Tokyopopin joutsenlaulu

Eipä tälle PiQ-tagille sitten lopultakaan paljoa käyttöä tullut; lopetushuhut ja epäviralliset uutiset ovat saaneet vahvistuksen. Newtypen seuraajan neljäs numero jää viimeiseksi; työn alla ollutta viidettä numeroa ei julkaista, ja toimitus on jo tyhjä. ADVilla ei mene todellakaan vahvasti; huhuja liikkuu niin konkkaanmenosta kuin pääkilpailija Funimationille myymisestäkin.

Sillä välin mangapuolen viime viikkojen suurin uutinen on ollut Tokyopopin leikkaukset. Spekulaatio on ollut armotonta - jo siksikin että Tokyopop menetti koko otakuväestön viimeisetkin sympatiat (ne vähät, jotka sillä oli jäljellä - sehän ei tunnetusti ole maksanut tekijöilleen käytännössä mitään) juuri tätä ennen julkaisemallaan mangapilottiohjelmalla, jonka kitaan astuvat nuoret tekijät suostuvat käytännössä luopumaan kaikista oikeuksistaan (myös kreditointioikeudesta) omaan työhönsä kertakorvauksella - jonka suuruus pitää vieläpä itse määritellä. Tuskinpa kovin moni tajuaa pyytää asiallisen suuruista summaa...

Tokyopop siis jakautuu kahtia; Tokyopop Inc. tulee jatkamaan sen manganjulkaisupuolta, Tokyopop Media LLC taas uusmediapuolta sekä niitä maailmanmangaleffoja, joita Stu-setä ilmeisesti edelleen toivoo saavansa joskus myytyä jonnekin Hollywoodiin. Toimialojen uudelleenjärjestelyn ohessa firma on myös irtisanonut 39 työntekijää (35-40 prosenttia koko USA:n vahvuudestaan) enimmäkseen tuotantopuolelta, mikä johtuu tietysti suoraan siitä että sen julkaisut tulevat jatkossa putoamaan USA:ssa lähes puolella ja Britanniassakin viidenneksellä. Samaan aikaan on kiinnitetty huomiota siihen, että Tokyopopin nimi ei ole kesän tärkeimpien mangatapahtumien näytteilleasettajien joukossa - PR-toiminta lienee siis myös juustohöylän alla, vaikka markkinointipuoli säästyikin.

Pahat kielet puhuvat, että selittelyistä huolimatta jakaantuminen kahdeksi yhtiöksi on varotoimenpide horisontissa häämöttävän uusmediakuplan puhkeamisen varalta - Tokyopop on investoinut netti- ja kännykkämangoihinsa, flash-animaatioihinsa ja luoja ties mihin suurimman osan ajastaan ja rahoistaan viimeisen parin vuoden ajan, eivätkä ne selvästikään ole kantaneet hedelmää. Kyse olisi siis kansituolien uudelleenjärjestelystä siltä varalta, että osa liiketoiminnasta uppoaa pian - amputaatiosta kuoliouhan takia.

Tässä vaiheessa lienee muistuttaa, että mangalla menee USA:ssa keskimäärin kohtuullisen hyvin; huhut Kodanshan maihinnoususta Pohjois-Amerikkaan osoittautuivat ilmeisesti vääriksi - vaikka monet vielä epäilevätkin, ja ihan hyvistä syistä - mutta Mangablogin mukaan Bordersien mangaosastoja on hiljattain laajennettu ja myynti on tasaista (kaikkien muiden paitsi Tokyopopin nimikkeiden, siis). Yaoinkin tapauksessa markkinat alkavat olla lopulta täysin kyllästetyt - sekä DramaQueen että Iris Print kaatuivat - mutta uusille pelureille saattaisi vielä löytyä tilaa uusien bisnesmallien avulla. Myös Tokyopopin "ei-me-yaoita-julkaista-tämä-on-ihan-eri-firma-me-vaan-myydään-niiden-sarjoja"-yaoilinja BLU näyttäisi tahkoavan rahaa tasaiseen tahtiin, vaikka juustohöylä näyttäisi tosin olevan jossain määrin liikkeellä sielläkin.

Viime vuoden puolella alkoi itse asiassa näyttää siltä että vuonna 2004-2005 vastaan tullut markkinoiden lasikatto olisi hiljalleen venymässä; mahwanimikkeitäkin alettiin jälleen hiljalleen lupailla, ja uusia marginaalisempien genrejen kustantajia putkahteli vielä sieltä täältä. Näin ollen Tokyopopin vyönkiristys lienee kokonaiskuvaa ajatellen vain hyvä asia, sillä sen lopettaessa keskinkertaisten nimikkeiden markkinoille puskemisen tilaa saattaa lopultakin löytyä muillekin pienemmille pelureille.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että jo tämän vuoden puolella Tokyopop tulee julkaisemaan 80 pokkaria vähemmän kuin mitä alun perin oli tarkoitus; mahdollisista sarjojen kesken lopettamisista ei ole mitään tietoa, mutta sekään tuskin on mahdottomuus alkaa jo olla vihjeitä. Chibi Vampiren, Raven ja Fruits Basketin kaltaiset suosituimmat sarjat eivät tietenkään ole tulilinjalla - mutta vaikkapa Arian, Supplin, BECKin ja Strawberry Marshmallow'n tilanne on täysin toinen. Lisäksi pitäisin varsin fiksuna vetona vaikkapa Welcome to the NHK:n ja Dragon Headin kaltaisten marginaalisempien sarjojen loppuunkeräämistä pikapuoliin, mikäli niistä on kiinnostunut... uusintapainoksia niistä tuskin ainakaan tulee. Enää ikinä.

Mikä yhdistää näitä loistavia, rahaa ämpärikaupalla tuottavia mangoja? Yksikään niistä ei ole Tokyopopin.
En vähättele Tokyopopin merkitystä USA:n (ja kaikkien länsimaiden) manganjulkaisuteollisuudelle - kuten on jo varmaan aiemmin käynyt ilmi - mutta loppujen lopuksi se on tehnyt monen monta asiaa väärin; isompien kustantajien hyökätessä samoille apajille sille ei yksinkertaisesti jäänyt tilaa. Shueishalle itsensä myynyt Viz vei kaikki suositut shounensarjat, Random Housen genrekirjallisuus- ja mangaosasto Del Rey taas kaikki Kodanshan sarjat Ken Akamatsua ja CLAMPia myöten - eikä Tokyopopille jäänyt enää juuri mitään. Paitsi Fruits Basket ja Rave.

Viimeaikaisten tapahtumien valossa Anime Almanac esitteli varsin laajaperspektiivisen Tokyopopin historiikin ja päätyi samaan tulokseen kuin minä: Tokyopopin lopullisen kuilun partaalle joutumisen syy on tietysti kaiken aikaa ollut toimitusjohtaja Stu Levy ja hänen maailmanmangafanatisminsa. Vasta viimeaikaiset masentavat numerot näyttävät saaneen hänet järkiinsä, vähentämään myös maailmanmangan julkaisemista, lopettamaan joitain sarjoja ja julkaisemaan joitain tulevia sarjoja vain netissä. Tekijöille lähetetystä rauhoittelevasta kirjeestä huolimatta faktat kun ovat faktoja: maailmanmanga ei myy yhtä hyvin kuin "oikea" manga.

Tähän on useampiakin syitä. Yksi niistä on auttamatta se, että enin osa länsimaisista tekijöistä ei yksinkertaisesti ole niin hyviä sarjakuvantekijöitä kuin ne japanilaiset tekijät joiden mangaa pallon tälle puolelle rahdataan; koska Japanissa sarjakuvaa yksinkertaisesti tehdään niin rutosti (me tiedämme kaikki ne strategiset numerot - enemmän kuin vessapaperia, 40 % maan kaikista painotuotteista, kahden ja puolen miljardin euron markkinat, ja niin edelleen) ei siitä kuin valikoitu murto-osa päädy länsimaisten silmien eteen. Lisäksi halukkaita riittää, kova kilpailu karsii heikot ja kustannustoimittajat ovat valmiita koulimaan vuosien kokemuksellaan vihreimmistäkin debytoijista rahasammonpiirtäjiä - länsimaiset piirtäjät eivät yksinkertaisesti pysty kilpailemaan samoilta viivoilta.

Ja toisaalta tuntuu siltä, että Levy on mangan arkipäiväistämisen ja "mangaelämäntyylin" markkinoinnin innossaan (muistatteko vielä, kun Tokyopopin saitti ei näyttänyt MySpacelta?) unohtanut sen mikä hänen firmansa aikoinaan nosti obskuuriuden suosta; alkuperäisyyden ja japanilaisuuden eksotiikan. Arkipäiväistyminen on ulottunut vain suosituimpiin shounensarjoihin, joista käytännössä kaikki muut ovat Vizin hallussa; weeaboot eivät halua olla weeabooweeaboita, joten vaikka maailmanmangasarja olisikin Dramaconin tapaan teknisesti samalla tasolla japanilaisten vastineidensa kanssa se ei vain myy niin hyvin kuin ne. Ja mikäli se ei ole, sillä ei ole mahkuja senkään vertaa.

Manga jäi vähemmistön viihteeksi; Japanin sarjakuvakulttuurin importtaaminen Amerikkaan ei tällä kertaa onnistunut. Miten käy Tokyopopin, miten koko USA:n mangakustannusalan? Kenties länsimaisille tekijöille onnistuisi sen sijaan löytymään markkinoita Japanista - ajatus, joka ennen olisi tuntunut täysin naurettavalta? Elämme kiintoisia aikoja.

Usko jo, Stu-setä - tämä sinun salanimellä kirjoittamasi pikku kliseenippu ei yksinkertaisesti ole hyvä sarjakuva. Ei vaikka julkaisisit siitä kuinka monta boksisettiä ja kovakantista versiota tahansa.

Edit 4.7: Ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa - Kodansha saapuu kuin saapuukin. Mitäköhän tämä tekee kiristyville markkinoille...?

Kohdeyleisöjen raja-aidat

Ennen bloginsa deletoimista ANN:n mangakriitikko Carlo Santosilla oli tapana itkeä säännöllisesti sitä, että mangan kohdeyleisöluokittelut ovat rajoittavia; hänen kirjoitustaan "My penis invalidates my enjoyment of Nodame Cantabile. But only the comic, not the drama" ei löydy enää nykyään mistään, mutta siteerauksia siitä kyllä. Se synnytti aikoinaan jonkin verran keskustelua näilläkin leveyksillä.

Aiemmin esille otetut pointit ovat edelleen valideja: kohdeyleisöjaottelut ovat olemassa, koska niistä on hyötyä sekä kustantajille että kuluttajille. Japanin kokoisessa maassa näin on pakko tehdä; Suomen kokoisessa ei niinkään, mutta niiden huomiotta jättäminen etenkin kustannusalan alkuvaiheessa olisi sulaa hulluutta. Vanhemman kohdeyleisön shoujon tuominen markkinoille ennen kuin nuoremman yleisön shoujo on saanut tarpeeksi aikaa kasvattaakseen mangaa lukevia tyttöjä olisi hyvin yksiselitteisesti taloudellinen itsemurha. Tämän takia julkaiseminen aloitetaan nuorten poikien nimikkeistä, sitten jatketaan nuorilla tytöillä, siirrytään hiljalleen hieman vanhempiin poikiin ja lopulta vanhempiin tyttöihin; tässä auttaa, jos ensimmäiset sarjat ovat vielä molemmille sukupuolille jotain tarjoilevia Takahashin sarjoja. Suomessa ollaan tällä hetkellä jo pitkällä kolmannessa vaiheessa (Emma, Gunnm, Oh! My Goddess); seuraava looginen aluevaltaus ovat vanhemmat tytöt. Kuka ehtii ensimmäisenä julkaista Nanan - joka on sitäkin parempi ehdokas nyt kun se jatkuu taas?

Huomatkaa kuitenkin, että monet edellä mainituista seinensarjoista houkuttelevat myös tyttölukijoita. Seinenyleisö on jo sen verran vanhaa että lukijoiden preferenssit vaihtelevat laajasti; jotkut pitävät Berserkistä ja Hellsingistä, jotkut Azumanga Daiohista ja Manabi Straightista. Moni suosittu seinenmanga käyttää tehokkaasti hyväkseen shoujomangan puolelta tuttuja kerrontatapoja, jopa siinä määrin että monia seinensarjoja voi äkkiseltään erehtyä luulemaan shoujoksi. Otakun 2/2007 yuriartikkelissaan Jek itse asiassa kuvaili tällaisia sarjoja "pojille sallituksi shoujoksi"; esimerkiksi moeseinenlehti Comic High myy itseään lauseella "Girlish Comics for Boys and Girls."

Esimerkki Comic High -sarjasta: Milk Morinagan Girl Friends.

Se sisältää söpöjä tyttöjä, joten se ei selvästikään ole poikien sarja.

Länsimaissa sarjakuvamarkkinat ovat kategorisesti pienemmät, joten sarjakuvia ei ole totuttu jaottelemaan kohderyhmittäin - jotkut sarjakuvaharrastajat jopa avoimesti karsastavat sitä. Näin ollen kohdeyleisöjä kuvaavat sanat ymmärretään usein genreiksi yksinkertaisesti siitä syystä, että niistä käytetään vieraskielisiä sanoja. Totuushan kuitenkin on, että "shounen manga" tarkoittaa vain ja ainoastaan "poikien sarjakuvaa" - asia, jota esimerkiksi Wikipediasta joutuu jatkuvasti korjailemaan.

Eivätkä nämä kohdeyleisöt ole staganantteja ja rajoittavia, kuten lännessä usein luullaan. Santosin angstaukset kohdistuvatkin juuri siihen, että lännessä monet pitävät outona sitä että aikuinen mies haluaa lukea sarjaa, jonka päähenkilöinä eivät ole toiset aikuiset miehet. (M.O.T., M.O.T.)

Esimerkiksi shoujomangaa eivät kuitenkaan ole lukeneet vain tytöt vuosikymmeniin; ehkä silloin kun Osamu Tezuka oli juuri keksinyt sen ja sitä tekivät miehet nimenomaan tyttöjä ajatellen, mutta ei enää 70-luvun jälkeen, kun sitä alkoivat tehdä naiset. Shounen piti pintansa pitempään, aina 80-luvun puoliväliin asti.

Vuonna 1984 tuli kuitenkin Dragon Ball ja lisäsi shouneniin - joka aiemmin oli Shonen Jumpin silloisen päätoimittajan Nobuhiko Horien ohjauksessa koostunut lähes pelkästään hienkatkuisista äijäilyistä á la City Hunter ja Fist of the North Star - huumorin.

Monet lännessä aliarvioivat ja haukkuvat Dragon Ballia ja pitävät sitä kaiken sen symbolina, mikä mangassa on huonoa, väärin ja kaavamaista, mutta Japanissa tällaista nirppanokkaisuutta ei ole - esimerkiksi sarjan uusintapainoksien mukana julkaistiin jokin aika sitten eräiden hänelle kunnioitustaan osoittavien nykymangakojen fanitaidetta. Sarjasta muodostui niin suosittu, että toimittajat pakottivat Toriyaman jatkamaan sitä kauan sen jälkeenkin kun hän olisi halunnut sen jo lopettaa (minkä varmaan huomaakin).

Kun se vuonna 1995 lopulta loppui vajosi Japanin mangateollisuus lamaan josta se ei ole vieläkään täysin toipunut, Shonen Jumpin levikki putosi kuudesta ja puolesta kolmeen miljoonaan viikossa, ja kustantajien oli etsittävä uusia, niitä ennen pienuutensa vuoksi kiinnostamattomia ulkomaisia markkinoita. Dragon Ballin tulon jälkeen käytännössä kaikki suositut shounensarjat, Ranma 1/2:sta One Pieceen, ovat sisältäneet ainakin jonkin verran huumoria ja mielikuvituksen lentoa.

Tässä vaiheessa jotkut tietysti hymähtelevät Dragon Ballin merkittävyydelle; eikö nyt ole aivan selvää, että Naruto on nykyään se mikä maailmaa pyörittää? Jälkimmäinenhän voittaa Googlefightingin. Mutta kysymys kuuluukin: ollaanko Narutosta tekemässä Hollywood-elokuvaa? Ja mitä arvelette sille kuuluvan, kun sen loppumisesta on kulunut 12 vuotta? Dragon Ball on pitänyt pintansa uusien hittien rinnallakin; sen klassikkoasemaa ei voi kiistää kukaan. Ja se on määrällisesti maailman myydyin sarjakuva; ei ole sattumaa, että se on yleensä ensimmäinen uudella markkina-alueella julkaistu manga.

Masashi Kishimoto tietää, mistä naruista on vedettävä.

Dragon Ball ei kuitenkaan käynnistänyt shounenin muuttumista molempien sukupuolten viihteeksi yksinään. Prosessi oli hidas ja kesti useita vuosia, ja syy myynnin kasvuun tajuttiin vasta 90-luvun alussa. Samaan aikaan huomattiin, että suosituimmista sarjoista löytyi tietynlaisia kerronnallisia elementtejä: kaksi poikaa ajautuu jatkuvasti tappeluihin eivätkä voi sietää toisiaan, poika A pitää poikaa B tulisieluisesti kilpakumppaninaan vaikka tämä tuskin edes huomioi häntä...

Tämä tuo mieleen amerikkalaisissa sarjakuvissa 60- ja 70-luvuilla vallalla olleen gorillabuumin, mutta toisin kuin amerikkalaiset kollegansa japanilaiset kustantajat tiesivät vallan hyvin mistä suosio johtui: jäljet johtavat - jälleen kerran - 80-luvulla syntyneeseen doojinshikulttuuriin, tarkemmin sanoen yaoihin. Tyttölukijoiden paritushaluisia mielikuvituksia ruokkivat elementit toimivat fanifiktion, fanitaiteen, doojinshien ja luoja ties minkä polttoaineena ja kasvattivat sarjojen suosiota, joten niitä päätettiin lisätä - ja kassakoneet kilisivät.

Näitä elementtejä sanotaan aimaiksi. Nykyään shounensarjoissa on niitä paljon - esimerkiksi Lightin ja L:n kytkeminen toisiinsa käsiraudoilla oli melko varmasti alkujaan sarjan toimittajan idea, ja Gundamin kaltaiset miehekkäät mechamätkeet ovat muuttuneet joksikin ihan muuksi. Tämän tuloksena Shonen Jump on nykyään tyttöjen suosituin mangalehti.

On yleistä, että sarjan kohdeyleisöä hienosäädetään kesken kaiken; esimerkiki Dragon Ball oli alkujaan suunnattu 14-vuotiaille, mutta kun paljastui että siitä pitivätkin eniten 12-vuotiaat päähenkilön ikä "korjattiin" (4. tankobon, sivu 66) ja seksivitsit korvattiin tappeluilla. Toisinaan taas käy niin, että kokonaiset genret siirtyvät kohdeyleisöltä toiselle. Näin kävi taikatyttögenrelle, joka alkoi vuosituhannen vaihteessa siirtyä yhä enemmän ja enemmän otakuyleisön viihteeksi. CLAMP pyyhki pöydän puhtaaksi Cardcaptor Sakuralla ja istutti samalla siemenet otakufanikunnalle; kun otakujen huomattiin katsovan lastensarjoja, niitä alettiin tehdä erityisesti heitä varten. Nykyään käytännössä kaikki taikatyttösarjat ovat myöhäisyön moeviihdettä, ja aika on kypsä jo Moetanin kaltaiselle parodioimisellekin.

Suomessa ollaan toisaalta myös erikoisasemassa moneen muuhun maahan nähden. Täällä, toisin kuin Ruotsin tai Yhdysvaltojen kaltaisissa heikompien sarjakuvakulttuurien maissa, luetaan nimittäin myös muun kuin "oman" kohdeyleisön sarjoja. Tämä johtunee siitä, että manga ei meillä yleensä ole otakun ensimmäinen kosketus sarjakuvaan; Aku Ankkoja, Asterixeja ja Lucky Lukeja on luettu pienestä pitäen, joten ihmisten maku on liberaalimpi eikä niin selkeästi kohderyhmäajattelun kaltaiseen muottiin kasvatettu.

Eri asia on sitten, millaiseksi tilanne kehittyy siinä vaiheessa kun nykyään mangalla kasvatettavat vaahtosammuttimet vanhenevat. Mutta se on sen ajan murhe.

Mediaseurantaa

Jason Thompsonin kirjoittama mangamuotoinen artikkeli oli se mistä puhuttiin eniten, mutta tietenkään ei saa unohtaa myös Wiredin varsinaista manga-artikkelia, jolle tuo mangamuotoinen USA-ekstra on vain sylijuttu. Kustannusalan nyanssien penkomisineen, eri tapahtumisissa ravaamisineen ja Mandaraken perustajan sekä Ageha Ookawan haastatteluineen se on hyvin perusteellinen reportaasi mangateollisuuden ja doojinshikulttuurin symbioosista, olkoonkin että se viettää hyvän aikaa äimistellen jälkimmäisen häpeilemättömiä tekijänoikeusrikkomuksia. Toisaalta se selvittää myös syyt ja seuraukset kaiken tämän takana. On kiehtovaa, miten japanilaisen hahmokulttuurin synnyttämä osallistuva harrastaminen on suodattunut lähes sellaisenaan myös länteen - kenties syynä on yksinkertaisesti vain materiaalin puhuttelevuus?

About.com julkaisi äskettäin Thompsonin haastattelun, joka on kirjoittajan kursiivipakkomielteestä huolimatta hyvin mielenkiintoista luettavaa. Kirjansa lisäksi Thompson kertoo siinä esimerkiksi siitä miten Viz sai oikeudet Shonen Jumpin nimeen (myymällä puolet itsestään Shueishalle), japanilaisen ja amerikkalaisen sarjakuvan ja julkaisukulttuurien eroista, lempimangoistaan, siitä miksi One Piece on hyvä manga (koska Odan tyyli on omaperäinen, koska se on niitä harvoja shounenmättöjä joissa on oikeasti etenevä juoni, ja koska se ei ota itseään vakavasti - tiesin!), siitä kuinka hän olisi voinut päästä toimittaharjoittelijaksi Shueishalle mutta päätti olla menemättä, ja siitä mitä hän aikoo tehdä nyt suurprojektinsa valmistumisensa jälkeen.

Aihetta vaihtaen, Takashi Hashiguchi on aloittamassa uuden sarjan. Kulttistatuksen saavuttanut Yakitate! Japan oli erinomainen esimerkki siitä kuinka kamppailushounenia voidaan rakentaa muillekin puitteille kuin mätölle ja urheilulle, mutta on Saijoo no Meii tulee sijoittumaan lastenlääkäripuitteisiin. Odotamme uutuutta... kiinnostuneina.

Ihmemaa

Heikko kohtani ovat musiikkianimaatiot; ehkä juuri siksi On Your Mark on onnistunut liikuttamaan minua enemmän kuin mikään toinen Miyazakin ohjaustyö. Pitkälti samasta syystä animesarjojen OP:t kiehtovat minua joskus enemmän kuin itse sarjat.

Aina silloin tällöin vastaan tulee musiikkivideo, joka herättää kauan uinuneen sisäisen fanipojan. Viimeksi tällaisen reaktion aiheutti CLAMP in Wonderland 2, joka julkaistiin 26. lokakuuta ja joka on jatkoa vuonna 1997 tuotetulle ensimmäiselle CLAMP in Wonderlandille. Sen biisi on Maaya Sakamoton action!

Sen juoni on hyvin yksinkertainen: Mokonat hinkuvat päästä tutustumaan Yuukon lukemiin mangoihin tarkemmin, joten tämä lähettää heidät matkalle niiden läpi. Voisinpa jopa uskaltautua esittämään väitteen, että näihin neljään minuuttiin on onnistuttu ahtamaan cameo joka ikisestä CLAMPin teoksesta - vielä animesovituksetonta Kobatoa sekä Miyuki-chanin ja Shirahime-Syon kaltaisia one-shoteja myöten. Nostalgiakiksejä ei voi välttää; bongatkaapa.

(Jospa xxxHOLiCin animaatio vain olisi itse sarjassakin noin sulavaa. Huoh.)

CLAMPin suosiosta voi syyttää useita osatekijöitä. Heillä ei ole pulaa taiteellisesta lahjakkuudesta eikä kyvystä kirjoittaa vetävää juonenkuljetusta. Heidän tapansa luoda Leiji Matsumoton tapaan omaa, crossoverit mahdollistavaa universumiaan on kiehtova. He tuntuvan olevan ylivertaisia kaikessa mitä tekevät, shoujosta shouneniin - ja he osaavat myös sekoittaa eri kohderyhmiin vetoavia aineksia. Heidän tiedetään myös onnistuneen mahdottomilta tuntuvissa tehtävissä, kuten shoujon ja mechan ristisiittämisessä kunnialla sekä taikatyttögenren nostamisessa unohduksen suosta oman parodiansa voimin. Heidän selkeä työnjakonsa - Ageha Ohkawa kirjoittaa, Mokona piirtää ja Tsubaki Nekoi avustaa, Satsuki Igarashi keittää kahvit - mahdollistaa nopean ja tehokkaan työskentelyn; mieleen ei tule kovin montaa yksittäistä artistia, joka olisi viidentoista vuoden aikana onnistunut luomaan näin monta hittiä.

Jonakin päivänä - kenties jo ensi vuonna - Suomen kamaralle saapuu ensimmäinen CLAMPin sarja; jos länsinaapurin esimerkkiä on uskominen, se tulee todennäköisesti olemaan Chobits. Sinä päivänä Suomen mangakulttuuri tulee astumaan aimo harppauksen kohti sivistystä.

Vertailukohteita


Suomen skene notkuu liitoksistaan kahden lehden painosta, mutta englanniksi niitä on jo vuosikausien ajan ollut kahden käden sormilla laskettava määrä. Ongelma on ollut enemmänkin se, että niistä on ollut vaikeaa löytää mitään kunnollista - juuri siksi Anime News Network onkin ollut niitä kaikkia parempi.

Lähes kaikki ovat lukeneet Newtype USAa, ja kaikki sitä lukeneet tietävät sen olevan sisällöltään täysin kritiikitöntä puffaushöttöä - isoja aukeaman täyttäviä kuvia; mainoksista kelpaavia esittelyjä; Satsuki Igarashin "pakinoita" siitä, kuinka hänen on pakko käydä katsomassa kaupassa uusinta kodinelektroniikkaa vaikka ei olekaan aikeissa ostaa sellaista, kuinka hän pitää vanhasta Sony-läppäristään ja kuinka telkkarissa on viime aikoina ollut paljon Mac-mainoksia, eikö teistäkin? (Aina joskus hän saattaa sentään mainita jotain CLAMPiin liittyvää.) Tämä on tietystikin seurausta siitä, että suurin osa lehden materiaalista on suoraan peräisin Kadokawan julkaisemasta alkuperäisversiosta, ja Japanissa harrastelehdistön kritiikkitaso on järjestään olematon. (Se, että lehden jenkkiversiota julkaisee ADV ei tietenkään kauheasti auta asiaa.) Ainoa lukemisen arvoinen asia Newtypessa ovatkin itse asiassa Jonathan Clementsin neljännessivun kokoiset kolumnit, mutta niiden takia ei viitsisi tuhlata 90 dollaria vuodessa.

Muutkin englanninkieliset animelehdet ovat joko kustannusfirmojen pyörittämiä, fanzinetaustaisia tai ainakin (huonolla tavalla) kovasti sellaisia muistuttavia. Se ei sinällään ole paha asia, mutta se rajoittaa selkeästi myös niiden kritiikkiskaalaa - pahin kaikista on epäilemättä Anime Insider, jonka historiassa ei ole nähty vielä yhtään negatiivista arvostelua. Robotech-fanzinena 1987 aloittanut Protoculture Addicts taas on nykyään (kuitenkin edelleen fanzinemaisen hitaasti ilmestyvä) Anime News Networkin sisarjulkaisu, joten vaikka sen journalismi onkin laadukasta suurin osa siitä on yleensä nähty netissä jo paljon, paljon aiemmin. Brittiläinen NEO sisältää satunnaisia helmiä, mutta kunnollista journalismia siitäkään ei löydä. Vizin emoyhtiönsä Shogakukanin tuella vuonna 1992 perustama Animerica on nykyään ilmaisjakelulehti. Loput eivät ole edes mainitsemisen arvoisia.

Viime kesäkuussa Yhdysvaltojen animelehdistö sai kuitenkin merkittävän uuden jäsenen nimeltä Otaku USA. Ulkoasultaan se on paikoin aivan kamala, paikoin taas ajatuksia herättävän epäomaperäinen... kuulostaako tutulta?


Ja räikeyskisan voittaja on...

Tällä viikolla ilmestyneeseen kolmosnumeroon mennessä silmiä särkevistä neonväreistä on onneksi päästy jo eroon, ja sisältö on koko ajan ollutkin jotain aivan muuta. Sisällöntuottajien joukosta löytyvät Anime World Orderin tekijätiimin lisäksi mm. Jason Thompson, Shaenon K. Garrity ja Patrick Macias (joiden nimet teidän pitäisi tässä vaiheessa jo hyvinkin tunnistaa). Huomionarvoista on, että kaikki arvosteltu ei saa automaattisesti täysiä pisteitä. Lisäksi lehti pursuaa tällaisia siteerauskelpoisia helmiä:

"This joint is so loaded with sexuality that it put 90% of the otaku generation through puberty in an instant." (Joseph Luster Wicked Citystä Yoshiaki Kawajirin esittelyssä)

"Alucard simply can't be killed or even injured; his fighting style consists of 'don't bother to dodge while the other guy shoots/stabs/dismembers me, then reveal that I'M ONLY USING 20% OF MY FULL POWER, AND IT'S OVER NINE THOUSSSSSSSANDDDDDD!' " (Daryl Surat Hellsing Ultimaten kakkosvolumesta)

Hillitymmätkin tekstit - kuten nämä halloween-suosittelut - on kirjoitettu vetävästi ja omaperäisesti; lehden artikkelisisältöä kuvailisi varmaan parhaiten termi "esimerkillinen." Kymmenen dollarin hinta selittyy jokaisen numeron mukana tulevalla DVD:llä, jolta on toistaiseksi löytynyt kolmen uuden animesarjan ensimmäinen jakso. Sisällöltään lehti on laajaskaalainen ja julistaa olevansa suunnattu "otakuille", ei "animeharrastajille" - ja mehän kaikki tiedämme näiden termien eron.

On selvää, mistä Japan Pop on ottanut vaikutteita; sen ongelma on vain se, että niitä ei ole otettu tarpeeksi jotta lehdellä olisi selkeästi Animesta eroava linja. Suomen kirjoittajapohja on paitsi kapea myös hyvin erilainen kuin englanninkielisen alueen vastaava - ja se on itse asiassa sääli.