Lucky Star OVA main theme

Olen viime päivinä kuunnellut tätä 8.10. julkaistua singleä harvinaisen paljon. Mistäköhän mahtaa johtua...

[audio:http://otakunvirka.fi/audio/Ai_wo_Torimodose!!.mp3|loader=0x5bbbec|bg=0xEEEEEE|leftbg=0xDDDDDD]

(Olenko koskaan tullut maininneeksi kuinka rakastan Hiromi Konnon kykyä salamannopeisiin äänialanvaihteluihin?)

* * * * *

Sivumainintana; avasimme tässä hiljan Desuconin lipunmyynnin. Rannekkeensa kannattaa kaikin mokomin ostaa mahdollisimman aikaisin - paitsi että se tulee halvemmaksi myös sisään pääsee nopeammin, koska paikan päällä tulee olemaan useampia lunastuspisteitä kuin myyntipisteitä.

Kaikkein sujuvin vaihtoehto on tietysti varata ranneke ja käydä lunastamassa sen varauskoodilla varauslippu Tsuki- tai Traconista, jolloin Desuconissa pääsee sisään käytännössä jonottamatta; voin nimittäin luvata viivakoodin bliipauttamisen ja rannekkeen ranteeseenlyömisen olevan niin nopea toimenpide, että jonoa ei juuri ehdi syntyä...

Sinä wa shokissa

26.9. julkaistavan Lucky Star -OVAn toinen promovideo julkaistiin jokunen päivä sitten. Taustamusiikkivalinta on eittämättä retro... jep, Ai wo Torimodosehan se siellä.

Mutta suurin vetonaula on tietysti Miku-Kagami - voin jo kuulla otakukarjan heristelevän lompakkojaan.


Niin no joo, tuo "yaranaika" oli eittämättä myös aika tipauttava...

Sillä välin Haruhi-rintamalta ei mitään uutta - melankoliaa ei saada tänäkään syksynä. Saisiko sen sijaan olla Youtube-levitykseen päätyvää nettimemeanimea? Lokakuun Newtype ja Moon Phase tietävät kertoa, että Yasuhiro Takemoto ohjaa nekin. Voi sinua, KyoAni...

Gurren Lagann 1: taustat

Tengen Toppa Gurren Lagann on tällä hetkellä Kupolin viikon teos. Tätä aasinsiltana käyttäen voin laittaa tänne tämän esseeni, joka toimitti Otaku 1/2008:n pääarvostelun virkaa. Jaan sen kolmeen osaan, koska netissä kaikilla on aina kiire eikä kukaan jaksa lukea nälkävuoden pituisia kirjoituksia. Kokeilin tätä kirjoittaessani hieman uutta tekniikkaa; kirjoitin sitä nimittäin samanaikaisesti sarjaa katsoessani (tietysti kaikki spoilerit ja muiden arvostelujen juonikuvaukset etukäteen lukien, jotta sain aluksi valmiin runkosuunnitelman). Työ vaati keskimääräistä enemmän viilaamista katsomisen edetessä, mutta olen lopputulokseen varsin tyytyväinen. Oman tyylinsä hiominen on loputtomiin jatkuva prosessi...

Muokkaus: Sattumoisin myös Japan Pop arvosteli sarjan uusimmassa numerossaan. Valittu "minä olen tämän sarjan yläpuolella" -käsittelytapa on eittämättä mielenkiintoinen.

- - - -

Tännepäin, tännepäin, te moenvihaajat! Saavatko söpönhöpsöt tavaramerkkiäännähdykset joka lauseen perässä selkäpiinne karmimaan? Oletteko osallistuneet /a/:ssa luckystarinvihaukseen? Onko enin osa nykyanimesta mielestänne mätää otakumössöä? Onko perinteinen miehekkyys mielestänne animen ainoa oikea arvo? Jos vastaus on kyllä, tietänette todennäköisesti jo kaiken nyt käsittelyssä olevasta sarjasta – mutta lukenette tämän jutun siitä huolimatta, eikös?

Sitähän minäkin.

Minullakin oli omat epäilykseni, kun Tengen Toppa Gurren Lagann julkistettiin kesäkuussa 2006. Gainax? TV-sarja? Mechoja? Isotissinen sinkopimu? Projektin päälle tuntui olevan kirjoitettu “epäonnistuminen” niin monin eri perusteluin, että promojulistetta tuskin edes näkyi sen kaiken alta – vaikka sen ohjaajana olikin Dead Leaves -mies Hiroyuki Imaishi. Koko muu maailmankaikkeus vaikutti olevan samaa mieltä; kukaan ei aluksi edes fansubannut sarjan paria ensimmäistä jaksoa.

Onneksi olin väärässä. Mutta aloitetaanpa alusta. (Spoilerrific!)

1995-2006

Oli vuosi 2006, ja Gainax porskutti komeasti. Sen jälkeen kun studio oli vuosikymmentä aiemmin lakannut tekemästä vakavia ja merkityksellisyyteen pyrkiviä animeteoksia ja oli alkanut keskittyä puputyttöihin, sisäköihin ja oheistuotteisiin (studion juurethan johtavat sen perustaneen kaveriporukan General Products -liikkeeseen, joka käytännöllisesti katsoen loi Japanin nykyisen pienoismalli- ja figuurikulttuurin) rahaa oli virrannut sisään ovista ja ikkunoista. Mitäpä siitä että teokset saivat muiden kuin fanien kynsissä murska-arvosteluja ja olivat tyhmiä kuin saappaat; studion toimitusjohtajan ja sen perustajiin kuuluvan Hiroyuki Yamagan sanoin “Honneamise ja Gunbuster olivat hauskoja, mutta ne eivät tuottaneet rahaa.”

  

Tiedättekö mitä nämä ovat? Rahaa.

Pinnan alla kuitenkin kupli: siinä missä Die Busterin ja FLCL:n kaltaiset OVAt onnistuivat hyvin tuntui studion TV-tuotantojen yllä riippuvan edelleen Neon Genesis Evangelionin (1995) synkkä varjo. Hilpeää Ebichua (1999) lukuunottamatta studion TV-sarjat olivat olleet tyylinvaihdon jälkeen poikkeuksetta mahalaskuja, eikä mukaan mahtunut juuri yhtään hittiä; kunnianhimoinen Kare Kano (1998) oli saanut äärimmäisen nolon lopun kun Hideaki Anno oli tuottajien ja alkuperäismangaka Masami Tsudan kanssa riitaannuttuaan haistattanut projektille pitkät ja jättänyt Kazuya Tsurumakin lopettamaan sarjan leikkopaperianimaationa, ja Magical Shopping Arcade Abenobashi (2002) onnistuttiin pelastamaan samalta kohtalolta vain hädin tuskin. Vuodelle 2005 kaavailtu monimediaprojekti Bushilord taas oli joutunut määrittelemättömäksi ajaksi jäihin sen “maailmasuunnittelijan”, Trinity Blood -kirjailija Sunao Yoshidan kuoleman vuoksi. Anno oli jättämässä uppoavaa laivaansa, ja elokuussa 2006 hän ilmoitti etsivänsä animaattoreita juuri perustamansa Studio Kharan riveihin; uuden studion ensimmäinen projekti Rebuild of Evangelion julkistettiin vain muutamaa kuukautta myöhemmin.

Samaan aikaan Kyoto Animation vei Haruhillaan ja Key-sovituksillaan otakuja kuin pässejä narussa. Maailma oli muuttunut ja otakut sen mukana; uuden vuosituhannen otakuja kiinnosti bongailla sarjoistaan “oikeita kuvauspaikkoja”, ei viittauksia 80-luvun scifilastensarjoihin. Gainaxilla ei kuitenkaan haluttu lähteä mukaan moehömpötyksiin, koska se ei ollut heidän juttunsa; he olivat ensimmäisen sukupolven otakuja, jotka parveilivat teineinä scificoneissa ja katsoivat kieli pitkällä räjähteleviä avaruusaluksia ja jättirobotteja. Heidän yritettyään tehdä moea tuloksena oli ollut Mahoromaticin (2001) kaltainen nipinnapin siedettävä meidovihannes, ja kun he olivat yrittäneet parodioida sitä oli syntynyt This Ugly Yet Beautiful World (2004), joka olikin sitten sitä itseään.

Evangelionin oli ollut tarkoitus rikkoa shounensarjojen kliseet ja sysätä koko genre uusille urille, mutta lopputulos oli ollut kammottava mutantti: näin jälkeenpäin katsoen näyttää siltä, että kaikkien sen jälkeen tehtyjen mechasarjojen (aina vuonna 2005 tehtyyn Genesis of Aquarioniin asti) oli ollut pakko sisältää angstausta ja psykologista höpötystä. Tämän korjaamiseksi tarvittiin jotain, joka muodostaisi Evangelionin antiteesin: jotain niin eeppistä, että Gainax voisi lopultakin karistaa Evangelionin valuttaman karman harteiltaan. Moekokeilujen jälkeen gainaxlaiset päättivät lähteä täysin päinvastaiseen suuntaan ja tarttua siihen ainoaan nykypäivän otakutrendiin, joka oli heille tuttu – he kaivoivat kaapista Imaishin Abenobashin mechajakson tuotannon aikoihin keksimän sarjaidean ja päättivät, että heidän uudesta sarjastaan tulisi miehekäs.

Tämän kohtauksen ja jakson 23 välillä Gainaxin suunnitelmat hieman muuttuivat, niin Simonin vaatteiden kuin Bootankin suhteen. Yamagan mukaan sarjasta suunniteltiin aluksi huomattavasti kevyempää ja löyhempijuonista kuin mitä siitä loppujen lopuksi tuli, ja siinä oli tarkoitus olla enemmän nelos- ja kutosjaksojen kaltaisia irrallisia jaksoja. Sarjan edetessä tekijät kuitenkin tajusivat, että vakavoituminen olisi parempi suunta; hyvä niin.

Niin miehekäs, että sen aloituskohtauskin olisi Captain Harlock -viittaus. (Jota voitaisiin lisäksi käyttää todisteena sille, että sarjan puolivälin aikasiirtymä oli alkujaankin suunniteltu eikä jälleen yhden käsikirjoittajien lopputilin seurausta.) Niin miehekäs, että sen miespuolisen sivupäähenkilön unelma olisi “lävistää taivaat” kuten pääantagonisti Raoun kaikkien shounenäijäilyjen isoisässä, Fist of the North Starissa – ja miehekästä periksiantamattomuutta painotettaisiin kuin Gunbusterissa ikään. Niin miehekäs, että se tulisi lopultakin murtamaan Evangelionin luomista uusista kliseistä turhauttavimman; angstaavan päähenkilön, joka jatkaa angstaamista sarjan loppuun asti. Vinettävä varhaispuberteettinen poika tulisi lopultakin kasvattamaan pallit, istumaan mechansa puikkoihin vapaaehtoisesti ja lyömään vastustajaansa turpaan.

Sarjan teemaksi päätettiin ottaa porat, nuo Baratackin aikoinaan käyttämät aseista fallisimmat. Sen mechat tulisivat toimimaan, murtamaan esteitä ja korjautumaan itsestään taistelun keskellä silkalla äijäenergialla ja sisulla, kuten ensimmäinen yhdistymällä kasaantunut mecha Getter Robo oli tehnyt. Se päätettiin suunnata näennäisesti shounenyleisölle, mutta myös vanhemmat (otaku)katsojat varmistettiin povekkaalla naispuolisella sivupäähenkilöllä ja ottamalla alkubiisin laulajaksi cosplayidoli Shoko Nakagawa.

Japanilaisesta otakuyleisöstä kiinnostui vain pienehkö prosentti; suurinta osaa otakuista tämänsuuntainen huttu ei kiinnostunut, joten he vain palasivat hikikomeroihinsa katsomaan moesarjojaan. Länsimaiset otakut sen sijaan villiintyivät täysin (sarja sai jopa riitaisimmat tunnetut trollit, /a/-anonyymit, unohtamaan erimielisyytensä ja yhdistämään voimansa tämän reaaliajassa edenneen gaijin-yonkoman luomiseksi), mutta kokonaan eri syystä: he eivät sattuneesta syystä ymmärtäneet sitä että Gurren-Lagannin kypärä muistutti Zambot 3:n vastaavaa eivätkä liioin nähneet sarjassa paluuta ensimmäisen Gundamin vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin Ray Amuro lopetti angstaamisensa jo parin jakson jälkeen. Sen sijaan he näkivät jotain aivan muuta kuin se evangelioninjälkeinen mechaviihde johon he olivat tottuneet; jotain alkukantaista, machoa ja elinvoimaista. Robottisarjat olivat palanneet juurilleen ja ympyrä sulkeutunut – ja Gainax lopultakin tehnyt loisteliaan comebackinsa.

Eksää tierä kuka mä olen?

Perhettä vailla oleva ja ikätoveriensä hyljeksimä neljätoistavuotias Simon elää maanalaisessa kylässä kaivaen päivät pitkät tunneleita kyläpäällikön myyräsikapihvejä vastaan. Hänen ainoa ystävänsä on häntä muutaman vuoden vanhempi Kamina, joka käskee Simonia kutsumaan itseään anikiksi, ottaa hänet mukaan pieneen jengiinsä Gurren-daniin ja houkuttelee hänet yritykseensä murtautua kylän katon lävitse. Kamina on kuitenkin ainoa joka uskoo ulkopuolisen maailman olemassaoloon, ja hänkin vain siksi että muistaa nähneensä taivaan itse kun hänen isänsä aikoinaan lähti hänen luotaan ulkomaailmaan.

Kyläpäällikkö estää yrityksen, väittää Kaminaa valehtelijaksi ja heittää tämän putkaan. Sinä yönä katto kuitenkin sortuu valtaisan mechan ja kivääriä heiluttavan bikinipimun taistelun johdosta, ja Simonin maan alta löytämää samanlaista pienempää mechaa (jonka Kamina nimeää Laganniksi) käyttämällä he onnistuvat voittamaan sen ja kohoamaan ulkomaailmaan.

Tyttö esittäytyy Yokoksi läheisestä kylästä, jonka maanjäristys on pakottanut muuttamaan maan päälle. Maanjäristykset ovat Gunmeneiksi kutsuttujen mechojen ja niitä ohjaavien turri-ihmisten aiheuttamia; turrit ovat vainonneet ihmisiä niin kauan kuin kukaan jaksaa muistaa. Kamina varastaa itselleen oman Gunmenin, nimeää sen jenginsä mukaan Gurreniksi ja yhdistää sen Lagannin kanssa Gurren-Laganniksi taistellakseen turrien Ihmistentuhoamisjoukkojen upseeri Viralia vastaan. Simonin, Kaminan ja Yokon muodostama Gurren-dan lähtee matkalle kohti turri-ihmisten oletettua päämajaa, kerää matkan varrella mukaansa uusia ystäviä ja liittolaisia (kuten Tekkaman Bladen Levinin mukaan mallinnetun hintahtavan mekaanikkonero Leeronin, kuumaverisen mutta coolittoman Kittanin, epäileväisen ja melankolisen nuoren Rossiun sekä maanläheisen ja isällisen Dayakkan) gunmeneineen, ja uudelleenristitään Dai-Gurren-daniksi.

Aloitus oli siis lupaava, mutta epäilys lurkki yhä vahvana. Termi “gainaxloppu” ei kanna kyseisen studion nimeä syyttä; kenties rahat loppuisivat taas kesken, juoni taantuisi “viikon gunmen” -asteelle ja lopetus olisi luoja ties millainen... Epäilykset vahvistuivat, kun sekä käsikirjoitukseltaan että ulkoasultaan kumma neljäs jakso esitettiin; tuottaja Takami Akai oli antanut ystävänsä Osamu Kobayashin ohjata ja animoida sen, ja jälkeenpäin sen sanottiin olleen ”tyylillinen kokeilu.” Kobayashin piirtotyyli saattaa sopia Beckin ja Paradise Kissin kaltaisiin sarjoihin, mutta Gurren Laganniin se oli liian radikaali irtiotto aiemmasta – 2ch raivostui, ja syntynyttä vastalausemyrskyä ja tuotantoblogin kommenttisotaa seurannut Akain ero oli kuin kakun päällä oleva kirsikka, joka vahvisti kaikki epäilykset siitä että kulissien takana evotettiin jälleen kerran urakalla. Parin viikon päästä kuudetta eli kylpyläjaksoa sensuroitiin TV-esitystä varten lähes kymmenen minuutin verran ja korvattiin jäljelle jäänyt aukko takaumilla edellisistä jaksoista. Merkit eivät olleet lupaavia.

Mutta sitten saapui kahdeksas jakso, ja Kamina kuoli.

Kohdeyleisöjen raja-aidat

Ennen bloginsa deletoimista ANN:n mangakriitikko Carlo Santosilla oli tapana itkeä säännöllisesti sitä, että mangan kohdeyleisöluokittelut ovat rajoittavia; hänen kirjoitustaan "My penis invalidates my enjoyment of Nodame Cantabile. But only the comic, not the drama" ei löydy enää nykyään mistään, mutta siteerauksia siitä kyllä. Se synnytti aikoinaan jonkin verran keskustelua näilläkin leveyksillä.

Aiemmin esille otetut pointit ovat edelleen valideja: kohdeyleisöjaottelut ovat olemassa, koska niistä on hyötyä sekä kustantajille että kuluttajille. Japanin kokoisessa maassa näin on pakko tehdä; Suomen kokoisessa ei niinkään, mutta niiden huomiotta jättäminen etenkin kustannusalan alkuvaiheessa olisi sulaa hulluutta. Vanhemman kohdeyleisön shoujon tuominen markkinoille ennen kuin nuoremman yleisön shoujo on saanut tarpeeksi aikaa kasvattaakseen mangaa lukevia tyttöjä olisi hyvin yksiselitteisesti taloudellinen itsemurha. Tämän takia julkaiseminen aloitetaan nuorten poikien nimikkeistä, sitten jatketaan nuorilla tytöillä, siirrytään hiljalleen hieman vanhempiin poikiin ja lopulta vanhempiin tyttöihin; tässä auttaa, jos ensimmäiset sarjat ovat vielä molemmille sukupuolille jotain tarjoilevia Takahashin sarjoja. Suomessa ollaan tällä hetkellä jo pitkällä kolmannessa vaiheessa (Emma, Gunnm, Oh! My Goddess); seuraava looginen aluevaltaus ovat vanhemmat tytöt. Kuka ehtii ensimmäisenä julkaista Nanan - joka on sitäkin parempi ehdokas nyt kun se jatkuu taas?

Huomatkaa kuitenkin, että monet edellä mainituista seinensarjoista houkuttelevat myös tyttölukijoita. Seinenyleisö on jo sen verran vanhaa että lukijoiden preferenssit vaihtelevat laajasti; jotkut pitävät Berserkistä ja Hellsingistä, jotkut Azumanga Daiohista ja Manabi Straightista. Moni suosittu seinenmanga käyttää tehokkaasti hyväkseen shoujomangan puolelta tuttuja kerrontatapoja, jopa siinä määrin että monia seinensarjoja voi äkkiseltään erehtyä luulemaan shoujoksi. Otakun 2/2007 yuriartikkelissaan Jek itse asiassa kuvaili tällaisia sarjoja "pojille sallituksi shoujoksi"; esimerkiksi moeseinenlehti Comic High myy itseään lauseella "Girlish Comics for Boys and Girls."

Esimerkki Comic High -sarjasta: Milk Morinagan Girl Friends.

Se sisältää söpöjä tyttöjä, joten se ei selvästikään ole poikien sarja.

Länsimaissa sarjakuvamarkkinat ovat kategorisesti pienemmät, joten sarjakuvia ei ole totuttu jaottelemaan kohderyhmittäin - jotkut sarjakuvaharrastajat jopa avoimesti karsastavat sitä. Näin ollen kohdeyleisöjä kuvaavat sanat ymmärretään usein genreiksi yksinkertaisesti siitä syystä, että niistä käytetään vieraskielisiä sanoja. Totuushan kuitenkin on, että "shounen manga" tarkoittaa vain ja ainoastaan "poikien sarjakuvaa" - asia, jota esimerkiksi Wikipediasta joutuu jatkuvasti korjailemaan.

Eivätkä nämä kohdeyleisöt ole staganantteja ja rajoittavia, kuten lännessä usein luullaan. Santosin angstaukset kohdistuvatkin juuri siihen, että lännessä monet pitävät outona sitä että aikuinen mies haluaa lukea sarjaa, jonka päähenkilöinä eivät ole toiset aikuiset miehet. (M.O.T., M.O.T.)

Esimerkiksi shoujomangaa eivät kuitenkaan ole lukeneet vain tytöt vuosikymmeniin; ehkä silloin kun Osamu Tezuka oli juuri keksinyt sen ja sitä tekivät miehet nimenomaan tyttöjä ajatellen, mutta ei enää 70-luvun jälkeen, kun sitä alkoivat tehdä naiset. Shounen piti pintansa pitempään, aina 80-luvun puoliväliin asti.

Vuonna 1984 tuli kuitenkin Dragon Ball ja lisäsi shouneniin - joka aiemmin oli Shonen Jumpin silloisen päätoimittajan Nobuhiko Horien ohjauksessa koostunut lähes pelkästään hienkatkuisista äijäilyistä á la City Hunter ja Fist of the North Star - huumorin.

Monet lännessä aliarvioivat ja haukkuvat Dragon Ballia ja pitävät sitä kaiken sen symbolina, mikä mangassa on huonoa, väärin ja kaavamaista, mutta Japanissa tällaista nirppanokkaisuutta ei ole - esimerkiksi sarjan uusintapainoksien mukana julkaistiin jokin aika sitten eräiden hänelle kunnioitustaan osoittavien nykymangakojen fanitaidetta. Sarjasta muodostui niin suosittu, että toimittajat pakottivat Toriyaman jatkamaan sitä kauan sen jälkeenkin kun hän olisi halunnut sen jo lopettaa (minkä varmaan huomaakin).

Kun se vuonna 1995 lopulta loppui vajosi Japanin mangateollisuus lamaan josta se ei ole vieläkään täysin toipunut, Shonen Jumpin levikki putosi kuudesta ja puolesta kolmeen miljoonaan viikossa, ja kustantajien oli etsittävä uusia, niitä ennen pienuutensa vuoksi kiinnostamattomia ulkomaisia markkinoita. Dragon Ballin tulon jälkeen käytännössä kaikki suositut shounensarjat, Ranma 1/2:sta One Pieceen, ovat sisältäneet ainakin jonkin verran huumoria ja mielikuvituksen lentoa.

Tässä vaiheessa jotkut tietysti hymähtelevät Dragon Ballin merkittävyydelle; eikö nyt ole aivan selvää, että Naruto on nykyään se mikä maailmaa pyörittää? Jälkimmäinenhän voittaa Googlefightingin. Mutta kysymys kuuluukin: ollaanko Narutosta tekemässä Hollywood-elokuvaa? Ja mitä arvelette sille kuuluvan, kun sen loppumisesta on kulunut 12 vuotta? Dragon Ball on pitänyt pintansa uusien hittien rinnallakin; sen klassikkoasemaa ei voi kiistää kukaan. Ja se on määrällisesti maailman myydyin sarjakuva; ei ole sattumaa, että se on yleensä ensimmäinen uudella markkina-alueella julkaistu manga.

Masashi Kishimoto tietää, mistä naruista on vedettävä.

Dragon Ball ei kuitenkaan käynnistänyt shounenin muuttumista molempien sukupuolten viihteeksi yksinään. Prosessi oli hidas ja kesti useita vuosia, ja syy myynnin kasvuun tajuttiin vasta 90-luvun alussa. Samaan aikaan huomattiin, että suosituimmista sarjoista löytyi tietynlaisia kerronnallisia elementtejä: kaksi poikaa ajautuu jatkuvasti tappeluihin eivätkä voi sietää toisiaan, poika A pitää poikaa B tulisieluisesti kilpakumppaninaan vaikka tämä tuskin edes huomioi häntä...

Tämä tuo mieleen amerikkalaisissa sarjakuvissa 60- ja 70-luvuilla vallalla olleen gorillabuumin, mutta toisin kuin amerikkalaiset kollegansa japanilaiset kustantajat tiesivät vallan hyvin mistä suosio johtui: jäljet johtavat - jälleen kerran - 80-luvulla syntyneeseen doojinshikulttuuriin, tarkemmin sanoen yaoihin. Tyttölukijoiden paritushaluisia mielikuvituksia ruokkivat elementit toimivat fanifiktion, fanitaiteen, doojinshien ja luoja ties minkä polttoaineena ja kasvattivat sarjojen suosiota, joten niitä päätettiin lisätä - ja kassakoneet kilisivät.

Näitä elementtejä sanotaan aimaiksi. Nykyään shounensarjoissa on niitä paljon - esimerkiksi Lightin ja L:n kytkeminen toisiinsa käsiraudoilla oli melko varmasti alkujaan sarjan toimittajan idea, ja Gundamin kaltaiset miehekkäät mechamätkeet ovat muuttuneet joksikin ihan muuksi. Tämän tuloksena Shonen Jump on nykyään tyttöjen suosituin mangalehti.

On yleistä, että sarjan kohdeyleisöä hienosäädetään kesken kaiken; esimerkiki Dragon Ball oli alkujaan suunnattu 14-vuotiaille, mutta kun paljastui että siitä pitivätkin eniten 12-vuotiaat päähenkilön ikä "korjattiin" (4. tankobon, sivu 66) ja seksivitsit korvattiin tappeluilla. Toisinaan taas käy niin, että kokonaiset genret siirtyvät kohdeyleisöltä toiselle. Näin kävi taikatyttögenrelle, joka alkoi vuosituhannen vaihteessa siirtyä yhä enemmän ja enemmän otakuyleisön viihteeksi. CLAMP pyyhki pöydän puhtaaksi Cardcaptor Sakuralla ja istutti samalla siemenet otakufanikunnalle; kun otakujen huomattiin katsovan lastensarjoja, niitä alettiin tehdä erityisesti heitä varten. Nykyään käytännössä kaikki taikatyttösarjat ovat myöhäisyön moeviihdettä, ja aika on kypsä jo Moetanin kaltaiselle parodioimisellekin.

Suomessa ollaan toisaalta myös erikoisasemassa moneen muuhun maahan nähden. Täällä, toisin kuin Ruotsin tai Yhdysvaltojen kaltaisissa heikompien sarjakuvakulttuurien maissa, luetaan nimittäin myös muun kuin "oman" kohdeyleisön sarjoja. Tämä johtunee siitä, että manga ei meillä yleensä ole otakun ensimmäinen kosketus sarjakuvaan; Aku Ankkoja, Asterixeja ja Lucky Lukeja on luettu pienestä pitäen, joten ihmisten maku on liberaalimpi eikä niin selkeästi kohderyhmäajattelun kaltaiseen muottiin kasvatettu.

Eri asia on sitten, millaiseksi tilanne kehittyy siinä vaiheessa kun nykyään mangalla kasvatettavat vaahtosammuttimet vanhenevat. Mutta se on sen ajan murhe.