Tee mangaa: taustat, hahmot ja tila-avaruus

Kulutin aikoinaan yhden iltapäivän skannaamalla tätä sarjakuvaa Ilta-Sanomista. (Laatu on se mikä on, koska paperinlaatu on se mikä on.)

Jos jättää puuskutukset, epäilyttävän siloposkiset nelikymppiset ja muut tekijän vaikuttimina olleista teoksista kielivät piirteet huomiotta... miten tämä eroaa suurimmasta osasta mangaa kaikkein selvimmin?

Itse sanoisin, että kyse on hahmojen ja taustojen suhteesta. Koko tätä sarjakuvaa ryydittävät äärimmäisen huolelliset taustat, pari viimeisen sivun ruutua poislukien.

Mangassahan hahmot eivät tunnetusti ole samalla tavalla sidottuja konkreettiseen visuaaliseen todellisuuteen kuin monessa muussa sarjakuvakerrontaperinteessä. Ruudut eivät ole todellisuutta esittäviä staattisia valokuvia, jotka on otettu tietystä kulmasta, vaan hahmot voivat tarpeen tullen seistä ruutujen ulkopuolella ja taustat olla olemattomia. Monin paikoin "ruudun ulkopuolella" seisovan hahmon voi sanoa muodostavan itsessään ruudun - etenkin sellaisissa tapauksissa, jossa hahmon alaosan takana on taustaa, mutta yläosa ulottuu ylempänä olevan ruudun päälle. Sarjakuvan tila-avaruus on vapaampi.

Yleisesti voi sanoa, että koko "ruudun" käsite on mangassa huomattavan vapaa. Pari esimerkkiä:

Vasemmalla: Kiyohiko Azuman Azumanga Daioh. Oikealla: Haru Akiyaman Octave.

Vasemmalla Kurosawa-sensei seisoo ruudun ulkopuolella ja dominoi koko sivua. Miljöö ja hahmo on erotettu toisistaan: ensimmäinen ruutu esittelee tapahtumapaikan mutta ei näytä hahmoja, sivua dominoiva hahmo puolestaan kertoo tilanteen. Tällainen on hyvin perinteinen tapa aloittaa sellainen luku, joka aloittaa kohtauksen: yhtään yrittämättä täysin samanlainen alkusivu tuli vastaan pöydänreunalla lojuneesta Rinnen kakkospokkarista vähän selaamalla. Allasmiljöötä myöten.

Oikealla puolestaan käytetään hyvin erilaista tekniikkaa. Miyashita-sanin takauma välähtää taustattomana, tummaksi rasteroituna ja ääriviivattomana ruutuna normaalien dialogiruutujen välissä. Tekniikka on hienovarainen ja suunnilleen niin kaukana edellisestä esimerkistä kuin olla ja voi.

Vasemmalla: Kitsune Miyashitan Suki Dokidoki Kiss. Oikealla Iku Nanzakin Sweet Little Devil.

Vasemmalla on hieman harvinaisempi tekniikka: Kaede dominoi sivua kahdentuneena. Fanserviceaspekti on tietysti ilmeinen, mutta sen lisäksi kahdentuminen palvelee kahta tarkoitusta: hahmon esittelemistä lukijoille sekä kertojana toimivan hahmon näkökulman näyttämistä. Tällainen tekniikka on täysin riippuvainen siitä, että kohtaus kerrotaan tietyn hahmon näkökulmasta.

(Tässäkin tapauksessa ensimmäinen ruutu kertoo miljöön (katsomo), mutta muissa taustat jätetään turhina pois. Niiden tilalla on tunteita kuvaava kukka-sydän-efekti ja reaktiota kuvaava juonne-efekti.)

Oikealla on toinen esimerkki, jossa hahmon käyttäminen kertojana on olennaista: Sayo dominoi sivua selostaakseen takaumaketjua. Periaatteessa reunan kolme ruutua ovat vain suuren reunattoman ruudun lisäkkeitä. Olennaista on se että mangaka ei ole halunnut kertoa menneitä perinteisenä takaumana, vaan yksittäisinä irrallisina kohtauksina: tämän takia hän on ankkuroinut tarinan nykyaikaan asettamalla Sayon kertovan monologin puhekupliin tekstilaatikoiden sijaan (toisin kuin viereisen esimerkin mangaka on tehnyt). Erottaakseen takaumarepliikit Sayon kerronnasta hän on käyttänyt niissä kuplanulkoista dialogia, mikä etäännyttää takaumakohtaukset nykyajasta.

Taustattomuus on tehokeino, ja monesti ylimääräisellä negatiivisella tilalla pyritään alleviivaamaan kohtauksen dramaattisuutta: lukijan huomio kiinnitetään etualaan leikkaamalla tausta kokonaan pois, kuten Suki Dokidoki Kiss -esimerkissä. Toisaalta, monesti arkisissakin kohtauksissa halutaan vain keskittyä hahmoihin taustojen sijaan, kuten Octave-esimerkissä.

Taustoilla on kuitenkin myös oma olennainen merkityksensä. Niiden puute esimerkiksi silloin, kun kohtausten välillä on selvästi vaihtunut paikka, voi olla äärettömän häiritsevää - lukijaa ei ehkä tarvitse pommittaa yksityiskohtaisilla taustoilla silloin kun paino on dialogissa tai ilmeissä, mutta miten tämän on tarkoitus tietää miltä miljöö näyttää jos sitä ei näytetä? Tämä on puhdasta amatöörimäisyyttä.

Ryoko Yamagishin Hatshepsut. Yhyy.

Aina ei tietenkään tarvitse mennä äärimmäisyyksiin asti: vaihtelua voi saada aikaan pienemmälläkin skaalalla. Esimerkiksi käyvät vaikkapa sivut Hayao Miyazakin Tuulten laakson Nausicaän ensimmäisestä (vasemmalla) ja toiseksi viimeisestä (oikealla) kirjasta.

Ero ruutujen määrässä ja koossa sekä taustojen täyteentunkemisessa on selvä, vaikka Miyazaki ei missään vaiheessa käytäkään perinteisen taustattomia ruutuja. Hän vain oppii sommittelemaan ruutunsa niin, että hahmojen takana ei yleensä ole järkyttävää määrää yksityiskohtia.

Tai sitten kyse oli aluksi pelkästä härkäpäisyydestä. Kannattaa muistaa että Miyazaki piirsi mangaansa Animageen, joka ei ole mangalehti; on siis hieman epäselvää oliko hänellä missään vaiheessa varsinaista kustannustoimittajaa, joka olisi ohjannut hänen työtään. Hänen omien sanojensa mukaan:

En halunnut tehdä Nausicaästa mangaa, jota luetaan nopeasti. Välillä harmistuin siitä, että sivu oli liian yksinkertainen, joten lisäsin ruutuja lisäämästä päästyäni. Sen jälkeen lisäsin vielä sivuja. Halusin että se on tarina, johon täytyy keskittyä.

Ei ihme että etenkin länsimaisten sarjakuvien harrastajat ovat aina pitäneet Nausicaästa.

Muiden on kuitenkin aina hyvä muistaa että hahmojen on erotuttava taustoista, muuten luettavuus kärsii. Täyteen tungettu patsastelu, jossa jokainen ruutu on kuin maalaus, on länsimaisten sarjakuvien ominaisuus - ei mangan.

Sekä vapaa tila-avaruus (vapaa ruutujako) että hahmoihin keskittyminen taustojen kustannuksella ovat molemmat osa sitä ns. dekompressoitua tarinankerrontaa, joka mangan erikoisuudeksi usein mainitaan. Lukijan päätettäväksi jää, missä vaiheessa kukin tekijä menee tässä liiallisuuksiin...

Postconiittinen oireyhtymä

On aina jotenkin hämäävää lähteä tietokoneen ääreltä pitemmälle matkalle - takaraivossa tikittävä laskuri bloggausaikataulusta ei tunnu pysyvän ajassaan lainkaan, kun miljöö vaihtuu. Nytkin tuntuu siltä kuin olisi päivittänyt viimeksi toissapäivänä. Tilausten lähettelyssä pitää kiirettä, joten täytetään tyhjiö toistaiseksi perinteisellä trailerilla. Ponyon ensimmäisellä sellaisella, tässä tapauksessa. Alkaa olla jo aikakin, kun ensi-iltaan on enää runsas viikko...

Lapsille mikä lapsille

Lastenviihde ei ole Suomessa erityisen arvostettu viihteen laji. Esimerkiksi Rölli ja metsänhenki -elokuvan tuotantokustannuksia kauhisteltiin aikoinaan mediassa moneen otteeseen: miten ihmeessä, ja ennen kaikkea miksi, voidaan käyttää näin paljon rahaa lastenelokuvaan?

Tämän näkökannan tiivisti kenties parhaiten Ilta-Sanomien viimekesäisen Plussa-liitteen Tarmo Poussu tuskastuneen päänpudistelevassa lastussaan, jossa hän haarukoi hyvän lastenelokuvan tuntomerkkejä. Ensin hän luettelee palstan verran Disney-kliseitä - hassut comic relief -sivuhahmot, digianimaation (jolla hän tarkoittanee 3d-animaatiota - "jotta elokuva muistuttaisi pleikkaripelejä, joiden ääreltä skidit on leffaan raahattu"), hetkeksikään taukoamattoman toiminnan ("hidas kohtaus tietää lastenelokuvalle kuolemaa kassaluukulla") sekä laulut "perheestä, ystävyydestä ja muusta lällystä." Malliesimerkkinä oli juuri ensi-iltansa saanut Riemukas Robinsonin perhe.

Lastun ohessa oli pieni anekdoottikupla silloin juuri TV:ssä näkyneestä Henkien kätkemästä, joka kuului näin: "Japanilaisen Hayao Miyazakin Oscar-palkittu animaatio olettaa oudosti, että lapset ymmärtäisivät maailmaa yhtä syvällisesti kuin aikuiset."

Tähän puolihuolimattomaan kommenttiin sisältyy toinen suomalaiseen viihdekulttuuriin sisäänrakennettu ennakko-oletus: "animaatio" tarkoittaa "lastenviihdettä". Hyvin usein näitä kahta käytetäänkin kuin synonyymeja.

Henkien kätkemä on esitetty Suomen televisiossa useaan otteeseen, viimeksi viime elokuussa. Kaikki sitä käsittelevät TV-lehdet ovat antaneet sille poikkeuksetta erinomaisia arvosanoja - ja yhtä poikkeuksetta luokitelleet sen kuuluvan lajityyppiin nimeltä "animaatio." Animaation ja lastenelokuvan synonyymius ei ole mikään uusi asia, ja on turha potkia tutkainta vastaan; on yksiselitteistä että lastenviihde on lännessä yleensä animaatiota, ja näin ollen animaatiota pidetään lastenviihteenä. Pohjois-Amerikassa tilanne ei ole juuri sen parempi: ne muutamat amerikkalaiset animaatiot jotka eivät ole lapsille - South Park, Drawn Together, Ren & Stimpy, Simpsonit lukuisine jäljittelijöineen - ovatkin sitten poikkeuksetta satiireja. Itse Valtiaat ja Pasila ovat näin ollen kotimaisessa TV-viihteessä piristävän amerikkalainen tuulahdus, niin kummalliselta kuin sitä tuntuukin sanoa.

Täten Ghibli-elokuvatkin ovat täällä kuitenkin parhaimmillaan "myös aikuisille sopivia lastenleffoja", eivät niitä koko perheen blockbustereita joita ne Japanissa ovat - Porco Rossosta kirjoittaessaan YLEkin muistaa toitottaa näistä käsityksistään useaan otteeseen, vaikka sitä arvossa pitääkin. Toistaiseksi vain Norppa on viitsinyt mainita, että kyseessä on "enemmänkin aikuiset mielessä" tehty elokuva.

On kuitenkin mukavaa tietää, että on olemassa myös sivistyneemmillä mielipiteillä varustettuja ihmisiä. Jonathan Clements sanoi taannoin, että Miyazaki ei ole animeohjaaja; hän ei tee "japanilaista animaatiota." Hän on omaa agendaansa toteuttava elokuvaohjaaja, joka nyt vain sattuu tekemään animaatioita. Se on minusta helkkarin osuvasti kiteytetty.

Niin sanotusti hyvissä ajoin

Gake no Ue no Ponyon samanniminen lopetuskappale on tämä.

No, lastenelokuvahan siitä on tarkoitus tulla. Pidetään peukkuja sen puolesta, että se tarkoittaa paluuta Totoron kaltaiseen selkeään juonenkuljetukseen...

Ihmemaa

Heikko kohtani ovat musiikkianimaatiot; ehkä juuri siksi On Your Mark on onnistunut liikuttamaan minua enemmän kuin mikään toinen Miyazakin ohjaustyö. Pitkälti samasta syystä animesarjojen OP:t kiehtovat minua joskus enemmän kuin itse sarjat.

Aina silloin tällöin vastaan tulee musiikkivideo, joka herättää kauan uinuneen sisäisen fanipojan. Viimeksi tällaisen reaktion aiheutti CLAMP in Wonderland 2, joka julkaistiin 26. lokakuuta ja joka on jatkoa vuonna 1997 tuotetulle ensimmäiselle CLAMP in Wonderlandille. Sen biisi on Maaya Sakamoton action!

Sen juoni on hyvin yksinkertainen: Mokonat hinkuvat päästä tutustumaan Yuukon lukemiin mangoihin tarkemmin, joten tämä lähettää heidät matkalle niiden läpi. Voisinpa jopa uskaltautua esittämään väitteen, että näihin neljään minuuttiin on onnistuttu ahtamaan cameo joka ikisestä CLAMPin teoksesta - vielä animesovituksetonta Kobatoa sekä Miyuki-chanin ja Shirahime-Syon kaltaisia one-shoteja myöten. Nostalgiakiksejä ei voi välttää; bongatkaapa.

(Jospa xxxHOLiCin animaatio vain olisi itse sarjassakin noin sulavaa. Huoh.)

CLAMPin suosiosta voi syyttää useita osatekijöitä. Heillä ei ole pulaa taiteellisesta lahjakkuudesta eikä kyvystä kirjoittaa vetävää juonenkuljetusta. Heidän tapansa luoda Leiji Matsumoton tapaan omaa, crossoverit mahdollistavaa universumiaan on kiehtova. He tuntuvan olevan ylivertaisia kaikessa mitä tekevät, shoujosta shouneniin - ja he osaavat myös sekoittaa eri kohderyhmiin vetoavia aineksia. Heidän tiedetään myös onnistuneen mahdottomilta tuntuvissa tehtävissä, kuten shoujon ja mechan ristisiittämisessä kunnialla sekä taikatyttögenren nostamisessa unohduksen suosta oman parodiansa voimin. Heidän selkeä työnjakonsa - Ageha Ohkawa kirjoittaa, Mokona piirtää ja Tsubaki Nekoi avustaa, Satsuki Igarashi keittää kahvit - mahdollistaa nopean ja tehokkaan työskentelyn; mieleen ei tule kovin montaa yksittäistä artistia, joka olisi viidentoista vuoden aikana onnistunut luomaan näin monta hittiä.

Jonakin päivänä - kenties jo ensi vuonna - Suomen kamaralle saapuu ensimmäinen CLAMPin sarja; jos länsinaapurin esimerkkiä on uskominen, se tulee todennäköisesti olemaan Chobits. Sinä päivänä Suomen mangakulttuuri tulee astumaan aimo harppauksen kohti sivistystä.

Neil Gaiman ja Japanin ihmeet


Kirjailija ja käsikirjoittaja Neil Gaiman kävi hiljattain Japanissa Tähtisumua-romaaninsa elokuva-adaptaation tiimoilla. Siellä ollessaan hän kävi vierailulla Studio Ghiblillä, jonne hän oli saanut kutsun jo aikoja sitten; yllä olevassa kuvassa hän poseeraa Hayao Miyazakin ja Toshio Suzukin välissä. ANN piti asiaa uutisoimisen arvoisena.

Gaimanin yhteydet Ghibliin ulottuvat vuoteen 1999, jolloin hän oli vastuussa Mononoke Himen sovittamisesta englanniksi. Kyseessä on tosiaankin sovitus eikä puhdas käännös; ensimmäinen ajatukseni elokuvaa aikoinaan ensimmäistä kertaa katsoessani oli "kuka hitto nämä dubtitlet on säheltänyt?" Vaikka jotkut kriitikot kritisoivat tätä päätöstä on myönnettävä, että se auttaa Japanin historiaa ja mytologiaa tuntemattomia katsojia ymmärtämään elokuvaa paremmin. Tämä on yksi niitä harvoja positiivisia asioita, joita Ghiblin länsimainen levittäjä Disney elokuvalle soi. (Se toinen oli elokuvan täydellinen leikkaamattomuus. Ghiblillä muistettiin hyvin Nausicaan aikoinaan saama kohtelu, ja Disneyn levitysdiilin sopimisen aikoihin Suzuki lähettikin Disneylle katanan ja viestin "ei leikkauksia." Miyazaki on myöntänyt tämän todeksi yhdessä harvoista haastatteluistaan - ja kannattaa muistaa, että katanat eivät ole mitään joutavia kapistuksia.)

Gaiman laitettiin vierailemaan myös meidokahvilassa. Koska hänen blogiaan lukevat kaikenlaiset hörhöt hän saikin pian seuraavanlaisen viestin:

Neil, Neil, Neil, Neil! Reading your blog can be so bloodly frustrating! What was your opinion of that Lolita restaurant? What do you, as a father of a young teenage daugther on the threshold of her maidenhood thinks of those young women exploiting the idea of pedophilia?

...Johon hän vastasi näin:

I'm not comfortable enough with the by-roads of Japanese pop culture to be able to say what exactly was going on in that place, but it didn't seem to be about paedophilia, not in any way I understand the term. It seemed to be about a whole set of cultural cues that I wasn't really able to read -- the clientele were about 60/40 male to female, most of the men were the same age as the girls working there (early 20s), and I got the impression it was much more about the girls getting to exercise their fantasies of being maids, whatever maids were in this context, and the customers of both genders seemed to enjoy playing rock, paper, scissors with them. My opinion was one of, mostly, complete bafflement and bemusement, and I was there because the guide felt that, like the fish market and the Meiji Shrine and the modern art museum, going to one of the maid cafes was one of the unique things about Tokyo.

Mutta samasta syystä hän sai onneksi pian myös hieman valistuneemman viestin asiaa valaisemaan. Puh.

Maailma on pieni

Kuulostaako nimi Mamoru Hosoda tutulta? Sen kannattaisi.

Hosoda ohjasi aikoinaan Digimon-elokuvista ensimmäisen, eivätkä kaksi ensimmäistä hänen osittain ohjaamaansa Digimon-sarjaakaan olleet kerronnallisesti mitenkään heikkoja esityksiä. Itse asiassa Digimon oli aikoinaan ensimmäisiä oikeasti laadukkaita Suomen TV:ssä nähty animesarjoja, niin lastenohjelma kuin olikin. (Jos Muumilaakson tarinoita ei lasketa oli ensimmäinen tietääkseni joko Montana Jones tai Sherlock Koira - kumpi niistä nyt sitten ensimmäinen olikaan - mutta koska ne olivat ulkoasultaan eurooppalaisen hahmoperinteen inspiroimia ei moni osaa vieläkään mieltää niitä japanilaisiksi. Pokémonistahan taas esitettiin meillä legendaarisen 4Kidsin leikkuupajan kautta kierrätetty versio, jossa onigiritkin olivat donitseja.)

Hosodan taidot huomattiin, ja hänelle tarjoutui mahdollisuus kohota ohjaajana korkeammalle, TV-sarjoja ja niihin perustuvia elokuvia korkeampaan kastiin. Eikä se mikään joutava mahdollisuus ollutkaan; hänestä oli nimittäin tarkoitus tulla Liikkuvan Linnan ohjaaja. Hän kuitenkin joutui vetäytymään projektista kahden kuukauden jälkeen (koettuaan olevansa Henkien kätkemän kiireiden valtaamalla Ghiblillä "täysin hukassa"), mikä sai Hayao Miyazakin palaamaan taas vaihteeksi eläkkeeltä ohjaajanpallille.

Vuonna 2006 Madhouse animoi kaksi todella hyvää ja puhuttua anime-elokuvaa. Niitä yhdisti se, että molemmat pohjautuivat kuulun scifikirjailija Yasutaka Tsutsuin romaaneihin ja kohtelevat alkuteoksiaan varsin vapaalla kädellä. Toinen niistä oli Satoshi Konin Paprika, toinen taas Hosodan Toki wo kakeru shoujo, englanniksi The Girl Who Leapt Through Time. Ja mikä loistelias debyyttielokuva - siinä mielessä siis, että se oli itsenäinen projekti - se Hosodalta olikaan. Hosodasta on selvästi tulossa suuri nimi siihen Japanin hitaasti kasvavaan joukkoon nuoria animeohjaajia, joiden teoksilla on potentiaalia myös ulkomailla.

Hosoda on ohjannut myös tämän Louis Vuittonin mainoksen nimeltä Superflat Monogram, jota esitettiin firman liikkeissä; jo sen staffilistan pituudesta näkee, kuinka kovassa kurssissa muotibrändit ovat Japanissa. Eikä ole mikään ihme, jos mainoksen visuaalinen ilme näyttää tutulta: sen on suunnitellut ja tuottanut nykytaiteilija Takashi Murakami, jonka töitä oli esillä Tennispalatsin Japan Pop -näyttelyssä vuonna 2005.

Kuromi-chan yön pimeydessä

Olen siinä määrin suomalaisesta yhteiskunnasta vieraantunut, että seuraan kotimaisesta mediasta lähinnä vain sitä osaa joka tihkuu irkkiin asti. En myöskään juuri katso TV:tä, ellei kyseessä ole jokin poikkeustapaus - kuten Kemppi Tiinan tekemät ketunkorvat päässä valottamassa Otaku-chatin kiinnostuneena kuunteleville juontajille Salapoliisi Conanin idean olevan itse asiassa se, että päähenkilö ei oikeasti olekaan kuusivuotias vaikka siltä näyttääkin.

Digiajan kuulemma tuossa viikko sitten alettua monissa talouksissa näkynee kuitenkin uusia kanavia, mukaan lukien ruotsalaisia sellaisia. Ruotsalaiset ovat tunnetusti kaikessa meitä viitisen vuotta edelle - oli kyse sitten manganjulkaisemisesta tai muusta - joten ei ole myöskään mikään ihme, että sikäläinen yleisradiokin näyttää enemmän animea kuin täkäläinen. Näin ollen SVT 2 huomenna perjantaina, alkaen 23.25 Suomen aikaa: En natt med anime.

Animeyö etenee näin (Henkien kätkemää ehkä lukuun ottamatta todennäköisesti ruotsiksi tekstitettynä):

23.25: Japanilaisen animaatio- ja sarjakuvakulttuurin esittelyä. Japanissa sarjakuvaa lukevat kaikki, ja monet animaatiosarjat on suunnattu aikuisille ja ne lähetetään keskellä yötä. Paikalliset otakut Petra Markgren ja Simon Lundström esittelevät kulloinkin vuorossa olevat elokuvat.

23.30: Henkien kätkemä (Hayao Miyazaki)

01.20: Anime Uncovered. Kanadalaisen Felice Gorican kehuttu dokumentti japanilaisesta animaatioteollisuudesta, animen merkityksestä niin Japanin kuin koko maailmankin nykykulttuurille ja sen maailmanlaajuisesta harrastajakunnasta.

02.10: Perfect Blue (Satoshi Kon)

3.40: Animation Runner Kuromi (Akitaroo Daichi)

4.25: Voices of a Distant Star (Makoto Shinkai)

4.50: Kakurenbo (Shuuhei Morita)

5.15: Grrl Power (Akitaroo Daichi)

5.45 - 7.35: On A Stormy Night (Gisaburoo Sugii)

Eli ei sen vähempää kuin koko yön täydeltä varsin merkittäviä, todella mielenkiintoisia, jopa epäpopulaareja ja harvinaisia animeteoksia. Kiinnittäkää huomiota siihen miten aikuisin kama on sijoitettu keskelle yötä, ja viimeinen elokuva on kuin kotonaaan lauantaiaamun piirrettyjen seurassa. Milloin YLE pääsee toteuttamaan jotain tällaista?

Veikkaisin, että ei ikinä.