USA:n ja Ranskan mangamarkkinat

Kun jopa yaoinkustantajat joutuvat miettimään julkaisupäätöksiään kahdesti tiedät, että jotain on vialla. (Kuvassa legendan maineen saavuttanut "RED HOT YOWEE" -mies.)

Yhdysvaltain mangamarkkinat törmäsivät lasikattoonsa alkuvuodesta 2005, kuten monet varmasti vielä muistavat - samoihin aikoihin kuin One Piecestä oli tulossa Suomen neljäs markettimanga. Manhwasarjojen julkaisuja lopetettiin kuin seinään, ja suosittujen sarjojen tekijöiden vähemmän suositut teokset jäivät lisensoimatta. Kuluneet kolme flippaamattoman pokkarimangan vuotta olivat olleet ylikuumentuneen kasvun aikaa, ja kustantajat - etenkin trendin aloittanut Tokypop - maksoivat siitä karvaan hinnan tungettuaan markkinat liian täyteen tavaraa jolle ei ollut riittävästi ostajia.

Mutta sen yli päästiin. Del Rey oli debytoinut juuri edellisenä vuonna (tuoden emoyhtiönsä Random Housen massan voimin mangan suomalaisiinkin kirjakauppoihin), ja järkevien bisnesvalintojen tekijät menestyivät. Ennen pitkää manhwasarjojakin - noita mangabisneksen kanarialintuja - alkoi jälleen näkyä. Mutta sitten saapui vuosi 2008, ja pahaenteiset merkit ilmestyivät jo ennen varsinaisen laman puhkeamista. Pikkukustantamoja alkoi kaatuilla; jopa yaoikustantajia, ja se jos mikä on hälyttävä merkki.

Pohjois-Amerikan mangamarkkinat eivät ole lainkaan niin pahassa jamassa kuin sen animemarkkinat: yhtään suurta kustantajaa ei ole kaatunut, kuten Geneonille kävi. Hätää kärsimässä ovat lähinnä pienet kustantamot ja typeriä julkaisupäätöksiä tekevät sellaiset - toisin sanoen Tokyopop maailmanmangoineen, ja sekin näyttäisi olevan hiljalleen pääsemässä jaloilleen. Toisin sanoen ollaan edelleen vuonna 2005 alkaneella tasanteella; markkinat eivät kasva, mutta eivät kutistukaan.

Sillä välin Euroopan mangakulttuurin kakkosmaassa Ranskassa tilanne on aika lailla samantapainen. Du9-sivuston Xavier Guilbert analysoi maan sarjakuvamarkkinoita tähän tapaan:

Ranskalaisen sarjakuvan myyntimäärät ovat tasaisessa ja melko dramaattisessa laskussa, kuten edellisestä taulukosta näkee. Asiaan vaikuttavat monet syyt; perinteisessä sarjakuvamaassa kotimaisia sarjakuvia ovat lukeneet myös monet nuoret ihmiset - paljon suuremmassa määrin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa - joten mangan tultua mukaan kuvioihin se on jossain määrin jopa syönyt kotimaisilta sarjakuvilta lukijoita, toisin kuin Yhdysvalloissa joissa lukijakunnat ovat täysin erit ja mangan suosio on vain edistänyt muidenkin sarjakuvien tilannetta (ks. How Manga Conquered the U.S.). Osansa on ihmisten kulutustottumusten muutoksella, oma pieni osansa laman esikaiuillakin.

Mangamarkkinoillakaan ei mene erityisen aurinkoisesti. Kustantajien mukaan manga on yksi niistä harvoista segmenteistä jotka jatkavat edelleen kasvuaan - mutta se kuinka suurta tämä kasvu on on kokonaan toinen asia.

Kuten edellisestä diagrammista näkee manga käsitti Ranskassa vuonna 2008 sarjakuvien julkaisuista kappalemäärien suhteen 37 %, rahallisesti 26 %. Kasvu on hiljentynyt viime vuosina, noin vuodesta 2006 eteenpäin. Koska julkaisumäärien reaktiot myyntimääriin näkyvät tilastoissa vuoden viipeellä voidaan olettaa, että tasanteelle tultiin myynnin suhteen samaan aikaan kuin Yhdysvalloissakin - vuonna 2005. Sen kasvu on lähes pysähtynyt jopa Naruton suhteen; uusia lukijoita ei tunnu enää juurikaan tulevan.

Markkinat kasvavat edelleen, mutta ne ovat varsin epätasapainoiset: menekki on keskittynyt suosittuihin sarjoihin ja putoaa nopeasti, kun mennään niiden ulkopuolelle. Naruto, Death Note ja Fullmetal Alchemist edustavat kolmestaan lähes 30 % kaikesta mangamyynnistä, kärikikymmenikkö noin puolta siitä. Ykkösenä oleva Naruto myy yksitoista kertaa niin paljon kuin kymmeneksi suosituin sarja, Negima. Vielä suurempia suosittujen sarjojen osuudet ovat yksittäisten kustantamojen suhteen: Naruto, Death Note and Kyo muodostavat 73 % Kanan mangamyynnistä, One Piece, Dragon Ball ja Bleach 65 % Glénat Mangan myynnistä ja Fullmetal Alchemist yksinään 41 % Kurokawan myynnistä. Manga ei siis ole kultakaivos jossa kaikki julkaistu myy järjestään hyvin, kuten ennen vuotta 2005 vielä saattoi ajatella.

Muilla kuin suosituimmilla sarjoilla myös painosmäärät ovat suhteellisen vähäisiä. Naruto johtaa 220 000 kappaleella ja Death Note seuraa perässä 180 000:lla, mutta Fullmetal Alchemistin painosmäärä on enää 90 000 ja One Piecen 72 000. Ainoastaan neljäätoista sarjaa painetaan enemmän kuin 40 000 kappaletta siinä missä Ranskan kotoperäisistä sarjoista tuon rajan ylittäviä löytyy vuosittain noin kahdeksankymmentä.

Julkaisumäärät ovat olleet vuonna 2008 varovaisia sellaistenkin sarjojen suhteen jotka ovat nauttineet aiemmin suurta suosiota (Dragon Ball Z 70 300 kappaleella, Saint Seiya 50 000 kappaleella, Hokuto no Ken 35 000 kappaleella) tai ovat positiivisia arvioita ja ennakkohypeä saaneita (Fairy Tail 70 000 kappaleella).

Edellä oleva diagrammi osoittaa varsin selvästi, että Ranskan mangamarkkinat saturoituivat vuonna 2005 täsmälleen samalla tavalla kuin Yhdysvalloissakin; kustantajat luulivat myynnin kasvun jatkuvan edelleen eksponentiaalisesti ja skaalasivat julkaisumääränsä sen mukaan - mikä johti jyrkkään vastareaktioon leikata julkaisumääriä vuodesta 2006 alkaen, kun edellisen vuoden myynti alittikin odotukset ja varastot täyttyivät myymättömästä mangasta.

Joten jos oletetaan että tätä voidaan käyttää ohjenuorana myös Suomen markkinoiden tilanteen ennustamiseen, niin paljon suppeammat kuin ne ovatkin...

Olenko siis ollut väärässä sen suhteen, että eurooppalainen sarjakuvakulttuuri olisi mangan suhteen erilainen kuin amerikkalainen? Tuleeko manga jäämään Suomessakin samanlaiseksi vähemmistöviihteeksi kuin mitä se Yhdysvalloissa on - jolloin edellisessä kirjoituksessani esittämäni kasuaalien kuluttajien joukko tulee joskus saavuttamaan maksimikokonsa? Tuleeko manga aina olemaan jotain "erityistä" jonka kuluttamiseen liittyy kasuaaleimmillaankin jonkinlainen leima, eikä siitä tulekaan vuosikymmenten saatossa samanlaista integroitua ja luonnollista osaa maan viihdetarjontaa ja kaikkien kasvavien ihmisten lapsuutta kuin se vaikkapa Italiassa on vuosikymmenet ollut?

Vai olisiko sittenkin kyse vain ensimmäisestä saturaatiopisteestä - siitä, että kaikki nykyiset lukijat on nyt lopulta saavutettu, ja että uusia lukijoita syntyy tästä eteenpäin vain kasvamalla? Ja että ounastelemani skenaario tulee toteutumaan ennen pitkää sittenkin, mutta liian hitaasti jotta sitä ehtisi muutamassa vuodessa huomata? Luonnollisesta vaiheesta, jossa Suomessakin jo ollaankin koska olemme huomattavasti pienempi kieliryhmä? (Täällähän jokainen uusi julkaisu on syönyt aiempien myyntimääriä jo pitkään.)

Sen selvillesaaminen kestääkin sitten jonkin verran kauemmin...

Mangaa amerikkalaiselle yleisölle

Anikin sivistyneen keskustelun alue Arcadia oli hyvä mutta lyhytikäiseksi jäänyt yritys nostaa foorumin tasoa. Valitettavasti se kompastui omaan nokkeluuteensa; ihmiset lähtivät lähestymään sitä väärältä kannalta ja yrittivät hieman teennäisestikin lisätä viesteihinsä sisältöä ja pituutta, mistä syystä sinne kirjoittamisen kynnys nousi lopulta vähän turhankin korkeaksi ja ketään ei lopulta enää kiinnostanut. Oireellisintahan kaikessa oli loppujen lopuksi kuitenkin se, että "pintaa syvemmältä" keskustelemiseen ylipäätään tarvittiin erillinen rajattu alue. Sillä välin Kvaakin manga-alueella on viimeiset pari vuotta ollut tasaisen hiljaista, mutta keskustelu saavuttaa ajoittain varsin mielenkiintoisiakin sfäärejä - jo siitäkin syystä että aikuisten ihmisten prosenttiosuus keskustelijoista on suurempi. Viime aikojen kiinnostavin keskustelu keriytyi parin Suomessa kasvaneen sarjakuvantekijän, parin Suomessa kasvaneen sarjakuvanlukijan ja yhden Japanissa kasvaneen sarjakuvanlukijan välille siitä, mitä sanan "manga" sopii tarkoittaa. Saisiko sitä käyttää fumettin ja beedeen kaltaisena alkuperämaata leimaavana sanana ollenkaan, vai onko sillä niin selkeästi tunnistettava muotokielensä että se pitäisi ymmärtää tietynkaltaista sarjakuvaa merkitseväksi termiksi?

Vahvin argumentti jälkimmäisen kannan puolesta tuntuu olevan se, että japanilaisen japanilaiselle yleisölle tekemää sarjakuvaa ja länsimaisen länsimaiselle yleisölle tekevää japanilaistyylistä sarjakuvaa on mahdoton erottaa toisistaan - mitä itse sanoisin varsin kyseenalaiseksi väitteeksi, koska vaikutteet johtavat niiden ottajassa hyvin harvoin täysin alkuperäisen kaltaiseen lopputulokseen. Esimerkiksessä klassisessa W.I.T.C.H.-tapauksessa italialaisten piirtäjien mangalukemistoistaan saamat vaikutteet näkyvät lähinnä käsikirjoituksessa ja hahmosuunnittelussa, eivät niinkään sarjakuvakerronnassa tai sivusommittelussa itsessään. Silloinkin kun länsimainen tekijä pyrkii tietoisesti rakentamaan teostaan myös näiltä osin esikuviaan vastaaviksi eron näkee yleensä ainakin taustojen ja harmaasävyjen käytössä.

Mutta entäs sitten kun piirtäjänä on aidosti japanilaisessa sarjakuvantekokulttuurissa koulittu ihminen, mutta käsikirjoittajana länsimainen?

Del Reyn julkaiseman Surt Limin ja Hirofumi Sugimoton Kasumin kohdalla näin on - se on sarja, jolla on amerikkalainen käsikirjoittaja mutta japanilainen piirtäjä. (Vähän niin kuin sillä yhdellä toisella sarjakuvalla, jonka spinoffeja Tokyopop puskee edelleen ulos vaikka firman muita projekteja lakkautetaan ja työntekijöitä irtisanotaan kaksin käsin, ja joka ei ansaitse enää tulla mainituksi nimeltä.)

Tämän nimeltämainitsemattoman kammotuksen tapaan Kasumi on käsikirjoittajansa hengentuote, jolle hän lähti etsimään kuvittajaa (olkoonkin että miellyttävällä tavalla kotikutoisemmin konstein); voitte lukea lisää heidän haastattelustaan Manga.about.comissa. Lyhyesti kerrattuna tarina menee näin: hyvin vähän englantia osaava yokohamalainen Sugimoto hyppäsi mukaan hyvin vähän japania osaavan kalifornialaisen Limin kelkkaan tokiolaisen kääntäjän välityksellä, ja he alkoivat tehdä yhteistyötä ja myivät teoksensa Del Reylle.

16-vuotias, taikatemppuja harrastava Kasumi on muuttamassa yksinhuoltajaisänsä kanssa uuteen kaupunkiin, kun hän kohtaa metsässä mystisen valon jonka ansiosta hän menettää tajuntansa. Hänen ainoaksi ystäväkseen jää pian otakunörtti Yuuta, sillä hänen uusi koulunsa Seiranin lukio osoittautuu rikkaiden pentujen eliittiopistoksi, jossa hän joutuu välittömästi silmätikuksi pirteydellään ja ystävällisyydellään - sekä päädyttyään istumaan koulun komistuksen viereen ja muiden luullessa hänen yrittävän tätä, kun hän auttaa toista tyttöä toimittamaan rakkauskirjeen. Pian paljastuu, että mystinen valo antoi Kasumille kyvyn muuttua näkymättömäksi pidättämällä hengitystään - ja että hänen koulussaan on muitakin valon kohdanneita oppilaita. Ei mitään erityisen uutta auringon alla, eihän?

Sugimoto on aiemmin tehnyt sarjoja enimmäkseen shounenyleisölle, joten Kasumi ei ole ulkoasultaan täysin shoujotyylin konventioita noudattava - etenkin ruudutus tuntuu paikoin siltä, että Sugimoto yrittää pyrkiä puoliväkisin "shoujomaiseen" ulkoasuun vaikka tarina onkin huomattavasti tavallista koulusarjaa toimintapainotteisempi. Näin ollen se on eräänlainen mielenkiintoinen hybridi, joka itse asiassa sattumalta muistuttaa jonkin verran länsimaisten mangavaikutteisten tekijöiden genre- ja kohderyhmäsokkoja töitä. Tästä huolimatta se on kuitenkin kymmenen vuoden ammattitaidolla piirrettyä, ja näyttää ja tuntuu epäilemättä mangalta - tai japanilaiselta, jos nyt halutaan alkaa nillittää.

Samaa voisi sanoa käsikirjoituksesta. Jotkut arvostelijat ovat jopa katsoneet tarpeelliseksi huomauttaa että sen miljöö on hieman väkinäisenkin japanilainen - esikoissarjaansa tekevä Lim tuntuu liisteröivän ympäriinsä koulumangan kliseitä ehkä vähän liiankin suurella ennakkoluulottomuudella. Samaan tapaan dialogissa ympäriinsä vellova kohteliaisuuspäätteiden meri (ja jopa pari "kääntämättä" jätettyä haita ja onegaita) tuntuu hieman hupsulta, kun ottaa huomioon kyseessä olevan alkujaankin englanniksi kirjoitetun teoksen. Lukusuuntakin on luonnollisesti oikealta vasemmalle. Suunnilleen ainoa sen alkuperästä kielivä seikka ovat saumattomasti taiteen päälle istuvat länsimaiset ääniefektit.

Ja nyt tullaan siihen hauskaan kohtaan.

Perhaps it’s not fair, but the device of the ruling clique bullying the new kid bothers me more in an American manga than a Japanese one. American high schools do have their own pecking order, but the students don’t refer to their classmates as “commoners” or feel the need to punish them for sitting in the wrong seat or sending a note to the wrong guy. In fact, it’s hard to imagine American teenagers tolerating a self-selected club that enforces such rigid rules.

MangaBlog

Mikäkö tässä sitten on niin jännää? Tietysti se, että huolellisesti rakennetusta japanilaisesta miljööstä ja asetelmasta huolimatta Lim on loppujen lopuksi luonut kuitenkin hyvin amerikkalaisen juonikuvion. Amerikkalaisissa teinileffoissa sosiaalisessa arvoasteikossa ylhäällä olevat ovat pahiksia, joita vastaan kiusatut nörtit ja luuserit yhdistävät voimansa - japanilaisesta viihteestä vastaavaa herravihaa ei löydy. Nämä asenne-erot kummunnevat maiden kulttuuritaustoista; Japani on feodaalihistoriainen valtio jonka kulttuuri on perustunut luokkayhteiskunnalle, Yhdysvallat taas itsenäistynyt siirtomaa, jonka perusajatuksena on ainakin periaatteellinen pyrkimys tasa-arvoon.

Avasitpa minkä tahansa vaikkapa kouluun sijoittuvan mangan et tule todennäköisesti löytämään sieltä yhtään sellaista kingit-vastaan-luuserit -asetelmaa kuin angloamerikkalaisesta viihteestä, harvemmin edes titanicmaista kultahäkissä eläjän kaipuuta alaluokan vapaampaan elämään; korkea sosiaalinen status on kohdalle osuessaan siunaus, ei vitsaus. Esimerkistä käy vaikkapa yksi lempimangoistani, Milk Morinagan Girl Friends, jossa luokan hiljainen tyttö kohoaa puolivahingossa korkealle ikätovereidensa sosiaalisiin ympyröihin - joita kuvataan lukijalle vailla minkäänlaista negatiivista pohjavirettä. Tai vaikkapa Ouran High School Host Club, jossa varakkaista ja tavallisen kansan arjesta mitään tajuamattomista yläluokkaisista tehdään kyllä pilaa - mutta ehdottoman hyväntahtoisesti ja heillekin arvonsa antaen.

Arcadiassa ainoa oma, tulta alleen ottamattomaksi jäänyt keskustelunavaukseni jätti ilmaan avoimen kysymyksen siitä, millä tavoin mangaa voisi muokata enemmän länsimaista yleisöä miellyttävämmäksi. Ja kenties juuri tässä mielessä Kasumi on merkittävä teos: sen henkilöhahmot voivat olla yksiulotteisia ja sen juonenkäänteet kliseisiä ja hyperaktiivisia, mutta länsimaistyylisen narratiivin sekoittaminen japanilaiseen sarjakuvakerrontaan on silti jotain mitä pidän ehdottomasti potentiaalisena kokeiluna. Tämä teos on vielä laadultaan kyseenalainen ja mainittua lipsahdusta huolimatta kerronnaltaan korostetun japanilainen eksotiikannälkäisille jenkkiotakuille kelvatakseen, mutta mistäpä sen tietää mitä aika ja pähkähullujen ihmisten kokeiluprojektit saavat vielä aikaan?

Tokyopopin joutsenlaulu

Eipä tälle PiQ-tagille sitten lopultakaan paljoa käyttöä tullut; lopetushuhut ja epäviralliset uutiset ovat saaneet vahvistuksen. Newtypen seuraajan neljäs numero jää viimeiseksi; työn alla ollutta viidettä numeroa ei julkaista, ja toimitus on jo tyhjä. ADVilla ei mene todellakaan vahvasti; huhuja liikkuu niin konkkaanmenosta kuin pääkilpailija Funimationille myymisestäkin.

Sillä välin mangapuolen viime viikkojen suurin uutinen on ollut Tokyopopin leikkaukset. Spekulaatio on ollut armotonta - jo siksikin että Tokyopop menetti koko otakuväestön viimeisetkin sympatiat (ne vähät, jotka sillä oli jäljellä - sehän ei tunnetusti ole maksanut tekijöilleen käytännössä mitään) juuri tätä ennen julkaisemallaan mangapilottiohjelmalla, jonka kitaan astuvat nuoret tekijät suostuvat käytännössä luopumaan kaikista oikeuksistaan (myös kreditointioikeudesta) omaan työhönsä kertakorvauksella - jonka suuruus pitää vieläpä itse määritellä. Tuskinpa kovin moni tajuaa pyytää asiallisen suuruista summaa...

Tokyopop siis jakautuu kahtia; Tokyopop Inc. tulee jatkamaan sen manganjulkaisupuolta, Tokyopop Media LLC taas uusmediapuolta sekä niitä maailmanmangaleffoja, joita Stu-setä ilmeisesti edelleen toivoo saavansa joskus myytyä jonnekin Hollywoodiin. Toimialojen uudelleenjärjestelyn ohessa firma on myös irtisanonut 39 työntekijää (35-40 prosenttia koko USA:n vahvuudestaan) enimmäkseen tuotantopuolelta, mikä johtuu tietysti suoraan siitä että sen julkaisut tulevat jatkossa putoamaan USA:ssa lähes puolella ja Britanniassakin viidenneksellä. Samaan aikaan on kiinnitetty huomiota siihen, että Tokyopopin nimi ei ole kesän tärkeimpien mangatapahtumien näytteilleasettajien joukossa - PR-toiminta lienee siis myös juustohöylän alla, vaikka markkinointipuoli säästyikin.

Pahat kielet puhuvat, että selittelyistä huolimatta jakaantuminen kahdeksi yhtiöksi on varotoimenpide horisontissa häämöttävän uusmediakuplan puhkeamisen varalta - Tokyopop on investoinut netti- ja kännykkämangoihinsa, flash-animaatioihinsa ja luoja ties mihin suurimman osan ajastaan ja rahoistaan viimeisen parin vuoden ajan, eivätkä ne selvästikään ole kantaneet hedelmää. Kyse olisi siis kansituolien uudelleenjärjestelystä siltä varalta, että osa liiketoiminnasta uppoaa pian - amputaatiosta kuoliouhan takia.

Tässä vaiheessa lienee muistuttaa, että mangalla menee USA:ssa keskimäärin kohtuullisen hyvin; huhut Kodanshan maihinnoususta Pohjois-Amerikkaan osoittautuivat ilmeisesti vääriksi - vaikka monet vielä epäilevätkin, ja ihan hyvistä syistä - mutta Mangablogin mukaan Bordersien mangaosastoja on hiljattain laajennettu ja myynti on tasaista (kaikkien muiden paitsi Tokyopopin nimikkeiden, siis). Yaoinkin tapauksessa markkinat alkavat olla lopulta täysin kyllästetyt - sekä DramaQueen että Iris Print kaatuivat - mutta uusille pelureille saattaisi vielä löytyä tilaa uusien bisnesmallien avulla. Myös Tokyopopin "ei-me-yaoita-julkaista-tämä-on-ihan-eri-firma-me-vaan-myydään-niiden-sarjoja"-yaoilinja BLU näyttäisi tahkoavan rahaa tasaiseen tahtiin, vaikka juustohöylä näyttäisi tosin olevan jossain määrin liikkeellä sielläkin.

Viime vuoden puolella alkoi itse asiassa näyttää siltä että vuonna 2004-2005 vastaan tullut markkinoiden lasikatto olisi hiljalleen venymässä; mahwanimikkeitäkin alettiin jälleen hiljalleen lupailla, ja uusia marginaalisempien genrejen kustantajia putkahteli vielä sieltä täältä. Näin ollen Tokyopopin vyönkiristys lienee kokonaiskuvaa ajatellen vain hyvä asia, sillä sen lopettaessa keskinkertaisten nimikkeiden markkinoille puskemisen tilaa saattaa lopultakin löytyä muillekin pienemmille pelureille.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että jo tämän vuoden puolella Tokyopop tulee julkaisemaan 80 pokkaria vähemmän kuin mitä alun perin oli tarkoitus; mahdollisista sarjojen kesken lopettamisista ei ole mitään tietoa, mutta sekään tuskin on mahdottomuus alkaa jo olla vihjeitä. Chibi Vampiren, Raven ja Fruits Basketin kaltaiset suosituimmat sarjat eivät tietenkään ole tulilinjalla - mutta vaikkapa Arian, Supplin, BECKin ja Strawberry Marshmallow'n tilanne on täysin toinen. Lisäksi pitäisin varsin fiksuna vetona vaikkapa Welcome to the NHK:n ja Dragon Headin kaltaisten marginaalisempien sarjojen loppuunkeräämistä pikapuoliin, mikäli niistä on kiinnostunut... uusintapainoksia niistä tuskin ainakaan tulee. Enää ikinä.

Mikä yhdistää näitä loistavia, rahaa ämpärikaupalla tuottavia mangoja? Yksikään niistä ei ole Tokyopopin.
En vähättele Tokyopopin merkitystä USA:n (ja kaikkien länsimaiden) manganjulkaisuteollisuudelle - kuten on jo varmaan aiemmin käynyt ilmi - mutta loppujen lopuksi se on tehnyt monen monta asiaa väärin; isompien kustantajien hyökätessä samoille apajille sille ei yksinkertaisesti jäänyt tilaa. Shueishalle itsensä myynyt Viz vei kaikki suositut shounensarjat, Random Housen genrekirjallisuus- ja mangaosasto Del Rey taas kaikki Kodanshan sarjat Ken Akamatsua ja CLAMPia myöten - eikä Tokyopopille jäänyt enää juuri mitään. Paitsi Fruits Basket ja Rave.

Viimeaikaisten tapahtumien valossa Anime Almanac esitteli varsin laajaperspektiivisen Tokyopopin historiikin ja päätyi samaan tulokseen kuin minä: Tokyopopin lopullisen kuilun partaalle joutumisen syy on tietysti kaiken aikaa ollut toimitusjohtaja Stu Levy ja hänen maailmanmangafanatisminsa. Vasta viimeaikaiset masentavat numerot näyttävät saaneen hänet järkiinsä, vähentämään myös maailmanmangan julkaisemista, lopettamaan joitain sarjoja ja julkaisemaan joitain tulevia sarjoja vain netissä. Tekijöille lähetetystä rauhoittelevasta kirjeestä huolimatta faktat kun ovat faktoja: maailmanmanga ei myy yhtä hyvin kuin "oikea" manga.

Tähän on useampiakin syitä. Yksi niistä on auttamatta se, että enin osa länsimaisista tekijöistä ei yksinkertaisesti ole niin hyviä sarjakuvantekijöitä kuin ne japanilaiset tekijät joiden mangaa pallon tälle puolelle rahdataan; koska Japanissa sarjakuvaa yksinkertaisesti tehdään niin rutosti (me tiedämme kaikki ne strategiset numerot - enemmän kuin vessapaperia, 40 % maan kaikista painotuotteista, kahden ja puolen miljardin euron markkinat, ja niin edelleen) ei siitä kuin valikoitu murto-osa päädy länsimaisten silmien eteen. Lisäksi halukkaita riittää, kova kilpailu karsii heikot ja kustannustoimittajat ovat valmiita koulimaan vuosien kokemuksellaan vihreimmistäkin debytoijista rahasammonpiirtäjiä - länsimaiset piirtäjät eivät yksinkertaisesti pysty kilpailemaan samoilta viivoilta.

Ja toisaalta tuntuu siltä, että Levy on mangan arkipäiväistämisen ja "mangaelämäntyylin" markkinoinnin innossaan (muistatteko vielä, kun Tokyopopin saitti ei näyttänyt MySpacelta?) unohtanut sen mikä hänen firmansa aikoinaan nosti obskuuriuden suosta; alkuperäisyyden ja japanilaisuuden eksotiikan. Arkipäiväistyminen on ulottunut vain suosituimpiin shounensarjoihin, joista käytännössä kaikki muut ovat Vizin hallussa; weeaboot eivät halua olla weeabooweeaboita, joten vaikka maailmanmangasarja olisikin Dramaconin tapaan teknisesti samalla tasolla japanilaisten vastineidensa kanssa se ei vain myy niin hyvin kuin ne. Ja mikäli se ei ole, sillä ei ole mahkuja senkään vertaa.

Manga jäi vähemmistön viihteeksi; Japanin sarjakuvakulttuurin importtaaminen Amerikkaan ei tällä kertaa onnistunut. Miten käy Tokyopopin, miten koko USA:n mangakustannusalan? Kenties länsimaisille tekijöille onnistuisi sen sijaan löytymään markkinoita Japanista - ajatus, joka ennen olisi tuntunut täysin naurettavalta? Elämme kiintoisia aikoja.

Usko jo, Stu-setä - tämä sinun salanimellä kirjoittamasi pikku kliseenippu ei yksinkertaisesti ole hyvä sarjakuva. Ei vaikka julkaisisit siitä kuinka monta boksisettiä ja kovakantista versiota tahansa.

Edit 4.7: Ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa - Kodansha saapuu kuin saapuukin. Mitäköhän tämä tekee kiristyville markkinoille...?

Kolmea ruokalajia jälkiruokaa

Moyoco Annon kahdeksanosainen Sugar Sugar Rune kertoo kahdesta nuoresta noitatytöstä, jotka kokevat kulttuurishokkeja päädyttyään meidän maailmaamme. Tarinan motiivina on rakkaus, ja piirtojälki on totta vie tukahduttavan sokerista. Ja siihen yhtäläisyydet massashoujoon loppuvatkin.

Voisin tavanomaiseen tapaan kuluttaa kolmasosan tästä tekstistä suomalaisen laitoksen ongelmakohtien ruotimiseen, mutta tällä kertaa en taida tehdä niin. Ei siksi etteikö puutteita ja vikoja löytyisi (samanlaiset ranskankielisiä loitsuja selittävät loppuliitteet kuin Del Reyllä olisivat olleet kiva lisä, ja eikös Duke ole punamusta eikä punavalkea?) vaan koska – toisin kuin Yotsuba&!n tapauksessa – minulla tulee olemaan muutenkin tarpeeksi työtä teidän vakuuttamisessanne siitä, että kyseessä on yksi parhaista koskaan lukemistani ja ehkä jopa paras toistaiseksi suomeksi julkaistu manga.

Olemme tulleet jonkinlaiseen oman maailmamme peiliulottuvuuteen

Chocola ja Vanilla ovat ystävykset, jotka saapuvat “intohimojen ihmismaailmaan” kisaamaan siitä, kummasta tulee Taikamaan seuraava kuningatar. He yrittävät määräaikaan mennessä kerätä mahdollisimman paljon ihmispoikien tunteita, jotka ilmenevät fyysisessä muodossaan sydämenmuotoisina kristalleina. Eri tunteet ovat erivärisiä, ja pelästymisestä tai muista negatiivisista tunteista syntyneet sydämet ovat paljon vähempiarvoisia kuin ihastuksesta, intohimosta tai rakkaudesta syntyvät.

Rimppakinttuisten kymmenvuotiaiden käsitys ihmisten tunteista ei kuitenkaan ole kypsin mahdollinen. Chocola joutuu pian huomaamaan, että hänestä Taikamaassa suositun huomion keskipisteen tehnyt räväkkä ja aggressiivinen käytös ei purekaan ihmisten maailmassa; ujo, kohtelias ja introvertti Vanilla – joka aluksi ei halunnut edes osallistua koko kilpailuun ja oli valmis luovuttamaan kuningattaren paikan Chocolalle edes yrittämättä – tuntuu sekä saavan aikaan rutkasti enemmän sydämentykytyksiä että kartuttavan omaa pistetiliään vauhdilla. Samaan aikaan Chocola alkaa kärsiä muistakin ongelmista: hänellä alkaa olla tunteita koulun salaperäistä bishiä Pierreä kohtaan, ja toisin kuin ihmisillä on noidilla ja velhoilla vain yksi sydän annettavaksi – ihmiseen rakastunutta rankaistaan ankarasti, ja sydämensä ilman vastarakkautta menettänyt voi jopa kuolla.

Minkä tahansa muun esi- ja varhaisteinitytöille suunnatun mangan temaattinen kehitys olisi pysähtynyt tähän.

Missä tahansa tavanomaisemmassa shoujosarjassa Chocola olisi oppinut huomaavaisemmaksi ja Vanilla kasvattanut selkärangan; muutaman kommelluksen jälkeen Vanillasta olisi tullut kuningatar mutta Chocola olisi löytänyt elämänsä rakkauden (muistakaa, päähenkilöhän ei voi koskaan voittaa maallista kunniaa ja mammonaa), ja kaikki olisivat eläneet elämänsä onnellisina loppuun asti. Ja jännää tässä on se, että lopulta näin myös enemmän tai vähemmän käy – mutta ei suinkaan näin yksinkertaisesti.

Laita joseimangaka asialle

Anno ei nimittäin halua kertoa tarinaa, jonka opetus on “ole kiltti ja kohtelias tyttö, niin ihmiset pitävät sinusta” (kuten jotkut vain ensimmäisen osan lukeneet kriitikot ovat esittäneet). Suunnilleen hänen jokainen mangansa on satiiri naisista – tässä tapauksessa tytöistä – jotka manipuloivat miesten tunteita omia epäromanttisisia tarkoitusperiään varten, ja Sugar Sugar Runessa tämä materialisoituu genrelle hupaisan epäkonventionaalisesti: rakkaus ei ole ihanteellinen tavoittelunkohde eikä pumpulilinna-abstraktio, vaan yksinkertaisesti väline. Se on häilyväistä ystävyyden kaltaisiin pysyviin ihmissuhteisiin verrattuna - ja kaiken lisäksi likaista peliä; rapatessa roiskuu, ja samalla voi joutua itse satutetuksi.

Tarinan alkaessa ensimmäisen osan jälkeen edetä kliseisestä alkuasetelmastaan sen erikoisuus alkaa näkyä nopeasti. Chocola toden totta oppii huomaavaisemmaksi mutta pysyy myös rehellisenä omalle omapäiselle luonteelleen eikä suostu pakotettavaksi kuuliaisen japanilaistytön muottiin; hänen luja mutta kiltti luonteensa osoittautuu pian Vanillan pullamössömaneereja paremmaksi sydäntenmetsästykseen. Vanillan introverttiuden alta taas alkaa paljastua hiljaista epävarmuutta ja kadehdintaa, jota pahikset käyttävät vikitelläkseen hänet pimeälle puolelle. Tyttöjen ystävyys särkyy, ja pian kuvioihin astuu myös suurempi taustajuoni Taikamaasta karkotettujen noitien ja velhojen poliittisesta keplottelusta.

Muutaman osan jälkeen sarja karistaa niskoiltaan sekä tunkkaisen koulumiljöön että episodisen “viikon sydän” -kaavan ja muuttuu joksikin aikaa mielikuvitukselliseksi maagiseksi matkakertomukseksi, ja lopulta viidennessä osassa naksauttaa tarinansa kokonaan uusiin sfääreihin ja saavuttaa pisteen, jossa se laittaa jokaisen suomeksi julkaistun taikatyttösarjan nurkkaan häpeämään – siitä eteenpäin se on epäilemättä yksi parhaita fantasiamangoja ikinä. Näkemiin fillerit ja episodinen juonenkuljetus; tervetuloa kadonneet lapsuusmuistot, joksikin aivan muuksi paljastuvat sivuhahmot ja eeppinen sukulaisuuksien setvintä.

Loppuaan kohden sarjan lukuisat liiankin hengästyttävin kääntein etenevät sivujuonet alkavat kasautua vaarallisen korkeaksi ja sekavaksi kasaksi, mutta kokonaisuutena se on silti hiton paljon parempi teos kuin suurin osa nykyään tehtävästä nuoremman kohdeyleisön shoujosta – tai fantasiamangasta ylipäätään. On sääli, että Studio Pierrot'n käsialaa oleva animesovitus tunki sekaan ylimääräistä episodista filleriä, kirjoitti lopun uusiksi ja teki itsestään varsin perinteisen taikatyttösarjan.

Tuo omat diabeteslääkkeesi

Siinä missä Annon muut työt – niin aiemmat kuin myöhemmätkin – ovat enemmän luonnosmaisen kevyellä viivalla tehtyjä on Sugar Sugar Rune kynäilty huomattavan huolitellusti ja siististi. Ensimmäinen asia jonka lukija huomaa on tietysti sen ylitsevuotavan söpö kimalleshoujotyyli; Anno hyödyntää kaikkia shoujomangan ulkoasullisia konventioita mutta tekee kaiken megalomaanisemmin ja omalla 80-luvun shoujosta muistuttavalla kasvojenpiirtotyylillään – pallosilmät ovat isompia, kimallukset säkenöivämpiä, krumeluurireunukset monimutkaisempia ja sivusommittelut kaoottisempia. Richard Scarryn ja ernuestetiikan ristisiitosta muistuttava noitateema terävine kulmahampaineen nostaa tyylin edukseen esille genremassasta, ja skitsahtavan maaniseen piirrosjälkeen yhdistettynä kokonaisuus on tyylikkään barokkimainen.

Tällä on tietysti omat varjopuolensa. Annon kokemus shoujotyylistä ei ole kovin mittava, joten auttamattoman ahtaasta kaoottisuudesta ei läheskään nouse aina esille järkeviä kokonaisuuksia. Se että tyyli asetetaan jatkuvasti selkeyden edelle – pari kertaa Anno sortuu jopa S:n muodostaviin lukujärjestyksiin – tekee lukemisesta raskasta ja hidasta, mikä luo ikävän konrastin mainittuihin turhankin nopeisiin juonenkäänteisiin. Viidenteen osaan mennessä Anno on kuitenkin jo onnistunut hiomaan tyyliään hieman ilmavammaksi höystämällä sitä sellaisella määrällä koko sivun ja jopa koko aukeaman ruutuja, että se on hieman helpommin sulavaa.

Teoksen teknisistä ongelmista huolimatta Anno on yksi parhaita nykyään työskenteleviä mangakoja, ja tarinankertojana hän on loistava. Hänen käsissään shoujon rakkaimmat konventiot vääntyvät hurmaaviksi perversioksi, jotka paljastavat alkuperäisten konventioiden konservatiivisuuden: rakkauden voima on kirjaimellista ja hyökkäysaseena käytettyä; päähenkilöt eivät ole marysue-täydellisyyksiä; itsenäisyyden puutteella ja muita myötäilevällä käytöksellä saa loppujen lopuksi vain ei-toivottujen tahojen huomiota; pahikset eivät ole harrypotterpahoja vaan heilläkin on omat perustellut motiivinsa, eivätkä hyviksetkään mitään puhtaita pulmusia ole.

Ennen pitkää Chocola alkaa jopa kyseenalaistaa koko sarjan asetelman järjellisyyttä: miksi ihmisten tunteita ylipäätään pitää kerätä, ja mitä hyötyä on rakkaudesta jos sen vallassa ollut ihminen unohtaa tunteensa sen keräämisen jälkeen?

Sangatsu Mangan julkaisu on edellämainituista pikku ongelmista huolimatta loistavaa jälkeä. Alkuperäisenkaltaiset kannet ovat tummasävyiset ja tyylikkäät, ja värisivut ovat ehdoton plussa. Painojälki on erinomaista, myös harmaasävyjen suhteen (!), eikä Antti Kokkosen suomennoksessakaan ole juuri tyylillisesti valittamista.

Sugar Sugar Rune on elävä esimerkki siitä, ettei “lapsille suunnattu” tarkoita samaa kuin “pinnallinen ja kliseinen”, vaikka kokonaisvaltainen laatu ja suosio eivät aina kulkisikaan käsi kädessä. Ajoittaisista kerronnallisista notkahduksistaan huolimatta se on kunnolla vauhtiin päästyään pohjimmiltaan tarina omantunnontuskista, Romeo ja Julia -tyylisestä kahden tulen välissä olemisesta ja omien juuriensa etsimisestä.

Kaikki tämä voi olla pakattuna kuoreen joka saa enimmän osan vanhemmista manganlukijoista karttamaan sitä kuin ruttoa, mutta ei kannata antaa ulkokuoren hämätä: Sugar Sugar Rune on fantastinen mutta kypsä tarina joka iskee kovaa myös kohdeyleisöönsä kuulumattomiin, jos sille antaa siihen mahdollisuuden.

Hakuteosten messias

Paul Gravettin Manga - 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa on loistava teos, jos haluaa tuntea mangan historiaa ja kehitystä tai auttaa ummikkoa ymmärtämään mangaa. Masanao Amanon ja Julius Widemannin Manga Design puolestaan esittelee kolmella kielellä 135 mangakaa nimensä mukaisesti alan kaikista ääripäistä; Mangan mestarit tekee saman suppeammalla kattauksella mutta paljon asiapitoisemmin.

Mutta mistään ei ole toistaiseksi löytynyt kirjaa, joka listaisi nimenomaan mangaa - ja samalla arvostelisi sitä. Ennen kuin nyt.

Viime viikon tiistaina julkaistu Manga: The Complete Guide on entisen Vizin mangatoimittajan ja mangaholisti Jason Thompsonin kahden vuoden työn tulos. The Comics Journalin haastattelussa hän sanoo sen alkukipinän olleen aikoinaan halu selittää manga sellaiselle yleisölle joka ei sitä ymmärrä, ja osoittaa ettei se ole vain yksi genre jonka kaikki edustajat näyttävät samalta. Siinä tehtävässä aiemmin mainitut teokset onnistunevat ummikkoystävällisempinä kenties paremmin, mutta The Complete Guiden ansiot piilevätkin aivan muualla. Sen kansikuva laskettelee lööperiä; kirja listaa tosiasiassa yli 1200 teosta, toisin sanoen käytännössä kaiken englanniksi julkaistun mangan.

Kaiken. Alkaen vuonna 1981 pikkuruisena painoksena julkaistuista The Rose of Versaillesin kahdesta ensimmäisestä osasta Ryoichi Ikegamin manga-Hämähäkkimieheen, Kodanshan vanhoihin kaksikielisiin julkaisuihin ja tänä vuonna julkaistuun Aquaan; myös pienkustantamojen nykyään täysin unohduksiin jääneet ja vuosia sitten loppuunmyydyt sarjat. Vaadittua työmäärää ja resursseja uskaltaa vain arvailla; Yhdysvaltain mangahistoria kun on monikertaisesti maan fandomia iäkkäämpi, eikä Suomimanga.netin kaltaista kätevää katalogia yksinkertaisesti ole. Vanhimmista julkaisuista ei aina löytynyt edes julkaisuvuotta, eivätkä silloisissa kustantamoissa työskennelleet ihmisetkään välttämättä ole enää muistaneet mitään.

Voidakseen sekä esitellä jo julkaistut teokset että pysyä uusien julkaisujen perässä Thompson joutui etenemään kolmen (pahimmillaan viiden) sarjan päivätahtia, ja lukemaan noin 8 tuntia ja 20 tankobonia päivässä. Viimeksi kuluneen kymmenen kuukauden ajan hän työsti kirjaansa täysipäiväisesti hädin tuskin kotoaan poistuen, mikä johti lieviin mielenterveysongelmiin. Loppuvaiheessa hän oli kalpea, tutiseva ihmisraunio.

Lopputulos on ilmiömäinen, enkä ole ainoa joka on sitä mieltä. Thompsonin alkuperäinen idea oli järjestää kirja tekijöiden mukaan, mutta kustantamon ehdotuksesta hän muutti sen nykyiselleen; tällaisenaan kirjasta voi etsiä minkä tahansa aakkosellisesti järjestetyistä teoksista äärimmäisen helposti. Esittelyjen väliin on livauteltu relevantteja artikkeleita joissa mainitaan myös englanniksi kääntämättömiä sarjoja, BL- ja eromangateokset on erotettu kirjan loppuun omiksi osioikseen, ja ihan lopusta löytyvät jargonsanasto ja mangakahakemisto.

Kirjan viisisataa sivua ovat täynnä pettävän lyhyen näköisiä mutta uskomattoman infoahdettuja esittelyjä, jotka lisäksi kertovat jokaisesta teoksesta sen nimen, tekijän, alkuperäisen nimen ja sen japanilaisen kirjoitusasun, länsimaisen julkaisijan ja julkaisuvuodet, japanilaisen julkaisijan ja julkaisuvuodet, lehden jossa teos on julkaistu, pituuden, genren ja kohdeyleisön sekä ikäsuosituksen. Jokaiselle teokselle on annettu nollasta neljään tähteä, ja arvosteleminen on äärimmäisen autoritaarista: esimerkiksi se miksi Mobile Suit Gundam SEED Astray saa kaksi ja puoli tähteä mutta Mobile Suit Gundam SEED Astray R vain kaksi perustellaan hyvin selkeästi. Teoksia verrataan toisiin teoksiin säännöllisesti mutta ei itsetarkoituksellisesti: tarkoitus on auttaa lukijaa ymmärtämään teosten hyviä ja huonoja puolia, ja se että se tekee teoksen lukemisesta samanlaista edestakaisin selailua kuin Wikipedian linkkien klikkailu on siihen nähden vain sivuseikka.

Tässä kymmenen genrensä parhautta edustavaa neljän tähden esimerkkiä:


Lopetuksiaan englanniksi vielä odottavien sarjojen, genrensä puolesta Thompsonille vaikeiden tai muuten vain sellaisten tapausten suhteen joissa heidän asiantuntemuksensa ylittää Thompsonin tiedot esittelyjen tekemisessä auttoivat mm. Shaenon K. Garrity, Carl Gustav Horn, Mark Simmons ja Patrick Macias. Kustantaja on Del Rey, ja jälki on laadusta tinkimätöntä myös ulkoasultaan; lisäksi teoksen tietoja luvataan päivittää kustantajan nettisivuilla. Thompson on väläytellyt mahdollisuutta samantapaisesta pseudomangateoksesta tai - luoja varjelkoon - teoksesta, joka listaisi englanniksi kääntämätöntä mangaa. Sitä 99 prosenttia siis.

Tämä kirja maksaa alle 20 euroa. Ostakaa se.

Muokkaus 27.10: Thompson kertoilee LiveJournalissaan kirjansa alkuperäisestä ideoinnista. Alkujaan sen piti tosiaan olla mangakakirja eikä mangakirja; lisäksi sen kannessa piti lukea isolla ANIME, koska "the original proposal for "The Complete Manga Guide" was a boosterism project, a book to get people interested in the mysterious world of manga which at the time was Anime's Ugly Little Brother." Ajat ovat kovasti muuttuneet vuodesta 2000.

Kio Shimoku ja vaivaantuneisuuden taide


Kio Shimokun Genshiken on niin subjektiivisten kuin objektiivistenkin mielipiteiden mukaan paras otakuista kertova manga ikinä. (Hikikomerossa elävästä nörtistä kertova, julman realistinen Welcome to the NHK kirii lähelle, mutta Genshiken voittaa sen paniikkihäiriöisen yaoidoojinshikan hikipisaran mitalla.) Sarjaa tuntemattomille kerrottakoon, että sen wikientryn juonikuvaus summaa sen oikein hyvin. Loistavaa sarjaa on sivumennen sanoen siunattu myös loistavalla englanninkielisellä julkaisulla, kiitos Del Reyn käännöksen kulttuuriselitteineen.

Genshikenin vuonna 2004 tehty TV-animesovitus oli adaptaationa loistava; Shimokun maanisen yksityiskohtainen piirrosjälki ei olisi voinut toivoa saavansa uskollisempaa adaptaatiota. Sarja oli animoitu TV-sarjaksi kerrassaan loistavasti, ja sen ainoa suoranainen vika oli se, että se oli vain yhden kurin mittainen. Manga oli animesovitusta tehtäessä perinteikkäästi kesken, eivätkä käsikirjoittajien kynäilemät originaalit juonenkäänteet sovi otakusarjoihin. Näin ollen juoni jätettiin kesken, ja sarjaa tuotettiin vain 12 jaksoa. Toista tuotantokautta odotettiin sen jälkeen kuin kuuta nousevaa.

Comiket 69:ssa seuraavana vuonna Media Factory julkisti lopulta toisen kauden, jonka piti alkaa vuoden 2006 lokakuussa. Firma teki kuitenkin ikävät oharit, ja Genshikenin sijasta saatiinkin lisää Kujibiki Unbalancea - tuota kuvitteellista höttösarjaa, jota Genshikenin jäsenet fanittavat ja jonka kolme oikeasti tuotettua jaksoa olivat animen historian mielikuvituksellisimmat DVD-ekstrat ikinä. Kuvitteellinen muuttui nyt kuitenkin todelliseksi, ja meta-anime muuttui oikeaksi hötöksi - olkoonkin, että näiden DVD:iden ekstroina olikin nyt sitten puolestaan kolme uutta jaksoa Genshikeniä. Näillä päästiin juonellisesti jo viidenteen tankouboniin asti.

Viime huhtikuussa Genshikenin oikea toinen kausi lopulta kuitenkin julkistettiin; se alkaa 9. lokakuuta animaatiokanava Kids Stationilla, joka näyttää öisin myös vanhemman yleisön animea. Viime maanantaina viralliselle saitille päivitettiin hahmoprofiilit ja trailerintapainen. Kakkoskausi jatkaa suoraan siitä mihin Kujianin ekstroina olleet OVA-jaksot päättyivät, ja tällä kertaa saamme ilmeisesti seurata alkuperäistarinan juonta hamaan loppuun asti - kaikkine jenkkiotakuineen, hermostuneine ilmeineen ja vaivautuneine romantiikkoineen. (Shimoku pystyy maalailemaan kokonaisia taideteoksia pelkällä vaivaantuneisuuden tunteella.)

Offtopiccina: ADV Filmsin sivuilla voi tällä hetkellä katsoa muunmuassa Welcome to the NHK:n animesovituksen ensimmäisen jakson. Loistava promootiokeino - mutta toimii ilmeisesti vain jenkki-IP:illä...