Hitaasti jauhavat pyörät

Oletteko koskaan miettineet, miksi suomennettu manga on halvempaa kuin englanninnettu?

Kun Dragon Ballia oltiin aikoinaan tuomassa Suomeen järjesti Shueisha laajan markkinatutkimuksen. Japanilaiset näkivät kioskien ja ruokakauppojen lehtihyllyillä sarjakuvia kuten muuallakin Euroopassa, mutta Suomessa oli muuan kiinnostava piirre: hyvin iso prosentti niistä oli Disneyn ankkasarjakuvia. Kokonaan värillisen Aku Ankan taskukirjan hinta, he näkivät, oli nelisen euroa - joten samankokoiset mangapokkarit eivät olisi voineet maksaa kovin paljoa enempää. Jenkeissä asia on tietysti aivan toinen, koska kun Tokyopop laski hintoja 50 prosentilla muutos oli jo valmiiksi vallankumouksellinen. (Tämän vuoksi emme ole vieläkään saaneet Hiroshiman poikaa Jalavalta kahta osaa enempää. Ei kukaan osta 20 euron mangaa, jos on tottunut saamaan moninkertaisesti parempaa laatua kuudella eurolla - tai vaikka kahdellatoistakin.)

Animepuolella mentaliteetti on pitkään ollut toinen. Nähtyään amerikkalaisten maksavan ilomielin 40 dollaria 1000 jenin pienoismallista tai 20 dollaria 300 jenin mangasta japanilaiset tulivat siihen tulokseen, että maassa maan tavalla - joten kun Bandai saapui Yhdysvaltain markkinoille vuonna 1999 se lätkäisi VHS-kasetteihinsa 30 dollarin hintalapun, eikä ole muuttanut tapojaan piiruakaan sen jälkeen.

Tällainen hinnoittelu olisi ymmärrettävää Japanissa, koska siellä tuotteen levittämiseen liittyvä infrastruktuuri on hyvin erilainen kuin lännessä - valmistuskustannukset ovat korkeampia kuin lännessä ja valmis tuote kiertää lukuisten välikäsien kautta ennen kuin lopulta päätyy kauppoihin, joten loppujen lopuksi vaikkapa DVD:n hinta nousee hyvin korkeaksi - mutta Bandain itsepintaisuus pitäytyä samoissa hinnoissa vaikka infrastruktuuri ei sitä vaadikaan on yksinkertaisesti jääräpäistä. Tällainen toiminta ei ole japanilaisten mielestä mitenkään kummallista, kuten vaikkapa Production I.G.:n toimitusjohtaja Mitsuhisa Ishikawan haastattelusta (9:45) näkee.

Kyllä, elokuvan julkaiseminen sekä Blu-ray-levyn että tavallisen DVD:n sisältävässä 90 dollarin paketissa
on varmasti hyvä tapa saada ihmiset ostamaan se.

Kullalla päällystettyjen katujen lisäksi japanilaiset oikeuksienhaltijat ovat viime aikoihin asti olleet harhakäsitysten vallassa myös länsimaisten markkinoiden koosta ja laadusta; nähtyään cosplayaajia coneissa he ovat ajatelleet "jokaista tällaista innokasta fania kohden täytyy olla kymmeniä kasuaaleja faneja, jotka vain jonottavat rahat kädessä ostaakseen DVD:itä"  eivätkä ole ymmärtäneet, että käytännössä kaikki potentiaaliset asiakkaat ovat siinä heidän edessään. Animea eivät lännessä osta kuin innokkaat harrastajat, eivätkä nykyään välttämättä hekään (kuten kyselystä tuolla sivupalkissa käy ilmi).

Tämän vuoksi noin kolmannes pohjoisamerikkalaisten anime-DVD:iden hinnasta on lisenssimaksuja, jotka nimekkäimpien sarjojen - toisin sanoen amerikkalaiset markkinat mielessä budjetoitujen sarjojen á la Witch Hunter Robin, Ergo Proxy, Pumpkin Scissors, Darker Than Black, Black Lagoon, Black Blood Brothers ja Coyote Ragtime Show - kohdalla saattavat nousta jopa 70 000 dollariin jaksolta. Japanissa on luultu, että tilanne on vielä samanlainen kuin 90-luvulla ja kaikki julkaistu käy kaupaksi ilman mitään ongelmaa - vaikka tilanne on muuttunut toisenlaiseksi jo aikapäiviä sitten. Nykyään ihmiset imuttelevat torrentteja piuhat punaisina, ja vain Vizin kaltaiset isoja shounenlisenssejä ja niiden oheistuotteita omistavat julkaisijat menestyvät Geneon USA:n kaltaisten vähemmistöyleisön sarjojen julkaisijoiden laotessa.

Mutta sen sijaan että tuotantoyhtiöt alentaisivat hintoja ja lisenssimaksuja ne ovat päättäneet vian olevan ostajissa, ja ovat sen jälkeen keskittyneet kotimaisiin markkinoihin. Koska DVD-myynti on kuitenkin Japanissakin laskussa - eikä mikään ihmekään, koska Sharessa ja torrentsivustoilla liikkuvien HDTV-rippien kuvanlaatu on nykyään parempi kuin DVD:iden - ne ovat kausi kauden jälkeen suunnanneet yhä enemmän rahaa oheistuotteita myyviin otakusarjoihin.

Ihan viime aikoina tilanne on kuitenkin alkanut muuttua. Olen jo aiemmin maininnut länsirannikon conien olevan yleensä ammattimaisia ja itärannikon conien fanivoimin organisoituja, mutta tähän tuli merkittävämpi muutos joulukuussa pidetyn New York Anime Festivalin myötä. NYAFia järjestää sama fima kuin New York Comic Conia, joten kontakteja ja resursseja löytyy.

Näin ollen NYAFissa oli myös mahdollisuudet sellaiseen, mistä eräät täällä Suomessakin haaveilevat: paikalla oli alan ihmisiä, joiden kanssa saattoi keskustella teollisuuden tilasta ja fandomin toiveista. Eräässä yleisöltä suljetussa paneelissa nämä firmojen yritysjohtajat saivat eteensä varsin suorasukaisia lukuja ja tilastoja siitä, kuinka moni lataa animea netistä ja katsoo sitä YouTubesta, ja viimeistään he veivät mukanaan Japaniin tietoisuuden siitä että Internet on olemassa, se on merkittävä eikä sitä voi enää jättää huomiotta.

Eri tahot ovat reagoineet tähän eri tavalla. Esimerkiksi TV Tokyo on hiljattain noussut yhdeksi tiiviimmistä kirjeenvaihtajista YouTuben kanssa... hupaisana yksityiskohtana mainittakoon, että rapatessa on toistaiseksi roiskittu nurin myös eräs cosplayvideokoosteiden postailuun käytetty käyttäjätili.

Onneksi kaikkien päät eivät sentään ole yhtä umpiluisia, vaan eräillä tahoilla on tultu samanlaiseen tulokseen kuin pelialallakin: jos yksi käyttäjä ei ole sama kuin yksi ostaja sille ei voi mitään, eikä piratismin lopettaminen välttämättä merkitsisi myynnin kasvua. Sen sijaan tilanteeseen on yritettävä sopeutua; esimerkiksi Kadokawan liberaalit asenteet fanikäännöksien suhteen tulivat hyvin selväksi jo toissavuotisesta Haruhi-mainoskampanjasta.

Toistaiseksi mullistavin näistä sopeutumispyrkimyksistä julkistettiin eilen, kun Studio Gonzon omistaja GDH osoitti etteivät sen jo viime vuoden puolella (edellä mainitussa haastattelussa) väläyttelemät ideat olleet pelkkää sanahelinää: se ilmoitti julkaisevansa seuraavat uudet sarjansa The Tower of Druaga: the Aegis of Uruk ja Blassreiter YouTubessa, CrunchyRollissa ja BOSTissa - samana päivänä kun ne lähetetään Japanissa TV:stä, englanninkielisin tekstityksin, maailmanlaajuisesti. Eivätkä nämä ole mitään jämäsarjoja - Blassreiter voi ollakin jenkkiyleisöä varten kaavailtu sarja, mutta Koichi "Last Exile" Chigaran ohjaaman Druagan oli ottanut listalleen jo ainakin kolme fansubtiimiä.

Jos et voi voittaa vihollisiasi sinun on liittouduttava heidän kanssaan, eikös? Lyhyellä matikallakin pystyy laskemaan, että X jeniä nettijakelusta on enemmän kuin 0 jeniä nettijakelusta, jos sitä tapahtuu joka tapauksessa. Tuskinpa mainitut palvelut näiden sarjojen streamausoikeuksia ovat nimittäin ilmaiseksi saaneet.

Previously fans outside of Japan did not have access to Japanese animation titles until each property was licensed and localized for TV or videogram release in each respective territory. Partially as a result of this gap in availability, a substantial amount of fansubbed pirated footage has traditionally proliferated the Internet via file sharing communities immediately following the first broadcast on terrestrial TV in Japan. G.D.H.'s decision to provide its content globally in parallel with Japanese broadcast is an effort to offer equal accessibility and new viewing opportunities to fans around the world, while at the same time showcasing a legal online alternative to illegal file-sharing and downloading. The web VoD services in this venture will also explore new business models that both maximize revenues from content exploitation and savings on distribution costs.

Tämä ei tietenkään ole - edes näiden sarjojen kohdalla - nettiin ripattavien TV-lähetysten loppu, koska aina on hifistejä jotka arvostavat kunnollista kuvanlaatua sen verran että jaksavat nähdä sen verran vaivaa. Se ei myöskään ole fansubbien loppu, vaikka se vähentääkin varmasti viitseliäiden määrää - kuka jaksaa nähdä pelkän kuvanlaadun vuoksi vaivaa jakson kääntämiseen ja tekstittämiseen, jos korvaava versio löytyy jo tuubista?

Sen sijaan se tekee niiden laittomuudesta yhdentekevää; sitä enemmän, mitä useampi tuotantoyhtiö päättää seurata GDH:n esimerkkiä. Tulevaisuus on ilmaisuudessa - eläköön, Justin Sevakis.

Muokkaus: "The best part is the streaming will stay FREE and any ads on it will help pay for the costs and go back to the creators too!"  Tiesin.

Muokkaus 26.3: ANN:n Zac Bertschy haastattelee CrunchyRollin Vu Nguyenia ja kysyy tapansa mukaan paljon sellaisia vaikeita kysymyksiä, joita kohteliaammat toimittajat eivät viitsisi kysyä. Valitettavasti se saa Nguyenin vain välttelemään vastaamista...

Muokkaus 2.4: Nyt GDH:lla on pimahdettu lopullisesti - ne ovat siirtyneet Radiohead-linjalle ja antavat ihmisten päättää omat hintansa. Kuulostaa pelottavan radikaalilta - hatunnosto BOSTin poppoolle, jos puoletkaan heidän osuudestaan tässä on totta.

Viimeiset dinosaurukset

Blade of the Immortalin numerossa #130 Dark Horse ilmoitti seuraavan numeron olevan sarjan viimeinen kuukausittain julkaistava numero; sarjaa julkaistaan jatkossa enää vain pokkarimuodossa. Hiroaki Samuran kymmenen vuoden ajan jatkunut Blade of the Immortal oli Yhdysvaltain viimeisiä sarjoja, joita julkaistiin edelleen amerikkalaisessa formaatissa - eli luku kerrallaan sarjakuvalehtinä. (Viimeinen, jos Witchbladea ja Sabrina, the Teenage Witchiä ei lasketa. Moni ei niin tee.)

Rapakon tällä puolella suurin osa nuoremmista harrastajista ei todennäköisesti ole koskaan edes kuullut tällaisesta julkaisutavasta. Muinaisilla 80- ja 90-luvuilla se oli kuitenkin manganjulkaisun standardi: sarjakuvan ei arveltu menevän kaupaksi, jos se julkaistaisiin heti aluksi "kalliissa" pokkarimuodossa. Tämän julkaisutavan esitteli Yhdysvaltain markkinoille Eros Comixin ja Dark Horsen kautta mangaa julkaisseen Studio Proteuksen perustaja Toren Smith, joka uskoi viimeiseen asti omiin konservatiivisiin mielipiteisiinsä. Hän ei uskonut esimerkiksi shoujon tai manganpiirto-oppaiden suosioon, ja ennusti Yhdysvaltain markkinoiden romahtavan jos niille tungettaisiin enemmän mangaa kuin mitä niillä sillä hetkellä oli (runsaat satakunta sarjaa).

Myös Blade of the Immortal oli Studio Proteuksen heiniä. Koska Samura oli kuitenkin pyytänyt ettei hänen teostaan flipattaisi, Smith leikkautti jokaisen sivun ruudut erilleen ja kasautti ne uudelleen vasemmalta oikealle luettavaan järjestykseen - puhekuplien lukujärjestyksen kammottavasti sekoittava tapa, jota myös Jalava käytti julkaistessaan Hiroshiman pojan ensimmäisen osan vuonna 1985.

Vuonna 1997 Yhdysvaltain sarjakuvakentälle saapui Stuart Levyn luotsaama Mixx Entertainment. Aluksi se ei ollut mitenkään poikkeuksellinen kustantamo: se julkaisi mangaa ensin lehtimuodossa - ei tosin omina lehtinään, vaan MixxZine-antologiassa - ja vasta myöhemmin pokkareina, olkoonkin että MixxZine ja sen myöhempi sisarjulkaisu Smile olivat selkeästi massoille eivätkä sarjakuvaharrastajille suunnattuja. Vuonna 1998 Mixx esitteli markkinoille "Pocket Mangan" - pienikokoiset, vain kahdentoista dollarin hintaiset pokkarit (tuohon aikaan normaalista graphic novelista, niistä joita nykyään sanotaan "vanhoiksi painoksiksi", sai pulittaa usein jopa 17 dollaria eli 120 markkaa; nykyrahassa 21 euroa). Seuraavana vuonna MixxZine uudelleennimettiin Tokyopopiksi, josta tuli hyvin pian myös koko firman nimi. Ja kun Tokyopop alkoi lopulta julkaista mangaa ilman lehtijulkaisua suoraan pokkarimuodossa, Smith povasi tällaiselle nopeaa loppua.

Muut kustantamot seurasivat kuitenkin esimerkkiä, ja ennen pitkää lehtijulkaisuista luovuttiin yhdellä jos toisellakin taholla. Myös Dark Horse lakkautti Super Manga Blast -antologiansa, mutta kustantaja Mike Richardsonin omistautuneisuuden takia Blade of the Immortal jatkoi entisellään - vaikka möikin vuodesta toiseen vain muuttumattomat 4400 kappaletta.

Vuonna 2002 Tokyopop lopulta räjäytti pankin ottamalla käyttöön "100% Authentic Manga" -käytäntönsä ja alkamalla julkaista mangaa flippaamattomana (alkujaan ilmeisesti Shueishan painostuksesta). Tälle käytännölle Smith ja monet muut tuhahtelivat - eiväthän he olleet vaivautuneet edes kääntämään ääniefektejä; miten kukaan voisi haluta lukea sitä? Viz ja muut kustantamot joutuivat kuitenkin seuraamaan esimerkkiä ainakin julkaisukoon suhteen, koska jo muutenkin puolet halvemmilla ja nyt myös moninkertaisesti nopeatahtisemmilla julkaisuillaan Tokyopop olisi muuten savustanut ne helposti markkinoilta. Tämä oli käytännössä lehtijulkaisemisen viimeinen kuolinisku; kukaan ei halunnut enää maksaa kolmea dollaria 32 sivusta, kun kahdellatoista saattoi saada yli 180 - puhumattakaan siitä, että pokkareita oli huomattavasti mukavampi kerätä kuin lehtiä.

"Mangavallankumous" alkoi, ja Yhdysvaltain mangakulttuuri muuttui. Manga siirtyi nörttihieltä haisevista sarjakuvaliikkeistä kirjakauppojen sarjisosastoille, ja miljoonat uudet manga- ja animeharrastajat tulvivat coneihin. Tytöt alkoivat taas lukea sarjakuvia. Kokonainen uusi sukupolvi sai oman punk-ilmiönsä; jotain, joka oli heidän omaansa ja josta vanhemmat eivät tajunneet mitään. Dark Horse osti Studio Proteuksen vuonna 2004; Smith tekee edelleen töitä Dark Horselle, mutta ei ole ollut julkisuudessa aikoihin.

Kun ostatte seuraavan kerran mangapokkarin maamme sarjakuvaliikkeiden niitä notkuvilta hyllyiltä, muistakaa ketä teidän on siitä kiittäminen. Ilman ennakkoluulotonta täyshörhö Stuart Levyä olisi huomattavasti todennäköisempää, ettei englanninkielinen mangankustantaminen olisi koskaan edennyt juuri Oh! My Goddessia ja muuta massaseineniä pidemmälle.