Tee mangaa: aukeamasommittelu

Sivusommittelu on monella aloittelevalla tekijällä tässä vaiheessa yleensä jo hyvin hanskassa. Mutta siinä missä sivusommittelu kulkee käsi kädessä katseenkuljetuksen kanssa on aukeamasommittelu asteen vaikeampi pala purtavaksi; se nimittäin linkittyy kiinteästi dramaturgiaan. Tässä vaiheessa alamme olla jo varsin syvällä sarjakuvakerronnan ytimessä.

Tomoko vietti viisi kuukautta kuulussa Kyoto Seikan yliopistossa Japanissa opiskellen mangan tekemistä ja saaden oppia mestareilta: esimerkiksi tällä sivulla hän oli ilmeisesti tehnyt mainitun alaruudun alun perin samanlaiseksi yleisperspektiivikuvaksi kuin sitä seuraavankin ruudun. Hänen kokemuksistaan voi lukea hänen suppeasta kirjoituksestaan Anime-lehdessä #4.

Hän ei kuitenkaan näytä tuoneen liiemmälti oppejaan mukanaan, sillä myös hänen myöhemmät työnsä ovat kuvakerronnaltaan hyvin epämangamaisia. Katsotaanpa Finnmanga 3:ssa julkaistua Kadonnutta Jalokiveä, jonka hän teki lopputyönään Turun Ammattikorkeakoulun taideakatemiasta.

Tyttö pysähtyy lammen partaalle lepäämään, kun yhtäkkiä lammesta nousee kappan pää - DUN DUN DUUN.

Tämä on siis yksi aukeama - mitä paljastuukaan seuraavalta? Kenties tytön näkökulmasta kuvattu, vajaan puolen sivun kokoinen esittelyruutu, jossa kappa nousee uhkaavasti lammesta ja näkyy kokovartalokuvassa?

...Eipä näemmä.

Otetaanpa sitten toimiva esimerkki, Death Notesta. (Lukusuunta oikealta vasemmalle.) L on juuri edellisessä luvussa onnistunut vetämään Lightia ensimmäisen kerran huulesta ja huijannut hänet paljastamaan asuinmaansa; tässä luvussa taas Light on onnistunut istuttamaan epäilyn ja henkilökohtaisen uhan siemenet jopa asiaa tutkivaan poliisiyksikköön.

Poliisit ovat lähtemässä pitkän päivän päätteeksi koteihinsa ja olemme seuranneet sydäntälämmittävää kohtausta, jossa Light auttaa pikkusiskoaan läksyissä samalla kun tuumii toisella aivopuoliskollaan tulevaa rikollistenmurhaus- ja poliisiltapakoilustrategiaansa. Sitten meille paljastuu, että...

...tapauksen tutkimuksia johtava poliisipäällikkö onkin Lightin isä. DUN DUN DUUN.

Huomatkaa ero. Paperilla julkaistavaksi suunniteltu sarjakuva ei ole kulmasta yhteen niitattu pino sivuja, joita selataan yksi kerrallaan: se on aukeamien jatkumo. Näin ollen Kadonnut Jalokivi ei toimi digitaalisen muotonsa ulkopuolella, kun yksi sivu ei enää muodostakaan yhtä "aukeamaa." (Ei sillä että se sisältäisi mitenkään erityisen hyvää aukeamadramatiikkaa sellaisenaankaan.)

Ja jos sarjakuva on suunniteltukin julkaistavaksi netissä, on sulaa turhuutta piirtää sen sivut pystyjen aanelosten muotoiseksi - toisinkin voi tehdä. Scott McCloudin ideat netin käytöstä sarjakuvien suhteen voivat olla vähän korkealentoisia ja nykyään vanhentuneitakin, mutta ainakin näiltä osin hän puhuu täyttä asiaa.

Toinen, hieman erilainen mutta samaa periaatetta hyödyntävä esimerkki: Amphin Hokuto Manga -työ Oni. (Nyt taas vasemmalta oikealle.) Salamurha-aikeissa oleva kunoichi on onnistunut soluttautumaan demonin kartanoon kyläläiseksi naamioituneena, mutta jää korttiensa paljastuttua alakynteen. Seuraa perinteinen pahismonologi...

...ja shokkipaljastus.

Huomatkaa myös sivuilta ulos vuotavien ruutujen käyttö. Etenkään shounenmangassa ne eivät koskaan vuoda aukeaman keskustaa kohti, ja Amph noudattaa tätä tapaa - se ei onnistuisi, jos hän ei olisi päättänyt jo kuvakäsikirjoitusvaiheessa alkaako sarjakuva oikealta vai vasemmalta sivulta.

En sano että japanilaisten esimerkkien seuraaminen olisi ainoa mahdollinen tapa tehdä sarjakuvaa - kannatan nouveau mangaa ja muuta vaikutteiden miksaamista täysillä - tai että nämäkään käytännöt olisivat ehdottomia (monesta mangasta ei nimenomaan tällaista aukeamasommittelua löydy, ja suuri osa ruudutukseen liberaalisti suhtautuvasta modernista shoujosta vuodattaa sivuja ja sivunpuolikkaita joka suuntaan). Mutta eivät ne ihan syyttä ole syntyneet: dramaattinen kerronta on dramaattista kerrontaa, ja lukijan vitutusta vähentää se että pokkarin liimauksia ei tarvitse hajottaa jotta kaikki puhekuplat saisi luettua...

Finnmangat 4 & 5

  
Finnmangan neljäs osa ilmestyi vuosi sitten heinäkuussa. Sen jälkeen vähämyyntiseksi osoittautunut julkaisu piti hiljaiseloa; seuraava numero ilmestyi vasta huhtikuussa eikä päässyt enää lehtipistejakeluun. Tässä välissä kustantajakin ehti vaihtua H-Townista Mimiko Mediaksi Tomokon ulosmarssittua yhdessä Anime-lehden vanhan toimituskunnan kanssa – hän kun haluaa edelleen “nähdä suomalaista harrastelijasarjakuvaa kunnoll a julkaistuna.”

Finnmangan menettäminen tuskin kuitenkaan liiemmälti surettaa H-Townia, sillä se ei merkittävyydestään huolimatta ole mitenkään kuluttajaystävällinen saati sitten lehtipistelevitykseen hyvin sopiva julkaisu. Se että Tomoko joutuu julkaisemaan sitä mitä ihmiset hänelle lähettävät ei tee sillisalaattikonseptista tasalaatuista, eikä parhaimmillaan puolen vuoden odotus numeroiden välillä ole omiaan koukuttamaan jatkosarjojen pariin. Siinä mielessä Finnmanga on kuitenkin säilynyt yllättävän hyvälaatuisena, vaikka nimekkäimmät tekijät ovatkin jo enimmäkseen siirtyneet isompiin ympyröihin ja tehneet tilaa uudemmille.

Nelososan vahvin tarina on sijoitettu sen alkuun: Sami Vitikaisen omaan fantasiamaailmaansa sijoittuva, hieman darkangelmaisia viboja herättävä Syntynyt legendaksi on kerrontateknisesti varsin laadukas useammastakin syystä. Ensinnäkin kunnioitettavasti 25-sivuinen tarina toimisi hyvin paitsi itsenäisenä novellina myös pitemmän sarjan aloituksena. Toisekseen tekijä on onnistunut sekoittamaan humoristisempia aineksia toimintaan ja vakavampiin elementteihin ilman että ne riitelisivät toistensa kanssa. Tämän lisäksi hän hallitsee dramaattisen sarjakuvakerronnan siluetteineen ja silmistä heijastumisineen ilman että ne tuntuvat itsetarkoitukselliselta kikkailuilta, hänen kuvakulmansa ovat dynaamisia ja perspektiivit toimivat.

Tarina toimii myös ulkoasunsa muilta osin. Jälki on hieman paljasta mutta kielii enemmänkin kokemuksen kuin taitojen puutteesta; rasteria on käytetty suhteellisen niukasti mutta merkityksellisesti parhaaseen shounenmangatyyliin; toiminta ja sen koreografiat ovat selkeitä ja liikkeenkuvaus enimmäkseen toimivaa. Toteututuksen ainoiksi miinuspuoliksi voisi laskea käsin ja koneella ladotun tekstin vuorottelun, ääniefektien suttuisuuden sekä katuojien ja paikoin ruutusommittelunkin aika pahan ahtauden. Tätä lukisi mielellään lisääkin, ja se on aika paljon sanottu.

Nelly Sääksjärven kierrätyskamaa oleva Ikävä kyllä on viiden pikkunäppärän stripin kokoelma kahdesta kissasta, joista toinen on masentunut ja toinen ei. Ulkoasultaan ne ovat Mewn tuttua laatua strippiformaattia varten yksinkertaistettuna, käsikirjoitukseltaan... no, eivät mitenkään ihmeellisiä. Niiden huumori perustuu enemmänkin länsimaiselle kuin japanilaiselle strippivitsiperinteelle – kerran käytetään jopa hiljaista toiseksi viimeistä ruutua – mikä ei tässä tapauksessa ole kovin huono asia. Sinällään stripeistä on kuitenkin vaikea löytää mitään sen kummempaa sanottavaa, sillä enin osa niistä ei yksinkertaisesti vain valitettavasti ole hauskoja.

Kaisa Voutilaisen Aliisan seikkailut on kokonaissuorituksena tämän numeron harmaata massaa. Ei sillä että tämä otakuistettu Liisa Ihmemaassa -tarina olisi suoranaisesti huono tai teknisesti kelvoton; enemmänkin tämä johtuu Finnmangan tason noususta. Aiemmissa numeroissa se olisi sijoittunut huomattavasti lähemmäs kärkipäätä, mutta tässä seurassa se himmenee omaan keskinkertaisuutensa.

Tarina kaivoon hyppäämällä kissatyttöjen, karaoken ja samuraiden sekaan päätyvästä otakutytöstä toimii pastissina, mutta ei yritäkään murtautua ulos sen kehyksistä. Tällaisenaan se on sympaattinen ja asiansa ajavilla piirtotaidoilla toteutettu pikku novelli, joka olisi hyötynyt paljon harmaasävyistä ja huomattavasti väljemmästä ruudutuksesta.

Laila Arvolan Valokuvaaja muodostaakin sitten julkaisun heikoimman lenkin. Tekijä hallitsee joitain sarjakuvakerronnan perusasioita, mutta hänen tekniset taitonsa eivät yllä niiden tasolle. Viivottimen käyttämättä jättäminen korostaa piirrosjäljen huteruutta, ja kun sarjakuva ei pääse loistamaan ulkoasullaan myös sen juonen surullinen epäomaperäisyys loistaa entistä pitemmälle; tarina sielut vievästä kamerasta ei sisällä tvistiä. Loppupisteiden käyttöä voisi suositella.

Anayte Delahayn ja Matti Spetsin Sulan ja Raudan huone on kaksiosainen, tyylikkäin harmaasävyin luonnosmaisten viivojen päälle tabletoitu BL-kertomus aatelismiehen suojatikseen ottamasta, rahvaaseen kuuluvasta nuoresta runoilijasta. Sen suurin kauneusvirhe on se että se sijoittuu vain geneeriseen ja tarkemmin määrittelemättömään 1800-luvun alun Ranskaan; esimerkiksi aloittaminen kaupunkimiljöökuvalla olisi pelastanut paljon. Näkökulman suppeus ja kuvakulmien pyöriminen vain päähenkilöiden ympärillä on romanttisessa tarinassa ymmärrettävää, mutta etenkin kakkospuoliskossa mukaan tulevat juonen koukerot olisivat hyötyneet kerronnallisesta lisäperspektiivistä.

Sarjakuva on kuitenkin taidokkaasti kirjoitettu, ja piirrosjäljen ajoittaisesta jäykkyydestä ja hieman turhankin kompressoidusta kerronnasta huolimatta se on varsin lupaava työnäyte.

Toni Kuusiston Wavesplitters jatkaa neljännessä Finnmangassa toisella osallaan, mutta on viitososassa tauolla. Juoni tuntuu keriytyvän auki edelleen tuskallisen hitaasti, mutta muuten meno on hyvin samanlaista kuin ensimmäisessäkin osassa; ulkoasu on yriteliästä mutta heittelehtivää, ja kirjoitus paitsi kielioppivirheistä myös rentoa kuin rautakanki. “Voi ei, käden ote ei irronnut.. En saanut kunnolla henkeä kun hän pusersi minua niin kovaa ja nyt tämä vetää minut pinnan alle” oikeuttaisi varmaan jo jonkinasteiseen vuoden seipäännielijä -palkintoon – ja voiko sarjakuvaa sanoa toimivaksi, jos repliikeissä joudutaan selittämään mitä kuvissa tapahtuu? Sekavahko kuvakerronta ei auta asiaa; sivu 79 kävisi malliesimerkiksi epäselvästä ruutujärjestyksestä.

Maura Mannisen, Iris Rönkön ja Maija Paavolan Koukussa!! pääsee tällä kertaa vasta alkamaan. Samalla senkin puutteet pääsevät lopulta kunnolla esiin: niukkataustainen ulkoasu ei ole niin silmiä miellyttävää kuin se voisi piirtäjän tyylin puitteissa olla, ja vaikka ykkösosasan sivusilmin vilkuilut ja kyräilyt toimivatkin hahmojen suhteiden ja tunnelmanluonnin rakennuskeinoina ne on ahdettu hieman liian ahtaalle jotta ne ehtisi kunnolla omaksua. Fontin vaihtaminen epäselvempään ei myöskään ollut mitenkään fiksu ratkaisu. Kirjoitus on kuitenkin luontevaa, ja vaikka kuvakerronta ei olekaan erityisen dynaamista juoni tuntuu toiseen osaan menessä etenevän lupaavasti.

Sunna Kitin Häiriö osana avointa järjestelmää on pitkälti samaa maata kuin tekijän Hokuto Manga -työkin: lupaavalla nimellä varustettu, sivumäärältään runsas ja ilmavasti ruudutettu sarjakuva, joka antaa ymmärtää tekijän tietävän sen tarinan taustoista huomattavasti enemmän kuin mitä viitsii lukijoilleen kertoa. Tämän työn positiiviseksi puoleksi sentään laskettaneen se, että se sentään tuntuu suuremman tarinakokonaisuuden osalta vaikkei sellainen ilmeisesti olekaan. Tekijän tyyli on siistiytynyt edelliseen työhön verraten etenkin tussauksen suhteen, ja rasterisävytyskin on mukavan siistiä ja perspektiiveja tukevaa. Tyyli heittelehtii kuitenkin välillä tunnelmaa tukemattomasti, hahmosuunnittelu on - edelleen - epäfunktionaalisen androgyyniä ja kielioppisääntöjä voisi kerrata.

Maija Lempiäisen Rajajoki edustaa puhtaaksi hiottua joskin ehkä hieman kliinistä viivatyöskentelyä, jota ei kuitenkaan voi dynamiikan puutteesta tai huonoista harmaasävyistä haukkua. Liikkeenkuvaus on esimerkillistä, joskin sivulla 34 vauhtiviivat ovat ehkä turhatkin. Juonta ei ole paljon, mutta käsikirjoitus ei ole hutiloitu – dialogi kertoo koko ajan jotain hahmoista, heidän suhteistaan ja taustoistaan. Tytön sukupuoli meinasi pariin otteeseen päästä hämäämään, joten kenties hahmosuunnittelun sen puolen selkeyteen panostaminen olisi hyväksi tälläkin tekijällä?

Eveliina Häkkisen Lorrainen Liljat on viitososan huterin lenkki, mutta ikäisensä tekemäksi kerrassaan mainio työ: monet perusasiat niin käsikirjoituksellisella kuin piirtotekniselläkin puolella ovat hyvin hallussa, eikä dialogikaan ole hullummasta päästä. Parannettavaa löytyisi etenkin taustojen käytön lisäämisestä, ja suorat tyylilliset lainat – kuten sivuilla 47 ja 52 – näyttäisivät toimivan näemmä pääsääntöisesti paremmin kuin omat viritelmät. Skannauksen sumuisuus on valitettava moka.

Myös Petra Nordlund on edistynyt huomattavasti Hokuto Mangan ajoista; Café Inspirationiin verrattuna Megamokan tyyli on hallitumpi, tussaus siistimpää ja kokonaisuus ylipäätään hallitumpi. Ulkoasun kruunaa viitseliäs ja pikkutarkka sävytys, jonka hyödyt ovat silminnähtävät kun edellistä työtä katsoo. Käsikirjoituksen kaksitasoinen huumori kohottaa tämän Finnmangan parhaaksi työksi, mutta jotkut kohdat ovat silti vielä viilaamisen arvoisia: sivusommittelun ahtaudesta on päästy eroon kohtuullisen hyvin eivätkä ruudut ole enää niin täyteen ahdettuja, mutta katuojia on edelleen käytetty vain silloin kun siltä tuntuu. Ruutujen reunat voisi piirtää paksummiksi, ja typografiaakin voisi vielä hioa: lihavointi toimii korostuksessa huomattavasti paremmin.

Tea Tauriaisen Kissatyttö Boing -stripit toimivat omalla anarkistisella tavallaan huomattvasti Ikävä kyllää paremmin. Näin pienestä annoksesta on hankala sanoa mitään varmaa, mutta ainakaan tekijä ei pelkää luoda kontrastia ilmeettömän söpöksi puleeratun tyylinsä ja vitsien aiheiden välille. Kolme ruutua on optimipituus pikkuhauskoille vitseille, ja tekijän kokemus strippiformaatista näkyy selvänä. Kokonaisuus toimii kuin Kawaii Not parhaimmillaan.

Finnmangan uudet tuulet

H-Town jaksoi jokunen päivä sitten lopultakin ilmoittaa Finnmangan tilaajille lopettavansa sen kustantamisen. Samalla Tomoko ilmoitti julkaisunsa siirtyvän Mimiko Median kustannettavaksi... yllätys yllätys.

Päätös on ymmärrettävä mutta riskaabeli. Kuinkahan paljon untuvikkofirmalla on ylimääräisiä varoja syydettäväksi Finnmangan kaltaiseen matalakatteiseen julkaisuun? Kädestä suuhun elämällä - toisin sanoen painamalla julkaisua vain niin paljon että sitä riittää tilaajille ja myytäväksi tapahtumiin - riski saadaan kyllä varmasti minimoitua varsin tehokkaasti, joten toivotaan parasta.

On kylläkin aika hupsua, että Mimikolla laitetaan edelleen lehtipistelevitykseen pääsemättömyys Rautakirjan syyksi... Henkilökohtaisesti en yksinkertaisesti voi uskoa, että jos kustantamon toimitusjohtaja - Petteri Moisio - on ennenkin toiminut vastaavankaltaisen lehtikustantamon toimitusjohtajana firmassa ei tiedettäisi kuinka paljon "aikaa" ja "byrokratiaa" Rautakirja vaatii. Eikö loisi vain sympaattisempaa vaikutelmaa, jos suoraan myönnettäisiin ettei kustantamolla yksinkertaisesti ole varaa painaa tätäkään julkaisua heti aluksi niin paljoa että se kelpaisi Rautakirjan levitykseen?

Anime-lehden uudet tuulet


Tarinan virallinen versio:

Uudeksi Anime-lehden päätoimittajaksi on valittu fil. yo. Juha Wakonen, 30. Hän seuraa työssään entistä päätoimittajaa Jari Lehtistä.

Pitkän linjan animeharrastaja Wakonen on toiminut vapaana toimittajana ja kirjoittanut moniin kotimaisiin julkaisuihin, mm. Aamulehteen, Sue-lehteen ja Pelaaja-lehteen. Hän on opiskellut mediatutkimusta ja journalistiikkaa Turun yliopistossa ja toiminut Helsingin avoimessa yliopistossa elokuvatutkimuksen opettajana.

Anime-lehden tekijäjoukkoihin liittyy samalla uusia alan asiantuntijoita, mm. mangatuntija, sarjakuvapiirtäjä Reima Mäkinen sekä kotimaisen fanijulkaisun Otakun päätoimittaja Petteri Uusitalo.

Anime-lehti on perustettu vuonna 2005 ja se ilmestyy 8 kertaa vuodessa.

Tarinan epävirallinen versio:

H-Town oli taloudellisissa vaikeuksissa yritettyään julkaista useampaa pelilehteä kuin mitä maan markkinoille mahtui - kustantamon aiempi tavoitehan oli olla vuoteen 2007 mennessä "Pohjoismaiden suurin pelilehtien julkaisija". Kaikessa hiljaisuudessa haudattu PCpelaaja-lehti ja muut kokeilut söivät rahaa, eikä esimerkiksi Anime-lehden avustajille maksettu kovin paljoa. Tai tarkemmin sanoen myös "toimittajiksi" nimitetyt toimituksen jäsenet saivat palkkionsa avustajaluonteisesti, juttukohtaisilla korvauksilla.

Tämän lisäksi kustantamon ja lehden välinen dialogi ei oikein pelannut. Animen vanha toimitus oli hyvin autonominen, ja informaatiokatkokset esimerkiksi sen suhteen keille ja kuinka paljon oli maksettava Finnmanga-palkkioita olivat tavallisia. Ennen pitkää myös Kekko leipiintyi päätoimittajuuteen jouduttuaan tekemään lopulta puolet jokaisesta lehdestä itse ja erosi.

Samaan aikaan osa H-Townin osakkaista oli tyytymättömiä siihen, ettei haluttua kasvua ollut tapahtunut, ja halusi pistää pillit pussiin lopullisesti. Kustantamo päätti keskittyä tuottaviin julkaisuihinsa, toisin sanoen Pelaajaan ja Animeen; liian vähän tuottavat Finnmanga ja Roolipelaaja saisivat mennä. Silloista toimitusjohtajaa Petteri Moisiota tämä ei miellyttänyt, joten hän lähti lätkimään ja vei Roolipelaajan mennessään. Finnmangan jatko on toistaiseksi epäselvä, mutta Tomokon mukaan hän aikoo ehdottomasti jatkaa sitä tavalla tai toisella.

Kaikki tämä yhdessä jo toukokuussa levottomia huhuja synnyttäneen Lassi Kurkijärven siirtymisen Pelaajan riveistä Sanoman leipiin sai aikaan sen, että Kekon lisäksi myös käytännössä koko Animen vanha toimitus irtisanoutui. Osa heistä teki myös varsin selväksi sen, että he eivät enää tämän kustantamon kanssa asioi.

Noin kuukautta myöhemmin sain virkaatekevältä päätoimittajalta sähköpostin, jossa haeskeltiin Animelle uutta toimitusta. Olin jo jonkin aikaa kuullut huhuja, joista joissakin oli puhuttu jopa konkurssista, joten tiesin varsin hyvin mitä vastata. Päätoimittajaksi tai muuhunkaan vastuutehtävään en alkanut pääasiallisesti siitä syystä, että tämän maan ainoa henkilö, joka osaisi tehdä Animen kaltaista lehteä on Kekko. Koen kuitenkin moraaliseksi velvollisuudekseni estää Suomen animelehdistön keskiarvon tippumista pakkasen puolelle, joten suostuin lehden taustalla toimivaksi "asiantuntijaksi". (Mikä ei tiedotteesta käy ilmi. Reimakaan ei ollut täysin tyytyväinen siihen, miten hänen roolinsa siinä ilmaistaan.)

H-Townin uusi toimitusjohtaja Harri Manninen on sitä mieltä, että Anime on jo riittävän vahva ja tunnettu julkaisu menestyäkseen, vaikka sen tekijät vaihtuisivatkin - mutta kuten hän itsekin myöntää on otakuyhteisön tiiviys hänestä poikkeuksellista. Pidän lisäksi hieman huolestuttavana sitä, että päätoimittajan lisäksi lehden uudesta toimituksesta ei ole vielä mitään tietoa... etenkin, kun hyvin suuri kokonaisprosentti kyvykkäistä ja mahdollisista henkilöistä kuului jo edelliseen toimitukseen.

Joka tapauksessa olen varsin skeptinen Anime-lehden tulevan tason suhteen. Se oli hyvä ja otakuystävällinen lehti pääasiassa Kekon juttujen vuoksi; jos hänet otetaan pois, mitä jää jäljelle? Palaamme asiaan, kun se on selvillä.