USA:n ja Ranskan mangamarkkinat

Kun jopa yaoinkustantajat joutuvat miettimään julkaisupäätöksiään kahdesti tiedät, että jotain on vialla. (Kuvassa legendan maineen saavuttanut "RED HOT YOWEE" -mies.)

Yhdysvaltain mangamarkkinat törmäsivät lasikattoonsa alkuvuodesta 2005, kuten monet varmasti vielä muistavat - samoihin aikoihin kuin One Piecestä oli tulossa Suomen neljäs markettimanga. Manhwasarjojen julkaisuja lopetettiin kuin seinään, ja suosittujen sarjojen tekijöiden vähemmän suositut teokset jäivät lisensoimatta. Kuluneet kolme flippaamattoman pokkarimangan vuotta olivat olleet ylikuumentuneen kasvun aikaa, ja kustantajat - etenkin trendin aloittanut Tokypop - maksoivat siitä karvaan hinnan tungettuaan markkinat liian täyteen tavaraa jolle ei ollut riittävästi ostajia.

Mutta sen yli päästiin. Del Rey oli debytoinut juuri edellisenä vuonna (tuoden emoyhtiönsä Random Housen massan voimin mangan suomalaisiinkin kirjakauppoihin), ja järkevien bisnesvalintojen tekijät menestyivät. Ennen pitkää manhwasarjojakin - noita mangabisneksen kanarialintuja - alkoi jälleen näkyä. Mutta sitten saapui vuosi 2008, ja pahaenteiset merkit ilmestyivät jo ennen varsinaisen laman puhkeamista. Pikkukustantamoja alkoi kaatuilla; jopa yaoikustantajia, ja se jos mikä on hälyttävä merkki.

Pohjois-Amerikan mangamarkkinat eivät ole lainkaan niin pahassa jamassa kuin sen animemarkkinat: yhtään suurta kustantajaa ei ole kaatunut, kuten Geneonille kävi. Hätää kärsimässä ovat lähinnä pienet kustantamot ja typeriä julkaisupäätöksiä tekevät sellaiset - toisin sanoen Tokyopop maailmanmangoineen, ja sekin näyttäisi olevan hiljalleen pääsemässä jaloilleen. Toisin sanoen ollaan edelleen vuonna 2005 alkaneella tasanteella; markkinat eivät kasva, mutta eivät kutistukaan.

Sillä välin Euroopan mangakulttuurin kakkosmaassa Ranskassa tilanne on aika lailla samantapainen. Du9-sivuston Xavier Guilbert analysoi maan sarjakuvamarkkinoita tähän tapaan:

Ranskalaisen sarjakuvan myyntimäärät ovat tasaisessa ja melko dramaattisessa laskussa, kuten edellisestä taulukosta näkee. Asiaan vaikuttavat monet syyt; perinteisessä sarjakuvamaassa kotimaisia sarjakuvia ovat lukeneet myös monet nuoret ihmiset - paljon suuremmassa määrin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa - joten mangan tultua mukaan kuvioihin se on jossain määrin jopa syönyt kotimaisilta sarjakuvilta lukijoita, toisin kuin Yhdysvalloissa joissa lukijakunnat ovat täysin erit ja mangan suosio on vain edistänyt muidenkin sarjakuvien tilannetta (ks. How Manga Conquered the U.S.). Osansa on ihmisten kulutustottumusten muutoksella, oma pieni osansa laman esikaiuillakin.

Mangamarkkinoillakaan ei mene erityisen aurinkoisesti. Kustantajien mukaan manga on yksi niistä harvoista segmenteistä jotka jatkavat edelleen kasvuaan - mutta se kuinka suurta tämä kasvu on on kokonaan toinen asia.

Kuten edellisestä diagrammista näkee manga käsitti Ranskassa vuonna 2008 sarjakuvien julkaisuista kappalemäärien suhteen 37 %, rahallisesti 26 %. Kasvu on hiljentynyt viime vuosina, noin vuodesta 2006 eteenpäin. Koska julkaisumäärien reaktiot myyntimääriin näkyvät tilastoissa vuoden viipeellä voidaan olettaa, että tasanteelle tultiin myynnin suhteen samaan aikaan kuin Yhdysvalloissakin - vuonna 2005. Sen kasvu on lähes pysähtynyt jopa Naruton suhteen; uusia lukijoita ei tunnu enää juurikaan tulevan.

Markkinat kasvavat edelleen, mutta ne ovat varsin epätasapainoiset: menekki on keskittynyt suosittuihin sarjoihin ja putoaa nopeasti, kun mennään niiden ulkopuolelle. Naruto, Death Note ja Fullmetal Alchemist edustavat kolmestaan lähes 30 % kaikesta mangamyynnistä, kärikikymmenikkö noin puolta siitä. Ykkösenä oleva Naruto myy yksitoista kertaa niin paljon kuin kymmeneksi suosituin sarja, Negima. Vielä suurempia suosittujen sarjojen osuudet ovat yksittäisten kustantamojen suhteen: Naruto, Death Note and Kyo muodostavat 73 % Kanan mangamyynnistä, One Piece, Dragon Ball ja Bleach 65 % Glénat Mangan myynnistä ja Fullmetal Alchemist yksinään 41 % Kurokawan myynnistä. Manga ei siis ole kultakaivos jossa kaikki julkaistu myy järjestään hyvin, kuten ennen vuotta 2005 vielä saattoi ajatella.

Muilla kuin suosituimmilla sarjoilla myös painosmäärät ovat suhteellisen vähäisiä. Naruto johtaa 220 000 kappaleella ja Death Note seuraa perässä 180 000:lla, mutta Fullmetal Alchemistin painosmäärä on enää 90 000 ja One Piecen 72 000. Ainoastaan neljäätoista sarjaa painetaan enemmän kuin 40 000 kappaletta siinä missä Ranskan kotoperäisistä sarjoista tuon rajan ylittäviä löytyy vuosittain noin kahdeksankymmentä.

Julkaisumäärät ovat olleet vuonna 2008 varovaisia sellaistenkin sarjojen suhteen jotka ovat nauttineet aiemmin suurta suosiota (Dragon Ball Z 70 300 kappaleella, Saint Seiya 50 000 kappaleella, Hokuto no Ken 35 000 kappaleella) tai ovat positiivisia arvioita ja ennakkohypeä saaneita (Fairy Tail 70 000 kappaleella).

Edellä oleva diagrammi osoittaa varsin selvästi, että Ranskan mangamarkkinat saturoituivat vuonna 2005 täsmälleen samalla tavalla kuin Yhdysvalloissakin; kustantajat luulivat myynnin kasvun jatkuvan edelleen eksponentiaalisesti ja skaalasivat julkaisumääränsä sen mukaan - mikä johti jyrkkään vastareaktioon leikata julkaisumääriä vuodesta 2006 alkaen, kun edellisen vuoden myynti alittikin odotukset ja varastot täyttyivät myymättömästä mangasta.

Joten jos oletetaan että tätä voidaan käyttää ohjenuorana myös Suomen markkinoiden tilanteen ennustamiseen, niin paljon suppeammat kuin ne ovatkin...

Olenko siis ollut väärässä sen suhteen, että eurooppalainen sarjakuvakulttuuri olisi mangan suhteen erilainen kuin amerikkalainen? Tuleeko manga jäämään Suomessakin samanlaiseksi vähemmistöviihteeksi kuin mitä se Yhdysvalloissa on - jolloin edellisessä kirjoituksessani esittämäni kasuaalien kuluttajien joukko tulee joskus saavuttamaan maksimikokonsa? Tuleeko manga aina olemaan jotain "erityistä" jonka kuluttamiseen liittyy kasuaaleimmillaankin jonkinlainen leima, eikä siitä tulekaan vuosikymmenten saatossa samanlaista integroitua ja luonnollista osaa maan viihdetarjontaa ja kaikkien kasvavien ihmisten lapsuutta kuin se vaikkapa Italiassa on vuosikymmenet ollut?

Vai olisiko sittenkin kyse vain ensimmäisestä saturaatiopisteestä - siitä, että kaikki nykyiset lukijat on nyt lopulta saavutettu, ja että uusia lukijoita syntyy tästä eteenpäin vain kasvamalla? Ja että ounastelemani skenaario tulee toteutumaan ennen pitkää sittenkin, mutta liian hitaasti jotta sitä ehtisi muutamassa vuodessa huomata? Luonnollisesta vaiheesta, jossa Suomessakin jo ollaankin koska olemme huomattavasti pienempi kieliryhmä? (Täällähän jokainen uusi julkaisu on syönyt aiempien myyntimääriä jo pitkään.)

Sen selvillesaaminen kestääkin sitten jonkin verran kauemmin...

Lain à la Future Film

En juuri ostele suomalaisia animejulkaisuja - tai animea ylipäätään. Ehkä siksi että kuulun siihen sukupolveen, jolle animen ostaminen fyysisiksi esineiksi hyllyyn on yhtä pointittoman kuuloista toimintaa kuin sanomalehden tilaaminen kotiin, mutta enimmäkseen siksi että kotimaisten julkaisujen legendaarinen Laatu on pitänyt minut kaukana DVD-hyllyiltä. Sanovat Hopeanuolen ja Weedin muodostavan Future Filmin animemyynnistä niin ylivoimaisen suuren osan, että muiden sarjojen laadunvalvontaan ei ole intressejä uhrata resursseja - eikä kääntäjäksikään ole tarvetta hankkia ketään legendaarista Håkan Mäkelää kalliimpaa, mutta kyllä sitä osataan muillakin firmoilla: Sandrew Metronomen julkaiseman Kino's Journeyn tekstitysten selkeät käännösvirheet (jotka näkyivät mm. ristiriitoina kuvan ja tekstityksen välillä) sekä säännölliset kirjoitusvirheet ja hajonneet ääkköset olivat vieraannuttaneet minut kotimaisten julkaisujen parista pysyvästi.

Huhujen mukaan ainakin hiljan julkaistuissa Hellsing Ultimate -levyissä polttavimmat laatuongelmat olivat kuitenkin hiljalleen karsiutuneet minimiin - ruudulla näkyviä tekstejäkin on kuulemma alettu jo kääntää! - joten kun kerran arvostelukappaletta tarjotaan niin mikäpä ettei. Käsittelyssä on siis tällä viikolla julkaistu kolmen levyn Serial Experiments Lain -boksi.

(Sattumoisin Lainista julkaistiin tänään juttu myös ANN:ssä. Lukekaa ihmeessä, jos sarjan sisältö itsessään kiinnostaisi enemmänkin kuin mitä sitä tässä puin.)

Suomalaiset animejulkaisut tapaavat olla kaikki sellaisia, joilla jenkeissä siunataan vain marginaalisemman yleisön sarjoja jotka eivät muuten menisi kaupaksi: halpoja, ekstrattomia ja pelkällä tekstitysraidalla varustettuja. Tällainen on myös Lainin julkaisu, josta ei löydy edes kotelolehtistä. (Toisaalta rehellisyys on selvästi nostanut päätään myös Future Filmillä päin - "animoituja valikoita" ei enää listata ekstroiksi.) Yllätyksenä tosin kolmannelta levyltä löytyi myös jonkin verran Lain-franchisen ja muiden Pioneerin / Geneonin sarjojen promomateriaalia, joita ei tosin luonnollisestikaan ole tekstitetty - ilmankos niitä ei paketin päällä mainitakaan.

Tämä lienee näin pienellä markkina-alueella melkeinpä ainoa järkevä liiketoimintamalli, mutta se tullee toisaalta osaltaan varmistamaan sen että markkinat tulevat myös pysymään pieninä. Koska mitä lisäarvoa (kohtuunätin pakkauksen lisäksi) tämä tuo ostajalle, joka melko varmasti on sarjan jo aikoinaan nähnyt fansubbeina tai videoillassa - pysyykö bisnes pystyssä hyväntekeväisyydellä? Ja kuinkakohan kauan julkaisutoiminta säilyy Suomessakaan kannattavana, kun tilanne maailmalla on siirtymässä vauhdilla kohti maailmanlaajuista ilmaista nettijakelua?

Lain on TV-sarja vuodelta 1998, ja sitä sopii tietysti arvioidakin sellaisena. Animaation laadun suhteen se on alempaa keskiluokkaa - jos sitä vertaa vaikkapa samana vuonna tehtyyn Cowboy Bebopiin sen piirrosjäljen mataladetaljisuus ja itse animaation vähäisyys (kaikkine ehdan 90-lukulaisine säästökikkoineen, loputtomista panoroinneista kalvojen heiluttamiseen) paistavat kirkkaasti. Lainin maailma on jyrkkäkontrastinen, niukkasävyinen ja jatkuvasti joko ali- tai ylivalottunut - tyylillinen valinta ehkä, mutta myös työtäsäästävä sellainen.

Sarjan sittemmin nimeä saanut tekijätiimi - ohjaaja Ryutaro Nakamura (Kino's Journey), käsikirjoittaja Chiaki Konaka (Princess Tutu, Texhnolyze, Ghost Hound) ja hahmosuunnittelija yoshitoshi ABe (Haibane Renmei) - teki parhaansa saadakseen puristettua sarjan vastaamaan visiotaan olemassaolevalla budjetillaan, mutta tarinakin on jossain määrin vanhentunut kymmenessä vuodessa. Pahimmalta ikääntymiseltä sen on kuitenkin pelastanut sijoittuminen vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jonka tietoverkko - Wired - on vain pääperiaatteissaan samanlainen kuin meidän Internetimme, eivätkä tietokoneetkaan - Navit - juuri muistuta meidän koneitamme kuin näppäimistöiltään. Tätä edesauttaa taholtaan se että edellinen kuvataan hyvin abstraktisti, usein vain verkkaisina väripyörteinä - sen voi yhtä hyvin lukea todelliseksi Wirediksi kuin pelkäksi sen vertauskuvaksikin.

Kaiken takana kummittelee taka-ajatus siitä, että ihmisten välisten sosiaalisten suhteiden kehittyessä myös teknologia kehittyy vastaamaan niitä - ja toisinpäin. Toisaalta ihmisen yksityisyys vähenee, toisaalta ihmisen nettipersoonan ja todellisen persoonan välillä voi olla radikaalikin ero - yhtä suuri kuin todellisen maailman Lainin ja Wiredin Lainin välillä - eikä ennen pitkää olekaan välttämättä niin helppoa enää erottaa kumpi niistä on "todellisempi."

Näin Web 2.0 -aikana tämä tuntuu melko lailla itsestäänselvyydeltä, mutta vuonna 1998 - jolloin vain 12 prosentissa suomalaisista kotitalouksista oli pääsy nettiin, ja japanilaisista vielä vähemmässä - se oli nörttikatsojille melkein yhtä profetiallisen tuntuista kuin William Gibsonin Neurovelhon kyberavaruusvisiot 1988, vain pari vuotta sen jälkeen kun ensimmäiset tavalliset opiskelijat olivat päässeet maistamaan mantereenlaajuisen tietoverkkoyhteyden autuutta. Tämä - ja ylipäätään Internetin näkeminen ensisijaisesti ihmisten välisen vuorovaikutuksen areenana - tekee Lainista mielenkiintoisen, postkyberpunkahtavan vision, jolla on edelleen arvoa muunakin kuin vain aikakautensa edustajana.

Yläasteikäinen, sulkeutunut ja hiljainen etupenkin tyttö Lain Iwakura saa eräänä päivänä muiden luokkatovereidensa tavoin sähköpostin itsemurhan tehneeltä tytöltä samasta koulusta. Tyttö kertoo ettei ole kuollut, vaan on vain hylännyt fyysisen ruumiinsa ja muuttanut pysyvästi Wirediin - ja hän pyytää Lainia tulemaan mukaansa.

Lain ei ole koskaan ollut hyvä tietokoneiden kanssa, mutta pyytää nyt isältään uutta Navia vanhan lasten-Navinsa tilalle. Heti seuraavana päivänä hänen koulukaverinsa kertovat nähneensä eilen klubilla hänen näköisensä mutta aivan eri tavalla puhuneen ja pukeutuneen tytön - ja pian monet muutkin, niin Wiredissä kuin tosimaailmassakin. Introvertti Lain luopuu aikuisten maailmalta suojautumista symboloivasta nallekigurumistaan, uppoutuu Wiredin sosiaalisen kanssakäymisen maailmaan ja alkaa hiljalleen muuttua ihan muuksi kuin mitä on ennen ollut.

Mustapukuiset miehet alkavat varjostaa hänen kotitaloaan, eikä Wiredissä leijailevista huhuista, profetioista ja salaliittoteorioista ota selvää enää erkkikään. Mitä Wiredissa kuiskailtu hakkerijärjestö Knights haluaa? Onko Wiredilla tosiaan oma jumalansa, vai muodostavatko sen kaikki tietoverkkoon kytkeytyneet ihmiset yhdessä? Mitä niin erikoista Lainissa on, että kaikki tämä pyörii nimenomaan hänen ympärillään? (Ja lieneekö se tulkitsijasta kiinni, vai olenko näkevinäni tässäkin sarjassa kasapäin metaforia murrosiälle ja aikuistumiselle?)

Lainin huoneen muuttuessa yhä ylitsevuotavammaksi nörtinpesäksi myös sarjan juoni alkaa tihentyä ja Wired sekä fyysinen maailma sekoittua - ja sarjan ollessa lähes kokonaan taustamusiikiton tätä kaikkea säestää vain painostava hiljaisuus sekä katujen yllä riippuvien sähköjohtojen jatkuva, tasainen humina. Paljon langanpäitä jätetään verkkaisen ja haikeahkon loppuratkaisun jälkeen kuitenkin myös auki, mikä taisikin aikoinaan olla yksi suurimpia syitä sarjan kulttisuosion takana.

Sarjan alkupuolella monet sen elementit saattavat tuntua surrealistisilta, melkeinpä puhtaalta tajunnanvirralta, mutta sen puolivälin jälkeen kaiken takaa alkaa hahmottua jämäkämpiä juonikuvioita (jotka tosin eittämättä olisivat hyötyneet hieman rivakammasta ohjauksesta - mutta minkäs teet jos pitää saada aikaan 13 jaksoa). Tosin ilman sitäkin Lainin painajaismainen maailma varjoissa kukkivine punaisine valopisteineen, seinien läpi kävelevine varjohahmoineen ja kiemurtelevine johtoviidakoineen tekee sarjan katsomisesta varsin avantgardistisen kokemuksen - jotain, joka yhdessä Cowboy Bebopin kanssa oli omiaan muuttamaan länsimaisten nörttien siihen asti lähinnä hentaista, scifikomedioista ja romanttisista komedioista koostunutta käsitystä animesta.

Joka tapauksessa Serial Experiments Lain on kovaksikeitetty aikuisten animaatiosarja, jonka unenomainen ja valmiiksipureskelematon tyyli tekee siitä nuoremmille katsojille lähes lähestymiskelvottoman - tässä mielessä VET:n tarkastamattomuudesta johtuva 18 vuoden ikäraja tuskin kovin montaa haittaa. Ainakin sarjan aikoinaan katsoneelta Tsubasa 16 veeltä sarjan nyanssit menivät ensimmäisellä katsomakerralla reilusti yli hilseen (vaikka koko yön valvominenkin epäilemättä vaikutti asiaan aika paljon).

Suurin yllätys tässä julkaisussa on se että käännöstä ei ole tehty englanninkielisen julkaisun pohjalta vaan mitä ilmeisimmin japanista, vaikka asiaa ei erikseen mainitakaan - ainakin mikäli suomentajaksi ilmoitettu Sami Hilvo on sama jonka Google tuntee. Käännösvirheet ja anglismit puuttuvat siis täysin, vaikka joitain hieman teennäisiä sanavalintoja - kuten "frekvenssi" ja "interface"; mikä "taajuudessa" ja "käyttöliittymässä" on vikana? - olisinkin ehkä miettinyt kahteen kertaan. Kirjoitusvirheitäkin näkyisi olevan vain muutama per levy, ja nekin ylläolevan kuvan yksittäistä (!) tapausta lukuunottamatta vain automaattisen oikoluvun ohi lipsahtaneita oikeita sanoja - vaikka toki sekin on liikaa, kun kyse on tuotteesta josta maksetaan rahaa. Paljon enemmän häiritsevätkin kesken 10. jakson repliikkeihin ilmestyvät lainausmerkit, joista onneksi päästään eroon ennen kohtauksen loppua.

Matroska-laatuun tottuneelle kulttuurishokki voi olla melkoinen, sillä liikkuva kuva lomittuu melko pahan näköisesti etenkin suurikontrastisemmissa kohtauksissa - joskaan ei ehkä ihan niin pahasti kuin monessa vanhemmassa julkaisussa. Asiaa ei auta se että kuvanlaatukaan ei aina ole paras mahdollinen, vaikka sarja ilmeisesti suoraan Geneonilta onkin lisensoitu; palikoitumista erottuu paikoin melko paljonkin, eikä sen näkeminen vaadi edes normaalikokoista TV-ruutua.

QUARITY.

Boksin ylisanoja ja arvovaltaisia sitaatteja pursuavan mutta muuten tyylikkään ulkoasun suhteen ei juuri ole valittamista - joskin se että kaikista kolmesta DVD-kotelosta löytyy sama ykköskotelon takakansiteksti tuntuu tarkemmin ajatellen harvinaisen ärsyttävältä. Kai ostajaa saisi sentään auttaa muistamaan missä jaksossa tapahtuu mitäkin, vaikkei boksia yksittäisten koteloiden takakansiteksteillä myytäisikään? Kyseisestä tekstistä ärsyttävästi puuttuva possessiivisuffiksi ei tee asiasta ainakaan sen siedettävämpää.

Vajaan kahden kympin hintaan kyseessä on kuitenkin ihan kannattava ostos. Toivottavasti laatu tosin paranee vielä tästä...

Hitaasti jauhavat pyörät

Oletteko koskaan miettineet, miksi suomennettu manga on halvempaa kuin englanninnettu?

Kun Dragon Ballia oltiin aikoinaan tuomassa Suomeen järjesti Shueisha laajan markkinatutkimuksen. Japanilaiset näkivät kioskien ja ruokakauppojen lehtihyllyillä sarjakuvia kuten muuallakin Euroopassa, mutta Suomessa oli muuan kiinnostava piirre: hyvin iso prosentti niistä oli Disneyn ankkasarjakuvia. Kokonaan värillisen Aku Ankan taskukirjan hinta, he näkivät, oli nelisen euroa - joten samankokoiset mangapokkarit eivät olisi voineet maksaa kovin paljoa enempää. Jenkeissä asia on tietysti aivan toinen, koska kun Tokyopop laski hintoja 50 prosentilla muutos oli jo valmiiksi vallankumouksellinen. (Tämän vuoksi emme ole vieläkään saaneet Hiroshiman poikaa Jalavalta kahta osaa enempää. Ei kukaan osta 20 euron mangaa, jos on tottunut saamaan moninkertaisesti parempaa laatua kuudella eurolla - tai vaikka kahdellatoistakin.)

Animepuolella mentaliteetti on pitkään ollut toinen. Nähtyään amerikkalaisten maksavan ilomielin 40 dollaria 1000 jenin pienoismallista tai 20 dollaria 300 jenin mangasta japanilaiset tulivat siihen tulokseen, että maassa maan tavalla - joten kun Bandai saapui Yhdysvaltain markkinoille vuonna 1999 se lätkäisi VHS-kasetteihinsa 30 dollarin hintalapun, eikä ole muuttanut tapojaan piiruakaan sen jälkeen.

Tällainen hinnoittelu olisi ymmärrettävää Japanissa, koska siellä tuotteen levittämiseen liittyvä infrastruktuuri on hyvin erilainen kuin lännessä - valmistuskustannukset ovat korkeampia kuin lännessä ja valmis tuote kiertää lukuisten välikäsien kautta ennen kuin lopulta päätyy kauppoihin, joten loppujen lopuksi vaikkapa DVD:n hinta nousee hyvin korkeaksi - mutta Bandain itsepintaisuus pitäytyä samoissa hinnoissa vaikka infrastruktuuri ei sitä vaadikaan on yksinkertaisesti jääräpäistä. Tällainen toiminta ei ole japanilaisten mielestä mitenkään kummallista, kuten vaikkapa Production I.G.:n toimitusjohtaja Mitsuhisa Ishikawan haastattelusta (9:45) näkee.

Kyllä, elokuvan julkaiseminen sekä Blu-ray-levyn että tavallisen DVD:n sisältävässä 90 dollarin paketissa
on varmasti hyvä tapa saada ihmiset ostamaan se.

Kullalla päällystettyjen katujen lisäksi japanilaiset oikeuksienhaltijat ovat viime aikoihin asti olleet harhakäsitysten vallassa myös länsimaisten markkinoiden koosta ja laadusta; nähtyään cosplayaajia coneissa he ovat ajatelleet "jokaista tällaista innokasta fania kohden täytyy olla kymmeniä kasuaaleja faneja, jotka vain jonottavat rahat kädessä ostaakseen DVD:itä"  eivätkä ole ymmärtäneet, että käytännössä kaikki potentiaaliset asiakkaat ovat siinä heidän edessään. Animea eivät lännessä osta kuin innokkaat harrastajat, eivätkä nykyään välttämättä hekään (kuten kyselystä tuolla sivupalkissa käy ilmi).

Tämän vuoksi noin kolmannes pohjoisamerikkalaisten anime-DVD:iden hinnasta on lisenssimaksuja, jotka nimekkäimpien sarjojen - toisin sanoen amerikkalaiset markkinat mielessä budjetoitujen sarjojen á la Witch Hunter Robin, Ergo Proxy, Pumpkin Scissors, Darker Than Black, Black Lagoon, Black Blood Brothers ja Coyote Ragtime Show - kohdalla saattavat nousta jopa 70 000 dollariin jaksolta. Japanissa on luultu, että tilanne on vielä samanlainen kuin 90-luvulla ja kaikki julkaistu käy kaupaksi ilman mitään ongelmaa - vaikka tilanne on muuttunut toisenlaiseksi jo aikapäiviä sitten. Nykyään ihmiset imuttelevat torrentteja piuhat punaisina, ja vain Vizin kaltaiset isoja shounenlisenssejä ja niiden oheistuotteita omistavat julkaisijat menestyvät Geneon USA:n kaltaisten vähemmistöyleisön sarjojen julkaisijoiden laotessa.

Mutta sen sijaan että tuotantoyhtiöt alentaisivat hintoja ja lisenssimaksuja ne ovat päättäneet vian olevan ostajissa, ja ovat sen jälkeen keskittyneet kotimaisiin markkinoihin. Koska DVD-myynti on kuitenkin Japanissakin laskussa - eikä mikään ihmekään, koska Sharessa ja torrentsivustoilla liikkuvien HDTV-rippien kuvanlaatu on nykyään parempi kuin DVD:iden - ne ovat kausi kauden jälkeen suunnanneet yhä enemmän rahaa oheistuotteita myyviin otakusarjoihin.

Ihan viime aikoina tilanne on kuitenkin alkanut muuttua. Olen jo aiemmin maininnut länsirannikon conien olevan yleensä ammattimaisia ja itärannikon conien fanivoimin organisoituja, mutta tähän tuli merkittävämpi muutos joulukuussa pidetyn New York Anime Festivalin myötä. NYAFia järjestää sama fima kuin New York Comic Conia, joten kontakteja ja resursseja löytyy.

Näin ollen NYAFissa oli myös mahdollisuudet sellaiseen, mistä eräät täällä Suomessakin haaveilevat: paikalla oli alan ihmisiä, joiden kanssa saattoi keskustella teollisuuden tilasta ja fandomin toiveista. Eräässä yleisöltä suljetussa paneelissa nämä firmojen yritysjohtajat saivat eteensä varsin suorasukaisia lukuja ja tilastoja siitä, kuinka moni lataa animea netistä ja katsoo sitä YouTubesta, ja viimeistään he veivät mukanaan Japaniin tietoisuuden siitä että Internet on olemassa, se on merkittävä eikä sitä voi enää jättää huomiotta.

Eri tahot ovat reagoineet tähän eri tavalla. Esimerkiksi TV Tokyo on hiljattain noussut yhdeksi tiiviimmistä kirjeenvaihtajista YouTuben kanssa... hupaisana yksityiskohtana mainittakoon, että rapatessa on toistaiseksi roiskittu nurin myös eräs cosplayvideokoosteiden postailuun käytetty käyttäjätili.

Onneksi kaikkien päät eivät sentään ole yhtä umpiluisia, vaan eräillä tahoilla on tultu samanlaiseen tulokseen kuin pelialallakin: jos yksi käyttäjä ei ole sama kuin yksi ostaja sille ei voi mitään, eikä piratismin lopettaminen välttämättä merkitsisi myynnin kasvua. Sen sijaan tilanteeseen on yritettävä sopeutua; esimerkiksi Kadokawan liberaalit asenteet fanikäännöksien suhteen tulivat hyvin selväksi jo toissavuotisesta Haruhi-mainoskampanjasta.

Toistaiseksi mullistavin näistä sopeutumispyrkimyksistä julkistettiin eilen, kun Studio Gonzon omistaja GDH osoitti etteivät sen jo viime vuoden puolella (edellä mainitussa haastattelussa) väläyttelemät ideat olleet pelkkää sanahelinää: se ilmoitti julkaisevansa seuraavat uudet sarjansa The Tower of Druaga: the Aegis of Uruk ja Blassreiter YouTubessa, CrunchyRollissa ja BOSTissa - samana päivänä kun ne lähetetään Japanissa TV:stä, englanninkielisin tekstityksin, maailmanlaajuisesti. Eivätkä nämä ole mitään jämäsarjoja - Blassreiter voi ollakin jenkkiyleisöä varten kaavailtu sarja, mutta Koichi "Last Exile" Chigaran ohjaaman Druagan oli ottanut listalleen jo ainakin kolme fansubtiimiä.

Jos et voi voittaa vihollisiasi sinun on liittouduttava heidän kanssaan, eikös? Lyhyellä matikallakin pystyy laskemaan, että X jeniä nettijakelusta on enemmän kuin 0 jeniä nettijakelusta, jos sitä tapahtuu joka tapauksessa. Tuskinpa mainitut palvelut näiden sarjojen streamausoikeuksia ovat nimittäin ilmaiseksi saaneet.

Previously fans outside of Japan did not have access to Japanese animation titles until each property was licensed and localized for TV or videogram release in each respective territory. Partially as a result of this gap in availability, a substantial amount of fansubbed pirated footage has traditionally proliferated the Internet via file sharing communities immediately following the first broadcast on terrestrial TV in Japan. G.D.H.'s decision to provide its content globally in parallel with Japanese broadcast is an effort to offer equal accessibility and new viewing opportunities to fans around the world, while at the same time showcasing a legal online alternative to illegal file-sharing and downloading. The web VoD services in this venture will also explore new business models that both maximize revenues from content exploitation and savings on distribution costs.

Tämä ei tietenkään ole - edes näiden sarjojen kohdalla - nettiin ripattavien TV-lähetysten loppu, koska aina on hifistejä jotka arvostavat kunnollista kuvanlaatua sen verran että jaksavat nähdä sen verran vaivaa. Se ei myöskään ole fansubbien loppu, vaikka se vähentääkin varmasti viitseliäiden määrää - kuka jaksaa nähdä pelkän kuvanlaadun vuoksi vaivaa jakson kääntämiseen ja tekstittämiseen, jos korvaava versio löytyy jo tuubista?

Sen sijaan se tekee niiden laittomuudesta yhdentekevää; sitä enemmän, mitä useampi tuotantoyhtiö päättää seurata GDH:n esimerkkiä. Tulevaisuus on ilmaisuudessa - eläköön, Justin Sevakis.

Muokkaus: "The best part is the streaming will stay FREE and any ads on it will help pay for the costs and go back to the creators too!"  Tiesin.

Muokkaus 26.3: ANN:n Zac Bertschy haastattelee CrunchyRollin Vu Nguyenia ja kysyy tapansa mukaan paljon sellaisia vaikeita kysymyksiä, joita kohteliaammat toimittajat eivät viitsisi kysyä. Valitettavasti se saa Nguyenin vain välttelemään vastaamista...

Muokkaus 2.4: Nyt GDH:lla on pimahdettu lopullisesti - ne ovat siirtyneet Radiohead-linjalle ja antavat ihmisten päättää omat hintansa. Kuulostaa pelottavan radikaalilta - hatunnosto BOSTin poppoolle, jos puoletkaan heidän osuudestaan tässä on totta.

Darwin myhäilee haudassaan

Newtype USA lopettaa helmikuun numeroonsa. Vuonna 1985 perustetun japanilaisen lehden yhdysvaltalainen versio ehti ilmestyä viiden vuoden ajan; sen ensimmäinen numero julkaistiin vuonna 2002. ADV aikoo korvata lehden heti maaliskuussa starttaavalla lehdellä nimeltä PiQ, joka tulee käsittelemään "animea, mangaa, musiikkia, videopelejä ja muuta teitä kiinnostavaa"; Newtype USAn tilaukset siirtyvät uuteen lehteen.

Tästä huolimatta paniikkihäiriöisimmät ovat jo tulkinneet tämän jälleen uudeksi maailmanlopun enteeksi Pohjois-Amerikan animeteollisuudelle. Hätäisiä johtopäätöksiä lienee turha vetää. Yksittäistä syytä lopettamispäätökseen on hankala merkata kartalle: siihen ovat varmasti olleet osasyyllisiä paitsi menetetyt Geneonin mainostulot myös Internetin merkityksen kasvaminen viime vuosina ja kilpailun viimevuotinen kiristyminen. Esimerkiksi sitä ei nimittäin käy kiistäminen, etteikö Otaku USA tarjoaisi halvemmalla hinnalla paljon asiapitoisempaa sisältöä: Manga Xanadu kertailee syitä jälkimmäisen paremmuuteen hieman yksityiskohtaisemmin, ja toimituskunnan skenetuttuus näyttäisi olevan Jenkeissäkin varsin tärkeä piirre. Pari kuukautta sitten tapahtunut päätoimittajanvaihdoskin liittynee asiaan; sitä onko se syy vai seuraus voi vain arvailla.

Toisaalta, lukijoiden lisäksi myös mainostuloista kilpailu (etenkin pääkilpailija Anime Insiderin kanssa, joka on sisällöltään mainstreamhöttöä á la Shonen Jump ja myy siksi 85000-100000 kappaletta kuussa) olisi saattanut olla liian kuluttavaa. Japanilaiset voivat olla armottomia tulovaatimustensa suhteen; Dentsu veti töpselin Geneon USAsta ilmeisesti siksi ettei se tuottanut "tarpeeksi" voittoa, ja Newtypen kanssa tilanne oli todennäköisesti samantapainen. Kadokawa saattoi olla vain tyytymätön lehden myyntilukuihin eikä halunnut enää uudistaa Newtype-nimen lisenssiä.

Vielä todennäköisempää kuitenkin on, että ADV vain päätti, että muuttuneessa taloudellisessa tilanteessa ei ollut enää järkevää maksaa Newtype-nimestä ja siitä vähäisestä sisällöstä, jota brändin mukana tuli. (Vastoin yleistä luuloa jenkkilehti kun on viime vuosina ollut käytännössä kokonaan omavarainen asiasisältönsä suhteen - ja Satsuki Igarashin pulloposkia kovin moni tuskin jää kaipaamaan.) Tästä vihjaa erityisesti se, että ADV aikoo jatkaa lehtijulkaisuaan näin tiukalla aikataululla.

Loppujen lopuksi kyse lienee siis ylipäätään positiivisesta asiasta. Newtype oli journalistisesti kilpailukyvytön ja ulkoasultaan tarpeettoman korea ja kallis riippakivi englanninkielisen animelehdistön joukossa; on vain hyvä, että luonnonvalinta toimii kuten pitääkin. Kilpailun olemassaolo on hyväksi kuluttajille: toivottavasti ADV saa aikaan uudesta lehdestään jotain entistä parempaa nyt, kun Japanista saatu puffausmateriaali ei ole enää lehden näkyvintä sisältöä. Aikeet ovat kuulemma ainakin sellaiset, ja samaa voi päätellä myös täysin uudentyylisestä nimestä.

Muokkaus 12.1: ANN:n mukaan syyt formaatinvaihtoon olivat "erimielisyydet Kadokawan kanssa." Ilmeisesti ensimmäinen vaihtoehto olikin siis oikea.

Moe 2.0

Sanokaa mitä sanotte, mutta Lucky Starin suosio lännessä perustuu tasan yhteen ässään: Konataan. Ilman päähenkilöään ja tämän mahdollistamia alakulttuurihuumoriaspekteja sarjalla olisi hihassaan vain rentouttavaa elämänviipaletunnelmointia, sarkastista dialogikomiikkaa joka on enemmänkin "he-he"-hauskaa kuin "ha-ha"-hauskaa - ja moea. Näillä aseilla ei lännessä myydä; katsokaa vaikka, mitä Kamichu! ja muut laadukkaat mutta marginaaliset sarjat tekivät Geneonille.

Moe ei myy lännessä, ja sillä on täällä myös paljon katkeria ja äänekkäitä vihaajia; katsokaa vaikka mikä sota syntyi Bamboo Dongin valittua Airin osaksi vuosiarvosteluaan. Syy tähän piilee loppujen lopuksi japanilaisen populaarikulttuurin tarjonnan eroissa, jotka vaikuttavat "otakun" määritelmään. Toisin kuin Japanissa, lännessä itseään “otakuiksi” sanovista monilla on itse asiassa hyvin mundaani maku viihteen suhteen – otakuja heistä tekee vain se, että animen ja mangan aktiivinen kuluttaminen määrittelee länsimaisen ihmisen sellaiseksi ilmeisen automaattisesti. Niinpä suurin osa heistä pitääkin ehkä vain miehekkäistä testosteronimätöistä tai korkeaotsaisista juonivänkkäyksistä, vaikka Japanissa koko sikäläinen hahmokulttuuriotakuus rakentuu nykyään nimenomaan moelle. On kuvaavaa, että Kujibiki Unbalance oli Japanissa suositumpi kuin Genshiken - ja olisiko Saimoe voinut syntyä länsimaisessa animeskenessä? Eipä oikein.

Toisaalta, animea tehdään nykyään yhä enemmän länsimaisia markkinoita ajatellen (usein myös osittain länsimaisella rahalla). "No ehkä jotain Cowboy Bebopeja, Samurai Champlooita, Hellsingejä, Witch Hunter Robineja, Ergo Proxyja, Darker than Blackeja ja Black Lagooneja", te sanotte, "mutta että Kyoto Animationin kaltainen moefirmakinko muka?" Myönnän, että tämä kuulostaa siltä kuin olisin puhumassa itseäni pussiin. Katsokaapa kuitenkin KyoAnin yritysesittelysivua; siellä lukee "Viime vuosina japanilainen animaatio on levinnyt ympäri maailmaa. Me Kyoto Animationilla pidämme tärkeänä tuottaa viihdettä, josta kaikki pystyvät nauttimaan."

Teoriani on että KyoAnilla tiedetään kyllä, mikä lännessä myy ja mikä ei (ja vaikkei tiedettäisikään, ei vaadita neroa laskeskelemaan miksi Haruhi ja Lucky Star myyvät länsimarkkinoilla Airia ja Kanonia paremmin); he vain ovat valinneet toisen reitin länsimaisen yleisön lompakoille kuin "länsimaisia" sarjoja (joita Wendy Siuyi Wong kuvaa Mechademia 1:n kirjoituksessaan "kulttuurillisesti hajuttomiksi"; niiden sisällössä ei ole mitään leimallisesti japanilaista) tekevät muut studiot. Haruhi ja Lucky Star repivät molemmat suosiota sisäpiirin otakuvitseillä: kenties juuri siksi Lucky Star -manga päätettiin animoida sen kroonisesta hauskuudenpuutteesta huolimatta. Toista kauttahan animesta ei tule, koska alkuteos "vaati huomattavasti parantelua"; verratkaapa.

Ja tämä esimerkki oli vieläpä ensimmäisestä jaksosta - ajalta ennen kuin Yutaka Yamamoto potkaistiin neljännen jakson jälkeen kyvyttömänä pois ohjaajanpallilta ja korvattiin sarjan myöhempään intertekstuaalisuusiloitteluunsa nostaneella Yasuhiro Takemotolla. Tuosta yksittäisestä helmestä huolimatta Yamamoto kun yritti kokemattomuuttaan selvästi pitäytyä Kyoto Animationin hyväksi koetulla "jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä" -linjalla - joka kuitenkin osoittautui tällä kertaa vääräksi ratkaisuksi; Lucky Star -manga kun nimenomaan ei ole hauska.

(Itse asiassa on harmi, että sovitukseen uskallettiin lisäillä suurempikuvioisia omia sävellyksiä vasta ihan sen loppumetreillä; jos tuollaisia sydäntälämmittäviä elementtejä olisi ollut enemmänkin, sarjasta olisi tullut huomattavasti tasalaatuisempi. Nyt se parani koko ajan edetessään mutta alkoi heikohkona, mikä luonnollisesti sai monet jättämään sen katsomisen pariin jaksoon ja leimaamaan koko sarjan surkeaksi. Tätähän tietysti edesauttoi, jos enin osa edellämainituista intertekstuaalisuuksista lensi gundamin verran pään yli.)

Mutta vaikka sekä Haruhi Suzumiyan että Lucky Starin animesovitukset sisältävätkin otakuhuumoria (ja kohdeyleisöään puhuttelevia medianylityksiä) pohjautuu Haruhin suosio enemmän käsikirjoituksellisiin ansioihin kuin siihen; Lucky Starin myyvyys taas - ainakin lännessä - jälkimmäiselle lähes täysin. Sen alkuteoksella ei ole juuri muita avuja kuin moensa, joten sen Japanissa saamasta otakusuosiosta huolimatta lännessä siitä ei ollut kukaan kuullutkaan ennen animeversiota.

Huomatkaa kuitenkin, että Konata ei ole - etenkään KyoAni-käsittelyn jälkeen - niinkään eskapistinen ja esineellistetty fantasiahahmo kuin vain realistinen sellainen: henkilö, jollaisen olemassaolo olisi ainakin teoriassa mahdollista. Hän on ihanteellinen tyttöystäväehdokas otakulle, mutta ei vain niiden tavallisten syiden (katsoo animea ja cosplayaa) takia: hän ei myöskään välitä urheilusta eikä ole niin fyysisiltä mitoiltaan (loli mutta laillinen) kuin luonteeltaankaan (tsundereus voi olla fantasia, muttei realistinen sellainen) lähellä sellaisia mittoja, jotka olisivat uhkaavia huonoitsetuntoisille otakuille. Sen sijaan että hän olisi kliseisesti huono laittamaan ruokaa hän on huono piirtämään. Kaikkein tärkeimpänä piirteenä hän on otaku olematta kuitenkaan fujoshi - sen sijaan hän keräilee figuureja, tahkoaa MMORPGeja ja pelaa erogejä (isänsä kasvattama kun on). Hän on siis loppujen lopuksi sekä moen kohde että samaistumiskohde.

Jotkut - mm. Justin Sevakis - ovat julistaneet moesarjojen prosenttiosuuden kasvun viime vuosina olevan merkki Japanin animeteollisuuden kuolinkamppailusta; yrityksestä tuottaa yhä suurempi osa sarjoista sille kansanosalle, joka kuluttaa rahaansa eniten. Mutta onko tämä kauhukuva realistinen, vai onko sen alta pintautumassa jotain muuta? Se tullaan näkemään seuraavan parin-kolmen vuoden sisällä...

Muokkaus 23.6.2009: Hah, tiesin että en voi olla ainoa joka näin ajattelee...

Loleja ja lihakirveitä


Muistanette vielä viimekuisen sensuurijupakan - Nice Boat ja niin edelleen? Tapahtumat jatkuvat edelleen.

School Daysin myötä myös murhamysteerisarja Higurashi no Naku Koro ni Kai laitettiin usealla kanavalla jäähylle ilmeisistä syistä. Kyseinen sarjahan on siis siitä mielenkiintoinen, että yliluonnollisista syistä sen aikajana kiertää painajaismaista luuppia - ja tapahtumat päättyvät aina huonosti ja verisesti. Jokaisella kerralla tämä tapahtuu eri tavalla, ja katsojalle annettu käsitys "totuudesta" ja syyllisestä muuttuu jatkuvasti. Kiehtovan hitaasti paljastuu myös lopullinen totuus tämän kaiken takana.

Alkujaan Higurashi oli visual noveleja tuottavan entisen doojinsoft-circle 07th Expansionin tuottama yhdeksän huippumenestyneen visual novelin sarja, joka on sovitettu kaksikautiseksi, Studio DEENin tuottamaksi animesarjaksi; 2006 esitetyksi Higurashi no Naku Koro niksi ja tämänvuotiseksi Higurashi no Naku Koro ni Kaiksi. Koska sarja tullaan joka tapauksessa esittelemään numerossa 3/2007 en viitsi nyt esitellä sitä tämän tarkemmin; voitte lukea olennaisuuksia vaikkapa emigranttiystävämme NovaJinxin blogista.

24-jaksoinen Nikai pyörii tällä hetkellä Japanin TV:ssä. Ensi keskiviikkona esitettävästä jaksosta 12 eteenpäin jokainen jakso tulee kuitenkin olemaan katsottavissa myös netissä Animate TV:n sivuilla. Sekä Animate että viralliset sivut mainitsevat syyksi nimenomaan usean kanavan ilmoittamat esittämisen peruuttamiset. Jokainen jakso tulee olemaan netissä viikon; katsominen vaatii Windowsin, Internet Explorerin ja tietysti japanilaisen IP:n.

Kiintoisaa tästä tekee se, että näin tehtiin vaikka AT-X ja Sun TV (ja 13. jaksoon asti myös TV Saitama) esittävät sarjaa edelleen. Ratkaisun takana lienee yksinkertaisesti halu saada sarja mahdollisimman monen fanin silmille; DVD-myyntiin se tuskin vaikuttanee pätkän vertaa.

Länsimaiselle loppukäyttäjälle tällä ei tietenkään ole vaikutusta suuntaan jos toiseenkaan, hankki hän sarjansa sitten mitä kautta tahansa. (Laillista kautta hankkimisen mahdollisuus lienee joka tapauksessa epävarma Geneonin markkinoiltavetäytymisen vuoksi, ellei sitten myös Higurashille löydy uutta levittäjää.)