Hittejä ja huteja

  
Tampere kupliissa saatiin nähdä - erään Inuyashan, jonka funktio panelistien joukossa jäi hieman hämäräksi, jatkuvan mikinominnan ohella - odotetusti myös sarjajulkkareita: Sangatsun uutuus tottelee nimeä Fruits Basket, ja tästä Natsuki Takayan mangasta lienee joku joskus kuullutkin. Egmontin tuorein aluevaltaus taas on - ennakkolipsautusten mukaan - Yasunori Mitsunagan Kaibutsu Oojo, joka lännessä tunnetaan alaotsikollaan Princess Resurrection mutta jonka Egmont aikonee ristiä Hirviöprinsessa Himeksi. (Mikä pelkässä "Hirviöprinsessassa" olisi ollut vikana?)

Näillä sarjoilla on useita olennaisia eroja. 23-osainen moderni shoujoklassikko Fruits Basket on Hopeanuolen jälkeen yksi eniten suomennettaviksi kinuttuja sarjoja, ja se on rapakon takana osoittautunut sellaiseksi hitiksi että Tokyopop on hiljan julkaissut siitä kovakantisen omnibus-version. Vähemmän hypetetty, toistaiseksi kuusiosainen Kaibutsu Oojo taas on surullisenkuuluisaa Kodanshan shounenia, mikä näyttäisi tässäkin tapauksessa olevan huono merkki - haaleahkot arvostelut eivät lupaa hyvää, vaikka vastakkaisiakin mielipiteitä toki löytyy.

Fruits Basket alkaa syksyllä, Hirviöprinsessa Hime heinäkuun lopulla. Sittenpä tuon näkee...

Ja tarjouskisan voittaja on...

...Tättärätää - Egmont! Death Notea odotetaan saapuvaksi maamme kamaralle kesäkuussa Suvi Mäkelän kääntämänä. How To Readista ja muista lisämateriaaleista Yookailla ei vielä ollut minkään sortin tietoa.

Tämähän oli odotettavissakin; Sangatsun Antti-setä oli voivotellut blogissaan "ikäviä uutisia" jo tammikuussa, ja Punajätin rahat ovat olleet kiinni Yotsuba&!ssa jo pitkään. Ja ainakaan nyt ei tarvitse pelätä sitä, että sarja skannattaisiin jossain Bonnierin hikipajalla Tanskassa 200 dpi:n resoluutiolla... eihän?

Vielä jokin aika sitten Egmontin taannoiset rehentelyt kuulostivat vielä tyhjältä ilmalta: parilla Takahashilla, Conanilla ja O!MGilla ei mangamarkkinoita dominoida. Ilmeisesti monikansallisen yritysjätin rattaat olivat kuitenkin vain niin massiiviset, että niiden liikkeellesaaminen kesti pitemmän aikaa: kerran liikkeelle päästyään niillä on kuitenkin näemmä sen verran massaa ja pääomaa, että ne onnistuivat ohittamaan tarjouskisassa jo hyvät Shueisha-suhteet luoneen Sangatsun. Heikompia hirvittää.

Tämän myötä alkaa epäilemättä kuulua ennen pitkää narinaa siitä, ettei Death Note oikeasti ole niin hyvä sarja kuin väitetään; viimeistään seitsemänteen pokkariin mennessä, ja aivan varmasti sen loppuun päästäessä. Tulen tekemään niin itsekin, koska arvostelen sarjoja ennen kaikkea kokonaisuuksina. Mikään mitä tulen myöhemmin sanomaan ei kuitenkaan tule kumoamaan sitä tosiseikkaa, että se oli poikkeuksellisen laadukas ja raikas tuulahdus ilmaa shounensarjojen geneeriseen massaan ja ehdottoman merkittävä jo niilläkin ansioillaan.

(Ne joille sarja ei ole tuttu voivat ottaa siihen pikakurssin tämän valokopiontarkan TV-sovituksen muodossa.)

Muut Egmontin Tracon-paneelissa (jossa parhaillaan istun) paljastetut uudet sarjat olivat Haruka Fukushiman kehuttu Cherry Juice, Tokyopopin mielipiteitä jakanut pseudomanga Vampire Kisses: Blood Relatives ja sokerina pohjalla syksyksi tietysti se kaikkein tärkein; Ai Yazawan Nana. (Mitäs minä sanoin?)

Kielen evoluutiota


Sekä Dramaconin että The Dreamingin kolmannet ja viimeiset osat valmistuivat hiljan; Tokyopop puskee ne ulos ensi kuussa. Jälkimmäisen julkaisu itse asiassa viivästyi kuukaudella, koska kustantaja halusi lisätä sen taakse jotain "salaista ekstraa." Molempien pokkarien ensimmäiset luvut pääsee lukemaan kustantajan kamalilla uusilla verkkosivuilla; Chanilla on lisäksi The Dreamingin tyylikkäät kappalekansikuvat esillä LiveJournalissaan. Jäämme odottamaan, kuinka suuri väli Pauna Median ja Egmontin julkaisujen välillä tulee olemaan...

Näistä julkaisuista voisinkin vetää kömpelön aasinsillan sanan "manga" määritelmään eri maissa. Kustantajat kaikkialla länsimaissa ovat halunneet leimata kaiken mahdollisen mangaksi siitä lähtien, kun se alkoi ensimmäistä kertaa merkitä myynnin kasvua (eli 90-luvun lopulta). Kustantajien näkökulmasta "manga" on tapa tuottaa, myydä ja kuluttaa sarjakuvaa, otakujen mielestä taas aivan toinen. Tätä näkökantaeroa parsimaan keksittiin jenkkilässä toinen toistaan hupsumpia nimityksiä: ensin se oli "amerimangaa"; kun muistettiin muitakin maita olevan olemassa keksittiin termi "OEL"- eli Original English Language Manga; kun tajuttiin muitakin kieliä olevan olemassa siitä tuli "World Mangaa", Tokyopopin suussa sittemmin "Global Mangaa." Suomeen on juurtunut sitkeästi termi pseudomanga.

En nyt viitsi alkaa tässä ruotia kaikkia mahdollisia argumentteja sarjakuvantekijän DNA:n ja häneen kasvuiässä vaikuttaneen sarjakuvakulttuurin vaikutuksesta hänen tekemiinsä sarjakuviin - sille tulee olemaan parempi hetkensä myöhemmin - mutta nostaisin silti esille erään mielenkiintoisen seikan: suomalaiset ovat länsimaista kenties itsepäisemmin, kustantajien pontevista yrityksistä huolimatta, säilyttämässä sanan "manga" merkitystä ennallaan.

Toisaalta mangavaikutteisten sarjakuvantekijöiden oma-aloitteisuus on myös heikkoa; omakustanteita julkaisseet tekijät voi edelleen laskea kahden käden sormilla, vaikka edes suhteellisenkin vakavissaan liikkeellä olevia tekijöitä on (kisojen osallistumismäärästä päätellen) sadoittain. Organisoitunutta omakustannestudiotoimintaa löytyy niin Ruotsista kuin Britanniastakin, mutta ei Suomesta. Meillä on vain unohduksen partaalla roikkuva Delipie, sekalainen seurakunta improsarjakuvia, posthopeanuolisten piirtäjien salaseura sekä toistaiseksi limbossa lilluva Finnmanga, joka sekin otsikoi sisältönsä ylivarovaisesti "suomalaisten tekijöiden japanilaisen tyylin inspiroimiksi sarjakuviksi." Kaikkiaan ei kamalan vahvaa.

Missä on ihmisten oma-aloitteisuus? Periluterilainen matalan profiilin pitämisen kulttuuri lienee tässäkin ainakin osasyyllisenä... Mihin kaikkeen jo muutama hupsu taiteilijakin voisikaan yltää, jos he perustaisivat yhteisön, joka myisi Sweatdropin tapaan jäsentensä julkaisuja näyttävästi coneissa ja houkuttelisi sivustonsa kautta lisää jäseniä vahvistuksekseen.

Mitä yksi iso edellä, sitä toiset isot perässä


Hokuto Manga oli Otavalta aivan liian toimiva ajatus, joten muidenkin kustantamojen oli järkevää hypätä kelkkaan mukaan. Egmontin ja Stabilon järjestämä Comic Campus -kisa onkin sinällään ihan fiksu pikku ideaplagiaatti. Se on lisäksi järjetetty suuren maailman tyyliin, galleriayhteisöineen kaikkineen. Kyseisen yhteisön jäsenmäärä kertookin jo varsin hyvin sen kuinka paljon tällaiseen on kiinnostusta, vaikka terävin kärki koostuisikin aina vain parista tusinasta tekijästä.

Kilpailun säännöt ovat kuitenkin pieni ihmetyksenaihe. Jos kerran sekä länsimainen että wannabejapanilainen lukusuunta hyväksytään (jälkimmäistä preferoiden), miten ihmeessä voittajatyöt voidaan julkaista samassa julkaisussa? Kenties ne jaetaan kahteen pokkariin, kuten Hokuto Mangalle tehtiin - mutta entä jos jompaakumpaa lukusuuntaa käyttävien kisatöiden joukosta ei löydykään tarpeeksi hyviä töitä? Tullaanko osa kisatöistä peilaamaan julkaisua varten? Vai tuleeko kisapokkarista peräti kahteen suuntaan luettava? Mikään vaihtoehto ei kuulosta erityisen ongelmattomalta.

Mielenkiintoinen on myös tieto "julkaisussa on myös muiden suomalaisten sarjakuvapiirtäjien töitä, joten sinulla on ainutlaatuinen mahdollisuus saada piirroksesi julkaistua huipputöiden seurassa." Keitäköhän huipputekijöitä tähän hommaan on värvätty; onko tässä maassa edes sellaisia?

Mutta eivätköhän nämä asiat selviä ennen huhtikuuta. Jännitys tiivistyy.

Jotain, mihin Ghost in the Shell ei yltänyt


The Brooklyn Rail haastattelee Shusuke Kanekoa, Death Note -elokuvien ohjaajaa. Haastattelussa käydään läpi Kanekon ohjaajan uraa pink-elokuvista art house -elokuviin, hirviöelokuviin ja lopulta Death Noteen, sekä Japanin elokuvateollisuuden tilaa ylipäätään. Otakunäkökulmasta kiintoisinta antia on kuitenkin harvat Death Notesta tarjoillut tiedonmuruset; se että Lightin Nietzchen-lukeminen oli ohjaajan tietoisesti päättämä lisäys, ja se että toisen elokuvan kuvauksissa näyttelijät olivat jo valmiiksi päässeet tunnelmaan.

Nämä eivät tietenkään ole Death Noten faneille mitään uutta, sillä Kanekoa on haastateltu aiemminkin. Esimerkiksi tässä Twitchin heinäkuisessa haastattelussa keskitytään enemmän elokuviin. Kanekon huomaa toistelevan samoja asioita useissa eri haastatteluissa, vaikka esimerkiksi japanilaisen kulttuurin käsitys sanojen ja etenkin nimien taikavoimista onkin varmasti asia, jota on hyvä teroittaa gaijineille. (Muistatteko, kuinka Yubaba vei Chihiron vapauden Henkien kätkemässä viemällä tämän nimen? Aivan.)

Tekijöiden halun pitää tappovihkon säännöt muuttumattomina ymmärtää, koska niiden muuttaminen olisi muuttanut juonen lisäksi myös konseptia - ja fanit olisivat kirkuneet raivosta. Vanhemman haastattelun mielenkiintoisin yksityiskohta taas on se, että amerikkalaiset tosiaan harkitsevat kotimaisen remaken tekemistä á la Ring; isompi budjetti mahdollistaisi varmasti komeammat CG-shinigamit, mutta sitä miten juonta ja asetelmia olisi lokalisointia varten muokattava ei uskalla edes ajatella. Loppujen lopuksi tämä alleviivaa hyvin sitä, miten vastahakoisia jenkit ovat lukemaan tekstityksiä...

Death Note on joka tapauksessa mielenkiintoinen ilmiö. Harva Shonen Jumpin sarja on päässyt uimaan niin syvälle valtavirtaan kuin se, puhumattakaan siitä kuinka universaalia sen puhuttelevuus on kaikissa kohdeyleisöissä. Kovin monesta suositustakaan mangasta ei myöskään tehdä näyteltyjä elokuvia, varsinkaan ennen animesovitusta; doramat ja lavamusikaalit ovat sillä saralla yleisempiä. Ja koska kyseessä on juonivetoinen sarja, sitä on myös kohdeltu poikkeavasti: tarinan jakaminen kahteen elokuvaan ja 37-jaksoinen TV-animen normaalin kahden kurin pituisen sijaan ilmaisee, että tarinaa ei ole haluttu silpoa torsoksi.

Kunnon rahantekokonseptia ei tietenkään kannata haudata ennen aikojaan: varsinaista Death Noten tarinaa edeltävä, päähenkilönsä mukaan ytimekkäästi nimetty spinoff-elokuva L saa ensi-iltansa 9. helmikuuta. Olisi mukavaa jos nämäkin elokuvat olisi nähty myös näillä leveyksillä, kuten vaikkapa Nana viime vuonna - mutta kun ei niin ei.

Seuraavan kerran Death Note todennäköisesti tulee puheeksi, kun sen tarjouskisan voittanut suomalainen kustantaja pääsee tanssimaan voitontanssiaan. Kummankohan puolesta kannattaisi veikata - Sangatsun vai Punaisen jättiläisen? Egmont sitä tuskin saa, mutta ainahan ihmeitä voi tapahtua.

Pauna Median kootut selitykset

On pötypuhetta väittää, että Pauna Media Group muka olisi asiakaspalautetta kuuntelematon, korkealla ylhäisessä yksinäisyydessään kököttävä ja julkaisujensa laadusta välittämätön firma! Osoituksena tästä kustantamon sivuilta löytyy nykyään myös UKK-osio, josta löytyvät vastaukset mm. seuraaviin kysymyksiin:

Miksi kirjojen äänitehosteita tai kuvia ei ole käännetty?

Myös tämä on sopimusasia. Kirjojen oikeuksia hallinnoiva taho edellyttää, että kuvien äänitehosteet jätetään alkuperäisasuunsa. Tämä koskee japaninkielisiä, koreankielisiä sekä englanninkielisiä teoksia. Joissakin tapauksissa olemme lisänneet suomenkielisen tekstin sen sivun alalaitaan, missä alkuperäinen teksti on. Sen lisäksi kaikki taiteilijoiden käsinkirjoitetut sivut on jätetty alkuperäisasuunsa tekijän tarkoittaman henkilökohtaisen viestinnän tunnun säilyttämiseksi. Meidän mielestämme on todennäköistä, että lukijamme osaavat ne muutamat sanat englantia, mitä kyseisten viestien lukeminen edellyttää.

Mitä on pseudomanga?

Pseudomangaksi tai OEL-mangaksi kutsutaan kaikkea Japanin ulkopuolella tehtyä mangatyylistä sarjakuvaa (korelainen sarjakuva on manhwaa, kiinalainen manhuaa). Sanaa viljelevät pääasiallisesti itseään muita hienompina pitävät sarjakuvaharrastajat, ja sen käytön tavoitteena on pyrkiä nostamaan omaa itsetuntoa helpoimmalla mahdollisella tavalla, eli vähättelemällä muita harrastajia tai heidän mielenkiintonsa kohteita. Meidän mielestämme hyviä mangakirjoja tehdään myös Japanin ulkopuolella. Puritaanit voivat halutessaan korvata yleisterminä käyttämämme sanan "manga" sanalla "mangatyylinen".

Onko manga liian suosittua?

Ei ole. Itsensä mangakonkareiksi tuntevat puhuvat toisinaan "markettimangasta" - eli siis paheksuvat sitä, että mangakirjoja on myynnissä Lehtipisteissä - toisin kuin "vanhaan hyvään" aikaan, jolloin kirjoja oli vaikea saada ja harrastajapiirit näin pienet ja sisäänlämpiävät. He ovat usein väsyneitä vanhoja setiä.

Miksi joku asia on käännetty näin eikä noin?

Koska se on alkuperäisessä teoksessa ollut niin, ja käännös on uskollinen sille. Kannattaa huomata, että vaikka omasta mielestä jostain virkkeestä voisi saada sujuvamman sanomalla se jotenkin toisin, se ei silloin olisi sellainen, mitä kirjan tekijä on alun perin tarkoittanut. Lause tai virke voi myös olla populaarikulttuurinen viittaus johonkin sanontaan, jonka muistettavuus tai huvittavuus perustuu normaalista poikkeavaan kielenkäyttöön. Myös kirjassa esiintyvien nuorten kieli ja kielenkäyttö voi avautua vaikeasti, jos oma nuoruus on jäänyt jo taakse.

(Ylimääräiset lihavoinnit Laurelin.)

Tällaista upeaa röykkiötä logiikkavirheitä ja kehäargumentteja näkee virallisissa yhteyksissä nykyään enää harvoin! Annetaanpa Paunalle siitä hyvästä aplodit ja aletaan perata tätä kampelakasaa; kohta kerrallaan, koska se sen ansaitsee.

Pikainen vilkaisu Punaisen jättiläisen Princess Aihin ja Egmontin The Dreamingiin paljastaa, että toisin kuin PMG väittää Tokyopop vaikuttaa hyvinkin sallivan grafiikanmuokkauksen (eli "kuvien kääntämisen"). PJ onkin tehnyt tätä esimerkillisesti - olkoonkin että Princess Ainkin luettavuutta olisivat eittämättä parantaneet käännetyt ääniefektit, jotka eivät sitä paitsi ole läheskään niin kiinteä osa kuvitusta kuin Tokyopop haluaa uskotella. Ja toisena alkuperäisistä kustantajista Tokyopop olisi varmasti halutessaan voinut lähettää täkäläisille julkaisijoille myös ääniefektittömät sivupohjat... Miinusta sinulle, DJ Stuart Levy.

Pointti lukijoiden englannin osaamisesta on toki hyvä, mutta se ei kelpaa syyksi silloin kun kyseessä on teoksen käännösratkaisujen johdonmukaisuus ja käännöksen harmonisuus. "Henkilökohtaisen viestinnän tunnun säilyttäminen" on myös aika hutera perustelu - etenkin kun niistä käsinkirjoitetuista sivuista ei saa juuri mitään selvää.

Pauna Median mielestä myös asiakkaiden solvaaminen on selvästi hyvä markkinointiratkaisu. Tämä on kiehtova yksityiskohta, sillä vaikka Suomen muutkin mangakustantajat ovat harrastajien kanssa eri mieltä siitä miten sana "manga" tulisi määritellä eivät ne kuitenkaan ole turvautuneet heidän haukkumisekseen "itseään muita hienompina pitäviksi" ja "väsyneiksi vanhoiksi sediksi". Esimerkiksi Egmontin taktiikka on käydä asiasta avointa dialogia - mikä Pauna Medialle tuntuu olevan ylitsepääsemättömän vaikealta tuntuva ajatus.

Tuntuisi uskottavalta olettaa, että Pauna Media kaikista Suomen itäaasialaissarjakuvaa ja vastaavaa julkaisevien kustantajien joukossa on saanut lyhyen olemassaolonsa aikana niistä kaikkein eniten negatiivista palautetta. Sinällään ärsyyntyminen on ymmärrettävää - etenkin jos suuri osa valituksesta on ollut "miks te julkasette vaan jotain pseudopaskaa" -tyylistä - mutta se ei tee asiakkaiden solvaamisesta sen parempaa ratkaisua. Pseudomanga on kuitenkin terminä täysin vakiintunut ilmaus, ja tällaiset epätoivoiset yritykset saada nuoret lukijat väheksymään sen käyttöä ja käyttäjiä on lähinnä säälittävää.

Markettimanga-sanan väheksyminen on samaten varsin arveluttavaa toimintaa. Minusta se sopii hyvin kuvaamaan suomalaista tilannetta, jossa manga on hyvin selkeästi jakautunut kahteen luokkaan: kirjakaupoissa ja sarjakuvaliikkeissä myytävään mangaan ja markettimangaan. Kannattaa huomata, että kyseessä on maailmanlaajuisesti varsin harvinainen ilmiö. Esimerkiksi Yhdysvalloissa manga tavoittaa ostajansa lähes sataprosenttisesti kirjakauppojen kautta; nörttihieltä haisevista sarjakuvaliikkeistä löytää vain pikkukustantamojen julkaisuja, lehtihyllyiltä taas lähinnä vain Shonen Jumpin.

Upeimman argumentointivirheen tarjoaa kuitenkin viimeinen kappale. On suorastaan hilpeää, että Pauna Media tunnustaa suomennostensa olevan tönkköjä, mutta ei siltikään suostu myöntämään parantamiseen olevan aihetta. Ja sanantarkan käännöksen preferoiminen kielen sujuvuuden kustannuksella on mielipide, jota on yleensä kuultu lähinnä fanikääntäjien suusta...

Mistä tulikin mieleeni, että käytännössä ainoat kehut Pauna Median käännöksille on tullut niiltä kunnolla omaa äidinkieltään osaamattomilta pikkuisilta, jotka valittavat tulikivenkatkuisesti kun mangan X suomennos ei ole sanantarkka englanninkielisen version kanssa.

Loppukaneettina on pakko todeta, että en ole kuullut PMG:n Anssi Puolamäen käännöksissään viljelemien pökkelöanglismien kaltaisia hirviöitä ikinä puhutussa kielessä - saati sitten vitsikkäissä tai popkulttuuriviitteisissä yhteyksissä. "Meidän tulisi suorittaa kotisivujemme linkkien vaihto!"

Onko PMG tekemässä itsestään Suomen vastinetta 4Kidsille, tuolle Yhdysvaltain legendaarisimmalle animenjulkaisijalle? Se tullaan näkemään jatkossa! Kustantajien välisen kilpailun ei kuitenkaan voi väittää sen julkaisujen myötä ainakaan kiristyvän, vaikka yllä lainatussa tekstissä Japanista peräisin olevia teoksia jo lupaillaankin...