Gurren Lagann 2: juoni

Osa 1 “Aniki on kuollut. Hän ei ole enää täällä. Mutta minun selässäni, minun sydämessäni, hän elää edelleen!”

Myönnän hätkähtäneeni. Mieleeni palasivat kaikki mahdolliset mentorien kuolemat Gandalfista Ben Kenobiin - ja sitten tapa, jolla ensimmäinen jakso oli alkanut. Mieleeni alkoi hiipiä kuin varkain ajatus “saattaisiko Gainax tällä kertaa jopa tietää mitä se oli tekemässä?” Vasta tässä vaiheessa tajusin katsoa krediittilistaa tarkemmin ja huomasin, että pääkirjoittajan pallilla istuvaa Kazuki Nakashimaa tituleerattiin näytelmäkirjoittajaksi. Hetken googlauksen jälkeen sain selville, että siinä missä moni muu käsikirjoittaja on nykyään alentunut tekemään spesifejä sarjoja vähemmistöyleisöille on Nakashiman ylpeä tavoite edelleen tehdä viihdettä massoille – jotain, johon kaikki voisivat samaistua.

Jatkossa seurasin sarjaa entistä kiinnostuneempana. Mielipiteitä polarisoivasta vaikutuksestaan huolimatta kyseessä oli niin huolella rakennettu juonielementti, että aloin epäillä omia epäilyjäni. Voisiko olla, että Gainax oli lopultakin palannut entisille raiteilleen – löytänyt lopultakin tuon tasapainon viihdyttävyyden ja laadun välillä, joka sille tuntuu olevan niin kovin vaikea ylläpitää?

Gurren-Lagann ja muut gunmenit toimivat päättäväisyydellä ja sisulla samaan tapaan kuin Getter Robo aikoinaan getter-säteillään.

Sarja eteni ja sai uuden OP-animaation, ja loputkin epäilykset hälvenivät. Aluksi pohjattomaan murheen alhoon vajonnut Simon muuttui pussisilmäiseksi ja lysyhartiaiseksi kaamioksi, joka yritti täyttää Kaminan saappaat tyhmänrohkeudella ja ryntäämällä taisteluun yksin ja hampaat irvessä. Vasta kun turrien johtajan Spiraalikuninkaan hylkäämä tytär Nia muistutti häntä jaksossa 11 Kaminan viimeisen opetuksesta (“Usko itseesi – älä minuun joka uskoo sinuun, äläkä itseesi joka uskoo minuun. Usko itseesi ja vain itseesi.”) hän lakkasi yrittämästä tulla Kaminan kaltaiseksi ja alkoi olla sen sijaan itsensä - ja onnistui siinä mitä yritti. (Kohtauksessa, joka oli niin miehekäs että liikutti furryjakin.)

Spiraalikuninkaan neljästä DNA-nukleiiniemästen mukaan nimetystä kenraalista ensimmäisen voitettuaan ja lentotukialuksen kokoisen Dai-Gunzan -gunmenin vallattuaan Dai-Gurren-dan jatkoi Kittanin johtamana matkaansa kohti Spiraalikuninkaan kaupunkia Tepperiniä, ja hiljalleen myös motiivit turri-ihmisten sorron takana alkoivat valottua. Sarja jatkoi samalla linjalle nostaen panoksiaan tasaisella tahdilla, ja voitettuaan loput kolme kenraalia maalla, merellä ja ilmassa Dai-Gurren-dan lopulta kohtasi ja päihitti voittamattomalta tuntuvan Spiraalikuninkaan ja Tepperinin, joka paljastui kaupunginkokoiseksi, vuorimaiseksi gunmeniksi.

Normaalille shounensarjalle tämä olisi riittänyt koko juoneksi, mutta Gurren Laganille tämä on vain tarinan ensimmäinen puolisko.


Älä tee väkisin, ota isompi vasara

Siirrytään seitsemän vuoden päähän, jolloin ihmiset ovat muuttaneet maan päälle Kamina Cityyn, vallankumouksen aikaisista tapahtumista on tullut moderneja legendoja ja TV:ssä näytetään Kaminan ja Simonin seikkailuihin perustuvaa animea ehdan 60-lukulaisella OP-biisillä. Simonin kasvettua angstaajasta valtiollisten paperitöiden ja kosinta-aikeiden parissa painivaksi nuorukaiseksi joka olisi paremmin kotonaan ganmenin puikoissa oli mutruotsan rooli jäänyt Rossiun harteille. Köyhyydessä kasvaneen murehtijan muodonmuutos byrokraattiseksi ja nuoleskelijoiden ympäröimäksi fasistikansleriksi joka auttaa ihmisiä muuttamaan maan päälle vaikka vasten tahtoaankin ja juonii Simonin selän takana omiaan on looginen ja toimii; hänestä tulee yhdellä iskulla hahmoista se jossa on eniten järkeä se jossa on sitä vähiten.

Spiraalikuninkaan lopulliset motiivit suojella ihmiskuntaa pakottamalla se elämään maan alla paljastuivat lopulta, ja eteen tuli jälleen radikaaleja roolinvaihdoksia – mutta koska tämä ei ollut Princess Tutu, oli uusi vihollinen jotain aivan muuta. Jaksojen 17-21 muodostaman vähätoimintaisemman väliosuuden jälkeen sarja palasi takaisin alkunsa hillittömän toiminnantäyteiseen machoiluun, vaikkakin itsensä negatiiviksi kääntyneenä: siinä missä alussa juoni oli vakava ja huumori irtosi hahmoista ovat hahmot jälkipuoliskolla vakavoituneet, mutta juoni niin typerä – tai ehkä enemmänkin “realismin rajoista tietoisesti piittaamaton” – että se naurattaa. Molemmat kokoonpanot toimivat, vaikka jälkimmäinen eteneekin juoneltaan huomattavasti hidastempoisemmin.

Loppuaan kohden sarja veti eksponentiaalisella tahdilla lisää kierroksia myllyyn; se että mechat kasvoivat niin isoiksi että niitä ohjastamaan tarvittiin toisia mechoja ei riitä alkuunkaan, vaan juuri kun pahaa-aavistamaton katsoja ehtii luulla nähneensä kaiken esiin reväistään “That's not a moon... it's a space station” -kohtaus. Sitten onkin jo aika lähteä käymään valtaisaa avaruussotaa kohti tuntematonta pienen kuun kokoisella Arcadia-replikalla (josta ennen pitkää saadaan siitäkin mechanmuotoinen), tykinlaukaukset ja nyrkiniskut lävistävät aika-avaruusjatkumoita ja robottien nimet sen kun pitenevät – ja kyllä, ihan lopuksi todellakin loikitaan pitkin galakseja ja viskotaan niitä kuin shurikeneja. Ja spiraalivoimatasot paukkuvat.

Lopulta, viimeisessä jaksossa, saapui vahvistus sille että sarja oli kuin olikin alusta alkaen loppuun asti käsikirjoitettu. Sen aloittava repliikki “Ovatko kaikki valot taivaalla vihollisia?” saa vastauksensa viimeisessä kohtauksessa, jossa Simon vastaa omaan kysymykseensä: “Kaikki valot taivaalla ovat tähtiä.” Huolimatta siitä kuinka mahdottomia tai mittaamattomia esteet tielläsi ovatkaan voit silti lävistää ne kaikki ja tavoittaa tähdet – kunhan vain uskot itseesi etkä ikinä, milloinkaan anna periksi, oli tilanne miten epätoivoinen tahansa. Se on shounenviihteen bushido 2000-luvun kuosiin puettuna.

Ristinmuotoiset räjähdykset - kunnianosoituksia vai vittuilua? Ken tietää...

Row! Row! Fight the power!

Ja tunnetta Gurren Lagannista löytyy. Se on loistokas esimerkki siitä miten kliseet eivät haittaa jos ne tekee oikein ja onnistuneesti (ja tässä tapauksessa myös ylitsevuotavammin kuin ennen), eikä Imaishin sarjan parhaita puolia korostava ohjaustyyli haittaa ollenkaan: hän virittäytyy niin matalille taajuuksille, että lähes kommunikoi suoraan katsojan syvimpien tuntojen kanssa.

Tuskin kukaan voi väittää, että kun Antispiraalin “Yrityksenne ovat turhia... Luulitteko olevanne jotenkin erityisiä? Katsokaa kaikkien niiden jäännöksiä jotka ovat epäonnistuneet teitä ennen...” -rantteja on kuunneltu kajahtelemasta tyhjästä avaruudesta useamman jakson ajan ei se ensimmäinen epäuskoinen “Mahdotonta...” -henkäisy olisi uskomattoman tyydyttävän kuuloinen. Sarjan viimeinen neljännes vihollisineen tarjoaa muutenkin fantastista, lähes kubrickmaisen karmivaa vierauden tuntua, ja jakso 26 uniepisodeineen tuntuu kuin irvailulta Hideaki Annon epäonnistumiselle; siinä missä Evangelionin jakson 26 samanlainen haaveosio pisti muusta lopusta irtonaisena esille kuin scifisti Animeconissa on se Gurren Lagannissa olennainen osa juonta ja lopullisen arkkivihollisen esiinastumista – ja kaiken lisäksi hahmonkehityksellisesti ja draamallisesti merkittävä. Sen laadun huomaa selvästi kun sitä vertaa vaikkapa Harry Potterin ja kuoleman varjelusten vastaavaan “viimeiset sanat kuolleen mentorin kanssa” -kohtakseen: Rowlingin kohtaus koostui lähes kokonaan epäselvästä pseudoeksistentiaalisesta jaarittelusta, Nakashiman taas on yksinkertainen ja koskettava selkeine “olet näemmä kasvanut minua pitemmäksi” -metaforineen kaikkineen.

Niaa monet (etenkin naispuoliset...) ovat sanoneet "ärsyttäväksi mary sueksi." Mutta miksiköhän Kamina ei ärsytä näitä valittajia lainkaan, vaikka nämä kaksi hahmoa ovat luonteeltaan hyvin samanlaisia - tynnyrissä kasvaneita, avoimia, välittömiä, rehellisiä ja vailla selkeitä vikoja?

Periksiantamattomuusteemaa tuodaan sarjassa esille jatkuvalla syötöllä, mikä onkin saanut monet syyttämään sitä jankkaavuudesta ja hienovaraisuuden puutteesta. Eikä tämä rajoitu vain päähenkilöihin vaan myös kulloisiinkin antagonisteihin, joista jokainen on tavallaan varoittava esimerkki: Spiraalikuningas oli joutunut sortamaan niitä joita halusi suojella koska ei ollut onnistunut voittamaan Antispiraaleja; Rossiu päätyi uhraamaan yksilöitä yhteisen hyvän vuoksi koska ei omannut munaa tehdä kompromissittömiä päätöksiä; Antispiraalit päätyivät alistamaan koko maailmankaikkeutta sitä suojellakseen, koska eivät Simonin tapaan uskoneet mahdollisuuksiinsa estää sen tuho.

Samaan tapaan sarjaa on syytetty myös ennalta-arvattavuudesta: juoni ei jää tuleen makaamaan ja jokainen status quo rikotaan täysin puun takaa tulevalla dramaattisella käänteellä tai juonipaljastuksella - mutta aivan yhtä varmasti esiin vedetään säännöllisesti aina uusi deus ex machina, ja lopulta hyvikset voittavat aina. Sarja seuraa tropeitaan pilkuntarkasti - miehekkäitä uhrautumisia seuraa aina täpärä voitto, entisistä vihollisista tulee aina uusia liittolaisia, ja aina löytyy uusi, entistä suurempi auktoriteetti uhmattavaksi; kyläpäällikkö, Viral, Neljä suurta, Spiraalikuningas, Antispiraalien ihmistuhojärjestelmä, Antispiraalit itse. Mittakaava kasvaa spiraalimaisesti luolamiestasolta tähtiin: jokaisen uuden uhan takaa paljastuu uusi ja entistä mittavampi, jokainen lävistettävä taivaankansi on entistä massiivisempi, jokainen todennäköisyys on entistä lähempänä nollaa prosenttia, mutta kaikesta selvitään periksiantamattomuudella ja miehisellä sisulla – yhteenotot kasvavat loppujen lopuksi kosmisiin mittoihin vain palatakseen viime hetkellä takaisin käsirysytasolle. “Do the impossible, see the invisible / touch the untouchable, break the unbreakable.”

Toisaalta tämä kaavamaisuus on myös Gurren Lagannin vahvuus – se antaa täsmälleen sen minkä lupaakin, ei yhtään vähempää. Sellaisena se on raikas retrotuulahdus verrattuna sekä mainittuun postevangelionistiseen angstaukseen että enimpään osaan nykyistä mechagenreä, joka näyttäisi Sunrisen Code Geassin ja Gundam 00:n johdolla olevan degeneroitumassa fujoshien bishiviihteeksi.

Gurren Lagann 1: taustat

Tengen Toppa Gurren Lagann on tällä hetkellä Kupolin viikon teos. Tätä aasinsiltana käyttäen voin laittaa tänne tämän esseeni, joka toimitti Otaku 1/2008:n pääarvostelun virkaa. Jaan sen kolmeen osaan, koska netissä kaikilla on aina kiire eikä kukaan jaksa lukea nälkävuoden pituisia kirjoituksia. Kokeilin tätä kirjoittaessani hieman uutta tekniikkaa; kirjoitin sitä nimittäin samanaikaisesti sarjaa katsoessani (tietysti kaikki spoilerit ja muiden arvostelujen juonikuvaukset etukäteen lukien, jotta sain aluksi valmiin runkosuunnitelman). Työ vaati keskimääräistä enemmän viilaamista katsomisen edetessä, mutta olen lopputulokseen varsin tyytyväinen. Oman tyylinsä hiominen on loputtomiin jatkuva prosessi...

Muokkaus: Sattumoisin myös Japan Pop arvosteli sarjan uusimmassa numerossaan. Valittu "minä olen tämän sarjan yläpuolella" -käsittelytapa on eittämättä mielenkiintoinen.

- - - -

Tännepäin, tännepäin, te moenvihaajat! Saavatko söpönhöpsöt tavaramerkkiäännähdykset joka lauseen perässä selkäpiinne karmimaan? Oletteko osallistuneet /a/:ssa luckystarinvihaukseen? Onko enin osa nykyanimesta mielestänne mätää otakumössöä? Onko perinteinen miehekkyys mielestänne animen ainoa oikea arvo? Jos vastaus on kyllä, tietänette todennäköisesti jo kaiken nyt käsittelyssä olevasta sarjasta – mutta lukenette tämän jutun siitä huolimatta, eikös?

Sitähän minäkin.

Minullakin oli omat epäilykseni, kun Tengen Toppa Gurren Lagann julkistettiin kesäkuussa 2006. Gainax? TV-sarja? Mechoja? Isotissinen sinkopimu? Projektin päälle tuntui olevan kirjoitettu “epäonnistuminen” niin monin eri perusteluin, että promojulistetta tuskin edes näkyi sen kaiken alta – vaikka sen ohjaajana olikin Dead Leaves -mies Hiroyuki Imaishi. Koko muu maailmankaikkeus vaikutti olevan samaa mieltä; kukaan ei aluksi edes fansubannut sarjan paria ensimmäistä jaksoa.

Onneksi olin väärässä. Mutta aloitetaanpa alusta. (Spoilerrific!)

1995-2006

Oli vuosi 2006, ja Gainax porskutti komeasti. Sen jälkeen kun studio oli vuosikymmentä aiemmin lakannut tekemästä vakavia ja merkityksellisyyteen pyrkiviä animeteoksia ja oli alkanut keskittyä puputyttöihin, sisäköihin ja oheistuotteisiin (studion juurethan johtavat sen perustaneen kaveriporukan General Products -liikkeeseen, joka käytännöllisesti katsoen loi Japanin nykyisen pienoismalli- ja figuurikulttuurin) rahaa oli virrannut sisään ovista ja ikkunoista. Mitäpä siitä että teokset saivat muiden kuin fanien kynsissä murska-arvosteluja ja olivat tyhmiä kuin saappaat; studion toimitusjohtajan ja sen perustajiin kuuluvan Hiroyuki Yamagan sanoin “Honneamise ja Gunbuster olivat hauskoja, mutta ne eivät tuottaneet rahaa.”

  

Tiedättekö mitä nämä ovat? Rahaa.

Pinnan alla kuitenkin kupli: siinä missä Die Busterin ja FLCL:n kaltaiset OVAt onnistuivat hyvin tuntui studion TV-tuotantojen yllä riippuvan edelleen Neon Genesis Evangelionin (1995) synkkä varjo. Hilpeää Ebichua (1999) lukuunottamatta studion TV-sarjat olivat olleet tyylinvaihdon jälkeen poikkeuksetta mahalaskuja, eikä mukaan mahtunut juuri yhtään hittiä; kunnianhimoinen Kare Kano (1998) oli saanut äärimmäisen nolon lopun kun Hideaki Anno oli tuottajien ja alkuperäismangaka Masami Tsudan kanssa riitaannuttuaan haistattanut projektille pitkät ja jättänyt Kazuya Tsurumakin lopettamaan sarjan leikkopaperianimaationa, ja Magical Shopping Arcade Abenobashi (2002) onnistuttiin pelastamaan samalta kohtalolta vain hädin tuskin. Vuodelle 2005 kaavailtu monimediaprojekti Bushilord taas oli joutunut määrittelemättömäksi ajaksi jäihin sen “maailmasuunnittelijan”, Trinity Blood -kirjailija Sunao Yoshidan kuoleman vuoksi. Anno oli jättämässä uppoavaa laivaansa, ja elokuussa 2006 hän ilmoitti etsivänsä animaattoreita juuri perustamansa Studio Kharan riveihin; uuden studion ensimmäinen projekti Rebuild of Evangelion julkistettiin vain muutamaa kuukautta myöhemmin.

Samaan aikaan Kyoto Animation vei Haruhillaan ja Key-sovituksillaan otakuja kuin pässejä narussa. Maailma oli muuttunut ja otakut sen mukana; uuden vuosituhannen otakuja kiinnosti bongailla sarjoistaan “oikeita kuvauspaikkoja”, ei viittauksia 80-luvun scifilastensarjoihin. Gainaxilla ei kuitenkaan haluttu lähteä mukaan moehömpötyksiin, koska se ei ollut heidän juttunsa; he olivat ensimmäisen sukupolven otakuja, jotka parveilivat teineinä scificoneissa ja katsoivat kieli pitkällä räjähteleviä avaruusaluksia ja jättirobotteja. Heidän yritettyään tehdä moea tuloksena oli ollut Mahoromaticin (2001) kaltainen nipinnapin siedettävä meidovihannes, ja kun he olivat yrittäneet parodioida sitä oli syntynyt This Ugly Yet Beautiful World (2004), joka olikin sitten sitä itseään.

Evangelionin oli ollut tarkoitus rikkoa shounensarjojen kliseet ja sysätä koko genre uusille urille, mutta lopputulos oli ollut kammottava mutantti: näin jälkeenpäin katsoen näyttää siltä, että kaikkien sen jälkeen tehtyjen mechasarjojen (aina vuonna 2005 tehtyyn Genesis of Aquarioniin asti) oli ollut pakko sisältää angstausta ja psykologista höpötystä. Tämän korjaamiseksi tarvittiin jotain, joka muodostaisi Evangelionin antiteesin: jotain niin eeppistä, että Gainax voisi lopultakin karistaa Evangelionin valuttaman karman harteiltaan. Moekokeilujen jälkeen gainaxlaiset päättivät lähteä täysin päinvastaiseen suuntaan ja tarttua siihen ainoaan nykypäivän otakutrendiin, joka oli heille tuttu – he kaivoivat kaapista Imaishin Abenobashin mechajakson tuotannon aikoihin keksimän sarjaidean ja päättivät, että heidän uudesta sarjastaan tulisi miehekäs.

Tämän kohtauksen ja jakson 23 välillä Gainaxin suunnitelmat hieman muuttuivat, niin Simonin vaatteiden kuin Bootankin suhteen. Yamagan mukaan sarjasta suunniteltiin aluksi huomattavasti kevyempää ja löyhempijuonista kuin mitä siitä loppujen lopuksi tuli, ja siinä oli tarkoitus olla enemmän nelos- ja kutosjaksojen kaltaisia irrallisia jaksoja. Sarjan edetessä tekijät kuitenkin tajusivat, että vakavoituminen olisi parempi suunta; hyvä niin.

Niin miehekäs, että sen aloituskohtauskin olisi Captain Harlock -viittaus. (Jota voitaisiin lisäksi käyttää todisteena sille, että sarjan puolivälin aikasiirtymä oli alkujaankin suunniteltu eikä jälleen yhden käsikirjoittajien lopputilin seurausta.) Niin miehekäs, että sen miespuolisen sivupäähenkilön unelma olisi “lävistää taivaat” kuten pääantagonisti Raoun kaikkien shounenäijäilyjen isoisässä, Fist of the North Starissa – ja miehekästä periksiantamattomuutta painotettaisiin kuin Gunbusterissa ikään. Niin miehekäs, että se tulisi lopultakin murtamaan Evangelionin luomista uusista kliseistä turhauttavimman; angstaavan päähenkilön, joka jatkaa angstaamista sarjan loppuun asti. Vinettävä varhaispuberteettinen poika tulisi lopultakin kasvattamaan pallit, istumaan mechansa puikkoihin vapaaehtoisesti ja lyömään vastustajaansa turpaan.

Sarjan teemaksi päätettiin ottaa porat, nuo Baratackin aikoinaan käyttämät aseista fallisimmat. Sen mechat tulisivat toimimaan, murtamaan esteitä ja korjautumaan itsestään taistelun keskellä silkalla äijäenergialla ja sisulla, kuten ensimmäinen yhdistymällä kasaantunut mecha Getter Robo oli tehnyt. Se päätettiin suunnata näennäisesti shounenyleisölle, mutta myös vanhemmat (otaku)katsojat varmistettiin povekkaalla naispuolisella sivupäähenkilöllä ja ottamalla alkubiisin laulajaksi cosplayidoli Shoko Nakagawa.

Japanilaisesta otakuyleisöstä kiinnostui vain pienehkö prosentti; suurinta osaa otakuista tämänsuuntainen huttu ei kiinnostunut, joten he vain palasivat hikikomeroihinsa katsomaan moesarjojaan. Länsimaiset otakut sen sijaan villiintyivät täysin (sarja sai jopa riitaisimmat tunnetut trollit, /a/-anonyymit, unohtamaan erimielisyytensä ja yhdistämään voimansa tämän reaaliajassa edenneen gaijin-yonkoman luomiseksi), mutta kokonaan eri syystä: he eivät sattuneesta syystä ymmärtäneet sitä että Gurren-Lagannin kypärä muistutti Zambot 3:n vastaavaa eivätkä liioin nähneet sarjassa paluuta ensimmäisen Gundamin vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin Ray Amuro lopetti angstaamisensa jo parin jakson jälkeen. Sen sijaan he näkivät jotain aivan muuta kuin se evangelioninjälkeinen mechaviihde johon he olivat tottuneet; jotain alkukantaista, machoa ja elinvoimaista. Robottisarjat olivat palanneet juurilleen ja ympyrä sulkeutunut – ja Gainax lopultakin tehnyt loisteliaan comebackinsa.

Eksää tierä kuka mä olen?

Perhettä vailla oleva ja ikätoveriensä hyljeksimä neljätoistavuotias Simon elää maanalaisessa kylässä kaivaen päivät pitkät tunneleita kyläpäällikön myyräsikapihvejä vastaan. Hänen ainoa ystävänsä on häntä muutaman vuoden vanhempi Kamina, joka käskee Simonia kutsumaan itseään anikiksi, ottaa hänet mukaan pieneen jengiinsä Gurren-daniin ja houkuttelee hänet yritykseensä murtautua kylän katon lävitse. Kamina on kuitenkin ainoa joka uskoo ulkopuolisen maailman olemassaoloon, ja hänkin vain siksi että muistaa nähneensä taivaan itse kun hänen isänsä aikoinaan lähti hänen luotaan ulkomaailmaan.

Kyläpäällikkö estää yrityksen, väittää Kaminaa valehtelijaksi ja heittää tämän putkaan. Sinä yönä katto kuitenkin sortuu valtaisan mechan ja kivääriä heiluttavan bikinipimun taistelun johdosta, ja Simonin maan alta löytämää samanlaista pienempää mechaa (jonka Kamina nimeää Laganniksi) käyttämällä he onnistuvat voittamaan sen ja kohoamaan ulkomaailmaan.

Tyttö esittäytyy Yokoksi läheisestä kylästä, jonka maanjäristys on pakottanut muuttamaan maan päälle. Maanjäristykset ovat Gunmeneiksi kutsuttujen mechojen ja niitä ohjaavien turri-ihmisten aiheuttamia; turrit ovat vainonneet ihmisiä niin kauan kuin kukaan jaksaa muistaa. Kamina varastaa itselleen oman Gunmenin, nimeää sen jenginsä mukaan Gurreniksi ja yhdistää sen Lagannin kanssa Gurren-Laganniksi taistellakseen turrien Ihmistentuhoamisjoukkojen upseeri Viralia vastaan. Simonin, Kaminan ja Yokon muodostama Gurren-dan lähtee matkalle kohti turri-ihmisten oletettua päämajaa, kerää matkan varrella mukaansa uusia ystäviä ja liittolaisia (kuten Tekkaman Bladen Levinin mukaan mallinnetun hintahtavan mekaanikkonero Leeronin, kuumaverisen mutta coolittoman Kittanin, epäileväisen ja melankolisen nuoren Rossiun sekä maanläheisen ja isällisen Dayakkan) gunmeneineen, ja uudelleenristitään Dai-Gurren-daniksi.

Aloitus oli siis lupaava, mutta epäilys lurkki yhä vahvana. Termi “gainaxloppu” ei kanna kyseisen studion nimeä syyttä; kenties rahat loppuisivat taas kesken, juoni taantuisi “viikon gunmen” -asteelle ja lopetus olisi luoja ties millainen... Epäilykset vahvistuivat, kun sekä käsikirjoitukseltaan että ulkoasultaan kumma neljäs jakso esitettiin; tuottaja Takami Akai oli antanut ystävänsä Osamu Kobayashin ohjata ja animoida sen, ja jälkeenpäin sen sanottiin olleen ”tyylillinen kokeilu.” Kobayashin piirtotyyli saattaa sopia Beckin ja Paradise Kissin kaltaisiin sarjoihin, mutta Gurren Laganniin se oli liian radikaali irtiotto aiemmasta – 2ch raivostui, ja syntynyttä vastalausemyrskyä ja tuotantoblogin kommenttisotaa seurannut Akain ero oli kuin kakun päällä oleva kirsikka, joka vahvisti kaikki epäilykset siitä että kulissien takana evotettiin jälleen kerran urakalla. Parin viikon päästä kuudetta eli kylpyläjaksoa sensuroitiin TV-esitystä varten lähes kymmenen minuutin verran ja korvattiin jäljelle jäänyt aukko takaumilla edellisistä jaksoista. Merkit eivät olleet lupaavia.

Mutta sitten saapui kahdeksas jakso, ja Kamina kuoli.

Valtio Con

Japan Popin neljäs numero ilmestyi, ja Pohjantähden alla -palstalla Kyuu peräänkuulutti conaktiiveja. Onkin varmasti totta että iso osa suomalaisten conien ongelmista juontaa juurensa työvoimapulaan, mutta totta on myös se että paljon olisi parantamisen varaa myös siinä miten coneja Suomessa ylipäätään järjestetään. Vertailukohteeksi voitaisiin ottaa vaikkapa pohjoisamerikkalaiset conit, koska on tunnetusti aina järkevää oppia vanhempiensa virheistä.

Yleensä parannusehdotuksia esitettäessä ilmaantuu joku entinen järjestäjä ärisemään "tee ite parempi." Leikitäänpä nyt kuitenkin hetki aikuisia ihmisiä ja ajatellaan idealistisesti, miten asioita voisi kehittää - tiedättehän, tehdä toisella tavalla kuin ennen.

Tilat

Jenkeissä conit järjestetään yleensä konferenssikeskuksissa, pienemmät tapahtumat hotelleissa. Näistä jälkimmäinen on täällä varteenotettavaksi kelpaamaton vaihtoehto, koska samanlaisia "jos tapahtumaanne tulijat varaavat X huonetta, saatte tilat ilmaiseksi" -käytäntöjä ei täällä ole. Tilojen käytössä on kuitenkin joka taapuksessa eräitä olennaisia eroja.

Myyntipöydät on kaikki kasattu dealer's roomiin, jossa on suurin väentungos silloin kun se on auki (ei suinkaan koko aikaa). Koska ne ovat selkeästi erillinen alueensa, ympäriinsä sirotellut myyntipöydät eivät ole siellä täällä tientukkona - mutta tämä ei johda suinkaan myyjien tulonmenetyksiin, ainoastaan siihen että rahat kulutetaan nopeampaan tahtiin. Viime Animeconissa myyntipöydät oli hajautettu päärakennuksen ahtauden vuoksi, mikä on ymmärrettävää - mutta parempiakin ratkaisuja olisi.

Jenkkiconit eivät mene kiinni seitsemältä, vaan ovat auki koko yön pitkälti Ropeconin tapaan. Öisin ei tietenkään ole ohjelmaa - vaikka se kestääkin toki myöhempään kuin meillä, mikä helpottaa mm. ohjelmien kohderyhmäjaottelua - mutta hengaamasta ei kielletä, ja conkokemukseen mahtuu niin hektisiä kuin seesteisiäkin hetkiä. Dealer's room tietysti lukitaan yöksi.

Isommat tilat vaativat tietysti väkijoukkoja hallitsevaa staffia, ja jos kyseessä ei ole palkattu henkilökunta tarvitaan runsaasti vänkäreitä. Lisäksi vaatimuksena pitäisi olla, että osaa käyttää omia aivojaan - viime Animeconissa kiellettiin avaamasta taidekujahuoneen ikkunoita koska "ilmastointi sammuisi", ja Musicassa avoimen, liikenteeltä suljetun sivuoven luona kiellettiin notkumasta hengittämässä koska "se on hätäuloskäynti." Se miten tämä liittyy mihinkään jäi paimennettaville eittämättä hämäräksi.

Tässä on kuva Anime Expo 2007:n taidekujalta. Näkyykö tukehtuvia ihmisiä? Ei, koska tapahtuma pidettiin Anaheim Convention Centerissä (23 000 m2). Lisäksi parista läheisestä hotellista oli vuokrattu lisätiloja muuta ohjelmaa, mm. animenäytöksiä ja pelihuoneita varten. Suomessa tämän kokoluokan tiloja ei luonnollisestikaan ole, mutta sentään isompia kuin mitä toistaiseksi on käytetty; niiden järjestämisessä ongelmaksi vain tietysti muodostuu...

Raha

Keskustellessani pohjoisamerikkalaisten otakujen kanssa olen huomannut, että he pitävät täkäläisiä conikäytäntöjä lähinnä naurettavina: Suomen suurin animetapahtuma pitää itseään maksuttomana - käytäntö, joka vihjaa selkeästi siitä että halutaan vielä lisää satunnaisia kävijöitä - ja samalla ollaan tukehtumassa sekä rahan- että tilanpuutteeseen niin, ettei cosplayaajien proppejakaan voi enää sallia sisälle.

Pääsymaksut ovat suurin ja tärkein kiistakapula Suomen conskenessä. Animeconin tapauksessa ongelmana on Finncon-yhteistyö, mutta sen lisäksi lisäksi tärkein peruste maksuttomuudelle tuntuvat olevan tukirahat. Tämä on mielenkiintoinen asia, jolle hyvinvointiyhteiskunnissa elämättömät kohottelevat kummastuneena kulmiaan: eikö kulttuurinkin pitäisi elättää itse itsensä?

Jenkeissä yksikään coni ei toimi apurahojen voimalla, vaan ihan yksinkertaisesti omilla tuotoillaan; suuri osa coneista on itse asiassa ammattilaisten järjestämiä, voittoa tuottavia coneja. Hinnat ovat suurimmissa coneissa kymmeniä dollareita; mitä aiemmin conpassinsa varaa ja maksaa, sitä halvemmalla sen saa. Tarjolla on myös kevytversioita, joilla pääsee esimerkiksi vain dealer's roomiin. Monet conit avaavat passien ennakkolunastuksen jo edellisenä päivänä.

Kyseessä on tietysti pohjimmiltaan historian painolasti; koska asiat on aina ennenkin tehty tavalla X, on ne helpompi tehdä edelleen siten. Lisäksi ilmeisesti pelätään, että jos tapahtuma muutettaisiin yhtäkkiä maksuttomasta maksulliseksi ei pääsymaksu voisi olla kovin korkea, jottei suurin osa porukasta saisi kulttuurishokkia ja jäisi kotiin - jolloin pääsylipputulot eivät kattaisikaan menetettyjen avustuksien ja tukiaisien jättämää isoa lovea, ja järjestäjät olisivat korviaan myöten tietynlaisessa nesteessä. Tämä ei tietenkään selitä, miksei Traconin mallia voisi soveltaa myös ihan puhtaasti animeaiheiseen coniin.

Mutta jo viiden euron pääsymaksullakin saataisiin 5000 kävijän conissa 25 000 euroa, jolla saataisiin jo ns. ihan kivat tilat. Entäpä, jos pääsymaksu olisi vaikkapa 10 euroa neljä kuukautta ennen conia (tai 5 euroa vain yhdeltä päivältä), 15 (8) sen jälkeen ja 20 (10) ovelta?

Ja jos pelätään pääsymaksujen pelottavan nuorimmat ja spontaaneimmat conikävijät pois (ja olisiko se tilaongelmat huomioon ottaen itse asiassa niin kovin huono asia?), on olemassa yksi takuuvarma keino saada paikalla ihmisiä:

Kunniavieraat

Suomessa japanilaisia kunniavieraita ei juuri ole nähty. Selkärankavastaus tähän on yleensä se, että sellaisten raahaaminen tänne vain tätä tarkoitusta varten olisi näillä budjeteilla liian kallista, ja että Suomi on niin pieni ja merkityksetön maa ettei japanilaisia kiinnosta.

Tämähän on tietysti pötypuhetta - Arimakin saatiin yksinkertaisesti pyytämällä; kontaktit ratkaisevat tässä paljon enemmän kuin raha. Ja miten sitten olisi mahdollista, että jo Yhdysvaltain ensimmäisen animetapahtuman Aconin kunniavieraslistalla oli vuonna 1990 - aikana, jolloin harrastajia oli maassa korkeintaan joitain tuhansia - sellaisia nimiä kuin Jooji Manabe, Monkey Punch, nuoret klopit Hideaki Anno ja Yoshiyuki Sadamoto (joiden uusi TV-sarja Nadia oli parhaillaan kuumaa kamaa) ja olisi ollut Leiji Matsumotokin, jos hän ei olisi estynyt?

Tietysti on tunnustettava aikojen muuttuneen. Kunniavieraiden ollessa nykyään coneissa lähinnä firmojen promomateriaalia (osta Haruhi-DVD, näe Aya Hirano) japanilaisillakaan ei ole enää "OMFG - toisella puolella maailmaa tiedetään meidän töistä, tietysti me tullaan!" -asennetta. Kunniavieraiden saapuessa nykyään henkivartijoiden kera ei ole enää paluuta lämminhenkiselle 90-luvulle, jolloin mangaka saatettiin vetää katsomon eturivistä käytettäväksi proppina tämän mangasarjaa cosplayaavan kisaajan improvisoidussa lavasketsissä, kuten Kenichi Sonodalle kävi aikoinaan.

Mutta kuten sanottu - USA:n markkinoiden kutistuessa Eurooppa on kasvava markkina-alue, ja kontaktit ovat tärkein valuutta. Täältä löytyisi Tooru Furuyan mailiosoite; onko kukaan kiinnostunut?

On eittämättä totta että Arima ei juuri ihmisiä kiinnostanut, mutta hän onkin Suomessa käytännössä tuntematon. Kuinka moni on Ariman sarjojen fani? Käsiä pystyyn!

Sitähän minäkin. Muistellaanpa vuotta 2004: yoshitoshi ABen töitä ole myöskään julkaistu Suomessa, mutta hänen signeerausjononsa oli silti hervottoman pitkä. Olisikohan kyseessä mahdollisesti ollut se, että koska kuluneen vuoden aikana yhdistysten videoilloissa oli näytetty ABen töitä ihmiset jopa tiesivät hänet? Keiko Takemiyakin saataisiin menemään kaupaksi, jos julisteissa lukisi isolla "YAOIN KEKSIJÄ."

CLAMPin tasoisia nimiä - jotka nostivat Anime Expo 2007:n kävijämäärän kertarysäyksellä 33 tuhannesta 41 tuhanteen - ei tietenkään pohjan perukoille ole mahdollista saada, mutta Suomessa on kuitenkin julkaistu vasta suhteellisen vähän mangaa. Voisi vain kuvitella, millaiset fanimassat vyöryisivät coniin jossa olisi kunniavieraana vaikkapa (reilusti etukäteen mainostettu) Arina Tanemura - oli siellä sitten pääsymaksua tai ei.

Ohjelma

Jenkeissä coneja on, kuten sanottu, kahdenlaisia. Otakonin kaltaiset itärannikon conit ovat tyypillisesti harrastajien järjestämiä, Anime Expon kaltaiset länsirannikon conit taas yritysten; syynä on lähinnä se, että enin osa alan firmoista pitää majaansa länsirannikolla.

Suomessa ollaan itse asiassa onnekkaita, sillä ammattimaisissa coneissa ohjelma on yleensä huonoa. Littleicebluen Anime Expo -raportista numerossa 2/2006 voi lukea, että esimerkiksi Manan "paneeli" tarkoitti käytännössä vain sitä, että katsojat järjestettiin jonoon ja jokainen sai kysyä artistilta yhden kysymyksen - mutta koska kysymykset eivät kuuluneet kovin pitkälle, samat kysymykset toistuivat tietysti moneen kertaan... Firmapaneelit taas koostuvat lähinnä siitä, että ensimmäisen tunnin ajan paljastetaan uusien lisenssien nimiä ja loppuaika jaetaan yleisölle ilmaisia DVD:itä.

Harrastajien järjestämien conien ohjelma sen sijaan jättää suomalaisen tarjonnan kevyesti varjoonsa. Katsotaanpa Otakon 2006:n ohjelmakarttaa.

Kuten näette, ohjelmaa on paljon ja sitä on monenlaista - ei ainaisia luentoja mangan historiasta ja siitä, mitä yaoi on. Oletettavasti ihmisiä kiinnostavan ohjelman tiellä on järjestäjien puute, eikös? Jyväsconiin oli tarkoitus hankkia uusia, nuorempia kasvoja puhujiksi ainaisten "vanhojen jäärien" sijaan - tässä vaiheessa löytyisi jo varmasti heitäkin - mutta kyseinen tapahtuma valitettavasti peruuntui. Imageboardit ja 4chan -paneeli osoitti, että tällaisesta pidetään ja sille on kysyntää. Ohjelmanjärjestämismahdollisuuksia pitäisi ehkä mainostaa; jenkeissä paneelin saa pitää aiheesta X käytännössä kuka tahansa, kunhan vain pyytää ja todistaa, että tietää mistä on puhumassa ja omaa edes jonkinlaiset ennakkosuunnitelmat.

Etenkin pienemmät tapahtumat taas yrittävät usein erottua interaktiivisella, hauskaan conkokemukseen tähtäävällä ohjelmallaan: on fanidubbaustyöpajaa, tietovisoja, fanivideokisoja ja hiljattain suosiota keränneitä Cosplayn huipulle -kisoja (samalla formaatilla kuin Muodin huipulle). Miksihän tällaisia on Suomessa nähty vain siinä conissa, johon Animeunioni on työntänyt lusikkaansa kaikkein vähiten?

Huomatkaa, että Otakonin puheohjelmanumerot eivät myöskään ole kaikki sen saman staattisen tunnin mittaisia (joista ensimmäinen vartti menee tietokoneen kanssa tappeluun ja viimeisen viiden minuutin aikana ollaan jo ajamassa ulos). Moni ohjelmanumero myös nauhoitetaan ja laitetaan myöhemmin jakoon kiinnostuneille mutta paikan päälle ehtimättömille; tätä harrastettiin aikoinaan meilläkin, mutta viime aikoina se tuntuu keskittyneen lähes täysin ah-niin-kiinnostaviin cosplaykisavideoihin. Plääh.

Englanninkielisen fandomin edustajana Gravett tietysti kummasteli videohuoneiden puutetta suomalaisissa coneissa, mutta tuskinpa niitä tarvittaisikaan. Amerikkalaisessa ja brittiläisessä fandomissa ne ovat perinne, jäänne pimeältä 80-luvulta, jolloin animeconit saivat alkunsa scificonien animehuoneista eikä animea voinut nähdä juuri muualla kuin coneissa ilman kasettiklubiin kuulumista ja suhteita. Perinteen vuoksi tämä tapa on edelleen voimissaan, vaikka videohuoneiden kävijämäärät ovatkin pudonneet tasaisesti Internetin yleistyessä.

Syy siihen miksi katseluhuoneita ei Suomessa nykyään nähdä on tietysti se, että meillä ei ole animenjulkaisuteollisuutta joka voisi niitä tukea; undergroundpäivinä saatettiin ehkä katsoa Lodoss Waria Ropeconissa ja jopa ensimmäisissä Animeconeissakin, mutta koska nykyään ollaan tekijänoikeuslakipykälien sylikoiria mitään vähänkään teostomaksujen kierrolta haiskahtelevaa ei coneihin enää haluta. Eipä silti että sille olisi liiemmälti tarvettakaan; miksi ihmeessä kukaan matkustaisi satoja kilometrejä coniin vain tehdäkseen samaa mitä tekee kotonakin. Jotta katseluhuoneissa olisi jotain ideaakin, niissä pitäisi näyttää joko jotain ihan tuoretta tai jotain todella vanhaa ja obskuuria - ja sehän ei ole mahdollista kahdesta eri syystä, jotka on molemmat mainittu tässä kappaleessa.

Bändien paikalle järjestämisessä on omat ongelmansa, koska konsertit ja conit ovat kaksi perinteisesti huonosti yhteen sopivaa konseptia (ja Psycho Le Cémukin meni hajoamaan). Sen sijaan jokin vähän paremmin teemaan sopiva saattaisi olla hyvinkin toimiva idea.

Asenteet

Liiallisuuteen ohjelman popularisoimisessa ei tietenkään pidä mennä. Amerikassa K18-ohjelmanumerot ovat yleisiä, kuten kuvasta näkyy, ja ensi syksynä ollaan järjestämässä jopa ensimmäistä vain täysi-ikäisille tarkoitettua conia. (Ja ihan tavallisissakin coneissa täysi-ikäiset, ja varmaan alaikäisetkin, juovat alkoholia. Siitä pisteet meille.) Monien mielestä oli jo korkea aikakin: kuluneen parin vuoden aikana coneja on jopa lopetettu siksi, ettei järjestäjiä enää kiinnostanut järjestää conia joka on muuttunut 14-vuotiaiden sarjaglomppijoiden, kylttien ja yaoimelojen heiluttelijoiden leikkikentäksi, johon tullaan lähinnä pelihuoneiden ja iltabileiden vuoksi. Huomatkaa kuitenkin, että kyseessä ei tapahtuman luonteesta huolimatta ole mikään akateemisen kuivakka seminaari - asiallisuus ja viihdyttävyys eivät sulje toisiaan pois.

Suomessa ensimmäinen K15-ohjelmanumero nähtiin vasta viime Animeconissa, ja sillekin kurtisteltiin jo jonkin verran kulmia. Ylipäätään tapahtumat tunnutaan haluavan pitää mahdollisimman aloittelija- ja varhaisnuorisoystävällisinä; se onko se näillä tiloilla järkevää onkin sitten kokonaan toinen juttu, kuten jo mainitsin.

Tämä aloittelijaystävällisyyteen pyrkiminen tuntuu kumma kyllä pätevän myös cosplaykisoihin, joissa "osallistumiskynnyksen olisi tärkeää olla matalalla ja osallistumisen mahdollisimman helppoa." Mutta mikä onkaan kisojen perimmäinen tarkoitus: se, että lavalla nähtäisiin kaikkein hienoimmat puvut vai se, että niille mahtuisi mahdollisimman monta ensikertalaista? Miksi suomalainen cosplayskene ylipäätään tuntuu olevan niin perverssin kisakeskeinen kiertueineen kaikkineen (vain kisaajat saavat proppinsa sisälle, kisaajille on varattu oma sisäänkäynti, jne) - eikö se vääristä aloittelijoiden mielikuvaa siitä, mitä cosplayaamisen on tarkoitus olla?

Mitä funktiota kisat loppujen lopuksi edes palvelevat? Lavalla voitaisiin käydä pyörimässä ilman kisaamistakin, koska se näyttäisi johtavan vain draamaan ja puolueellisuusepäilyihin. Tämäntapaista konseptia, ns. chibi masqueradea, on pyöritetty kisojen ohella menestyksekkäästi rapakon takana jo useamman vuoden ajan - ja Providence Anime Conference on jo alusta alkaen ottamassa käytännöksi pelkästään sen.

Kunpa kisoissa oltaisiin edes luovempia.

Mutta siihen tuskin on mahdollisuutta niin kauan kuin tuomareiksi valitaan yksilöitä jotka arvostavat harjoiteltuja tanssiesityksiä harjoiteltuja muita esityksiä enemmän, eivät omaa riittäviä taustatietoja eivätkä myöskään ole halukkaita niitä hankkimaan. Poikkeuksen muodostavat tietysti sellaiset ryhmät (6:00), jotka vain heiluvat esileikatun ääniraidan varassa mutta saavat yleisön nauramaan vanhan suomidubin avulla. Eikö tuomarien käytön pitänyt nimenomaan poistaa populismi?

Jenkeissä maan animeskene on hajanainen, eikä sillä ole Animeunionin kaltaista yhteistyökanavaa. Conit kehittyvät ja parantuvat toistensa hyväksi havaittuja ratkaisuja apinoimalla, ja nyt käytettävät käytännöt ovat 20 vuoden kehityksen tulos. Suomalaisessa skenessä olisi jo järjestäytyneisyytensäkin vuoksi potentiaalia vaikka mihin, mutta koska joka conilla on muutamaa toistuvaa avainhahmoa lukuunottamatta eri järjestäjät samoja virheitä toistellaan vuodesta toiseen.

Tästä huolimatta Animeunionin toimintatavat ovat stagnantteja. Tulevassa Animeconissa ei esimerkiksi tulla käyttämään viime Animeconissa hyväksi havaittua paikanvarausjärjestelmää (jonka oli järjestänyt conin muutenkin sillä kertaa hyvin eri tavalla hoitanut kokonaan toinen tiimi) sen saaman "negatiivisen palautteen" takia; mieluummin halutaan palata takaisin "simppeliin ulkojonotukseen", koska "onhan tällaisia massoja ja jonoja hallittu ennenkin". Samaisen conin cosplaykisaa järjesteltäessäkin suurimpia ongelmia tuotti se, että käytettyä Cosplay Finland Tourin ilmoittautumisjärjestelmää ei voitu sulkea kisan täytyttyä, koska silloin loput jäsenet eivät olisi voineet ilmoittautua ryhmiinsä - puhumattakaan siitä, että samaisen tahon tekniikka olisi mahdollistanut niinkin vaativan tehtävän kuin tyhjien numerolappujen tulostamisen. Eikä nettisivuja voida pitää samoina conista toiseen ja siirtää vain vanhaa sisältöä arkisto-osioihin, vaan ne on joka vuosi koodattava uudelleen.

Ja siinä missä Amerikassa on vallalla mentaliteetti, jonka mukaan joka paikkakunnalla tulisi olla oma con on Suomessa vallalla mentaliteetti, jonka mukaan yhden conin tulee kiertää läpi koko maan. Eihän siinä teoriassa mitään vikaa olisi - mutta missä on jatkuvuus? Missä on Animecon ry, joka huolehtisi conin järjestelyistä, rahastonhoidosta ja tietotaidon kertymisestä? Vapaaehtoisten määrästäkö tämä kaikki tosiaan on kiinni?

No, viiden vuoden sisään nykyiset viisitoistavuotiaat ovat parikymppisiä. Ja voisi lisätä, että pääsymaksullisuuskin saattaisi omalta osaltaan madaltaa vänkäriksi ryhtymisen kynnystä.

Finncon

Scifistit ovat ihania ja mukavia ihmisiä, ja he ovat auttaneet, tukeneet ja opastaneet otakuja siitä lähtien kun Animecon ei ollut vielä muuta kuin syyhy Finnconin munissa. Mutta kaikelle on aikansa, ja ei liene mitään epäselvyyttä siitä etteikö Finnconissa olisi eittämättä nykyään enemmän Animeconia kuin Finnconia.

Kunniavieraiden ja muutamien yksittäisten kävijöiden positiivia kommentteja Finnconin ja Animeconin yhteiselosta tunnutaan kärkkäästi käytettävän perusteena sille, että sitä on syytä jatkaa edelleen - vaikka keskimääräiselle Animecon-kävijällehän olisi herttaisen yhdentekevää vaikka con järjestettäisiin Sarjakuvafestivaalien yhteydessä. Scifisteille taas ei - kuten näkyy. Tässä muutama sitaatti Babeknabelista:

"Ei sille mitään kuitenkaan voi, että henkilökohtaisesti parissa viime conissa on ottanut päähän se tunne, että on joutunut keskelle ala-asteen välituntia. Ei kehtaa olutpulloakaan kantaa kädessä (kuten joskus muinoin saattoi Finnconissa tehdä), kun pikkulapset parveilevat kaikkialla."

"Jos siis minä olisin universumin valtias niin - - Finnconissa ei olisi yhtään ainutta alaikäistä cossaajaa. Minä olen kärttyinen keski-ikäinen akka, enkä minä en nauti pätkääkään siitä iloisesta karnevaalitunnelmasta ja kasvasta harrastajasukupolvesta joka tukkii minun kulkureittini ihmeellisillä siipihärpäkkeillään. Turpaan teki mieli vetää useamman kerran kulkureittejä tukkineita kansakunnan toivoja viime viikonloppuna."

Tässä taas pari poimintaa Finnconin coniteoiden postituslistalta:

"X:n pointti siitä että "Finncon" on SF/F-tapahtuma eikä sitä pitäisi laimentaa animeohjelmalla tuntuu nyt sen kuultuani semmoiselta että olisihan toi pitänyt tajuta ihan heti." (lihavointi lisätty)

"Näin tavallisena sf-harrastajana minusta cosplayn ja AMV:n pois jättäminen kuulostaisi hyvälle ja on juuri se asia jota olen itsekin miettinyt ratkaisuksi tila- ja muihin ongelmiin."

"Itse en halua enää kolmatta (neljättä?) kertaa järjestää kaoottista, täyteen lyötyä, ihmisiä närkästyttävää ja vaikeasti hallittavaa conia."

Meistä tykätään selvästi, jee. n_n

Scifistien käsitys asiasta on tietysti vääristynyt; ei maan suurimman animetapahtuman kävijämäärä siitä juuri vähenisi vaikkei siellä cosplaykisaa olisikaan, koska paikallehan tullaan joka tapauksessa lähinnä kokemuksen ja ihmisten vuoksi. Koko draamakisailu onkin melko turhaa säätöä, kuten jo mainitsinkin. Tilanne on nyt kuitenkin kärjistynyt; Animecon IV:n jälkeen scifistit ilmeisesti vielä toivoivat kyseessä olevan vain piikki ja että "buumi" olisi mennyt ensi kertaan mennessä ohi, mutta eiköhän se nyt ole hitaammillekin jo selvinnyt ettei näin ole.

Järjestäjien puolelta eroa ei kuitenkaan haluttaisi ajatellakaan, päinvastoin - sen sijaan Animeconin omaa identiteettiä tunnutaan haluavan tukahduttaa entisestään. Ymmärrettäväähän toki on, että on helpompaa järjestää animeohjelmaa Finnconiin kuin Ihan Omaa Conia. Mutta.

Finncon on aina ollut ja tulee jatkossakin pysymään maksuttomana, hyvä on - sille se sopii, eikä se ole koskaan ollut sille ongelma. Animecon on kuitenkin jo eittämättä ihan eri kokoluokan tapahtuma, eikä mikään tapahtuma voi pysyä ilmaisena ikuisuuksiin. "Onko pari euroa pääsymaksua per nuppi sen arvoista, että koko con jouduttaisiin tekemään omalla porukalla, ilman Finnconin kokemusta ja tukiorganisaatiota", kysyvät jotkut. Kyllä se olisi - kävijöiden kannalta.

Animeconin maksuttomuuden perusteena on aiemmin pidetty sitä, että termin lanseerannut Turun Animeseura sallii sen käytön vain sillä ehdolla. Yhdistyksen hallituksen vaihduttua näin ei enää ole, mutta tällä välin Finncon-Animecon on ehtinyt sopia ison, kolmivuotisen sponsorisopimuksen. Animecon ei siis pääse Finnconista irti vielä ainakaan ennen vuotta 2010, ja siihen asti on pärjäiltävä... jotenkin. Tämänvuotinen tapahtumapaikka, ilmeisesti kyseisen sopimuksen avulla hankittu Tampere-talo, on eittämättä tilavin Finncon-Animeconin käytössä ikinä ollut tila - mutta älkää siis ihmetelkö, jos sen ansiosta tullaan jatkossa pääsemään S-etukortilla cosplaykisajonon ohi tai muuta yhtä hilpeää.

Kyllä, minäkin toivoisin että se olisi vitsi.

NE

Muistatteko vielä vuoden 2006 animesyksyn sleeper-hitin, Hataraki Manin? Se perustui Moyoco Annon mangaan. Annoa ei tunneta vain "Hideaki Annon vaimona", sillä hän on myös menestynyt (joskin lännessä aika lailla tuntematon) joseimangaka. Hänen menestyneimmät teoksensa ovat kuitenkin olleet muille kohdeyleisöille suunnattuja; Hataraki Man oli seineniä, sitä vanhempi Sugar Sugar Rune puolestaan shoujoa.

Näistä kahdesta ehdottomasti parempi on Sugar Sugar Rune. Annon joseitausta näkyy kaikkein selvimpänä siinä hilpeässä tavassa, jolla hän kieltäytyy noudattamasta taikatyttötarinoiden konventioita: kahdeksan tankobonin aikana kenkää saavat niin puuduttavat "viikon pahis" -juonirakenteet, ärsyttävän täydelliset Mary Sue -päähenkilöt, parista laatikon pohjalta kaivetusta kliseestä kasatut fantasiamaailmat ja - mikä tärkeintä - lennossa keksaistut ja epäuskottavat tarinat. Kaiken huipuksi sarja vielä paranee loppuaan kohden; siksi onkin sääli, että animeversiota tehtäessä tarina laimennettiin enemmän perinteiseksi henshintaikatyttöilyksi (vaikka Princess Tutun mangasovituksen kaltaiseen taiteenmurhaan ei onneksi sorruttu).

Bookplusin lipsautuksen myötä ensi vuoden Otaku-palkinnon saajien kandidaattilista heitti juuri häränpyllyä. Sugar Sugar Rune voi kärsiä ajoittain hoputetuilta tuntuvien juonenkäänteiden, klaustrofobiaa aiheuttavan sivusommittelun ja jännitteen fokuksen lukuisten sivujuonien sekaan hajaantumisen kaltaisista kauneusvirheistä, mutta se ei voittanut vuonna 2005 Kodanshan 29. mangapalkintoa lastenmangakategoriassa ihan turhaan. Lisäksi se on oikein sopivaa tunnustelua sen odotettavissa olevan vanhemman yleisön shoujon suuntaan; vaikkei se eittämättä sellaista olekaan on se kuitenkin huomattavasti vähemmän skitsofreenistä ja ADHD:n vaivaamaa kuin vaikkapa Tokyo MewMew. Lukekaapa, mitä Shaenon Garrity kirjoittaa siitä.

Niin, ja tuleehan sieltä sitten se yksi haalarininjakin vielä - ikään kuin joku ei olisi sitä vielä arvannut. Naruto.fi on luonnollisesti jo räjähtänyt viesteistä, joissa kaksitoistavuotiaat itkevät sitä että kymmenvuotiaatkin pääsevät nyt lukemaan heidän lempisarjakuvaansa - ja vieläpä englantia osaamatta.

(Miten puhekieltä voi muuten raiskata? Laittamalla hahmot puhumaan luonnollisen kuuloisen puheen sijaan kirjakieltä, kenties?)

Muokkaus 5.1.2008: Juuri näin, lapset. Juuri näin. Jännää, minkä kokoinen "Naruto dubataan!!1" -paniikki tuosta yhdestä heitosta on siinnyt.

Rebuild of Evangelion haravoi kassatuloja

Hideaki Annon lempihanhi Neon Genesis Evangelion jatkaa loputtomalta tuntuvaa voittokulkuaan. Ensimmäinen neljästä Rebuild of Evangelion -elokuvasta, Evangelion: 1.0 You Are [Not] Alone, saapui elokuvateattereihin 1.9. ja pyyhkäisi saman tien lipputulolistan kärkeen.

Elokuvan ilmaantuminen teattereihin tönäisi listalla yhdeksänneksi sillä kahdeksatta viikkoaan roikkuvan kymmenennen Pokémon-elokuvan, Pokémon Diamond & Pearl: Dialga vs. Palkia vs. Darkrain. Levittäjä Nikkatsun mukaan 1.0 tuotti ensi-iltaviikonloppunaan 280 miljoonaa jeniä, ja 236 158 katsojaa näki sen yhteensä 84 teatterissa. Alle sadan teatterin ensi-ilta on Japanissa harvinainen, mikä selittää loppuunmyydyt näytökset: 1046-paikkainen Milano 1 -teatteri Shinjukussa esitti elokuvan ensi-iltana seitsemän kertaa täydelle katsomolle, johon myytiin kaiken lisäksi vain seisomapaikkoja.

Alkuperäinen Evangelion oli 90-luvun tärkein animeteos, eikä Yoshiyuki Sadamoton tekemä mangasovitus häviä sille yhtään piirua. Aiheesta on kirjoitettu paljon ja olen tehnyt niin itsekin, joten en näe mitään syytä toistaa itseäni tässä; se tuskin tulisi muuttamaan Evangelionin vihaajien mielipiteitä tai kertomaan siitä pitäville juurikaan uutta.

On joka tapauksessa kiintoisaa nähdä, mitä Anno on saanut aikaan nyt kun hänellä on lopultakin käytettävissään projektinsa arvoinen budjetti (jonka ovat kasanneet kuluneen vuosikymmenen aikana myydyt loputtomat oheistuotteet, uudelleenjulkaisut ja spin-offit). Lämmitteleekö hän vain vanhan ruoan tähteitä kun ei parempaakaan keksi, vai onnistuuko hänen välittää sanomansa tällä kertaa onnistuneesti, kokonaan uudelle sukupolvelle? Vai onko hän vain antamassa fanimassoille sitä, mitä ne ovat kaivanneet? Aika tulee näyttämään. Sitä ei kuitenkaan pidä vähätellä, että Evangelion on viimeisiä oikeasti merkityksellisiä asioita, joita Gainax on saanut aikaan.

Evangelion: 1.0 You Are [Not] Alone käsittää juonellisesti TV-sarjan jaksojen 1-6 tapahtumat; erojakin tietysti on, ja ne on tietysti jo tarkkaan listattu Wikipediaan. Toinen elokuva saa ensi-iltansa ensi vuonna.