Tee mangaa: aukeamasommittelu

Sivusommittelu on monella aloittelevalla tekijällä tässä vaiheessa yleensä jo hyvin hanskassa. Mutta siinä missä sivusommittelu kulkee käsi kädessä katseenkuljetuksen kanssa on aukeamasommittelu asteen vaikeampi pala purtavaksi; se nimittäin linkittyy kiinteästi dramaturgiaan. Tässä vaiheessa alamme olla jo varsin syvällä sarjakuvakerronnan ytimessä.

Tomoko vietti viisi kuukautta kuulussa Kyoto Seikan yliopistossa Japanissa opiskellen mangan tekemistä ja saaden oppia mestareilta: esimerkiksi tällä sivulla hän oli ilmeisesti tehnyt mainitun alaruudun alun perin samanlaiseksi yleisperspektiivikuvaksi kuin sitä seuraavankin ruudun. Hänen kokemuksistaan voi lukea hänen suppeasta kirjoituksestaan Anime-lehdessä #4.

Hän ei kuitenkaan näytä tuoneen liiemmälti oppejaan mukanaan, sillä myös hänen myöhemmät työnsä ovat kuvakerronnaltaan hyvin epämangamaisia. Katsotaanpa Finnmanga 3:ssa julkaistua Kadonnutta Jalokiveä, jonka hän teki lopputyönään Turun Ammattikorkeakoulun taideakatemiasta.

Tyttö pysähtyy lammen partaalle lepäämään, kun yhtäkkiä lammesta nousee kappan pää - DUN DUN DUUN.

Tämä on siis yksi aukeama - mitä paljastuukaan seuraavalta? Kenties tytön näkökulmasta kuvattu, vajaan puolen sivun kokoinen esittelyruutu, jossa kappa nousee uhkaavasti lammesta ja näkyy kokovartalokuvassa?

...Eipä näemmä.

Otetaanpa sitten toimiva esimerkki, Death Notesta. (Lukusuunta oikealta vasemmalle.) L on juuri edellisessä luvussa onnistunut vetämään Lightia ensimmäisen kerran huulesta ja huijannut hänet paljastamaan asuinmaansa; tässä luvussa taas Light on onnistunut istuttamaan epäilyn ja henkilökohtaisen uhan siemenet jopa asiaa tutkivaan poliisiyksikköön.

Poliisit ovat lähtemässä pitkän päivän päätteeksi koteihinsa ja olemme seuranneet sydäntälämmittävää kohtausta, jossa Light auttaa pikkusiskoaan läksyissä samalla kun tuumii toisella aivopuoliskollaan tulevaa rikollistenmurhaus- ja poliisiltapakoilustrategiaansa. Sitten meille paljastuu, että...

...tapauksen tutkimuksia johtava poliisipäällikkö onkin Lightin isä. DUN DUN DUUN.

Huomatkaa ero. Paperilla julkaistavaksi suunniteltu sarjakuva ei ole kulmasta yhteen niitattu pino sivuja, joita selataan yksi kerrallaan: se on aukeamien jatkumo. Näin ollen Kadonnut Jalokivi ei toimi digitaalisen muotonsa ulkopuolella, kun yksi sivu ei enää muodostakaan yhtä "aukeamaa." (Ei sillä että se sisältäisi mitenkään erityisen hyvää aukeamadramatiikkaa sellaisenaankaan.)

Ja jos sarjakuva on suunniteltukin julkaistavaksi netissä, on sulaa turhuutta piirtää sen sivut pystyjen aanelosten muotoiseksi - toisinkin voi tehdä. Scott McCloudin ideat netin käytöstä sarjakuvien suhteen voivat olla vähän korkealentoisia ja nykyään vanhentuneitakin, mutta ainakin näiltä osin hän puhuu täyttä asiaa.

Toinen, hieman erilainen mutta samaa periaatetta hyödyntävä esimerkki: Amphin Hokuto Manga -työ Oni. (Nyt taas vasemmalta oikealle.) Salamurha-aikeissa oleva kunoichi on onnistunut soluttautumaan demonin kartanoon kyläläiseksi naamioituneena, mutta jää korttiensa paljastuttua alakynteen. Seuraa perinteinen pahismonologi...

...ja shokkipaljastus.

Huomatkaa myös sivuilta ulos vuotavien ruutujen käyttö. Etenkään shounenmangassa ne eivät koskaan vuoda aukeaman keskustaa kohti, ja Amph noudattaa tätä tapaa - se ei onnistuisi, jos hän ei olisi päättänyt jo kuvakäsikirjoitusvaiheessa alkaako sarjakuva oikealta vai vasemmalta sivulta.

En sano että japanilaisten esimerkkien seuraaminen olisi ainoa mahdollinen tapa tehdä sarjakuvaa - kannatan nouveau mangaa ja muuta vaikutteiden miksaamista täysillä - tai että nämäkään käytännöt olisivat ehdottomia (monesta mangasta ei nimenomaan tällaista aukeamasommittelua löydy, ja suuri osa ruudutukseen liberaalisti suhtautuvasta modernista shoujosta vuodattaa sivuja ja sivunpuolikkaita joka suuntaan). Mutta eivät ne ihan syyttä ole syntyneet: dramaattinen kerronta on dramaattista kerrontaa, ja lukijan vitutusta vähentää se että pokkarin liimauksia ei tarvitse hajottaa jotta kaikki puhekuplat saisi luettua...

Finnmangat 4 & 5

  
Finnmangan neljäs osa ilmestyi vuosi sitten heinäkuussa. Sen jälkeen vähämyyntiseksi osoittautunut julkaisu piti hiljaiseloa; seuraava numero ilmestyi vasta huhtikuussa eikä päässyt enää lehtipistejakeluun. Tässä välissä kustantajakin ehti vaihtua H-Townista Mimiko Mediaksi Tomokon ulosmarssittua yhdessä Anime-lehden vanhan toimituskunnan kanssa – hän kun haluaa edelleen “nähdä suomalaista harrastelijasarjakuvaa kunnoll a julkaistuna.”

Finnmangan menettäminen tuskin kuitenkaan liiemmälti surettaa H-Townia, sillä se ei merkittävyydestään huolimatta ole mitenkään kuluttajaystävällinen saati sitten lehtipistelevitykseen hyvin sopiva julkaisu. Se että Tomoko joutuu julkaisemaan sitä mitä ihmiset hänelle lähettävät ei tee sillisalaattikonseptista tasalaatuista, eikä parhaimmillaan puolen vuoden odotus numeroiden välillä ole omiaan koukuttamaan jatkosarjojen pariin. Siinä mielessä Finnmanga on kuitenkin säilynyt yllättävän hyvälaatuisena, vaikka nimekkäimmät tekijät ovatkin jo enimmäkseen siirtyneet isompiin ympyröihin ja tehneet tilaa uudemmille.

Nelososan vahvin tarina on sijoitettu sen alkuun: Sami Vitikaisen omaan fantasiamaailmaansa sijoittuva, hieman darkangelmaisia viboja herättävä Syntynyt legendaksi on kerrontateknisesti varsin laadukas useammastakin syystä. Ensinnäkin kunnioitettavasti 25-sivuinen tarina toimisi hyvin paitsi itsenäisenä novellina myös pitemmän sarjan aloituksena. Toisekseen tekijä on onnistunut sekoittamaan humoristisempia aineksia toimintaan ja vakavampiin elementteihin ilman että ne riitelisivät toistensa kanssa. Tämän lisäksi hän hallitsee dramaattisen sarjakuvakerronnan siluetteineen ja silmistä heijastumisineen ilman että ne tuntuvat itsetarkoitukselliselta kikkailuilta, hänen kuvakulmansa ovat dynaamisia ja perspektiivit toimivat.

Tarina toimii myös ulkoasunsa muilta osin. Jälki on hieman paljasta mutta kielii enemmänkin kokemuksen kuin taitojen puutteesta; rasteria on käytetty suhteellisen niukasti mutta merkityksellisesti parhaaseen shounenmangatyyliin; toiminta ja sen koreografiat ovat selkeitä ja liikkeenkuvaus enimmäkseen toimivaa. Toteututuksen ainoiksi miinuspuoliksi voisi laskea käsin ja koneella ladotun tekstin vuorottelun, ääniefektien suttuisuuden sekä katuojien ja paikoin ruutusommittelunkin aika pahan ahtauden. Tätä lukisi mielellään lisääkin, ja se on aika paljon sanottu.

Nelly Sääksjärven kierrätyskamaa oleva Ikävä kyllä on viiden pikkunäppärän stripin kokoelma kahdesta kissasta, joista toinen on masentunut ja toinen ei. Ulkoasultaan ne ovat Mewn tuttua laatua strippiformaattia varten yksinkertaistettuna, käsikirjoitukseltaan... no, eivät mitenkään ihmeellisiä. Niiden huumori perustuu enemmänkin länsimaiselle kuin japanilaiselle strippivitsiperinteelle – kerran käytetään jopa hiljaista toiseksi viimeistä ruutua – mikä ei tässä tapauksessa ole kovin huono asia. Sinällään stripeistä on kuitenkin vaikea löytää mitään sen kummempaa sanottavaa, sillä enin osa niistä ei yksinkertaisesti vain valitettavasti ole hauskoja.

Kaisa Voutilaisen Aliisan seikkailut on kokonaissuorituksena tämän numeron harmaata massaa. Ei sillä että tämä otakuistettu Liisa Ihmemaassa -tarina olisi suoranaisesti huono tai teknisesti kelvoton; enemmänkin tämä johtuu Finnmangan tason noususta. Aiemmissa numeroissa se olisi sijoittunut huomattavasti lähemmäs kärkipäätä, mutta tässä seurassa se himmenee omaan keskinkertaisuutensa.

Tarina kaivoon hyppäämällä kissatyttöjen, karaoken ja samuraiden sekaan päätyvästä otakutytöstä toimii pastissina, mutta ei yritäkään murtautua ulos sen kehyksistä. Tällaisenaan se on sympaattinen ja asiansa ajavilla piirtotaidoilla toteutettu pikku novelli, joka olisi hyötynyt paljon harmaasävyistä ja huomattavasti väljemmästä ruudutuksesta.

Laila Arvolan Valokuvaaja muodostaakin sitten julkaisun heikoimman lenkin. Tekijä hallitsee joitain sarjakuvakerronnan perusasioita, mutta hänen tekniset taitonsa eivät yllä niiden tasolle. Viivottimen käyttämättä jättäminen korostaa piirrosjäljen huteruutta, ja kun sarjakuva ei pääse loistamaan ulkoasullaan myös sen juonen surullinen epäomaperäisyys loistaa entistä pitemmälle; tarina sielut vievästä kamerasta ei sisällä tvistiä. Loppupisteiden käyttöä voisi suositella.

Anayte Delahayn ja Matti Spetsin Sulan ja Raudan huone on kaksiosainen, tyylikkäin harmaasävyin luonnosmaisten viivojen päälle tabletoitu BL-kertomus aatelismiehen suojatikseen ottamasta, rahvaaseen kuuluvasta nuoresta runoilijasta. Sen suurin kauneusvirhe on se että se sijoittuu vain geneeriseen ja tarkemmin määrittelemättömään 1800-luvun alun Ranskaan; esimerkiksi aloittaminen kaupunkimiljöökuvalla olisi pelastanut paljon. Näkökulman suppeus ja kuvakulmien pyöriminen vain päähenkilöiden ympärillä on romanttisessa tarinassa ymmärrettävää, mutta etenkin kakkospuoliskossa mukaan tulevat juonen koukerot olisivat hyötyneet kerronnallisesta lisäperspektiivistä.

Sarjakuva on kuitenkin taidokkaasti kirjoitettu, ja piirrosjäljen ajoittaisesta jäykkyydestä ja hieman turhankin kompressoidusta kerronnasta huolimatta se on varsin lupaava työnäyte.

Toni Kuusiston Wavesplitters jatkaa neljännessä Finnmangassa toisella osallaan, mutta on viitososassa tauolla. Juoni tuntuu keriytyvän auki edelleen tuskallisen hitaasti, mutta muuten meno on hyvin samanlaista kuin ensimmäisessäkin osassa; ulkoasu on yriteliästä mutta heittelehtivää, ja kirjoitus paitsi kielioppivirheistä myös rentoa kuin rautakanki. “Voi ei, käden ote ei irronnut.. En saanut kunnolla henkeä kun hän pusersi minua niin kovaa ja nyt tämä vetää minut pinnan alle” oikeuttaisi varmaan jo jonkinasteiseen vuoden seipäännielijä -palkintoon – ja voiko sarjakuvaa sanoa toimivaksi, jos repliikeissä joudutaan selittämään mitä kuvissa tapahtuu? Sekavahko kuvakerronta ei auta asiaa; sivu 79 kävisi malliesimerkiksi epäselvästä ruutujärjestyksestä.

Maura Mannisen, Iris Rönkön ja Maija Paavolan Koukussa!! pääsee tällä kertaa vasta alkamaan. Samalla senkin puutteet pääsevät lopulta kunnolla esiin: niukkataustainen ulkoasu ei ole niin silmiä miellyttävää kuin se voisi piirtäjän tyylin puitteissa olla, ja vaikka ykkösosasan sivusilmin vilkuilut ja kyräilyt toimivatkin hahmojen suhteiden ja tunnelmanluonnin rakennuskeinoina ne on ahdettu hieman liian ahtaalle jotta ne ehtisi kunnolla omaksua. Fontin vaihtaminen epäselvempään ei myöskään ollut mitenkään fiksu ratkaisu. Kirjoitus on kuitenkin luontevaa, ja vaikka kuvakerronta ei olekaan erityisen dynaamista juoni tuntuu toiseen osaan menessä etenevän lupaavasti.

Sunna Kitin Häiriö osana avointa järjestelmää on pitkälti samaa maata kuin tekijän Hokuto Manga -työkin: lupaavalla nimellä varustettu, sivumäärältään runsas ja ilmavasti ruudutettu sarjakuva, joka antaa ymmärtää tekijän tietävän sen tarinan taustoista huomattavasti enemmän kuin mitä viitsii lukijoilleen kertoa. Tämän työn positiiviseksi puoleksi sentään laskettaneen se, että se sentään tuntuu suuremman tarinakokonaisuuden osalta vaikkei sellainen ilmeisesti olekaan. Tekijän tyyli on siistiytynyt edelliseen työhön verraten etenkin tussauksen suhteen, ja rasterisävytyskin on mukavan siistiä ja perspektiiveja tukevaa. Tyyli heittelehtii kuitenkin välillä tunnelmaa tukemattomasti, hahmosuunnittelu on - edelleen - epäfunktionaalisen androgyyniä ja kielioppisääntöjä voisi kerrata.

Maija Lempiäisen Rajajoki edustaa puhtaaksi hiottua joskin ehkä hieman kliinistä viivatyöskentelyä, jota ei kuitenkaan voi dynamiikan puutteesta tai huonoista harmaasävyistä haukkua. Liikkeenkuvaus on esimerkillistä, joskin sivulla 34 vauhtiviivat ovat ehkä turhatkin. Juonta ei ole paljon, mutta käsikirjoitus ei ole hutiloitu – dialogi kertoo koko ajan jotain hahmoista, heidän suhteistaan ja taustoistaan. Tytön sukupuoli meinasi pariin otteeseen päästä hämäämään, joten kenties hahmosuunnittelun sen puolen selkeyteen panostaminen olisi hyväksi tälläkin tekijällä?

Eveliina Häkkisen Lorrainen Liljat on viitososan huterin lenkki, mutta ikäisensä tekemäksi kerrassaan mainio työ: monet perusasiat niin käsikirjoituksellisella kuin piirtotekniselläkin puolella ovat hyvin hallussa, eikä dialogikaan ole hullummasta päästä. Parannettavaa löytyisi etenkin taustojen käytön lisäämisestä, ja suorat tyylilliset lainat – kuten sivuilla 47 ja 52 – näyttäisivät toimivan näemmä pääsääntöisesti paremmin kuin omat viritelmät. Skannauksen sumuisuus on valitettava moka.

Myös Petra Nordlund on edistynyt huomattavasti Hokuto Mangan ajoista; Café Inspirationiin verrattuna Megamokan tyyli on hallitumpi, tussaus siistimpää ja kokonaisuus ylipäätään hallitumpi. Ulkoasun kruunaa viitseliäs ja pikkutarkka sävytys, jonka hyödyt ovat silminnähtävät kun edellistä työtä katsoo. Käsikirjoituksen kaksitasoinen huumori kohottaa tämän Finnmangan parhaaksi työksi, mutta jotkut kohdat ovat silti vielä viilaamisen arvoisia: sivusommittelun ahtaudesta on päästy eroon kohtuullisen hyvin eivätkä ruudut ole enää niin täyteen ahdettuja, mutta katuojia on edelleen käytetty vain silloin kun siltä tuntuu. Ruutujen reunat voisi piirtää paksummiksi, ja typografiaakin voisi vielä hioa: lihavointi toimii korostuksessa huomattavasti paremmin.

Tea Tauriaisen Kissatyttö Boing -stripit toimivat omalla anarkistisella tavallaan huomattvasti Ikävä kyllää paremmin. Näin pienestä annoksesta on hankala sanoa mitään varmaa, mutta ainakaan tekijä ei pelkää luoda kontrastia ilmeettömän söpöksi puleeratun tyylinsä ja vitsien aiheiden välille. Kolme ruutua on optimipituus pikkuhauskoille vitseille, ja tekijän kokemus strippiformaatista näkyy selvänä. Kokonaisuus toimii kuin Kawaii Not parhaimmillaan.

Finnmangan uudet tuulet

H-Town jaksoi jokunen päivä sitten lopultakin ilmoittaa Finnmangan tilaajille lopettavansa sen kustantamisen. Samalla Tomoko ilmoitti julkaisunsa siirtyvän Mimiko Median kustannettavaksi... yllätys yllätys.

Päätös on ymmärrettävä mutta riskaabeli. Kuinkahan paljon untuvikkofirmalla on ylimääräisiä varoja syydettäväksi Finnmangan kaltaiseen matalakatteiseen julkaisuun? Kädestä suuhun elämällä - toisin sanoen painamalla julkaisua vain niin paljon että sitä riittää tilaajille ja myytäväksi tapahtumiin - riski saadaan kyllä varmasti minimoitua varsin tehokkaasti, joten toivotaan parasta.

On kylläkin aika hupsua, että Mimikolla laitetaan edelleen lehtipistelevitykseen pääsemättömyys Rautakirjan syyksi... Henkilökohtaisesti en yksinkertaisesti voi uskoa, että jos kustantamon toimitusjohtaja - Petteri Moisio - on ennenkin toiminut vastaavankaltaisen lehtikustantamon toimitusjohtajana firmassa ei tiedettäisi kuinka paljon "aikaa" ja "byrokratiaa" Rautakirja vaatii. Eikö loisi vain sympaattisempaa vaikutelmaa, jos suoraan myönnettäisiin ettei kustantamolla yksinkertaisesti ole varaa painaa tätäkään julkaisua heti aluksi niin paljoa että se kelpaisi Rautakirjan levitykseen?

Paul Gravett: on comics from east and west, III

Osa 1, osa 2

Maus ei ole hauska. Se on kuitenkin hiton hyvä.
So… how much do you think the language has to do with this? I mean, the French have the term “bandes dessinées”, but in english there are only the terms “comics” and “funnies”, that are essentially the reason why the term “graphic novel” had to be invented. So that the people would understand that there’s more than just simple comedy in there.

PG: Yes, in Finnish you don’t have this kind of problem because “sarjakuvat” only means “serial pictures”, and it doesn’t really have any deeper meaning than that. The word itself doesn’t say that it’s funny. So you don’t really need the term graphic novels, but for us it’s a good thing that this came in, because how else could we ever elevate comics?

PS: It does have the prejudice thing against it. As in how we talked about how British comics are kind of laughed at, like they’re only meant to make jokes. The word graphic novel now in Britain has created its own separate area, because it’s now graphic literature. The British people can now understand it.

PG: You should realize that modesty’s quite a good thing. This term is now being adopted by for example film critics, who have assumed that the graphic novel is going to be science fiction, spectacular, and a bit empty and stressed on explosions and such, and they all describe a bad film being “like a graphic novel”. So still this new term has been twisted and distorted into an another term of derision against comics. And some people also don’t understand that the word “graphic” inclies drawing and think that it inclied explicit, so in a graphic novel nasty material must be shown... these kinds of things.

PS: So in Graphic Novels we took time to talk about this. At the beginning we listed ten things to hate in comics.

PG: Things like “comics are just funnybooks” and “they take no time to read” for example, or speech bubbles. People hate speech bubbles. A lot of people are used to seeing text in a nice kind of type and so on, and we who have been reading comics so much tend to forget that some people haven’t been reading comcis for a long time, maybe ever. And when they look at a spread of comics they think “Where do I begin? All these people shouting at me at once, all these pictures… in which order do I read them?” People say they’re very literate and very sophisticated, but they’re actually not comic literate and don’t know how to read them. So part of the book is about explaining how to read comics. That’s actually what I’m going to speak about today.

PS: The one thing you mentioned is the phrase “Comics are a great way to get kids reading real books.”

PG: That’s what you’d hear from a librarian… “Oh we have got graphic novels, but we want to kind of steer people towards reading real books.”

PS: Which in a way is a very patronizing way of putting things.

This brings me to the case of your book being taken off the shelf in certain libraries in America…

PG: Yes, I forgot to mention that… it was only in San Bernardino county, and that was because a fundamentalist christian mother had a 16-year-old son who got the book from the library. And any other 16-year-old finding some naughty pictures from a book would have actually kept quiet.

I thought so too. What kind of 16-year old goes to tell his mother…?

PG: …Goes to tell his mother “Mommy what is that, this is disgusting!”? (Laughs)

PS: Well, we’ve put up an interpretation of what we’ve read, and this is just a personal opionion, but… I think that he was reading the book in his bedclothes or something in his room, searching his own identity, having the book from the library. He had it at home and he didn’t tell his mother he had it, but his mother found him reading it and immediately asked “what are you reading?”, and of course…

PG: Well we don’t know that, but… I think the whole point is that this reflects America’s discomfort with sexual subjects. They haven’t complained about the violent images, which I thought that they would. It’s also a matter of how this book is not aimed at kids. It’s the thing that “it’s manga, it’s comics, so it must be a book for kids” all again. In fact the book was reviewed by the library association to be a book for young adults: it wasn’t actually in the 18-class basically, but the 16-class – whatever. The point is that it should not be issued to children, so the library made a mistake there. We didn’t want to do a book about manga that wouldn’t talk about all of manga.

In fact… in 1991 I was going to be involved in a big exhibition of manga, the first one in Britain, in the Museum of Modern Arts in Oxford. We had Toyota sponsoring it. The museum wanted to present a complete survey of manga, including the erotic and sexual material, showing in an art gallery where you can show out. But Toyota of course weren’t very happy of their name with X-rated or explicit material, so the sponsorship collapsed and the exhibition didn’t happen. And in the end what happened was that a small private gallery in London worked with me and Helen McCarthy and we put together a much smaller show showing original art from books of manga, including some pretty wild stuff and some classic Tezuka, original artwork.

As far as I’ve understood it the Americans have a nipple complex. They can bear punching, but if there are nipples then it’s X-rated, absolutely. I hear it's a Bible Belt thing.

PG: It is, really. And I was surprised by the fact that San Bernardino county is in California, and California’s actually a lot more liberal than the Bible Belt or the Midwest. But it seems to be that in that particular area there’s quite a strong fundamentalist christian community, and of course the reaction of the local mayor was really heavy-handed, as the book had to be withdrewn completely and not being made available even to adults. I would’ve been happy if they’s admit is as a mistake, as even the website of the library rates the book as a book for young adults, not to be issued for a child.

But really, how can any adult be worried about of an image of a fairy having sex with a hamster?

Keijun ja jyrsijän välisen seksin lisäksi kuuluisa aukeama sisältää naisopettajan ja poikaoppilaan välistä kanssakäymistä, viiden kimpan, scifikyberseksiä ja ensimmäisiä kuukautisia symboloivan neitsyydenmenetyksen lohikäärmeelle.

PS: Actually, if you look at the picture it isn’t even explicit.

PG: No, no it isn’t. And very importantly, both the fairy and the hamster are over 21. We checked this before we got to use the image.

PS: What is very strange here is that if you look at the spread we talked about, and you look at the image that was objected to… on the same spread there are things which I think are far more worse than that.

PG: Yes. So really here the thing isn’t the nipples that upset them, it’s sex with animals. Now this is where the local paper had to go “Images of sex with animals too shocking for us to show you in this newspaper”, which of course is great… if they can’t show it to you, then it must be really bad. And of course what this really is is an absurd fantasy – I don’t know who could read Bondage Fairies and find it arousing. Well, you can’t say that for sure, but in the end it’s not very arousing but absurd.

A lot of Japanese erotica is like that. You're supposed to enjoy it as an entertainment; erotic entertainment, yes, but in the end not just pornography.

PG: Yes, they don’t have the same kind of attitude towards portraying sexuality than we do.

PS: And their religions don’t talk so much about sex as Christianity does. Except maybe shintoism, but even that’s all positive stuff and nothing like regulations.



Nowadays there are lot of people in the west who draw comics using style that’s influenced by manga, and they’re getting their work published, especially in America… and Finland too, bit by bit. But the problem I see is that a lot of people are just artists, not comic makers. They have problems with making actual comics.

PS: So they draw pin-ups, basically? That’s the whole problem of this “How to draw manga” thing. There are so many books out there that don’t actually tell you how to draw manga. They tell you how to draw pin-ups, how to draw set character style, which is again not very representative in manga, but if you think about Finnish comics or American comics there is nobody who’d say “there’s one way to draw comics from that country”. I think it’s a very damaging thing if you boil the multitude of graphic styles into a bunch of clichés. That’s what these books have been doing.

So we are here still at a stage where people are still young and just want to enjoy the ability of creating nice-looking characters and art. But the rise of this western manga, “global manga” is it’s nowadays known, shows that there are however people who want to make an affort of making full-scale comics like the one they’ve learned to love. Like what I mentioned at the back of the Manga book.

Though 95 % of it isn’t actually very good.

PG: But that’s how you have to deal with any other cultural application, isn’t it? It’s always that you have to look to find the good stuff.


Hyvää kamaa.

But I think the greatest problem there still is that a lot of these young people drawing comics with manga style haven’t read much comics besides manga. So in the end they often end up just copying the styles and images, and the result is actually copying another comics rather than real life.

PS: In Britain during the 60’s there was a huge superhero thing going on, but gradually some fanzines started to publish things that were completely opposite in style to them. It was like a reaction against it, and it was really unusual stuff… based on poems and such.

PS: Maybe in few years there will be people who formerly liked manga but now say “we hate manga” and start drawing stuff that’s influenced it but still original. And that’s the point when the Finnish comics will start evolving.

I actually have here a copy of a publication showcasing British manga that was bundled with an issue of the NEO magazine last year.


PG: Yes, this is actually what Tokyopop’s been doing in the Britain since then; we now have the “Rising stars of manga UK” competition now. Yes, obviously some of this stuff looks more or less like manga… and some if doesn’t. It’s all in a very early stage, basically.

You can tell that the cover artist’s been reading Junko Mizuno.

PS: Though she might end up being really good and having an original style in a few years.

PG: Exactly! As said, the great thing about publications like this is to give young artists chance to eventually find something that they want to do with comics. And the problem is that we still have to wait for a lot of them to actually have something to express, something interesting to tell stories about.

PS: We noticed that you have an art exhibition upstairs at the con, and I think it’d be rather nice if you also had a competition like you have the cosplay contest… best manga strip.

Well we do have the Finnmanga, naturally… when the first issue came out two years ago it wasn’t very well-known, so a lot of the stuff isn’t very good, but the second one that came out just recently is geberally a lot better. Maybe the third one will be excellent?

PG: Yes, that’s the whole idea of publications like this. People improve all the time, and things like this encourage them to improve even more. When you see it on paper you suddenly start to see all the mistakes you did, and so on… and you get a lot of feedback that way.

PS: And in a way it’s sort of a peer thing.

PG: In Britain we have these people called Sweatdrop Studios. They started by doing little magazines on their own, and they grew and supported each other, sold each other’s publications at cons and so on. And nowadays they publish all that, and also anthologies in the size of real manga books. They’re a growing small press.

PS: That’s the good thing with digital printing.

PG: And I think that people are fond of the manga book format. The square-bound tankoubon that’ll sell for about 5 or 6 pounds.

Isn’t that what Marvel’s been doing recently? Spider-Man and such…

PG: Yes, nowadays a lot of comic publishers in America are printing and packaging their material with that size. That really is a a strong format, or so they think. People will easily recognize a comic with that size if they’ve been reading manga before.

One of the recent things starting up in Britain is a small publisher called Self Made Hero, and their first project is going to be recreating Shakespeare as manga. I’ve seen some of the stuff these people are doing – it’s got 160 pages and there’s Hamlet and there's Romeo & Juliet, and it’s great!

I met with the publisher, and she had gone to Tokyo and showed the people there what they were doing, and the people were really impressed. They said that it didn’t look like an imitaition at all, it was really good quality – there was almost interest, I think, from the Japanese publishers. So you might eventually see manga being produced over here in Europe to be sold in Japan.

PS: They’ve always been open to publishing foreign-made stuff in Japan… I remember back in the 80’s they used to publish European works recreated with Japanese style.

The Finnish Donald Duck magazine actually published some of those some years ago. I wouldn’t say they were very good, as the format just didn’t work for the kind of stories they were… There was lots of meaningless empty space just for the sake of manganess, and all the actual story was crammed into one montage page.

PG: Interesting… So they would have to be told in a different way for different audience.

Down at the artists’ alley there actually are two self-published comics on sale right now. One original story and one doujinshi. Maybe next year there will be dozens of them?

PG: Really? We have to go check that out. But the really great thing about this is that when people see them being done they are really encouraged to join in and make their own. There could be this great sense of community like with Sweatdrop Studios, I think – community that supports people and gives advice when they are starting out. An Internet-based one would be just the same.

Ok, let’s take one last question… How would you see the future of comics with this global manga and all? I mean, in 10 or 15 years?

PG: I could say that the future, of course, is the Finnish comics… that they’ll take over the world. (Laughs)

Hmm, really… there are a lot of Korean comics coming out in english again, an we’re waiting China to show what it’s capable of. There are already some of that that’s come out in French, and it’s amazing stuff. And I think what I hope to see in the future is a more globalized environment for comics that are being pressed, so that we don’t think that it has to come from one country or another to be good.

And clearly the online comic world is where there’s unlimited potential, because there you don’t have to worry about costs or distribution, and can just publish whatever you wish. Wonderful things have come out from there – and even business can be run directly through the website.

PS: If you want to buy original art or a T-shirt or something, you can buy it straight from the artist.

PG: And in the future even more so, because I think that this and the coming generations are going to be less fixated on having printed matter. Though I don’t think that the printed medium will disappear, because there is the special feel of owning the product physically – to be able to hold it in your hand and flick through it are something that digital medium can’t duplicate.

What I really think is that rather than taking over the comic world the Internet will revolutionize the animation world, and we will see more and more amateur anime being produced in the future, now when the technology to produce it is widely available and easy to use.

But I think that the medium of comics will survive, absolutely. They’ve survived the coming of film, the coming of TV. And now when manga has come along to revive the whole art form, especially in America, they’ll be around for even longer.

PS: What I think will happen that when these people will grow up and have families, then their kids will hate manga and reject it and find something else. (Nauraa)

PG: Maybe in 10 or 15 years we will talk about the next big thing that’s come along… maybe Finnish comics.

Thank you!

Myöhässä totuttuun tapaan


Viimeistenkin lehtien olisi pitänyt saapua tilaajille tänään. Kyllä vain, numeron julkaisemisesta on jo yli kuukausi - mutta tällaista tämä omakustannetoiminta on. Onneksi kovin kamalaa valitusta ei ole vielä kuulunut, vaikka lehden uskottavuus onkin kovasti koetuksella... olkoonkin, että käytännössä jokainen numero 3/2005:sta alkaen onkin ollut säännönmukaisesti myöhässä.

Numeron 2/2007 teemana on yuri. Näin se muodostaa loogisen vastinparin yaoinumero 3/2006:lle, joka myi itsensä tehokkaasti loppuun viime conissa; saa nähdä, käykö tälle niin. Paitsi että kannen yleisilmettä uudistettiin rankalla kädellä myös alun kansikuva vaihtui matkan varrella; kuvaksi kaavailtiin alkujaan lopulta takakanteen päätynyttä kuvaa, mutta se päätettiin lopulta vaihtaa toisenlaiseen. Ainakin siinä on tarpeeksi seksiä... toivottavasti se vaikuttaa myyntiin.

Tästä numerosta muodostui ehkäpä liiankin arvostelupainotteinen. Tämän lisäksi animea on tällä kertaa poikkeuksellisen paljon, olkoonkin että femmari esittelee saman tien Utenan kaikki kolme inkarnaatiota. Kashimashin ja Marimiten vastapainoksi rustasin itse muutaman manga-arvostelun; Boku no futatsu no tsubasa on vähemmän tunnettu pieni moottorisahaveistos kuin se ansaitsisi, Strawberry Shake Sweet puolestaan kerää pisteet kotiin ihmissuhdehuumoripuolella olemalla tyyliltään täysin erilainen kuin enin osa lännessä toistaiseksi nähdystä yurista. Ainakin jälkimmäisen suhteen elää sentään jonkinlainen toivo jenkkijulkaisusta, vaikka se hitaasti eteneekin; suuri osa julkaistusta yurista kun on joko parin luvun minisarjoja tai yksittäisiä novelleja, ja siten tankoubonkulttuurin omaksuneessa lännessä julkaisukelvottomia.

Seiyuupalstalla tutustutaan yuriveteraani Kana Uedaan; Ayabien keikkaraportissa puolestaan tehdään selväksi, mikä Lischua ärsyttää nuorison keikkakäyttäytymisessä. (Jos jouduitte kyseisellä keikalla purruksi, tiedätte ketä syyttää.) Cain kertailee Densha Otokon tarinan ja sen loputtomat sovitukset eri medioissa, "Klassikko"-palstalla taas selvennetään, miksi Weiß Kreuz olisi parempi katsoa silmät kiinni. Suomennos- ja pseudoarvosteluissa puidaan läpi lehtihyllyn manga- ja maailmanmangauutuudet ja katsotaan, mistä puusta Cristopher Hartin mangaoppaat on veistetty. Finnmanga 1 Remix käydään läpi lähinnä muodon vuoksi, koska tuskinpa sen tekijät enää kamalasti palautetta kaipaavat; nelosnumero puolestaan saa odottaa seuraavaan lehteen. Kuten aika moni muukin asia.

Pääartikkelin virkaa toimittaa Jennyn yurijuttu. Lisäilin siihen kuitenkin noin neljänneksen uutta materiaalia; osittain siksi, että se pohjautui täysin Jennyn Animeconissa pitämään luentoon ja osittain siksi, että pidin sitä monesta kohtaahieman puutteellisena. Lopputulos on toivoakseni varsin tasapainoinen ja informatiivinen niillekin, jotka kävivät tuon luennon kuuntelemassa.

Triviatietoa: Otakun sivumäärä on jumittanut jo numerosta 1/2006 alkaen 64 sivussa, mutta tässä numerossa se on 72. Sattumoisin tämä nosti painon yli sadan gramman ja postikulut siten 1,20 euroon... Mikäli sivumäärä jatkaa kasvamistaan, lienee pakko jossain vaiheessa nostaa irtonumerojen postittamisen hintaa nykyisestä.

Olisi kuitenkin mukava kuulla myös lukijoiden mielipiteitä sekä artikkeleista että itse lehdestä kokonaisuutena; lehden paranteleminen kaikissa suhteissa on jatkuva prosessi. Palautetta vain saa yleensä kaivaa esiin kirveellä, ja silloinkin enin osa siitä on "ihan kiva" -tasoista sellaista...

Anime-lehden uudet tuulet


Tarinan virallinen versio:

Uudeksi Anime-lehden päätoimittajaksi on valittu fil. yo. Juha Wakonen, 30. Hän seuraa työssään entistä päätoimittajaa Jari Lehtistä.

Pitkän linjan animeharrastaja Wakonen on toiminut vapaana toimittajana ja kirjoittanut moniin kotimaisiin julkaisuihin, mm. Aamulehteen, Sue-lehteen ja Pelaaja-lehteen. Hän on opiskellut mediatutkimusta ja journalistiikkaa Turun yliopistossa ja toiminut Helsingin avoimessa yliopistossa elokuvatutkimuksen opettajana.

Anime-lehden tekijäjoukkoihin liittyy samalla uusia alan asiantuntijoita, mm. mangatuntija, sarjakuvapiirtäjä Reima Mäkinen sekä kotimaisen fanijulkaisun Otakun päätoimittaja Petteri Uusitalo.

Anime-lehti on perustettu vuonna 2005 ja se ilmestyy 8 kertaa vuodessa.

Tarinan epävirallinen versio:

H-Town oli taloudellisissa vaikeuksissa yritettyään julkaista useampaa pelilehteä kuin mitä maan markkinoille mahtui - kustantamon aiempi tavoitehan oli olla vuoteen 2007 mennessä "Pohjoismaiden suurin pelilehtien julkaisija". Kaikessa hiljaisuudessa haudattu PCpelaaja-lehti ja muut kokeilut söivät rahaa, eikä esimerkiksi Anime-lehden avustajille maksettu kovin paljoa. Tai tarkemmin sanoen myös "toimittajiksi" nimitetyt toimituksen jäsenet saivat palkkionsa avustajaluonteisesti, juttukohtaisilla korvauksilla.

Tämän lisäksi kustantamon ja lehden välinen dialogi ei oikein pelannut. Animen vanha toimitus oli hyvin autonominen, ja informaatiokatkokset esimerkiksi sen suhteen keille ja kuinka paljon oli maksettava Finnmanga-palkkioita olivat tavallisia. Ennen pitkää myös Kekko leipiintyi päätoimittajuuteen jouduttuaan tekemään lopulta puolet jokaisesta lehdestä itse ja erosi.

Samaan aikaan osa H-Townin osakkaista oli tyytymättömiä siihen, ettei haluttua kasvua ollut tapahtunut, ja halusi pistää pillit pussiin lopullisesti. Kustantamo päätti keskittyä tuottaviin julkaisuihinsa, toisin sanoen Pelaajaan ja Animeen; liian vähän tuottavat Finnmanga ja Roolipelaaja saisivat mennä. Silloista toimitusjohtajaa Petteri Moisiota tämä ei miellyttänyt, joten hän lähti lätkimään ja vei Roolipelaajan mennessään. Finnmangan jatko on toistaiseksi epäselvä, mutta Tomokon mukaan hän aikoo ehdottomasti jatkaa sitä tavalla tai toisella.

Kaikki tämä yhdessä jo toukokuussa levottomia huhuja synnyttäneen Lassi Kurkijärven siirtymisen Pelaajan riveistä Sanoman leipiin sai aikaan sen, että Kekon lisäksi myös käytännössä koko Animen vanha toimitus irtisanoutui. Osa heistä teki myös varsin selväksi sen, että he eivät enää tämän kustantamon kanssa asioi.

Noin kuukautta myöhemmin sain virkaatekevältä päätoimittajalta sähköpostin, jossa haeskeltiin Animelle uutta toimitusta. Olin jo jonkin aikaa kuullut huhuja, joista joissakin oli puhuttu jopa konkurssista, joten tiesin varsin hyvin mitä vastata. Päätoimittajaksi tai muuhunkaan vastuutehtävään en alkanut pääasiallisesti siitä syystä, että tämän maan ainoa henkilö, joka osaisi tehdä Animen kaltaista lehteä on Kekko. Koen kuitenkin moraaliseksi velvollisuudekseni estää Suomen animelehdistön keskiarvon tippumista pakkasen puolelle, joten suostuin lehden taustalla toimivaksi "asiantuntijaksi". (Mikä ei tiedotteesta käy ilmi. Reimakaan ei ollut täysin tyytyväinen siihen, miten hänen roolinsa siinä ilmaistaan.)

H-Townin uusi toimitusjohtaja Harri Manninen on sitä mieltä, että Anime on jo riittävän vahva ja tunnettu julkaisu menestyäkseen, vaikka sen tekijät vaihtuisivatkin - mutta kuten hän itsekin myöntää on otakuyhteisön tiiviys hänestä poikkeuksellista. Pidän lisäksi hieman huolestuttavana sitä, että päätoimittajan lisäksi lehden uudesta toimituksesta ei ole vielä mitään tietoa... etenkin, kun hyvin suuri kokonaisprosentti kyvykkäistä ja mahdollisista henkilöistä kuului jo edelliseen toimitukseen.

Joka tapauksessa olen varsin skeptinen Anime-lehden tulevan tason suhteen. Se oli hyvä ja otakuystävällinen lehti pääasiassa Kekon juttujen vuoksi; jos hänet otetaan pois, mitä jää jäljelle? Palaamme asiaan, kun se on selvillä.

Sarjakuvanjulkaiseminen on itseisarvo

Sivustouudistuksen ohessa myös Tobira-julkaisusarja sai oman soppensa sivustolta. Ensimmäinen Tobira-julkaisu Effloresco näki päivänvalon jo Animeconissa, mutta uuden sivuston valmistumisen lähestyessä sen suurimuotoisempi päivittely ei ollut enää juurikaan vaivan arvoista. Efflorescon arvostelu (ja vieläpä jäävitön sellainen, vaikka sainkin tarkistaa sen etukäteen) julkaistiin eilen.

Idea omakustanteisesta sarjakuvajulkaisusarjasta ei ole mitenkään uusi edes Suomessa. Ensimmäinen Finnmanga julkaistiin vuonna 2004 Animecon III:ssa, ja sen suosio todisti, että kyseisenkaltaisille julkaisuille on kysyntää - olkoonkin, että ensimmäinen Finnmanga oli sellainen kuin oli. Mutta kuten monesti on todettu ei amatöörisarjakuvien julkaisemisen tärkein funktio ole saada sarjakuvia lukijoiden luettavaksi, vaan rohkaista tekijöitä tekemään ja julkaisemaan lisää - ja samalla kehittymään.

Ensimmäisen Finnmangan sisältö koostui muutaman sivun pituisista lyhyistä sarjakuvista, ja muutaman jatkosarjan mukaan ottamisesta huolimatta sama linja on enimmäkseen pitänyt myös jatkossa. Syy on ymmärrettävä; pelkästään jatkosarjoista koostuvan omakustannejulkaisun julkaiseminen olisi liian raskasta niin julkaisijoille kuin amatööritekijöillekin. Ja vaikka Finnmanga siirtyikin sittemmin muutaman numeron ajaksi H-Townin siipien suojiin on se silti edelleen jatkosarjoille hankala formaatti.

Mangan ehkä suurin yksittäinen ansio on kuitenkin dekompressoitu kerronta, joka vaatii runsaasti sivuja. Mustavalkoisen, halvalle paperille painetun sarjakuvan kulttuuri on mahdollistanut Japanissa paitsi halpojen antologialehtien julkaisemisen myös eeppisen pitkät tarinat: siinä missä yhdysvaltalainen ja eurooppalainen sarjakuvakulttuuri reagoi inflaatioon sivumäärää vähentämällä huononsivat japanilaiset vain paperin laatua. Tankoubonjulkaisukäytännön takia tästä ei ole mitään haittaa itse sarjakuvakulttuurille.

Länsimaiset tekijät - etenkin amatööritekijät - ovat kuitenkin tottuneet tekemään vain enimmäkseen lyhyitä tarinoita, ja tällaisissa sarjakuvissa dekompressoitu kerronta ei pääse täysiin oikeuksiinsa. Finnmangan julkaisemat lyhyet sarjakuvanovellit eivät päässeet käyttämään täysin hyväkseen mangan kerrontatapoja, koska se olisi vaatinut joko enemmän sivuja tai yksinkertaisempia aiheita. Tuumin, että jotta kohtuullisen pituinen mangatyylinen sarjakuvatarina pääsisi täysiin oikeuksiinsa sen olisi oltava vähintään parinkymmenen sivun pituinen, mielellään pitempikin. Idea Tobiran kaltaisesta yksittäisten julkaisujen sarjasta syntyi tuolloin, 29.5.2006.

Siksi olikin kohtuullisen ironista, että seuraavana päivänä ensimmäinen netissä näkemäni asia oli uutinen Hokuto Manga -kilpailusta Kvaakin etusivulla.

Mielikuva julkaisusarjasta oli kuitenkin sen verran miellyttävä, että päätin pitäytyä suunnitelmassa kaikesta huolimatta. Tavoite kun on, että jokainen julkaisu voisi toimia paitsi kanavana amatöörisarjakuvan julkaisemiselle myös tekijänsä työnäytteenä; "ovena" niin kustantajille nuorien kykyjen pariin kuin myös tekijöille kohti suurempaa julkisuutta.

Uskoni suomalaisen pseudomangan nousuun on nimittäin vahva. Niin Japanissa kuin läntisilläkin manganjulkaisualueilla pienlehdet ovat perinteisesti olleet tie sopimuksiin kustantajien kanssa, mutta Suomessa omakustannekulttuuria on aina Animecon IV:iin asti hillinnyt taidekujien täydellinen puuttuminen mangatapahtumista. Aura Ijäs on päässyt pitkälle Hangoverin ajoista, mutta yhdellä tekijällä ei pitkälle pötkitä - senhän osoittaa jo sekin, että "ensimmäistä suomalaista mangaa" varten tarvittiin tekijät Ruotsista asti.

Nyt taidekujien juurruttua Suomeenkin mangavaikutteisten sarjakuvantekijöiden omakustanteita on alkanut hiljalleen tipahdella, mutta kehitys on ollut hidasta. Myös siksi Tobiran kaltainen media on mielestäni tarpeellinen: kenties se rohkaisee aloittelevia tekijöitä myös pitempien projektien pariin, parhaassa tapauksessa jopa julkaisemaan omia pienlehtiään. Kyllä tähän maahan sarjakuvaa mahtuu.

Seuraavat Tobira-julkaisut julkaistaan tapahtumaköyhästä syksystä johtuen vasta ensi keväänä. Mikäli sarjassa julkaiseminen kuitenkin kiinnostaa, ohjeita löytyy täältä.