Parhaiten myyneet TV-animet vuosilta 2000-2010

Tämä ei ole animea sellaisena kuin me länsimaiset sen tunnemme

Lähteenä Livedoorin BBS, todennäköisesti alun perin copypastaa 2chanista. Lisäsin animaatiostudiot ja esitysvuodet.

Luvut ovat kaikkien sarjan julkaisujen myyntilukujen keskiarvoja, DVD-boksien yksittäiset levyt laskettuna omiksi julkaisuikseen. Eri tuotantokaudet lasketaan omiksi sarjoikseen, kuten näkyy. Asteriski tarkoittaa että sarjan julkaisu oli vielä kesken kun tämä lista tehtiin toukokuussa 2010.

Kappaletta Studio Vuosi Sarja
170 479 PLUS heads 2005 – The World of Golden Eggs
79 204 Sunrise 2004 - 2005 Mobile Suit Gundam SEED Destiny
76 760 Shaft 2009 - 2010 Bakemonogatari (*)
70 349 Sunrise 2002 - 2003 Mobile Suit Gundam SEED
52 900 Bones 2003 - 2004 Fullmetal Alchemist
50 552 Sunrise 2006 - 2007 Code Geass
46 147 Satelight 2008 Macross Frontier
42 822 Kyoto Animation 2009 K-ON!
42 690 Sunrise 2008 Code Geass: Lelouch of the Rebellion R2
41 038 Kyoto Animation 2006 The Melancholy of Haruhi Suzumiya
39 208 Sunrise 2007 - 2008 Mobile Suit Gundam 00
34 601 Sunrise 2008 - 2009 Mobile Suit Gundam 00 S2
29 890 Production I.G 2004 - 2005 Ghost in the Shell S.A.C. 2nd Gig
29 768 Kyoto Animation 2007 - 2008 Clannad
29 509 Frontline / Gainax 2004 - 2006 Initial D Fourth Stage
29 146 Kyoto Animation 2007 Lucky Star
27 377 Production I.G 2002 - 2003 Ghost in the Shell Stand Alone Complex
26 910 J.C.Staff 2002 Azumanga Daioh
26 047 Studio Deen 2006 Fate/stay night
25 637 Xebec 2000 Love Hina
24 346 Kyoto Animation 2005 Air
24 253 J.C.Staff 2009 - 2010 A Certain Scientific Railgun (*)
22 829 Brain's Base 2010 Durarara!! (*)
22 591 Seven Arcs 2007 Magical Girl Lyrical Nanoha StrikerS
21 831 A-1 Pictures 2010 Working!! (*)
20 450 Kyoto Animation 2006 - 2007 Kanon (2006)
20 342 Hal Film Maker 2008 Aria The Origination
20 052 Gainax 2007 Tengen Toppa Gurren Lagann
19 819 Kyoto Animation 2008 - 2009 Clannad After Story
19 297 A-1 Pictures 2007 Ookiku Furikabutte
18 683 Studio Pierrot 2004 - 2005 Bleach (1-20)
18 573 Studio Pierrot 2005 - 2006 Bleach (42-63)
18 556 Kyoto Animation 2009 The Melancholy of Haruhi Suzumiya S2
18 535 Toei Animation 2007 Mononoke
17 888 Pastel / OB Planning 1999 - 2000 Initial D Second Stage
17 864 Hal Film Maker 2005 Aria The Animation
17 553 Kyoto Animation 2003 Full Metal Panic? Fumoffu
17 481 Studio Pierrot 2005 Bleach (21-41)
16 458 Xebec 2005 Mahou Sensei Negima!
16 262 Daume 2002 Onegai Teacher!
16 166 Daume 2003 Onegai Twins!
16 079 Bones 2007 Darker than Black S1
15 983 Hal Film Maker 2006 Aria The Natural
15 448 Sunrise 2006 - 2007 Gintama S1
15 284 Sunrise 2007 - 2008 Gintama S2
15 246 Sunrise 2008 - 2009 Gintama S3
15 021 Madhouse 2006 - 2007 Death Note
14 216 J.C.Staff 2003 Shingetsutan Tsukihime
14 125 Gainax / Shaft 2001 - 2002 Mahoromatic S1
13 920 A-1 Pictures 2008 - 2009 Kuroshitsuji
13 789 Gonzo 2008 Strike Witches S1
13 723 Bones 2009 - 2010 Fullmetal Alchemist: Brotherhood (*)
13 360 Zexcs 2003 D.C. ~Da Capo~
13 233 Wonder Farm 2000 Hand Maid May
12 971 Sunrise 2004 - 2005 Mai-HiME
12 937 Sunrise 2009 - 2010 Gintama S4
12 673 Bones 2009 Darker than Black: Ryuusei no Gemini (*)
12 290 J.C.Staff 2002 Ai yori Aoshi
12 126 J.C.Staff 2008 - 2009 A Certain Magical Index
12 094 Sunrise 1999 - 2000 Infinite Ryvius
11 932 Studio Deen 2001 Fruits Basket
11 920 Sunrise 2001 Scryed
11 800 Sunrise 2000 Banner of the Stars
11 712 Bones 2005 - 2006 Eureka Seven
11 521 Gainax / Shaft 2002 - 2003 Mahoromatic S2
11 440 J.C.Staff 2002 - 2003 Read or Die TV
11 265 Sunrise 2005 - 2006 Mai-Otome
11 251 Seven Arcs 2005 Magical Girl Lyrical Nanoha A’s
11 244 Doumu 2007 Minami-ke
11 243 Nomad 2005 - 2006 Rozen Maiden Träumend
11 039 J.C.Staff 2005 Honey & Clover
10 880 A-1 Pictures 2008 Kannagi
10 620 J.C.Staff 2005 - 2006 Shakugan no Shana S1
10 612 J.C.Staff 2008 - 2009 Toradora!
10 315 Brain's Base 2009 Natsume’s Book of Friends S2
10 236 Brain's Base 2008 Natsume’s Book of Friends
10 219 Gansis / Shaft 2005 Pani Poni Dash!
10 049 Artland 2005 - 2006 Mushishi
10 046 Production I.G 2008 Library War

Tynnyristä kalastamista

Fanituotokset ovat kiehtova ilmiö. Ne tekevät yksisuuntaisesta kulttuurintuottamisesta Lawrence Lessigin sanoin "read/write-kulttuuria"; ne saattavat synnyttää draamaa tai seksuaalista jännitettä sinne missä sitä ei alkuteoksessa ole, tai jatkaa tarinaa suuntiin joihin alkuteoksen tekijä ei sitä ole halunnut viedä. Tietysti sen luomaa mahdollisuutta käytetään niin idässä kuin lännessäkin enimmäkseen masturbaatiomateriaalin luomiseen, mutta helmiä löytyy aina.

Tämä tuli mieleeni, kun luin alkuvuodesta Takotuboyan juonellisesti mielenkiintoista erodoojinshia Requiem 5 A Dream. Kuten Nova aikoinaan sanoi siinä porno tuntuu paikoin jopa päälleliimatulta ja irralliselta; vaikuttaa siltä että tekijä on halunnut kertoa oman näkemyksensä hahmoista ja niiden eräästä mahdollisesta tulevaisuudesta (joka on kaanonin puitteissa täysin realistinen - joskin tietysti sarjan genren johdosta täysin mahdoton), mutta on joutunut myös varmistamaan että joku ostaakin sitä.

Kaikki fanikulttuurin tuotteet eivät tietenkään synny maailmaan ihan itsestään.

Kuten tässä kirjoituksessa sivusin on teoksia monenlaisia, ja vaikka suuri osa niistä saakin Haruhin tai vaikkapa One Piecen tapaan alun perin alkunsa jonkun omia tuntojaan paperille vuodattavan nörtin sydänverestä vailla minkäänlaista laskelmointia ei se kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö tässäkin suhteessa laskelmoiviakin teoksia olisi olemassa. Aimai ja muu vihjailu on toki tuttu juttu shounen- ja nykyään seinenmangankin maailmasta, mutta oletteko koskaan pysähtyneet miettimään miten kaikki sai alkunsa - ja miksi homma ylipäätään pidetään vihjailuna eikä anneta homouden virrata lukijoiden iloksi?

Suurten muinaisten aikaan, kun moea ei vielä ollut olemassa, joutuivat yksinäiset nörtit katsomaan tyttöjensarjoja saadakseen päivittäisen annoksensa söpöjä 2D-tyttöjä. Mutta koska anime on bisnestä se tuppaa valumaan sinne missä on rahaa, ja näin ollen alettiin myös yksinäisille nörteille ennen pitkää tehdä sarjoja jotka kertoivat söpöistä tytöistä. Näin syntyi moe-estetiikka (jos sitä sellaiseksi haluaa sanoa), eikä otakujen enää tarvinnut katsoa Cardcaptor Sakuraa. (Tästä syystä shoujosarjojen estetiikka ja moe ovat edelleen hyvin lähellä toisiaan.)

Esimerkiksi Nanohan tapauksessa sarjan tekijät ovat itse sanoneet Nanohan ja Faten olevan pariskunta, mutta silti kirjoittaneet sarjan niin kuin näiden suhde olisi sen katsojilta "salattu." Ei yhtään rehellistä suudelmaa, esimerkiksi - vaikka hahmoilla lopulta on lopulta yhteinen kämppä ja parisänky.

...Ja tosiaan myös yhteinen loli, kuten Desuconin yuripaneelissakin mainittiin. Joka vieläpä onnistuu näyttämään molemmilta äideiltään vaikkei mitään sukua olekaan, kuten TV Tropes huomaavaisesti muistuttaa.

Samaan tapaan esimerkiksi Lucky Starissa Kagamin character song ei juuri peittele tarkoitusperiään, mutta itse sarjassa ei nähdä mitään kiusoittelua kummempaa. Asiaa ei tyrkytetä satunnaisen katsojan naamalle itse sarjassa, vaan se on haudattu hieman syvemmälle fanien löydettäväksi.

Ja juuri tässä hautaamisessa piilee kaiken ydin - kaikki kun eivät halua suoraa yuria tai yaoita nähdä. Aimailla mahdollistetaan se, että kasuaali katsoja voi katsoa sarjaa pelkän sen näennäisen pinnan takia, vaikkapa toimintasarjana - mutta vihjeet hahmojen syvällisemmistä suhteista ovat olemassa, jos niitä haluaa etsiä. Sarjat joilla on selkeä fokus ja konsepti pärjäävät säännöllisesti paremmin kuin sellaiset jotka yrittävät heittää pataan joka ikisen fanservice-elementin, tropeen ja otakunhoukuttimen, sisarusinsestistä jättirobotteihin ja povekkaista hoitsuista kissatyttöihin. Code Geassin kaltaisia menestyksiä tällaisista sillisalaateista tulee vain harvoin; yhdeksässä tapauksessa kymmenestä niitä vain pidetään epätoivoisina kosiskelijoina jotka yrittävät ali siitä mistä aita on matalin, ja ne vajoavat unholaan heti seuraavan kauden alkaessa.

Sarjan genre ja kohdeyleisö on aina tarkkaan harkittu etukäteen, eikä niitä voi lähteä muuttelemaan kesken tuotannon - tämän takia esimerkiksi kukaan K-ON!:in tytöistä ei voi ikinä, missään tapauksessa alkaa seurustella. Ei niin pojan kuin tytönkään kanssa.

Tämän takia Lucky Star on otakuhuumorisarja eikä yurisarja, ja samasta syystä Naruto on tappelushounensarja eikä yaoisarja. Kannazuki no Miko yritti yhdistää mechat ja yurin, ja katsokaa nyt millainen hirvitys siitä tuli - yleensä suutarin kannattaa pysyä lestissään.

(Hieman paradoksaalisesti uskoisin Haruhi Suzumiyan suosion johtuvan juuri tämän kovention tietoisesta rikkomisesta - miljöö on yksi yhteen kuin minkä tahansa muunkin dialogipohjaisen peruskoulusarjan, ja sitten varoittamatta silmille heitetäänkin energiajättiläisiä, lentäviä supersankareita ja äänennopeudella käytäviä kyberolioiden kaksintaisteluita.)

Osaltaan aimai siis perustuu tietynlaiseen epäuskottavuuden illuusion kannattelemiseen - aimaihuuruissa olevat parittajat saattavat tiedostaa aimain olevan vain baittausta hieman samaan tapaan kuin jotkut vapaapainin fanit saattavat tietää kaiken kehässä tapahtuvan olevan näyteltyä. Silti molemmat saattavat ärsyyntyä, jos tätä faktaa hierotaan heidän naamaansa.

Jännää tietysti on se, että tämä periaate on alkanut päteä myös muualla kuin aimaissa. Toradora! esimerkiksi on täysin haaremiaspektiton heteroromanssisarja, ja jopa hyvin tyylipuhdas sellainen - missään vaiheessa katsojalle ei tehdä epäselväksi mikä sarjan lopputulos tulee olemaan, ja päähenkilöitä asetetaan vastakkain ja paritetaan toisilleen jopa ennen ensimmäisen jakson alkutekstejä. Siitä huolimatta jotkut toivoivat, että Ryuuji olisi valinnut sarjan tytöistä jonkun toisen.

Tarinankerronta itsessään on muuttumassa. Nykyään jokainen voi olla sisällöntuottaja; tekijät eivät ole enää ylhäisessä yksinäisyydessään olevia mestareita, ja julkaisutoiminnan mystisyyden ja erinomaisuuden takuun tilalla on vain mahdollisuuksia ja sattumaa. Popkulttuuriteokset ovat yhä vähemmän ja vähemmän valmiita, auteurin päässään valmiiksi luomia paketteja ja yhä enemmän hahmojen muodostamia kehikoita, joiden tehtävä on vangita yleisön mielenkiinto ja aktivoida se ruohonjuuritasolla. Yleisö on saanut valtansa, eikä se suostu siitä enää luopumaan - joten tilanteesta on yritettävä ottaa kaikki irti.

Ja näin Toradoran tuottajat tekivätkin julkaistessaan PSP-deittipelin, jossa pelaaja saa kokeilla miten tarinan "vaihtoehtoiset" loput olisivat ehkä kulkeneet. Vaihtoehtoisten tyttöjen valitsemisen mahdollisuuden lisäksi peli sisältää tietysti myös kanonista loppua syventävän reitin. Tämä on niiden fanien palvelemista, jotka muuten olisivat joutuneet tyytymään doojinsheihin ja muuhun fanifiktioon - mutta samalla se on myös sellaisten tuottojen käärimistä, joista omasta visiostaan ylpeämpi auteur olisi jäänyt paitsi.

Maailma muuttuu, ja tarinankertojan rooli sen mukana. Ei sillä etteikö perinteisillä tarinoillakin olisi vielä paikkansa - mutta loppujen lopuksi maan kenties perivät yleisölle sen haluamaa valtaa myöntävät, ylpeytensä nielevät tekijät. Ei se Toradorankaan juonta ja loppuratkaisua pilannut.

Kuinka paljon anime myy, jos se myy hyvin

Tämä on Chu-Bra:n ensimmäinen Blu-Ray -julkaisu. Se sisältää kolme jaksoa ja maksaa 65 euroa.

Juuri niin kuin otsikossa sanotaan. Lähteenä 2ch-pasteblogi Kyoo mo Yarareyaku.

"Merkittävyys" on tässä mainittuna pelkästään taloudellista merkittävyyttä - esimerkeiksi on todennäköisesti tarkoituksella poimittu sekä "hyviä" että "huonoja" sarjoja. Kannattaa muistaa että kuvaukset ovat lähinnä postaajan omia mielipiteitä, mutta esimerkit tekevät tästä hyvin mielenkiintoisen ja perspektiiviä antavan listan.

alle 500 kpl Mainos- tai muuten rahoitetut sarjat joissa DVD-myynti ei alun alkaenkaan ollut tavoitteena: joko lähes tai kokonaan merkityksettömiä sarjoja. Esimerkkejä: NHK:n anime, lastensarjat, maksukanavien (mm. WOWOW) sarjat, Nippon TV:n myöhäisillan sarjat, Gonzon sarjat, I.G:n originaalisarjat, jne

500 - 800 kpl Enimmäkseen merkityksettömiä sarjoja. Tämän alueen sarjat eivät yleensä ole onnistuneet herättämään huomiota, ja niitä pidetään epämääräisenä ja uhanalaisena lajina. Esimerkkejä: Gin’iro no Olynssis, Hyakko, Hero Tales, Shikabane Hime, Akikan!, jne

800 - 1200 kpl Merkityksettömän ja huomionarvoisen rajalla. Viikosta riippuen tällainen sarja saattaa päätyä listoille, jos on onnekas. Yleensä kuitenkaan ei. Esimerkkejä: Yozakura Quartet, Blassreiter, Simoun, Kaze no Stigma, Nabari no Ou, jne

1200 - 1800 kpl Riittävän huomionarvoisia ollakseen olematta merkityksettömiä. Niiden surkea myynti nostaa ne usein listoille, mutta niin alapäähän että ne herättävät lähinnä sääliä. Esimerkkejä: Ghost Slayers Ayashi, Galaxy Angel Rune, Kimikiss, Our Home’s Fox Deity, Kyoran Kazoku Nikki, jne

1800 - 2300 kpl Ranobepohjaiset animet putoavat usein tähän kategoriaan. Saattavat tuottaa voittoa, mutta vain jos niitä myydään Kadokawan tasoisella hinnoittelulla. Esimerkkejä: Rental Magica, Goshusho-sama Ninomiya-kun, Kurenai, Shinkyoku Sokai Polyphonica, Zegapain, jne.

2300 - 3000 kpl Tähän kategoriaan kuuluu paljon sarjoja. Marginaalisesti menestyviä sarjoja, joista moni ei myynyt niin hyvin kuin niiden fanikanta antaisi olettaa. Esimerkkejä: Manabi Straight!, true tears #1, Sketchbook, Gun X Sword, Yami to Boshi to Hon no Tabibito, jne

3000 - 4000 kpl Voittoatuottavuuden raja. Monet sanovat tämän verran myyviä sarjoja kohtuullisesti pärjääviksi, mutta monen tämän verran myyvän sarjan sanotaan myös feilanneen. Esimerkkejä: Denno Coil, Soul Eater, School Days, Linebarrels of Iron, Super Robot Swars OG, jne

4000 - 5000 kpl Sarjoja jotka ovat saaneet kohtuullisesti huomiota ja myyneet kohtuullisesti. Joissain tapauksissa tällaisten sarjojen myyntiluvuista saatetaan iskeä vitsiä, mutta epäonnistumisina niitä pidetään harvemmin. Tulevaisuudenlupauksia. Esimerkkejä: Seto no Hanayome, Bamboo Blade Garei -Zero-, Higurashi no Naku Koro Ni, Planetes, jne

5000 - 7000 kpl Tässä vaiheessa myynti alkaa näyttää vahvalta ja toinen tuotantokausi todennäköiseltä. Tuottajat alkavat saada ylistystä. Esimerkkejä: Ichigo Mashimaro, Rozen Maiden, Hidamari Sketch, Zero no Tsukaima, Darker than Black, jne

7000 - 9000 kpl Vaikuttava myynti; yleisön suosikkeja joita voi alkaa jo sanoa hiteiksi. Esimerkkejä: Spice and Wolf, Full Metal Panic Fumoffu, Nodame Cantabile, My-Otome, Keroro Gunso, jne

9000 - 11 000 kpl Viisinumeroisten myyntilukujen alku. Myöhäisillan animea joka myy tämän verran voi kutsua huoletta isoksi hitiksi. Esimerkkejä: Toradora!, Shakugan no Shana, Natsume Yuujinchoo, Pani Poni Dash!, Sookyuu no Fafner, jne

11 000 - 15 000 kpl Korkein kasti kapean kohdeyleisön otakusarjoille. Ylistyksen arvoisia sarjoja. Esimerkkejä: Minami-ke, s-CRY-ed, Da Capo, Strike Witches, Eureka Seven, jne

15 000 - 20 000 kpl Tällaisia sarjoja ostavat jo nekin ihmiset jotka eivät normaalisti osta DVD:itä. Erinomaisia sarjoja täynnä pioneerihenkeä. Esimerkkejä: Gintama, Death Note, Ookiku Furikabutte, Aria the Animation, Negima, jne

20 000 - 25 000 kpl Tuoteperheitä joilla on paljon ja uskollisia tukijoita. Isoja nimiä joilla on suuret fanikannat. Esimerkkejä: Air, Tengen Toppa Gurren-Lagann, Magical Girl Lyrical Nanoha StrikerS, Clannad, Hetalia, jne

25 000 - 35 000 kpl Edellisen ja seuraavan kategorian väliin putoavia sarjoja, jotka ovat varmistaneet asemansa vaikutuksellisina ja tasaisen suosion omaavina tuoteperheinä. Esimerkkejä: Lucky Star, Azumanga Daioh, G.I.T.S. SAC 2nd GIG, Initial D 4th Stage, Fate/stay Night, jne

35 000 - 50 000 kpl Uusia ykkösiä jotka puhuttavat koko teollisuudenalaa. Tämän ja seuraavan kategorian sarjat sytyttävät uskomattomia flamewareja. Esimerkkejä: Fullmetal Alchemist, The Melancholy of Haruhi Suzumiya, Code Geass, Macross F, Gundam 00, jne

50 000 - 100 000 kpl Täysin omassa luokassaan. Uskomattomat myyntiluvut. Esimerkkejä: Gundam SEED, osa elokuva-animesta (Kara no Kyokai, The Girl Who Leapt Through Time), Bakemonogatari, jne

yli 100 000 kpl Mainstream-yleisölle tehdyt anime-elokuvat. Teollisuudenalan tähdet. Esimerkkejä: Ghiblin elokuvat, Evangelion-elokuvat, Zeta Gundam: A New Translation, Final Fantasy VII: Advent Children, The World of Golden Eggs, jne

Tarpeellisesta hyödylliseksi, hyödyllisestä haitalliseksi - osa 2

Toinen tapa jolla kielen dynaamisuus aiheuttaa ongelmia on itse tuotettujen teosten korruptoituminen, ja se on suoraa seurausta termien korruptiosta.

Mitä syvemmälle harrastajakuntaan nämä termit juurtuvat sitä enemmän myös tuottajat ovat tietoisia niistä, ja mitä kauemmin niitä käytetään sitä enemmän ne vaikuttavat myös heidän ajatteluunsa. Tämä on normaalia lamarckistista kulttuurievoluutiota - memetiikkaa. Näin ollen termien laajeneminen, laimeneminen ja ylimalkaistuminen vaikuttaa paitsi siihen miten harrastajat harrastuksensa kohteesta keskustelevat myös siihen miten sitä ylipäätään tuotetaan - onhan toki helpompaa pitchata tuottajalle tai kustantajalle ideaa kun on suosittuja buzzwordeja joilla sitä kuvata, kuten olen jo aiemmin toisaalla maininnut. Pahimmassa tapauksessa tekijät itsekin ovat näiden termien kasvattamia, eivätkä osaa enää murtautua ulos aiemmista muoteista kun eivät ole muuta ikinä nähneetkään.

Klassinen esimerkki tästä on sana tsundere. Nykyään hahmon sanominen "tsundereksi" ei kerro siitä enää juuri mitään, koska sitä voi käyttää melkein mistä tahansa naispuolisesta hahmosta jolla ei satu olemaan ovimaton persoonallisuutta - vähän samaan tapaan kuin joissain piireissä kuvitellaan nykyään, että "mary sue" on lähinnä termi mille tahansa naispuoliselle hahmolle josta puhuja ei pidä.

Tietty tutkainta vastaan potkiminen on tyhmää - wanhan koulukunnan otakujen parissa se on kuitenkin jopa niin yleistä, että sitä parodioitiin ylläolevassa Lucky Channelissa. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että nykyään tsundereiksi sanotaan monia sellaisiakin hahmoja joilla ei oikeastaan pitäisi olla mitään tekemistä koko sanan kanssa - vaikka sitä käyttäisi modernissa merkityksessään.

Kuten moellakin on tsunderellakin nimittäin kaksi toisistaan poikkeavaa määritelmää, perinteinen ja moderni. Ne molemmat sisältävät vaatimuksen hahmon ärhäkästä (tsun-tsun) ja pehmeästä (dere-dere) puolesta, ja vieläpä siten että ärhäkkä on yleensä päällimmäisenä. Siihen niiden yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat.

Perinteisen määritelmän mukaan kyse on enemmänkin hitaasta lämpenemisestä kuin jatkuvasta vihasta - ajan kanssa tapahtuvasta muutoksesta hahmon asenteessa päähenkilöön. Hahmomuotti aluksi kylmästä ja väkivaltaisestakin tyttöhahmosta joka hiljalleen alkaa paljastaa myös väläyksiä pehmeämmästä puolestaan on tietysti peräisin erogemaailmasta, jossa tytön kellistämisestä saatava mielihyvä on suoraan verrannollinen pehmittelyyn kuluneeseen aikaan ja vaivaan.

Modernin määritelmän mukaan kyseessä on lähinnä pysyvä luonnehäiriö, jatkuva poukkoilu vihan ja tykkäämisen välillä: yhtenä hetkenä hahmot voivat olla keskenään vallan hyvää pataa, seuraavassa jokin täysin mitätön asia synnyttää täysin irrationaalinen vihakohtauksen. Tämä muodostaa status quon, joka voi olla olemassa vain teokselle ulkoisesti (suhde pysyy samanlaisena läpi koko sarjan) tai myös teoksen sisäisesti (suhde paitsi pysyy samanlaisena on myös aina ollut samanlainen, vaikka hahmot olisivat tunteneet vuosia).

Molemmat määritelmät sisältävät kuitenkin yhden ehdottoman vaatimuksen: deren olemassaolon samaa kohdetta kohtaan johon tsunkin kohdistuu. Ilman piilossa olevaa pehmeää puolta tsundere ei ole tsundere, vaan pelkkä äksy tyttö - kuten esimerkiksi Amphin vanhan nettisarjiksen Seal of The Devilin päähenkilö, tai Maria Holicin Matsurika. Ja etenkin perinteisen määritelmän mukaan deren tulisi myös kohdistua nimenomaan tiettyyn henkilöön eli käytännössä teoksen päähenkilöön; sen mukaan tsundere ei itse asiassa ole substantiivi vaan adjektiivi. Tiukimman määritelmän mukaan tsunderehahmon on oltava tsundere nimenomaan jollekulle täyttääkseen perinteisen määritelmän; pelkkä yleinen äksyys ei riitä!

Juuri tämän takia suurin osa nykyään tsundereiksi sanottavista hahmoista ei ole tsunderea nähnytkään.

Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa Lucky Starin Kagami. Konata sanoo häntä useaan otteeseen tsundereksi, ja hänet nähdään suuttumassa Konatalle joka välissä - etenkin jos tämä sanoo häntä tsundereksi, minkä hän tietysti kiistää. Välillä hän kuitenkin näyttää myös epävarmempaa ja tunteellisempaa puoltaan. Voidaanko häntä siis sanoa tsundereksi?

Sanoisin että ei voi. Lucky Star on täysin romantiikattomaan yonkomavitsimangaan perustuva huumorisarja, ja Kagami on sen tsukkomi - kaikki hänen luonteenpiirteensä on rakennettu sen ympärille. Sarja ei missään vaiheessa näytä Kagamilla olevan sen syvempää ymmärrystä Konatan persoonaa kohtaan - tämä vain puhtaasti ärsyttää häntä, koska hän onnistuu olemaan häntä parempi edes yrittämättä eikä edes yritä peitellä mielihalujaan tai nousta niiden yläpuolelle. Derepuoltaan hän ei ikinä suuntaa Konatalle, ainoastaan pikkusiskolleen. (Silloin harvoin kun hän alkaa nähdä Konatan astetta paremmassa valossa tämä tekee välittömästi jotain, joka palauttaa hänen inhonsa ennalleen.) Character songien kaltaiset oheistuotteet ja tämä OVAn kohtaus vihjaavat seksuaalisesta jännitteestä, mutta ne tuntuvat päälleliimatulta fanserviceltä - muussa animessa niistä ei näy jälkeäkään, ja alkuteoksessa vielä vähemmän.

Toinen usein tsundereksi mainittu hahmo on Bakemonogatarin Senjougahara; tämä jopa sanoo itse itseään sellaiseksi. Mutta eikö hän ole enemmänkin vain lähinnä viileä, ei niinkään äkäinen? Dereä Araragia kohtaan hänestä kyllä löytyy pitemmän päälle, mutta voidaanko täyttä piittamattomuutta normaalin keskustelun sosiaalisista raameista sanoa tsuniksi? Entä Katanagatarin Togame - hän on eittämättä ensimmäisessä jaksossa varsin varautunut ja suorasanainen Shichikaa kohtaan (mikä ei ole mikään ihme, ottaen huomioon että hän sai lapsena nähdä vierestä kuinka tämän isä tappoi hänen isänsä), mutta jakson loppuun mennessä hän on lipunut jo melko pysyvälle derelinjalle. Onko ensimmäisen jakson tsun riittävästi korvaamaan kaikkien myöhempien jaksojen deren? Tai entäpä sitten Haruhi Suzumiya - onko hän tsundere vaiko vain itsekäs, muita huomioimaton ja äkäinen pälli? Näistä neljästä mainitusta tämä hahmo on ainoa, jonka itse voisin sanoa täyttävän määritelmän vaatimukset - hän sentään pitää tsundereutensa kohteesta Kyonista, ja hänelläkin on deret hetkensä vaikka hän yrittää peitellä asiaa. Kenties myös itseltään.

Kagami, Senjougahara, Togame ja Haruhi ovat kaikki tietysti postmoderneja hahmoja, ja täten alun perin luotu tietoisena kyseisen tsunderehahmotyypin olemassaolosta. Tämä näkyy siinä, että he kaikki sisältävät tiettyjä tähän suuntaan viittaavia piirteitä olematta mikään kuitenkaan kliseisen piparimuottitsunderen perikuva. Niidelin mielestä tämä on onnistunutta hahmonrakennusta siinä mielessä että on onnistuttu luomaan tsunderehahmoja menemättä kuitenkaan siitä mistä aita on matalin - ja näin voi ollakin. Mutta kannattaako näitä hahmoja sitten (Haruhia lukuunottamatta) sanoa tsundereiksi lainkaan - etenkin kun tekijät ovat tosiaan nähneet tietoisesti vaivaa ollakseen tekemästä hahmoista "pelkkiä" tsundereja? Toki ihmisille on luonnollista jäsennellä maailmaansa etsimällä yhteisiä nimittäjiä, mutta eikö se että sanoo kaikkia sitrushedelmiä sitruunoiksi ole vain ilmaisukyvyn vesittämistä?

Koska kuten sanottu - kun näin tehdään vesittyy ennen pitkää myös tuottajapuolen käsitys asioista sukupolvien vaihtuessa. Ja tällainen termien laventaminen johtaa kohti tilannetta, jossa nuorelle naishahmolle on olemassa enää kaksi mahdollista lokeroa: moeblob ja tsundere. Hrr.

Ei sillä etteikö tsunderehahmoakin voisi kirjoittaa hyvin! Jos tarkastellaan näiden tietojen kanssa vaikkapa kahta Rie Kugimiyan neljästä kuuluisasta tsundereroolista, Zero no Tsukaiman Louisea ja Toradoran Taigaa, huomataan jänniä juttuja. Louise - jonka näimme myös tuolla aiemmalla janalla oikeassa laidassa - tuntuisi sopivan vallan hyvin status quoon jämähtäneeseen modernin tsunderen muottiin siinä missä Taiga on ilmetty perinteinen tsundere. Kenties juuri tämän vuoksi Toradora sai moderneihin tsundereihin tottuneen otakuyleisön parissa niin suuren suosion - sen tsunderepäähenkilöllä oli jopa käytökselleen kunnolliset motiivit, eikä tämän äkäinen käytös ollut päälleliimattua ja täysin normaalin ihmisen käytöksen vastaista?

Kuten tämä osoittaa eivät kaksi tsunderen määritelmää ole missään määrin teoksen tekoaikaan sidottuja. Jo 80-luvun lopulla Akane Tendo edusti hyvinkin modernin kaltaista tsunderetyyppiä - kukaan ei voi väittää että hänen ja Ranman suhde olisi edennyt yhtään mihinkään. Ja jos näin alkaa ajatella, niin jo "ensimmäiseksi tsundereksi" mainittua Urusei Yatsuran Lumia voi pitää modernina tsunderena... 70-luvulta. Toisaalta voidaan miettiä voidaanko näitä hahmoja kuitenkaan laskea, koska ne edeltävät paitsi tsunderen määritelmää myös koko moen käsitettä - niiden luonteenpiirteet oli tarkoitettu lähinnä slapstickin lähteeksi.

Termien käyttö saattaa tehdä tuottajatkin laiskoiksi, mutta ennakkoluulottomuutta vaaditaan myös katsojalta - muuten ohi saattaa lipsahtaa paljonkin loistavia teoksia jotka pelkkien promokuvien tai trailereiden perusteella saattavat näyttää geneeriseltä shitiltä. Kuten vaikkapa Toradora.

***

Jotkut sanovat että moesarjat ja tsunderehahmot - tai ylipäätään kaikki otakuyleisön kosiskelu - on syöpä joka parhaillaan tappaa animea. (Ennen moen keksimistä samaa sanottiin muuten fanservicestä ja myöhemmin haaremisarjoista, kun ne olivat vielä uusia käsitteitä.) Perusteet tälle huolelle ovat toki selvästi nähtävissä - esimerkiksi käy vaikkapa Danny Choon tulevan animen Chinkan traileri. Luovuutta tai edes varsinaista yritystä luoda viihdyttävää sisältöä ei enää tarvita, kunhan vain huolehtii siitä että hahmot noudattavat suunnittelultaan fanipoikien libidoja stimuloivia stereotyyppejä.

Laske hahmostereotyypit.

Ja on toki olemassa esimerkkejäkin siitä, millaiseksi jokin viihdeteollisuudenala saattaa muuttua jos se taloudellisessa ahdingossa ollessaan suuntaa tarjontansa vain sille pienelle asiakaskunnalle jotka ovat kaikkein uskollisimpia kuluttajia (nörteille), ja jättää huomiotta suuremman enemmistön joka ei kuitenkaan ole niin uskollinen (kaikki muut). Vuodesta toiseen rebootteja samoista vanhoista supersankareistaan ulos lykkivä DC Comics on yksi sellainen.

On kuitenkin olemassa parikin syytä, miksi en usko että animelle voi käydä näin. Ensimmäinen on se, että amerikkalaisen sarjakuvateollisuuden nykyiseen supersankarivetoiseen suuntaansa lykkäsi Comics Code, joka efektiivisesti esti muunlaisten teosten julkaisemisen. Toinen taas on se, että anime ei ole luovuuden kannalta oma kulttuurinen umpionsa: se on osa hahmokulttuuriteollisuutta, jossa se, manga, visual novelit ja ranobet alati vaikuttavat toisiinsa pyhässä neliyhteydessä ja kukin omien lainalaisuuksiensa vaikutuksen alaisina, eivätkä anna minkään sukulaisensa urautua tiettyyn suuntaan liian pitkäksi aikaa.

Kolmas ja kenties kaikkein tärkein syy on se, että hahmokulttuuriteollisuus on jo auteur-lähtöisyydestäänkin johtuen synnynnäisen dynaaminen, ja aina jatkuvassa liikkeessä - se hyppii aina kulloistenkin trendien perään mutta alkaa myös aina välittömästi parodioida itseään, keksien ja kokeillen nelikenttänsä avulla uutta ajassa jossa moni muu media tarpoisi vielä paikoillaan.

Se saattaa aiheuttaa tuskastuneisuutta harrastajalle joka joutuu huomaamaan että hänen harrastuksensa kohde on muuttunut alle kymmenessä vuodessa täysin toisenlaiseksi kuin millainen se oli silloin kun hän siihen tutustui - mutta juuri siksi ainakin minä sitä rakastan.

Sovittamisen vaikeus

Viime postauksen pohdintaa teoksen tarkoitetusta kohdeyleisöstä voi toki laajentaa muihinkin suuntiin. Onko esimerkiksi sellainen alkuteoksen animesovitus jonka ymmärtääkseen on tunnettava alkuteos automaattisesti surkea? (Sivuhuomio: Nova, arkistot takaisin ennen kuin katoat!) Kenties - esimerkiksi Harry Potter -leffat ovat saaneet kohtuullisen haaleita arvosteluja, eivätkä kaikki fanitkaan niistä pidä. Mutta toisaalta niiden läpileikkausmaisuus tekee niistä vain huonoja yksittäisiä teoksia, ei niinkään huonoja franchisen osia - ja jos kaikki ovat jo kuitenkin lukeneet alkuteoksen, mitä väliä sillä on millainen teos olisi yksittäin tulkittuna? Vertauksia voisi tehdä vaikkapa .hack-franchiseen ja siihen miten ymmärrettävä se on yksittäisinä teoksina.

Toki kyseessä olisi melko huono vertaus, koska Harry Potterin ja NovaJinxin rageaman Uminekon tapauksessa kyseessä on kuitenkin sovitus eikä itsenäinen tuoteperheen osa. Ja totta on myös, että sovituksen pitäisi pystyä seisomaan myös omilla jaloillaan. Jotkut sovituksien tekijät osaavat tämän hyvin; esimerkiksi Kyoto Animation oli ennen loputtoman elokuun tapausta lähes yksimielisesti sekä alkuteoksen fanien että uusien katsojien arvostama sovitusten tekijä. Esimerkiksi Haruhin ensimmäiseen tuotantokauteen ja sen openingiin upotettiin aiemmin mainitsemiani pikku detaljeja, jotka saivat alkuteoksen fanit hyrisemään tyytyväisyydestä kuitenkaan uusia katsojia häiritsemättä tai mitään spoilaamatta.

KyoAni onnistui jopa Clannadin sovittamisessa sekä alkuteoksen faneja miellyttävään että siihen tutustumattomille katsojille ymmärrettävään muotoon, mikä sen kerronnan pikku omalaatuisuudet huomioon ottaen oli varsinainen uroteko.

Ja siinä missä Haruhin openingissa oli jokunen silmäniskuviittaus alkuteoksen faneille on Clannadin opening tungettu niitä täyteen. Se on tyyliltään äärimmäisen tyypillinen visual noveliin perustuvan animen opening hahmoesittelyineen, moeruumiinkielineen (joiden saralla K-ON! toisaalta ylittää sen kirkkaasti), nopeine sivuhenkilövinjetteineen ja tunnelmanluonteineen. Toisin kuin moni muu visual novel- ja erogeadaptaatio se ei myöskään spoilaa puolta sarjan sisällöstä openingillaan: alkuteosta tuntemattomalle esimerkiksi lavalla seisova Nagisa, lumeen tuupertunut pikku-Nagisa, angstinen Kyou, pyörätuoli sekä Tomoyon kirsikkapuut ja karhupuku eivät sano yhtään mitään ennen kuin ne tulevat vastaan itse sarjassa, joten ne eivät niin ollen myöskään voi spoilata siitä mitään. Tästä näkökulmasta katsoen esimerkiksi Tayutama epäonnistuu samaa yrittäessään katastrofaalisesti; se on ikävää, mutta homma nyt vain on niin että alkuteoksia pelaamattomat gaijinit eivät todellakaan ole näiden sarjojen ensisijaista kohdeyleisöä.

Metkan Clannadin openingista tekee kuitenkin se, että kaikki ennen sarjan nimeä näytettävä kuvasto siinä - lumeen hautautuneen tytön vierellä istuva robotti, kukkaniityn halki juokseva Ushio - on itse asiassa materiaalia ihan tarinan lopusta, After Storysta, joka animessa muodostaa toisen tuotantokauden (jolla on tietysti sitten uusi opening). Tuo niiden välissä oleva muutaman sekunnin mittainen välähdys Fuukosta löytämästä nukkuvan Ushion puun juurelta on itse asiassa koko hiton sarjan viimeinen kohtaus. Tällainen on mahdollista, kun koko alkuteos on jo valmis - toisin kuin vaikkapa Haruhin tapauksessa.

Tällainen menee jo selvästi sen ohi, että tarjottaisiin lisäarvoa alkuteoksen faneille - se on jo henkilökohtaista kosiskelua. Se on sitä, että animentekijät tökkivät katsojaa kyynärpäällä kylkeen ja sanovat "hei mekin ollaan nörttejä, mekin ollaan pelattu tän 70 tunnin visual novelin jokainen reitti läpi viiteen kertaan ennen kuin alettiin tekemään siitä animea." Se on merkki siitä, että tekijöillä on henkilökohtainen suhde teokseen jota he ovat sovittamassa.

Olen varma että itse kullakin tulee mieleen muitakin esimerkkejä.

Maailma mielen mukaan, osa 3

Faniudesta ja halveksunnasta

Kaikki tämä teki Haruhi Suzumiyasta sleeper-hitin, megasuosikin ja ilmiön. Ja kuten kaikki riittävän suositut teokset se sai myös kasapäin halveksujia ja vähättelijöitä, jotka vähemmistöasemastaan huolimatta tuntuvat välillä olevan huomattavasti faneja äänekkäämpiä. Osansa tähän on tietysti perinteisellä “kaikkia suosittuja massailmiöitä täytyy pilkata” -mentaliteetillä, mutta loppujen lopuksimahdollisia syitä on lukuisia.

Antiharuhisteja tuntuisi olevan karkeasti ottaen kolmenlaisia: “Hyi yäk minkä näköinen sarja” -tyyppiä (lopetti katsomisen ensimmäiseen jaksoon), “Eihän tästä tajua mitään” -tyyppiä (viitseliäisyys ei riitä epäkronologiseen seuraamiseen) ja “Onhan se ihan kiva, mutta ei siinä mitään sen kummempaa sisältöä ole” -tyyppiä. Näistä viimeinen on yleisin, rationaalisin ja siten myös onneksi helpoin väittelykumppani. Keskustelut näiden tapausten kanssa ovat antaneet viitteitä seuraavasta:

Lännessä itseään “otakuiksi” sanovista monilla on itse asiassa hyvin mundaani maku viihteen suhteen – otakuja heistä tekee vain se, että animen ja mangan aktiivinen kuluttaminen määrittelee länsimaisen ihmisen sellaiseksi ilmeisen automaattisesti. Niinpä moni heistä ei esimerkiksi pidä moesta, vaikka Japanissa koko sikäläinen hahmokulttuuriotakuus rakentuu nykyään sille. Kun näille miehekkäiden testosteronimättöjen ja korkeaotsaisten unilääkesarjojen ystäville valkenee, että vuosikymmenen parhaaksi mainittu ja joka puolella hypetetty sarja onkin pohjimmiltaan tuota halveksuttavaa moea ei ole ihmekään, että he tuntevat itsensä petetyiksi – puhumattakaan siitä, että nätin kuoren alta ei sitten paljastunutkaan mitään sen ihmeellisempää kuin teknisesti taitava ja käsikirjoituksellisesti kunnianhimoinen muttei kuitenkaan perusasetelmaltaan mitenkään tavaton sarja sen maailmojamullistavan messiassarjan sijaan, jollaisen kuvan sen ympärille kehkeytynyt fanikulttuuri siitä saattaa antaa.

Ja juuri tässä piileekin kaikkein tärkein pointti. Haruhi oli tutkan alla lentänyt yllätyshitti, ja osittain juuri ennakkohypen puutteen ansiosta se kolahti moniin kovaa ja sen suosio paisui muutamassa kuukaudessa järjellä käsittämättömiin mittoihin. Tämän jälkeen siitä oli kuitenkin tullut auttamatta tunnettu ja hypetetty, ja sen minkä sarja ennakkohypessä hävisi se ansaitsi myöhemmin tuplaten takaisin; voin ilman minkäänlaista halveksuntaa sitä kohtaan myöntää että sitä hypetettiin ihan liikaa, suhteettomia määriä. Kaiken tämän keskellä sen halveksujilta on säännönmukaisesti jäänyt huomaamatta, ettei Haruhin tarkoitus ollut koskaan kasvaa vuosikymmenen suurimmaksi japanilaisen hahmokulttuurin ilmiöksi; sen ei ollut tarkoitus olla tarkkaan laskelmoitu rahasampo, jota tungettaisiin joka tuutista ja Lucky Starista kyllästymiseen asti. Eikä sen tarinaa ole keinotekoisesti jaettu eri medioihin kuten vaikkapa .hackin vastaavaa; sarjan internetulottuvuus on vain säestystä itse asialle.

Sarjan kaksi ensimmäistä jaksoa antavat siitä nimittäin hyvin vääristyneen kuvan. Niiden perusteella moni sai sen käsityksen, että kyseessä olisi kieltämättä hyvin animoitu mutta auttamattoman sisällötön ja tekotaiteellinen sarja, jonka tarkoitus on olla “hauska” ja “irvailla otakukulttuurille” hieman Genshikenin tyyliin – eikä kukaan tuntunut kiinnittävän huomiota siihen, että loppusarjan fokus on (satunnaisesta phoenixwrighteilusta huolimatta) jossain ihan muualla.

“It may be that I’m a little too jaded, or a little blinded from the fumes of Haruhiism hype, but I don’t really get why The Melancholy of Haruhi Suzumiya is so popular, nor do I think it’s the funniest thing in the world”, kritisoi Dong aiemmin mainitussa arvostelussaan - unohtaen samalla autuaasti sen, että kriitikko on lopullisesti menettänyt pelin julistaessaan olevansa teoksen yläpuolella.Mitä tahansahan voi toki arvioida an sich, mutta kannattaakohan kuitenkaan...?

Perustelukyvyttömien, alkuasetelmaa mantran lailla hokevien fanimassojen vuoksi ei ole ihmekään, että jopa Dongin kaltaiset kokeneet kriitikot missasivat sen että kyseessä on loppujen lopuksi ihan tavallinen rakkaustarina – olkoonkin, että scifillä maustettu sellainen.

Moderni visuaalinen kulttuuri

Alun perinhän kaikki sai alkunsa eräästä kirjoituskilpailusta ja miehestä, joka oli katsonut aika lailla animea ja lukenut aika lailla scifiä. Eikä Tanigawalla ollut mitään sen kummempia suursuunnitelmia tai ambitioita; moefaktori ja ironia oli tarkoitettu yksinkertaisesti tarinan keventämiseksi, ei itsetarkoitukselliseksi. Asetelmassa ja hahmoissa voi olla tietoista ennakkolaskelmointia, mutta sitä ei ollut tarkoitettu sellaiseksi itsetietoiseksi parodiaksi joksi KyoAni sitä viritti ja josta sitä on sittemmin syytetty; esimerkiksi Mikuru ei alkuteoksissa ole söpön meidomoeblobin parodia vaan ihan rehellisesti aito asia, eikä kymmenvuotiaan pedobaitpikkusiskon koskaan ollut tarkoituskaan olla mikään muu kuin pedobait. Haruhi on muodikas tsunderekko, Yuki reimäinen nukketyttö, Koizumi taas cool bishounen joka levittää ajoittain ympärilleen jopa hieman yaoi-aimaita – vihjauksia kyllä riittää.

Tämä kaikki juontaa juurensa alkuperäisteosten julkaisumediaan. Ranobet eivät ole mitenkään erityisen arvostettu viihdemuoto – viikoittain ilmestyvän mangan tapaan ne ovat kertakäyttöviihdettä, seinenyleisön kioskiromaaneja. Ne eivät kuitenkaan ole japanilaisten vaalimaa kulttuuria samaan tapaan kuin manga. “Kevytromaani” on hyvin osuva termi: vaikeita kanjeja teksteistä ei juuri löydä, ja koska kirjoittajat saavat palkkionsa sivumäärien mukaan heillä on usein tapana kirjoittaa hyvin lyhyitä – hyvin usein vain yhden virkkeen mittaisia – kappaleita, mikä entisestään keventää tekstiä. Näin tekee myös Tanigawa, joka sarjan alkuaikoina sai valmiiksi kaksi tai kolmekin kirjaa vuodessa, ja jonka tapa kuljettaa tarinaa Kyonin rönsyilevän ajatuksenjuoksun (joka ei tosin ole mitään oshiimaista jaarittelua vaan oikeasti viihdyttävää tajunnavirtaa) varassa on malliesimerkki siitä kuinka sivumäärää saa venytettyä ilman että on keksittävä lisää juonta.

Ensimmäisen ranoben kansi.

Lännessä on vasta viime vuosina herätty huomaamaan, kuinka suuri osa vuosien varrella tänne tihkuneesta spekulatiivista fiktiota edustavasta animesta – Vampire Hunter D, Slayers, Boogiepop Phantom, Lodoss War, Crest of the Stars ja monet muut – on saanut alkunsa ranobeina; moni animeteollisuuden iso nimi kun on aloittanut uransa scifikirjallisuusfaneina. 90-luvun lopun koittaessa ja manga-alan taloudellisen alamäen jatkuessa myötä animentuottajat alkoivat kuitenkin kiinnittää entistä tiukemmin huomionsa ranobeihin (ja visual noveleihin) potentiaalisina sovituskohteina, ja sovituksia alkoi putkahdella esiin entistä tiheämpään tahtiin: Kino’s Journey, Trinity Blood, Full Metal Panic!, Twelve Kingdoms, Strawberry Panic!, Le Chevalier D’Eon, Maria-sama ga Miteru ja pian toisen tuotantokautensa aloittava Spice and Wolf ovat vain muutamia tunnetuimpia esimerkkejä.

Voisi luulla että ranobesovituksilla on käsikirjoitukselliset edut puolellaan, mutta tämä ei pidä paikkaansa läheskään aina: suurin osa niistä kun on pitkälti samanlaista servicehöttöä kuin muukin hahmokulttuuri (esimerkiksi FMP:n fanimassat tuntuvat säännöllisesti pitävän sarjasta vain Tessan moettamisen vuoksi). Suurimmat hitit ovat toistaiseksi löytyneet muualta, mutta oli vain ajan kysymys milloin poikkeus vahvistaisi säännön. On itse asiassa varsin ajankuvaan sopivaa, että vuosikymmenen suurin japanilaisen modernin visuaalisen kulttuurin ilmiö löytyi nimenomaan jostain muualta kuin alun perin animeksi käsikirjoitetusta tarinasta.

Eikä kysymys ole siitä, että ensimmäisen Haruhi-kirjan juonikaan mitenkään ihmeellinen olisi. Se on karkeasti ottaen se ihan sama “poika tapaa tytön, ja heidän välillään on molemminpuolista mutta tiedostamatonta vetovoimaa ympäröivien hahmojen haaremista huolimatta” -tarina, joka on kerrottu miljoona kertaa aiemminkin; sen ainoa omaperäinen idea on sen scifistinen tvisti, ja sen sivuhahmot nyt eivät ainakaan sellaisia ole. Tanigawan itsensä mukaan hän sai tietää tekevänsä ensimmäiselle ranobelle jatkoa vasta nähdessään sanan ”jatkuu” lehdessä sen viimeisen kappaleen lopussa.

Tämä kuitenkin riitti, ja kirja voitti vuonna 2003 Kadokawan Sneaker Awardsien suurpalkinnon; perusteluiksi mainittiin paitsi polveileva ja värikäs dialogi (arvatkaa kenen) myös se, että tarina jätti juonenpätkiä roikkumaan mielenkiintoisella ja kutkuttavalla tavalla.Kisan voittajassa oli potentiaalia, joten seuraavana vuonna pystyyn polkaistiin mangasovitus. Sääli vain, että sen tekijäksi valittiin vain erogekuvituksia ja doojinsheja aiemmin tehnyt Makoto Mizuno, joka kohteli sekä Tanigawan käsikirjoitusta että Itoon hahmodesignejä varsin vapaalla kädellä – hän leikkeli pois hyvinkin tärkeitä keskusteluja (mm. tarinan alun hiuskeskustelun) ja yksioikoisti kerrontaa muutenkin, etenkin Kyonin monologien kannalta.

Valitusten sadeltua aikansa Kadokawa keskeytti mangan yhden tankobonin jälkeen ja kielsi sen olemassaolon, joten sitä ei ole enää virallisesti koskaan ollutkaan; päätöksentekoa tuskin hankaloitti se, että Mizunon piirrosjälki oli nätisti sanottuna rumaa. Tämän nolon takaiskun jälkeen Haruhi-mangan tekeminen annettiin Toki wo Kakeru Shoujon mangaversion tehneelle Gaku Tsukanolle, jonka huomattavasti siedettävämpi versio on ilmestynyt Shounen Acessa marraskuusta 2005.

Tsukanon ja Mizunon mangasovitukset

Keväällä 2006 oli sitten lopulta TV-animen vuoro. Ensimmäinen jakso löi alkuteoksia tuntemattomia märällä rätillä kasvoihin, mutta aiemmin mainitut alkuteokset lukeneille suunnatut silmäniskut olivat faneille merkki siitä, että KyoAni on KyoAni vaikka voissa paistaisi. Mikä tahansa muu animaatiostudio olisi leikannut nämä pikku detaljit pois katsojaa vieraannuttavina (puhumattakaan siitä, että ykkösjakson animaatiojäljen ja epäkronologisen esitysjärjestyksen kaltaisia uhkarohkeita yrityksiä olisi uskallettu edes harkita), mutta ei alkuteoksilleen viimeiseen asti uskollinen Kyoto Animation. Tämän jälkeen syntynyt haruhismin tulva lienee vielä kaikilla tuoreessa muistissa.

Toinen kausi oli käytännössä väistämätön, koska alkuteoksissa oli vielä paljon pääjuoniksi sopivia tarinoita: tänä vuonna vihaajien toiveet lopulta täyttyvät, kun Haruhi Suzumiya katoaa. Jo ennen toisen kauden julkistamistakin monet nimittäin arvasivat sen pääjuoneksi otettavan neljäs ranobe The Vanishment of Haruhi Suzumiya, jossa Kyon eräänä päivänä huomaa Haruhin kadonneen ja maailman olevan kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan – aina sitä myöten, että Mikuru ja Yuki eivät tunne häntä ja Koizumi ei ole heidän kouluunsa koskaan tullutkaan. Tämä tarina liittyy kiinteästi, kuten sanottu, aikamatkustustarina Bamboo Leaf Rhapsodyyn: näiden kahden tarinan yhdistettyjen juonenkulkujen nerokkaan limittäiset kausaliteetit tulee olemaan upeaa nähdä animoitunakin.

Viidennen ranoben päättävä tarinapari Snow Mountain Syndrome ja Where did the cat go? puolestaan paitsi solmii edellisestä jatkuneet juonenpätkät loppuun myös tarjoaa kaksiosaisen jakson, ja samasta ranobesta löytyvä Endless Eight puolestaan paitsi tarjoaisi pakollisen uimapukujakson myös vahvistaisi aikamatkateemaa... näin niinkuin esimerkiksi. Kävi miten kävi odotettavissa on kuitenkin vähintään niin moe Yuki, että hampaanpaikat sulavat ajatuksestakin.

Aikaparadoksi! Jos Kyon ei olisi käynyt tapaamassa Haruhia kolmen vuoden takaisessa menneisyydessä, olisiko tämä ylipäätään hänestä kiinnostunut, tutustunut häneen - ja aiheuttanut niitä tapahtumia, joiden ansiosta hän Mikurun kanssa menneisyyteen ylipäätään päätyi?

Kulloistenkin hittien tulemiseen ja menemiseen tottuneiden kyynisten setien voi tietysti olla vaikea niellä sitä, että juuri tämä sarja olisi jotenkin ihmeellinen ja jäädäkseen tullut; kaikkein pahin möykkä syntyy Evangelioniin vertaamisesta. “Kyllä Lainistakin vouhotettiin silloin aikoinaan, vaan mites nyt?” he marisevat.

Japanissakin on kuulunut narinaa, mutta Evangelionin sijaan vertaamisesta Kyukyoku Choojin R:ään – erääseen toiseen fantastiseen koulutarinaan, jolla oli vuonna 1991 mittaamaton vaikutus 70-luvulla syntyneisiin otakuihin. Ajatus, että jokin Haruhin kaltainen voisi olla nyt yhtä tärkeä 80-luvulla syntyneille on näiden vanhemman sukupolven edustajille suunnilleen pyhäinhäväistys.

AnimeNationin vastausmies John Oppligerin mukaan Haruhi kuuluu näiden kanssa samaan kastiin, koska sillä on samanlainen kyky saada katsojansa tuntemaan henkilökohtaista yhteyttä hahmoihinsa (toisin kuin vaikkapa Lain). Selvimmin tämä näkyy siinä, että sekä Evangelion ja Haruhi saavat katsojansa uppoutumaan itseensä syvemmälle ja aktivoitumaan fanina. Asioiden hämäryys synnyttää katsojassa alitajuisen reaktion kaivaa esiin pienimmätkin tiedonmuruset ja jakaa ne muiden kanssa, oli kyse sitten vaikkapa niinkin pienestä seikasta kuin Haruhin absolutismi, Kyonin kännykän merkki tai se, että sekä Nagato että Ayanami olivat Toisen maailmansodan taistelulaivoja.

Lain on itse asiassa varsin hyvä vertauskuva, koska se asettaa asiat kontekstiinsa: myös se iski aikonaan ajan hermoon, koska Matrixin jälkeen kyberpunk oli taas muodissa ja länsimainen harrastajisto koostui suureksi osaksi opiskelijayksiöissään nyhväävistä nörteistä. Lainiin verraten uudemman jumaltytön ympärillä pyörivät tapahtumat ovat kyllä yksinkertaisempia ja helppotajuisempia, mutta samalla koko teos on helpommin markkinoitava. Ja vaikka Lainissa olikin faneille väkevämpi satsi pureskeltavaa ja spekuloitavaa se oli kuitenkin vain kerta-annos; Haruhin tarina jatkuu edelleen, ja sitä tulee aina vain lisää etsittäväksi ja tulkittavaksi. Evangelionille olisi epäilemättä käynyt samoin kuin Haruhille, jos netti olisi ollut sen aikana muutakin kuin pari hullua nyyssiä ja 56-kiloisia yhteyksiä.

Itse asiassa väitteleminen on kuitenkin turhaa, sillä käytännöllisesti katsoen Haruhi on 2000-luvun Evangelion ja Kyuchoo – puhe ei ole enää vain sen laadusta, vaan sen merkittävyydestä. Se on otakumassojen fanaattisen palvonnan ja wannabeälykköjen dissauksen kohde. Se yhdistelee katsojan ala- ja yläpäähän vetoavia elementtejä sopivassa suhteessa helposti kaupaksi menevään pakettiin ja, kuten sanottu, on kohdeyleisönsä tasalla ja puhuu sille sen omalla kielellä. Se on saanut ihmiset ajattelemaan, spekuloimaan, wikeilemään ja esseilemään riippumatta siitä, olisiko siinä alkujaan edes ollut mitään sen kummempaa analysoitavaksi. Ja senkin lopetus tulee todennäköisesti olemaan kömpelö ja epätyydyttävä.

Mutta minä tulen silti rakastamaan sen jokaista sekuntia.

Doojincircle Crazy Clover Clubin näkemys Haruhista.

Maailma mielen mukaan, osa 2

Live a Live oli kirjassa vain latteahko täyteluku, mutta KyoAni teki siitä Haruhin persoonaa valottavan sarjan avainkohdan. Konserttikohtaus on jäljennetty lähes leikkaus leikkaukselta Nobuhiro Yamashitan ylistetystä elokuvasta Linda, Linda, Linda (2005).

Mokaajat ammutaan aamunkoitteessa

Tuotannon laadusta puhuttaessa Kyoto Animation on ehdottomasti nyky-Japanin animaatiostudioiden terävin kärki: välianimointia ei ole ulkoistettu Koreaan, ja yhden sekunnin freimimäärä on kuin kultaisen 80-luvun lamaa edeltäviltä ajoilta. Alkujaan vuonna 1981 perustettu, vuosikymmeniä animaatioalihankkijana toiminut studio nousi otakuyleisön suurempaan tietoisuuteen vuonna 2003 Full Metal Panic? Fumoffulla, jonka pääanimaatiostudiona se toimi ensimmäisenä työnään itsenäisenä yhtiönä. Jo tätä ennenkin sen laadun olivat panneet merkille ne studiot joille se oli tehnyt töitä - mm. Sunrise ja Pierrot - ja niiden tiedetäänkin uudelleenjärjestäneen joidenkin sarjojensa jaksojärjestyksiä saadakseen jonkin tärkeän jakson KyoAnin animoitavaksi.

Vasta päästyään tuottamaan animesarjan kokonaan itse studio kuitenkin räjäytti pankin: Keyn visual noveliin perustuva Air (2005) oli TV-sarjalta niin ennennäkemätöntä jälkeä, että jotkut vitsailivat KyoAnin työntekijöiden myyneen talonsa sen rahoittamiseksi. Sen laadusta kertoo paljon se, että se oli monien mielestä paremmin animoitu kuin Toein samana vuonna tuottama elokuvasovitus samasta tarinasta. KyoAni on kuitenkin jatkanut laadullisesti samalla linjalla siitä lähtien; en tiedä uhrataanko sen ovien takana pikkuvauvoja demoneille vai mitä, mutta osansa asiaan on varmasti ainakin sillä että se ei perinteisesti ole työskennellyt kuin yhden projektin parissa kerrallaan.

(Toisin sanoen ne jotka eivät tykänneet Bamboo Leaf Rhapsodyn animaatiojäljestä saavat syyttää K-ON!:ia. Where's you god now?)

Studion myöhemmät työt Kanon, Clannad ja jopa huomattavasti yksinkertaisemmalla tyylillä toteutetut Lucky Star ja K-ON! ja huokuvat kaikki samaa ehkä hieman persoonatonta mutta eittämättä tinkimätöntä laatua. Tämä työläys näkyy myös niitä edeltäneessä Haruhissa: ensimmäisen jakson huojuvat näyttelijät ja kamera, huono kontrasti, vaihteleva kuvantarkkuus ja kömpelöt zoomaukset suorastaan alleviivaavat sitä, kuinka pikkutarkkaa työtä koko sarja teknisesti on. Haastatteluissa onkin myönnetty, että ensimmäinen jakso oli kaikista sarjan jaksoista ehdottomasti työläin, koska on niin paljon vaikeampaa luoda huonosti kuvatulta näyttävää kuin “normaalia” animaatiota – mikä KyoAnin tapauksessa tarkoittaa joka tapauksessa mykistävää freimisekuntimäärää, vain hyvin harvoin putoavaa detaljimäärää, ruumiinkieltä korostavaa hahmoanimaatiota, harkittuja kuvakulmia, realistisia kasvonilmeitä – sekä sellaisia pikku lisämausteita kuin ohimennen käytettyjä kalansilmälinssiefektejä ja linssikiiltoja. Nishinomiyan kaupungin katukuva ja sen pohjoinen lukio on jäljennetty ruudulle lähes pilkuntarkasti, kuten lokaationbongausmahdollisuuksista höperöksi menevän otakuyleisön sarjoissa nykyään on tapana.

Etsi kymmenen eroavaisuutta.

Sarja loistaa kuitenkin myös tuotantonsa muilla kuin animaatioteknisillä ansioilla, vaikkei sen teossa erityisen nimekästä väkeä heilukaan; seiyuut ovat (tai ainakin olivat) vähemmän tunnettuja tapauksia, eikä lähes täysin tyhjästä ilmestyneen säveltäjä Satoru Koosakin CV:stä löydy Haruhin soundtrackin lisäksi juuri mitään muuta kuin erään Dreamcast-pelin rajoitetun painoksen mukana tulleen pidennetyn soundtrackin erään biisin sovitus (vai lieneeköhän edes sama henkilö?) ja sittemmin Motteke! Sailor Fuku. Tomokazu Sugitan loputtomat vuodatusmonologit Kyonina toimivat koko sarjan kantavana selkärankana, Haruhin rooli laukaisi aiemmin vain Death Noten Misana tunnetun Aya Hiranon lopullisesti idolitaivaan muiden tähtien joukkoon ja Yuki Matsuokan konekiväärimäinen tulkinta Tsuruya-sanista kehitti hahmon ympärille suhteettoman kokoisen fanikultin, vaikka tämä esiintyy koko sarjassa vain kahdessa kohtauksessa. Koosakin mieleenjäävät taustamusiikit taas vaihtelevat peruspimputuksista dramaattisiin oopperahoilauksiin ja svengaavista orkesterisävellyksistä adrenaliinia pumppaavaan konemusiikkiin – ja jopa tangorytmeihin.

Sovitus on KyoAnille tuttuun tapaan niin uskollinen kuin järkevyyden rajoissa on mahdollista. Tämä pätee etenkin ensimmäiseen ranobeen perustuvien jaksojen kohdalla; jokainen kohtaus, puheenaihe ja Kyonin sisäisen monologin osa on siirretty sovitukseen lähes sellaisenaan, vain ajoittain hyvin vähän typistellen. Ranobeissa ei ole aina täysin selvää, mikä osa Kyonin kerronnasta on hänen ääneenajatteluaan ja mikä sisäistä monologiaan – toisilla henkilöillä kun on toisinaan tapana vastailla ja kommentoida sellaisiinkin hänen lauseisiinsa, joita ei ole kirjoitettu lainausmerkkeihin – mutta nämäkin pikku detaljit on välitetty sovitukseen pilkuntarkasti.

Tapahtumia on muutettu vain sellaisissa tapauksissa joissa värittäminen on visuaalisen median toimivuuden kannalta pakollista; esimerkiksi 10. jakson taistelukohtauksen miljöö on muutettu umpinaisesta luokkahuoneesta psykedeeliseksi teknoulottuvuudeksi, mutta itse taistelukoreografia seuraa alkuteosta lähes hypyntarkasti.

Kaikkeen audiovisuaaliseen viihteeseen pätee se, että työ on tehty hyvin kun katsoja ei edes huomaa sitä. KyoAni on sisäistänyt tämän periaatteen paremmin kuin hyvin; Ishiharan ohjaus rullaa niin sujuvasti, ettei siihen juuri tajua kiinnittää huomiota tapahtumien seuraamiselta. Ohjaus myös kääntää alkuteoksen heikkoudet – kuten sen, että siinä puhutaan paljon mutta näytetään vähän – vahvuuksiksi: kun jotain sitten lopulta tapahtuu se iskee kahta lujempaa. Kontrasti näennäisen rauhallisen kouluelämän ja yliluonnollisen hulabaloon välillä voimistaa jännitettä molemmissa.

Hyppäys "kahdestaan koulun jälkeen tyhjässä luokassa" -kohtauksesta sitä seuranneeseen kohtaukseen olisi tuskin voinut olla yllättävämpi, eikös vain?

< !-- All your computer are belong to us -- >

Pelkät tuotantoarvot eivät tietenkään riitä ilmiön luomiseen, kuten jo aiemmin mainitsin. Otakuyleisön huomio saatiin vangittua kahdella aseella: tuomalla sarjan todellisuus katsojien luo Internetiin ja hämäämällä katsojia luulemaan että kaiken takana on enemmän kuin mitä päälle päin näkyy, saaden heidät arvailemaan ja spekuloimaan.

Ensimmäinen näistä on tehokasta viraalimarkkinointia, joka sai tietysti heti apinoijia: esimerkiksi keväällä 2007 pyörineen iDOLM@STER: XENOGLOSSIAn päähenkilöllä on oikea blogi netissä. Vain Haruhin tuottanut Kadokawa on kuitenkin toistaiseksi onnistunut tekemään siitä samanlaisen taiteenlajin: sarjan nettisivu Haruhi.tv (jonka Kyon “teki” seitsemännessä jaksossa) heijasteli sarjan tapahtumia sen pyöriessä – kun sivusto sekosi sarjassa, se sekosi myös tosielämässä – ja samaa on jatkettu siitä lähtien: Haruhin kymmenennessä jaksossa Mikurusta ottamat ja nettiin laittamat kuvat löytyivät pitkään sivuston alakansiosta /mikuru/ (ja kolmannen DVD:n alakansiosta /_MIKURU/), ja pitkin sivustoa löytyy ilkamoivia pseudolisätietoja tarjoavia valkoisia tekstejä valkoisella pohjalla. Kadokawa halusi pitää kaikki langat käsissään ja hoiti sarjan R1-julkaisun järjestelyt viisaasti itse Kadokawa USA:n kautta; joulukuussa 2006 sarjan länsimaiset fanit päätyivät tarkkailemaan salaperäisiä livevideopätkiä sisältävän, sittemmin tyhjennetyn nettisivusto Asosobrigade.comin parin tunnin välein muuttuvia metatageja ja metsästämään “lipsahduksia” siitä, kuka sarjan oli lisensoinut. Kesäkuussa 2007 livevideoista pääsivät nauttimaan myös japanilaiset, kun toinen tuotantokausi vahvistettiin Haruhi.tv:een piilotetulla videopätkällä, jossa näytettiin “turvakameran kuvaamaa” kuvaa Bamboo Leaf Rhapsodyn avainkohtauksesta.

Viimeinen tämänkaltainen muistutus kakkoskauden tulossaolosta saatiin 18.12.2007 kello neljä aamulla, kun Haruhi.tv “katosi” ja jätti jälkeensä salasanatehtävän, jossa SOS-danin jäsenten nimien alkukirjaimet syöttämällä pääsi sivulle joka sisälsi muutamia lisätietoja toisesta kaudesta – ja kuvan Yukista neljännen kirjan avainkohtauksessa. Päivämäärät näyttelevät julkistuksissa tärkeää osaa: toinen kausi julkistettiin tanabatana – Bamboo Leaf Rhapsodyn tapahtumapäivänä – ja Haruhi.tv:n katoaminen tapahtui samana päivänä ja kellonaikana kuin Haruhin katoaminen neljännessä kirjassa.

Tämä kohtaus tulee olemaan Vanishmentin viimeisessä jaksossa. Vartokaamme sitä.

Toinen huomionvangitsija ovat sarjan sisältämät pienet yksityiskohdat, jotka saavat katsojat yrittämään palapelin kokoamista keinolla millä hyvänsä ja käymään sarjaa läpi ruudunkaappaus ruudunkaappaukselta. Esimerkiksi OP-animaatio on malliesimerkki siitä, miten asioita voi piilottaa ihmisten nenän alle niin että he tajuavat niin tehdyn vasta kun salaisuus on jo paljastunut: se sisältää vihjeitä siitä, mitä sarjassa tule tapahtumaan (veitsi välähtää – kirja putoaa lattialle) ja sellaiseenkin, mitä sarjassa ei vielä edes käsitelty. Jälkimmäinen pätee myös ED-animaatioon: kuuluisan miljoonaan kertaan faniversioidun tanssikoreografian aukkokohdissa esitetään still-kuvia muutamista kohtauksista joita ensimmäinen kausi ei kattanut – Mikurusta harjoittelemassa dojikkoilua Haruhin käskystä (2. kirja), elokuvan kuvauksista (2. kirja), SOS-danin joulujuhlasta poro-Kyoneineen (4. kirja).

Tätä tarkoitusta tukee myös epäkronologisuus, olkoonkin että sen perimmäinen tarkoitus oli alun perin vain tasata juonen huippukohdat. Sen ansiosta sarjalla ei ole yhtä oikeaa katsomisjärjestystä vaan se on tarkoitettukin katsottavaksi kahteen kertaan – ensimmäisen kerran juonen vuoksi, toisen kerran hahmonkehityksen vuoksi. Siksihän DVD-järjestys onkin kronologinen. Esitysjärjestyksessä katsoen sarjan hahmonkehitys on eittämättä töksähtelevää, mutta asia muuttaa täysin kun jaksot katsoo kronologisessa järjestyksessä: paras esimerkki on jälleen kerran neljäs jakso, jossa Haruhi pohtii näyttäisikö Mikuru cheerleaderasuisena paremmalta poninhännän kanssa – mutta luopuu ajatuksesta huomattuaan Kyonin katselevan ja muistettuaan, mitä tämä oli sanonut ”edellisessä” eli viimeisessä jaksossa. Hänen tietoisuutensa Kyonin läsnäolosta (esimerkiksi vaatteiden vaihdon suhteen) lisääntyy kronologisessa järjestyksessä katsoen selkeästi hiljalleen; selvästi derederellä tavalla hän käyttäytyy jaksoissa 8, 12, 13 ja 14. Koizumin eräässä myöhemmässä kirjassa tekemän huomion mukaan mukaan Haruhin luonne on tasoittunut ja positiivistunut huomattavasti sitten jakson 14 tapahtumien, jotka myös hän itse muistaa mutta joita hän luulee uneksi; harmi vain, että sarjan eteneminen sellaisenaan vaatii status quoa romantiikan suhteen.

Nelituntinen seiyuukonsertti Suzumiya Haruhi no Gekisou pidettiin 16.3.2007 Saitamassa, Omiya Sonic Cityn täyteenahdetussa 2500 henden salissa. Lipunostomahdollisuudet arvottiin, kuten Lucky Starin 15. jaksoon on ikuistettu.

2000-luvun otakut

Kaikki tämä ei tietenkään tarkoita ettäkö Kyoto Animation olisi sarjan toteutuksen suhteen kaiken kritiikin yläpuolella – esimerkiksi Kyonin Asakuraa koskevat jorinat leikattiin pois jo muutenkin dialogiraskaasta toisesta jaksosta, mikä on sääli, koska hahmo ei lopultakaan saanut sen kummempaa esittelyä ennen kymmenennettä jaksoa – mutta sitä ei käy kieltäminen, että vastaavaan ei olisi pystynyt mikään toinen animaatiostudio. Voi vain kuvitella, kuinka monella tapaa tämänkin sovituksen olisi voinut tehdä väärin.

Samaisessa artikkelissaan – jonka fokus oli Haruhin vertaamisessa Evangelioniin – Lehtinen totesi edellisen olevan “pitkästä aikaa ensimmäinen otakusarja, joka on tämän päivän tasalla – ensimmäinen lajissaan sen jälkeen kun näimme pyramideja ja kloonialtaita syvällä maan uumenissa ja atrainta heiteltiin kuuhun.” Tätä väitettä ei juuri voi kiistää; otakuyleisö on ottanut Haruhin omakseen aivan toisella tavalla kuin minkään toisen sarjan yli vuosikymmeneen, ja kaikesta päätellen se tulee elämään eri muodoissa vielä vuosia. Fanit hyväksyvät formaatinvenytykset ja RPG-crossoverit korviaan lotkauttamatta ja hihittelevät umpisurkeille cosplaypornoleffoille pitämättä mitään tästä mitenkään erikoisena.

Mutta ilman kaikkia oiheisilmiöitäänkin Haruhin on pakko myöntää olevan omaperäinen teos; genremäärittelyjä näin sujuvasti väistelevät sarjat ovat nykyään todella harvassa. Haruhi on parodinen olematta parodia ja humoristinen olematta komedia; siinä on haaremielementtejä ilman että se olisi haaremisarja, siinä on toimintaa ilman että se olisi toimintasarja... puhumattakaan siitä, että näin liukkaasti katsojaa tämän omilla ennakko-oletuksilla takaraivoon täräyttelevää animesarjaa ei ole nähty sitten Paranoia Agentin. Kuinka moni voi väittää, ettei aluksi arvellut Asakuran puhuvan jostain romanttisesta?

Ja parasta kaikesta on, että tästä sillisalaattimaisesta rakenteesta huolimatta se ei hajoa kaoottiseksi mössöksi jossa se ei onnistuisi kunnolla missään genre-elementissään, jossa sen epätasainen rakenne ei olisi yllätyksellinen vaan töksähtelevä ja jossa huumori tukahduttaisi draamaa ja päinvastoin (à la suurena humoristina itseään pitävän Seiji Mizushiman ohjaama Fullmetal Alchemist); sen sijaan se yksinkertaisesti toimii.

Eri asia sitten on, pitääkö kohdeyleisön miellyttämistä huonona asiana. “Just because you’re telling your audience ahead of time that you’re pandering to them doesn’t mean that you’re not”, tuhahteli ANN:n kriitikko Bamboo Dong.

Loppujen lopuksi Haruhin menestystarinassa ei ole kuin yksi heikko lenkki: Nagaru Tanigawa itse. Vuosien kuluttua yllättäen valtavaksi noussut suosio on ilmeisesti aiheuttanut hänelle paineita jatkon suhteen, minkä takia hänellä ei tunnu olevan oikein itselläänkään koherenttia kuvaa siitä kuinka Kyonin ja kumppanien toinen lukiovuosi etenee; yhdeksäs ranobe ilmestyi paljon alkuperäistä ilmoitettua julkaisuajankohtaa myöhemmin, ja kymmenennelle ei ole vielä ilmoitettu edes päivämäärää. Mitä pidemmälle sarja on edennyt sitä enemmän taka-alalle itse nimihenkilö on jäänyt; asioihin osallistumaton katalysaattori on nyt Kyonin sijasta hän itse, ja sarja on alkanut muistuttaa yhä enemmän “Kyonin, Yukin, Mikurun ja Koizumin maagisia seikkailuja.” Tulevat vuodet tulevat näyttämään, onnistuuko Tanigawa kokoamaan tämän kaiken kasaan kunnialla.

Maailma mielen mukaan, osa 1

Tätä kirjoittaessani viimeinen Animecon pariin vuoteen on täydessä käynnissä. Itse jätän tapahtuman tällä kertaa vaihteeksi kokonaan väliin, mutta jotenkin tuntuu siltä että tapahtumaa tullaan muutenkin dokumentoimaan ansiokkaasti - usealla suunnalla tunnutaan olevan jo lähtökuopissa. Sillä välin voisin jatkaa viimeviikkoisella Haruhi-linjalla ja postata tänne parissa osassa Otakussa 3/2007 ilmestyneen juttuni kyseisestä sarjasta - oli tarkoitus tehdä se jo aikaa sitten, ennen toisen kauden alkamista, mutta muut kiireet painoivat päälle ja se tavallaan jäi väliin. Juttu on kirjoitettu 2007 enkä ole muutaman kommentin lisäämistä lukuunottamatta päivittänyt tekstiä julkaisemisen jälkeen, joten monet siinä mainitut asiat ovat tietysti jo vanhentuneita. Perustelut kuitenkin pitänevät vettä edelleen.

Kakkoskausi oli juttua kirjoitettaessa vain kaukana horisontissa siintävä epävarma kajastus, ja sitä on odotettu kuin kuuta nousevaa monta vuotta. Parhaillaan se on kuitenkin venyttämässä Endless Eightiä viisijaksoiseksi, mitä pitäisin jo selvänä merkkinä siitä että sikariportaasta on jaeltu tiukkoja toimintaohjeita (jotka eivät varmaankaan ole olleet ihan kaikkien mieleen tuotannon puolella). Tähän asti Kyoto Animation on tunnettu pilkuntarkoista sovituksistaan, joten se että nyt otettaisiin tällaisia taiteellisia vapauksia ja uhrattaisiin puoli tuotantokautta sivutarinalle joka alkuteoksessa selvitettiin ensimmäisellä kerralla... on vain vaikea uskoa. Kenties tämäkin asia selviää meille tulevina kuukausina.

Mutta se toisesta kaudesta. Palataan takaisin alkuun.

****

Mikä tekee teoksesta suositun? Animesarjoista puhuttaessa arvosteluilla on käytännössä olematon merkitys, sillä nykymaailmassa sana hyvyydestä ja huonoudesta kiertää suusta suuhun paljon niitä nopeammin. Tuotantoarvot ovat yksi tärkeä tekijä: animaatioon uhrattu vaiva ja raha, musiikki ja tunnetut tekijät ovat avainasemassa sarjan suosion synnyttämisessä ja vakauttamisessa. Ne eivät kuitenkaan ole niitä koukkuja, jotka luovat ilmiöitä.

Erään katsantokannan mukaan teoksella on kaksi aluetta vaikuttaa, jos tuotantoarvot jättää huomiotta: on tähdättävä joko katsojan ylä- tai alapäähän. Yläpäähän vaikuttamiseen kuuluvat käsikirjoitukselliset ja taiteelliset ansiot, älyllinen vetoavuus sekä koskettavuus, alapäähän puolestaan kaikki fanserviceksi laskettava erotiikka, väkivalta ja coolius. Esimerkkejä ala- ja yläpäihän vetoavista laatusarjoista voisivat olla vaikkapa Paranoia Agent ja Black Lagoon. Dragon Ballin ja Death Noten kaltaiset todella supersuositut sarjat vetoavat hyvin usein molempiin.

Mitään pettämätöntä mestariteoksen reseptiä ei tietenkään ole olemassa, sillä asioihin vaikuttavat monet sellaisetkin asiat joihin teoksen tekijöillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa – nopealiikkeiset trendit, toisilla kanavilta samalla ohjelmapaikalla esitettävät ohjelmat, puhdas sattuma. Aina silloin tällöin sattuu kuitenkin niin, että useammat sinänsä vähäiset tekijät sattuvat osumaan saumattomasti yhteen teoksessa, joka sitten fuusioituu osiensa summaa suuremmaksi kokonaisuudeksi. Jos tällainen teos sattuu osumaan sopivaan saumaan ja tekemään hyvän ensivaikutelman, siitä tulee hitti. Ja jos yhteisö päättää – luoja ties mistä syystä – ottaa sen omakseen ja kohottaa sen palvontansa kohteeksi, siitä tulee ilmiö.

Juuri näin kävi sarjalle nimeltä Suzumiya Haruhi no yuu’utsu, Haruhi Suzumiyan melankolia, jonka Kyoto Animation oli valinnut vuoden 2006 kevätsarjakseen. Se perustuu Nagaru Tanigawan kirjoittamaan ja Noizi Itoon kuvittamaan light novel- eli ranobesarjaan, joka ilmestyi ranobelehti The Sneakerissa ja jota ei ennen animesovituksensa alkua ollut mitenkään erityisen tunnettu tai suosittu. Animea ei hypetetty ennakkoon mitenkään erityisen paljon, eikä (niin ikään Kadokawan julkaisema) Newtype puffannut sitä tavanomaista puolen sivun juttua enempää; ensimmäisten jaksojen jälkeen sana vain yksinkertaisesti alkoi kiertää.

Foorumikeskusteluja ja blogeja seuraamattakin tämän saattoi aistia ”muutoksena Voimassa”; YouTuben täyttävistä cosplaytanssivideoiden sekä OP- ja ED-crossovereiden vyörystä, 2chanin kollektiivisesta otakutajunnasta kumpuavan fanitaiteen, doojinshien ja meemien loputtomasta virrasta. Kesäkuuhun 2007 mennessä aiemmin melko tuntematon, silloin yhdeksänosainen ranobesarja oli myynyt yhteensä 4300 000 kappaletta. Newtypen mittauksissa se oli pitkään Japanin suosituin TV-anime. Uusi ilmiö oli syntynyt, ja se oli tehnyt sen viikoissa.

Jos Neon Genesis Evangelion oli aikoinaan evankeliumi uudelle sukupolvelle otakuja on Haruhi Suzumiya sitä nykyiselle sukupolvelle. Miten ja miksi näin kävi?

Mary sue, sanovat - siis huonosti rakennettu täydellinen henkilöhahmo vailla vikoja. Mutta miksi Haruhi sitten on täynnä luonnevikoja? Tarkoittaako mary sue nykyään vain "hahmo josta en pidä"?

Pitkästynyt jumala

Kun ensimmäisen kerran kuulin sarjasta en aluksi oikein saanut otetta siitä, mikä siinä oli saanut puoli Internetiä tahdottoman fanitusreaktion valtaan ja ihkuttamaan sitä parhaaksi TV-animeksi vuosiin. Joka puolelta tuntui löytyvän sama paikasta paikkaan kopioitu premissikuvaus, joka sai sarjan kuulostamaan tylsältä ja rasittavalta – ”eccentric girl Haruhi Suzumiya and her crazy antics” ja niin edelleen. Näin siis aina siihen asti, että katsoin ensimmäisen jakson.

Lukijoiden joukossa tuskin on kovin montaa joka ei tietäisi mistä sarja kertoo, mutta kerrataan kuitenkin varmuuden vuoksi. Tarinan päähenkilö on ensimmäistä lukiovuottaan aloittava poika, jota kutsutaan Kyoniksi (hänen oikeaa nimeään ei ikinä mainita, eikä hänen kotinsa portilla ole nimikylttiä) ja joka ei ole koskaan uskonut Joulupukkiin. Uskonsa kaikkeen muuhun fantastiseen hän menetti yläasteen lopulla, ja siitä lähtien hän on valmistautunut henkisesti elämään tavallista ja tylsän yllätyksetöntä elämää. Hän huomaa kuitenkin etteivät kaikki ole valmiita tekemään samoin, kun ensimmäisenä koulupäivänä hänen takanaan istuva tyttö esittäytyy luokalle sanoin: ”Olen Haruhi Suzumiya itäiseltä yläasteelta. Tavalliset ihmiset eivät kiinnosta minua. Jos täällä on muukalaisia, aikamatkustajia, ulottuvuusmatkaajia tai psyykikkoja, tulkaa luokseni.”

Kyonin katalysoimana Haruhi päättää perustaa oman kerhonsa, SOS-danin, maailmaa piristämään. Sen jäseniksi päätyvät ilman oman tahtonsa vaikutusta myös hiljainen lukutoukka Yuki Nagato, hyvinvarusteltu ja ujo kakkosluokkalainen Mikuru Asahina sekä mystinen vaihto-oppilas Itsuki Koizumi, jotka tulevien päivien aikana uskovat kukin vuorollaan Kyonille salaisuutensa: jokainen heistä on matalalla oman tahonsa hierarkiassa oleva, Haruhia tarkkailemaan lähetetty agentti. Yuki on kosmisen Keskittyneen Dataentiteetin lähettämä humanoidirajapinta, Mikuru aikamatkaaja tulevaisuudesta, Koizumi puolestaan psyykikkoryhmän jäsen; toisin sanoen he ovat juuri niitä, joita Haruhi haluaisi löytää.

Jokainen näistä tahoista oli aloittanut tutkimuksensa sen jälkeen, mitä tarinan alkaessa oli tapahtunut kolme vuotta sitten: näiden kolmen käsitykset siitä mitä tuolloin itse asiassa tapahtui vaihtelevat – Dataentiteetti huomasi massiivisen infopurkauksen, tulevaisuudessa havaittiin aikajäristys jota pitemmälle menneisyyteen matkustaminen ei onnistunut ja psyykikot huomasivat saaneensa kummallisia voimia – mutta kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että niiden keskipisteessä on nimenomaan Haruhi. Kysymys siitä ovatko Yuki, Mikuru ja Koizumi saati heidän organisaationsa ylipäätään olemassa vain siksi että Haruhi halusi kohdata heidänlaisiaan riippuu painostavana ilmassa, vaikkei sitä ääneen sanotakaan.

Enin osa kirjasarjan alkupuoliskon tarinoista kutoutuu sen ympärille, että Haruhin ympärilleen keräämä nelikko yrittää estää häntä pitkästymästä tai turhautumasta; kun näin käy hän luo tiedostamattaan heisakukan eli “suljetun tilan”, aution ja synkän rinnakkaisulottuvuuskuplan, jonka sisällä raivoaa valtava valojättiläinen shinjin ja joka laajetessaan saattaisi nielaista koko maailman. Se miten Haruhi tämän tekee on kaikille mysteeri, mutta joka tapauksessa on selvää, että ympäröivä maailma muokkautuu hänen alitajuntansa mukaan; sen tila on tavallaan hänen untaan. Esimerkiksi viidennen kirjan luvussa Endless Eight hän jopa silmukoi ajankulun niin, että kesäloman lopun samat kaksi viikkoa toistuivat asianomaisten tiedostamatta lähes 600 vuoden ajan - koska hänestä tuntui, että hän ei ollut saanut tehtyä kesäloman aikana kaikkea mitä olisi halunnut.

Näin ollen Haruhia on estettävä kyllästymästä maailmaan, tai hän saattaa tiedostamattaan tuhota sen ja luoda uuden tilalle. Itse asiassa ei ole olemassa mitään varmaa tapaa todistaa, ettei hän olisi tehnytkin niin jo – esimerkiksi ensimmäisen ranoben lopussa (eli jaksossa 14).

Miksikö Haruhille ei sitten voisi kertoa, että avaruusolentoja, aikamatkaajia ja psyykikkoja on olemassa? Koizumin teorian mukaan Haruhi on kuitenkin kaikista omituisuuksistaan huolimatta loppujen lopuksi rationaalisesti ajatteleva ihminen (minkä vuoksi hän vain toivoo paranormaaliuksien olemassaoloa, ei varsinaisesti usko niihin – ja mistä syystä hän ei ole vain yksinkertaisesti luonut uutta maailmaa, jossa nämä olisivat jokapäiväisiä asioita), joten hän ei välttämättä uskoisi vaikka hänelle kerrottaisiinkin. Ja jos nämä asiat olisivat jokapäiväisiä, olisivatko ne enää erikoisia ja kiinnostavia?

“Eivät ne tule noin vain sattumalta ilmestymään nenämme eteen! Tajuatko, kuinka harvinaisia sellaiset ovat? Jos löydämme sellaisia meidän on tartuttava niitä kurkusta, sidottava ne ja ripustettava ne roikkumaan etteivät ne karkaa! Tyypit jotka vain sattumalta nappasin liittymään kerhoomme eivät voi olla niin harvinaisia ja arvokkaita!” raivosi Haruhi Kyonin yritettyä kertoa hänelle miten asiat olivat jakson 14 tapahtumien jälkeen - osoittaen Koizumin arvelun oikeaksi.

Sitä ollaan niin tsunderea ja luullaan kaikkea viime yönä tapahtunutta harvinaisen typeräksi uneksi. Mutta siitä huolimatta muistetaan mitä Kyon sanoi poninhännistä.

Aivokutinaa

Suuri osa tarinan kiinnostavuudesta piileekin juuri sen monisyisyydessä ja tulkinnanvaraisuudessa. Paljonlukeneena mutta kokemattomana kioskikirjailijana Tanigawa hyppii tarinan aikajanalla edestakaisin kirjoitusblokkiensa tahdissa, viljelee teksteissään viittauksia ja avoimia langanpätkiä joihin voi myöhemmin tarttua ja rakentaa niiden päälle uusia tarinoita sekä selittelee ja keksii uusia asioita jälkikäteen; tuoreimpana käänteenä ovat toisen Haruhin kaltaisia voimia omaavan tytön ja tätä piirittävien toisten dataentiteetin, aikamatkaajien ja psyykikoiden esitteleminen tarinaan. Ja kuka muukaan tämä olisi kuin jo ensimmäisessä kirjassa mainittu Kyonin yläasteaikainen “outo tyttö” jonka kanssa hänen luultiin seurustelevan, Sasaki.

Sitä ei tietenkään käy kiistäminen, etteikö sarja tämän kaiken retconnaamisen ja paikkailun jäljiltä olisi melkoisen kaoottinen tilkkutäkki. Tarinan kausaliteeteista annetaan itse asiassa niin vähän varmaa tietoa, että sarjan fanien joukossa jopa hahmojen epävarmoja spekulaatioita pidetään kanonisina totuuksina – esimerkiksi Haruhin jumaluutta, vaikka kyseessä onkin vain Koizumin näkökanta asiasta. Yukin ja Mikurun mielipide asiasta taas on se, että Haruhi ei voi olla Jumala koska hän on osa ympäröivää maailmaa – hänen on siis täytynyt saada voimansa jostain tai joltain. Lisäksi ne eivät ilmeisesti ole vielä täysin kehittyneet, koska hän ei ole niistä tai niiden seurauksista tietoinen.

Mitään korkeampaa taidetta Haruhi siis ei ole; se on kuitenkin yksinkertaisesti paljon mielenkiintoisempaa ja osallistumaan houkuttelevampaa kuin enin osa nykyään tehtävästä seinenanimesta. Ensimmäisen kauden ohjaaja Tatsuya Ishihara sanoi projektin saatuaan luulleensa sitä itsekin aluksi KyoAnille tavanomaiseksi söpöt-tytöt-tekee-söpöjä-juttuja -moesarjaksi, mutta huomanneensa pian pinnan alla piilevän jotain muutakin. “Se kutkutti mielikuvitustani”, hän summasi.

Itoon kuvitus kahdeksannesta ranobesta ja välähdysmäinen kuva ensimmäisen kauden OP-animaatiosta.

Tärkein syy tähän kutkuttavuuteen on se, että kokonaisuus on toistaiseksi reunaton palapeli, jota Tanigawa täydentää hiljalleen tarinan edetessä. Haruhi-ilmiön dissaajilta on yleensä hukassa se yksinkertainen fakta, että suurimmaksi osaksi ensimmäiseen ranobeen pohjautuva ensimmäinen kausi on vasta konseptin ja alkuasetelman esittely; siinä esiteltiin hahmot ja heidän paikkansa tarinassa, eikä juuri muuta. On ihan perusteltua ajatella, että jos Haruhi sai tällaisen ilmiön aikaan jo pelkällä pohjustuksellaankin tulee olemaan mielenkiintoista nähdä mitä se tekee sitten, kun animaatioksi päästään sovittamaan tarinan niitä osia joissa tapahtuukin jotain – tuleeko kyseessä olemaan vuosia jatkuva fanifiesta vai pilviin asti nousseiden odotusten aiheuttama kollektiivinen pettymys?

Päähenkilöt ovat selkeästi personoituja, mutta näiden lukijalle hämärien taustojen takia Tanigawalla on runsaasti pelivaraa paljastaa heistä jatkossa yhtä sun toista uutta sen mukaan mitä hänen mieleensä sattuu juolahtamaan. Poikkeusta tästä ei tee edes Kyon, vaikka hän onkin tylsyyden, tavallisuuden ja samaistuttavuuden perikuvaksi tarkoitettu tabula rasa – hänen perheestään olemme nähneet vain hänen siskonsa, eikä hän harrasta mitään. Ranobeissa on kuitenkin kerrottu sen verran että hän oli aikoinaan ihastunut serkkuunsa, ja hänen aiemmasta elämästäänkin paljastuu myöhemmässä vaiheessa sarjaa pikku detaljeja.

Koizumi on ikirento nojatuolistrategisti, jonka tärkein rooli tapahtumissa on yleensä esittää Kyonille vaihtelevia teorioitaan siitä, millaisessa lirissä he sattuvat kulloinkin olemaan ja miksi. Esimerkiksi erään hänen teoriansa mukaan Haruhin jatkuvasti rooliasuihin tunkema Mikuru vain teeskentelee ujoa ja arkaa voidakseen kontrolloida Kyonia ja sitä kautta myös Haruhia, tai on valittu tehtäväänsä juuri siksi että hän sellainen on – sinälläänhän hän vaikuttaisi aika epätodennäköiseltä kandidaatilta menneisyyteen lähetettäväksi salaiseksi agentiksi. Eikö olisi aika hassua, että tämä vain sattuisi olemaan täsmälleen Kyonin unelmatytön kaltainen?

Yuki taas – näennäisestä staattisuudestaan huolimatta – on yleensä juuri se henkilö, jonka toimet joko kulisseissa tai näyttämöllä suoranaisesti vaikuttavat asioihin ja hyvin usein myös pelastavat koko lössin pinteestä. Ulkoisesti hän on täysin biologinen ja ihmisenkaltaiseksi rakennettu olento, mutta hänellä on kyky manipuloida ”dataa”; käsite, joka dataentiteetin näkökulmasta sisältää käytännössä kaiken, mukaanlukien fyysisen materian. Myöhemmin käy ilmi että hän pystyy myös esimerkiksi injektoimaan ihmisten verenkiertoon nanorobotteja näiden rannetta puremalla; hän ei myöskään vanhene eikä rusketu lainkaan, ja hänen ruumiinlämpönsä on matala ja vaihtelematon. Yukiin Tanigawa on upottanut enimmän osan scifiviittauksistaan: hän kuvaa tämän lukemassa Dan Simmonsin Hyperionin tuhoa, ja Keskittynyt Dataentiteetti on epäilemättä Fred Hoylen klassikon Musta pilvi inspiroima. Animesovituksessa Yuki näytetään lukemassa monia muitakin scifikirjoja, joilla kaikilla on jokin yhteys kulloisenkin jakson tapahtumiin.

Tärkein hahmo on tietysti Haruhi itse: nukkuva Azathoth, joka tiedostamattaan pyörittää maailmaa ympärillään mutta ei suostu tiedostamaan kokevansa vetoa siihen ainoaan miespuoliseen henkilöön, joka on koskaan osoittanut ymmärtävänsä edes osaa hänen käytöksestään. Jos jostain päätetään arvonnalla tai se on sattuman varassa lopputulos päätyy yleensä olemaan juuri sellainen kuin Haruhi alitajuisesti haluaisi – Kyon päätyy baseballpelissä viimeiseksi lyöjäksi, hän ja Haruhi tuntuvat istuvat luokassa aina peräkkäin, hän ja Haruhi päätyvät kävelemään kotiin saman sateenvarjon alla vaikka aamulla sateen todennäköisyys olikin säätiedotuksen mukaan vain kymmenen prosenttia, ja niin edespäin.

Kyon sanoi Yukin lukeneen kirjaa "erään pienen Saturnuksen kuun tuhosta tai jostain", koska ei ilmeisesti tuntenut John Keatsin runoa johon kirjan nimi viittaa, eikä kreikkalaista titaania jonka mukaan sekä runo että kuu on nimetty. Animessa näkyvä kansikuva on kuitenkin selvästi Hyperionin eikä sen jatko-osan; kenties Tanigawa viittasi tekstissä Hyperionin tuhoon vain koska ei keksinyt Kyonin suuhun sopivia sanoja viittaamaan ensimmäiseen kirjaan, ja pyysi korjaamaan asian animesovitukseen. Sarjan toinen osahan olisi aika epätodennäköinen lainaan annettava.

Kyonin järjestys, Haruhin järjestys

Ylimääräistä kieppiä animesovitukseen saatiin lähettämällä sen jaksot epäkronologisessa järjestyksessä; eiväthän tarinat etene ranobeissakaan aikajärjestyksessä, vaan Kyon huokailee jo syksyyn sijoittuvassa toisessassa kirjassa kaikkea sitä kummallista, mitä kesällä tapahtui ja joista kertovat tarinat Tanigawa kirjoitti vasta myöhemmin. Kaikkia tarinoita ei myöskään julkaistu The Sneakerissa kirjoitusjärjestyksessä. Tämä on varmasti Tanigawalle siinä mielessä kätevää, että hän voi jatkaa tarinoiden kirjoittamista niitä sopiviin vuodenaikoihin sijoitellen ilman maailmansa ajan liian nopeaa kuluttamista.

Tämän olisi helposti voinut tehdä väärin ja tekotaiteellisesti, mutta onneksi näin ei ole. Esimerkiksi käy jakso 4: takaumavälähdykset “aiemmista” tapahtumista on huolellisesti leikattu niin, että ne eivät spoilaa mitään vaan vain kiihottavat katsojan uteliaisuutta. Nähdessään välähdyksen Yukista silmälasien kanssa katsoja huomaa, ettei tällä ole niitä enää nykyhetkessä – mitä niille tapahtui? Yleisvaikutelma on kuin lukiessa Taikaviitta 2000 -lehtiä, joita julkaistiin suomeksi väärässä järjestyksessä kokonaisten juonikaarten yli hyppien ja joissa esiintyi hahmoja joita ei oltu suomennetuissa osissa vielä edes esitelty – kuitenkin sillä erotuksella, että Haruhissa saadaan lopulta myös ne välistä jääneet osat.

Niin tärkeäksi kuin tämä muodostuikin sarjan saaman suosion kannalta se ei kuitenkaan ollut sen alkuperäinen syy. Sarjaa tarkemmin tarkasteltaessa voi aluksi vaikuttaa siltä, että yli puolet siitä on täytejaksoja: vain kronologiset kuusi ensimmäistä jaksoa (esitysjärjestyksessä jaksot 2, 3, 5, 10, 13 ja 14; jaksonimiltään loogisesti The Melancholy of Haruhi Suzumiya I, II, III, IV, V ja VI) perustuvat kirjasarjan ensimmäiseen osaan, jonka mukaan myös itse animen ensimmäinen kausi on nimetty. Koska näistä ei olisi saatu kasaan kokonaista tuotantokautta lisäksi jouduttiin ottamaan itsenäisiä lyhyempiä tarinoita myöhemmistä ranobeista. Koska tarinan huippukohta olisi näin ollen kuitenkin sijoittunut kauden puoliväliin ja loput olisivat olleet yksittäisiä tarinoita päätettiin järjestys sekoittaa, jotta sarjan jännite säilyisi.

Jakso 12 perustuu kuudennen ranoben tarinaan Live A Live, jakso 9 taas on anime-eksklusiivinen. Jäljelle jäävät jaksot 6, 7, 8 ja 11 ovat sovituksia kolmannen ranoben lyhyemmistä tarinoista – lukuunottamatta jaksoa 11, Day of the Sagittarius, joka on peräisin samaan tapaan lyhyemmistä tarinoista koostuvasta viidennestä ranobesta. Sillä on korvattu kolmannen ranoben aikamatkustustarina Bamboo Leaf Rhapsody, jota ei voitu ottaa mukaan animesovitukseen, koska se lomittuu kiinteästi yhteen niin ikään (toistaiseksi) sovittamattoman neljännen ranoben The Vanishment of Haruhi Suzumiya kanssa.

Kuka tahansa pystyy animoimaan hyvin, kunhan vain budjetti riittää. Animaation saaminen näyttämään huonolta kotivideolta sen sijaan vaatii jo taitoa...

Kaikkein merkittävin on kuitenkin sarjan ensimmäinen jakso, joka perustuu niin ikään kuudennen ranoben (The Disturbance of Haruhi Suzumiya) tarinaan Asahina Mikuru’s Adventure Episode 00, joka kertoo SOS-danin kuvaamasta samannimisestä elokuvasta. Koska anime hyppää yli toisen ranoben (The Sigh of Haruhi Suzumiya) – jossa kerrotaan kuvauksista ja niissä sattuneista välikohtauksista – ensimmäinen jakso tarjoaa WTF-elämyksiä tulokkaille ja OMFG-elämyksiä vanhoille faneille. Siinä on pari selityksettä jäävää kohtausta, joita ei selitetä koko loppusarjassakaan ja jotka siten vain alkuteokset lukeneet voivat tajuta: baritoniäänellä puhuva Shamisen-kissa (joka sai puhelahjansa Haruhin toiveesta) ja Yukin epäluonnollisen väkivaltainen käytös (hänen estäessään Mikurun niin ikään Haruhin toiveesta ampumaa oikeaa mikuru beamia käristämästä Kyonin aivoja kameran lävitse).

Jari Lehtinen kuvasi Anime-lehden nro 21 artikkelissaan ensimmäisen jakson olevan “kutsukortti, joka on kirjoitettu salakielellä, jota vain sarjan oikea yleisö pystyy ymmärtämään.” Se on lähes kokonaisuudessaan käsivarakameralla kuvattu ja huonosti valaistu, käsikirjoitettu, ohjattu ja leikattu amatöörielokuva. Katsojalle vielä tuntemattomat sarjan keskushenkilöt näyttelevät kuin puupökkelöt repliikkinsä suoraan paperista lukien, mutta – kuten myöhemmin saamme tietää – heidän roolinsa elokuvassa ovat pitkälti samat kuin ”oikeastikin”. Yuuko Gotoolla on varmasti ollut hauskaa yrittäessään laulaa mahdollisimman ammattitaidottomasti. Koko 25-minuuttinen irvaillaan toinen käsi selän takana animesarjojen kliseille, juonenkulun loogisille ongelmille ja gainaxlopuille – mutta mitään tästä ei piiloteta rivien väleihin, vaan kuvaaja-kertoja Kyonin selostuksen avulla suorastaan syljetään katsojan naamalle. Itse sarjan nimihenkilöä näemme ensimmäisessä jaksossa vain muutaman sekunnin verran.

Epäkronologisuutensa vuoksi sarjalla on kaksi lopetusjaksoa: esitysjärjestyksen ja kronologisen järjestyksen mukainen loppu. Lisäksi erityistä huomiota voisi kiinnittää jaksoon 12, joka on jaksoista ainoa jonka numero on sama kummankin järjestyksen mukaan. Sitä voisi pitää tietynlaisena nivelkohtana sarjassa, ja etenkin Haruhin sentimentaalisen ”meillä on vielä kokonainen vuosi edessämme” -fiilistelyn huomioon ottaen siitäkin olisi yhtä hyvin voinut tehdä sarjan kronologisen lopetusjakson. Miksi näin ei sitten tehty, vaan ”päätettiin” sarja sen sijaan jaksoon 9, joka on kyllä Tanigawan käsikirjoittama mutta ei alkuteoksista löytyvä, ja tapahtumasisällöltään käytännössä filleri? Vainko siksi, että täytteenä mukaan otettu 11. jakso sijoittuu kronologisesti koulun kulttuurifestivaalin jälkeiseen aikaan eikä siitä haluttu kronologisesti viimeistä jaksoa? Sitä voi miettiä; kenties Tanigawa halusiyksinkertaisesti alleviivata hahmojen luonteita ja painottaa Haruhin ja Kyonin suhteen etenemistä alkuteoksia enemmän. Niissä se kun on jumittunut – säännöllisiä mustasukkaisuuskohtauksia lukuunottamatta – aika lailla status quoon.

Fanidubbaaja Cristina Vee osaa kuulostaa laulaessaankin enemmän Haruhilta kuin tämän englanninkielinen ääninäyttelijä Wendee Lee.

Sinä wa shokissa

26.9. julkaistavan Lucky Star -OVAn toinen promovideo julkaistiin jokunen päivä sitten. Taustamusiikkivalinta on eittämättä retro... jep, Ai wo Torimodosehan se siellä.

Mutta suurin vetonaula on tietysti Miku-Kagami - voin jo kuulla otakukarjan heristelevän lompakkojaan.


Niin no joo, tuo "yaranaika" oli eittämättä myös aika tipauttava...

Sillä välin Haruhi-rintamalta ei mitään uutta - melankoliaa ei saada tänäkään syksynä. Saisiko sen sijaan olla Youtube-levitykseen päätyvää nettimemeanimea? Lokakuun Newtype ja Moon Phase tietävät kertoa, että Yasuhiro Takemoto ohjaa nekin. Voi sinua, KyoAni...

Haruhi ☆ Star

Olette todennäköisesti nähneet pätkiä tästä kelluskelemassa ympäriinsä, mutta nyt sen tekijä sai sen lopultakin valmiiksi. Hän on kuulemma työstänyt sitä marraskuusta asti. Kuten totuttua alkuperäinen video löytyy korkeammalla laadulla Nicovideosta, jonne tekijä latasi sen 10. kesäkuuta ja jossa se nousi samana päivänä päivän katselluimmaksi videoksi. Eikä ihan syyttä; onhan se hieno. Ja nerokkaasti ohjattu.

Ja vielä sanovat, ettei otakuilla muka nykyään ole halua tehdä animaatiota itse kuten wanhoina hyvinä Daicon-aikoina. Mitä siitä, että työväline on nykyään tietokone eikä 8 millin videokamera? Nörtit ovat aina nörttejä.