Tissejä ja pantsuja

Sanotaan tätä vaikka maistiaiseksi ensi kuun DesuTalks-setistä.

Termi "fanservice" syntyi aikoinaan tarkoittamaan kaikkea muuten tarpeetonta, jota tekijät lisäsivät teoksiinsa niiden katsojia tai lukijoita miellyttämään. Tästä sen nimikin tulee: olemassaolevien fanien miellyttämisestä. Laajimmillaan termiä voi soveltaa kaikkeen isoista räjähdyksistä isoihin pyssyihin, mutta tunnusomaisimmillaan se on tietysti paljaan pinnan ja alusvaatteiden esittelyssä. Tissejä ja pantsuja, siis.

Ghost in the Shell: Stand Alone Complex (2002)

Määritelmällisesti kyse on siis turhista asioista, jotka on vain liimattu muun teoksen päälle - vaikkapa kylpyläjaksoista joilla ei ole mitään merkitystä sarjan juonen kannalta, tai esimerkiksi yllä olevan kaltaisista leikkauksista joissa zoomataan päähenkilön perseeseen kesken toimintakohtauksen.

Sittemmin paljaan pinnan esittely on kuitenkin muuttunut, ja fanservicen voi sanoa muuttuneen joksikin täysin muuksi kuin tisseiksi ja pantsuiksi.

Anime on polarisoitunut paljaan pinnan ja alusvaatteiden esittelyn suhteen - on niitä sarjoja joissa tissejä tungetaan naamalle koko ajan, ja niitä joissa sitä ei ole lainkaan. Välimaasto on olemassa, mutta se on nykyään erittäin kapea. Toisin kuin kymmenen vuotta sitten pystyy nykyään sanomaan melko hyvällä varmuudella jo sarjan ensimmäisestä promokuvasta tuleeko se olemaan "kevyt" naiskauneuden esittelyyn keskittynyt sarja vai "vakava" sarja, jossa patsastelee korkeintaan alastomia miehiä (á la Eden of the East). Ajatus siitä että muuten vakavissa sarjoissa voisi olla ylläolevan GitS-esimerkin tapaan yllättäviä fanservicekohtauksia on nykyään jo aika vieras.

Otetaan esimerkki. Kakiflyn mangan K-ON! alkupuoliskolla on seuraava kohtaus, jossa Mio kaatuu lavalla konsertin päätteeksi takamus yleisöön päin:

Klikkaa kuvaa nähdäksesi koko sivu.

Ei juuri mitään temaattisesti kyseenalaista: slapstick-huumoria ja alushousut. Kyoto Animationin TV-animesovituksessa kohtaus kuitenkin kuvattiin näin:

Ei pantsuja, vaan legendaarinen riisikulhoeufemismi. Mitä voimme päätellä tästä, kun katsomme sitä kontekstissaan - toisin sanoen muuta K-ON!-animea vasten?

K-ON! on moesarja; se kertoo valikoimasta söpöjä lukiolaistyttöjä, jotka syövät kakkuja kevyen musiikin kerhossa ja muistavat aina joskus treenata soittamistakin. Mutta koska moe perustuu tunteille eikä erektio ole tunne päätti Kyoto Animation jättää pantsut kokonaan näyttämättä. Sarjalla on toki lakisääteiset uimapukujaksonsa, mutta kymmenen vuoden takaisella mentaliteetilla tuntuisi lähes kummalliselta, että tarpeetonta fanserviceä nimenomaan vältellään.

En usko että kyse on kuitenkaan fanservicen välttelystä sinällään, vaan enemmänkin siitä että fanservice (alkuperäisessä merkityksessään "fanien palvelemisena") perustuu nykyään jollekin ihan muulle kuin suoralle seksuaalisuudelle. Se perustuu tunteille; siihen että katsojat ensin tutustutetaan hahmoihin ja saadaan välittämään niistä, ja tämän jälkeen revitään HNNNNNG-reaktioita ihan muualta.

Ja kun naisia esineellistävän pornoilun jättää tietoisesti kokonaan pois ei sarja myöskään enää järjestään karkota äärestään naispuolisia katsojia. Kuten monesti sanottu on moeseinenin estetiikka hyvin lähellä shoujon vastaavaa, ja epäilemättä tämä on yksi syy niihin K-ON!:in kuuluisiin myyntilukuihin.

Myös esimerkiksi Clannadin fanservice on samanlaista.

Hnnnnnnng.

Sanokaa te sitä kosiskelemiseksi - minä sanon sitä evoluutioksi. Kippis uudelle vuosikymmenelle!

*****

Tietty voi kysyä onko kyseessä vain Kyoto Animationin oma tapa hoitaa asioita, mutta polarisoitumista itseään ei käy kuitenkaan kieltäminen. Varsinainen eroottinen fanservice on näiden teosten kohdalla piilotettu TV-animea syvemmälle tuoteperheeseen - OVA-jaksoihin, otakulehtien pinup-kuviin, jopa draama-CD:isiin (sikäli kun se on mahdollista). Sieltä sen löytävät ne, jotka sitä haluavat etsiä.

Kyoto Animationin arkkivihollinen Shaft sen sijaan hoitaa hommia hyvin erilaisella otteella - sen teokset ovat niitä harvoja, joissa fanserviceä käytetään vielä vanhassa merkityksessään, ja tissit ja pantsut ovat vielä entisessä arvossaan.

Toki Shaftin sarjat eivät niinkään ole "vakavia" siinä mielessä kuin vaikkapa GitS, mutta joka tapauksessa ne ovat sekä tyylillisesti että seksuaalisen sisältönsä suhteen selkeästi eri elukoita kuin Asobi ni Ikuyo, To-LOVE-Ru, Kanokon ja kumppanit. Näissä sarjoissahan seksuaalinen sisältö ja paljas pinta muodostavat sarjan nk. pihvin - siinä missä Shaftin sarjoissa fokus on yleensä jossain muualla, ja fanservicelläkin on usein myös jokin muu funktio kuin pelkkä kiihottaminen.

Tunnusomaisin esimerkki tästä lienee Bakemonogatarin toisen jakson pukeutumiskohtaus, joka kestää lähes kymmenen minuuttia.

Senjougahara tulee suihkusta vailla pyyhettä, mikä säikäyttää Araragin. Hän käskee tätä siirtymään lipastonsa edestä, ja kun tämä kertoo että hänen häveliäisyydenpuutteensa on häiritsevää hän haukkuu tätä pervoksi. Senjougahara pukeutuu, huomaa unohtaneensa kuivata hiuksensa, riisuutuu, kuivaa hiuksensa ja pukeutuu uudelleen. Koko ajan hän vitsailee ja piikittelee Araragille, joka yrittää kovasti olla vilkuilematta.

Nisioisinille tunnusomainen ylenpalttinen dialogi virtaa vuolaana kymenä; kamera poukkoilee Senjougaharan vartalon, Araragin hermostuneisuuden ja muun huoneen välillä. Hyvin shinbomaista, ja eittämättä täyttää perinteisen fanservicen määritelmät helposti.

Mutta vaikka kohtaus onkin pitkä ja paljaaseen pintaan keskittyvä on sillä funktionsa myös fanserviceaspektin ulkopuolella. Se alleviivaa sekä molempien hahmojen luonnetta että näiden välistä suhdetta: Senjougaharan piittaamattomuutta sosiaalisista normeista, Araragin poikuutta, Senjougaharan possessiivista asennetta Araragiin. Tämä on sitäkin huomionarvoisempaa, kun muistaa animen pohjautuvan kirjaan.

Kuvalaudoilla ja foorumeilla voidaan riidellä siitä onko kyseessä vain fanservice vaiko Merkityksellinen ja Syvällinen setti, mutta miksi se ei voisi olla molempia? Seksi tuntuu monesti sokaisevan ihmiset niin, etteivät he näe enää metsää puilta - tai käsikirjoitusta tisseiltä. Kaikesta huolimatta ne voivat olla olemassa yhtä aikaa, eikä niitä ole pakko eristää omiin kohtauksiinsa. (Tai sarjoihinsa, herra varjele.)

Itse asiassa koko kohtaus muistuttaa minua erään toisen sarjan vastaavasta kohtauksesta - kohtauksesta, joka aikoinaan oli puhdasta vittuilua muille aikansa "teinit ohjaavat robotteja" -sarjojen humoristisille vastaaville:

NGE:n viidennen jakson vastaavassa kohtauksessa on kaikki perinteisen fanservicekohtauksen ainekset: suihkusta tuleva tyttö, nolostuva poika, humoristinen päällekkäinkaatuminen, leviävä alusvaatelaatikko, vahingossa tapahtuva rinnanpuristaminen - mutta kohtaus on silti täysin huumoriton, taustamusiikiton ja vailla eroottista latausta. Lisäksi se on ahdistava ja painostava.

Koko kohtaus tuntuu keskisormennäytöltä genrelleen - ja lisäksi se alleviivaa meille murhaavan yksiselitteisesti Rei Ayanamin olevan pelkkä tunteeton kuori.

Kaiken kaikkiaan molemmat kohtaukset ovat varsin erilaista paljaan pinnan esittelyä kuin vaikkapa Highschool of the Deadin tai Strike Witchesin vastaavat. Ne ovat erilaisia myös keskenään - etenkin siksi että Bakemonogatarin kohtauksessa fanserviceaspekti on joka tapauksessa selkeästi olemassa - mutta silti tyylillisesti samantapaisia esimerkiksi huumorinpuutteensa vuoksi. Ei hassuja ääniefektejä, ei hengityksen voimasta pomppivia rintoja, ei koomista liioittelua, ei slapstickiä, ei kummallisia kuvakulmia.

Ja kuten edellä mainittu - olisin tosiaan taipuvainen väittämään, että näiden monesti "fanservicesarjoiksi" kutsuttujen sarjojen ruumiinosa- ja alusvaateparaati ei ole enää fanserviceä lainkaan, vaan sarjojen koko idea. Eron huomannee viimeistään siitä, tuntuuko oudolta nähdä niiden hahmoja vaatteet päällä.

Miten tuo Busujiman hame pysyy päällä?

Parhaiten myyneet TV-animet vuosilta 2000-2010

Tämä ei ole animea sellaisena kuin me länsimaiset sen tunnemme

Lähteenä Livedoorin BBS, todennäköisesti alun perin copypastaa 2chanista. Lisäsin animaatiostudiot ja esitysvuodet.

Luvut ovat kaikkien sarjan julkaisujen myyntilukujen keskiarvoja, DVD-boksien yksittäiset levyt laskettuna omiksi julkaisuikseen. Eri tuotantokaudet lasketaan omiksi sarjoikseen, kuten näkyy. Asteriski tarkoittaa että sarjan julkaisu oli vielä kesken kun tämä lista tehtiin toukokuussa 2010.

Kappaletta Studio Vuosi Sarja
170 479 PLUS heads 2005 – The World of Golden Eggs
79 204 Sunrise 2004 - 2005 Mobile Suit Gundam SEED Destiny
76 760 Shaft 2009 - 2010 Bakemonogatari (*)
70 349 Sunrise 2002 - 2003 Mobile Suit Gundam SEED
52 900 Bones 2003 - 2004 Fullmetal Alchemist
50 552 Sunrise 2006 - 2007 Code Geass
46 147 Satelight 2008 Macross Frontier
42 822 Kyoto Animation 2009 K-ON!
42 690 Sunrise 2008 Code Geass: Lelouch of the Rebellion R2
41 038 Kyoto Animation 2006 The Melancholy of Haruhi Suzumiya
39 208 Sunrise 2007 - 2008 Mobile Suit Gundam 00
34 601 Sunrise 2008 - 2009 Mobile Suit Gundam 00 S2
29 890 Production I.G 2004 - 2005 Ghost in the Shell S.A.C. 2nd Gig
29 768 Kyoto Animation 2007 - 2008 Clannad
29 509 Frontline / Gainax 2004 - 2006 Initial D Fourth Stage
29 146 Kyoto Animation 2007 Lucky Star
27 377 Production I.G 2002 - 2003 Ghost in the Shell Stand Alone Complex
26 910 J.C.Staff 2002 Azumanga Daioh
26 047 Studio Deen 2006 Fate/stay night
25 637 Xebec 2000 Love Hina
24 346 Kyoto Animation 2005 Air
24 253 J.C.Staff 2009 - 2010 A Certain Scientific Railgun (*)
22 829 Brain's Base 2010 Durarara!! (*)
22 591 Seven Arcs 2007 Magical Girl Lyrical Nanoha StrikerS
21 831 A-1 Pictures 2010 Working!! (*)
20 450 Kyoto Animation 2006 - 2007 Kanon (2006)
20 342 Hal Film Maker 2008 Aria The Origination
20 052 Gainax 2007 Tengen Toppa Gurren Lagann
19 819 Kyoto Animation 2008 - 2009 Clannad After Story
19 297 A-1 Pictures 2007 Ookiku Furikabutte
18 683 Studio Pierrot 2004 - 2005 Bleach (1-20)
18 573 Studio Pierrot 2005 - 2006 Bleach (42-63)
18 556 Kyoto Animation 2009 The Melancholy of Haruhi Suzumiya S2
18 535 Toei Animation 2007 Mononoke
17 888 Pastel / OB Planning 1999 - 2000 Initial D Second Stage
17 864 Hal Film Maker 2005 Aria The Animation
17 553 Kyoto Animation 2003 Full Metal Panic? Fumoffu
17 481 Studio Pierrot 2005 Bleach (21-41)
16 458 Xebec 2005 Mahou Sensei Negima!
16 262 Daume 2002 Onegai Teacher!
16 166 Daume 2003 Onegai Twins!
16 079 Bones 2007 Darker than Black S1
15 983 Hal Film Maker 2006 Aria The Natural
15 448 Sunrise 2006 - 2007 Gintama S1
15 284 Sunrise 2007 - 2008 Gintama S2
15 246 Sunrise 2008 - 2009 Gintama S3
15 021 Madhouse 2006 - 2007 Death Note
14 216 J.C.Staff 2003 Shingetsutan Tsukihime
14 125 Gainax / Shaft 2001 - 2002 Mahoromatic S1
13 920 A-1 Pictures 2008 - 2009 Kuroshitsuji
13 789 Gonzo 2008 Strike Witches S1
13 723 Bones 2009 - 2010 Fullmetal Alchemist: Brotherhood (*)
13 360 Zexcs 2003 D.C. ~Da Capo~
13 233 Wonder Farm 2000 Hand Maid May
12 971 Sunrise 2004 - 2005 Mai-HiME
12 937 Sunrise 2009 - 2010 Gintama S4
12 673 Bones 2009 Darker than Black: Ryuusei no Gemini (*)
12 290 J.C.Staff 2002 Ai yori Aoshi
12 126 J.C.Staff 2008 - 2009 A Certain Magical Index
12 094 Sunrise 1999 - 2000 Infinite Ryvius
11 932 Studio Deen 2001 Fruits Basket
11 920 Sunrise 2001 Scryed
11 800 Sunrise 2000 Banner of the Stars
11 712 Bones 2005 - 2006 Eureka Seven
11 521 Gainax / Shaft 2002 - 2003 Mahoromatic S2
11 440 J.C.Staff 2002 - 2003 Read or Die TV
11 265 Sunrise 2005 - 2006 Mai-Otome
11 251 Seven Arcs 2005 Magical Girl Lyrical Nanoha A’s
11 244 Doumu 2007 Minami-ke
11 243 Nomad 2005 - 2006 Rozen Maiden Träumend
11 039 J.C.Staff 2005 Honey & Clover
10 880 A-1 Pictures 2008 Kannagi
10 620 J.C.Staff 2005 - 2006 Shakugan no Shana S1
10 612 J.C.Staff 2008 - 2009 Toradora!
10 315 Brain's Base 2009 Natsume’s Book of Friends S2
10 236 Brain's Base 2008 Natsume’s Book of Friends
10 219 Gansis / Shaft 2005 Pani Poni Dash!
10 049 Artland 2005 - 2006 Mushishi
10 046 Production I.G 2008 Library War

Kuinka paljon anime myy, jos se myy hyvin

Tämä on Chu-Bra:n ensimmäinen Blu-Ray -julkaisu. Se sisältää kolme jaksoa ja maksaa 65 euroa.

Juuri niin kuin otsikossa sanotaan. Lähteenä 2ch-pasteblogi Kyoo mo Yarareyaku.

"Merkittävyys" on tässä mainittuna pelkästään taloudellista merkittävyyttä - esimerkeiksi on todennäköisesti tarkoituksella poimittu sekä "hyviä" että "huonoja" sarjoja. Kannattaa muistaa että kuvaukset ovat lähinnä postaajan omia mielipiteitä, mutta esimerkit tekevät tästä hyvin mielenkiintoisen ja perspektiiviä antavan listan.

alle 500 kpl Mainos- tai muuten rahoitetut sarjat joissa DVD-myynti ei alun alkaenkaan ollut tavoitteena: joko lähes tai kokonaan merkityksettömiä sarjoja. Esimerkkejä: NHK:n anime, lastensarjat, maksukanavien (mm. WOWOW) sarjat, Nippon TV:n myöhäisillan sarjat, Gonzon sarjat, I.G:n originaalisarjat, jne

500 - 800 kpl Enimmäkseen merkityksettömiä sarjoja. Tämän alueen sarjat eivät yleensä ole onnistuneet herättämään huomiota, ja niitä pidetään epämääräisenä ja uhanalaisena lajina. Esimerkkejä: Gin’iro no Olynssis, Hyakko, Hero Tales, Shikabane Hime, Akikan!, jne

800 - 1200 kpl Merkityksettömän ja huomionarvoisen rajalla. Viikosta riippuen tällainen sarja saattaa päätyä listoille, jos on onnekas. Yleensä kuitenkaan ei. Esimerkkejä: Yozakura Quartet, Blassreiter, Simoun, Kaze no Stigma, Nabari no Ou, jne

1200 - 1800 kpl Riittävän huomionarvoisia ollakseen olematta merkityksettömiä. Niiden surkea myynti nostaa ne usein listoille, mutta niin alapäähän että ne herättävät lähinnä sääliä. Esimerkkejä: Ghost Slayers Ayashi, Galaxy Angel Rune, Kimikiss, Our Home’s Fox Deity, Kyoran Kazoku Nikki, jne

1800 - 2300 kpl Ranobepohjaiset animet putoavat usein tähän kategoriaan. Saattavat tuottaa voittoa, mutta vain jos niitä myydään Kadokawan tasoisella hinnoittelulla. Esimerkkejä: Rental Magica, Goshusho-sama Ninomiya-kun, Kurenai, Shinkyoku Sokai Polyphonica, Zegapain, jne.

2300 - 3000 kpl Tähän kategoriaan kuuluu paljon sarjoja. Marginaalisesti menestyviä sarjoja, joista moni ei myynyt niin hyvin kuin niiden fanikanta antaisi olettaa. Esimerkkejä: Manabi Straight!, true tears #1, Sketchbook, Gun X Sword, Yami to Boshi to Hon no Tabibito, jne

3000 - 4000 kpl Voittoatuottavuuden raja. Monet sanovat tämän verran myyviä sarjoja kohtuullisesti pärjääviksi, mutta monen tämän verran myyvän sarjan sanotaan myös feilanneen. Esimerkkejä: Denno Coil, Soul Eater, School Days, Linebarrels of Iron, Super Robot Swars OG, jne

4000 - 5000 kpl Sarjoja jotka ovat saaneet kohtuullisesti huomiota ja myyneet kohtuullisesti. Joissain tapauksissa tällaisten sarjojen myyntiluvuista saatetaan iskeä vitsiä, mutta epäonnistumisina niitä pidetään harvemmin. Tulevaisuudenlupauksia. Esimerkkejä: Seto no Hanayome, Bamboo Blade Garei -Zero-, Higurashi no Naku Koro Ni, Planetes, jne

5000 - 7000 kpl Tässä vaiheessa myynti alkaa näyttää vahvalta ja toinen tuotantokausi todennäköiseltä. Tuottajat alkavat saada ylistystä. Esimerkkejä: Ichigo Mashimaro, Rozen Maiden, Hidamari Sketch, Zero no Tsukaima, Darker than Black, jne

7000 - 9000 kpl Vaikuttava myynti; yleisön suosikkeja joita voi alkaa jo sanoa hiteiksi. Esimerkkejä: Spice and Wolf, Full Metal Panic Fumoffu, Nodame Cantabile, My-Otome, Keroro Gunso, jne

9000 - 11 000 kpl Viisinumeroisten myyntilukujen alku. Myöhäisillan animea joka myy tämän verran voi kutsua huoletta isoksi hitiksi. Esimerkkejä: Toradora!, Shakugan no Shana, Natsume Yuujinchoo, Pani Poni Dash!, Sookyuu no Fafner, jne

11 000 - 15 000 kpl Korkein kasti kapean kohdeyleisön otakusarjoille. Ylistyksen arvoisia sarjoja. Esimerkkejä: Minami-ke, s-CRY-ed, Da Capo, Strike Witches, Eureka Seven, jne

15 000 - 20 000 kpl Tällaisia sarjoja ostavat jo nekin ihmiset jotka eivät normaalisti osta DVD:itä. Erinomaisia sarjoja täynnä pioneerihenkeä. Esimerkkejä: Gintama, Death Note, Ookiku Furikabutte, Aria the Animation, Negima, jne

20 000 - 25 000 kpl Tuoteperheitä joilla on paljon ja uskollisia tukijoita. Isoja nimiä joilla on suuret fanikannat. Esimerkkejä: Air, Tengen Toppa Gurren-Lagann, Magical Girl Lyrical Nanoha StrikerS, Clannad, Hetalia, jne

25 000 - 35 000 kpl Edellisen ja seuraavan kategorian väliin putoavia sarjoja, jotka ovat varmistaneet asemansa vaikutuksellisina ja tasaisen suosion omaavina tuoteperheinä. Esimerkkejä: Lucky Star, Azumanga Daioh, G.I.T.S. SAC 2nd GIG, Initial D 4th Stage, Fate/stay Night, jne

35 000 - 50 000 kpl Uusia ykkösiä jotka puhuttavat koko teollisuudenalaa. Tämän ja seuraavan kategorian sarjat sytyttävät uskomattomia flamewareja. Esimerkkejä: Fullmetal Alchemist, The Melancholy of Haruhi Suzumiya, Code Geass, Macross F, Gundam 00, jne

50 000 - 100 000 kpl Täysin omassa luokassaan. Uskomattomat myyntiluvut. Esimerkkejä: Gundam SEED, osa elokuva-animesta (Kara no Kyokai, The Girl Who Leapt Through Time), Bakemonogatari, jne

yli 100 000 kpl Mainstream-yleisölle tehdyt anime-elokuvat. Teollisuudenalan tähdet. Esimerkkejä: Ghiblin elokuvat, Evangelion-elokuvat, Zeta Gundam: A New Translation, Final Fantasy VII: Advent Children, The World of Golden Eggs, jne

Ilmaisanimea ja Hollywoodia

Eilisiltana suunnilleen joka toinen tuntui katsovan Tower of Druagaa, ja tänään vastaavasti Blassreiteriä. Teknisellä puolella Gonzo on pitänyt lupauksensa esimerkillisesti; jaksot ovat löytyneet niin YouTubesta, CrunchyRollista kuin BOSTistakin, ja jopa varsin hyvin käännettynä. Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä että CrunchyRoll on näistä teknisesti huonoin; BOST taas tarjoaa parasta kuvanlaatua, mutta maksaa. Ensimmäiset jaksot sai ilmaiseksi jos rekisteröityi ajoissa saa ilmaiseksi, mutta toistaiseksi laatu on sellaista että siitä kannattaisi ehkä maksaakin se 1,25 euroa jakso - mukana kun näyttäisi tulevan kohtuukivat muistiinpanotkin. Seiyuuhöpinää ja muuta mukavaa pääsee katsomaan ilmaiseksikin ja kannettaville soittimille tarkoitetun ladattavan version kuvanlaatu on lähinnä vitsi, mutta hauskoja lisiä nekin. Ja CrunchyRollissahan voi tosiaan itse päättää mitä haluaa ladattavasta versiostaan maksaa, Radiohead-tyyliin (sen latausmahdollisuus tosin vaikuttaisi olevan USA/UK-eksklusiivinen) - saa nähdä mikä näistä bisnesmalleista vakiintuu jatkossa. Elämme mielenkiintoisia aikoja. Sitten ne huonot uutiset. Kuten Veh jo kirjoittikin vaikuttaa siltä että ainakin Druagan ensimmäinen jakso on vain kengännauhabudjetilla tuotettu ONA-spesiaali, jonka ainoa funktio on toimia varsinaisen sarjan DVD-ekstrana ja nettimainoksena - ja sen laadun huomioon ottaen varsin huonona sellaisena, vaikka jotkut näemmä ovat pitäneet siitäkin. Ja vaikka oikea sarja vaikuttaisikin olevan ihan laadukas kannattaa muistaa, että Gonzon historia hyvien ensimmäisten jaksojen jälkeen suoritettavien haihyppäämisten suhteen on lievästi sanottuna legendaarinen.

Muokkaus 6.4: Vaikuttaisi siltä, että oikeakin jakso striimattiin kyllä - mutta vain Japani-eksklusiivisen GyaOn kautta. Oi Gonzo, miksi kohtelet meitä länkkäreitä näin?

Muokkaus 7.4: No, ainakin Blassreiter on aitoa tavaraa. Mutta senkin kanssa laatu on tietysti kyseenalainen, vaikutti taustalla sitten "ilmaiseksi jakavat lol" -asenne tai ei.

Mutta nyt jotain ihan muuta.

Manga on jenkkisarjisten ohella tämän hetken kuuminta hottia Hollywoodissa, eikä sen uskoakseen tarvitse edes luottaa Seven Seasin toimitusjohtajaan Jason DeAngelisiin (SS:n saitti on tällä hetkellä nurin, lisään linkin kun asia korjaantuu) - James Wongin Dragonball saatiin hiljan purkkiin, ja Wachowskin veljesten Speed Racerista vaikuttaisi tulevan ihastuttavan retromuovinen sovitus alkuteoksestaan. Wachowskit ovat muutenkin sopivimpia mahdollisia henkilöitä ohjaamaan näytelmäsovituksen animesta, sillä heidän töissään lapsina TV:stä imetyt animevaikutteet näkyvät häpeilemättömän selkeinä - esimerkiksi Matrix on juoneltaan käytännössä vain ensimmäisen Megazonen ja Ghost in the Shellin ristisiitos, vaikka he kysyttäessä ovatkin kiistäneet edes nähneensä edellistä.

Mutta aprillipäivänä pintaan pulpahti muuan toinenkin mielenkiintoinen projekti.

Ja ei, tämäkään ei ole aprillipila - ohjaaja Marty Martinin lähettämiä vastausmaileja on julkaistu vähän siellä sun täällä, vaikka aprillipäivä meni jo aikaa sitten. Tällä pari kuukautta sitten kuvatulla teaserilla oli tarkoitus saada projektille lopullinen lupa Shonen Gahoshalta ja Koota Hiranolta, ja jos Martiniin on uskominen sellainen myös saatiin. Hän sanoo tuolla poistavansa tämän vuotaneen linkin, mutta myöhäistähän se tässä vaiheessa on. (Muokkaus: jep, linkin takaa löytyy nyt ihan toinen traileri.)

Joten... Englannissa kuvattava Hellsing-elokuva. Joka keskittyy Serasin Hellsingiin tuloon, joten se tulee olemaan ilmeisesti sovitus lähinnä parista ensimmäisestä tankobonista. Ja on huomattavasti vakavampi ja lähdemateriaalilleen uskollisempi kuin aiemmat Hollywoodin tuottamat sarjakuvasovitukset (korkkarit olivat puvustajan moka, niitä ei leffassa nähdä).

Mitäköhän tästä sanoisi. Lupaavaltahan se tietysti kuulostaa, mutta saa nyt nähdä...

Zen ja arvostelukyvyn kunnossapito

Sattuneesta syystä Suomessa julkaistavien manga- ja animearvostelujen määrä on viime aikoina melkeinpä tuplaantunut. Voisi siis olla jo korkea aika ottaa esille muutamia omia mielipiteitäni kritiikin kirjoittamisesta.

Viime kuussa esittelin muutamia huonoja Paprikan arvosteluja; niiden ongelmiin kuuluivat mm. pinnallisuus, ennakkoasenteisuus ja yleinen typeryys. Älkää kuitenkaan erehtykö kuvittelemaan, että kaikki negatiivinen olisi minusta automaattisesti huonoa: esimerkiksi Darth Maunon Japan Pop 1:ssä julkaistu arvostelu elokuvasta oli paljon parempi kuin aiemmin mainituista yksikään, vaikka olikin aivan yhtä negatiivinen.

Kenelle

Ensimmäinen lukion äidinkielenkursseilla arvosteluista opittu on se, että oikeaoppinen sellainen koostuu kolmesta osasta: esittelystä, kritiikistä ja yhteenvedosta. Esittelyssä esitellään arvosteltava teos lukijalle, kritiikissä ruoditaan sen hyviä ja huonoja puolia ja yhteenvedossa tehdään lopullinen subjektiivinen arvio siitä, onko teos hyvä vai ei.

Hyvin usein tämä on myös ainoa niillä opittu asia. Mikä on sääli, koska se ei ole läheskään koko totuus - eikä aina edes ainoa mahdollinen.

Loppujen lopuksi arvosteluja on monenlaisia, jo pelkästään siinä mielessä kenen luettavaksi ne on tarkoitettu ja keneen ne pyrkivät vaikuttamaan. Suurin osa arvosteluista on tietysti suunnattu kuluttajille, ja sellaisten tärkein tehtävä on kertoa lukijalle onko teos hänen rahojensa arvoinen vai ei. Tämä voidaan tehdä joko latelemalla mielipiteitä suoraan teoksen laadusta - olkoonkin, että se on hieman riskialtista - tai monimutkaisemmin, listaamalla teoksen sisältämiä elementtejä ja niiden suhteita sekä arvioimalla, miten laadukkaita nämä elementit itsessään ovat ja kuka niistä voisi pitää. "Teos XYZ:sta voisivat hyvinkin nauttia slapstickhuumorin, kevyen fanservicen ja itseironisten, överiksivedettyjen haaremiasetelmien ystävät. Se ei ole mitään mitä ei olisi nähty jo aiemmin, mutta edeltäjilleen se ei kalpene missään mielessä", esimerkiksi.

Toinen arvostelun kohdeyleisö ovat kustantajat, joille on aina hyvä kertoa säännöllisesti miten tämä ja tämä repliikki tulee kääntää tai tämä ja tämä nimi kirjoittaa - tai vähintäänkin valittaa jälkikäteen, jos jossain mättää. Enin osa kotimaisista kustantamoista on kuitenkin onneksi niin valveutuneita, että ottavat vastaan ehdotuksia myös etukäteen. Sen sijaan on yleensä varsin tarpeetonta antaa vinkkejä siitä, mihin suuntaan itse julkaisualaa tulisi kehittää, kuten vaikkapa tämän arvostelun hyvää tarkoittavassa mutta varsin surkuhupaisassa viimeisessä kappaleessa.

Yleensä suomennettujen julkaisujen arvosteluissa tulee käyttää molempia edellämainittuja näkökantoja. Kolmas ja viimeinen arvostelujen kohdeyleisö on marginaalisin, muttei missään mielessä vähiten merkittävä: tekijät nimittäin. Toistaiseksi tekijöitä joille voi antaa palautetta löytyy lähinnä omakustanteiden ja antologioiden takaa, joten niihin onkin tarpeellistä kiinnittää tavallista enemmän huomiota - kannattaa muistaa, että yksikin harkitsematon sana saattaa murskata nuoren tekijän itsetunnon tai ylpistää häntä kohtuuttomasti. Kustantajille annettu palaute saattaa vaikuttaa julkaistavien teosten yksityiskohtiin, mutta tekijöille annettu sellainen voi vaikuttaa koko kotimaiseen sarjakuvakenttään. Harkintaa kannattaa siis käyttää; kriitikolla on myös velvollisuutensa.

Miten yhdellä tavalla...

Mutta mikä sitten tekee arvostelusta hyvän?

Toiseksi tärkein kriitikon tarvitsema asia on auktoriteetti. (Tärkein on tietysti mielipide, mutta sellaisten muodostaminen kuuluu teosten tulkinnan, ei kritiikin puolelle.) Lukijat on saatava uskomaan siihen, mitä kriitikko sanoo - miksi vaivautua kertomaan mielipiteitään teoksesta, jos kukaan ei usko niitä? Auktoriteettia kirjoittajana pystyy kasvattamaan ensisijaisesti kuulostamalla uskottavalta.

Uskottavuuteen taas vaaditaan asiantuntevuutta. Etenkin kun lukijat ovat asianharrastajia on tärkeää näyttää tietävänsä ja ymmärtävänsä vähintään kaiken minkä lukijakin; muussa tapauksessa auktoriteetti on silmänräpäyksessä menetetty, ja lukija alkaa epäillä mitä kaikkea muuta hän tietää itse paremmin kuin kriitikko. Esimerkiksi tällaisesta ei-asiantuntevasta arvostelusta käy vaikkapa tämä, joka sisältää aivan liian monta "käsittääkseni"- ja "kuulemma"-sanaa ollakseen autoritaarinen. Lopullisen naulan arkkuun sisältää jo ensimmäinen kappale, jossa Surfin Joe itsekin toteaa puutteellisen sivistyksensä tässä asiassa. Lukijan usko kriitikon asiantuntevuuteen on syytä pitää mahdollisimman lähellä absoluuttista silloinkin, kun se olisi jopa aiheetonta.

Joidenkin mielipiteiden mukaan teos pitäisi aina arvostella an sich, sellaisenaan ilman taustoitusta. Otakun arvosteluissa olen pyrkinyt välttämään tällaista, koska se sotii räikeästi sitä tapaa vastaan jolla kyseiset teokset joka tapauksessa kulutetaan - se on tapa joka on optimaalinen mundaanille ja tarkemmin määrittelemättömälle yleisölle, vaikkapa sanomalehden lukijoille, mutta ei asioita nimenomaan kontekstissaan katsoville ja lukeville otakuille eikä muunkaanlaisille asianharrastajille. Tällainen taustatiedoitus on pääasiallinen syy siihen, minkä vuoksi esimerkiksi Theron Martinin Haruhi Suzumiya -arvostelu ja Carl Kimlingerin tänään julkaistu Hellsing Ultimate -arvostelu tarjoavat runsaasti pureskeltavaa eivätkä jätä lukijaansa kylmäksi. Julkaisujen laadun sekä teosten staffin ja taustahistorioiden puimiseen on myös käytetty rakkaudesta aiheeseen kielivät määrät viitseliäisyyttä.

Tästä pääsemme kriitikon parhaaseen aseeseen - perustelemiseen. Kritiikkihän on yksinkertaisimmillaan vain kriitikon omien mielipiteiden ilmaisemista, ja perusteleminen on avainasemassa, jos on tasapainoteltava (positiivisen arvion tapauksessa) perehtyneisyyden ja täyden kritiikittömyyden tai (negatiivisen arvion tapauksessa) laatutietoisuuden ja silmittömän bashaamisen välillä. Ilman kunnollisia perusteluja teokseen korviaan myöten perehtyneenkin kirjoittajan teksti voi vajota pelkäksi löyhäpäiseksi fanitukseksi, jolla ei ole sen enempää journalistista arvoa kuin vaikkapa Newtypen mainosluonteisilla puffausartikkeleilla.

Perusteleminen on se syy, jonka takia tuo aiempi, pieteetillä taustatiedoitettu ja ehdottoman positiivinen Haruhi-arvostelu ei kuulosta pelkältä fanipoika-ihkutukselta. Samasta syystä Manga: The Complete Guiden arvostelut tuntuvat uskottavilta silloinkin, kun niiden kanssa ei ole samaa mieltä: väitteiden vankat perustelut saavat ne kuulostamaan oikeutetuilta. ANN:n paras kriitikko Carlo Santos taas ruotii jokaisessa Right Turn Only!! -palstansa arvostelussa sekä teosten hyviä että huonoja puolia, ja niiden suhdeluvut käyvät hyvin selkeästi ilmi lyhyestä lopputuomiosta - hänen perustelunsa ovat esimerkillisiä. Tästä syystä hän on kuluttajasuuntautunut, mutta koska hän käsittelee teokset aina genrensä muihin edustajiin verrattuna hän onnistuu olemaan myös otakusuuntautunut. Käyttämällä jokaisen nimikkeen esittelynä vain ja ainoastaan sen takakansitekstiä hän lisäksi asettaa jokaisen teoksen samalla viivalle.

Arvostelu on aina henkilökohtainen mielipide eikä näin ollen voi ikinä tyydyttää tasapuolisesti kaikkia, mutta kärkevien kommenttien ohessa tarjoillut vertailut ja syyt auttavat ymmärtämään vastakkaisiakin mielipiteitä. Parhaimmillaan arvostelu pystyy tarjoamaan lukijalleen kokonaan uusia näköaloja teokseen ja auttaa tätä saamaan siitä irti enemmän kuin tämä olisi muuten saanut.

...ja miten toisella

Jos asiantuntevuutta ei syystä tai toisesta löydy, asian voi korvata niinkin yksinkertaisella avulla kuin kirjoitustaidolla. Tarjoan esimerkiksi ANN:n Shelf Life -palstan kirjoittaja Bamboo Dongin, joka on ottanut tavakseen tuoda itsensä selkeästi osaksi omia arvostelujaan - kun sama toistuu viikosta toiseen, lukijan ja kirjoittajan välille syntyy tietynlainen side; lukija osaa odottaa, mitä ja millaista sisältöä tietyltä kirjoittajalta on tulossa. Kirjoittajasta muodostuu lukijan mielessä persoona eikä vain kasvoton, mielipiteitä korkeuksistaan jakeleva nimi.

Katsokaapa vaikka tätä taannoista palstaa. Jos ette ole katsoneet Higurashia, tiedätte viimeistään eilisen postaukseni luettuanne siitä enemmän kuin mitä Dong tiesi ennen sarjaan tutustumistaan. Hän arvostelee sarjan ensimmäisen DVD:n an sich, mikä on tämänkaltaisessa jokaviikkoisessa arvostelupalstassa säännöllisesti melkeinpä pakollinen käytäntö; ei kenenkään työkseen mitään arvostelevan voi odottaa kahlaavan teokseen tutustumisen ja siitä kirjoittamisen ohessa läpi läjää Wikipedia-artikkeleita vain voidakseen tarjota teoksesta taustatietoja. Siitä huolimatta hänen teokseen tutustuessaan siitä kasaamansa mielipiteet tulevat selviksi; ne kuulostavat vakuuttavilta paitsi hyvien perustelujen ja kiehtovassa valossa kuvailemisen myös laadukkaan kirjoittamisen takia. Tekstin rytmitys - "This show is really amazing." - ja sille valittu näkökulma - "tästä en ollut ennen kuullutkaan, mutta tiedättekös että se on aivan mahtava?" - lisäävät lukijan eläytymistä tekstiin ja vahvistavat sitä mielikuvaa, että Dong on kertomassa teoksesta lukijalleen.

Samalla palstalla Dong esittelee GitS: SAC - Solid State Societyn niin mukavien taustatietojen kera, että ne korvaavat hyvin sitä ettei kyseinen arvostelunpätkä ole yhtä dramaattisesti rytmitetty, ja Naruto-OVAn niin irvailevasti, että kaikille tulee varmasti selväksi ettei se ole mitään muuta kuin lisää sitä samaa filleriä. Palstalle valitun, välispiikkejä hyödyntävän rakenteen takia nämä kaikki erilaiset tekstit kuitenkin viihtyvät oikein sulassa sovussa toistensa kanssa.

Kuka tahansa osaa arvostella hyvin teoksen jonka jo tuntee, mutta vain hyvä kriitikko sellaisen johon tutustuu ensimmäistä kertaa.

Joidenkin koulukuntien mukaan arvostelu voi lisäksi olla myös kaunokirjalliseen rinnastettavissa oleva teksti, jota ei lueta vain jotta saataisiin selvillä mitä mieltä kriitikko on teoksesta, vaan myös miten. Tällainen kirjoitustyyli on Dongin lisäksi mm. Kekolla, ja sen kannattajana olen pyrkinyt sellaiseen myös itse.

Median kannalta

Sekä Right Turn Only!!:n että Shelf Lifen arvostelut ovat itsenäisinä teksteinä hyvin lyhyitä. Huomaatte, että laajuus ei ole itseisarvo; vaikka se sallii suppeaa tekstiä kattavamman käsittelyn se on myös johtaa oletusarvoisesti väsyttävämpään luettavaan kuin lyhyys. ANN:n arvostelupalstojen kaltaisille, säännöllisesti ilmestyville ja kuluttajasuunnatuille nettiteksteille tiiviys on etu, koska se varmistaa että ihmiset myös jaksavat lukea niitä. Aiemmin linkkaamani pidemmät arvostelut taas hyödyntävät pituutensa mahdollistamaa kattavuutta antaakseen otakuystävällistä taustoitusta.

Tietysti on otettava huomioon myös julkaisukanava. Internet ja painettu lehti ovat täysin erilaisia medioita: siinä missä ihmiset lehteä lukiessaan jaksavat kahlata läpi pitempiäkin tekstejä on heillä nettiä käyttäessään kuitenkin oletusarvoisesti aina kiire tehdä jotain muuta. Toisaalta lukijat osaavat vaatia verkkomedioilta huomattavasti parempaa ajankohtaisuutta, kenties jopa hypertekstuaalisuutta tekstin sekaan ripoteltujen linkkien muodossa. Myös kuvien käyttö on netissä täysin erilaista kuin painetussa mediassa.

Oli media mikä tahansa kuvien ei kuitenkaan tulisi olla osa arvostelua vain tekstin "kuvittamiseksi." Niiden on tarkoitus tukea tekstiä: jos arvostelussa sanotaan teoksen piirrosjäljen olevan taustojen osalta huonoa, kuvaksi sopii liittää tällaisesta esimerkki. Parhaimmassa tapauksessa kuva ja teksti muodostavat yhtenäisen, saumattomasti lukijan kanssa kommunikoivan kokonaisuuden - tämän on ymmärtänyt esimerkiksi LiveJournalissaan mangamaailman ylenkatsottuja helmiä esittelevä Vizin mangatoimittaja Shaenon K. Garrity, jonka esittelyistä tämä näkyy ehkä parhaiten Monster-kirjoituksen kohdalla.

"Olipa lyhyt", te ajattelette nyt. "Eihän se ollut tehnyt mitään muuta kuin skannannut pari sivua kirjasta ja kommentoinut niitä." Mutta ei, se on paljon tuota monimutkaisempaa. Tuota lyhyttä juttua tehdessäänkin Garrity on joutunut aluksi käsikirjoittamaan sen ja miettimään, mitä haluaa teoksesta sanoa ja missä järjestyksessä. Tämän jälkeen hän on joutunut etsimään mangasta esittämiään mielipiteitä tukevia sivuja, skannaamaan ne ja lataamaan ne nettiin; se on varmasti vaatinut yhteensä useamman tunnin työn. Tietysti Garritylla on puolellaan se, etteivät hänen tekstinsä ole varsinaisesti kuluttajasuunnattuja arvosteluja vaan ainoastaan suositteluja, mutta sen hän osaa tehdä oikein vakuuttavasti: katsokaapa mitä hän kirjoittanut Nanasta, To Terrasta ja Yakitate! Japanista. Tai mitä hilpeitä yksityiskohtia hän ottaa esille Golgo 13:n jenkkijulkaisusta ja sen taustoista...

Tällainen kuvien ja tekstin synkronisaatio on käytännössä tietysti mahdollista lähinnä vain silloin, kun kirjoittaja ja ulkoasun viimeistelijä ovat sama henkilö; netissä ja fanzineissa siis. Mutta silloinkin kun kuvat eivät onnistu tukemaan tekstiä kannattaisi muistaa, että ne ovat ensisijaisesti lukijan huomion ankkureita, joiden avulla hän muodostaa ensimielikuvansa teoksesta median avatessaan. Tätä ei ole valitettavasti usein tajuttu paremmissakaan piireissä, ja niinpä joidenkin lehtiartikkeleiden kuvituksena on joskus ollut puolet sivusta täyttävä murheellisen näköinen thumbnail-kasa.

Lopuksi ottaisin esille vielä sen, että on tärkeää missä laajuudessa teos arvostellaan. Kotimaisissa lehdissä on ollut tapana merkata pienellä jonnekin nurkkaan kuinka monta osaa sarjassa on ja kuinka monta siitä on luettu, mutta eikö sillä samalla julisteta omaa tietämättömyyttä jatkosta? Tällainen teksti on preview eli previkka, ei review eli "uudelleenkatselu". Eihän pelejäkään arvostella ensimmäisen kolmanneksen perusteella.

Täydellinen perehtyminen olisi ideaalinen vaihtoehto, jonka tärkeyttä alleviivasin mm. uusimmassa Otakussa - toisaalta löytyy gainaxloppujen pelko, toisaalta taas se että teoksen suuhun jättämän jälkimaun arvioiminen on todella heikoilla jäillä liikkumista, jos sitä ei ole vielä edes kokenut. On kuitenkin surullinen fakta että monellakaan kaupalliseen mediaan kirjoittavalla ei ole sellaiseen omistautumiseen varaa; Jason Thompson teki sitä kirjaansa varten epäinhimillisin ponnistuksin. Esimerkiksi ANN:llä on resursseja arvostella jokaisen teoksen jokainen osa erikseen, mutta kuten sanot tu tämä vaatii käytännössä täysipäiväisiä sisällöntuottajia. Kenties äärimmäinen perehtyminen on jotain, joihin on realistisesti mahdollisuuksia vain ei-kaupallisilla medioilla.

Jos kriitikko kuitenkin on teokseen kokonaan perehtynyt, nousee taas uusi kysymys: kuinka paljon hän saa paljastaa juonesta arviossaan? On tietysti selvää että olisi optimaalista voida arvioida teos paljastaen mahdollisimman vähän, mutta entäpä jos kyse on seikoista, jotka tulevat todennäköisesti vaikuttamaan teoksen lukijan/katsojan siitä nauttimiseen - onko lukijalla oikeus tietää vai oikeus olla tietämättä? Olen yrittänyt herätellä aiheesta keskustelua jo aiemmin, mutta vaikuttaa valitettavasti siltä että siitä eivät ole kiinnostuneet muut kuin ne jotka ovat jo olleet jo turhankin kauan propagandani vaikutuspiirissä.

Kritiikit ovat tekstejä siinä missä muutkin, joten on surullista että ihmiset eivät yleensä ole kovin hanakoita antamaan niistä liiemmälti palautetta saati sitten keskustelemaan niiden kehittämisestä - miten tilanne muuten voisi parantua? Pidän itseäni kuitenkin ensisijaisesti kriitikkona enkä toimittajana, joten tämä asia on minulle varsin lähellä sydäntä.