Tytöt, miehet ja himoavat katseet

Kazusa Takashima: Wild Rock

Siitä miksi naiset lukevat BL:ää on kirjoitettu paljon. Suurta osaa tästä tutkimuksesta kuitenkin värittää se perinteinen epämukavuus, joka länsimaisellä yhteiskunnalla on naisen seksuaalisuutta yleisesti ja miehen asettamista objektin asemaan erityisesti kohtaan - joten hupaisasti usein tullaan siihen johtopäätökseen, että yaoin miehet eivät ole miehiä lainkaan.

Tai kuten Shaenon K. Garrity asian esitti kirjoituksessaan Do we really need to spill this much ink over the question of whether girls like porn?:

Even before reading Boys’ Love, I was more than familiar with all the convoluted arguments explaining how the characters in BL aren’t “really” men, not even fantasy men. Because they look like women. Because they act like women. Because the seme/uke relationship is a coded heterosexual relationship, therefore BL is a coded heterosexual fantasy. Because the seme and uke are both kinda girly, therefore BL is a coded lesbian fantasy. Or a transsexual fantasy. Or an asexual fantasy. Or anything other than girls ogling boys.

Are the guys in BL really “feminine,” anyway, in either appearance or behavior? They’re definitely not macho, musclebound types, not by a long shot—if you’re looking for that, check out some bara manga—but “not a manly man’s man” doesn’t mean “woman” anywhere but in the minds of some men. I wish I could find an old interview I conducted with Donna Barr for PULP magazine, in which I asked her why women liked comics about “feminine” men. She responded that the traits coded as “feminine” in such characters—youthfulness, a slim figure, great hair and skin—are simply attractive traits.

Mutta vaikka pääsisikin tästä yli ja hyväksyisi sen että naisetkin voivat kuolata miehiä, jää jäljelle kysymys siitä miksi kuolaamisen kohteena on oltava nimenomaan miehiä miesten kanssa - mikäli siis jätetään huomiotta se universaali tosiasia, että kaksi on enemmän kuin yksi. Tähän tuskin voi ikinä antaa täysin tyhjentävää vastausta, mutta kolme (toisiaan poissulkematonta) yleisintä teoriaa ovat nämä:

1) Fanitytöt ovat usein mustasukkaisia bisheistään. Poistamalla romanttisesta yhtälöstä naishahmo ja korvaamalla se miehellä poistetaan myös tämä ongelma. Huomaa, että tämä teoria on vedenpitävä vain tähän suuntaan; yrittämällä selittää samalla mustasukkaisuudella naispuolisten lukijoiden viha päähenkilömiesten kyljessä kiehnääviä naishahmoja kohtaan (ns. Misa-Misa -syndrooma) jätetään monesti huomiotta se, että suurin osa shounensarjojen naishahmoista on yksinkertaisesti vain surkeasti kirjoitettuja. Tästä lisää myöhemmässä kirjoituksessa.

Lukevatkohan yaoinlukijat ikinä naisille suunnattua eroottista heteromangaa? Tästä olisi kiva nähdä jotain tilastoja. Piirtäjätkin ovat usein samoja kuin yaoipuolella, kuten Banana Nangoku tässä.

2) BL-fanit kokevat vetoa yaoissa esitetyn homosuhteen potentiaaliseen tasa-arvoisuuteen. Kaikkihan me tiedämme että yaoissa suhteet ovat kaukana tasa-arvoisesta, koska semet vievät ja uket vikisevät - mutta juju onkin siinä, että toisin kuin naiset joiden osana "kuuluukin" olla vikinäpuolella on uke aktiivisesti valinnut olevansa suhteen vastaanottava osapuoli, mikä tekee suhteen perusluonteesta erilaisen. Tämä ei sinällään kumoa sitä teoriaa, jonka mukaan seme-uke -jaottelu olisi olemassa jotta heteronaislukijalla olisi enemmän kiinnekohtia omaan epätasa-arvoiseen arkielämäänsä, mutta sitä voi käyttää täydentämään sitä.

Fumi Yoshinaga esittää asian Flower of Lifessä näin:

3) BL-fanit uskovat samaa sukupuolta olevan pariskunnan pääsevän syvempään yhteisymmärrykseen ja sielujen harmoniaan kuin heteroparin, ja kokevat viehätystä tätä ideaalia kohtaan.

On kenties parempi jättää spekuloimatta sitä, miten paljon tällä on mahdollisesti tekemistä sen kanssa että moni BL-fani on katkera neitsyt jonka omat sosiaaliset taidot ovat keskivertoa huonommat. Toisaalta, nekin BL-fanit jotka eivät sellaisia ole todennäköisesti elävät perinteisen japanilaisessa epätasa-arvoisessa parisuhteessa, joten fantasiat ymmärtävästä puolisosta saattavat tuntua houkuttelevilta.

Tätä kolmatta teoriaa voi käyttää pohjana teorialle siitä, mistä syystä miehet taas puolestaan lukevat yuria. Jos oletetaan että naiset saavat homoseksuaalisesta eskapismiviihteestään annoksen jotain mitä he eivät omassa arkielämässään saa - mahdollisuutta tasa-arvoon, yhteisymmärrystä, syvää tunnesidettä - saavat miehet kenties omasta vastineestaan samaa.

Kenties kyseessä on moen suosion nousuun kytköksissä olevasta ilmiöstä. Riippumatta siitä onko mies katkera komeronyymi vai naisia pyörittelevä alfanyymi saattaa suorituskeskeinen deittailukulttuuri lahjoineen ja liehittelyrituaaleineen ahdistaa, ja viihde jossa naiset eivät ole miesten rahojen ja menestyksen perässä juoksevia hutsuja voi tuntua lohdulliselta.

Moe tarjoaa paon arkielämästä riippumatta siitä, koostuuko tuo elämä IT-duunista ja sotkuisesta yksiöstä vai rahasta, autoista ja naisista - ja moeyuri (vasemmassa alanurkassa) puolestaan tarjoaa fantasian parisuhteesta, jossa arvot ovat puhtaampia, viattomampia ja vähemmän materiaalisia. Eivät tietenkään välttämättä suorastaan siveämpiä, mutta samaan tapaan kuin BL:n tasa-arvon tapauksessa siihenkin on potentiaalinen mahdollisuus - toisin kuin jos yhtälössä olisi mukana mieshahmo, joka jo pelkällä olemuksellaan poistaisi kyseisen option.

Lisäksi huomionarvoista on, että vaikka vähemmän realistisessakin yurissa monesti esitetään tyttöjenväliset tunteet johtuvaksi lesbouden sijaan "vaiheesta" johtaa suhteen olemassaoleminen yleisen suorituskeskeisen deittailukulttuurin ulkopuolella kuitenkin myös siihen, että "tosirakkauden" konsepti on huomattavan elinkelpoisempi kuin vaikkapa realistisissa heterosarjoissa. Sama pätee yaoin suhteen - jopa vielä enemmän, koska konseptia poikienvälisistä tunteista ohimenevänä vaiheena ei ole olemassa.

Peko: Sono Hanabira ni Kuchizuke wo

Luonnollisesti suurin osa teorioista lentää suoraan romukoppaan mikäli halutaan puhua länsimaisista faneista, jotka elävät täysin erilaisessa kulttuuriympäristössä - täällä suurin houkutteleva voima on kenties vastaavan viihteen lähes täydellinen puute. Ja japanilaisistakin faneista tämä tietysti pätee vain osaan, puhuttiinpa sitten kummasta kuluttajakunnasta vain - joten kenties kaikki tämä on aivan yhtä turhan ylimonimutkaistavaa psykologiarunkkausta kuin alussa mainitsemani yaoitutkimukset?

Varmasti suuri osa kuluttajista ei tarvitse sen kummempia syitä kuin sen alussa mainitun faktan, että kaksi on enemmän kuin yksi.

Neko on yuria ja tarkoittaa ukea

Yuri elää nousukauttaan.

Tai kenties pitäisi sanoa, että siitä on tullut valtavirtaa. Melkein joka toisessa vähänkään otakummassa sarjassa vihjaillaan tyttöjen välisellä ystävyydellä, ja kiintiölesbohahmoja tuntuu löytyvän vielä tiheämmästä - Railgunista Hidamari Sketchiin, Koihime Musousta Bakemonogatariin. Ja lisää on tulossa.

Tässä sinällään ei ole toki mitään uutta. Fanservice on fanserviceä, ja poikien sarjojen kylpykohtauksissa pienirintaiset tytöt ovat kourineet isorintaisia tyttöjä yhtä kauan kuin niitä on ollut olemassa. (Kylpykohtauksia, siis.) Ero on enemmänkin siinä miten näihin elementteihin nykyään suhtaudutaan - ne ovat nykyään kaikenkattava standardi, jotka otetaan rakenteellisesti huomioon muuta sarjaa suunniteltaessa. Käytännössä tämä tarkoittaa huolehtimista siitä että mikään ei ole ristiriidassa niiden kanssa, niin että ne fanit jotka haluavat kuvitella omiaan saavat antaa mielikuvituksensa lentää minkään häiritsemättä. Tämä on nykyään niin vakiintunut käytäntö, että siitä poikkeaminen jopa herättää huomiota.

Tyttöjen seksuaalisen mielenkiinnon kohteena oleva mies moesarjassa! Ja vielä karvainen sellainen! Lucky Star uskalsi vain kiusoitella tällä ajatuksella, ja palasi sitten turvallisen platoniseen status quoon...

Toisin sanoen yuriaimai on juurtunut seineniin jäädäkseen, samaan tapaan kuin yaoiaimaista tuli shounenmangan vakio-ominaisuus 90-luvulla. Syyttävä sormi kohdistunee valtavan ja monikirjoisen fanikunnan saaneeseen Maria-sama ga Miteruun, joka pseudolesboilla koulutytöillään päätyi sellaiseksi aimaiyurin klassikkoteokseksi, etteivät edes skanlaatiokääntäjät näe enää tarpeelliseksi merkitä marginaaleihin selityksiä kun jossain sarjassa puhutaan soeureista ja yamayurikaista.

Jopa Legend of Koizumiin on eksynyt mausteeksi yuriaimaita. Huomatkaa miten poikien/miesten mainstreamsarjoissa yurihahmot ovat aina korostetun feminiinisiä, tyttöjen/naisten mainstreamsarjoissa puolestaan korostetun maskuliinisia...

Mutta kaikkihan tietävät että aimai on vain pitkälle kehittynyt laskelmoivan fanservicen muoto, eikä se tee sarjasta yurisarjaa yhtään sen enempää kuin Naruton ja Sasuken vahinkopusu tekee Narutosta yaoisarjaa. Joten onko tämä nyt sitten yuria vai ei?

Vastaus on monisyinen, koska yuri ei ole koskaan ollut varsinaisesti genre samaan tapaan kuin BL. Sanojen "yuri" ja "girls' love" alle on niputettu vuosikymmenien saatossa suunnilleen kaikille mahdollisille kohdeyleisöille niputettuja sarjoja: 70-luvun traagisia rakkaustarinoita, 90-luvun lopulla Mist-lehdessä julkaistuja eskapistisia kotirouvafantasioita ja nykyseinenin kaappi- ja parisuhdedraamoja - puhumattakaan niistä sarjoista joissa on "yurihahmoja", kuten ne shoujosarjat joissa on se yksi coolia oneechania ihkuttava tyttö, ja ne shounensarjat joissa on se yksi naisille flirttaileva cool oneechan. Ainoa yhdistävä tekijä ovat siis tyttötyttöteemat. BL sen sijaan on koko olemassaolonsa ajan ollut suunnattu pari-kolmikymppisille heteronaisille, eikä sitä ole koskaan yritettykään edes mainita samassa lauseessa homomiesten karvaisista äijistä kertovan pornomangan kanssa. (Lukuunottamatta kirjakauppoja, joilla on tapana lajitella ne samaan hyllyyn.)

Koska niin teosten painotukset kuin ihmisten käyttämät määritelmätkin vaihtelevat on hyvin tapauskohtaista mikä sarja sitten on "kunnon" yuria ja mikä vain aimailla ratsastamista. Se on kuitenkin varmaa, että valtavirtaistumisen myötä yuria julkaistaan nyt enemmän kuin koskaan - ja sen mukana myös parhaita yurisarjoja aikoihin.

Yuri Himen lukijajakauma lehden alkuajoilta ennen Yuri Hime S:n perustamista.

Mangan puolella yurilehtiä on nykyään muitakin kuin vain alan veteraanilehti Comic Yuri Hime - Ichijinsha on jo erinäisiä vuosia julkaissut myös sen enemmän miespuoliselle yleisölle suunnattua Comic Yuri Hime S:ää, ja viime vuonna lehtihyllyihin ilmestyivät myös Hobunshan Tsubomi, Bunendon Comic Lily ja Cosmic Publishingin Yuri Shoujo. Näiden julkaisujen puolella kilpailu on kuitenkin kovaa ja osaavat tekijät jo muutenkin työkuoleman partaalla (mikä on huhujen mukaan pääsyy siihen miksi Ichijinsha perusti toisen lehden eikä vain kasvattanut Yuri Himen ilmestymistiheyttä sen nykyisestä neljästä numerosta vuodessa), joten itse asiassa parhaat helmet löytyvät ihan muualta kuin yurikeskeisistä julkaisuista.

Esimerkiksi lempiyurisarjoistani ainoastaan Tokimeki Monoke Jogakuen - josta Kaino kirjoitti ylistävin sanoin jokunen viikko sitten - ilmestyy Yuri Himessä; esimerkiksi Girl Friends ja Sasameki Koto puolestaan ilmestyvät Comic High!:ssa ja Comic Alivessa, jotka ovat molemmat moeseinenlehtiä. Teemoiltaan ja kerronnaltaan todennäköisesti aikuisin tällä hetkellä ilmestyvä yurisarja, Haru Akiyaman Octave, puolestaan ilmestyy niin ikään seinenlehti Afternoonissa (johon minulla on intiimimpi suhde kuin todennäköisesti olisi tervettä).

Afternoon - elämäni valo, kupeitteni tuli.

Toki suosionnousu näkyy animen puolellakin myös muuna kuin aimaina.

Jokunen kuukausi sitten vihjailtiin Yuri Hime S:n suosituimman sarjan Yuruyurin animesovituksella, vaikka sen yuripitoisuudesta voidaankin olla montaa mieltä... Koko sarja olisi nimittäin käytännössä K-ON!in valokopio, mikäli sen bändiaspektin riisuisi pois ja jos Tsumugi olisi itse sarjassakin samanlainen yurihiiri kuin mitä fandom on hänestä tehnyt niiden parin kohtauksen ansiosta. Sarjaa on kuitenkin toisinaan näkynyt jopa Taiyoshan viikottaisen myyntilukulistan kärkikymmenikössä, joten kenties juuri tällainen humoristinen ja epämääräinen diipadaapailu sitten tosiaan vetoaa suuriin otakumassoihin? (Mitä niillä on rehellisiä tyttöromansseja vastaan, gnngnn...)

Mutta ihan suoraselkäistä yuriakin on toki luvassa! Lupaavimmalta vaikuttaa tällä hetkellä Sono hanabira ni kuchizuke wo -yurierogesarjan tuleva animesovitus, joka julkistettiin viime kesän Comiketissa ja josta Ichjinishan Charamel-lehti julkaisi joulukuussa joitain tuotantoluonnoksia. Tarkemmin sanottuna animeksi sovitetaan sarjan kolmas osa, joka kertoo alhaalla olevista kuvista keskimmäisen pariskunnasta, Reosta ja Maista. Se että tuotantotiimi on ohjaajaa myöten sama kuin Strawberry Panicilla saattaa aiheuttaa joissain suunnissa silmienpyörityksiä, mutta ainakin japanilaiset fanit tuntuvat olevan huojentuneita siinä ettei hommaa annettu Shoujo Sectin animesovituksesta vastanneelle Amarcordille...

Peko on bishoujopiirtäjien jumala. (Hän kuvittaa myös Mayoi Neko Overrunin alkuperäisranobeja, jos tyyli näyttää tutulta.)

Yhteistä kaikille tämän vuosituhannen yurisarjoille on kuitenkin se, että sanaa "lesbo" ei käytetä.

Seksuaali-identiteettiä ja sen seurauksia pähkäillään ja vatvotaan monissakin sarjoissa - Sasameki Koto etunenässä - ja joissain jopa yhteiskunnallisia asioita (mieleen tulee ainakin Nagi Yoshizakin ja Aya Sasakin For you, my beloved, jossa koulutyttöfantasioiden sijaan käsitellään raa'an realistisesti vastustavia vanhempia ja kuiskuttelevia työkavereita), mutta itse sana on lähes kokonaan pannassa. Sen sijaan käytetään vain armeijallista kiertoilmauksia, yleisimpänä "sellainen." En tiedä onko kyse pelkästä tekijöiden mielenkiinnonpuutteesta näiden aiheiden suhteen vaiko tietoisesta rajauksesta fantasian ylläpitämiseksi, mutta veikkaan jälkimmäistä. Mitä yaoistakin tulisi, jos sen hahmot muuttuisivat liian realistisiksi ja alkaisivat identifioida itsensä sattumalta mieheen rakastuneen heteron sijaan homoiksi? Kasuaalimpi osa lukijoista tuskin ainakaan tykkäisi.

Tästä eivät tietenkään kaikki yurinlukijat pidä - etenkään skenen tunnetuin bloggaaja Erica Friedman, joka vanhan koulukunnan barrikadilesbona muistaa usein mainita kannattavansa "naisten naisille" tekemää yuria. Hänellä on toki siihen oikeus, ja koska yuri ei ole genre sellaista toki löytyykin - mutta minua se muistuttaa toissapostauksen vertauksesta italialaisista elokuvista ja spaghettiwesterneistä.

Tämä myös kannattaa muistaa, kun lukee hänen mielipiteitään ja suosituksiaan. Hänellä ei esimerkiksi ole erityisen mairittelevä käsitys miespuolisten yurinlukijoiden mausta, mikä näkyy esimerkiksi tässä ja tässä postauksessa melko selvästi. Epämääräisyyden rajalla keikkuvia tunnelmapaloja ja puhdasta pornoa hän ei ymmärrä ollenkaan. Hän jopa pisteyttää jokaisen arvostelemansa teoksen paitsi taiteen, juonen, hahmojen ja yuripitoisuuden myös "luuserifanipoikuuden" suhteen - arvo, joka mikä ilmeisimmin määräytyy hänen mielestään teoksen pantsu-, meido- ja kissankorvapitoisuuden perusteella.

Milk Morinagan ja Akiko Morishiman mangat ovat varsin leimallisesti moeseineniä, vaikka meidot ja kissankorvat puuttuvatkin. (Huomatkaa seksuaali-identiteettikysymyksen käsittelyn tietoinen välttely.)

Fanipoikana mielipiteeni on tietysti puolueellinen, mutta itse väittäisin edelleen populismin olevan aina hyvästä tiettyyn rajaan asti. Keveys on mille tahansa genrelle hyväksi jos se haluaa nostaa suosiotaan, kuten jo Otakun 2/2007 Strawberry Shake Sweet -arvostelussa arvelin, eikä yuri tee tästä poikkeusta vaikkei se yhtenäinen genre olekaan. Tai sanotaanko näin - Sachiko Takeuchin omaelämäkerrallinen Honey & Honey on loistava, hauska ja opettavainenkin manga, mutta en helvetissä haluaisi kaiken yurin olevan sen kaltaista esseemangaa. Saati sitten Sae Amamiyan Plican kaltaista - se tekisi siitä amerikkalaisten lesbonaisten piirtämän undergroundsarjakuvan kaltaista, joka pahimmillaan on yhtä pahaa huttua kuin suomalaiset sarjakuvablogit. Hrr.

(Suuri osa moeyurimangakoista on muuten naisia; mm. Milk Morinaga, Akiko Morishima ja Natsuneko. Sinälläänhän tämä ei ole niin kummallista, kun muistaa kuinka paljon moe on velkaa shoujomangan perinnölle. Kiinnostavaa kyllä he kaikki tuntuvat myös kuvaavan itseään laiskoiksi nörteiksi.)

Mutta keveyttä ja raskautta on toki monenlaista, eikä raskauskaan aina tarkoita realistisuutta - kenties minun olisi pitänyt alun perinkin puhua viihdearvosta eikä keveydestä. Huhu kertoo että Kodanshan Morning 2:sta pihallepotkittu ja jokin aika sitten Shogakukanin Ikkiin siirtynyt Ching Nakamuran Gunjo olisi vakavan yurin ystäville vieläkin parempaa shittiä kuin Octave - mutta koska sitä ei tietenkään ole skannattu joudun odottamaan eBay-paketin saapumista ennen kuin osaan sanoa siitä sen tarkemmin. Se kertoo kahdesta murhan vuoksi karkumatkalla olevasta naisesta jotka meinaavat melkein joka luvussa tappaa joko itsensä tai toisensa, joten odotukset ovat joka tapauksessa korkeat...

Ei-cossaajat, cosplaytapahtumien maanvaiva

Ei aprillipilaa tällä kertaa, valitan. Mutta sen sijaan jotain, joka voisi hyvin olla.

Tämä tammikuusta asti jatkunut ketju nimittäin (osittaisena kopiona täällä, jos satut lukemaan tätä yhdeksän jälkeen), joka nousi pinnalle jälleen Tampere Kupliin jälkipyykeissä. Kyseisen festivaalin jälkeen kuumaksi puheenaiheeksi on noussut nuoremman polven conikäyttäytyminen, joka on viime aikoina yltynyt huomattavasti pahemmaksi kuin se vielä viime vuonna oli - ja joka kyllä minustakin on hiton paljon tärkeämpi asia käsiteltäväksi kuin joku hiton "conikiusaaminen."

Tuumin edelleen: kuinkahan kauan tapahtumia jaksetaan järjestää hyvä hyvyyttään, jos niiden kävijäkunta ajattelee näin? Epäilemättä sellaisiakin järjestäjiä löytyy. Vaan kuinka paljon, ja kuinka pitkään...?

Kenties pitäisikin kysyä "kuinka kauan tapahtumia jaksetaan järjestää tällaisille kävijöille."

Mutta ajatellaanpa tuota ensimmäisen linkin takaa löytyvää ketjua nyt objektiivisesti. Ylläoleva postaus tiivistää sen aloituksen takana olevan ajatuksen varsin tehokkaasti olennaisimpaan, ja on sitäkin merkityksellisempi kun se on conissa koskaan käymättömän ihmisen kirjoittama.

Mietitään hetki mitä Tiituli83 kirjoituksellaan tarkoittaa. Hänestä ei ole ihmeellistä niinkään se, että jotkut tulevat tapahtumiin ilman cosplaypukua - vaan se, että tapahtumiin tulee myös ihmisiä jotka eivät hänen nähdäkseen ole animesta kiinnostuneita, vaan tulevat vain "seisoskelemaan" ja "viemään tilaa". Mutta mistä hän sen tietää? Ei kai animesta kiinnostuneisuus näy ulospäin?

Ketjun seuraavalla sivulla hän selventää ajatuksiaan: hänestä cossaaminen ja animesta kiinnostuneisuus yksinkertaisesti kulkevat niin käsi kädessä, että on vaikea kuvitella kenenkään ei-cossaavan olevan kiinnostunut animesta - ja että tokihan kaikki animesta kiinnostuneet cossaavat. Hänen mielestään nämä pukeutumattomat ovat paikalla vain seisoskelemassa, koska mikään puheohjelman (tai ylipäätään tapahtuman muun sisällön kuin cosplayn) kaltainen asia syynä tulla coniin ei ole käynyt hänellä mielessäkään - koska conit eivät tarjoa muuta järjellistä sisältöä kuin cosplayta ja niistä ei ulospäin muuta näykään, koska jopa tapahtumissa toistaiseksi käymättömillä on sellainen käsitys. (Jotkut jopa luulevat cosplayn olevan pakollista.) Kyse on kannanotosta coneissa muuten vain hengaavia vastaan; ainoa ero on, että hän käsittää "muuten vain hengaamisen" täysin eri tavalla kuin asian toinen osapuoli.

Kyse on siis vain erilaisesta maailmankuvasta - maailmankuvasta, joka valitettavan monelle on päässyt syntymään (tai jota on jopa puolivahingossa luotu...) ja jonka mukaan "anime" tarkoittaa lähinnä pukuilua ja yaoita. En taaskaan viitsi osoitella sormella ketään tiettyä henkilöä, mutta kenties tämä antaa vähän ajattelemisen aihetta itse kullekin.

Ironistahan kuitenkin on, että suuri osa näistäkin ihmisistä olisi hyvinkin potentiaalisia tapauksia kiinnostumaan myös animen itsensä harrastamisesta; heitä ei kannata lähteä rajaamaan tapahtumista ulos ikärajoilla tai vastaavilla, koska silloin päätyisimme taas kerran sadan hengen tukahtuneeseen nörttipiiriin. Sen sijaan heille tarjottujen esimerkkien animen harrastamisesta tulisi olla positiivisia - eikä pelkästään luentoja animen ja mangan kliseistä, siitä miten 95 % animesta on paskaa tai muusta vastaavasta.

Ja tämä on loppujen lopuksi Desuconin ja Kehittyvien conien Suomi ry:n tärkein tarkoitus: pelastaa animen ja mangan harrastaminen Suomessa.

USA:n ja Ranskan mangamarkkinat

Kun jopa yaoinkustantajat joutuvat miettimään julkaisupäätöksiään kahdesti tiedät, että jotain on vialla. (Kuvassa legendan maineen saavuttanut "RED HOT YOWEE" -mies.)

Yhdysvaltain mangamarkkinat törmäsivät lasikattoonsa alkuvuodesta 2005, kuten monet varmasti vielä muistavat - samoihin aikoihin kuin One Piecestä oli tulossa Suomen neljäs markettimanga. Manhwasarjojen julkaisuja lopetettiin kuin seinään, ja suosittujen sarjojen tekijöiden vähemmän suositut teokset jäivät lisensoimatta. Kuluneet kolme flippaamattoman pokkarimangan vuotta olivat olleet ylikuumentuneen kasvun aikaa, ja kustantajat - etenkin trendin aloittanut Tokypop - maksoivat siitä karvaan hinnan tungettuaan markkinat liian täyteen tavaraa jolle ei ollut riittävästi ostajia.

Mutta sen yli päästiin. Del Rey oli debytoinut juuri edellisenä vuonna (tuoden emoyhtiönsä Random Housen massan voimin mangan suomalaisiinkin kirjakauppoihin), ja järkevien bisnesvalintojen tekijät menestyivät. Ennen pitkää manhwasarjojakin - noita mangabisneksen kanarialintuja - alkoi jälleen näkyä. Mutta sitten saapui vuosi 2008, ja pahaenteiset merkit ilmestyivät jo ennen varsinaisen laman puhkeamista. Pikkukustantamoja alkoi kaatuilla; jopa yaoikustantajia, ja se jos mikä on hälyttävä merkki.

Pohjois-Amerikan mangamarkkinat eivät ole lainkaan niin pahassa jamassa kuin sen animemarkkinat: yhtään suurta kustantajaa ei ole kaatunut, kuten Geneonille kävi. Hätää kärsimässä ovat lähinnä pienet kustantamot ja typeriä julkaisupäätöksiä tekevät sellaiset - toisin sanoen Tokyopop maailmanmangoineen, ja sekin näyttäisi olevan hiljalleen pääsemässä jaloilleen. Toisin sanoen ollaan edelleen vuonna 2005 alkaneella tasanteella; markkinat eivät kasva, mutta eivät kutistukaan.

Sillä välin Euroopan mangakulttuurin kakkosmaassa Ranskassa tilanne on aika lailla samantapainen. Du9-sivuston Xavier Guilbert analysoi maan sarjakuvamarkkinoita tähän tapaan:

Ranskalaisen sarjakuvan myyntimäärät ovat tasaisessa ja melko dramaattisessa laskussa, kuten edellisestä taulukosta näkee. Asiaan vaikuttavat monet syyt; perinteisessä sarjakuvamaassa kotimaisia sarjakuvia ovat lukeneet myös monet nuoret ihmiset - paljon suuremmassa määrin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa - joten mangan tultua mukaan kuvioihin se on jossain määrin jopa syönyt kotimaisilta sarjakuvilta lukijoita, toisin kuin Yhdysvalloissa joissa lukijakunnat ovat täysin erit ja mangan suosio on vain edistänyt muidenkin sarjakuvien tilannetta (ks. How Manga Conquered the U.S.). Osansa on ihmisten kulutustottumusten muutoksella, oma pieni osansa laman esikaiuillakin.

Mangamarkkinoillakaan ei mene erityisen aurinkoisesti. Kustantajien mukaan manga on yksi niistä harvoista segmenteistä jotka jatkavat edelleen kasvuaan - mutta se kuinka suurta tämä kasvu on on kokonaan toinen asia.

Kuten edellisestä diagrammista näkee manga käsitti Ranskassa vuonna 2008 sarjakuvien julkaisuista kappalemäärien suhteen 37 %, rahallisesti 26 %. Kasvu on hiljentynyt viime vuosina, noin vuodesta 2006 eteenpäin. Koska julkaisumäärien reaktiot myyntimääriin näkyvät tilastoissa vuoden viipeellä voidaan olettaa, että tasanteelle tultiin myynnin suhteen samaan aikaan kuin Yhdysvalloissakin - vuonna 2005. Sen kasvu on lähes pysähtynyt jopa Naruton suhteen; uusia lukijoita ei tunnu enää juurikaan tulevan.

Markkinat kasvavat edelleen, mutta ne ovat varsin epätasapainoiset: menekki on keskittynyt suosittuihin sarjoihin ja putoaa nopeasti, kun mennään niiden ulkopuolelle. Naruto, Death Note ja Fullmetal Alchemist edustavat kolmestaan lähes 30 % kaikesta mangamyynnistä, kärikikymmenikkö noin puolta siitä. Ykkösenä oleva Naruto myy yksitoista kertaa niin paljon kuin kymmeneksi suosituin sarja, Negima. Vielä suurempia suosittujen sarjojen osuudet ovat yksittäisten kustantamojen suhteen: Naruto, Death Note and Kyo muodostavat 73 % Kanan mangamyynnistä, One Piece, Dragon Ball ja Bleach 65 % Glénat Mangan myynnistä ja Fullmetal Alchemist yksinään 41 % Kurokawan myynnistä. Manga ei siis ole kultakaivos jossa kaikki julkaistu myy järjestään hyvin, kuten ennen vuotta 2005 vielä saattoi ajatella.

Muilla kuin suosituimmilla sarjoilla myös painosmäärät ovat suhteellisen vähäisiä. Naruto johtaa 220 000 kappaleella ja Death Note seuraa perässä 180 000:lla, mutta Fullmetal Alchemistin painosmäärä on enää 90 000 ja One Piecen 72 000. Ainoastaan neljäätoista sarjaa painetaan enemmän kuin 40 000 kappaletta siinä missä Ranskan kotoperäisistä sarjoista tuon rajan ylittäviä löytyy vuosittain noin kahdeksankymmentä.

Julkaisumäärät ovat olleet vuonna 2008 varovaisia sellaistenkin sarjojen suhteen jotka ovat nauttineet aiemmin suurta suosiota (Dragon Ball Z 70 300 kappaleella, Saint Seiya 50 000 kappaleella, Hokuto no Ken 35 000 kappaleella) tai ovat positiivisia arvioita ja ennakkohypeä saaneita (Fairy Tail 70 000 kappaleella).

Edellä oleva diagrammi osoittaa varsin selvästi, että Ranskan mangamarkkinat saturoituivat vuonna 2005 täsmälleen samalla tavalla kuin Yhdysvalloissakin; kustantajat luulivat myynnin kasvun jatkuvan edelleen eksponentiaalisesti ja skaalasivat julkaisumääränsä sen mukaan - mikä johti jyrkkään vastareaktioon leikata julkaisumääriä vuodesta 2006 alkaen, kun edellisen vuoden myynti alittikin odotukset ja varastot täyttyivät myymättömästä mangasta.

Joten jos oletetaan että tätä voidaan käyttää ohjenuorana myös Suomen markkinoiden tilanteen ennustamiseen, niin paljon suppeammat kuin ne ovatkin...

Olenko siis ollut väärässä sen suhteen, että eurooppalainen sarjakuvakulttuuri olisi mangan suhteen erilainen kuin amerikkalainen? Tuleeko manga jäämään Suomessakin samanlaiseksi vähemmistöviihteeksi kuin mitä se Yhdysvalloissa on - jolloin edellisessä kirjoituksessani esittämäni kasuaalien kuluttajien joukko tulee joskus saavuttamaan maksimikokonsa? Tuleeko manga aina olemaan jotain "erityistä" jonka kuluttamiseen liittyy kasuaaleimmillaankin jonkinlainen leima, eikä siitä tulekaan vuosikymmenten saatossa samanlaista integroitua ja luonnollista osaa maan viihdetarjontaa ja kaikkien kasvavien ihmisten lapsuutta kuin se vaikkapa Italiassa on vuosikymmenet ollut?

Vai olisiko sittenkin kyse vain ensimmäisestä saturaatiopisteestä - siitä, että kaikki nykyiset lukijat on nyt lopulta saavutettu, ja että uusia lukijoita syntyy tästä eteenpäin vain kasvamalla? Ja että ounastelemani skenaario tulee toteutumaan ennen pitkää sittenkin, mutta liian hitaasti jotta sitä ehtisi muutamassa vuodessa huomata? Luonnollisesta vaiheesta, jossa Suomessakin jo ollaankin koska olemme huomattavasti pienempi kieliryhmä? (Täällähän jokainen uusi julkaisu on syönyt aiempien myyntimääriä jo pitkään.)

Sen selvillesaaminen kestääkin sitten jonkin verran kauemmin...

Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan ernuja

30 prosenttia 15–29-vuotiaista suomalaisista on kiinnostunut japanilaisesta populaarikulttuurista, uutisoi Helsingin Sanomat viime viikolla. YLE kertoi samasta aiheesta hieman paremmin taustoittaen mutta samalla vähän epätarkemmin. Digitoday päätti nostaa otsikkoonsa harrastuksen internetaspektin laillisuuksineen ja laittomuuksineen, Nelonen puolestaan teki aiheesta kokonaisen uutisvideon - mihinkäs muuhunkaan kuin yaoihin keskittyen! (Harvinaisen asiallisia vastauksia kyllä, pakko myöntää. Tuollaista kun näkisi skenevaikuttajienkin haastatteluissa...) Asia on tapetilla tamperelaisen Katja Valaskiven tutkimuksen (PDF) Pokemonin perilliset - japanilainen populaarikulttuuri Suomessa (sic) takia, joka on pituudestaan huolimatta varsin metkaa tekstiä ja joka kannattaa lukea jos siitäkin syystä, että se on ehdottomasti laajin länsimaisesta ja etenkin suomalaisesta japanilaisen populaarikulttuurin harrastamisesta Suomessa tehty tutkimus ikinä. Extended_feline toimi sen tutkimusavustajana, joten siinä siteerataan minuakin pariin otteeseen - sivuilla 38, 41, 59 ja 60 tarkkaan ottaen. Niin, ja onpa siellä pieni maininta Otakunkin olemassaolosta.

30 prosenttia on tietysti typerryttävä luku. Kuinkahan monta kymmentä tuhatta ihmistä se tekee?

Animen parittamista milloin scifin, milloin roolipelaamisen kanssa samoihin tapahtumiin perustellaan säännöllisesti sillä, että me kaikkihan olemme kuitenkin loppujen lopuksi yhtä iloista nörttiperhettä ja sovimme vallan näppärästi saman katon alle. Harmi vain, että vilkaisu minkä tahansa animetapahtuman keskimääräiseen kävijään kertoo ihan toista.

Asiaa kuitenkin selventää tietysti se, mistä mainitsin jo edellisessä kirjoituksessa: anime ja manga eivät loppujen lopuksi ole enimmäkseen mitään erityisen nörttiä kulttuuria, vaan enemmänkin hyvin normaalia populaarikulttuuria. Tämä saattaa tietysti tuntua aika omituiselta ajatukselta mikäli katsoo asiaa näin harrastajan perspektiivistä - cosplay, conit, fanitaide ja fanifiktio ovat kuitenkin aika nörttiä touhua - mutta kannattaa muistaa, että tässä ei puhuta vain meistä harrastajista. (Mikäli luet animeblogeja voinet pitää itseäsi jo melko syvällä tässä touhussa olevana...)

Itsensä harrastajiksi identifioivien ihmisten ulkopuolelta löytyvät ne kymmenettuhannet kasuaalit kuluttajat, jotka säännöllisesti katsovat uusimman jakson Narutoa Crunchyrollista tai ostavat uusimman Inuyashan kaupan lehtihyllyltä, mutta jotka eivät pidä niitä riittävän omistautumisen arvoisina jaksaakseen liittyä mihinkään alan yhdistykseen tai edes rekisteröityäkseen millekään foorumille. He ovat toki potentiaalisia uusia harrastajia - moni meistä varmasti tietää kokemuksesta miten vaivatonta on vajota huomaamattaan yhden tai kahden sarjan fanittamisesta siihen että tajuaa huoneensa varmaankin näyttävän "normaalien ihmisten" silmään varmaan aika oudolta - mutta suurin osa heistä jää sellaisiksi pysyvästi, tai aikanaan "kasvaa ulos" lempisarjoistaan löytämättä uusia tilalle.

Pointti kuitenkin on, että koska anime ja manga eivät ole mitenkään erityistä omistautumista tai vihkiytymistä vaativia harrasteita myös niiden länsimaisten kuluttajien jakautuminen noudattaa normaalia väestöpyramidimallia. Tähän tapaan:

Scififandomista tehtynä tämä kaavio olisi enemmänkin leveällä jalustalla seisova ohuttyvinen torni.

Tämä karkea jaottelu ei ilmene niinkään harrastuneisuuden vuosimääränä tai katsottujen sarjojen lukumääränä, vaan enemmänkin asenteena omaan harrastamiseen. Ihminen voi kokea yhdessä seurassa kuuluvansa yhteen luokkaan ja toisessa seurassa toiseen, ja näitäkin luokkia voi tietysti alkaa pilkkoa pienemmiksi jos haluaa. Mutta monesti on eittämättä totta, että ikä korreloi melko lailla suoraan sen kanssa mihin luokkaan henkilö kuuluu - jokainenhan kuitenkin aloittaa pohjalta, ja iän kasvaessa myös asenne muuttuu.

Kasuaalit kuluttajat ovat edellä mainitun kaltaisia ihmisiä, jotka nauttivat Japanin kulttuurin tuotteista sellaisenaan niitä mitenkään erityisesti harrastamatta. Tämä on täysin normaali tapa kuluttaa viihdettä, olkoonkin että etenkin Japanin animaatiotuotannot ovat viime vuosina siirtyneet entistä enemmän kohti suppeiden kohdeyleisöjen sarjoja ja poispäin mainstreamviihteestä. Siksi tämä ryhmä on myös suurin; siihen kuuluu kymmeniä tuhansia ihmisiä, arviolta ehkä kaksi kolmasosaa koko pyramidista.

Nyypäksi ihminen muuttuu siinä vaiheessa kun hän alkaa tiedostaa harrastavansa japanilaista kulttuuria. Japani alkaa muodostaa ihmisen preferensseissä itseisarvon, minkä takia kutsun tätä vaihetta myös ns. "Nippon sugoi" -vaiheeksi. Tässä vaiheessa harrastajan elinkaarta kritiikkitaso on matala, ja uusista asioista innostuminen on helppoa. Yaoi on parasta maailmassa koska se kyseenalaistaa sukupuolirooleja; anime on parasta maailmassa koska se on aikuisempaa kuin länsimainen animaatio; manga on parasta maailmassa koska siinä on oikeita tarinoita eikä jatkuvaa status quoa; j-rock on parasta maailmassa koska se on niin erilaista kuin länsimainen musiikki. Japani koetaan tärkeäksi osaksi omaa identiteettiä, eikä sitä pelätä näyttää arkielämässäkään.

Ennen pitkää nyypät sitten joko kasvavat ulos harrastuksestaan tai siirtyvät seuraavaan vaiheeseen, nörtiksi. Häveliäisyyden lisääntyessä ja usein myös elämäntilanteen muuttuessa harrastuksen julistaminen omalla ulkonäöllä jää monella vähemmälle, ainakin silloin kuin ei liikuta tapahtumissa tai muualla "omien parissa." Myös tekijät ja kulttuuri teosten takana alkavat kiinnostaa. Kokemuksen mukana tullut kyynisyys voi valitettavasti näkyä myös muihin kuin omiin lempigenreihin kuuluvien teosten haukkumisena ja nyyppien mollaamisena, mutta toisaalta nörteissä on myös harrastajiston suurin potentiaali: heillä riittävästi kokemuspohjaa voidakseen käydä henkeviä, syvällisiä ja kriittisiä keskusteluja harrastamistaan teoksista ja niiden tekijöistä, mutta he ovat vielä riittävän ennakkoluulottomia laajentamaan horisonttejaan. Tämän lisäksi he ovat yleensä kiinnostuneita harrastuksestaan myös metatasolla, joten suurin osa skeneaktiiveista on heitä.

Iän kasvaessa ja elämäntilanteen edelleen muuttuessa nörtti muuttuu joskus vanhemmiten jääräksi. Uudet sarjat eivät enää kiinnosta niin paljon kuin ennen, ja keskusteluissakin kasvava osuus puheesta tuntuu olevan sen päivittelyä miten animessa ei enää ole niitä isoja hikipisaroita eikä chibejä, eikä kukaan enää edes facefaulttaile niin kuin silloin kun minääää olin nuori. Skeneaktiivisuus laskee ja kiinnostus uusien asioiden kokeilemiseen laimenee. Vielä toistaiseksi moni jäärä on vielä saapunut animen pariin aikoinaan scifianimen kautta, mikä saattaa entisestään supistaa preferenssejä.

Nämä luokittelut eivät, kuten sanottu, ole kiveen hakattuja. Huomionarvoisa seikka kuitenkin on, että animen ja mangan helpon omaksuttavuuden ja matalan tutustumiskynnyksen vuoksi uusia harrastajia tulee aina olemaan enemmän kuin vanhempia harrastajia. Tämä ei tietenkään ole ennenkuulumatonta nörtimpienkään harrastusten parissa - "vitun larppaajateinit" ja niin edelleen - mutta animen ja mangan parissa se näkyy erityisen selkeästi. Jos se ei tapahdu nyyppien harrastuksesta uloskasvamisen voimin se tapahtuu harrastajamäärien lineaarisen kasvun myötä: silloin kun entiset nyypät ovat kasvaneet nörteiksi on tilalle versonut entistä suurempi määrä uusia nyyppiä.

Tässä tullaankin sitten siihen ongelmaan, joka minut sai kirjoittamaan tämän postauksen: harrastajarakenteen aiheutettuun vinouttamiseen.

Finncon-Animecon 2008:n Conzine #3. NovaJinx voi varmaan kertoa omat airsoftpiireissä koetut kokemuksensa siitä, miten harrastamisen organisoituessa ja yhdistyksellistyessä riittävän pitkälle aletaan olla kiinnostuneempia harrastuksen julkisivusta kuin itse harrastuksen tilasta...

Jostain syystä suomalaisessa animefandomissa on monin paikoin valloillaan tietynlainen nyyppien suosimisen henki - en nyt ala osoittelemaan sormella ketään tällä kertaa, mutta eivätköhän asianomaiset kuitenkin tunnista tämän piirteen itsessään. Tämä näkyy paitsi siinä että cosplaykisaamisesta halutaan pitää kisaaminen kaukana ja jakaa mieluummin esikoulumaisia "jee, kaikki voittivat" -kunniamainintoja myös siinä miten conien ohjelmatarjonta halutaan suunnata kävijöiden suurimmalle eri nuorimmalle osalle koska "yleisöllehän näitä tapahtumia tehdään", ja jopa siinä miten nettifoorumien keskustelukynnys eli laatuvaatimukset tekstintuoton suhteen pidetään matalana. Osaltaan myös pääsymaksuttoman Animeconin perinne on madaltanut kynnystä harrastajaksi alkamiseen - ja se että "conikiusaaminen" on noussut puheenaiheena tapetille conien puheohjelmia myöten kertoo minusta myös ainakin jotain.

Voisin sanoa että tämä tekee skenestä vähemmän mukavan paikan kaikille muille kuin nyypille (viihdyttämättömien cosplaykisojen joissa 20 aloittelijaa käy sekunnin verran lavalla pyörähtämässä, tapahtumien mielenkiinnottoman ohjelmatarjonnan ja foorumien joissa yritykset syvällisempään keskusteluun hukkuvat "omat pöljät nimet animehahmoille" -ketjujen alle muodossa), mutta se argumentti olisi helposti väiteltävissä kumoon vasta-argumentilla "miksi sinua muka pitäisi palvella sen paremmin kuin nuorempia harrastajia?" Mutta toisaalta - eikö fandomin olisi kuitenkin hyvä tarjota sisältöä kaikille jäsenilleen? Ja tarjoaako tällainen fandom nyypille mitään virikkeitä uppoutua harrastukseensa cosplayta, hengaamista ja FFFightia syvemmälle?

Vastausta ainakaan viimeisimpään kysymykseen on lähes mahdoton antaa, ja varmaan se on monelle täysin merkityksetön - onhan noissakin varmasti monelle tarpeeksi. Mutta kenties tärkein kysymys kuuluukin näin: kuinka kauan skenessä aktiiviset ihmiset jaksavat olla aktiivisia ja järjestää tapahtumia, jos se tuntuu ilmaisen nuorisotyön tekemiseltä josta ei itse saa kuin "häilyvän tunteen siitä että kontribuuttaa skenen hyväksi", kuten Lmmz asian ilmaisi aikoinaan?

Miten Nekocon eroaa esimerkiksi Animeconista. Olennainen osa alleviivattu.

Kohdeyleisöjen raja-aidat

Ennen bloginsa deletoimista ANN:n mangakriitikko Carlo Santosilla oli tapana itkeä säännöllisesti sitä, että mangan kohdeyleisöluokittelut ovat rajoittavia; hänen kirjoitustaan "My penis invalidates my enjoyment of Nodame Cantabile. But only the comic, not the drama" ei löydy enää nykyään mistään, mutta siteerauksia siitä kyllä. Se synnytti aikoinaan jonkin verran keskustelua näilläkin leveyksillä.

Aiemmin esille otetut pointit ovat edelleen valideja: kohdeyleisöjaottelut ovat olemassa, koska niistä on hyötyä sekä kustantajille että kuluttajille. Japanin kokoisessa maassa näin on pakko tehdä; Suomen kokoisessa ei niinkään, mutta niiden huomiotta jättäminen etenkin kustannusalan alkuvaiheessa olisi sulaa hulluutta. Vanhemman kohdeyleisön shoujon tuominen markkinoille ennen kuin nuoremman yleisön shoujo on saanut tarpeeksi aikaa kasvattaakseen mangaa lukevia tyttöjä olisi hyvin yksiselitteisesti taloudellinen itsemurha. Tämän takia julkaiseminen aloitetaan nuorten poikien nimikkeistä, sitten jatketaan nuorilla tytöillä, siirrytään hiljalleen hieman vanhempiin poikiin ja lopulta vanhempiin tyttöihin; tässä auttaa, jos ensimmäiset sarjat ovat vielä molemmille sukupuolille jotain tarjoilevia Takahashin sarjoja. Suomessa ollaan tällä hetkellä jo pitkällä kolmannessa vaiheessa (Emma, Gunnm, Oh! My Goddess); seuraava looginen aluevaltaus ovat vanhemmat tytöt. Kuka ehtii ensimmäisenä julkaista Nanan - joka on sitäkin parempi ehdokas nyt kun se jatkuu taas?

Huomatkaa kuitenkin, että monet edellä mainituista seinensarjoista houkuttelevat myös tyttölukijoita. Seinenyleisö on jo sen verran vanhaa että lukijoiden preferenssit vaihtelevat laajasti; jotkut pitävät Berserkistä ja Hellsingistä, jotkut Azumanga Daiohista ja Manabi Straightista. Moni suosittu seinenmanga käyttää tehokkaasti hyväkseen shoujomangan puolelta tuttuja kerrontatapoja, jopa siinä määrin että monia seinensarjoja voi äkkiseltään erehtyä luulemaan shoujoksi. Otakun 2/2007 yuriartikkelissaan Jek itse asiassa kuvaili tällaisia sarjoja "pojille sallituksi shoujoksi"; esimerkiksi moeseinenlehti Comic High myy itseään lauseella "Girlish Comics for Boys and Girls."

Esimerkki Comic High -sarjasta: Milk Morinagan Girl Friends.

Se sisältää söpöjä tyttöjä, joten se ei selvästikään ole poikien sarja.

Länsimaissa sarjakuvamarkkinat ovat kategorisesti pienemmät, joten sarjakuvia ei ole totuttu jaottelemaan kohderyhmittäin - jotkut sarjakuvaharrastajat jopa avoimesti karsastavat sitä. Näin ollen kohdeyleisöjä kuvaavat sanat ymmärretään usein genreiksi yksinkertaisesti siitä syystä, että niistä käytetään vieraskielisiä sanoja. Totuushan kuitenkin on, että "shounen manga" tarkoittaa vain ja ainoastaan "poikien sarjakuvaa" - asia, jota esimerkiksi Wikipediasta joutuu jatkuvasti korjailemaan.

Eivätkä nämä kohdeyleisöt ole staganantteja ja rajoittavia, kuten lännessä usein luullaan. Santosin angstaukset kohdistuvatkin juuri siihen, että lännessä monet pitävät outona sitä että aikuinen mies haluaa lukea sarjaa, jonka päähenkilöinä eivät ole toiset aikuiset miehet. (M.O.T., M.O.T.)

Esimerkiksi shoujomangaa eivät kuitenkaan ole lukeneet vain tytöt vuosikymmeniin; ehkä silloin kun Osamu Tezuka oli juuri keksinyt sen ja sitä tekivät miehet nimenomaan tyttöjä ajatellen, mutta ei enää 70-luvun jälkeen, kun sitä alkoivat tehdä naiset. Shounen piti pintansa pitempään, aina 80-luvun puoliväliin asti.

Vuonna 1984 tuli kuitenkin Dragon Ball ja lisäsi shouneniin - joka aiemmin oli Shonen Jumpin silloisen päätoimittajan Nobuhiko Horien ohjauksessa koostunut lähes pelkästään hienkatkuisista äijäilyistä á la City Hunter ja Fist of the North Star - huumorin.

Monet lännessä aliarvioivat ja haukkuvat Dragon Ballia ja pitävät sitä kaiken sen symbolina, mikä mangassa on huonoa, väärin ja kaavamaista, mutta Japanissa tällaista nirppanokkaisuutta ei ole - esimerkiksi sarjan uusintapainoksien mukana julkaistiin jokin aika sitten eräiden hänelle kunnioitustaan osoittavien nykymangakojen fanitaidetta. Sarjasta muodostui niin suosittu, että toimittajat pakottivat Toriyaman jatkamaan sitä kauan sen jälkeenkin kun hän olisi halunnut sen jo lopettaa (minkä varmaan huomaakin).

Kun se vuonna 1995 lopulta loppui vajosi Japanin mangateollisuus lamaan josta se ei ole vieläkään täysin toipunut, Shonen Jumpin levikki putosi kuudesta ja puolesta kolmeen miljoonaan viikossa, ja kustantajien oli etsittävä uusia, niitä ennen pienuutensa vuoksi kiinnostamattomia ulkomaisia markkinoita. Dragon Ballin tulon jälkeen käytännössä kaikki suositut shounensarjat, Ranma 1/2:sta One Pieceen, ovat sisältäneet ainakin jonkin verran huumoria ja mielikuvituksen lentoa.

Tässä vaiheessa jotkut tietysti hymähtelevät Dragon Ballin merkittävyydelle; eikö nyt ole aivan selvää, että Naruto on nykyään se mikä maailmaa pyörittää? Jälkimmäinenhän voittaa Googlefightingin. Mutta kysymys kuuluukin: ollaanko Narutosta tekemässä Hollywood-elokuvaa? Ja mitä arvelette sille kuuluvan, kun sen loppumisesta on kulunut 12 vuotta? Dragon Ball on pitänyt pintansa uusien hittien rinnallakin; sen klassikkoasemaa ei voi kiistää kukaan. Ja se on määrällisesti maailman myydyin sarjakuva; ei ole sattumaa, että se on yleensä ensimmäinen uudella markkina-alueella julkaistu manga.

Masashi Kishimoto tietää, mistä naruista on vedettävä.

Dragon Ball ei kuitenkaan käynnistänyt shounenin muuttumista molempien sukupuolten viihteeksi yksinään. Prosessi oli hidas ja kesti useita vuosia, ja syy myynnin kasvuun tajuttiin vasta 90-luvun alussa. Samaan aikaan huomattiin, että suosituimmista sarjoista löytyi tietynlaisia kerronnallisia elementtejä: kaksi poikaa ajautuu jatkuvasti tappeluihin eivätkä voi sietää toisiaan, poika A pitää poikaa B tulisieluisesti kilpakumppaninaan vaikka tämä tuskin edes huomioi häntä...

Tämä tuo mieleen amerikkalaisissa sarjakuvissa 60- ja 70-luvuilla vallalla olleen gorillabuumin, mutta toisin kuin amerikkalaiset kollegansa japanilaiset kustantajat tiesivät vallan hyvin mistä suosio johtui: jäljet johtavat - jälleen kerran - 80-luvulla syntyneeseen doojinshikulttuuriin, tarkemmin sanoen yaoihin. Tyttölukijoiden paritushaluisia mielikuvituksia ruokkivat elementit toimivat fanifiktion, fanitaiteen, doojinshien ja luoja ties minkä polttoaineena ja kasvattivat sarjojen suosiota, joten niitä päätettiin lisätä - ja kassakoneet kilisivät.

Näitä elementtejä sanotaan aimaiksi. Nykyään shounensarjoissa on niitä paljon - esimerkiksi Lightin ja L:n kytkeminen toisiinsa käsiraudoilla oli melko varmasti alkujaan sarjan toimittajan idea, ja Gundamin kaltaiset miehekkäät mechamätkeet ovat muuttuneet joksikin ihan muuksi. Tämän tuloksena Shonen Jump on nykyään tyttöjen suosituin mangalehti.

On yleistä, että sarjan kohdeyleisöä hienosäädetään kesken kaiken; esimerkiki Dragon Ball oli alkujaan suunnattu 14-vuotiaille, mutta kun paljastui että siitä pitivätkin eniten 12-vuotiaat päähenkilön ikä "korjattiin" (4. tankobon, sivu 66) ja seksivitsit korvattiin tappeluilla. Toisinaan taas käy niin, että kokonaiset genret siirtyvät kohdeyleisöltä toiselle. Näin kävi taikatyttögenrelle, joka alkoi vuosituhannen vaihteessa siirtyä yhä enemmän ja enemmän otakuyleisön viihteeksi. CLAMP pyyhki pöydän puhtaaksi Cardcaptor Sakuralla ja istutti samalla siemenet otakufanikunnalle; kun otakujen huomattiin katsovan lastensarjoja, niitä alettiin tehdä erityisesti heitä varten. Nykyään käytännössä kaikki taikatyttösarjat ovat myöhäisyön moeviihdettä, ja aika on kypsä jo Moetanin kaltaiselle parodioimisellekin.

Suomessa ollaan toisaalta myös erikoisasemassa moneen muuhun maahan nähden. Täällä, toisin kuin Ruotsin tai Yhdysvaltojen kaltaisissa heikompien sarjakuvakulttuurien maissa, luetaan nimittäin myös muun kuin "oman" kohdeyleisön sarjoja. Tämä johtunee siitä, että manga ei meillä yleensä ole otakun ensimmäinen kosketus sarjakuvaan; Aku Ankkoja, Asterixeja ja Lucky Lukeja on luettu pienestä pitäen, joten ihmisten maku on liberaalimpi eikä niin selkeästi kohderyhmäajattelun kaltaiseen muottiin kasvatettu.

Eri asia on sitten, millaiseksi tilanne kehittyy siinä vaiheessa kun nykyään mangalla kasvatettavat vaahtosammuttimet vanhenevat. Mutta se on sen ajan murhe.

Siinon homoja

Peuta ja Tubbs olivat lavalla edustavia kuin mitkäkin. Ja vaikka heistä vain jälkimmäinen muistikin mainostaa sarjakuvaansa sen sisältämillä homoilla ette varmaankaan ole vielä unohtaneet edellisenkin osaavan sen homman.

Nuorten naispuolisten mangavaikutteisten sarjakuvantekijöiden BL-keskeisyys on ehtinyt aiheuttaa tietyissä piireissä jo kyllästymistäkin. Mutta eikö toisaalta ole hyvä asia, että osaa selkeästi suunnata työnsä tietylle kohderyhmälle? Silloinhan sarjakuvat saattavat jopa myydä, eivätkä ne jää kenellekään suuntaamattomiksi ja omaelämäkerrallisiksi villerantailuiksi, joita eivät loppujen lopuksi lue kuin sarjakuvaharrastajat.

Tänään TV:ssä

TV1, YLEn kulttuuriohjelma K-rappu tänään kello 19.20:

"Japanilainen nuorisokulttuuri on viime vuosina vakiinnuttanut suosionsa myös Suomessa. Ensin suosioon nousivat japanilaiset piirroselokuvat, animet. Sitten olivat vuorossa sarjakuvat, mangat. Sitten saapui japanilainen rock-musiikki, J-rock ja erityisesti nuorten tyttöjen suosima roolipukeutuminen, cosplay.

Mistä japanilaisen nuorisokulttuurin nousussa on kysymys, sitä selvitellään K-rapun tämänviikkoisessa lähetyksessä.

K-Rapun vieraina ovat japanilaisen populaarikulttuurin leviämistä tutkiva dosentti Katja Valaskivi Tampereen yliopistolta sekä japanilaisen populaarikulttuurin yleisasiantutija Kyuu Eturautti.

Heidän lisäkseen lähetyksessä ovat mukana suomalainen manga-piirtäjä Petra Nordlund, jonka Cafe inspiration niminen tarina (sic) löytyy Otavan vastikään julkaisemasta, suomalaista mangaa sisältävästä albumista Hokuto Manga. Oma sanansa japanilaisen kulttuurin nykytilasta on sanottavana myös ohjaaja Goro Miyazakilla, jonka tuore animaatio Maameren tarinat saa meillä ensi-iltansa 28.9."

Esiintyyköhän Kyuu Shessoomaru-cosplayssään vai bandana päässä? Vetoja otetaan vastaan.

Joka tapauksessa on positiivista, että asiaa käsitellään myös kulttuuriohjelmissa. Ilmeisesti tarkoituksena on käsitellä sitä, miten japanilaisen populaarikulttuurin harrastaminen on vaikuttanut lännessä tehtävään kulttuuriin, eli pseudomangaa; toivottavasti kuitenkin muutakin.

Muokkaus: Ja Shessoomaruhan se sieltä plopsahti, niinpä niin. Ohjelma oli varsin asiallinen ja asiapitoinen, olkoonkin että sekä haastattelijat ja haastateltavat olivat kuin seipäännielleitä - mutta ainakin kaikki vastaukset olivat etukäteen mietittyjä ja huolellisia. Ja mikään, minkä yllätysvieraana on Kainoliero ei voi olla kovin huono, eihän?

Miyazakilta kysytyt kysymykset olivat varsin peruskauraa, mutta harvoinpa tällaista Suomen TV:ssä näkee. Mitäköhän se, että ohjelman tekijät keskittyivät pitämään Ghiblin elokuvien suosion salaisuutena Japanin ulkopuolelle sijoittumista kertoo heistä?

Muokkaus 26.9: Ohjelman missanneet voivat katsoa sen Areenasta.

Keskustelussa on tuotu esille myös monia hyviä pointteja - Axa Sorjanen tosiaan näyttää sarjamurhaajalta. Seksin ja väkivallan sekä toisaalta "leikkimisen" korostaminen kertoo karua kieltään tekijöiden asenteesta, ja on totta että ohjelmaan olisi voinut ottaa aivan toisenlaisen lähestymistavan. Myös asiatietoja olisi voinut tarkistaa sekä julkaisumäärien että sen suhteen, ovatko lolita ja cosplay sama asia... (vihje: eivät.)

Toisaalta BL:n korostamisessa nuoren tekijän tuotannossa lienee kyse yhtä paljon tekijän kokemattomuudesta haastattelun antamisessa kuin tekijöiden asenteesta. Valitettavasti.

Vakavissaan tehtyä homodraamaa?

Kaikki valtavirtamediat eivät tietenkään käsittele mangaa negatiivisin ennakkoasentein. Publishers Weekly julkaisi hiljattain mangaka Maki Murakamin Otakon 2007:ssa tehdyn haastattelun, jossa pääsee ääneen myös hänen toimittajansa Masahiro Chiko. (Murakami on varsin ujo valokuvauksen suhteen; tällä hetkellä ainoa netistä löytyvä kuva hänestä vaikuttaisi olevan tämä.)

Haastattelu on varsin mielenkiintoinen, eikä vähiten siksi että siinä käsitellään mangantekemisen käytäntöä ruohonjuuritasolta. Murakami kertoo, kuinka hän päätyi mangakaksi samalla tavalla kuin lukuisat muutkin - koulutuksetta ja doojinshimaailman kautta - mutta että hän on siitä poikkeuksellinen, ettei hän koskaan suoranaisesti halunnut mangakaksi; se vain tapahtui, koska hän sattui tuntemaan oikeita ihmisiä ja tarvitsi rahaa. Hänen tunnetut Gravitation-erodoojinshinsa - Gravitation Remix ja Gravitation Megamix - ovat hänelle paitsi keino purkaa stressiä myös tutkiskella niitä jännitteitä, joita hän varsinaisessa mangassa luo muttei voi päästää puhkeamaan kukkaansa.

Murakamin sarjakuvalliset ansiot ovat kyseenalaiset, ja hänen tunnetuin työnsä Gravitationkin on vain korkeintaan keskinkertainen manga. Se on kuitenkin hyvin merkittävä teos lajissaan; alkaessaan vuonna 1996 se oli ensimmäisiä huumoripainotteisia BL-sarjoja, ja se näytteli animesovituksineen eittämättä valtavan suurta osaa 90-luvun kuluessa tapahtuneessa BL:n valtavirtaistumisessa ja siinä suosiossa, jonka genre keräsi osakseen lännessä.

Näin ollen onkin hieman ironista, että sarjan parodisuus ja sen kliseisistä uke-seme-suhteista esittämät kärjistykset ovat menneet länsimaiselta yleisöltä lähes täysin ohi: sille kävi kuten Screamille, joka tahtomattaan tuli nostaneeksi irvailemansa genren uuteen kukoistukseensa. Esimerkiksi tätä ketjua lukiessa voisi jopa luulla, että kirjoittajat pitävät Gravitationia vakavasti otettavana ja vakavissaan tehtynä ihmissuhdehömppänä...