Parhaiten myyneet TV-animet vuosilta 2000-2010

Tämä ei ole animea sellaisena kuin me länsimaiset sen tunnemme

Lähteenä Livedoorin BBS, todennäköisesti alun perin copypastaa 2chanista. Lisäsin animaatiostudiot ja esitysvuodet.

Luvut ovat kaikkien sarjan julkaisujen myyntilukujen keskiarvoja, DVD-boksien yksittäiset levyt laskettuna omiksi julkaisuikseen. Eri tuotantokaudet lasketaan omiksi sarjoikseen, kuten näkyy. Asteriski tarkoittaa että sarjan julkaisu oli vielä kesken kun tämä lista tehtiin toukokuussa 2010.

Kappaletta Studio Vuosi Sarja
170 479 PLUS heads 2005 – The World of Golden Eggs
79 204 Sunrise 2004 - 2005 Mobile Suit Gundam SEED Destiny
76 760 Shaft 2009 - 2010 Bakemonogatari (*)
70 349 Sunrise 2002 - 2003 Mobile Suit Gundam SEED
52 900 Bones 2003 - 2004 Fullmetal Alchemist
50 552 Sunrise 2006 - 2007 Code Geass
46 147 Satelight 2008 Macross Frontier
42 822 Kyoto Animation 2009 K-ON!
42 690 Sunrise 2008 Code Geass: Lelouch of the Rebellion R2
41 038 Kyoto Animation 2006 The Melancholy of Haruhi Suzumiya
39 208 Sunrise 2007 - 2008 Mobile Suit Gundam 00
34 601 Sunrise 2008 - 2009 Mobile Suit Gundam 00 S2
29 890 Production I.G 2004 - 2005 Ghost in the Shell S.A.C. 2nd Gig
29 768 Kyoto Animation 2007 - 2008 Clannad
29 509 Frontline / Gainax 2004 - 2006 Initial D Fourth Stage
29 146 Kyoto Animation 2007 Lucky Star
27 377 Production I.G 2002 - 2003 Ghost in the Shell Stand Alone Complex
26 910 J.C.Staff 2002 Azumanga Daioh
26 047 Studio Deen 2006 Fate/stay night
25 637 Xebec 2000 Love Hina
24 346 Kyoto Animation 2005 Air
24 253 J.C.Staff 2009 - 2010 A Certain Scientific Railgun (*)
22 829 Brain's Base 2010 Durarara!! (*)
22 591 Seven Arcs 2007 Magical Girl Lyrical Nanoha StrikerS
21 831 A-1 Pictures 2010 Working!! (*)
20 450 Kyoto Animation 2006 - 2007 Kanon (2006)
20 342 Hal Film Maker 2008 Aria The Origination
20 052 Gainax 2007 Tengen Toppa Gurren Lagann
19 819 Kyoto Animation 2008 - 2009 Clannad After Story
19 297 A-1 Pictures 2007 Ookiku Furikabutte
18 683 Studio Pierrot 2004 - 2005 Bleach (1-20)
18 573 Studio Pierrot 2005 - 2006 Bleach (42-63)
18 556 Kyoto Animation 2009 The Melancholy of Haruhi Suzumiya S2
18 535 Toei Animation 2007 Mononoke
17 888 Pastel / OB Planning 1999 - 2000 Initial D Second Stage
17 864 Hal Film Maker 2005 Aria The Animation
17 553 Kyoto Animation 2003 Full Metal Panic? Fumoffu
17 481 Studio Pierrot 2005 Bleach (21-41)
16 458 Xebec 2005 Mahou Sensei Negima!
16 262 Daume 2002 Onegai Teacher!
16 166 Daume 2003 Onegai Twins!
16 079 Bones 2007 Darker than Black S1
15 983 Hal Film Maker 2006 Aria The Natural
15 448 Sunrise 2006 - 2007 Gintama S1
15 284 Sunrise 2007 - 2008 Gintama S2
15 246 Sunrise 2008 - 2009 Gintama S3
15 021 Madhouse 2006 - 2007 Death Note
14 216 J.C.Staff 2003 Shingetsutan Tsukihime
14 125 Gainax / Shaft 2001 - 2002 Mahoromatic S1
13 920 A-1 Pictures 2008 - 2009 Kuroshitsuji
13 789 Gonzo 2008 Strike Witches S1
13 723 Bones 2009 - 2010 Fullmetal Alchemist: Brotherhood (*)
13 360 Zexcs 2003 D.C. ~Da Capo~
13 233 Wonder Farm 2000 Hand Maid May
12 971 Sunrise 2004 - 2005 Mai-HiME
12 937 Sunrise 2009 - 2010 Gintama S4
12 673 Bones 2009 Darker than Black: Ryuusei no Gemini (*)
12 290 J.C.Staff 2002 Ai yori Aoshi
12 126 J.C.Staff 2008 - 2009 A Certain Magical Index
12 094 Sunrise 1999 - 2000 Infinite Ryvius
11 932 Studio Deen 2001 Fruits Basket
11 920 Sunrise 2001 Scryed
11 800 Sunrise 2000 Banner of the Stars
11 712 Bones 2005 - 2006 Eureka Seven
11 521 Gainax / Shaft 2002 - 2003 Mahoromatic S2
11 440 J.C.Staff 2002 - 2003 Read or Die TV
11 265 Sunrise 2005 - 2006 Mai-Otome
11 251 Seven Arcs 2005 Magical Girl Lyrical Nanoha A’s
11 244 Doumu 2007 Minami-ke
11 243 Nomad 2005 - 2006 Rozen Maiden Träumend
11 039 J.C.Staff 2005 Honey & Clover
10 880 A-1 Pictures 2008 Kannagi
10 620 J.C.Staff 2005 - 2006 Shakugan no Shana S1
10 612 J.C.Staff 2008 - 2009 Toradora!
10 315 Brain's Base 2009 Natsume’s Book of Friends S2
10 236 Brain's Base 2008 Natsume’s Book of Friends
10 219 Gansis / Shaft 2005 Pani Poni Dash!
10 049 Artland 2005 - 2006 Mushishi
10 046 Production I.G 2008 Library War

Harjoituksia luetun ymmärtämisessä

Mitä Ken Akamatsu teki aikoinaan.

Linkkasin jo aiemmin tähän Teikoku Databankin tutkimukseen. Sen mukaan animestudioiden voitot olivat vuonna 2009 laskussa jo toista vuotta peräkkäin; vuodesta 2005 alkanut nousu oli vain tilapäinen buumi, jonka keskiössä olivat "moetyyliset sarjat", kuten se niitä kutsuu. Mutta vuoden 2007 jälkeen moesarjoja on tunnetusti tullut vähemmän ja vähemmän joka vuosi, ja se kupla on puhjennut - nykyään animen tuottaminen on entistä vaikeampaa "laittoman striimaamisen, vähentyneiden TV-slottien ja kutistuvan DVD-myynnin" johdosta.

Mangaka Ken Akamatsu kommentoi tutkimusta blogissaan (yksittäiseen postaukseen linkkaaminen ei onnistu, mutta postaus on tämä) seuraavasti:

Certainly, the moe boom is finished, and from last year on I think we’re seeing the following phenomena:

1. Male protagonists are absent Many anime are now nothing but girls, and the role of the “male character being excited by female characters for viewers to empathise with” has disappeared.

2. Male buying power has reduced Now women buyers of both anime and manga are predominant. Oricon comic rankings show most of the top titles are women-oriented.

3. Male viewers can now empathise with female characters The number of male fans who simply don’t view female characters as objects of sexual desire at all is increasing, even in titles like “K-ON!”. No more are they just thinking “I want to be part of that circle,” now they are getting into the characters themselves.

A friend of mine was saying “this will be the year of yuri!” thanks to number 3, but unfortunately I get the feeling the popularity of yuri is not quite that great…

(Käännös Sankakun.)

Joku voisi tähän sanoa, että kenties haaremit ovat tosiaan menneet muodista, mutta onhan moesarjojahan silti nykyään aivan helkkaristi. Tähän väliin ensimmäinen luetunymmärtämisharjoitus: mikä on moesarja?

Mikura Suzuki, vasemmalla Mezzo Fortesta (1998) ja oikealla Mezzo Danger Service Agencysta (2003). Molemmat hahmodesignit on tehnyt sama mies, Yasuomi Umetsu.

Moe ei ensinnäkään ole hahmosuunnittelutyyli. 2000-luvulla "pehmeät hahmodesignit" (kuten Sdshamshel niitä kutsui) ovat tulleet muotiin, kuten ylläolevasta esimerkistä näkee. Mutta ne eivät kuitenkaan ole moesarjoille eksklusiivinen ominaisuus; pehmeämuotoisia, pyöreäkasvoisia, isosilmäisiä ja pastellivärisiä hahmoja käyttäen on kuluneen kymmenen vuoden aikana kerrottu niin Higurashin kaltaisia jännityssarjoja, To-Love-Run kaltaisia haaremisarjoja kuin Spice & Wolfin kaltaisia roadtrip-sarjojakin.

Näin ollen Strike Witches ei ole moesarja yhtään sen enempää kuin Highschool of the Deadkään; ne ovat molemmat fanservicesarjoja. Ne vain ottavat hyvin erilaisen asenteen ja lähestymistavan siihen, millä tavoin katsojille on paras tarjoilla paljasta pintaa ja alusvaatteita - ja minkälaiset hahmodesignit niitä esittelevillä tytöillä tulee olla. Joskus tuntuu siltä, että "moesarjalle" on käynyt terminä ihan samalla tavalla kuin tsunderellekin: sitä käytetään kattoterminä jota heitellään ympäriinsä aina kun halutaan niputtaa yhteen läjä otakuyleisölle suunnattuja ja pehmeitä hahmodesignejä käyttäviä sarjoja, joista termin heittelijä ei pidä.

Jos halutaan määritellä "moesarja", niin käytettiinpä sitten modernia tai perinteistä määrittelyä kyseessä on joka tapauksessa oltava sarja, joka pyrkii jollain tavalla herättämään katsojassaan moen tunteita hahmojaan kohtaan (muistutus: erektio ei ole tunne).

Esimerkkejä tällaisista kyyneltenlypsysarjoista ovat sellaiset modernit draamaklassikot kuin Kimi ga Nozomu Eien, Ef, Kanon ja Clannad; mikä tahansa slice-of-life -sarja jossa valikoima söpösti hahmodesignattuja tyttöjä syö kakkuja kaiket päivät ei kelpaa. Saati sitten selkeästi johonkin muuhun genreen kuuluva teos, jossa nyt vaan sattuu olemaan lolihtavia ja isosilmäisiä hahmodesignejä.

Dance in the Vampire Bund, BakaTest, Kiss×Sis ja Kyooran Kazoku Nikki - lolivampyyrejä, kouluhuumoria, insestisiskoja ja skitsohuumoria. Osa lolia, osa bishoujoa - mutta ei moea.

Esimerkiksi nyt syksyllä alkavista sarjoista ehkä kaksi tai kolme näyttäisi olevan moesarjoja - loput ovat tyttöjen bishisarjoja, poikien fanservicesarjoja, SHAFT-artfagotteilua, tsundereromansseja, shounensarjoja, robottisarjoja, shounenrobottisarjoja ja mitä lie. Ero muutaman vuoden takaiseen tarjontaan on huimaava. Veikkaan, että ihmisillä on vain tapana aina liioitella sen määrää mistä eivät pidä - kenties siksi, että kun jostain ei pidä ei osaa tehdä eroa yhden moehahmodesigntyyliä käyttävän sarjan ja toisen sellaisen välille.

Mutta entäpä sitten animestudioiden vähenevät tuotot - onko nyt moe nyt lopultakin tappanut animen? Gainaxin Hiroyuki Yamaga tuumi ANN:n haastattelussa, että animetuotantojen vähentynyt määrä on osittain sen oma vika:

Right now, I'm looking at Fanime and I see more and more fans. So personally, I think the fandom isn't going downhill, but definitely since ten years ago there's been a decrease in titles and a lot of companies have gone bankrupt. But that's because ten years ago we were making too many, and because of the overload, fans got bored. And when fans get bored they won't buy stuff, and companies go down. But I think in five years it will have normalized. I think animation companies will be thinking more about quality than quantity, and anime will be on the rise again.

Moesta hän puolestaan kommentoi, että sitä on vaikea tehdä hyvin niin että se menestyisi: ja tämänhän me vähenevästä moesarjojen määrästä näemmekin. Ainoa rutosti myyvä sarja on K-ON, loput räpiköivät alempana miten taitavat. Mikäli moen välttämättä haluaa laskea hahmodesigntyyliksi eikä sarjan genreksi lisääntyy räpiköijien määrä entisestään.

Jessus kun on kirkas päivä. Eikö vieläkään tee mieli ostaa DVD:itä?

Itse olen hieman skeptinen siitä, tuleeko Yamagan ennustama myynnin nousu kuitenkaan koskaan tapahtumaan. Moe ei "tappanut" animea; se vain tekohengitti jo valmiiksi tyhjää potkaisemassa olevaa teollisuudenhaaraa, DVD- ja Blu-Ray-myyntiä. Nyt kun sekin oljenkorsi on lopulta käytetty joutuu animeteollisuus lopultakin hyväksymään tosiseikat ja ryhtymään vaihtoehtoisten ansaintamallien (lue: digitaalisten levitystapojen) etsintään.

Jos Akamatsun sanoja lukee ottaen huomioon sen mitä hän todennäköisesti itse niillä tarkoittaa on hän kovastikin nykyisen kehityksen kannalla. "Moesarja" ja "haaremisarja" tuntuvat usein olevan vain kaksi eri lähestymistapaa samaan konseptiin: konseptiin, jossa miespuolista päähenkilö piirittää armeijallinen waifuehdokkaita.

Kun ketään kiinnostamattoman tylsän nynnypojan jättää yhtälöstä kokonaan pois haaremi muuttuu slice-of-lifeksi, ja saadaan sarjoja jotka uppoavat niin mies- kuin naispuoliseenkin yleisöön - toisin sanoen niitä tarinoita söpöistä tytöistä syömässä kakkuja. Tai käymässä koulua. Tai piirtelemässä. Tai jotain.

Moea se ei kuitenkaan välttämättä ole - vain slice-of-lifea. Moe on ulkopuolinen, omistuksenhaluinen tunne - kyse ei ole samaistumisesta, vaan suojelijana olemisesta. Ja kuten Akamatsu totesi sellaiset sarjat eivät ole enää muodissa. (Toki ihmiset ovat yksilöitä, joten se mikä ei toiselle ole moesarja voi toiselle sitä ollakin.)

ANN:n Akamatsun kommentteja koskevan uutisen kommenttiketjussa pidetään hieman jännästi Akamatsua katkerana kun tämän haaremisarjat eivät enää myy, ja yrittävän vain työntää päätään pensaaseen tulossa olevan yuritrendin edessä. (Vaikka itse asiassa Erica Friedman kirjoitti juuri Akamatsun kanssa hyvin samansuuntaisia ennusteita: yurin nousu tulee todennäköisesti tapahtumaan hiljalleen, välillä nousten ja välillä laskien.)

Toinen luetunymmärtämisharjoitus tuleekin tässä: tekeekö Ken Akamatsu haaremisarjoja?

Juu, tekihän se sen Love Hinan tosiaan joskus silloin vajaat kymmenkunta vuotta sitten - mutta sen jälkeen se onkin tehnyt vähän jotain muuta. Oletan keskustelun ennen Negiman aloittamista menneen about näin:

Akamatsu: "Nää haaremihommat alkaa olla passé. Nyt on 2000-luku! Seuraavaksi teen tappelumangan, niin kuin tää Oda-heppu Jumpissa." Toimittaja: "Etkä muuten tee! Teet uuden haaremisarjan, ja tyttöjä pitää olla ainakin TUPLASTI enemmän." Akamatsu: "Pffft... No tässä olis tämmönen konsepti, kelpaako?" Toimittaja: "Loistava! Ja päähenkilökin on vielä nuorempi ja nynnerömpi kuin edellinen. Tällä mennään." Akamatsu: "Hehehe... Odotahan vain..."

Mitä Ken Akamatsu tekee nykyään.

Akamatsu on muutenkin yksi fiksuimpia kommentoijia koko anime- ja mangateollisuudessa. Jo 2008 hän ennusti OAD-formaatin nousun, ja siitä lähtien olenkin saanut naputella uutisia OAD-animeista harva se viikko.

S.t.a.r.S

Siitä on kauan kun Gainax onnistui viimeksi tuottamaan niin ison hitin kuin Gurren Lagann. Joten ei sinällään ole ihmekään, että musiikkivideoiden sarjan ja kahden elokuvan jälkeen siellä haluttaisiin tehdä vielä jotain muutakin.

Tengen Toppa Gurren Lagann: Kirameki Yoko Box ~ Pieces of sweet stars~, Yokon idolisingle, julkaistiin viime keskiviikkona. Siitä julkaistiin tietysti myös musiikkivideo-DVD:llinen versio, jonka mukana tulee myös 132-sivuinen taidekirja ja seiyuu Marina Inouen haastattelu. Markkinointi on ollut luonnollisesti Yokon parhaisiin avuihin keskittyvää; koko musiikkivideoprojektihan kuulemma lähti käyntiin lähinnä siitä että tyypit halusivat piirtää lisää tyttöjä. Mikäs siinä.

Niin, ja onhan se biisikin toki ihan kiva.

Mutta miksi Dekabutsu eikä Space Dai-Gun ohjaa Cathedral Terraa?

Noh, Gurren Lagann Music Clip Project on ollut päätäraavituttava kokemus pachinkohäröilyineen ja nice boat -pilvineen - melkoinen pettymys, kokonaisuutena ajatellen. Onneksi kahdeksas ja viimeinen video, You Yoshinarin ohjaama ja All You Bastards, Get Fired Up!:iin animoitu sellainen, ei sentään petä odotuksia.

Saamme lopultakin kuulla Lord Genomen koko tarinan, alkaen siitä kun Antispiraalit tuhosivat hänen kansansa ja hän itse rakensi ensimmäiset gunmeninsa pudonneen Antispiraalien sotakoneen pohjalta. (...Vissiin.) Hänestä tuli Cathedral Terran kannella seilaava spiraalisoturi samaan tapaan kuin Simonista tuhat vuotta hänen jälkeensä, mutta toisin kuin Simonilla hänellä ei ollut Kaminan muistoa herättämässä häntä Vaihtoehtotodellisyyslabyrintistä - ja Antispiraali sai hänet uskomaan Spiraalinemesiksen väistämättömyyteen ja ylipuhuttua hänet pettämään muut spiraalit ja kääntymään tovereitaan vastaan.

Hän palasi kotiinsa, loi spiraalienergiattomien turri-ihmisten armeijan ja alisti ihmiset asumaan maan alla, jotta Antispiraalien Cathedral Terrasta muokkaama Ihmistuhojärjestelmä ei käynnistyisi. Vuosisatojen myötä hänen mielensä seniiliytyi vaikka hänen vartalonsa pysyikin ennallaan, ja hän alkoi nimittää itseään Spiraalikuninkaaksi. Bootamainen pikku-Gaume on kiva yksityiskohta.

Tämän pätkän kanonisuus tosin on kyseenalainen - jaksossa 26 Lord Genomehan sanoo tapaavansa Antispiraalin ensimmäistä kertaa. Mutta no jaa, Gainax nyt on Gainax mitä retconiin tulee.

Muokkaus: Niin no joo, Space Dai-Gun taidettiin rakentaa vasta myöhemmin. Ja nehän ovat vissiin suunnilleen samaa kokoluokkaa Dekabutsun kanssa.

Gurren Lagann 3: pinnan alla

Osa 1, osa 2 (Sarjan historiaan liittyen - ANN julkaisi hiljan artikkelin aiheesta. Kiinnostavaa luettavaa suppeahkosta "Gainaxin omien teosten vaikutus Gurren Laganniin" -näkökulmasta huolimatta.)

40 prosenttia

Gurren Lagannista ei tietenkään voi puhua ilman sen ulkoasua, jossa erottuu selkeänä Imaishin hyperkineettinen, perspektiivejä liioitteleva tyyli. Se on kuitenkin myös mieltäylentävän monipuolinen ja hyödyntää Gainaxin kantapään kautta kehittyneitä taitoja vaihtoehtoiseen animaatiotyöskentelyyn. Mitä enemmän spiraalivoimaa kohtauksessa kuohuu, sitä karkeammaksi sen viivatyöskentely muuttuu. Simonin velloessa irvihampaisen surun kourissa värit ovat pestyn näköisiä, lähes pelkkiä harmaan sävyjä. Eyecatcheiksi Imaishi on piirtänyt Dead Leaves -tyylisiä kulmikkaita, kovavarjoisia pin-upeja. Hyytävä Antispiraali on pelkkä välkkyvin valkoisin viivoin animoitu musta siluetti tiilitekstuurilla.

Laadultaan sarja on normaalia TV-animaatiota, mutta naurettavan korkeabudjettista sellaista. Toiminnaltaan väljemmissä kohtauksissa saattaa näkyä koomisten tyylinvaihdosten kuoriin piilotettua liu'utusanimaatiota, niin kaukaa kuvattuja dialogikohtaksia etteivät suun liikkeet näy, liikkumattomia väkijoukkoja ja muuta mutkien oikomista, mutta toimintakohtauksiin on panostettu rutosti. Sarjan molempia huippukohtauksia – jaksoja 15 ja 27 – varten laitettiin syrjään ylimääräinen siivu budjetista; tuotantoblogin mukaan edellisessä oli yli 22 000 avainfreimiä (kaksi kertaa enemmän kuin puolen tunnin TV-jaksoissa yleensä), ja luotettavaksi tiedetyn (=juonisynopsiksia postanneen) 2ch-sisäpiiriläisen mukaan 40 % sarjan budjetista käytettiin viimeiseen viiteen jaksoon. Fanime 2007:n Gainax-paneelissa toimitusjohtaja Yamaga kertoi sarjasta suunnitellun alun perin vuoden pituista, mutta että studio oli päätynyt 27 jakson pituuteen sen laadun säilyttämiseksi.

Gurren-danin muotimaku on häpeilemättömän mauton. Ja jotkut muka yrittävät ottaa tämän sarjan tosissaan...

Lopputeksteissä ei siis vilku hangulia, ja taidokas ohjaus pitää huolen siitä etteivät säästökohtaukset kasaudu niin että ne kiinnittäisivät katsojan huomion. Studion legendaarisen huono aikataulunhallinta alkaa nostaa päätään vasta parissa viimeisessä jaksossa, mutta ei silloinkaan niin pahasti että sen takia olisi jouduttu tekemään käsikirjoituksellisia tai toiminnallisia kompromissejä. Seiyuut hoitavat runsaasti karjumista sisältävän työnsä esimerkillisesti, ja Taku Iwasakin käsialaa oleva soundtrack on mielenkiintoinen ja tarttuva, pitkälti R&B-pohjainen sekoitus poppia, perusorkesteria, rokkia, simppeliä saksofonijammailua ja oopperaräppiä. Lopputuloksena on jotain, josta on syytäkin olla ylpeä.

"Aniki! Se on ihan liian iso!"

Koska täydellistä teosta ei ole vielä tehty ei tämäkään sarja tietenkään ole virheetön (enkä nyt tarkoita “suoraviivainen juoni, ennalta-arvattava kässäri” -tyylistä manguntaa). Esimerkiksi 14. jakson Dai-Gunzan lävistys tuntui aiempiin vastaaviin verrattuna heikosti toteutetulta kohtaukselta (pitkälti taustamusiikin vääränlaisen käytön takia), eikä kukaan voi kiistää sitä etteivätkö jakson 24 sivuhahmonteurastustalkoot tuntuneet päälleliimatulta kyyneltenherutukselta. Myönnettäköön, että käytännössä kokonaan aavikolle sijoittuvaan sarjan ensimmäiseen puoliskoon on pitänyt saada tungettua niin kylpylä- kuin rantajaksotkin. Ja hyvä on, Yokolla ei ole päällään juuri mitään – mutta eipä ole Kaminalla, Simonilla ja Viralillakaan useampaan otteeseen. (Tarvitseeko sanoa “vankilaraiskaus?") Ja vaikka Simon punastuukin nähdessään Nian pantsut hänen noustessaan kapselistaan ensimmäisen kerran ei niitä näytetä katsojalle – Imaishi tietää kyllä, milloin jokin sopii kohtauksen tunnelmaan ja milloin ei. Paikoin hän jopa irvailee sille, kuten 12. jakson kohtauksessa jossa Yoko paheksuu Kittanin siskojen “paljastavia uimapukuja.”

Muistatko kaikkien näiden tyyppien nimet? Älä huoli, ei muista kukaan muukaan.

Sarjassa on runsaasti sivuhahmoja, joita ei välttämättä esitellä läheskään heti heidän mukaantulonsa jälkeen ja joista osa pääsee kunnolla valokeilaan vasta varsin lopussa – eikä osa silloinkaan, ennen kuin heitä aletaan pistää kunnolla poikki ja pinoon. Hahmokaartia ei siis voi väittää erityisen ehjäksi, ja se onkin sarjan suurin konkreettinen puute. Päähenkilöt ovat kuitenkin kunnolla lihotettuja ja heidän hahmonkehityksensä vahvaa, ja se istuu juonenkulkuun niin luontevasti että kaikkia nyansseja ei välttämättä kunnolla huomaakaan ennen kuin toisella katsomiskerralla. Edes Yoko ei jää pelkäksi perusgainaxmaiseksi povibimboksi, vaan hänen hahmoonsa saadaan rakennettua niin tunnetta kuin särmääkin.

Sarjan päähenkilönä Simon saa eniten huomiota, ja hänen kehittymisensä vinkuvasta Shinjistä anikinsa ylpeäksi tekeväksi Garlockiksi on yhtä luonnollista kuin Rossiun valtiolliset angstauksetkin. Sarjan hahmoista mielenkiintoisin on kuitenkin Viral: aluksi antagonistin rooliin asetetusta karvakauluksisesta haimiehestä kuoriutuu sarjan edetessä katsojalta ymmärrystä saava antisankari, jonka ego kokee kovan kolauksen kun hän lopulta tajuaa menettäneensä ainoan vertaisekseen osoittautuneen vihollisensa ja olleensa useamman jakson ajan helisemässä naista ja lasta vastaan. Tarinan jälkimmäisen puoliskon aikana hän astuu lopulta liittolaisen saappaisiin, ja Simon tekee hänestä Gurrenin pilotin hänen spiraalivoimarajoitteisuudestaan (turrit kun eivät voi lisääntyä) huolimatta: hänestä löytyy lievän traagisuuden lisäksi sitä hansolomaista karskiutta, jota päähenkilöt eivät ole kykeneväisiä kantamaan.

Kukaan pahiksista ei ole loppujen lopuksi paha vain siksi että tarina niin vaatii (á la Rowling); heillä kaikilla on omat syynsä ja motiivinsa, ja he vain tekevät kuten parhaaksi näkevät. Konflikteissa on kyse vain harvinaisen perustavanlaatuisista mielipide-eroista.

Naishahmot taas näyttelevät sarjassa hyvin pientä roolia, mutta se ei tarkoita etteikö naispuolisillekin katsojilla löytyisi tarttumapintaa – jos toiminta ei kiinnosta sarja tarjoaa runsaasti hahmojen päänsisäistä elämää, melodraamaa ja suuria tunteita. Ja tietysti tuota kaikkien kunnon fandomien polttoainetta, yaoi-aimaita. Sarja on verraten tasapuolinen niin fanservicen kohdeyleisöjen kuin toiminnan ja draaman vuorottelunkin suhteen verraten tasapainoinen, ja kaikki osaset pelaavat yhteen kuin hyvin öljytyssä koneessa: siinä missä vaikkapa Escaflownessa yhdenvertaiset romanssi- ja toimintaosuudet olivat jatkuvasti toistensa tiellä on Gurren Lagann rehellisesti toimintasarja, jossa nyt vain sattuu olemaan romanssielementtejä.

Ylipäätään Gurren Lagann lienee saavuttanut valtavan suosionsa siksi, että se on eittämättä ehjä kokonaisuus kaikilta suunnilta katsottuna; se tarjoaa jotakin laadukasta halusi katsoja siltä sitten cooleja mechadesignejä, näyttäviä tappeluja, mielenkiintoisia hahmoja tai paljasta pintaa. Sen vähät puutteet eivät ole mitenkään mittavia, ja paljon mecha-animea katsoneena huomaa välittömästi sen tekevän käytännössä kaiken yrittämänsä huomattavasti paremmin kuin suurin osa kaltaisistaan – ja samalla verraten sukupuolineutraalisti.

Syöksikö Simonin angstikierteeseen kriittisen taistelun aattona se, että Yoko suuteli Kaminaa – vai se, että Kamina suuteli Yokoa?

”Muri o tooshite, doori wo kettobasu!”

Laadusta puhuttaessa on toki olemassa vielä perustavampiakin seikkoja, joista mielipiteitä voidaan vääntää suuntaan ja toiseen. Aikasiirtymä erottaa sarjan kahteen selvästi toisistaan erottuvaan juonikaareen, jotka molemmat jakautuvat vielä kahteen erilliseen osaan. Nämä neljä osaa erottaa helpoiten siitä, kenen repliikkiä käytetään jakson nimenä, ja ne vastaavat teemoiltaan löyhästi mechasarjojen neljää aikakautta.

Jaksot 1-8 (Kamina) ovat ”super robot” -kausi, 70-luku, jolloin Go Nagain robottisarjat Getter Robo ja Mazinger Z sementoivat genren perustan nykyiselleen: mechat olivat ensimmäistä kertaa sisältäpäin ohjattuja, kulmikkaita, ainutlaatuisia ja ihmeellisiä, eikä fysiikka paljon päätä pakottanut. Jaksot 9-15 (Nia) vastaavat ”real robot” -kautta, 80-lukua, jolloin Gundameja ja Gunbustereja lenteli ympäriinsä laumoittain ja sarjojen pääpaino siirtyi draamaan ja ihmisiin konepukujen sisällä.

Kertausjakson jälkeiset jaksot 17-22 (Rossiu) ovat 90-luvun jälkipuolisko ja 2000-luvun alku, Evangelionin ja sen jäljittelijöiden aikakausi, jolloin politiikka ja salaliittokähmintä varastivat toiminnalta enimmän ruutuajan, aseistus muuttui peitsistä ja ohjuksista miekkoihin ja konetuliaseisiin ja kantavana teemana oli hyökkäämisen sijaan puolustautuminen tuntemattomia ja outoja vihollisia vastaan. Jaksot 23-27 (Simon) taas kuvaavat GaoGaiGarin ja Mazinkaiserin tähdittämää 2000-lukua, jolloin osa mechagenrestä karisti lopulta Evangelionin angstin harteiltaan ja palasi kieli poskessa 70-luvulle, jolloin mechat olivat taas ainutlaatuisia ja järjettömän isoja.

Mutta koska kyseessä on Gainax vetää Gurren Lagann tämän kaiken vieläkin pitemmälle; galaksinkokoista mechaa suurempaa jouduttaneen odottamaan jonkin aikaa. Se lienee sitä postmodernismia.

Jakso 15: toivo vastaan epätoivo. EVA-01 ja Getter Robo tappelivat; aluksi EVA näytti voittavan, mutta lopulta superrobotit perivät maan. Kuinka allegoriseksi taistelukohtaus voi mennä?

Ja kuten niin usein ennenkin tämä kaksijakoisuus toimii myös sarjaa itseään vastaan: kyseessä ei ole mikään “L kuoli ja asetelma muuttui” -tyylinen genren entiselleen jättävä muutos, vaan ihan konkreettisesti useampi eri genre saman sarjan sisällä. On totta että tyylilajinvaihdokset ovat Gurren Lagannissa äärettömän paljon hallitumpia kuin missään muussa Gainaxin sarjassa, ja että ne ovat kaikki perusteltuja yhtenäisen ja huolellisesti suunnitellun juonen puitteissa – mutta jos katsoja lähtee katsomaan sarjaa odottaen saavansa 27 jakson sitä samaa logiikkaauhmaavaa ja miehekästä mechamättöä jota sen alkupuolisko on hän ei tule saamaan mitä haluaa. On jokaisen omasta mausta kiinni, mitä viihteeltään haluaa ja kuinka paljon muutosta siltä sulattaa – niitäkin löytyy, joiden mielestä Evangelion-osio on koko sarjan lupaavinta antia.

(Tosin voisin ehkä väittää, että siinä vaiheessa kun lopputaistoa kritisoi “tieteellisesti epätarkaksi” vika on kenties jo katsojan puolella - kyse on sentään sarjasta, jossa aurinkolaseja ilmestyy tyhjästä ilmasta.)

Joidenkin mielestä Gurren Lagann kelpaa ehdolle vuosikymmenen parhaaksi animesarjaksi, joidenkin mielestä ei. Jotkut käyttävät perusteena jälkimmäiselle sitä, että niin hyvä kuin sarja onkin se on kuitenkin “vain shounensarja”, jossa “ei ole mitään sisältöä GARiutensa takana” – olivathan katsojat nyt TV-rippien yläkulmassa näkyvän kellonajan myötä tällä kertaa tietoisempia kuin koskaan siitä, että katsoivat lasten sunnuntaiaamupiirrettyä. Samaa argumenttia voisi tietysti laajentaa ja sanoa kyseessä olevan “vain animea” tai “vain TV-sarja” – ennen omenoiden ja appelsiinien vertailun aloittamista kannattaa katsoa peiliin.

Mitä kirjoitinkaan viime numeron Haruhi-jutussa animesarjojen suosion synnyttäjistä? Että ne voivat tähdätä joko katsojansa ylä- tai alapäähän. Tällä mittarilla arvioituna Gurren-Lagann iskee niin alas, ettei se tunnu jättävän rationaaliselle ajattelulle vastaansanomisen mahdollisuutta; sen tiedetään voittaneen puolelleen jopa paatuneita mechanvihaajia. Se vain yksinkertaisesti onnistuu näppäilemään katsojiensa primaaleja GAR-sielunkieliä niin tehokkaasti, että yritykset ajatella “plääh, isot robotithan siinä vain mättävät toisiaan turpaan niin kuin aina ennenkin” eivät pääse pintautumaan lainkaan, ja kulmikkaat aurinkolasit naamalleen iskeneen katsojan suusta pääsee vain sekopäistä ja estottoman innostunutta mokellusta “eeppisyydestä” ja “miehekkyydestä”. Tämä kieliposkisuudestaan huolimatta itsensä vakavasti ottava sarja on kaikilla asteikoilla onnistuneimpia ja toimivimpia sarjoja, joita Gainax – hitto, koko animeteollisuus – on viime vuosina tuottanut. Ja sellaisena myös Imaishin toistaiseksi paras teos; kaikki kunnia hänelle.

Viimeinen kohtaus. Maahan isketty, työnsä tehnyt miekka ja sen kahvaan sitaistu hulmuava viitta auringonlaskun valaisemina. Viereisellä kukkulalla oleva tyhjä mutta kukitettu hauta. Taivasta kohti kohoavia valojuovia uusien sankarien lentäessä kohti uusia seikkailuja.

Miehisiä kyyneliä.

Gurren Lagann 2: juoni

Osa 1 “Aniki on kuollut. Hän ei ole enää täällä. Mutta minun selässäni, minun sydämessäni, hän elää edelleen!”

Myönnän hätkähtäneeni. Mieleeni palasivat kaikki mahdolliset mentorien kuolemat Gandalfista Ben Kenobiin - ja sitten tapa, jolla ensimmäinen jakso oli alkanut. Mieleeni alkoi hiipiä kuin varkain ajatus “saattaisiko Gainax tällä kertaa jopa tietää mitä se oli tekemässä?” Vasta tässä vaiheessa tajusin katsoa krediittilistaa tarkemmin ja huomasin, että pääkirjoittajan pallilla istuvaa Kazuki Nakashimaa tituleerattiin näytelmäkirjoittajaksi. Hetken googlauksen jälkeen sain selville, että siinä missä moni muu käsikirjoittaja on nykyään alentunut tekemään spesifejä sarjoja vähemmistöyleisöille on Nakashiman ylpeä tavoite edelleen tehdä viihdettä massoille – jotain, johon kaikki voisivat samaistua.

Jatkossa seurasin sarjaa entistä kiinnostuneempana. Mielipiteitä polarisoivasta vaikutuksestaan huolimatta kyseessä oli niin huolella rakennettu juonielementti, että aloin epäillä omia epäilyjäni. Voisiko olla, että Gainax oli lopultakin palannut entisille raiteilleen – löytänyt lopultakin tuon tasapainon viihdyttävyyden ja laadun välillä, joka sille tuntuu olevan niin kovin vaikea ylläpitää?

Gurren-Lagann ja muut gunmenit toimivat päättäväisyydellä ja sisulla samaan tapaan kuin Getter Robo aikoinaan getter-säteillään.

Sarja eteni ja sai uuden OP-animaation, ja loputkin epäilykset hälvenivät. Aluksi pohjattomaan murheen alhoon vajonnut Simon muuttui pussisilmäiseksi ja lysyhartiaiseksi kaamioksi, joka yritti täyttää Kaminan saappaat tyhmänrohkeudella ja ryntäämällä taisteluun yksin ja hampaat irvessä. Vasta kun turrien johtajan Spiraalikuninkaan hylkäämä tytär Nia muistutti häntä jaksossa 11 Kaminan viimeisen opetuksesta (“Usko itseesi – älä minuun joka uskoo sinuun, äläkä itseesi joka uskoo minuun. Usko itseesi ja vain itseesi.”) hän lakkasi yrittämästä tulla Kaminan kaltaiseksi ja alkoi olla sen sijaan itsensä - ja onnistui siinä mitä yritti. (Kohtauksessa, joka oli niin miehekäs että liikutti furryjakin.)

Spiraalikuninkaan neljästä DNA-nukleiiniemästen mukaan nimetystä kenraalista ensimmäisen voitettuaan ja lentotukialuksen kokoisen Dai-Gunzan -gunmenin vallattuaan Dai-Gurren-dan jatkoi Kittanin johtamana matkaansa kohti Spiraalikuninkaan kaupunkia Tepperiniä, ja hiljalleen myös motiivit turri-ihmisten sorron takana alkoivat valottua. Sarja jatkoi samalla linjalle nostaen panoksiaan tasaisella tahdilla, ja voitettuaan loput kolme kenraalia maalla, merellä ja ilmassa Dai-Gurren-dan lopulta kohtasi ja päihitti voittamattomalta tuntuvan Spiraalikuninkaan ja Tepperinin, joka paljastui kaupunginkokoiseksi, vuorimaiseksi gunmeniksi.

Normaalille shounensarjalle tämä olisi riittänyt koko juoneksi, mutta Gurren Laganille tämä on vain tarinan ensimmäinen puolisko.


Älä tee väkisin, ota isompi vasara

Siirrytään seitsemän vuoden päähän, jolloin ihmiset ovat muuttaneet maan päälle Kamina Cityyn, vallankumouksen aikaisista tapahtumista on tullut moderneja legendoja ja TV:ssä näytetään Kaminan ja Simonin seikkailuihin perustuvaa animea ehdan 60-lukulaisella OP-biisillä. Simonin kasvettua angstaajasta valtiollisten paperitöiden ja kosinta-aikeiden parissa painivaksi nuorukaiseksi joka olisi paremmin kotonaan ganmenin puikoissa oli mutruotsan rooli jäänyt Rossiun harteille. Köyhyydessä kasvaneen murehtijan muodonmuutos byrokraattiseksi ja nuoleskelijoiden ympäröimäksi fasistikansleriksi joka auttaa ihmisiä muuttamaan maan päälle vaikka vasten tahtoaankin ja juonii Simonin selän takana omiaan on looginen ja toimii; hänestä tulee yhdellä iskulla hahmoista se jossa on eniten järkeä se jossa on sitä vähiten.

Spiraalikuninkaan lopulliset motiivit suojella ihmiskuntaa pakottamalla se elämään maan alla paljastuivat lopulta, ja eteen tuli jälleen radikaaleja roolinvaihdoksia – mutta koska tämä ei ollut Princess Tutu, oli uusi vihollinen jotain aivan muuta. Jaksojen 17-21 muodostaman vähätoimintaisemman väliosuuden jälkeen sarja palasi takaisin alkunsa hillittömän toiminnantäyteiseen machoiluun, vaikkakin itsensä negatiiviksi kääntyneenä: siinä missä alussa juoni oli vakava ja huumori irtosi hahmoista ovat hahmot jälkipuoliskolla vakavoituneet, mutta juoni niin typerä – tai ehkä enemmänkin “realismin rajoista tietoisesti piittaamaton” – että se naurattaa. Molemmat kokoonpanot toimivat, vaikka jälkimmäinen eteneekin juoneltaan huomattavasti hidastempoisemmin.

Loppuaan kohden sarja veti eksponentiaalisella tahdilla lisää kierroksia myllyyn; se että mechat kasvoivat niin isoiksi että niitä ohjastamaan tarvittiin toisia mechoja ei riitä alkuunkaan, vaan juuri kun pahaa-aavistamaton katsoja ehtii luulla nähneensä kaiken esiin reväistään “That's not a moon... it's a space station” -kohtaus. Sitten onkin jo aika lähteä käymään valtaisaa avaruussotaa kohti tuntematonta pienen kuun kokoisella Arcadia-replikalla (josta ennen pitkää saadaan siitäkin mechanmuotoinen), tykinlaukaukset ja nyrkiniskut lävistävät aika-avaruusjatkumoita ja robottien nimet sen kun pitenevät – ja kyllä, ihan lopuksi todellakin loikitaan pitkin galakseja ja viskotaan niitä kuin shurikeneja. Ja spiraalivoimatasot paukkuvat.

Lopulta, viimeisessä jaksossa, saapui vahvistus sille että sarja oli kuin olikin alusta alkaen loppuun asti käsikirjoitettu. Sen aloittava repliikki “Ovatko kaikki valot taivaalla vihollisia?” saa vastauksensa viimeisessä kohtauksessa, jossa Simon vastaa omaan kysymykseensä: “Kaikki valot taivaalla ovat tähtiä.” Huolimatta siitä kuinka mahdottomia tai mittaamattomia esteet tielläsi ovatkaan voit silti lävistää ne kaikki ja tavoittaa tähdet – kunhan vain uskot itseesi etkä ikinä, milloinkaan anna periksi, oli tilanne miten epätoivoinen tahansa. Se on shounenviihteen bushido 2000-luvun kuosiin puettuna.

Ristinmuotoiset räjähdykset - kunnianosoituksia vai vittuilua? Ken tietää...

Row! Row! Fight the power!

Ja tunnetta Gurren Lagannista löytyy. Se on loistokas esimerkki siitä miten kliseet eivät haittaa jos ne tekee oikein ja onnistuneesti (ja tässä tapauksessa myös ylitsevuotavammin kuin ennen), eikä Imaishin sarjan parhaita puolia korostava ohjaustyyli haittaa ollenkaan: hän virittäytyy niin matalille taajuuksille, että lähes kommunikoi suoraan katsojan syvimpien tuntojen kanssa.

Tuskin kukaan voi väittää, että kun Antispiraalin “Yrityksenne ovat turhia... Luulitteko olevanne jotenkin erityisiä? Katsokaa kaikkien niiden jäännöksiä jotka ovat epäonnistuneet teitä ennen...” -rantteja on kuunneltu kajahtelemasta tyhjästä avaruudesta useamman jakson ajan ei se ensimmäinen epäuskoinen “Mahdotonta...” -henkäisy olisi uskomattoman tyydyttävän kuuloinen. Sarjan viimeinen neljännes vihollisineen tarjoaa muutenkin fantastista, lähes kubrickmaisen karmivaa vierauden tuntua, ja jakso 26 uniepisodeineen tuntuu kuin irvailulta Hideaki Annon epäonnistumiselle; siinä missä Evangelionin jakson 26 samanlainen haaveosio pisti muusta lopusta irtonaisena esille kuin scifisti Animeconissa on se Gurren Lagannissa olennainen osa juonta ja lopullisen arkkivihollisen esiinastumista – ja kaiken lisäksi hahmonkehityksellisesti ja draamallisesti merkittävä. Sen laadun huomaa selvästi kun sitä vertaa vaikkapa Harry Potterin ja kuoleman varjelusten vastaavaan “viimeiset sanat kuolleen mentorin kanssa” -kohtakseen: Rowlingin kohtaus koostui lähes kokonaan epäselvästä pseudoeksistentiaalisesta jaarittelusta, Nakashiman taas on yksinkertainen ja koskettava selkeine “olet näemmä kasvanut minua pitemmäksi” -metaforineen kaikkineen.

Niaa monet (etenkin naispuoliset...) ovat sanoneet "ärsyttäväksi mary sueksi." Mutta miksiköhän Kamina ei ärsytä näitä valittajia lainkaan, vaikka nämä kaksi hahmoa ovat luonteeltaan hyvin samanlaisia - tynnyrissä kasvaneita, avoimia, välittömiä, rehellisiä ja vailla selkeitä vikoja?

Periksiantamattomuusteemaa tuodaan sarjassa esille jatkuvalla syötöllä, mikä onkin saanut monet syyttämään sitä jankkaavuudesta ja hienovaraisuuden puutteesta. Eikä tämä rajoitu vain päähenkilöihin vaan myös kulloisiinkin antagonisteihin, joista jokainen on tavallaan varoittava esimerkki: Spiraalikuningas oli joutunut sortamaan niitä joita halusi suojella koska ei ollut onnistunut voittamaan Antispiraaleja; Rossiu päätyi uhraamaan yksilöitä yhteisen hyvän vuoksi koska ei omannut munaa tehdä kompromissittömiä päätöksiä; Antispiraalit päätyivät alistamaan koko maailmankaikkeutta sitä suojellakseen, koska eivät Simonin tapaan uskoneet mahdollisuuksiinsa estää sen tuho.

Samaan tapaan sarjaa on syytetty myös ennalta-arvattavuudesta: juoni ei jää tuleen makaamaan ja jokainen status quo rikotaan täysin puun takaa tulevalla dramaattisella käänteellä tai juonipaljastuksella - mutta aivan yhtä varmasti esiin vedetään säännöllisesti aina uusi deus ex machina, ja lopulta hyvikset voittavat aina. Sarja seuraa tropeitaan pilkuntarkasti - miehekkäitä uhrautumisia seuraa aina täpärä voitto, entisistä vihollisista tulee aina uusia liittolaisia, ja aina löytyy uusi, entistä suurempi auktoriteetti uhmattavaksi; kyläpäällikkö, Viral, Neljä suurta, Spiraalikuningas, Antispiraalien ihmistuhojärjestelmä, Antispiraalit itse. Mittakaava kasvaa spiraalimaisesti luolamiestasolta tähtiin: jokaisen uuden uhan takaa paljastuu uusi ja entistä mittavampi, jokainen lävistettävä taivaankansi on entistä massiivisempi, jokainen todennäköisyys on entistä lähempänä nollaa prosenttia, mutta kaikesta selvitään periksiantamattomuudella ja miehisellä sisulla – yhteenotot kasvavat loppujen lopuksi kosmisiin mittoihin vain palatakseen viime hetkellä takaisin käsirysytasolle. “Do the impossible, see the invisible / touch the untouchable, break the unbreakable.”

Toisaalta tämä kaavamaisuus on myös Gurren Lagannin vahvuus – se antaa täsmälleen sen minkä lupaakin, ei yhtään vähempää. Sellaisena se on raikas retrotuulahdus verrattuna sekä mainittuun postevangelionistiseen angstaukseen että enimpään osaan nykyistä mechagenreä, joka näyttäisi Sunrisen Code Geassin ja Gundam 00:n johdolla olevan degeneroitumassa fujoshien bishiviihteeksi.

Gurren Lagann 1: taustat

Tengen Toppa Gurren Lagann on tällä hetkellä Kupolin viikon teos. Tätä aasinsiltana käyttäen voin laittaa tänne tämän esseeni, joka toimitti Otaku 1/2008:n pääarvostelun virkaa. Jaan sen kolmeen osaan, koska netissä kaikilla on aina kiire eikä kukaan jaksa lukea nälkävuoden pituisia kirjoituksia. Kokeilin tätä kirjoittaessani hieman uutta tekniikkaa; kirjoitin sitä nimittäin samanaikaisesti sarjaa katsoessani (tietysti kaikki spoilerit ja muiden arvostelujen juonikuvaukset etukäteen lukien, jotta sain aluksi valmiin runkosuunnitelman). Työ vaati keskimääräistä enemmän viilaamista katsomisen edetessä, mutta olen lopputulokseen varsin tyytyväinen. Oman tyylinsä hiominen on loputtomiin jatkuva prosessi...

Muokkaus: Sattumoisin myös Japan Pop arvosteli sarjan uusimmassa numerossaan. Valittu "minä olen tämän sarjan yläpuolella" -käsittelytapa on eittämättä mielenkiintoinen.

- - - -

Tännepäin, tännepäin, te moenvihaajat! Saavatko söpönhöpsöt tavaramerkkiäännähdykset joka lauseen perässä selkäpiinne karmimaan? Oletteko osallistuneet /a/:ssa luckystarinvihaukseen? Onko enin osa nykyanimesta mielestänne mätää otakumössöä? Onko perinteinen miehekkyys mielestänne animen ainoa oikea arvo? Jos vastaus on kyllä, tietänette todennäköisesti jo kaiken nyt käsittelyssä olevasta sarjasta – mutta lukenette tämän jutun siitä huolimatta, eikös?

Sitähän minäkin.

Minullakin oli omat epäilykseni, kun Tengen Toppa Gurren Lagann julkistettiin kesäkuussa 2006. Gainax? TV-sarja? Mechoja? Isotissinen sinkopimu? Projektin päälle tuntui olevan kirjoitettu “epäonnistuminen” niin monin eri perusteluin, että promojulistetta tuskin edes näkyi sen kaiken alta – vaikka sen ohjaajana olikin Dead Leaves -mies Hiroyuki Imaishi. Koko muu maailmankaikkeus vaikutti olevan samaa mieltä; kukaan ei aluksi edes fansubannut sarjan paria ensimmäistä jaksoa.

Onneksi olin väärässä. Mutta aloitetaanpa alusta. (Spoilerrific!)

1995-2006

Oli vuosi 2006, ja Gainax porskutti komeasti. Sen jälkeen kun studio oli vuosikymmentä aiemmin lakannut tekemästä vakavia ja merkityksellisyyteen pyrkiviä animeteoksia ja oli alkanut keskittyä puputyttöihin, sisäköihin ja oheistuotteisiin (studion juurethan johtavat sen perustaneen kaveriporukan General Products -liikkeeseen, joka käytännöllisesti katsoen loi Japanin nykyisen pienoismalli- ja figuurikulttuurin) rahaa oli virrannut sisään ovista ja ikkunoista. Mitäpä siitä että teokset saivat muiden kuin fanien kynsissä murska-arvosteluja ja olivat tyhmiä kuin saappaat; studion toimitusjohtajan ja sen perustajiin kuuluvan Hiroyuki Yamagan sanoin “Honneamise ja Gunbuster olivat hauskoja, mutta ne eivät tuottaneet rahaa.”

  

Tiedättekö mitä nämä ovat? Rahaa.

Pinnan alla kuitenkin kupli: siinä missä Die Busterin ja FLCL:n kaltaiset OVAt onnistuivat hyvin tuntui studion TV-tuotantojen yllä riippuvan edelleen Neon Genesis Evangelionin (1995) synkkä varjo. Hilpeää Ebichua (1999) lukuunottamatta studion TV-sarjat olivat olleet tyylinvaihdon jälkeen poikkeuksetta mahalaskuja, eikä mukaan mahtunut juuri yhtään hittiä; kunnianhimoinen Kare Kano (1998) oli saanut äärimmäisen nolon lopun kun Hideaki Anno oli tuottajien ja alkuperäismangaka Masami Tsudan kanssa riitaannuttuaan haistattanut projektille pitkät ja jättänyt Kazuya Tsurumakin lopettamaan sarjan leikkopaperianimaationa, ja Magical Shopping Arcade Abenobashi (2002) onnistuttiin pelastamaan samalta kohtalolta vain hädin tuskin. Vuodelle 2005 kaavailtu monimediaprojekti Bushilord taas oli joutunut määrittelemättömäksi ajaksi jäihin sen “maailmasuunnittelijan”, Trinity Blood -kirjailija Sunao Yoshidan kuoleman vuoksi. Anno oli jättämässä uppoavaa laivaansa, ja elokuussa 2006 hän ilmoitti etsivänsä animaattoreita juuri perustamansa Studio Kharan riveihin; uuden studion ensimmäinen projekti Rebuild of Evangelion julkistettiin vain muutamaa kuukautta myöhemmin.

Samaan aikaan Kyoto Animation vei Haruhillaan ja Key-sovituksillaan otakuja kuin pässejä narussa. Maailma oli muuttunut ja otakut sen mukana; uuden vuosituhannen otakuja kiinnosti bongailla sarjoistaan “oikeita kuvauspaikkoja”, ei viittauksia 80-luvun scifilastensarjoihin. Gainaxilla ei kuitenkaan haluttu lähteä mukaan moehömpötyksiin, koska se ei ollut heidän juttunsa; he olivat ensimmäisen sukupolven otakuja, jotka parveilivat teineinä scificoneissa ja katsoivat kieli pitkällä räjähteleviä avaruusaluksia ja jättirobotteja. Heidän yritettyään tehdä moea tuloksena oli ollut Mahoromaticin (2001) kaltainen nipinnapin siedettävä meidovihannes, ja kun he olivat yrittäneet parodioida sitä oli syntynyt This Ugly Yet Beautiful World (2004), joka olikin sitten sitä itseään.

Evangelionin oli ollut tarkoitus rikkoa shounensarjojen kliseet ja sysätä koko genre uusille urille, mutta lopputulos oli ollut kammottava mutantti: näin jälkeenpäin katsoen näyttää siltä, että kaikkien sen jälkeen tehtyjen mechasarjojen (aina vuonna 2005 tehtyyn Genesis of Aquarioniin asti) oli ollut pakko sisältää angstausta ja psykologista höpötystä. Tämän korjaamiseksi tarvittiin jotain, joka muodostaisi Evangelionin antiteesin: jotain niin eeppistä, että Gainax voisi lopultakin karistaa Evangelionin valuttaman karman harteiltaan. Moekokeilujen jälkeen gainaxlaiset päättivät lähteä täysin päinvastaiseen suuntaan ja tarttua siihen ainoaan nykypäivän otakutrendiin, joka oli heille tuttu – he kaivoivat kaapista Imaishin Abenobashin mechajakson tuotannon aikoihin keksimän sarjaidean ja päättivät, että heidän uudesta sarjastaan tulisi miehekäs.

Tämän kohtauksen ja jakson 23 välillä Gainaxin suunnitelmat hieman muuttuivat, niin Simonin vaatteiden kuin Bootankin suhteen. Yamagan mukaan sarjasta suunniteltiin aluksi huomattavasti kevyempää ja löyhempijuonista kuin mitä siitä loppujen lopuksi tuli, ja siinä oli tarkoitus olla enemmän nelos- ja kutosjaksojen kaltaisia irrallisia jaksoja. Sarjan edetessä tekijät kuitenkin tajusivat, että vakavoituminen olisi parempi suunta; hyvä niin.

Niin miehekäs, että sen aloituskohtauskin olisi Captain Harlock -viittaus. (Jota voitaisiin lisäksi käyttää todisteena sille, että sarjan puolivälin aikasiirtymä oli alkujaankin suunniteltu eikä jälleen yhden käsikirjoittajien lopputilin seurausta.) Niin miehekäs, että sen miespuolisen sivupäähenkilön unelma olisi “lävistää taivaat” kuten pääantagonisti Raoun kaikkien shounenäijäilyjen isoisässä, Fist of the North Starissa – ja miehekästä periksiantamattomuutta painotettaisiin kuin Gunbusterissa ikään. Niin miehekäs, että se tulisi lopultakin murtamaan Evangelionin luomista uusista kliseistä turhauttavimman; angstaavan päähenkilön, joka jatkaa angstaamista sarjan loppuun asti. Vinettävä varhaispuberteettinen poika tulisi lopultakin kasvattamaan pallit, istumaan mechansa puikkoihin vapaaehtoisesti ja lyömään vastustajaansa turpaan.

Sarjan teemaksi päätettiin ottaa porat, nuo Baratackin aikoinaan käyttämät aseista fallisimmat. Sen mechat tulisivat toimimaan, murtamaan esteitä ja korjautumaan itsestään taistelun keskellä silkalla äijäenergialla ja sisulla, kuten ensimmäinen yhdistymällä kasaantunut mecha Getter Robo oli tehnyt. Se päätettiin suunnata näennäisesti shounenyleisölle, mutta myös vanhemmat (otaku)katsojat varmistettiin povekkaalla naispuolisella sivupäähenkilöllä ja ottamalla alkubiisin laulajaksi cosplayidoli Shoko Nakagawa.

Japanilaisesta otakuyleisöstä kiinnostui vain pienehkö prosentti; suurinta osaa otakuista tämänsuuntainen huttu ei kiinnostunut, joten he vain palasivat hikikomeroihinsa katsomaan moesarjojaan. Länsimaiset otakut sen sijaan villiintyivät täysin (sarja sai jopa riitaisimmat tunnetut trollit, /a/-anonyymit, unohtamaan erimielisyytensä ja yhdistämään voimansa tämän reaaliajassa edenneen gaijin-yonkoman luomiseksi), mutta kokonaan eri syystä: he eivät sattuneesta syystä ymmärtäneet sitä että Gurren-Lagannin kypärä muistutti Zambot 3:n vastaavaa eivätkä liioin nähneet sarjassa paluuta ensimmäisen Gundamin vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin Ray Amuro lopetti angstaamisensa jo parin jakson jälkeen. Sen sijaan he näkivät jotain aivan muuta kuin se evangelioninjälkeinen mechaviihde johon he olivat tottuneet; jotain alkukantaista, machoa ja elinvoimaista. Robottisarjat olivat palanneet juurilleen ja ympyrä sulkeutunut – ja Gainax lopultakin tehnyt loisteliaan comebackinsa.

Eksää tierä kuka mä olen?

Perhettä vailla oleva ja ikätoveriensä hyljeksimä neljätoistavuotias Simon elää maanalaisessa kylässä kaivaen päivät pitkät tunneleita kyläpäällikön myyräsikapihvejä vastaan. Hänen ainoa ystävänsä on häntä muutaman vuoden vanhempi Kamina, joka käskee Simonia kutsumaan itseään anikiksi, ottaa hänet mukaan pieneen jengiinsä Gurren-daniin ja houkuttelee hänet yritykseensä murtautua kylän katon lävitse. Kamina on kuitenkin ainoa joka uskoo ulkopuolisen maailman olemassaoloon, ja hänkin vain siksi että muistaa nähneensä taivaan itse kun hänen isänsä aikoinaan lähti hänen luotaan ulkomaailmaan.

Kyläpäällikkö estää yrityksen, väittää Kaminaa valehtelijaksi ja heittää tämän putkaan. Sinä yönä katto kuitenkin sortuu valtaisan mechan ja kivääriä heiluttavan bikinipimun taistelun johdosta, ja Simonin maan alta löytämää samanlaista pienempää mechaa (jonka Kamina nimeää Laganniksi) käyttämällä he onnistuvat voittamaan sen ja kohoamaan ulkomaailmaan.

Tyttö esittäytyy Yokoksi läheisestä kylästä, jonka maanjäristys on pakottanut muuttamaan maan päälle. Maanjäristykset ovat Gunmeneiksi kutsuttujen mechojen ja niitä ohjaavien turri-ihmisten aiheuttamia; turrit ovat vainonneet ihmisiä niin kauan kuin kukaan jaksaa muistaa. Kamina varastaa itselleen oman Gunmenin, nimeää sen jenginsä mukaan Gurreniksi ja yhdistää sen Lagannin kanssa Gurren-Laganniksi taistellakseen turrien Ihmistentuhoamisjoukkojen upseeri Viralia vastaan. Simonin, Kaminan ja Yokon muodostama Gurren-dan lähtee matkalle kohti turri-ihmisten oletettua päämajaa, kerää matkan varrella mukaansa uusia ystäviä ja liittolaisia (kuten Tekkaman Bladen Levinin mukaan mallinnetun hintahtavan mekaanikkonero Leeronin, kuumaverisen mutta coolittoman Kittanin, epäileväisen ja melankolisen nuoren Rossiun sekä maanläheisen ja isällisen Dayakkan) gunmeneineen, ja uudelleenristitään Dai-Gurren-daniksi.

Aloitus oli siis lupaava, mutta epäilys lurkki yhä vahvana. Termi “gainaxloppu” ei kanna kyseisen studion nimeä syyttä; kenties rahat loppuisivat taas kesken, juoni taantuisi “viikon gunmen” -asteelle ja lopetus olisi luoja ties millainen... Epäilykset vahvistuivat, kun sekä käsikirjoitukseltaan että ulkoasultaan kumma neljäs jakso esitettiin; tuottaja Takami Akai oli antanut ystävänsä Osamu Kobayashin ohjata ja animoida sen, ja jälkeenpäin sen sanottiin olleen ”tyylillinen kokeilu.” Kobayashin piirtotyyli saattaa sopia Beckin ja Paradise Kissin kaltaisiin sarjoihin, mutta Gurren Laganniin se oli liian radikaali irtiotto aiemmasta – 2ch raivostui, ja syntynyttä vastalausemyrskyä ja tuotantoblogin kommenttisotaa seurannut Akain ero oli kuin kakun päällä oleva kirsikka, joka vahvisti kaikki epäilykset siitä että kulissien takana evotettiin jälleen kerran urakalla. Parin viikon päästä kuudetta eli kylpyläjaksoa sensuroitiin TV-esitystä varten lähes kymmenen minuutin verran ja korvattiin jäljelle jäänyt aukko takaumilla edellisistä jaksoista. Merkit eivät olleet lupaavia.

Mutta sitten saapui kahdeksas jakso, ja Kamina kuoli.

Parallel Works

Hideaki Annon lähdettyä Gainax on oppinut läksynsä; kun jostain tulee suosittua, sitä pitää tehdä lisää heti eikä kymmenen vuoden päästä. Lisenssituotteilla, spinoff-mangoilla ja vastaavilla lypsämisen Gainax on osannut 90-luvulta lähtien, mutta rautaahan on toki taottava kun se on kuumaa - eivätkä pelkät teatterielokuvat tietenkään riitä, vaan faneille on tietysti annettava myös muuta kivaa. Kuten vaikkapa kahdeksan vaihtoehtotodellisuuksiin sijoittuvaa musiikkivideota, joista tämä Keisuke Watanaben käsialaa oleva ensimmäinen julkaistiin pari päivää sitten. Mikäs sen parempaa kuin nähdä Viralin lopultakin saavan unelmiensa furrykorvanaisen?

Ja Tarantulan kielitaitoja ei edelleenkään voi kuin ihailla - näin hyvin englantia osaavia japanilaisartisteja on harvassa. No engrish here, sir.

Rebuild of Evangelion haravoi kassatuloja

Hideaki Annon lempihanhi Neon Genesis Evangelion jatkaa loputtomalta tuntuvaa voittokulkuaan. Ensimmäinen neljästä Rebuild of Evangelion -elokuvasta, Evangelion: 1.0 You Are [Not] Alone, saapui elokuvateattereihin 1.9. ja pyyhkäisi saman tien lipputulolistan kärkeen.

Elokuvan ilmaantuminen teattereihin tönäisi listalla yhdeksänneksi sillä kahdeksatta viikkoaan roikkuvan kymmenennen Pokémon-elokuvan, Pokémon Diamond & Pearl: Dialga vs. Palkia vs. Darkrain. Levittäjä Nikkatsun mukaan 1.0 tuotti ensi-iltaviikonloppunaan 280 miljoonaa jeniä, ja 236 158 katsojaa näki sen yhteensä 84 teatterissa. Alle sadan teatterin ensi-ilta on Japanissa harvinainen, mikä selittää loppuunmyydyt näytökset: 1046-paikkainen Milano 1 -teatteri Shinjukussa esitti elokuvan ensi-iltana seitsemän kertaa täydelle katsomolle, johon myytiin kaiken lisäksi vain seisomapaikkoja.

Alkuperäinen Evangelion oli 90-luvun tärkein animeteos, eikä Yoshiyuki Sadamoton tekemä mangasovitus häviä sille yhtään piirua. Aiheesta on kirjoitettu paljon ja olen tehnyt niin itsekin, joten en näe mitään syytä toistaa itseäni tässä; se tuskin tulisi muuttamaan Evangelionin vihaajien mielipiteitä tai kertomaan siitä pitäville juurikaan uutta.

On joka tapauksessa kiintoisaa nähdä, mitä Anno on saanut aikaan nyt kun hänellä on lopultakin käytettävissään projektinsa arvoinen budjetti (jonka ovat kasanneet kuluneen vuosikymmenen aikana myydyt loputtomat oheistuotteet, uudelleenjulkaisut ja spin-offit). Lämmitteleekö hän vain vanhan ruoan tähteitä kun ei parempaakaan keksi, vai onnistuuko hänen välittää sanomansa tällä kertaa onnistuneesti, kokonaan uudelle sukupolvelle? Vai onko hän vain antamassa fanimassoille sitä, mitä ne ovat kaivanneet? Aika tulee näyttämään. Sitä ei kuitenkaan pidä vähätellä, että Evangelion on viimeisiä oikeasti merkityksellisiä asioita, joita Gainax on saanut aikaan.

Evangelion: 1.0 You Are [Not] Alone käsittää juonellisesti TV-sarjan jaksojen 1-6 tapahtumat; erojakin tietysti on, ja ne on tietysti jo tarkkaan listattu Wikipediaan. Toinen elokuva saa ensi-iltansa ensi vuonna.