto-oppaasta näkee Animeunionin kanta fanikäännöksiin on että "viime kädessä on aivan jokaisen oma asia, miten animensa hankkii ja mistä, mutta pidä laittomat harrasteet omana tietonasi." Toisin sanoen koko asia halutaan pitää mahdollisimman pinnan alla hinnalla millä hyvänsä, jotta yhteistyökumppanit ja valtamedia eivät vain saisi tietää asiasta. Kuten Animen artikkelissanikin tulin sanoneeksi, on kuitenkin hieman kyseenalaista kiinnostaisiko asia edes ketään.

Moraalin harmaalle alueelle ei Animeunionin piirissä ole tilaa eikä sille haluta sellaista antaa - mutta vaikka laiton onkin laitonta se ei aina tarkoita välttämättä mitään muuta kuin sitä, että todellisuudessa on virhe. Bernin sopimus voi turvata lähes kaikkialla maailmassa julkaistujen teosten tekijänoikeudet, mutta tekijänoikeuksien tarkoitus ei ole koskaan ollut maksimoida tekijänoikeuksien haltijoiden tulot, vaan myös turvata yhteiskunnan ja lopulta yksittäisen kansalaisen oikeus hyödyntää kulttuurin tuotteita. Jos en pysty saamaan jotakin teosta laillisin keinoin millään ymmärtämälläni kielellä en järjellä ajatellen voi olla potentiaalinen asiakas eikä mikään taho näin ollen voi menettää minussa tuloja, vaikka hankkisinkin tuotteen esimerkiksi fanikäännettynä ilmaiseksi. Enkä myöskään ymmärrä, mitä syytä minulla olisi pitää tämä "omana tietonani."

Loppuviimeksi kyse on siis todellakin sananvapaudesta. Päinvastaisista - ja varsin pitkään jatkuneista - vakuutteluista huolimatta yksikään Animeunionin keskeisten toimijoiden pyörittämä media ei kuitenkaan takuulla tule hiiskumaan aiheesta ikinä mitään neutraalista näkökulmasta - ja tällä on loppujen lopuksi ikävät seuraukset edellä olevassa artikkelikatkelmassa mainitusta syystä, joka saattaa lopulta johtaa siihen ettei Suomeen koskaan kunnollista animenjulkaisualaa edes kehity. Toista on Amerikassa, jossa julkaisijat tietävät hyvin kilpailevansa ilmaisjakelua vastaan, ja ANN:n omistaja Christopher MacDonald voi kaikessa rauhassa todeta NYAFin teollisuuspaneelissa "erään" julkaisijan painavan villaisella "erään" fanikäännöksiä jakelevan fanisivuston olemassaolon, koska jokainen katsottu fansubbi lisää Naruto-otsapantojen myyntiä - Vizin edustajan myhäillessä ja pyöritellessä silmiään vieressä.

Olenko ainoa, joka pitää tällaista rajoittavana kotimaiselle animeharrastamiselle?

Muokkaus 25.2: Hidoi-hässäkkää koskevat vihjaukset poistettu; pahoittelen asiavirheitä. Loput argumentit seisovat.

Muokkaus 17.3: Kiitoksia, Mauno. Vahinko ettei asiaa voitu myöntää yhtään aiemmin, mutta tästä on hyvä jatkaa.

Paul Gravett: on comics from east and west, I

Mitä tehdään kun on kiireistä ja hidas uutisviikko, enkä viitsisi täyttää tyhjiötä uusimmilla Miku Hatsune -videoilla, Cloverfield-mangalla, trappimeidokahvilalla, Gyakuten Saiban 4:n Flash-demolla ja marinalla Newsweekin tuoreimmasta journalistisesta munauksesta? Kierrätetään! Monet uudet lukijat eivät varmaankaan ole nähneet tätä Paul Gravettin (ja hänen ystävänsä Peter Stanburyn) haastattelua, joka oli tällaisenaan esillä Otakun vanhoilla nettisivuilla ja joka julkaistiin lyhennettynä numerossa 2/2006. Tein sen Kempin kanssa 20.8.2006 Animecon IV:ssä, jossa Gravett oli kunniavieraana; Kemppi kirjoitti haastattelun pohjalta henkilökuvantapaisen Anime-lehden numeroon 15.

*****
Let’s start from the basics… Who is Paul Gravett?

Paul Gravett: I think I’ve always been enthusiastic and passionate about comics. And somehow, while my friends at school kind of grew out of them or gave them up or whatever, I seemed to be able to find new things that ? come along that interested me throughout my life. And manga came along with me in the late 70’s, when Barefoot Gen was translated. That was when I started to read, or at least buy, original japanese magazines for the first time. And at the same period I was also discovering European comics and the bigger history of comics from the past, and so my interest has been continuedly sustained, and I see no reason why anybody should grow out of comics. If you simply look around enough you’ll see that if you’ll get bored with Superman, or get bored with children’s comics, you’ll find more stuff to keep you interested.

But that’s a pretty big background… All that there’s really to say that I have a degree in law and I lived for a year and a half in New Mexico, America after graduating. But for me comics weren’t just a passion to consume: I wanted to meet the people who produced them, and eventually I wanted to explain them to people. Because I feel that a lot of people are missing out on the pleasures of the comics.

Thinking about that... Comics don’t have a very good reputation in the UK, and so it seems interesting that you chose japanese comics to write a book about. What is there that Battler Britton didn’t offer you? (Battler Britton oli 70-lukulainen poikien korkkarisankari – toim. huom.)

PG: I was involved with an exhibition of manga. Manga of course does that here in Finland; it’s catching on very fast, it’s a phenomenon fueled by the interest in anime and the interest in japanese culture in general. And at the time I was looking for a chance to do a book – not necessarily about japanese comics; I would’ve had another book in mind with Peter. But the publisher came to us – it’s unusual, usually you have to try and find the publisher. But the publisher came to me because I was involved with this exhibition – it was called Zamanga - in which we turned the gallery into a manga shop that was with about 10 000 manga books. It wasn’t exhibiting the art, it was just the books. They were all donated by the publishers in Japan who just wanted to have a big display. And after that this publisher came along and said “We really wanted to find someone to do a book on manga. We know it’s going to be big.” That was in 2003, and the book came out in 2004.

You have been reading manga a fairly long time, and you have also extensive understading about the comics in UK and also in Europe and America. Can you say that there’s something in manga that’s particularly good or bad? Combined to bandes dessinées, for example, or graphic novels in general?

PG: Personally for me the thing that’s most exciting about manga is propably the fact that I’m constantly surprised by manga. And not just surprised by the story and the themes, but the storytelling techinques and the openness of the pages, and also the unexpectedness of how the stories turned out. Because after a while western comics –especially American comics, I suppose, more than anything – have gotten very clear-cut, good and bad… The good guys essentially win all the time. They may have the gray area between good and bad: they may have villains that are a little bit okay, they may have superheroes that have dark sides, but in the end it’s pretty clear-cut, there’s moral clarity. But there isn’t that kind of moral clarity, it seems, in a lot of manga. There isn’t the kind of predictable rote the story takes. There are of course clichés but may manga to me are surprising in that they can take any kind of direction, they are not following any kind of story paths that I’m familiar anyway.

Peter Stanbury: That’s because they don’t have any kind of Christian basis. They don’t have the same moral bodies.

PG: Yes! They don’t think of characters being all-good or all-bad, they don’t essentially look for a moral message. And that’s one of the facts that excites me. And also, as said the techinques are very interesting to me. We think we know how comics work: if you’ve read comics as long as I have, you kind of go “well, I know, this is how you get this across, this is how this scene can be conveyed”, but as you know, with manga there are several more pages and several panels to express things. And suddenly you realise: why would we be cramming stories in 20 or 50 pages when you could just let them decompress, and actually express a lot more? You realize what an amazing language comics is - an actually more amazing than I knew when growing up.

But this rises an interesting question: can then someone from Judeo-Christian background, raised with Judeo-Christian set of values, understand manga like the Japanese? We have a different cultural background… And what about the ages they have been directed to, the targeting group? I mean, we’re all old men rather than giggling young schoolgirls. Naturally there are a lot of giggling schoolgirls there who like it, but can you really understand it?

PG: We happen to be, yes… Umm, there are things we’ere going to miss, definitely. I mean, the phrase “lost in translation” of course is absolutely right. There are parts, mostly cultural things, that we’re going to miss. Fortunately some of the best manga do actually have, as you know, footnotes and explanations that help you appreciate some of the things that you’d just otherwise be oblivious to. But I think that it’s difficult in the same way that I think a Japanese person would have a hard time to understand our comics if they read Moomintroll or Superman or whatever.

But there are also things that are found in translation. There are actually things that I think… in a way a work doesn’t just belong in one culture, it moves between cultures. And it actually starts to take on a different meaning, a different… importance maybe, it’s receiving different ways from culture to culture. So I don’t see this is necessarily a fault; we understand it in our own way. In fact basically we can’t generalize about the reading of comics in general, because we each individually bring so much of our own baggage: our emotions and our responses. You might identify with one character, I might indentify with another, I might see one character in one way or another – the whole point about comics after all is that they are very interpretive, very active way of getting a story. They’re not like a movie, where it’s given to you and you just sit there and you are just basically getting very clear messages, they usually broadcast with big emotions on the screen, scores, soaring violin and special effects, and you are basically bludgeoned – you haven’t gotten any work, you just sit there and go “wow, I got all that.” But with comics you have to do a bit work. In a way comics are like sheet music, they are like pieces of music where you actually have to perform it, you have to bring it to life. So in that sense comics are a highly personal thing in the way we react to them.

Testi: mainitse joku muu mangakäsikirjoittajana uransa luonut kuin Kazuo Koike.
Knowing rather much about manga it’s rather obvious that you have noticed the good things in them, but there also has to be something bad. What might that be?

PG: I think what people think is possibly weak in manga – and they might have a point here – is that there isn’t enough of work put in and not enough use made of text. There is obviously to an extent a lot of dialogue, which is great, but one of the things that we’re going to see in the book is this kind of a hybridized version of the best of manga and the best of western comics.

I mean you don’t tend to get someone like Neil Gaiman writing Sandman, or like Alan Moore writing eloborate caption boxes, for example, to describe a mood or an atmosphere. Now manga can do some of that without captions, but there is a slight devaluing of text in manga. I’m talking in particular more about narrative text than spoken. And you could argue if it really is so bad that they’ve chosen to not make it a prominent path in most manga – I mean there are some who use it – and I think that’s where perhaps manga could learn from the west, actually. To develope the written side.

It may come from the simple fact that a lot of the people producing manga are writer-artists who do everything. You don’t get a lot of writers. I mean, if you look at American comics you got Neil Gaiman, Alan Moore, Grant Morrison, Warren Ellis… All these people who are word-orientated. And these things start as a script, with the word in the beginning, whereas in manga they get the beginning with the image, with the visual impact, and getting things across visually. So that will be one thing.

Maybe the other thing… obviously I still have to figure out – we still have to figure out, for the future book – some things, but we’re going to be looking at the other values in the Japanese society, which are not necessarily 100 % positive by any means. I mean, the role, the image and the perception of women in Japanese society and in manga, for example, and the way they are reflected in manga as sexual objects, are certainly questionable from our western point of view. That’s one example, I would say, that I would question.

But also, the images of violence and eroticism are usually why manga are criticised. I personally have no problem with all that being shown – I seems to me that comics need to be as free to express things as possible, as not everyone has to read the most shocking or explicit manga, but there should be room for those things to be done. Because I think that the Japanese have a more healthy attitude in one sense, they have no problem to understand that it’s just imagination, just lines on paper, and it doesn’t necessarily connect to the real world.

So it’s a case of that everything must be put on context. Both where it is shown and how it is represented.

PG: Yes. But I am trying to understand some of the more outrageous erotic material, because it isn’t actually arousing, it actually isn’t intended to turn you on. It may be intended to horrify you, disgust you – and in a way, this material is actually a challenge, it’s like a kind of contest, it’s almost like the TV programs where people have to sit in a bucket of worms or eat somethin horrible, or whatever – it’s kind of like “I’m going to write and draw something really nasty - can you take this? -sort of challenge, a one that’s not supposed to turn on. And that entreats me; the fact that comics can be used in such a way.

I would now like to turn the discussion towards the comics in United Kingdom. Lots of Finns are interested in about how manga is doing in the Europe in general and how popular manga is in United Kingdom and how it is doing, considering that you have a long tradition of a british comics as well.

PG: Well, in many ways it is a similar scenario of what’s happened here in Finland. We have a long tradition as you have, but the problem is that the publishers have fallen asleep. They haven’t innovated, and they have lost the audience – two audiences, both boys and especially girls. For a long time Britain had a fantastic tradition of girls’ comics, the equal of anything that’s been done in manga: very good, dark, exciting stories, often on quite serious subjects, just like shoujo manga.

I seem to remember that you’d have the so called Boy's Own Paper, but there was also the Girl's Own that had topics ranging anything from actors like Richard Burton to comics. On 1950’s and 60’s.

PG: That’s right, 50’s and 60’s and into to the 70’s. These magazines held on to about to the 80’s and even to 90’s. The last of the titles like Bunty and Girl and Pink lost their way - they were taken over - partly because girls wanted to grow up much quicker, they wanted to have pop stars and stories of sex and boyfriends and such, and the publishers were very slow and conservative and didn’t move with the times. And this is really why manga has been able to succeed all over the world and in America too, and in America after all girls only had Archie and Sabrina and not much else to read. And when manga came along with all these great emotional stories about friendship and school and boyfriends etc., it’s no wonder that it took off. It’s filling a need that people want, stories that relate to their lives.

Ernie Colonin A Girl Named Joey ilmestyi 70-luvulla amerikkalaisessa teini-idolilehti 16 SPECissä.
And as for manga in Britain… We are very much at the same point as you are. We’ve got publishers waking up – often actually not comics publishers but book publishers, who are putting manga in to the high street, and that’s a major crossover because up until now manga’s been kind of a secret thing that’s only available in comic shops, and many people around a country don’t have a comic shop around them, but now they can buy a manga series in the bookshop, and the events are getting bigger and bigger, just like here. The following is enormous.

I heard that the limit of 10 000 visitors in one day was broken at this con yesterday. So how big are the British cons then? Which conventions are the ones that Finnish fans should consider going to?

PG: Ten thousand? Right, right… There are annual conventions, things like AyaCon last year or AmeCon that was last weekend, which are out in the region, and their quite small because they tend to cost guite a lot: there may be 1000-1500 guests. There may be a fee of 20-30 pounds to get in, but why they do cost and why people go is that they have amazing screenings of anime. And the main program, all the cosplay and activities, is that they get to show fantastic, brand new anime, stuff that people are dying to see. And the one point little bit of missing here at Animecon is that there isn’t very much anime shown.

PS: The truth is that they are very expensive, I mean one episode can cost…

PG: Well they can be, yes… I think that some of these things are propably a little bit of dodgy, they show stuff that’s perhaps pirated or fansubbed, or this kind of thing. But that’s one level of a convention. The other ones are the one you reported at the latest Anime magazine, the London Expo, which of course is not just anime, its got film and TV and comics too. They’re very popular.

The other one that’s taking off is IMAF, the International Manga and Anime Festival that’s held in London. And like Animecon it’s free, which is fantastic, and unlike Animecon is that it’s got this amazing building that’s actually a county hall, right in the middle of London, next to Thames. It’s a huge building and they can take in as many people as they want, they have loads of free screenings of anime, they have workshops and signings, they’re doing cosplay the first time this year… and most important of all is that they have an international competition for original works. It’s for manga, original character design and anime – three categories – and the total price fund is 75 000 dollars, which is not to be sniffed at. And when this thing started three years ago, in 2004, the fan community was like “What is this? Is this for real? They’re going to steal our characters!” They couldn’t believe that this kind of money was being offered, and there was no trick.

The simple answer is that this building is now owned by a very wealthy Japanese businessman, who also of course loves manga. And within the building he set up an animation studio because he wanted to develop new characters, obviously finding talent from all over the world to develope new things. But it’s a great opportunity to people who are looking to start up. You should tell your readers to check it out, its imaf.co.uk, and it really is international and open to everyone.

I actually believe this, because there is a Japanese guy who wants to cosplay Char Aznable in space, and he has money to pay for it. With the pointy helmet and all. (Daisuke Enomoto reputti lopulta fyysisessä testissä – toim. huom.)

PG: In space? Wow, I hadn’t heard about that. Fantastic! (Nauraa)

Kati Kovács on tyypillinen suomalainen sarjakuvantekijä.
Now this your third time in Finland, and you’ve had a chance to get to know some of the Finnish comics. So how does the Finnish comic scene look like to you?

PG: I liked a lot of the small press and experimental makers like Glömp and the Napa people, and the other one, what’s it called… not Like, that’s a publisher, but in the same format as Glömp… um, anyway, anyway, there are a lot of very good new Finnish artists, not new to you, but to me since I’ve first come to Finland only three years ago. There’s Matti Hagelberg and Katja Tukiainen... Anyway, what they bring out is more like underground, alternative kind of comics which I think that Finland has really well – some of the best in Europe right now, fantastic artists – and fortunately some of these are published in english or have subtitles, so I can read them. And I think they’re very good.

And also I must say that I’m pleased to see that you have a newsstand presence for comics, and not just kids’ stuff but things like Modesty Blaise. At first I couldn’t believe it that you can go to a Finnish newsstand and find Modesty Blaise every month. Jet-Ace Logan reprints, Rick Random reprints (Korkejännityksiä - toim. huom.) – these are things that you just can’t buy in Britain on the newsstands.

PS: We haven’t had Jet-Ace Logan comics in Britain since about the 60’s, I think.

PG: And for you to have all these reprints sitting on the newsstands, it’s really “what’s that doing there?!” for me… and also you’ve still got Buster, which I think hasn’t ran in Britain for at least 10 years, if not 15 years. But the character’s still going here in Finland – it may not be a major comic, coming out maybe just monthly or bimonthly – but it’s kind of strange that this British character has survived.

I’ve also very keen to see that there are many people trying manga over here as well. But we’ve got to understand that it’s a learning curve, and people initially are going to be imitating manga on a simple, should we say obvious way, they’ll just pick the surface and the look of the characters, but as people get to read manga a bit more they’ll realize that it’s more than just characters that have big eyes and pointy chins and lots of hair. They have a bit much too manga in that. Then they’ll start to develop their own styles and stories and will get a truly natural form, a Finnish form of manga developing.

Of course the main question remains: you have to find more home-grown, original characters and artists that can build up your own industry. You need to have more albums and more graphic novels coming out, and liket that. But ideally one of the publishers, Egmont or something, will make more space for local talent so that you can have your own stars. Not necessarily manga.

As an example I could show this. Hokuto Manga is a competition held by Otava, one of the Finnish publishers, who is looking for this local talent.

PS: That’s very exciting, because it’s a very important thing. Because when Paul and I used to publish the Escape magazine in the 80’s, we found that when we put the young artists in the magazine for the first time they improved hugely. The first time we published their stuff they were very good, the second time they were excellent, and on the third time they were brilliant. And all because they were getting their work published and seen. And this is what Otava’s doing now I think: it’s encouraging people to go on on their own. It’s beyond getting the price, it’s also about getting your work seen and printed.

Jatkuu...

Vertailukohteita


Suomen skene notkuu liitoksistaan kahden lehden painosta, mutta englanniksi niitä on jo vuosikausien ajan ollut kahden käden sormilla laskettava määrä. Ongelma on ollut enemmänkin se, että niistä on ollut vaikeaa löytää mitään kunnollista - juuri siksi Anime News Network onkin ollut niitä kaikkia parempi.

Lähes kaikki ovat lukeneet Newtype USAa, ja kaikki sitä lukeneet tietävät sen olevan sisällöltään täysin kritiikitöntä puffaushöttöä - isoja aukeaman täyttäviä kuvia; mainoksista kelpaavia esittelyjä; Satsuki Igarashin "pakinoita" siitä, kuinka hänen on pakko käydä katsomassa kaupassa uusinta kodinelektroniikkaa vaikka ei olekaan aikeissa ostaa sellaista, kuinka hän pitää vanhasta Sony-läppäristään ja kuinka telkkarissa on viime aikoina ollut paljon Mac-mainoksia, eikö teistäkin? (Aina joskus hän saattaa sentään mainita jotain CLAMPiin liittyvää.) Tämä on tietystikin seurausta siitä, että suurin osa lehden materiaalista on suoraan peräisin Kadokawan julkaisemasta alkuperäisversiosta, ja Japanissa harrastelehdistön kritiikkitaso on järjestään olematon. (Se, että lehden jenkkiversiota julkaisee ADV ei tietenkään kauheasti auta asiaa.) Ainoa lukemisen arvoinen asia Newtypessa ovatkin itse asiassa Jonathan Clementsin neljännessivun kokoiset kolumnit, mutta niiden takia ei viitsisi tuhlata 90 dollaria vuodessa.

Muutkin englanninkieliset animelehdet ovat joko kustannusfirmojen pyörittämiä, fanzinetaustaisia tai ainakin (huonolla tavalla) kovasti sellaisia muistuttavia. Se ei sinällään ole paha asia, mutta se rajoittaa selkeästi myös niiden kritiikkiskaalaa - pahin kaikista on epäilemättä Anime Insider, jonka historiassa ei ole nähty vielä yhtään negatiivista arvostelua. Robotech-fanzinena 1987 aloittanut Protoculture Addicts taas on nykyään (kuitenkin edelleen fanzinemaisen hitaasti ilmestyvä) Anime News Networkin sisarjulkaisu, joten vaikka sen journalismi onkin laadukasta suurin osa siitä on yleensä nähty netissä jo paljon, paljon aiemmin. Brittiläinen NEO sisältää satunnaisia helmiä, mutta kunnollista journalismia siitäkään ei löydä. Vizin emoyhtiönsä Shogakukanin tuella vuonna 1992 perustama Animerica on nykyään ilmaisjakelulehti. Loput eivät ole edes mainitsemisen arvoisia.

Viime kesäkuussa Yhdysvaltojen animelehdistö sai kuitenkin merkittävän uuden jäsenen nimeltä Otaku USA. Ulkoasultaan se on paikoin aivan kamala, paikoin taas ajatuksia herättävän epäomaperäinen... kuulostaako tutulta?


Ja räikeyskisan voittaja on...

Tällä viikolla ilmestyneeseen kolmosnumeroon mennessä silmiä särkevistä neonväreistä on onneksi päästy jo eroon, ja sisältö on koko ajan ollutkin jotain aivan muuta. Sisällöntuottajien joukosta löytyvät Anime World Orderin tekijätiimin lisäksi mm. Jason Thompson, Shaenon K. Garrity ja Patrick Macias (joiden nimet teidän pitäisi tässä vaiheessa jo hyvinkin tunnistaa). Huomionarvoista on, että kaikki arvosteltu ei saa automaattisesti täysiä pisteitä. Lisäksi lehti pursuaa tällaisia siteerauskelpoisia helmiä:

"This joint is so loaded with sexuality that it put 90% of the otaku generation through puberty in an instant." (Joseph Luster Wicked Citystä Yoshiaki Kawajirin esittelyssä)

"Alucard simply can't be killed or even injured; his fighting style consists of 'don't bother to dodge while the other guy shoots/stabs/dismembers me, then reveal that I'M ONLY USING 20% OF MY FULL POWER, AND IT'S OVER NINE THOUSSSSSSSANDDDDDD!' " (Daryl Surat Hellsing Ultimaten kakkosvolumesta)

Hillitymmätkin tekstit - kuten nämä halloween-suosittelut - on kirjoitettu vetävästi ja omaperäisesti; lehden artikkelisisältöä kuvailisi varmaan parhaiten termi "esimerkillinen." Kymmenen dollarin hinta selittyy jokaisen numeron mukana tulevalla DVD:llä, jolta on toistaiseksi löytynyt kolmen uuden animesarjan ensimmäinen jakso. Sisällöltään lehti on laajaskaalainen ja julistaa olevansa suunnattu "otakuille", ei "animeharrastajille" - ja mehän kaikki tiedämme näiden termien eron.

On selvää, mistä Japan Pop on ottanut vaikutteita; sen ongelma on vain se, että niitä ei ole otettu tarpeeksi jotta lehdellä olisi selkeästi Animesta eroava linja. Suomen kirjoittajapohja on paitsi kapea myös hyvin erilainen kuin englanninkielisen alueen vastaava - ja se on itse asiassa sääli.

Viraalimarkkinointia

Kaikki muistanevat vielä Kadokawa USAn mainion viimevuotisen mainoskampanjan, jossa kiusattiin nörttejä tutkimaan nettisivun vuorokauden välein muuttuvia metatageja The Melancholy of Haruhi Suzumiyan lisenssin yksityiskohtien ja ennen kaikkea sen takana olevan julkaisijan nimen paljastamisen toivossa? Kukapa sen voisikaan unohtaa, Kekkohan kirjoitti siitä Animeen #17 kokonaisen pääkirjoituksenkin.

Haruhi Suzumiya on eittämättä saanut faniensa mielestä arvoistaan kohtelua Pohjois-Amerikassa. Ja vaikka kaikki eivät välttämättä puolta kiloa oheiskrääsää DVD:idensä kylkiäisinä haluaisikaan on sen R1-julkaisu sentään tuotantoarvoiltaan laadukas; Future Filmin ensi vuodelle lupaillulta suomitekstein varustetulta julkaisulta kannattaa tuskin odottaa mitään muuta kuin kansipaperit, todennäköisesti ruotsismeja viljelevän käännöksen ja bugaavan DVD:n. Snif.

Lucky Starin lisenssi-ilmoituksen kanssa ei kuitenkaan viitsitty kikkailla; Haruhin neljäs ja viimeinen DVD yksinkertaisesti sisälsi pääsiäismunana lyhyen, tekstitetyn pätkän Lucky Starin 16. jaksosta. Aivan niin, juuri sen kohtauksen.

Siinä sinulle tsuntsunia, bitch.
Aya Hiranon vaihtelua Haruhi-äänensä ja Konata-äänensä välillä voi vain ihailla.

Kyoto Animationin omalla menestystarinallaan tuulettaminen ärsytti tietysti monia jo silloin kun sarja oli uusi ja sitä ennenkin; jotkut eivät tarvitse siihen edes senkään vertaa syitä.

< Calzu> ja lucky star nyt on vaan tuubaa hah. pelkästään päähenkilön :3 riittää dissaukseen

Heidän ilokseen voi sanoa, että Lucky Starista ei varmasti tule lännessä muodostumaan samanlaista kammottavaa massailmiötä kuin edeltäjästään. John tiivisti syyt näppärästi pariin lauseeseen: Haruhi Suzumiya saa otakut nauramaan itselleen, Lucky Star taas nauramaan keskenään. Kaikkine popkulttuuriviitteineen sen dubbaaminen tulee olemaan lisäksi hyvin, hyvin syövä prosessi.

Mutta eipä sillä, että näillä asioilla täällä pohjan perukoilla olisi mitään merkitystä muutenkaan.

Vastakkainasettelun aika


Alkushokista on hiljalleen päästy, ja osapuolet ovat kaivautuneet asemiinsa. Kansan syvät rivit lienevät jo valinneet kantansa sen suhteen ketkä ovat hyviksiä ja ketkä pahiksia, mutta kenties voisimme karistaa hetkeksi puolueellisuuden ja ajatella asioita laajemmalta kannalta.

Tilanne on nyt peruuttamattomasti se, että lehtiä on yhden sijaan kaksi. Sen ei pitäisi olla ylitsepääsemätön ongelma tämän kokoiselle harrastajakunnalle, vaikka lehdet epäilemättä tulevatkin syömään toisiltaan lukijoita pyrkimällä molemmat olemaan kaikenkattavia ja samaa yleisöä palvelevia. Tilanne tuo mieleen Microsoftin ja Applen; toisella on puolellaan olemassaoleva asiakaskuntansa, toisella imagonsa. Monet ovat ilmoittaneet aikovansa vaihtaa Animen tilauksen Japan Popin tilaukseen, mutta tämä lienee vain äänekästä vähemmistöä - arviolta kaksi kolmasosaa Animen lukijoista kun rahoittanee lehtensä vanhempiensa rahoilla, ja vaihtaminen kalliimpaan lehteen ei välttämättä ole vaihtoehto läheskään kaikille.

Viime kädessä voittajia ovat harrastajat. Tällaisessa tilanteessa kiristyvä kilpailu tulee parantamaan molempien lehtien laatua; sarjakuvantekijät saavat useampia mahdollisuuksia saada töitään julkaistuiksi; uusia kirjoittajia tulee tarpeen synnyttyä kohoamaan esiin (tällä hetkellä Japan Pop maksaa karkeasti ottaen enemmän sarjakuvista kuin Anime ja Anime teksteistä kuin Japan Pop - mutta ei sillä että sillä erolla olisi maitokauppatasolla mitään konkreettista merkitystä); harrastajat saavat enemmän luettavaa ja päällekkäisistäkin aiheista useampia erilaisia mielipiteitä.

Loppuvuosi tulee määrittämään, miten tilanne tulee kehittymään; odotettavissa on uusia palstoja, uusia sisällöntuottajia, uudenlaisen sisällön hakemista. Eikä se loppujen lopuksi voi olla kuluttajien kannalta niin kauhean negatiivista, eihän?

Kiiltävää paperia ja Tekno-Kekko

Miten voittaa otakujen suosio? Otsikko esittelee kaksi esimerkkiä Japan Popin ässistä, mutta ne eivät ole läheskään koko totuus.

Tässä vaiheessa suunnilleen kaikki "tarkkaan valikoituun kohderyhmään" kuuluvat - eli tuhatkunta Animen vanhinta tilaajaa - lienevät jo saaneet uuden lehden kätösiinsä. Kemppi sanoi aikoinaan parhaan ja menestyksekkäimmän tavan saada jostain aikaan kohinaa olevan sen lanseeraaminen yllätyksenä, ja näin Japan Popin tapauksessa myös tehtiin: kaikkialla kuohuu hämmästys siitä mikäs tämä tällainen on, ja että onpa tyhmää julkaista lehteä joka on ihan kuin Anime-lehden kopio jos sitä viimeisintä numeroa ei lasketa. Mystistä.

Japan Popin on myös sanottu huokuvan kapina-asennetta. Tiedä häntä, mutta yksi asia ainakin on selvä: se ei ole tyytymässä Anime-lehden kilpailijan asemaan, vaan aikoo hyvin yksiselitteisesti jyrätä sen. Kaikki lehdessä on suunnattu ylittämään edeltäjänsä joka suhteessa, ja Animen saamasta kritiikista on myös otettu vaarin. Japan Pop ei ole esittämässä haastetta, vaan avointa sodanjulistusta.

Paperi ja liimasidonta ovat sellaiset ettei niistä varmasti valiteta; peli- ja musiikkiarvosteluja on - mutta vähän; skenejulkkiksia haastatellaan ja tapahtumista kerrotaan kävijän, ei järjestäjän näkökulmasta; arvostelut on pippuroitu info- ja triviabokseilla ja vaihtoehtoisilla mielipiteillä; keveimmät jutut on kerätty lehden alkupäähän ja asiapitoisimmat pakattu sen loppuun, ja loppuhuipennuksena toimii edelleen Kekon pakina. Monet tutut palstat ovat vain vaihtaneet nimeä - Mikrofonin takaa Seiyuu-nurkaksi (sic) ja Kotimaan katsaus Pohjantähden allaksi - mutta mukana on myös uudenlaista sisältöä, ja lehden laajaskaalaisuutta Animeen verrattuna alleviivataan joka käänteessä. Narullan mukanaoloa liputetaan kantta myöten.

Tuntuu itse asiassa varsin uskomattomalta, että näinkin laadukas lehti on voitu nikkaroida kasaan näin lyhyessä ajassa. Lähempää tarkastellen ihmeellisyyden takaa paljastuu kuitenkin ilmeisin: Animen entinen toimitus oli suunnitellut tekevänsä Roolipelaajat jo jonkin aikaa. Irtisanoutumisen tapahtuessa numeroa 22 oli valmiina peräti viiden sivun verran, mikä pakotti Animen uuden toimituksen turvautumaan lisenssisisältöön. Japan Popille eksklusiivinen materiaali taas on lehdessä vielä vähäistä, ja etenkin sivulauseettomasta pääkirjoituksesta paistaa läpi töksähtelevä hätäisyys.

Muuan neropatti tuli jo murjaisseeksi, ettei laadulla pärjää. Totuushan kuitenkin on, että ihmiset eivät maksa sellaisesta mikä heitä ei kiinnosta - ja jos yksi tuote on selvästi toista parempi, kuluttajien rajalliset varat ohjataan niistä laadukkaampaan. Toistaiseksi Animella on vielä muutama valttikortti, ja ne ovat sen olemassaoleva lukijakunta ja Japan Popin alkukangertelu (sen taitto on levotonta, ja violettihiuksinen kettutyttö särkee silmiä). On kuitenkin kyseenalaista, kuinka kauan se pystyy niitä hyödyntämään; molempien lehtien seuraavat numerot tulevat varsin todennäköisesti ratkaisemaan pelin. Toistaiseksi kommentit ovat kuitenkin olleet enimmäkseen uudelle lehdelle myönteisiä.

Kemppi arveli ostajien lompakkoäänestävän Animen suohon vuoden loppuun mennessä, mutta itse en uskaltaisi näin jyrkkää väitettä vielä esittää. Kävi niin tai näin on kuitenkin varmaa, että loppuvuodesta tulee hyvin mielenkiintoinen.