Bakumanin omakohtaisuudesta

Arana ehti kirjoittaa Bakumanin seksismistä yhtä ja toista ja niidel jatkoi aiheesta yleisesti, joten minun ei ilokseni tarvitse jatkaa enää siitä aiheesta.

Sen sijaan voisin tehdä muutaman huomion siitä, miten sarjan tapahtumat ylipäätään tuntuvat liittyvän tekijöidensä, piirtäjä Tsugumi Ohban ja käsikirjoittaja Takeshi Obatan omakohtaisiin kokemuksiin mangantekijöinä.

Tämä Death Noten tekijöiden nykyinen sarjahan ei missään nimessä ole ehdottoman realistinen kuvaus mangakan elämästä.

Muita kustantajia kuin Shueisha ei ole käytännössä olemassakaan. Jump on ainoa lehti millä on mitään arvoa, ja muihin Shueishan lehtiin kuin Jumpiin piirtäminen olisi tappion tunnustamista. Naruto ja One Piece tekijöineen mainitaan pariinkin otteeseen sarjan alussa ja ne mitä ilmeisimmin ilmestyvät edelleen, mutta myöhemmin ne tuntuvat kadonneen kokonaan sarjan keskiössä olevien mangakojen mangojen miehittäessä kärkipaikkoja. Missään vaiheessa kukaan ei joudu piirtämään salanimellä surkeaa pornomangaa henkensä pitimiksi.

Tästä huolimatta joidenkin sarjan yksityiskohtien on pakko olla jos ei tekijöiden itsensä niin ainakin jonkun muun omakohtaisiin kokemuksiin perustuvia. Sillä pakkohan heidän on olla näistä asioista tietoisia, kun kerran ovat niitä käsitelleet.

Yksi: fanservice

Mangakaduon piirtäjäosapuoli Saiko sanoo, että ei halua piirtää pantsuja. Ja se näkyy - en ole nähnyt missään niin vastentahtoisesti ja selkeän kuvotuksen vallassa piirrettyä fanservicekohtausta kuin alla olevat kahdessa sarjan alkupuolen luvussa olleet, täysin irralliset ja tilanteeseensopimattomat alushousujenesittelyt.

Mainittakoon myös, että näillä kohtauksilla ei myöskään samanlaisesta tilanteesta huolimatta ole mitään tekemistä toistensa kanssa - ne ovat täysin eri luvuista. On melko selvää että kustannustoimittaja on painostanut lisäämään näihin lukuihin fanserviceä - eivätkä tekijät ole keksineet muutakaan tapaa.

Nämä kuvat on piirtänyt mies, joka ei halua piirtää fanserviceä - ja kirjoittanut juoneen mies, joka ei olisi halunnut sellaista kirjoittaa.

Mielenkiintoista kyllä molemmat näyttäisivät saaneen jälkeenpäin ikävää kritiikkiä aiheesta - päätellen siitä mitä aiheesta kanavoitui myös itse sarjaan.

He eivät kuitenkaan ole päättäneet hyödyntää tietojaan parempien fanservicekohtausten tekemiseen vaan sen sijaan tarinanpätkään, jossa todetaan erään mangakan fanservicen olevan kelvotonta - ja sitten siihen että mangaka opettaa toiselle miten homma toimii.

Kaksi: mielipiteet otakumangasta

Mainstream on Bakumanissa ainoa kulkemisen arvoinen tie - onhan päähenkilöiden unelma saada mangastaan teetettyä animesovitus. Parissa luvussa nähdään kammottavaa moeotakumangaa tuherteleva luokkakaveri, myöhemmin entinen sellainen - sammakonnaamainen, rehentelevä, omahyväinen ja lahjaton niljake.

It's all the same shit, eikun...

Myöhemmin paljastuu että hänkin on sittemmin debytoinut, mutta piirtää vain strippimangaa - ja sitäkin vain kolme sivua kerrallaan! Mitä miehekästä siinä on?

Kolme: Shueisha omistaa perseesi

Kuten sanottua, Shueisha on ainoa mainitsemisen arvoinen kustantamo - ja Shonen Jump ainoa lehti joka merkitsee mitään. Herää melkeinpä kysymys onko kyseessä toimituksen sensuuri vai tekijöiden itsensä mielipide.

Päähenkilöt myös hyväksyvät mukisematta sopimusehdot - miksi ihmeessä he muka kustantajaa haluaisivat vaihtaa?

Vaan miksei homoviittausten lisäämisestä sarjoihin puhuta mitään - mikseivät Saiko ja Takagi harjoittele pussaamista voidakseen paremmin ymmärtää hahmojensa tunteita? Onhan tästä nimenomaisesta ideastakin väsätty toki jo noin miljoona doojinshia, mutta silti.

Mangassa on toistaiseksi puhuttu lähinnä lukijoiden ikäjakaumasta. Tämä varsin tuore ruutu on ensimmäinen, jossa Jumpin tyttölukijoiden olemassaolo edes mainitaan.

Neljä: sarjakuvakerronta

Death Note oli aikoinaan hyvinkin tekstipainotteinen. Bakuman on sitä huomattavasti vähemmän, koska tarinakin on kevyempi aiheeltaan.

Tästä huolimatta ruudutus on välillä hyvin tiivistä ja intensiivistä, jopa erikoislähikuviin nojautuvaa. Jopa tällä sivulla, jossa puhutaan aiheesta!

Tämän sivun lisäksi kuvien rytmittämisestä ja sarjakuvakompositiosta ylipäätään puhutaan kuitenkin sarjassa hyvin vähän - kuin ne olisivat mystistä salatiedettä. Mitenköhän paljon Ohba ja Obata niitä tuumivat - vai onko niiden käsittely vain jätetty sarjassa minimiin, koska he ajattelivat etteivät saisi niistä irti mitään kiinnostavaa?

Viisi: piirtäjän ja käsikirjoittajan välinen työnjako

Aluksi Saiko on ehdottomasti sitä mieltä, että Takagin on tehtävä kuvakäsikirjoitukset jotta hän voisi piirtää niiden pohjalta. Pelkkä käsikirjoitus ei kelpaa.

Kuluu vajaat satakunta lukua, ja yllättäen hän muuttaakin mielensä!

Herää kysymys - kuinka kauan kesti ennen kuin Ohba ja Obata itse huomasivat miten asia kannattaa tehdä? Tapahtuiko se jo Death Noten aikoihin, vai vasta tämän sarjan edetessä? Mikäli vastaus on edellinen on kyse harvinaisen huolellisesta ennakkosuunnittelusta - heikompi käsikirjoittaja olisi käyttänyt tämänkin idean jo heti sarjan alussa.

Toisaalta, moni asia puhuu sen puolesta että Obatan skillzit eivät tällaiseen yltäisi. Mistä päästäänkin kohtaan...

Kuusi: juonen suunnittelu etukäteen

Juonenkuljetukseltaan Bakuman on pitkälti samanlainen kuin Death Note - hyvässä ja pahassa. Sen juoni tekee joskus hyvinkin ripeitä käänteitä, ja yllättäviä tvistejä saattaa paljastua milloin tahansa. Pahimmillaan tämä kuitenkin näkyy repsottavissa saumoissa ja irrallisissa juonenpätkissä, joita sarjassa on kasapäin. Siinä missä Death Note oli vain hajanainen ja useasta selkeästi erivahvuisesta osasta koostuva heittelee Bakuman surutta ilmaan hahmoja, tapahtumia ja juonenpätkiä - vain hylätäkseen ne lähes saman tien ja lähteäkseen kuljettamaan juontaan toisaalle. Tämä suruton turhalla esivarjostamisella läträäminen tekee tarinasta kokonaisuutena tilkkutäkkimäisen.

Kuvaavaa onkin, että kun mangassa puhutaan juonen suunnittelemisesta etukäteen kyseessä on vain viiden luvun mittainen tarinakaari.

Ja koska olen kenkku haluan väkisinkin verrata tätä Eiichiro Odan One Pieceen, joka on tässä mielessä täysin toisenlainen.

Nopeasti heitettyjä esimerkkejä voisivat olla vaikkapa vuonna 2008 ilmestyneissä luvuissa mainitut tohtori Vegapunk (luku 485) ja Kosija-Lolan äiti (luku 489), jotka eivät ole vielä esiintyneet kertaakaan, vaikka heillä tulee selvästi olemaan ennen pitkää merkittävä rooli tarinassa. Samana vuonna ilmestyi myös luku 495, jossa vihjattiin ensimmäistä kertaa taisteluaurojen olemassaoloon tarinassa. Konsepti esiteltiin kunnolla vasta luvussa 597, joka ilmestyi tämän vuoden elokuussa.

One Piecen luku 103 (1999).

One Piecen luku 459 (2007).

Viimeisimpänä tvistinä /a/:n porukka huomasi hiljan, että Oda tiesi jo vuonna 2002 ilmestynyttä lukua 225 kirjoittaessaan perustelun sille miten Mustaparta pystyy käyttämään kahta pirunmarjavoimaa yhtä aikaa. (Kyseinen kyky tuli juonessa esille vasta tänä vuonna.) Onkin kuvaavaa, että koko One Piecen maailman uhkaavin heppu, vallankumousjohtaja ja päähenkilön isä Monkey D. Dragon, esiintyi sarjassa ensimmäisen kerran luvussa 100 vuonna 1999 - eikä ole vieläkään astunut kunnolla näyttämölle tai tehnyt mitään isompaa.

Mutta tämä ei tarkoita sitä etteikö tarina etenisi. Se vain etenee hitaasti - ja juuri tämä saa aikaan mielikuvan ehjästä ja suunnitellusta tarinasta, joka ei heilu kuin tuuliviiri suunnasta toiseen lukijapalautteen mukana. Siinä on myös viikoittain julkaistavan mangan vahvuus: TV-sarjojen tapaan ne seuraavat kuluttajiaan näiden arkielämän rinnalla, osana rutiineja ja säännöllisinä valopilkkuina. Juuri tämä saa lukijan sitoutumaan, kiintymään hahmoihin ja välittämään tarinasta.

Seitsemän: suoraan raakaluonnoksen päälle tussaaminen

Bakumanin viimeisin juonikaari käsittelee Saikon pyrkimyksistä oppia piirtämään nopeammin, jotta hänkin voisi tehdä kahta sarjaa kerralla. Nyyppäavustajaltaan hän kuitenkin tajuaa, että tehokkainta ajankäyttöä olisi jättää yksi välivaihe kokonaan välistä pois.

Jälleen kerran on vaikea kuvitella, että kukaan tekisi mangaa tehokkaammista mangantekotavoista ilman että olisi itse edes kokeillut niitä. Toki voi olla niinkin, että kyse on jonkun tuttavan työskentelytavoista.

Loppuyhteenveto: jännä on jännää.

*****

Viittasin tuolla aiempana Obataan miehenä, vaikka on tunnettua että hän piilottelee salanimensä takana niin huolellisesti että edes hänen oikeasta sukupuolestaan ei ole varmuutta.

Jo Death Noten ajoista on kuitenkin epäilty, että nimen Obata takana piileskelee muuan entinen vitsimangaka Hiroshi Gamo. Tiedon lipsautti kuulemma aikoinaan muuan Jumpin kustannustoimittaja, ja Death Noten ensimmäisessä luvussa kyltissä vilahtava koulun nimi ("Gamo Seminar") tuntuu vahvistavan asian. Mangakoilla kun on usein tapana nimetä kouluja itsensä mukaan mangoissaan.

Lisäksi on melko selvää, että Saikon edesmennyt mangakasetä Bakumanissa on täysin suora Gamon self-insert: hänen mangansa Superhero Legend näyttää hämmästyttävän paljon Gamon mangalta Tottemo! Luckyman, joka ilmestyi Shonen Jumpissa 1993-1997. Gamon tapaan myös Saikon setä oli yhden hitin ihme, joka ei koskaan saanut toista menestyssarjaa vireille. Gamo yritti aloittaa uuden sarjan, mutta se lopetettiin parin kuukauden kuluttua.

(Bakumanin animesovituksessa käytetty väripaletti ei tee sarjojen yhdennäköisyydestä ainakaan yhtään vähemmän ilmeisiä.)

Ero Saikon sedän ja Gamon välillä vain on se, että siinä missä edellinen tappoi itsensä työntekoon yrittäessään saada uuden vitsisarjan hyväksytyksi lehteen päätti jälkimmäinen kokeilla kokonaan toista genreä - ja keksi idean muistikirjasta jolla voi tappaa ihmisiä. Loppu onkin historiaa.

*****

Alkuun viitaten: jos hivenen vähemmän shounenia oleva kuvaus mangakan elämästä kiinnostaa, suosittelen Nawoki Karasawan Super Cruel and Terrible Tales of Mangakaa. Se on esitelty Otakussa 1/2008, jos kyseinen numero sattuu löytymään hyllystä.

Hieman Bakumania realistisempi kuvaus keskimääräisen mangakan parisuhde-elämästä.

Kulttuuri ja imperialismi

Risto Kuneliuksen kirjasta Viestinnän vallassa (2003) silmiin osui tämä kappale.

Vuonna 1999 Yleisradion kanavien välittämistä televisio-ohjelmista 13 prosenttia oli peräisin Pohjois-Amerikasta, lähes kokonaan Yhdysvalloista. MTV3:n ohjelmistossa vastaava luku on 38 prosenttia. - - Sama painotus pätee, kun tarkastelee elokuvateollisuutta. Vuonna 1999 yli 63 prosenttia suomalaisten ensi-iltojen lipputuloista meni Yhdysvalloissa tuotetuille filmeille, vaikka vuosi oli kotimaisen elokuvan menestyksen kannalta erinomainen. Mutta mistä stten johtuu yhdysvaltalaisten elokuvien, sarjafilmien ja muiden ohjelmien voittokulku maailmalla? Osaltaan tällaisten suhdelukujen taustalla on juuri talous ja sen mekanismit, joiden kautta "vapaan valinnan" voi kyseenalaistaa.

Oletetaan, että tuntu laadukasta suomalaista ohjelmaa maksaa esimerkiksi 100 000 euroa. Vastaavanlaisen ohjelman tuotantoon pannaan Yhdysvalloissa miljoona euroa, siis kymmenen kertaa enemmän. - - Koska kymmenen kertaa suuremmilla resursseilla tehdyn ohjelman markkinat ovat suuret, Suomen kaltaisille pikkumarkkinoille tämä sama tunti voidaan myydä 10 000 eurolla, siis kymmenen kertaa halvemmalla kuin kotimainen tuotanto maksaisi. Halpa hinnoittelu käy päinsä, koska ohjelma on jo kattanut tuotantokustannuksensa (ainakin suurelta osin) jo kotimarkkinoilla. Se mitä muualta saadaan, on enemmän tai vähemmän lisävoittoa. Lopputulos on, että tiukkojen resurssien kanssa kamppaileva suomalainen televisiokanava on suuren kiusauksen edessä: tuottaako kallista kotimaista vai ostaako halpaa ulkomaista?

Tätä voisi helposti käyttää aasinsiltana siihen miksi suomalaisten animenlataaminen ei ole sen paheksuttavampaa kuin amerikkalaisten hypoteettinen Salkkarien lataaminenkaan - olemattomista tuloista ei voi ottaa mitään pois. Mutta sen sijaan ajattelin käyttää sitä esimerkkinä mangan voittokulusta maailmalla! (Mikä yllätys.)

Jos Bakumaniin on luottaminen (ja miksipä ei olisi, kun otetaan huomioon että se on Shueishalle käytännössä yksi suuri "tee näin jos haluat mangasi meille julkaistavaksi" -mainos) maksaa halvimmankin Shonen Jump -mangan tuottaminen 9000 jeniä eli noin 75 euroa sivulta jo pelkkinä tekijänpalkkoinakin. Siitä voi laskea, että yhden tankobonin eli 160-170 sivun verran sarjakuvaa (lukujen alkulehdet, ekstrasivut ja muut härpäkkeet poislukien) tuottaakseen kustantaja joutuu investoimaan noin 10 000 - 13 000 euroa jo ennen kuin tiedetään tuleeko sarjasta isokin hitti. Ja varsinaisista luvuistahan en toki tiedä mitään, mutta en ihmettelisi josko tuo palkkio saattaisi olla Tosi Isojen Hittien tekijöillä kaksin- tai kolminkertainenkin. Ja paino- ja levityskuluthan ovat sitten kokonaan oma lukunsa.

Pointti kuitenkin oli, että mangateollisuudessa liikkuvat edestakaisin isot rahat - niin isot, että tuollaisia hintoja on järkevää maksaa tekijöille, aloittelijoillekin. Uusia sarjoja aloitettaessa ei ajatella ulkomaisia vaan kotimaisia markkinoita; kaikki lisensointimaksut ulkomaille ovat ylimääräistä voittoa.

Tarkoittaako se sitten sitä, että mangan julkaiseminen olisi länsimaisille kustantajille halvempaa kuin kotimaisen? Ei tietenkään. Suomalaisten sarjakuvantekijöiden palkat eivät ole lähelläkään Shueishan maksamia hintoja; monesti on toisteltu sitä faktaa, että Suomessa ei yksinkertaisesti voi elättää itseään, saati perhettään, tekemällä pelkästään sarjakuvia.

Mutta kannattaa pohtia asiaa tarkemmin. Mangan julkaisuoikeuksien saaminen on kallista, mutta sitä tehdään siitä huolimatta - koska manga myy. Se on muutamassa vuosikymmenessä valloittanut enemmistön Ranskan sarjakuvamarkkinoista, minkä olen jo aiemminkin maininnut joidenkin epäilyistä huolimatta. Association des Critiques et des journalistes de Bande Dessinéen mukaan Ranskan uudet julkaisumäärät jakautuivat vuonna 2007 seuraavasti: 1428 aasialaista sarjakuvajulkaisua, 1338 ranskalaista tai belgialaista, 227 amerikkalaista ja 319 sarjakuvaromaania. Myyntimääristä puhumattakaan; Narutoa oli tutkimuksen tekoaikaan julkaistu vasta seitsemän osaa, mutta pelkästään sen myyntiluvut lähentelivät jo Suomen väkilukua.

Luku on siis lähellä sitä 45 prosenttia, jonka Jean-Marie Bouissou mainitsi aiemmin linkkaamassani artikkelissaan. Kyseisessä artikkelissa on kuitenkin eräs toinenkin mielenkiintoinen huomio; sellainen, joka on ehkä koko tätä asiaa merkittävämpi:

It may be cheaply mass-produced, but manga is also a high-quality consumer good. In this sense, the global success of Shueisha or Kodansha is no different from that of Toyota or Sony.

Ja siinähän se villakoiran ydin loppujen lopuksi on. Halpaa TV-viihdettä voisi importata kotimaisille kanaville muualtakin kuin Amerikasta, mutta jostain syystä se kuitenkin hallitsee länsimaisia tilastoja - koska se on helposti omaksuttavaa. Globalisaatio on saanut aikaan sen että amerikkalaisesta audiovisuaalisesta viihteestä on tullut maailmanlaajuinen normi, jonka parissa kasvetaan; se on peruuttamaton kehityskulku, jonka muuttaminen vaatisi laajempaa mullistusta maailmankaupassa tai jotain muuta vastaavaa. Mangalle on epäilemättä käymässä pitkälti samalla tavalla.

Marx ja Engels ennustivat tällaista kulttuurin globalisaatiota ja kansojen keskinäistä riippuvuussuhdetta kulttuurituotteiden suhteen jo vuonna 1848 Kommunistisessa manifestissaan. Kuneliuksen mukaan taas se että tietynlaisen kulttuurin tuotanto keskittyy niille alueille joissa sitä tuotetaan suurimmilla budjeteilla on siinä mielessä valitettava kehityskulku, että tällaisella massakulttuurilla on yhä vähemmän ja vähemmän tekemistä kuluttajan oman elämän kanssa. Mutta toisaalta - keskivertoshoujomangalla lienee kuitenkin joka tapauksessa enemmän tekemistä sen keskiverron länsimaisen lukijan elämän kanssa kuin Teräsmiehellä, Aku Ankalla tai Asterixilla...

(Otsikko on lainattu Paul Gravettin kirjan Manga - 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa viimeisestä luvusta, joka sivuaa muunmuassa tätä aihetta. Lukekaa ihmeessä.)

Poteroita ja niistä ammuskelua

Viime postauksessa sivusin japanilaisen ja länsimaisen tarinankerronnan kulttuurieroja. Alkuvuodesta sen sijaan pohdin nimenomaan japanilaisen ja eurooppalaisen sarjakuvan (amerikkalaisen poissulkien) sekä niiden kuluttajien välisiä kulttuurieroja; se saako näin tehdä on tietysti joidenkin mielestä kyseenalaista, mutta kenties olisi hyvä kuulla myös niiden eurooppalaisten sarjakuvakulttuurin kasvattien näkökulmaa asiaan? Jean-Marie Bouissou kirjoittaa näin:

I followed Pilote to the last issue and Charlie Mensuel through university, but long before then my sisters, who through school had fought with me every Wednesday for the copy of Tintin and Spirou, had stopped finding any series which paid the slightest attention to the concerns of young women. On the other side of the world, the "Year 24 Flower Group" offered to Japanese girls of the same age mangas conceived and drawn by young women for young women. These had an aesthetic of their own, an attention to issues such as rape or unwanted pregnancy, and a female perspective on love and sex. In a highly macho society, where it was hard for girls to imagine a relationship on equal terms with a boy, these artists made good use of devices such as cross-dressing heroines, on the model of the celebrated "Lady Oscar" of Riyoko Ikeda's Rose of Versailles, or relationships between teenage boys (shonen ai), which let the female reader identify either with the more effeminate or with the more virile. When their readers started working, their publishers invented "OL manga" (office lady manga). When they married they could read "ladies comics", peppered with rosy romanticism and rather crude shonen ai – a brief escape from the routine of the housewife.

Young Frenchwomen had meanwhile given up on comics. As for the boys, the highbrow culture of Pilote vanished as its readers left university. During the 1980s Pilote, Charlie Mensuel and Hara Kiri / Charlie Hebdo declined and collapsed. Henceforth the publishers concentrated one-size-fits-all series "for children of 7 to 77 years". Preeminent here were the indestructible Lucky Luke and Asterix: neither fish nor fowl, more than children's comics but not truly grown-up, peppering childlish scenarios with a lots of humorous hidden meaning for the sake of their adult audience.

Anybody who has also followed this process will understand immediately why manga was destined to become a global product: it had something to offer audiences diverse in age, sex, and taste. Neither French nor American comics could provide such variety. Where are the French cartoonists capable of reviving a famous sextagenarian doctor abandoned at the time of Pilote? One of the sisters who fought with me for Tintin as a girl is now passionate for Syuho Sato's Say Hello to Black Jack, a gritty view of Japanese hospitals as seen by a young intern.That, at the very least, is a good base to attack the global market.

Mitäpä tuohon nyt sitten enää sanoisi. "Ei millään ole mitään eroa, kaikki on vaan samaa sarjakuvaa, ei saa yrittää mitenkään erottaa tai määrittää, mitään "oikeaa mangaa" ei millään lailla mitenkään missään määrin voi ikinäkoskaan ollakaan nih!!!" kenties? Kaikki liittyy kiehtovalla tavalla kaikkeen.

Kirjoitus kannattaa lukea kuitenkin kokonaan, sillä se sisältää monia muitakin pointteja - kantavana teemanaan sen, että japanilainen kulttuuri sisältää jäykästä stereotypiastaan huolimatta vähemmän teennäistä puritanismia ja rajoittuneisuutta kuin länsimaiset yleensä.

Tämän (ja valtion monopolin puutteen) vuoksi japanilainen TV-viihde on alusta alkaen saanut olla vapaampaa kuin länsimainen, ja sen (ja Comics Coden puutteen) vuoksi myös lastensarjakuvat saavat olla rehellisen vulgaareja - eikä aikuisten sarjakuvien siten tarvitse olla korostetun rajuja ja synkkiä jotta ne tajuaisi aikuisten sarjakuviksi. Puhumattakaan siitä, että jatkuva lehtiensisäinen kilpailu pakottaa mangakat tekemään töistään kohdeyleisöään kiinnostavia ja myyviä välttääkseen potkut, tai saadakseen ylipäätään töitä - ja nämä teokset myös sitten myyvät.

Systematic pre-publication in serial form and the continuing control of popularity via dokusha kado – feedback forms inserted into the weeklies, allowing readers to rank each series – obliges mangaka to "stick" in the imagination of their readers. This readership is predominantly teenage – and there is no question that teenagers of every country are much more interested in a thousand and one ways of making out and losing their virginity than in the pun-filled adventures of Asterix.

Täällä lännessäkin.

Rebuuttaus

...Ja tästä se sitten jatkuu, sekä itseni että blogin sattumoisin päällekkäin olevan vuosipäivän kunniaksi! Tauon aikana on tapahtunut aivan liian paljon asioita kunnolla kerrattavaksi: Hellsingin lisäksi suomeksi saatiinkin myös Nausicaa, Tekkonkinkreet voitti Eisnerin, Mushishi ja Inuyasha loppuivat, One Piece ohitti puolenvälin etappinsa, Shogakukan ja Shueisha aloittivat Euroopan-valloituksen, Madhouse tekee Iron Man -animen, Bakumania saa netistä englanniksi virallisesta lähteestä, yoshitoshi ABe levittää doojinshejaan iTunesissa, Studio Pierrot animoi Julia Vuoren Sika-sarjakuvia, oregonilaismies veti pultit siitä että kirjastoi antoi hänen 12-vuotiaan poikansa lainata Battle Club -mangaa, Tonari no 801-chanin piti tulla sovitetuksi KyoAnin TV-animeksi mutta projekti hyllytettiin varoituksetta... Huh.

Kustannusprojekti Otaku odottaa vielä Khal-Annatin toisen osan ilmestymistä - kunhan sille löytyy sopiva sauma - ja Petit Alice tulee saamaan oman sivustonsa jossain vaiheessa, mutta muilta osin vanhan voi sanoa jääneen taakse suhteellisen tehokkaasti. Siinä missä edellinen sivusto oli blogin sisältävä lehden saitti on tämä enemmänkin lehden saitin jämät sisältävä blogi.

Blogialustana pyörii nyt WordPress 2.6, mikä tavalliselle lukijalle näkyy lähinnä gravatarien käyttönä. Olisin voinut muuttaa kategoriat tageiksi mutta en viitsinyt, koska en nähnyt siinä mitään olennaista hyötyä - ja lisäksi pidän niiden hierarkisuudesta. Säätelen vielä jatkossa sivuston ulkonäköä hieman enemmän kustomoiduksi ja sulavakielisemmäksi ja korjailen erinäisiä rikkinäisiä linkkejä ja kuvia, mutta muuten se alkaa olla kivasti kasassa.

Mandigo-teema on mukavat 1024 pikseliä leveä, minkä ei nykyaikana pitäisi tuottaa ongelmia pienemmilläkään näytöillä. Sen tapa kehystää kuvat ei toisaalta välttämättä johda parhaimpiin mahdollisiin lopputuloksiin osassa vanhemmista postauksista, mutta tulen huomioimaan asian jatkossa. Siinä on defaulttina mukana hakutoiminto, ja lisäsin sivupalkkiin myös listan viimeisimmistä kommenteista, jotta vanhoissakaan postauksissa uudelleenviriävät keskustelut eivät jäisi ihmisiltä huomaamatta. Samantapaista virkaa toimittaa postauskohtainen lista samankaltaisista postauksista. Yhteystietosivu on tällä kertaa selvästi esillä, koska aiemmin ihmisillä on ollut kuulemma hankaluuksia löytää sitä.

Lisäksi päätin Vehin tapaan kokeilla sieluni myymistä Googlelle, koska AdWords on kiehtova konsepti (olkoonkin, että suomenkielisillä animesivuistoilla mainosten relevanttius tulee varmasti olemaan aika pieni). Sen käyttöehdot kieltävät pyytämästä lukijoita klikkaamaan mainoslinkkejä, mutta etteköhän te tiedä ihan pyytämättäkin mitä voitte tehdä kiitokseksi jos pidätte lukemastanne. ;>

Desucon, opiskelut ja erinäiset muut projektit vievät huomiotani tasaisen tappavalla vauhdilla, mutta eiköhän tännekin kirjoitteluun riitä vielä aikaa; en tiedä millaista tahtia tulen pitämään yllä, mutta senhän näkee sitten. Ei tästä hommasta kovin kauaa viitsi erossakaan pysyä!