Tissejä ja pantsuja

Sanotaan tätä vaikka maistiaiseksi ensi kuun DesuTalks-setistä.

Termi "fanservice" syntyi aikoinaan tarkoittamaan kaikkea muuten tarpeetonta, jota tekijät lisäsivät teoksiinsa niiden katsojia tai lukijoita miellyttämään. Tästä sen nimikin tulee: olemassaolevien fanien miellyttämisestä. Laajimmillaan termiä voi soveltaa kaikkeen isoista räjähdyksistä isoihin pyssyihin, mutta tunnusomaisimmillaan se on tietysti paljaan pinnan ja alusvaatteiden esittelyssä. Tissejä ja pantsuja, siis.

Ghost in the Shell: Stand Alone Complex (2002)

Määritelmällisesti kyse on siis turhista asioista, jotka on vain liimattu muun teoksen päälle - vaikkapa kylpyläjaksoista joilla ei ole mitään merkitystä sarjan juonen kannalta, tai esimerkiksi yllä olevan kaltaisista leikkauksista joissa zoomataan päähenkilön perseeseen kesken toimintakohtauksen.

Sittemmin paljaan pinnan esittely on kuitenkin muuttunut, ja fanservicen voi sanoa muuttuneen joksikin täysin muuksi kuin tisseiksi ja pantsuiksi.

Anime on polarisoitunut paljaan pinnan ja alusvaatteiden esittelyn suhteen - on niitä sarjoja joissa tissejä tungetaan naamalle koko ajan, ja niitä joissa sitä ei ole lainkaan. Välimaasto on olemassa, mutta se on nykyään erittäin kapea. Toisin kuin kymmenen vuotta sitten pystyy nykyään sanomaan melko hyvällä varmuudella jo sarjan ensimmäisestä promokuvasta tuleeko se olemaan "kevyt" naiskauneuden esittelyyn keskittynyt sarja vai "vakava" sarja, jossa patsastelee korkeintaan alastomia miehiä (á la Eden of the East). Ajatus siitä että muuten vakavissa sarjoissa voisi olla ylläolevan GitS-esimerkin tapaan yllättäviä fanservicekohtauksia on nykyään jo aika vieras.

Otetaan esimerkki. Kakiflyn mangan K-ON! alkupuoliskolla on seuraava kohtaus, jossa Mio kaatuu lavalla konsertin päätteeksi takamus yleisöön päin:

Klikkaa kuvaa nähdäksesi koko sivu.

Ei juuri mitään temaattisesti kyseenalaista: slapstick-huumoria ja alushousut. Kyoto Animationin TV-animesovituksessa kohtaus kuitenkin kuvattiin näin:

Ei pantsuja, vaan legendaarinen riisikulhoeufemismi. Mitä voimme päätellä tästä, kun katsomme sitä kontekstissaan - toisin sanoen muuta K-ON!-animea vasten?

K-ON! on moesarja; se kertoo valikoimasta söpöjä lukiolaistyttöjä, jotka syövät kakkuja kevyen musiikin kerhossa ja muistavat aina joskus treenata soittamistakin. Mutta koska moe perustuu tunteille eikä erektio ole tunne päätti Kyoto Animation jättää pantsut kokonaan näyttämättä. Sarjalla on toki lakisääteiset uimapukujaksonsa, mutta kymmenen vuoden takaisella mentaliteetilla tuntuisi lähes kummalliselta, että tarpeetonta fanserviceä nimenomaan vältellään.

En usko että kyse on kuitenkaan fanservicen välttelystä sinällään, vaan enemmänkin siitä että fanservice (alkuperäisessä merkityksessään "fanien palvelemisena") perustuu nykyään jollekin ihan muulle kuin suoralle seksuaalisuudelle. Se perustuu tunteille; siihen että katsojat ensin tutustutetaan hahmoihin ja saadaan välittämään niistä, ja tämän jälkeen revitään HNNNNNG-reaktioita ihan muualta.

Ja kun naisia esineellistävän pornoilun jättää tietoisesti kokonaan pois ei sarja myöskään enää järjestään karkota äärestään naispuolisia katsojia. Kuten monesti sanottu on moeseinenin estetiikka hyvin lähellä shoujon vastaavaa, ja epäilemättä tämä on yksi syy niihin K-ON!:in kuuluisiin myyntilukuihin.

Myös esimerkiksi Clannadin fanservice on samanlaista.

Hnnnnnnng.

Sanokaa te sitä kosiskelemiseksi - minä sanon sitä evoluutioksi. Kippis uudelle vuosikymmenelle!

*****

Tietty voi kysyä onko kyseessä vain Kyoto Animationin oma tapa hoitaa asioita, mutta polarisoitumista itseään ei käy kuitenkaan kieltäminen. Varsinainen eroottinen fanservice on näiden teosten kohdalla piilotettu TV-animea syvemmälle tuoteperheeseen - OVA-jaksoihin, otakulehtien pinup-kuviin, jopa draama-CD:isiin (sikäli kun se on mahdollista). Sieltä sen löytävät ne, jotka sitä haluavat etsiä.

Kyoto Animationin arkkivihollinen Shaft sen sijaan hoitaa hommia hyvin erilaisella otteella - sen teokset ovat niitä harvoja, joissa fanserviceä käytetään vielä vanhassa merkityksessään, ja tissit ja pantsut ovat vielä entisessä arvossaan.

Toki Shaftin sarjat eivät niinkään ole "vakavia" siinä mielessä kuin vaikkapa GitS, mutta joka tapauksessa ne ovat sekä tyylillisesti että seksuaalisen sisältönsä suhteen selkeästi eri elukoita kuin Asobi ni Ikuyo, To-LOVE-Ru, Kanokon ja kumppanit. Näissä sarjoissahan seksuaalinen sisältö ja paljas pinta muodostavat sarjan nk. pihvin - siinä missä Shaftin sarjoissa fokus on yleensä jossain muualla, ja fanservicelläkin on usein myös jokin muu funktio kuin pelkkä kiihottaminen.

Tunnusomaisin esimerkki tästä lienee Bakemonogatarin toisen jakson pukeutumiskohtaus, joka kestää lähes kymmenen minuuttia.

Senjougahara tulee suihkusta vailla pyyhettä, mikä säikäyttää Araragin. Hän käskee tätä siirtymään lipastonsa edestä, ja kun tämä kertoo että hänen häveliäisyydenpuutteensa on häiritsevää hän haukkuu tätä pervoksi. Senjougahara pukeutuu, huomaa unohtaneensa kuivata hiuksensa, riisuutuu, kuivaa hiuksensa ja pukeutuu uudelleen. Koko ajan hän vitsailee ja piikittelee Araragille, joka yrittää kovasti olla vilkuilematta.

Nisioisinille tunnusomainen ylenpalttinen dialogi virtaa vuolaana kymenä; kamera poukkoilee Senjougaharan vartalon, Araragin hermostuneisuuden ja muun huoneen välillä. Hyvin shinbomaista, ja eittämättä täyttää perinteisen fanservicen määritelmät helposti.

Mutta vaikka kohtaus onkin pitkä ja paljaaseen pintaan keskittyvä on sillä funktionsa myös fanserviceaspektin ulkopuolella. Se alleviivaa sekä molempien hahmojen luonnetta että näiden välistä suhdetta: Senjougaharan piittaamattomuutta sosiaalisista normeista, Araragin poikuutta, Senjougaharan possessiivista asennetta Araragiin. Tämä on sitäkin huomionarvoisempaa, kun muistaa animen pohjautuvan kirjaan.

Kuvalaudoilla ja foorumeilla voidaan riidellä siitä onko kyseessä vain fanservice vaiko Merkityksellinen ja Syvällinen setti, mutta miksi se ei voisi olla molempia? Seksi tuntuu monesti sokaisevan ihmiset niin, etteivät he näe enää metsää puilta - tai käsikirjoitusta tisseiltä. Kaikesta huolimatta ne voivat olla olemassa yhtä aikaa, eikä niitä ole pakko eristää omiin kohtauksiinsa. (Tai sarjoihinsa, herra varjele.)

Itse asiassa koko kohtaus muistuttaa minua erään toisen sarjan vastaavasta kohtauksesta - kohtauksesta, joka aikoinaan oli puhdasta vittuilua muille aikansa "teinit ohjaavat robotteja" -sarjojen humoristisille vastaaville:

NGE:n viidennen jakson vastaavassa kohtauksessa on kaikki perinteisen fanservicekohtauksen ainekset: suihkusta tuleva tyttö, nolostuva poika, humoristinen päällekkäinkaatuminen, leviävä alusvaatelaatikko, vahingossa tapahtuva rinnanpuristaminen - mutta kohtaus on silti täysin huumoriton, taustamusiikiton ja vailla eroottista latausta. Lisäksi se on ahdistava ja painostava.

Koko kohtaus tuntuu keskisormennäytöltä genrelleen - ja lisäksi se alleviivaa meille murhaavan yksiselitteisesti Rei Ayanamin olevan pelkkä tunteeton kuori.

Kaiken kaikkiaan molemmat kohtaukset ovat varsin erilaista paljaan pinnan esittelyä kuin vaikkapa Highschool of the Deadin tai Strike Witchesin vastaavat. Ne ovat erilaisia myös keskenään - etenkin siksi että Bakemonogatarin kohtauksessa fanserviceaspekti on joka tapauksessa selkeästi olemassa - mutta silti tyylillisesti samantapaisia esimerkiksi huumorinpuutteensa vuoksi. Ei hassuja ääniefektejä, ei hengityksen voimasta pomppivia rintoja, ei koomista liioittelua, ei slapstickiä, ei kummallisia kuvakulmia.

Ja kuten edellä mainittu - olisin tosiaan taipuvainen väittämään, että näiden monesti "fanservicesarjoiksi" kutsuttujen sarjojen ruumiinosa- ja alusvaateparaati ei ole enää fanserviceä lainkaan, vaan sarjojen koko idea. Eron huomannee viimeistään siitä, tuntuuko oudolta nähdä niiden hahmoja vaatteet päällä.

Miten tuo Busujiman hame pysyy päällä?

Parhaiten myyneet TV-animet vuosilta 2000-2010

Tämä ei ole animea sellaisena kuin me länsimaiset sen tunnemme

Lähteenä Livedoorin BBS, todennäköisesti alun perin copypastaa 2chanista. Lisäsin animaatiostudiot ja esitysvuodet.

Luvut ovat kaikkien sarjan julkaisujen myyntilukujen keskiarvoja, DVD-boksien yksittäiset levyt laskettuna omiksi julkaisuikseen. Eri tuotantokaudet lasketaan omiksi sarjoikseen, kuten näkyy. Asteriski tarkoittaa että sarjan julkaisu oli vielä kesken kun tämä lista tehtiin toukokuussa 2010.

Kappaletta Studio Vuosi Sarja
170 479 PLUS heads 2005 – The World of Golden Eggs
79 204 Sunrise 2004 - 2005 Mobile Suit Gundam SEED Destiny
76 760 Shaft 2009 - 2010 Bakemonogatari (*)
70 349 Sunrise 2002 - 2003 Mobile Suit Gundam SEED
52 900 Bones 2003 - 2004 Fullmetal Alchemist
50 552 Sunrise 2006 - 2007 Code Geass
46 147 Satelight 2008 Macross Frontier
42 822 Kyoto Animation 2009 K-ON!
42 690 Sunrise 2008 Code Geass: Lelouch of the Rebellion R2
41 038 Kyoto Animation 2006 The Melancholy of Haruhi Suzumiya
39 208 Sunrise 2007 - 2008 Mobile Suit Gundam 00
34 601 Sunrise 2008 - 2009 Mobile Suit Gundam 00 S2
29 890 Production I.G 2004 - 2005 Ghost in the Shell S.A.C. 2nd Gig
29 768 Kyoto Animation 2007 - 2008 Clannad
29 509 Frontline / Gainax 2004 - 2006 Initial D Fourth Stage
29 146 Kyoto Animation 2007 Lucky Star
27 377 Production I.G 2002 - 2003 Ghost in the Shell Stand Alone Complex
26 910 J.C.Staff 2002 Azumanga Daioh
26 047 Studio Deen 2006 Fate/stay night
25 637 Xebec 2000 Love Hina
24 346 Kyoto Animation 2005 Air
24 253 J.C.Staff 2009 - 2010 A Certain Scientific Railgun (*)
22 829 Brain's Base 2010 Durarara!! (*)
22 591 Seven Arcs 2007 Magical Girl Lyrical Nanoha StrikerS
21 831 A-1 Pictures 2010 Working!! (*)
20 450 Kyoto Animation 2006 - 2007 Kanon (2006)
20 342 Hal Film Maker 2008 Aria The Origination
20 052 Gainax 2007 Tengen Toppa Gurren Lagann
19 819 Kyoto Animation 2008 - 2009 Clannad After Story
19 297 A-1 Pictures 2007 Ookiku Furikabutte
18 683 Studio Pierrot 2004 - 2005 Bleach (1-20)
18 573 Studio Pierrot 2005 - 2006 Bleach (42-63)
18 556 Kyoto Animation 2009 The Melancholy of Haruhi Suzumiya S2
18 535 Toei Animation 2007 Mononoke
17 888 Pastel / OB Planning 1999 - 2000 Initial D Second Stage
17 864 Hal Film Maker 2005 Aria The Animation
17 553 Kyoto Animation 2003 Full Metal Panic? Fumoffu
17 481 Studio Pierrot 2005 Bleach (21-41)
16 458 Xebec 2005 Mahou Sensei Negima!
16 262 Daume 2002 Onegai Teacher!
16 166 Daume 2003 Onegai Twins!
16 079 Bones 2007 Darker than Black S1
15 983 Hal Film Maker 2006 Aria The Natural
15 448 Sunrise 2006 - 2007 Gintama S1
15 284 Sunrise 2007 - 2008 Gintama S2
15 246 Sunrise 2008 - 2009 Gintama S3
15 021 Madhouse 2006 - 2007 Death Note
14 216 J.C.Staff 2003 Shingetsutan Tsukihime
14 125 Gainax / Shaft 2001 - 2002 Mahoromatic S1
13 920 A-1 Pictures 2008 - 2009 Kuroshitsuji
13 789 Gonzo 2008 Strike Witches S1
13 723 Bones 2009 - 2010 Fullmetal Alchemist: Brotherhood (*)
13 360 Zexcs 2003 D.C. ~Da Capo~
13 233 Wonder Farm 2000 Hand Maid May
12 971 Sunrise 2004 - 2005 Mai-HiME
12 937 Sunrise 2009 - 2010 Gintama S4
12 673 Bones 2009 Darker than Black: Ryuusei no Gemini (*)
12 290 J.C.Staff 2002 Ai yori Aoshi
12 126 J.C.Staff 2008 - 2009 A Certain Magical Index
12 094 Sunrise 1999 - 2000 Infinite Ryvius
11 932 Studio Deen 2001 Fruits Basket
11 920 Sunrise 2001 Scryed
11 800 Sunrise 2000 Banner of the Stars
11 712 Bones 2005 - 2006 Eureka Seven
11 521 Gainax / Shaft 2002 - 2003 Mahoromatic S2
11 440 J.C.Staff 2002 - 2003 Read or Die TV
11 265 Sunrise 2005 - 2006 Mai-Otome
11 251 Seven Arcs 2005 Magical Girl Lyrical Nanoha A’s
11 244 Doumu 2007 Minami-ke
11 243 Nomad 2005 - 2006 Rozen Maiden Träumend
11 039 J.C.Staff 2005 Honey & Clover
10 880 A-1 Pictures 2008 Kannagi
10 620 J.C.Staff 2005 - 2006 Shakugan no Shana S1
10 612 J.C.Staff 2008 - 2009 Toradora!
10 315 Brain's Base 2009 Natsume’s Book of Friends S2
10 236 Brain's Base 2008 Natsume’s Book of Friends
10 219 Gansis / Shaft 2005 Pani Poni Dash!
10 049 Artland 2005 - 2006 Mushishi
10 046 Production I.G 2008 Library War

Kevyiden muotojen klaustrofobiaa

Arkkitehtuurin perusasioihin kuuluu eronteko keveiden ja raskaiden rakenteiden välillä. Keveyden vaikutelma saavutetaan usein kehysmäisillä rakenteilla, jotka muodostuvat pylväistä ja palkeista; raskauden vaikutelma taas umpinaisilla, usein betonista ja kivestä tehdyillä rakennelmilla.

Sama pätee toki kaikkeen muuhunkin kuin arkkitehtuuriin - vaikkapa lavastukseen. Josta on enää pieni hyppäys animen visuaalisen designin luomiseen.

Kevyitä rakenteita käytetään silloin kun halutaan luoda avoimen tuntuisia tiloja. Siksi onkin huomionarvoista, että vaikka Bakemonogatarissa käytetäänkin valtavia määriä kevyitä rakenteita ne toimivat kuitenkin täysin päinvastoin - ne vangitsevat sisäänsä, ympäröivät hahmot, jopa luovat klaustrofobista tunnelmaa.

Vaikka sarjan kevyiden muotojen ympäröimiin tilanteisiin sijoittuvista kohtauksista muutama onkin tunnelmaltaan kevyehkö (kuten kohtaus, jossa Senjougahara kiusoittelee Araragia leikkikentällä) on niistä suurin osa kuitenkin epämukavia, jännittyneitä ja painostavia tilanteita. Shinbon tunnusomaiseen ohjaustyyliin kuuluvat epäsäännölliset leikkaukset ja hermostuttava taustamusiikki vain korostavat tätä.

Tällaista kevyiden rakenteiden käyttöä löytyy toisinaan arkkitehtuuristakin. Sijoittamalla kapeita muotoja "liian lähekkäin" arkkitehti voi luoda rakennukselle dominoivan, intiimin ja tilatietoisen presenssin. Juuri samanlaista tunnelmaa välittyy myös Bakemonogatarin lavasteista - ne kuvastavat hahmojen sisäistä mielentilaa ja korostavat kunkin kohtauksen tunnelmaa.

Ja kun hahmot joutuvat liikkumaan tällaisessa ympäristössä välittyy katsojalle kaoottinen kuva rakenteiden vilistäessä ruudulla yhdellä sekamelskana. Tämäkin on varmasti tarkoituksellista.

Kiinnittäkää huomiota siihen, miten moni Bakemonogatarin kevyistä rakenteista ei omaa ääriviivoja lainkaan - aivan kuin ne olisivat pelkkiä vektoreita. Monessa tapauksessa taustat on värjätty gradientein, realistista varjostusta jäljitellen, mutta osa keviystä rakenteista on jätetty täysin varjostamatta - kuin korostaen niiden ylimaallisuutta. Juuri tällaiseen omalaatuiseen lähestymistapoihin animaatio parhaimmillaan pystyy, ja juuri ne tekevät siitä mielenkiintoisen median.

Vähemmän on joskus enemmän.

Anime ja taide

Takako Shimuran vesivärityöt ovat perhanan nättejä. Kahdesta nuoresta transsukupuolisesta kertovasta Hourou Musuko -mangasta on tulossa Aoi Hanan vanavedessä animekin tammikuussa, joten se saa edustaa tässä syvällistä laatusarjaa.

Olen populisti, kuten olen aiemmin maininnut. En usko absoluuttiseen sisällöllisen laadun käsitteeseen, vaan siihen että on olemassa erilaisia ihmisiä, erilaisia preferenssejä ja tarpeita sekä erilaisiin preferensseihin ja tarpeisiin vastaavia teoksia.

Lisäksi uskon, että itsensä korottaminen Laatusarjoista nauttivaan älylliseen eliittiin on pitemmän päälle hupsua, koska aina löytyy joku jolla on vielä elitistisempi ja omasta mielestään kypsempi maku kuin sinulla. Koska sisällöllinen laatu on näin ollen aina subjektiivinen mittari voi teos lopulta olla absoluuttisen huono vasta, jos ei ole olemassa yhtään ihmistä joka pitäisi siitä.

Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö tiedostaisi sitä, että joidenkin teosten taiteelliset ambitiot ovat korkeammalla kuin toisten, kuten Arana aikoinaan pohti. (Tämä menee sen "erilaisiin tarpeisiin vastaamisen" alle.) Tämäkin on tunnetusti joillekin ihmisille vaikea käsite sisäistettäväksi, koska "animehan on vain halvalla tuotettua bulkkiviihdettä, lol."

Ja sitähän se monesti onkin. Tällä ajattelutavalla lankeaa kuitenkin perinteiseen "anime on genre" -perspektiiviharhaan - johon pudonneena saattaa olla vaikea nähdä metsää derivatiivisilta täytesarjoilta. Kuinka moni esimerkiksi USA:ssa joka vuosi alkavista sadoista TV-sarjoista on oikeasti kahvitauoilla puhututtavaa kamaa ja kuinka moni pelkkää asiansa ajavaa bulkkiviihdettä?

Aikoinaan kirjoitin:

Kuten toisaalla olenkin jo tullut sanoneeksi on animebisnes rankka, pienipalkkainen ja kuluttava ala, joten niillä jotka sille jäävät niin pitkäksi aikaa että pääsevät ohjaajiksi ja muiksi ylemmän tason hepuiksi luulisi olevan melko lailla kiinnostusta paitsi seuraavaa palkkapussiaan myös animaatiota itseään kohtaan. Luulisi, että heitä kiinnostaisi esimerkiksi animaation käyttö välineenä; se kaikki mitä sillä voi tehdä ja mitä sillä voi kertoa ja ilmaista.

Tämän lisäksi pohdin keväällä, että anime ei ole luovuuden kannalta oma memeettinen umpionsa, vaan niin manga, visual novelit kuin ranobetkin vaikuttavat siihen ja se niihin jatkuvasti. Tämän monet hyväksyvätkin mukisematta. Mutta entäs sitten jos joku ehdottaisi, että anime saattaa tehdä intertekstuaalisia viittauksia muuallekin kuin toisiin hahmokulttuuriteoksiin?

(Ja Akiyuki Shinbon tapauksessa myös nettimeemeihin?)

Kuten vaikkapa... oikeaan taiteeseen, jollaiseksi sitä kutsutaan?

Ja minkä vuoksi kukaan ei lotkauta korvaansakaan, kun Eiji Aonuma ja Shigeru Miyamoto sanovat tulevan Zelda-peli Skyward Swordin ulkoasun olevan pitkälti impressionistisen taiteen ja erityisesti Paul Cézannen (jonka fani Miyamoto on) inspiroimaa - mutta aika moni tyrskähtää epäuskoisena kun Fullmetal Alchemist -animen tekijät sanovat että juu, Irakin sotahan heillä oli mielessä? Aikuisista, ajattelevista ihmisistähän molemmissa on kyse. Molemmat alat ovat vieläpä samalla tavalla viihdeteollisuuden osia.

Vaikka eihän yhteiskunnallisten ilmiöiden kommentoiminen ole animelle lainkaan uusi asia. Jo vuosina 98-99 Cowboy Bebopin 23. jaksossa esiintynyt SCRATCH-kultti oli viittaus vain paria vuotta aiemmin joukkoitsemurhillaan maailmaa kohisuttaneeseen Heaven's Gate -kulttiin, ja jaksossa 4 esiintynyt ganymedeläisten merirottien pyyntiä vastustanut ekoterroristiryhmä Space Warriors puolestaan on logoaan myöten selvä parodia viime vuosina enemmänkin otsikoissa olleesta Sea Shepherd -organisaatiosta.

Vasemmalla: The Legend of Zelda: Skyward Sword. Oikealla: Paul Cézannen Mont Sainte Victoire.

Esimerkiksi Desuconin kunniavierasvastaava Drasa huomasi eräänä päivänä luennolla, että sen aiheena oleva runoilija Seiichi Niikuni (1925-1977) on mitä todennäköisimmin yksi Akiyuki Shinbon suurimpia inspiraationlähteitä. (Jos tämä kuulostaa naurettavalta ajatukselta, lienet sitä porukkaa joka on lokeroinut Shinbon mielessään pysyvästi tekotaiteelliseksi.) Niikuni on lännessä monelle täysin tuntematon nimi, joten en itse asiassa usko että kukaan muu on huomannut sitä täällä aiemmin - tuota linkattua Wikipedia-artikkeliakaan ei aluksi löytynyt englanniksi, vaan käännätin sen ihan vain tähän postaukseen linkkaamista varten.

Niikuni edusti ns. konkreettista runoutta, joka yhdistää kuvataiteen, kalligrafian ja lyriikan. Tässä on yksi hänen kuuluisimmista runoistaan - eikö se tuokin mieleen Shinbon välähdysmäiset tekstikikkailut ja kanjisanaleikit vaikkapa Sayonara Zetsubou-Senseistä tai Bakemonogatarista?

Kirsikankukkia ja kameleita, 1968

Kuuleman mukaan Niikuni harrasti myös performansseja, joissa hän viskeli maalia ympäriinsä. Mitä muita yhteyksiä odottaakaan vielä löytämistään?

Taiteellisuuden "vähemmän teennäisellä" puolella puolestaan odottaa noitaminA-sarja Kuuchuu Buranko pilkkumotiiveineen. Spekuloin, että sarjan ohjaaja Kenji Nakamura (jonka hatun aiempiin sulkiin kuuluu mm. Mononoke) on etsinyt inspiraationsa taiteilija Yayoi Kusamalta, jonka teokset ovat kovasti samantyylisiä. Hän on kärsinyt pitkään mielenterveysongelmista; varsin sopiva visuaalinen inspiraationaihe mielisairauksista kertovalle animesarjalle, siis.

Eikä taiteesta inspiroitumiseksi tarvita välttämättä edes mitään tiettyä taiteilijaa. Esimerkiksi Madhousen vuonna 2007 tuottaman Oh! Edo Rocketin impressionistinen, vapaaviivainen taustataide on kuin suoraan neliväriseksi muutettuja sumi-e -mustemaalauksia - sopivaa, kun ottaa huomioon sarjan historiallisen miljöön.

Sesshuu Tooyoo: Syysmaisema

Tekeekö vaikutteiden ottaminen muualtakin kuin hahmokulttuuriteollisuuden itsensä sisältä sitten animesta automaattisesti taidetta? Ei tietenkään.

Pelivertailuun palatakseni - kyseessä on hieman samanlainen munankuoriongelma kuin elokuvakriitikko Roger Ebertin jatkuvat väittelyt videopeliyhteisön kanssa siitä voivatko pelit olla taidetta. Ebertin ajatuksia seuraten pelit voivat sisältää taidetta, kuten vaikkapa musiikkia ja grafiikkaa, mutta se ei tee niistä itsestään taidetta, koska ne ovat fundamentaalisesti täysin toisen konseptin edustajia - samaan tapaan kuin shakkinappulat voivat olla taideteoksia, mutta shakkipeli itsessään ei.

Anime eroaa toki tästä keskustelusta siinä että toisin kuin pelit ne ovat valmiita, epäinteraktiivisia teoksia, joten niillä on täydet mahdollisuudet olla taidetta. (Ebert on itse asiassa yksi tunnetuimpia mainstream-elokuvakriitikoita, joka ylistää säännöllisesti anime-elokuviakin.) Samaan tapaan kuin peliyhteisö myös animeyhteisökin haluaa kuitenkin usein kovasti korostaa milloin minkäkin sarjan taiteellisuudesta; kyse on usein eräänlaisesta hyväksynnän ja oikeutuksen hakemisesta. Henkilökohtaisesti koko aihe on minusta melko lailla turha - kenties siksi olenkin populisti. Viihteellä on arvonsa, ja vaikka se olisikin hienoa viihdettä ei sitä ole pakko taiteeksi väittää. Ja eiväthän ne sulje toisiaan pois, vaikka monet niin yrittävät väittääkin.

Lisäksi kannattaa muistaa, että animen mahdollisten taiteellisten ansioiden tiedostaminen on kuin voittaisi paralympialaisissa - se ei tee sinusta normaalien ihmisten mielestä yhtään vähemmän nörttiä. Mutta saahan siitä aina aikaan kiinnostavia fandomkeskusteluja.

Kuinka paljon anime myy, jos se myy hyvin

Tämä on Chu-Bra:n ensimmäinen Blu-Ray -julkaisu. Se sisältää kolme jaksoa ja maksaa 65 euroa.

Juuri niin kuin otsikossa sanotaan. Lähteenä 2ch-pasteblogi Kyoo mo Yarareyaku.

"Merkittävyys" on tässä mainittuna pelkästään taloudellista merkittävyyttä - esimerkeiksi on todennäköisesti tarkoituksella poimittu sekä "hyviä" että "huonoja" sarjoja. Kannattaa muistaa että kuvaukset ovat lähinnä postaajan omia mielipiteitä, mutta esimerkit tekevät tästä hyvin mielenkiintoisen ja perspektiiviä antavan listan.

alle 500 kpl Mainos- tai muuten rahoitetut sarjat joissa DVD-myynti ei alun alkaenkaan ollut tavoitteena: joko lähes tai kokonaan merkityksettömiä sarjoja. Esimerkkejä: NHK:n anime, lastensarjat, maksukanavien (mm. WOWOW) sarjat, Nippon TV:n myöhäisillan sarjat, Gonzon sarjat, I.G:n originaalisarjat, jne

500 - 800 kpl Enimmäkseen merkityksettömiä sarjoja. Tämän alueen sarjat eivät yleensä ole onnistuneet herättämään huomiota, ja niitä pidetään epämääräisenä ja uhanalaisena lajina. Esimerkkejä: Gin’iro no Olynssis, Hyakko, Hero Tales, Shikabane Hime, Akikan!, jne

800 - 1200 kpl Merkityksettömän ja huomionarvoisen rajalla. Viikosta riippuen tällainen sarja saattaa päätyä listoille, jos on onnekas. Yleensä kuitenkaan ei. Esimerkkejä: Yozakura Quartet, Blassreiter, Simoun, Kaze no Stigma, Nabari no Ou, jne

1200 - 1800 kpl Riittävän huomionarvoisia ollakseen olematta merkityksettömiä. Niiden surkea myynti nostaa ne usein listoille, mutta niin alapäähän että ne herättävät lähinnä sääliä. Esimerkkejä: Ghost Slayers Ayashi, Galaxy Angel Rune, Kimikiss, Our Home’s Fox Deity, Kyoran Kazoku Nikki, jne

1800 - 2300 kpl Ranobepohjaiset animet putoavat usein tähän kategoriaan. Saattavat tuottaa voittoa, mutta vain jos niitä myydään Kadokawan tasoisella hinnoittelulla. Esimerkkejä: Rental Magica, Goshusho-sama Ninomiya-kun, Kurenai, Shinkyoku Sokai Polyphonica, Zegapain, jne.

2300 - 3000 kpl Tähän kategoriaan kuuluu paljon sarjoja. Marginaalisesti menestyviä sarjoja, joista moni ei myynyt niin hyvin kuin niiden fanikanta antaisi olettaa. Esimerkkejä: Manabi Straight!, true tears #1, Sketchbook, Gun X Sword, Yami to Boshi to Hon no Tabibito, jne

3000 - 4000 kpl Voittoatuottavuuden raja. Monet sanovat tämän verran myyviä sarjoja kohtuullisesti pärjääviksi, mutta monen tämän verran myyvän sarjan sanotaan myös feilanneen. Esimerkkejä: Denno Coil, Soul Eater, School Days, Linebarrels of Iron, Super Robot Swars OG, jne

4000 - 5000 kpl Sarjoja jotka ovat saaneet kohtuullisesti huomiota ja myyneet kohtuullisesti. Joissain tapauksissa tällaisten sarjojen myyntiluvuista saatetaan iskeä vitsiä, mutta epäonnistumisina niitä pidetään harvemmin. Tulevaisuudenlupauksia. Esimerkkejä: Seto no Hanayome, Bamboo Blade Garei -Zero-, Higurashi no Naku Koro Ni, Planetes, jne

5000 - 7000 kpl Tässä vaiheessa myynti alkaa näyttää vahvalta ja toinen tuotantokausi todennäköiseltä. Tuottajat alkavat saada ylistystä. Esimerkkejä: Ichigo Mashimaro, Rozen Maiden, Hidamari Sketch, Zero no Tsukaima, Darker than Black, jne

7000 - 9000 kpl Vaikuttava myynti; yleisön suosikkeja joita voi alkaa jo sanoa hiteiksi. Esimerkkejä: Spice and Wolf, Full Metal Panic Fumoffu, Nodame Cantabile, My-Otome, Keroro Gunso, jne

9000 - 11 000 kpl Viisinumeroisten myyntilukujen alku. Myöhäisillan animea joka myy tämän verran voi kutsua huoletta isoksi hitiksi. Esimerkkejä: Toradora!, Shakugan no Shana, Natsume Yuujinchoo, Pani Poni Dash!, Sookyuu no Fafner, jne

11 000 - 15 000 kpl Korkein kasti kapean kohdeyleisön otakusarjoille. Ylistyksen arvoisia sarjoja. Esimerkkejä: Minami-ke, s-CRY-ed, Da Capo, Strike Witches, Eureka Seven, jne

15 000 - 20 000 kpl Tällaisia sarjoja ostavat jo nekin ihmiset jotka eivät normaalisti osta DVD:itä. Erinomaisia sarjoja täynnä pioneerihenkeä. Esimerkkejä: Gintama, Death Note, Ookiku Furikabutte, Aria the Animation, Negima, jne

20 000 - 25 000 kpl Tuoteperheitä joilla on paljon ja uskollisia tukijoita. Isoja nimiä joilla on suuret fanikannat. Esimerkkejä: Air, Tengen Toppa Gurren-Lagann, Magical Girl Lyrical Nanoha StrikerS, Clannad, Hetalia, jne

25 000 - 35 000 kpl Edellisen ja seuraavan kategorian väliin putoavia sarjoja, jotka ovat varmistaneet asemansa vaikutuksellisina ja tasaisen suosion omaavina tuoteperheinä. Esimerkkejä: Lucky Star, Azumanga Daioh, G.I.T.S. SAC 2nd GIG, Initial D 4th Stage, Fate/stay Night, jne

35 000 - 50 000 kpl Uusia ykkösiä jotka puhuttavat koko teollisuudenalaa. Tämän ja seuraavan kategorian sarjat sytyttävät uskomattomia flamewareja. Esimerkkejä: Fullmetal Alchemist, The Melancholy of Haruhi Suzumiya, Code Geass, Macross F, Gundam 00, jne

50 000 - 100 000 kpl Täysin omassa luokassaan. Uskomattomat myyntiluvut. Esimerkkejä: Gundam SEED, osa elokuva-animesta (Kara no Kyokai, The Girl Who Leapt Through Time), Bakemonogatari, jne

yli 100 000 kpl Mainstream-yleisölle tehdyt anime-elokuvat. Teollisuudenalan tähdet. Esimerkkejä: Ghiblin elokuvat, Evangelion-elokuvat, Zeta Gundam: A New Translation, Final Fantasy VII: Advent Children, The World of Golden Eggs, jne

Mitä yhteistä on Bakemonogatarilla ja Duke Nukem Foreverilla

Moni teistä varmasti tietää pelin nimeltä Duke Nukem Forever, tai on ainakin kuullut siitä.

Kyseessähän oli jatko-osa yhdelle 90-luvun suosituimmista PC-peleistä, joka kuitenkin lillui kehityslimbossa 12 vuoden ajan - kunnes töpseli lopulta kiskaistiin irti vuonna 2009. Wired julkaisi viime joulukuussa pitkän ja kiehtovan artikkelin aiheesta, joka kannattaa lukea vaikka itse peli ei kiinnostaisikaan.

After a year and a half of work, Duke Nukem 3D was released online in January 1996.

Sales were explosive. The game was addictively fun and crammed with racy humor, including strippers you could tip (at which point they’d flash their pixelated boobs) and mutant pigs dressed in LAPD-like uniforms. Critics went fairly mad with praise. In most games, the world was static, but Duke Nukem players could interact with objects — they could get Duke to play pool or admire himself in a mirror (“Damn, I’m looking good!” he’d say). The title sold about 3.5 million copies, making Miller and Broussard straightforwardly wealthy.

In April 1997, Broussard announced a follow-up: Duke Nukem Forever, which he promised would outdo the original in humor, interactivity, and fun. The firm set no formal deadline, but Miller predicted the game would be out within about a year, “well before” Christmas 1998. “We see Duke Nukem as a franchise that will be around 30 years from now, like James Bond,” Miller told a gaming site. Broussard compared Duke to Nintendo’s Mario — a character that would star in title after title, year after year.

But the cycle that would demolish Duke Nukem was about to begin.

Sisäpiiriläisten haastattelut ja spekulaatio muodostavat kiehtovan ja samalla traagisen kokonaiskuvan pääjehu Broussardista miehenä, joka oli niin oman perfektionisminsa ja ykkösenäpysymishalunsa pauloissa, ettei missään vaiheessa saanut lopetettua työnsä viilausta - eikä sen vuoksi lopultakaan saanut mitään valmiiksi. Pelimoottoria vaihdettiin lukuisia kertoja, koska Broussard halusi pelinsä olevan ehdottomasti uusinta uutta - ja joka kerta kaikki jo tehty työ heitettiin roskikseen ja aloitettiin uudelleen alusta. Joka kerta kun joku julkaisi uuden pelin suunnitelmat menivät uusiksi, koska Broussard halusi välittömästi sulauttaa siitä parhaita paloja omaan peliinsä. Duke Nukem 3D:n menestys oli antanut firmalle niin valtavat rahavarat, ettei Broussard kokenut mitään taloudellisia paineita saada valmista tiettyyn aikarajaan mennessä.

Broussardilla oli kykyä nähdä minne peliala oli menossa, mutta häneltä puuttui pysyvä kokonaiskuva ja visio siitä mitä hän olisi halunnut oman pelinsä olevan - ja kun projekti lopulta saapui tiensä päähän, se ei ollut juuri muuta kuin kasa vaikuttavia tekniikkademoja ja viiden pelitunnin verran testitasoja. Hiljattain on kuulunut huhuja joiden mukaan peli olisi siirtymässä toisen firman kehitettäväksi, mutta tämän tekstin aiheena ei itse asiassa ole itse peli vaan Broussard.

Broussard oli taiteilija, ei projektipäällikkö. Tämä tuo mieleeni monet animestudiot, jotka ovat samalla tavalla sellaisten ihmisten johtamia jotka eivät välttämättä ole hyviä bisnesmiehiä - osasyy sille miksi Japanin animaatioteollisuus on siinä jamassa jossa se on. (Samaisen Teikoku Databankin tutkimuksen mukaan muut syyt ovat laiton striimaus, vähentyneet TV-slotit ja pienenevät DVD-myynnit.)

Kuten muistanemme suurin osa animaatiostudioista on pieniä tai keskisuuria yrityksiä, ei Madhousen, Production I.G:n tai Gonzo-vainaan (jonka ruumiista tosin puskee ahkerasti uusia taimia) kaltaisia isoja firmoja. Näin ollen niiden johtohenkilökuntakin on yleensä suureksi osaksi ihmisiä, jotka ovat alalla ensisijaisesti koska rakastavat animaatiota.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että he olisivat Broussardin tapaan hyviä taiteilijoita mutta huonoja projektipäälliköitä. Löytyy kuitenkin yksi studio jonka johto tuntuu olevan Broussardin kaltaisissa käsissä, ja se on SHAFT.

SHAFTin kootut tekosyyt.

Projektit venyvät, aikataulut kusevat, nettisivuille ilmestyy "kiireellinen: palkataan animaattoreita" -ilmoituksia. Monet uskovat SHAFTin aikatauluongelmien johtuvan budjettiongelmista, mutta henkilökohtaisesti uskon sen olevan täysin tähän liittymätön seikka.

Kaikki nimittäin viittaa siihen, että SHAFTin johdolla on täysin samanlaisia ongelmia kuin Broussardilla. 2ch kertoo - blogipostauksessa, jonka olen sittemmin valitettavasti hukannut - erään SHAFTille keikkaa heittäneeksi animaattoriksi itseään sanovan anonyymin suulla, että "se nyt vain ilmeisesti on sellainen firma." Syyn ei välttämättä tarvitse olla studion pääohjaaja Akiyuki Shinbossa; tuskin se liittyy yksittäiseen ihmiseen. Kyse on varmasti useiden syiden summasta, todellakin yrityksen yleisestä kulttuurista.

Nämä ovat eniten myyneiden yksittäisten julkaisujen kokonaismyyntejä - ja todennäköisesti sarjan 6. DVD/BD tulee vielä myymään tätäkin enemmän. Siitä kuinka paljon myyntiä on "paljon" ja kuinka "vähän" voisin kirjoittaa joskus enemmänkin.

Bakemonogatarin taloudellinen menestys tuntuu vain vahvistavan käsitystä tästä. Tiedän että sarjan tuotantokomitealtaan saama budjetti ei luonnollisestikaan ole välttämättä suorassa suhteessa sen taloudelliseen menestykseen, koska kyseessähän on jo etukäteen päätettävä summa - mutta tuntuu äärimmäisen kummalliselta, että maailmanhistorian nopeimmin muovikiekkoja myynyt TV-anime ei saisi riittävästi rahaa jotta sen tuotanto pysyisi aikataulussa.

Esimerkiksi Maria Holic ei kärsinyt minkäänlaisista aikatauluongelmista, eikä sen jaksoja liioin julkaistu puutteellisesti animoituna. Yuri on kenties nosteessa, mutta on vaikea kuvitella sen budjetin olleen mitenkään merkittävästi Bakemonogataria suurempi. Sama pätee Katanagatariin, joka on Bakemonogatarin tapaan NisiOisiNin ranobesarjaan perustuva anime - ja josta White Fox on saanut aikaan varsin näyttävän ja aikatauluissaan pysyvän. (Mitä nyt seiskajaksolla näemmä oli jakso-ohjaajana/animaatiopäällikkönä/pääanimaattorina joku Motoki Tanaka, jolla on vähän jännä tyyli.)

Budjettiongelmia uskottavampi selitys onkin siis se, että joku SHAFTilla yksinkertaisesti käyttää resursseja huonosti - olivat ne sitten työvoima- tai taloudellisia sellaisia. Kokeellisen animaation käyttö ja taidefagottius puolestaan taas ovat todennäköisesti seurausta siitä että firmassa on töissä liikaa taiteilijan asenteella työhönsä suhtautuvia tyyppejä muuallakin kuin johtopaikoilla - ei niinkään siitä etteikö firmalla olisi varaa animoida sarjojaan "kunnolla."

Anime on tuote, mutta samalla siihen voi suhtautua myös taiteena - aivan niin kuin vaikkapa peleihinkin. Tästäkin voisin kirjoitella joskus lisääkin.

Tarpeellisesta hyödylliseksi, hyödyllisestä haitalliseksi - osa 2

Toinen tapa jolla kielen dynaamisuus aiheuttaa ongelmia on itse tuotettujen teosten korruptoituminen, ja se on suoraa seurausta termien korruptiosta.

Mitä syvemmälle harrastajakuntaan nämä termit juurtuvat sitä enemmän myös tuottajat ovat tietoisia niistä, ja mitä kauemmin niitä käytetään sitä enemmän ne vaikuttavat myös heidän ajatteluunsa. Tämä on normaalia lamarckistista kulttuurievoluutiota - memetiikkaa. Näin ollen termien laajeneminen, laimeneminen ja ylimalkaistuminen vaikuttaa paitsi siihen miten harrastajat harrastuksensa kohteesta keskustelevat myös siihen miten sitä ylipäätään tuotetaan - onhan toki helpompaa pitchata tuottajalle tai kustantajalle ideaa kun on suosittuja buzzwordeja joilla sitä kuvata, kuten olen jo aiemmin toisaalla maininnut. Pahimmassa tapauksessa tekijät itsekin ovat näiden termien kasvattamia, eivätkä osaa enää murtautua ulos aiemmista muoteista kun eivät ole muuta ikinä nähneetkään.

Klassinen esimerkki tästä on sana tsundere. Nykyään hahmon sanominen "tsundereksi" ei kerro siitä enää juuri mitään, koska sitä voi käyttää melkein mistä tahansa naispuolisesta hahmosta jolla ei satu olemaan ovimaton persoonallisuutta - vähän samaan tapaan kuin joissain piireissä kuvitellaan nykyään, että "mary sue" on lähinnä termi mille tahansa naispuoliselle hahmolle josta puhuja ei pidä.

Tietty tutkainta vastaan potkiminen on tyhmää - wanhan koulukunnan otakujen parissa se on kuitenkin jopa niin yleistä, että sitä parodioitiin ylläolevassa Lucky Channelissa. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että nykyään tsundereiksi sanotaan monia sellaisiakin hahmoja joilla ei oikeastaan pitäisi olla mitään tekemistä koko sanan kanssa - vaikka sitä käyttäisi modernissa merkityksessään.

Kuten moellakin on tsunderellakin nimittäin kaksi toisistaan poikkeavaa määritelmää, perinteinen ja moderni. Ne molemmat sisältävät vaatimuksen hahmon ärhäkästä (tsun-tsun) ja pehmeästä (dere-dere) puolesta, ja vieläpä siten että ärhäkkä on yleensä päällimmäisenä. Siihen niiden yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat.

Perinteisen määritelmän mukaan kyse on enemmänkin hitaasta lämpenemisestä kuin jatkuvasta vihasta - ajan kanssa tapahtuvasta muutoksesta hahmon asenteessa päähenkilöön. Hahmomuotti aluksi kylmästä ja väkivaltaisestakin tyttöhahmosta joka hiljalleen alkaa paljastaa myös väläyksiä pehmeämmästä puolestaan on tietysti peräisin erogemaailmasta, jossa tytön kellistämisestä saatava mielihyvä on suoraan verrannollinen pehmittelyyn kuluneeseen aikaan ja vaivaan.

Modernin määritelmän mukaan kyseessä on lähinnä pysyvä luonnehäiriö, jatkuva poukkoilu vihan ja tykkäämisen välillä: yhtenä hetkenä hahmot voivat olla keskenään vallan hyvää pataa, seuraavassa jokin täysin mitätön asia synnyttää täysin irrationaalinen vihakohtauksen. Tämä muodostaa status quon, joka voi olla olemassa vain teokselle ulkoisesti (suhde pysyy samanlaisena läpi koko sarjan) tai myös teoksen sisäisesti (suhde paitsi pysyy samanlaisena on myös aina ollut samanlainen, vaikka hahmot olisivat tunteneet vuosia).

Molemmat määritelmät sisältävät kuitenkin yhden ehdottoman vaatimuksen: deren olemassaolon samaa kohdetta kohtaan johon tsunkin kohdistuu. Ilman piilossa olevaa pehmeää puolta tsundere ei ole tsundere, vaan pelkkä äksy tyttö - kuten esimerkiksi Amphin vanhan nettisarjiksen Seal of The Devilin päähenkilö, tai Maria Holicin Matsurika. Ja etenkin perinteisen määritelmän mukaan deren tulisi myös kohdistua nimenomaan tiettyyn henkilöön eli käytännössä teoksen päähenkilöön; sen mukaan tsundere ei itse asiassa ole substantiivi vaan adjektiivi. Tiukimman määritelmän mukaan tsunderehahmon on oltava tsundere nimenomaan jollekulle täyttääkseen perinteisen määritelmän; pelkkä yleinen äksyys ei riitä!

Juuri tämän takia suurin osa nykyään tsundereiksi sanottavista hahmoista ei ole tsunderea nähnytkään.

Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa Lucky Starin Kagami. Konata sanoo häntä useaan otteeseen tsundereksi, ja hänet nähdään suuttumassa Konatalle joka välissä - etenkin jos tämä sanoo häntä tsundereksi, minkä hän tietysti kiistää. Välillä hän kuitenkin näyttää myös epävarmempaa ja tunteellisempaa puoltaan. Voidaanko häntä siis sanoa tsundereksi?

Sanoisin että ei voi. Lucky Star on täysin romantiikattomaan yonkomavitsimangaan perustuva huumorisarja, ja Kagami on sen tsukkomi - kaikki hänen luonteenpiirteensä on rakennettu sen ympärille. Sarja ei missään vaiheessa näytä Kagamilla olevan sen syvempää ymmärrystä Konatan persoonaa kohtaan - tämä vain puhtaasti ärsyttää häntä, koska hän onnistuu olemaan häntä parempi edes yrittämättä eikä edes yritä peitellä mielihalujaan tai nousta niiden yläpuolelle. Derepuoltaan hän ei ikinä suuntaa Konatalle, ainoastaan pikkusiskolleen. (Silloin harvoin kun hän alkaa nähdä Konatan astetta paremmassa valossa tämä tekee välittömästi jotain, joka palauttaa hänen inhonsa ennalleen.) Character songien kaltaiset oheistuotteet ja tämä OVAn kohtaus vihjaavat seksuaalisesta jännitteestä, mutta ne tuntuvat päälleliimatulta fanserviceltä - muussa animessa niistä ei näy jälkeäkään, ja alkuteoksessa vielä vähemmän.

Toinen usein tsundereksi mainittu hahmo on Bakemonogatarin Senjougahara; tämä jopa sanoo itse itseään sellaiseksi. Mutta eikö hän ole enemmänkin vain lähinnä viileä, ei niinkään äkäinen? Dereä Araragia kohtaan hänestä kyllä löytyy pitemmän päälle, mutta voidaanko täyttä piittamattomuutta normaalin keskustelun sosiaalisista raameista sanoa tsuniksi? Entä Katanagatarin Togame - hän on eittämättä ensimmäisessä jaksossa varsin varautunut ja suorasanainen Shichikaa kohtaan (mikä ei ole mikään ihme, ottaen huomioon että hän sai lapsena nähdä vierestä kuinka tämän isä tappoi hänen isänsä), mutta jakson loppuun mennessä hän on lipunut jo melko pysyvälle derelinjalle. Onko ensimmäisen jakson tsun riittävästi korvaamaan kaikkien myöhempien jaksojen deren? Tai entäpä sitten Haruhi Suzumiya - onko hän tsundere vaiko vain itsekäs, muita huomioimaton ja äkäinen pälli? Näistä neljästä mainitusta tämä hahmo on ainoa, jonka itse voisin sanoa täyttävän määritelmän vaatimukset - hän sentään pitää tsundereutensa kohteesta Kyonista, ja hänelläkin on deret hetkensä vaikka hän yrittää peitellä asiaa. Kenties myös itseltään.

Kagami, Senjougahara, Togame ja Haruhi ovat kaikki tietysti postmoderneja hahmoja, ja täten alun perin luotu tietoisena kyseisen tsunderehahmotyypin olemassaolosta. Tämä näkyy siinä, että he kaikki sisältävät tiettyjä tähän suuntaan viittaavia piirteitä olematta mikään kuitenkaan kliseisen piparimuottitsunderen perikuva. Niidelin mielestä tämä on onnistunutta hahmonrakennusta siinä mielessä että on onnistuttu luomaan tsunderehahmoja menemättä kuitenkaan siitä mistä aita on matalin - ja näin voi ollakin. Mutta kannattaako näitä hahmoja sitten (Haruhia lukuunottamatta) sanoa tsundereiksi lainkaan - etenkin kun tekijät ovat tosiaan nähneet tietoisesti vaivaa ollakseen tekemästä hahmoista "pelkkiä" tsundereja? Toki ihmisille on luonnollista jäsennellä maailmaansa etsimällä yhteisiä nimittäjiä, mutta eikö se että sanoo kaikkia sitrushedelmiä sitruunoiksi ole vain ilmaisukyvyn vesittämistä?

Koska kuten sanottu - kun näin tehdään vesittyy ennen pitkää myös tuottajapuolen käsitys asioista sukupolvien vaihtuessa. Ja tällainen termien laventaminen johtaa kohti tilannetta, jossa nuorelle naishahmolle on olemassa enää kaksi mahdollista lokeroa: moeblob ja tsundere. Hrr.

Ei sillä etteikö tsunderehahmoakin voisi kirjoittaa hyvin! Jos tarkastellaan näiden tietojen kanssa vaikkapa kahta Rie Kugimiyan neljästä kuuluisasta tsundereroolista, Zero no Tsukaiman Louisea ja Toradoran Taigaa, huomataan jänniä juttuja. Louise - jonka näimme myös tuolla aiemmalla janalla oikeassa laidassa - tuntuisi sopivan vallan hyvin status quoon jämähtäneeseen modernin tsunderen muottiin siinä missä Taiga on ilmetty perinteinen tsundere. Kenties juuri tämän vuoksi Toradora sai moderneihin tsundereihin tottuneen otakuyleisön parissa niin suuren suosion - sen tsunderepäähenkilöllä oli jopa käytökselleen kunnolliset motiivit, eikä tämän äkäinen käytös ollut päälleliimattua ja täysin normaalin ihmisen käytöksen vastaista?

Kuten tämä osoittaa eivät kaksi tsunderen määritelmää ole missään määrin teoksen tekoaikaan sidottuja. Jo 80-luvun lopulla Akane Tendo edusti hyvinkin modernin kaltaista tsunderetyyppiä - kukaan ei voi väittää että hänen ja Ranman suhde olisi edennyt yhtään mihinkään. Ja jos näin alkaa ajatella, niin jo "ensimmäiseksi tsundereksi" mainittua Urusei Yatsuran Lumia voi pitää modernina tsunderena... 70-luvulta. Toisaalta voidaan miettiä voidaanko näitä hahmoja kuitenkaan laskea, koska ne edeltävät paitsi tsunderen määritelmää myös koko moen käsitettä - niiden luonteenpiirteet oli tarkoitettu lähinnä slapstickin lähteeksi.

Termien käyttö saattaa tehdä tuottajatkin laiskoiksi, mutta ennakkoluulottomuutta vaaditaan myös katsojalta - muuten ohi saattaa lipsahtaa paljonkin loistavia teoksia jotka pelkkien promokuvien tai trailereiden perusteella saattavat näyttää geneeriseltä shitiltä. Kuten vaikkapa Toradora.

***

Jotkut sanovat että moesarjat ja tsunderehahmot - tai ylipäätään kaikki otakuyleisön kosiskelu - on syöpä joka parhaillaan tappaa animea. (Ennen moen keksimistä samaa sanottiin muuten fanservicestä ja myöhemmin haaremisarjoista, kun ne olivat vielä uusia käsitteitä.) Perusteet tälle huolelle ovat toki selvästi nähtävissä - esimerkiksi käy vaikkapa Danny Choon tulevan animen Chinkan traileri. Luovuutta tai edes varsinaista yritystä luoda viihdyttävää sisältöä ei enää tarvita, kunhan vain huolehtii siitä että hahmot noudattavat suunnittelultaan fanipoikien libidoja stimuloivia stereotyyppejä.

Laske hahmostereotyypit.

Ja on toki olemassa esimerkkejäkin siitä, millaiseksi jokin viihdeteollisuudenala saattaa muuttua jos se taloudellisessa ahdingossa ollessaan suuntaa tarjontansa vain sille pienelle asiakaskunnalle jotka ovat kaikkein uskollisimpia kuluttajia (nörteille), ja jättää huomiotta suuremman enemmistön joka ei kuitenkaan ole niin uskollinen (kaikki muut). Vuodesta toiseen rebootteja samoista vanhoista supersankareistaan ulos lykkivä DC Comics on yksi sellainen.

On kuitenkin olemassa parikin syytä, miksi en usko että animelle voi käydä näin. Ensimmäinen on se, että amerikkalaisen sarjakuvateollisuuden nykyiseen supersankarivetoiseen suuntaansa lykkäsi Comics Code, joka efektiivisesti esti muunlaisten teosten julkaisemisen. Toinen taas on se, että anime ei ole luovuuden kannalta oma kulttuurinen umpionsa: se on osa hahmokulttuuriteollisuutta, jossa se, manga, visual novelit ja ranobet alati vaikuttavat toisiinsa pyhässä neliyhteydessä ja kukin omien lainalaisuuksiensa vaikutuksen alaisina, eivätkä anna minkään sukulaisensa urautua tiettyyn suuntaan liian pitkäksi aikaa.

Kolmas ja kenties kaikkein tärkein syy on se, että hahmokulttuuriteollisuus on jo auteur-lähtöisyydestäänkin johtuen synnynnäisen dynaaminen, ja aina jatkuvassa liikkeessä - se hyppii aina kulloistenkin trendien perään mutta alkaa myös aina välittömästi parodioida itseään, keksien ja kokeillen nelikenttänsä avulla uutta ajassa jossa moni muu media tarpoisi vielä paikoillaan.

Se saattaa aiheuttaa tuskastuneisuutta harrastajalle joka joutuu huomaamaan että hänen harrastuksensa kohde on muuttunut alle kymmenessä vuodessa täysin toisenlaiseksi kuin millainen se oli silloin kun hän siihen tutustui - mutta juuri siksi ainakin minä sitä rakastan.

Neko on yuria ja tarkoittaa ukea

Yuri elää nousukauttaan.

Tai kenties pitäisi sanoa, että siitä on tullut valtavirtaa. Melkein joka toisessa vähänkään otakummassa sarjassa vihjaillaan tyttöjen välisellä ystävyydellä, ja kiintiölesbohahmoja tuntuu löytyvän vielä tiheämmästä - Railgunista Hidamari Sketchiin, Koihime Musousta Bakemonogatariin. Ja lisää on tulossa.

Tässä sinällään ei ole toki mitään uutta. Fanservice on fanserviceä, ja poikien sarjojen kylpykohtauksissa pienirintaiset tytöt ovat kourineet isorintaisia tyttöjä yhtä kauan kuin niitä on ollut olemassa. (Kylpykohtauksia, siis.) Ero on enemmänkin siinä miten näihin elementteihin nykyään suhtaudutaan - ne ovat nykyään kaikenkattava standardi, jotka otetaan rakenteellisesti huomioon muuta sarjaa suunniteltaessa. Käytännössä tämä tarkoittaa huolehtimista siitä että mikään ei ole ristiriidassa niiden kanssa, niin että ne fanit jotka haluavat kuvitella omiaan saavat antaa mielikuvituksensa lentää minkään häiritsemättä. Tämä on nykyään niin vakiintunut käytäntö, että siitä poikkeaminen jopa herättää huomiota.

Tyttöjen seksuaalisen mielenkiinnon kohteena oleva mies moesarjassa! Ja vielä karvainen sellainen! Lucky Star uskalsi vain kiusoitella tällä ajatuksella, ja palasi sitten turvallisen platoniseen status quoon...

Toisin sanoen yuriaimai on juurtunut seineniin jäädäkseen, samaan tapaan kuin yaoiaimaista tuli shounenmangan vakio-ominaisuus 90-luvulla. Syyttävä sormi kohdistunee valtavan ja monikirjoisen fanikunnan saaneeseen Maria-sama ga Miteruun, joka pseudolesboilla koulutytöillään päätyi sellaiseksi aimaiyurin klassikkoteokseksi, etteivät edes skanlaatiokääntäjät näe enää tarpeelliseksi merkitä marginaaleihin selityksiä kun jossain sarjassa puhutaan soeureista ja yamayurikaista.

Jopa Legend of Koizumiin on eksynyt mausteeksi yuriaimaita. Huomatkaa miten poikien/miesten mainstreamsarjoissa yurihahmot ovat aina korostetun feminiinisiä, tyttöjen/naisten mainstreamsarjoissa puolestaan korostetun maskuliinisia...

Mutta kaikkihan tietävät että aimai on vain pitkälle kehittynyt laskelmoivan fanservicen muoto, eikä se tee sarjasta yurisarjaa yhtään sen enempää kuin Naruton ja Sasuken vahinkopusu tekee Narutosta yaoisarjaa. Joten onko tämä nyt sitten yuria vai ei?

Vastaus on monisyinen, koska yuri ei ole koskaan ollut varsinaisesti genre samaan tapaan kuin BL. Sanojen "yuri" ja "girls' love" alle on niputettu vuosikymmenien saatossa suunnilleen kaikille mahdollisille kohdeyleisöille niputettuja sarjoja: 70-luvun traagisia rakkaustarinoita, 90-luvun lopulla Mist-lehdessä julkaistuja eskapistisia kotirouvafantasioita ja nykyseinenin kaappi- ja parisuhdedraamoja - puhumattakaan niistä sarjoista joissa on "yurihahmoja", kuten ne shoujosarjat joissa on se yksi coolia oneechania ihkuttava tyttö, ja ne shounensarjat joissa on se yksi naisille flirttaileva cool oneechan. Ainoa yhdistävä tekijä ovat siis tyttötyttöteemat. BL sen sijaan on koko olemassaolonsa ajan ollut suunnattu pari-kolmikymppisille heteronaisille, eikä sitä ole koskaan yritettykään edes mainita samassa lauseessa homomiesten karvaisista äijistä kertovan pornomangan kanssa. (Lukuunottamatta kirjakauppoja, joilla on tapana lajitella ne samaan hyllyyn.)

Koska niin teosten painotukset kuin ihmisten käyttämät määritelmätkin vaihtelevat on hyvin tapauskohtaista mikä sarja sitten on "kunnon" yuria ja mikä vain aimailla ratsastamista. Se on kuitenkin varmaa, että valtavirtaistumisen myötä yuria julkaistaan nyt enemmän kuin koskaan - ja sen mukana myös parhaita yurisarjoja aikoihin.

Yuri Himen lukijajakauma lehden alkuajoilta ennen Yuri Hime S:n perustamista.

Mangan puolella yurilehtiä on nykyään muitakin kuin vain alan veteraanilehti Comic Yuri Hime - Ichijinsha on jo erinäisiä vuosia julkaissut myös sen enemmän miespuoliselle yleisölle suunnattua Comic Yuri Hime S:ää, ja viime vuonna lehtihyllyihin ilmestyivät myös Hobunshan Tsubomi, Bunendon Comic Lily ja Cosmic Publishingin Yuri Shoujo. Näiden julkaisujen puolella kilpailu on kuitenkin kovaa ja osaavat tekijät jo muutenkin työkuoleman partaalla (mikä on huhujen mukaan pääsyy siihen miksi Ichijinsha perusti toisen lehden eikä vain kasvattanut Yuri Himen ilmestymistiheyttä sen nykyisestä neljästä numerosta vuodessa), joten itse asiassa parhaat helmet löytyvät ihan muualta kuin yurikeskeisistä julkaisuista.

Esimerkiksi lempiyurisarjoistani ainoastaan Tokimeki Monoke Jogakuen - josta Kaino kirjoitti ylistävin sanoin jokunen viikko sitten - ilmestyy Yuri Himessä; esimerkiksi Girl Friends ja Sasameki Koto puolestaan ilmestyvät Comic High!:ssa ja Comic Alivessa, jotka ovat molemmat moeseinenlehtiä. Teemoiltaan ja kerronnaltaan todennäköisesti aikuisin tällä hetkellä ilmestyvä yurisarja, Haru Akiyaman Octave, puolestaan ilmestyy niin ikään seinenlehti Afternoonissa (johon minulla on intiimimpi suhde kuin todennäköisesti olisi tervettä).

Afternoon - elämäni valo, kupeitteni tuli.

Toki suosionnousu näkyy animen puolellakin myös muuna kuin aimaina.

Jokunen kuukausi sitten vihjailtiin Yuri Hime S:n suosituimman sarjan Yuruyurin animesovituksella, vaikka sen yuripitoisuudesta voidaankin olla montaa mieltä... Koko sarja olisi nimittäin käytännössä K-ON!in valokopio, mikäli sen bändiaspektin riisuisi pois ja jos Tsumugi olisi itse sarjassakin samanlainen yurihiiri kuin mitä fandom on hänestä tehnyt niiden parin kohtauksen ansiosta. Sarjaa on kuitenkin toisinaan näkynyt jopa Taiyoshan viikottaisen myyntilukulistan kärkikymmenikössä, joten kenties juuri tällainen humoristinen ja epämääräinen diipadaapailu sitten tosiaan vetoaa suuriin otakumassoihin? (Mitä niillä on rehellisiä tyttöromansseja vastaan, gnngnn...)

Mutta ihan suoraselkäistä yuriakin on toki luvassa! Lupaavimmalta vaikuttaa tällä hetkellä Sono hanabira ni kuchizuke wo -yurierogesarjan tuleva animesovitus, joka julkistettiin viime kesän Comiketissa ja josta Ichjinishan Charamel-lehti julkaisi joulukuussa joitain tuotantoluonnoksia. Tarkemmin sanottuna animeksi sovitetaan sarjan kolmas osa, joka kertoo alhaalla olevista kuvista keskimmäisen pariskunnasta, Reosta ja Maista. Se että tuotantotiimi on ohjaajaa myöten sama kuin Strawberry Panicilla saattaa aiheuttaa joissain suunnissa silmienpyörityksiä, mutta ainakin japanilaiset fanit tuntuvat olevan huojentuneita siinä ettei hommaa annettu Shoujo Sectin animesovituksesta vastanneelle Amarcordille...

Peko on bishoujopiirtäjien jumala. (Hän kuvittaa myös Mayoi Neko Overrunin alkuperäisranobeja, jos tyyli näyttää tutulta.)

Yhteistä kaikille tämän vuosituhannen yurisarjoille on kuitenkin se, että sanaa "lesbo" ei käytetä.

Seksuaali-identiteettiä ja sen seurauksia pähkäillään ja vatvotaan monissakin sarjoissa - Sasameki Koto etunenässä - ja joissain jopa yhteiskunnallisia asioita (mieleen tulee ainakin Nagi Yoshizakin ja Aya Sasakin For you, my beloved, jossa koulutyttöfantasioiden sijaan käsitellään raa'an realistisesti vastustavia vanhempia ja kuiskuttelevia työkavereita), mutta itse sana on lähes kokonaan pannassa. Sen sijaan käytetään vain armeijallista kiertoilmauksia, yleisimpänä "sellainen." En tiedä onko kyse pelkästä tekijöiden mielenkiinnonpuutteesta näiden aiheiden suhteen vaiko tietoisesta rajauksesta fantasian ylläpitämiseksi, mutta veikkaan jälkimmäistä. Mitä yaoistakin tulisi, jos sen hahmot muuttuisivat liian realistisiksi ja alkaisivat identifioida itsensä sattumalta mieheen rakastuneen heteron sijaan homoiksi? Kasuaalimpi osa lukijoista tuskin ainakaan tykkäisi.

Tästä eivät tietenkään kaikki yurinlukijat pidä - etenkään skenen tunnetuin bloggaaja Erica Friedman, joka vanhan koulukunnan barrikadilesbona muistaa usein mainita kannattavansa "naisten naisille" tekemää yuria. Hänellä on toki siihen oikeus, ja koska yuri ei ole genre sellaista toki löytyykin - mutta minua se muistuttaa toissapostauksen vertauksesta italialaisista elokuvista ja spaghettiwesterneistä.

Tämä myös kannattaa muistaa, kun lukee hänen mielipiteitään ja suosituksiaan. Hänellä ei esimerkiksi ole erityisen mairittelevä käsitys miespuolisten yurinlukijoiden mausta, mikä näkyy esimerkiksi tässä ja tässä postauksessa melko selvästi. Epämääräisyyden rajalla keikkuvia tunnelmapaloja ja puhdasta pornoa hän ei ymmärrä ollenkaan. Hän jopa pisteyttää jokaisen arvostelemansa teoksen paitsi taiteen, juonen, hahmojen ja yuripitoisuuden myös "luuserifanipoikuuden" suhteen - arvo, joka mikä ilmeisimmin määräytyy hänen mielestään teoksen pantsu-, meido- ja kissankorvapitoisuuden perusteella.

Milk Morinagan ja Akiko Morishiman mangat ovat varsin leimallisesti moeseineniä, vaikka meidot ja kissankorvat puuttuvatkin. (Huomatkaa seksuaali-identiteettikysymyksen käsittelyn tietoinen välttely.)

Fanipoikana mielipiteeni on tietysti puolueellinen, mutta itse väittäisin edelleen populismin olevan aina hyvästä tiettyyn rajaan asti. Keveys on mille tahansa genrelle hyväksi jos se haluaa nostaa suosiotaan, kuten jo Otakun 2/2007 Strawberry Shake Sweet -arvostelussa arvelin, eikä yuri tee tästä poikkeusta vaikkei se yhtenäinen genre olekaan. Tai sanotaanko näin - Sachiko Takeuchin omaelämäkerrallinen Honey & Honey on loistava, hauska ja opettavainenkin manga, mutta en helvetissä haluaisi kaiken yurin olevan sen kaltaista esseemangaa. Saati sitten Sae Amamiyan Plican kaltaista - se tekisi siitä amerikkalaisten lesbonaisten piirtämän undergroundsarjakuvan kaltaista, joka pahimmillaan on yhtä pahaa huttua kuin suomalaiset sarjakuvablogit. Hrr.

(Suuri osa moeyurimangakoista on muuten naisia; mm. Milk Morinaga, Akiko Morishima ja Natsuneko. Sinälläänhän tämä ei ole niin kummallista, kun muistaa kuinka paljon moe on velkaa shoujomangan perinnölle. Kiinnostavaa kyllä he kaikki tuntuvat myös kuvaavan itseään laiskoiksi nörteiksi.)

Mutta keveyttä ja raskautta on toki monenlaista, eikä raskauskaan aina tarkoita realistisuutta - kenties minun olisi pitänyt alun perinkin puhua viihdearvosta eikä keveydestä. Huhu kertoo että Kodanshan Morning 2:sta pihallepotkittu ja jokin aika sitten Shogakukanin Ikkiin siirtynyt Ching Nakamuran Gunjo olisi vakavan yurin ystäville vieläkin parempaa shittiä kuin Octave - mutta koska sitä ei tietenkään ole skannattu joudun odottamaan eBay-paketin saapumista ennen kuin osaan sanoa siitä sen tarkemmin. Se kertoo kahdesta murhan vuoksi karkumatkalla olevasta naisesta jotka meinaavat melkein joka luvussa tappaa joko itsensä tai toisensa, joten odotukset ovat joka tapauksessa korkeat...

Vanhaan hyvään aikaan

Katsoin So-Ra-No-Wo-Toa, ja tulin ajatelleeksi... jos Haibane Renmei tehtäisiin nyt, sanottaisiinkohan sitäkin tyhjänpäiväiseksi, juonettomaksi moetyttösarjaksi?

Ihmislajille on luontaista se että kokemuksen (=iän) karttuessa osa yksilöistä tulee kyynistymään, ja että näiden yksilöiden ajatusmaailmassa "ennen oli kaikki paremmin" -asenne tulee valtaamaan entistä suuremman prosenttiosuuden. Tämä johtuu osaltaan siitä, että ihmisen preferensseillä on tapana lukkiutua totuttuihin asioihin; osaltaan taas siitä, että lapsena omaksumisaste on korkeampi eikä tyyliseikkoja osaakaan kyseenalaistaa vielä niin paljoa. Jokainen joka on harrastanut animea riittävän kauan tietää omakohtaisesti, että tällaisia ihmisiä löytyy paljon myös tämän harrastuksen parista. (Sivupalkin kysely on tähän aiheeseen relevantti.)

Fandomissa tapaa säännöllisesti yksilöitä joilla on suuria ja mittavia (joskin yleensä helposti kumottavia) argumentteja siitä miksi ennen oli piirretytkin parempia kuin nykyään, ja miten nykyään animaattorit ovat laiskoja ja tuotantoa sanelee raha toisin kuin kultaisella 80-luvulla. (Tsih.) Valituksenaiheet ovat aina samat: milloin vanha anime oli parempaa tyyliltään, milloin tekniseltä laadultaan, milloin aiheiltaan. Yksi ei voi sietää nykyistä moe-estetiikkaa ja pehmeämuotoisia hahmodesignejä, toisen mielestä perseestä on 2000-luvun käsikirjoitusten hahmokeskeisyys tarinakeskeisyyden kustannuksella. Kuka kaipaa 90-luvun chibejä, hikipisaroita ja muita huumoritropeita, kuka miehisiä jättirobotteja.

Yhteistä näille kaikille valittajille tuntuu yleensä olevan se, että jokainen kausi on heidän mielestään edellistä huonompi, eikä mitään hyvää kuulemma enää löydy. "Moe on syöpä joka tappaa animen" oli vanha virsi jo kauan ennen itkuvirsiä K-ON!:in kakkoskaudesta - esimerkiksi silloin kaksi vuotta sitten kun kirjoitin aiheesta viimeksi. Itse en kyllä purematta niele väitettä siitä että jonkun teollisuudenalan tuotannon laatu muka voisi laskea tasaisesti vuosikymmenestä toiseen, mutta nörttilogiikkahan on tunnetusti todellisuutta uhmaavaa...

Ulkomaanmarkkinoista ja jenkkirahalla tehdyistä sarjoista povattiin pelastusta laskevan syntyvyyden aiheuttamalle parhaan katseluajan valtavirta-animen ja lastensarjojen menekin laskulle, ja sen kuplan puhjettua vuonna 2005 teollisuus kääntyi kotimaanmarkkinoille ja keskittyi myöhäisyön vähemmistöyleisöjen tavoitteluun - tämä on ihan totta.

Mutta jos haluaa katsoa kolikon kääntöpuolta voi suhtautua asiaan vaikkapa niin, että tämän ansiosta meillä on vähemmän Witch Hunter Robinin ja Ergo Proxyn kaltaisia "länsimaiseen makuun" tehtyjä pliisuja synkistelysarjoja ja enemmän Mononoken, Zetsubou-sensein, Bakemonogatarin ja Kuuchuu Burankon kaltaista mahtavaa trippailua - siis sarjoja jotka ovat riittävän japanilaisia kiinnostaakseen meitä, jotka olemme kiinnostuneet animesta juuri sen vierauden takia.

Ja kenties myös poikkeavien taiteellisten ratkaisujen vuoksi.

Tietty on sitten niitäkin, jotka tykkäävät nimenomaan ei-japanilaistyylisistä animesarjoista, kuten vaikkapa tuo anonyymi tuolla ylempänä. Mutta siinä vaiheessa ollaankin jo melkein siinä vaiheessa että voisi kyseenalaistaa onko yksilö animen fani vaiko vain tietynlaisen animen fani. Toki sitäkään ei kiellä kukaan - mutta eikö se ole vähän niin kuin sanoisi itseään "italialaisten leffojen faniksi", mutta valittaisi vain vuodesta toiseen siitä miten italialaiset ei enää tee kunnon leffoja (eli spagettiwesternejä)?

< naulapaa> Aina sitä kahtoo jotain uutta sarjaa jakson, masentuu ja katsoo sadannen kerran Cowboy Bebopin

Vanhan kunnon Sturgeonin lain mukaan 90 % kaikesta on paskaa, mutta vähemmän tunnettu jatko kyseiselle sanonnalle on se, että kaikki ovat aina eri mieltä siitä mitkä teokset muodostavat sen jäljelle jäävän kymmenen prosenttia. Niidel argumentoi että tästä yhden henkilön makua miellyttävästä kymmenestä prosentistakin on 90 prosenttia paskaa, mutta loputtoman kierteen uhallakin voisin väittää että siitäkin jäljellejäävästä kymmenestä prosentista ollaan varsin usein eri mieltä... Kuka tykkää yaoistaan höttöisenä ja romanttisena, kuka itkuisena ja angstisena. Yksi pitää äidistä, toinen tyttärestä - ja juuri nämä vaihtelevat preferenssit ovat suurin kulttuuria rikastava tekijä. Ilman niitä tehtäisiin vain yhdenlaista taidetta ja yhdenlaista viihdettä, ja maailma olisi sanoinkuvaamattoman tylsä.

Tietty on olemassa myös objektiivisia laatumittareita, kuten tekninen toteutus, mutta se sitten ei koskekaan enää sisältöä - ja siitäkin voidaan vääntää peistä, jos mennään sen puolelle mikä on tyylillinen tehokeino ja mikä budjetinsäästökikka. (Tässähän lama-ajan anime kunnostautui urakalla - ja nykyään SHAFT aikataulukriisiensä vuoksi.)

Kyllä 90-luvulla hömppäkomediatkin oli parempia.

Mutta miksi sitten osa harrastajista kyynistyy (tai vanhenee jääriksi, jos sitä jaottelua haluaa käyttää) ja osa ei? Spekuloisin sen johtuvan yksinkertaisesti siitä, että eri harrastajat etsiytyvät animen pariin eri asioiden vuoksi.

2ch:n kollektiivinen mielipide luokittelee otakut niihin jotka pitävät animesta ensisijaisesti siksi että pitävät animesta taidemuotona ja niihin jotka ovat enemmänkin hahmojen faneja - mutta länsimaiseen animenkatsomisyleisöön tarvitaan lisää luokkia. Meilläkin on niitä jotka pitävät animesta koska se on animea, ja lisäksi hahmo-otakuja (joskin vähemmän kuin Japanissa) - mutta lisäksi on myös niitä jotka etsivät animesta itselleen ensisijaisesti viihdettä; kenties korvaamaan länsimaisen TV-viihteen, kenties toimimaan sille lisukkeena.

Tietty nämä jälkimmäisetkin tyypit voivat olla kiinnostuneita animen (tai mangan) tuotannosta, tekijöistä, taustoista ja tekniikoista, mutta prioriteettiero on varsin olennainen; jälkimmäinen harrastajatyyppi nimittäin on paljon kahta muuta tyyppiä kiinnostuneempi teosten sisällöllisestä laadusta. Ja koska heille on tärkeää se miten hyvin sarjat istuvat heidän omiin preferensseihinsä he ovat myös kärkkäitä kyynistymään vallitsevien trendien muuttuessa. (Tietty varmasti osansa on myös sillä, että netissä jokainen on kärkäs vetämään ylleen viisastelevan ja kyynisen kriitikon roolin...)

DKellis esitti kyrpiintymisensä "fan"domin yltiönegatiivisuuteen näin:

Something I've been puzzled about ever since I discovered online forums and chats and fandoms (ie for fifteen years now) is the prevalence of being critical as a default mode, which strikes me as a little contrary to being, you know, a fan.

---

Am I allowed to give a judgement on a show before it has ended? Eyebrows were raised when I named Kampfer as my favourite show last season before the last few episodes, but I do not see any objections mentioned to people slamming Omamori Himari after… what, two episodes? Is there some sort of definable, distinct, discernible threshold of "good" or "bad" that is accepted by the vast majority of people? And if I am not in this vast majority, should I have to join with that majority? Won't that contradict the message of "don't follow the crowd" that I keep hearing when I profess my love of cute girls in anime? Which crowd is the crowd?

Sometimes I get the feeling that I am only allowed to have opinions in sets, rather than individually-packaged a la carte. If I like this, I should dislike that. If I like both, I am deviant.

Näillä linjoilla ajatellen voisi tietty tehdä sen päätelmän että ne jotka eivät ole tulleet animen pariin pitämään siitä lähes ehdoitta eivät ole faneja, vaan että liiallinen kriittisyys ja faniasenteen puute laskisi heidät kasuaalin kuluttajat tasolle. Ovatko he sitten otakuja lainkaan? Vaikea sanoa. Tietty fanit ovat läpi historian kiistelleet faniutensa kohteista, siitä ei pääse mihinkään... joten kenties kysymykseen ei vain ole olemassa yhtä oikeaa vastausta.

Ei sillä että sitä onneksi tarvitsisi pohtiakaan - jokainenhan voi toki kuluttaa ihan mitä lystää. Luojalle kiitos noitaminAsta!

Fuck yes! You are the best show ever!

Sisäinen tietovuoto

25. tammikuuta alkava Katanagatari olisi tuskin kiinnostanut minua kauheasti ilman tämänviikkoisia tapahtumia - sen art direction on toki nättiä ja kivasti valtavirrasta poikkeavaa, mutta sisällöllisesti (kerätään 12 miekkaa kahdessatoista jaksossa) se on kuulostanut vähän putkijuoksulta. Vaikka alkuperäiskäsikirjoitus onkin NisiOisinin käsialaa ovat eräät sanoneet kyseistä ranobesarjaa miehen heikoimmaksi... melko lailla kiireessä kyhätyksi hätäpaskaksi. Kerrotaan, että hän lähti kirjoittamaan kahtatoista kirjaa vuodessa ilman selkeää kokonaiskuvaa sarjasta, mikä näkyy jäljessä. Hahmojen henkilökemioitakin on mainittu laimeiksi, joskin Bakemonogatarin jälkeen varmaan mikä tahansa tuntuu siltä...

Viime maanantaina animestudio White Foxin erään työntekijän FTP-kansion salasana "koresawa" postattiin 2chaniin, ja sen sisältämä kama levisi tietysti salamavauhtia peruuttamattomasti ympäri maailman - etenkään kun salasanaa ei vaihdettu ainakaan vuorokauteen. Studio postasi eilen pahoittelun asiasta, ja studion johtaja Gaku Iwasa kertoi serverin tulleen hakkeroiduksi. Tiedä sitten oliko kyseessä oikea tietomurto vai päättikö joku studion työntekijöistä vain huvikseen leikkiä tulella, mutta poliisi kuitenkin tutkii asiaa.

Tässä on yksi torrent kansion kamasta. Se sisälsi viimeistellyn OP-animaation, useita versioita sen OP-biisistä flac-tiedostoina, lopullisen ED-biisin mp3-tiedostona, hahmoluonnoksia (joista osa yllä), kaikkien jaksojen käsikirjoitukset (kymmenestä ensimmäisestä lopulliset, kahdesta viimeisestä alustavat) sekä - mikä mielenkiintoisinta - kahdeksan ensimmäisen jakson ja usean erilaisen OP-animaation version storyboardit.

Eihän tämä sinällään mitään maata mullistavaa ole - animaatiopätkiä nyt on nähty ennenkin, ja kun kyseessä on jo kirjoitettu kirjasarja ei juonikaan mikään salaisuus ole. Se on siitä huolimatta mielenkiintoinen tapaus animaatioharrastajalle, sillä storyboardeja harvemmin vuotaa ennen sarjan alkua, ja sen jälkeenkin sellaisiin käsiksipääseminen vaatii kaivelua. Japanilaisen animaation suunnittelu ei sinällään kauheasti eroa länsimaisesta vastaavasta eikä käytä mitään maagisia tuntemattomia työvaiheita, mutta onhan se kiehtovaa päästä seuraamaan vaihteeksi käsintuherrettuja suunnitelmia ja muistiinpanoja valmiiksi sliipatun lopputuotteen sijaan.

Esimerkiksi tämä toukokuun jaksossa oleva kohtaus jossa Shichika ja Togame lilluvat kylvyssä (1, 2, 3) toimii hyvänä esimerkkinä siitä miten storyboardia on käytetty. Silloin kun tilttauksen tai panoroinnin selventäminen sitä vaatii jäävät valmiit ruudutukset huomiotta, ja kuva leviää riviltä tai palstalta toiselle. Käsinkirjoitetut tekstit jatkuvat sinne minne sattuvat mahtumaan. Liikettä selvennetään rajauksilla ja nuolilla niin että pöljempikin avainanimaattori ymmärtää heti, millainen kuvakulman on tarkoitus olla. Ei tarvitse tuntea animelle ominaisia kerrontatekniikoita edes kovin hyvin, että voi kuvitella päässään täydellisesti millainen kohtaus tulee olemaan valmiina. Tähän kesäkuun jakson lumimyrskykohtaukseen pätee sama juttu.

Teknisen mielenkiintoisuuden lisäksi tuo ensimmäinen kohtaus melkein saa minut uskomaan, että itse sarjassakin saattaisi kenties olla jotain potentiaalia - tuollainen rento ja punastelematon kylpykohtaus kaikkien muiden sarjojen vastaavien jälkeen (oli kyse sitten mistä genrestä vain) tuntuu harvinaisen piristävältä, jopa realistiselta. Tietty voi toki olla että olen vain turhan optimistinen, ja että mainitut laimeat henkilökemiat tarkoittivat juuri tätä...

Katsokaa ensin torrentista löytyvä OP (Fuji TV on lähetellyt sitä koskien ahkerasti poistamispyyntöjä YouTubelle, joten en viitsi linkata tässä mihinkään) ja verratkaa sitä sitten noihin alhaalla olevaan neljään sivuun - ne käsittävät sen ensimmäiset 15 sekuntia. Mielenkiintoista kuinka paljon noinkin nopeasti ohi vilistäviin yksityiskohtiin menee aikaa, eikös? Minä ainakin missasin nuo maahan tökätyt miekat totaalisesti ensimmäisellä katsomiskerralla.