Gurren Lagann 1: taustat

Tengen Toppa Gurren Lagann on tällä hetkellä Kupolin viikon teos. Tätä aasinsiltana käyttäen voin laittaa tänne tämän esseeni, joka toimitti Otaku 1/2008:n pääarvostelun virkaa. Jaan sen kolmeen osaan, koska netissä kaikilla on aina kiire eikä kukaan jaksa lukea nälkävuoden pituisia kirjoituksia. Kokeilin tätä kirjoittaessani hieman uutta tekniikkaa; kirjoitin sitä nimittäin samanaikaisesti sarjaa katsoessani (tietysti kaikki spoilerit ja muiden arvostelujen juonikuvaukset etukäteen lukien, jotta sain aluksi valmiin runkosuunnitelman). Työ vaati keskimääräistä enemmän viilaamista katsomisen edetessä, mutta olen lopputulokseen varsin tyytyväinen. Oman tyylinsä hiominen on loputtomiin jatkuva prosessi...

Muokkaus: Sattumoisin myös Japan Pop arvosteli sarjan uusimmassa numerossaan. Valittu "minä olen tämän sarjan yläpuolella" -käsittelytapa on eittämättä mielenkiintoinen.

- - - -

Tännepäin, tännepäin, te moenvihaajat! Saavatko söpönhöpsöt tavaramerkkiäännähdykset joka lauseen perässä selkäpiinne karmimaan? Oletteko osallistuneet /a/:ssa luckystarinvihaukseen? Onko enin osa nykyanimesta mielestänne mätää otakumössöä? Onko perinteinen miehekkyys mielestänne animen ainoa oikea arvo? Jos vastaus on kyllä, tietänette todennäköisesti jo kaiken nyt käsittelyssä olevasta sarjasta – mutta lukenette tämän jutun siitä huolimatta, eikös?

Sitähän minäkin.

Minullakin oli omat epäilykseni, kun Tengen Toppa Gurren Lagann julkistettiin kesäkuussa 2006. Gainax? TV-sarja? Mechoja? Isotissinen sinkopimu? Projektin päälle tuntui olevan kirjoitettu “epäonnistuminen” niin monin eri perusteluin, että promojulistetta tuskin edes näkyi sen kaiken alta – vaikka sen ohjaajana olikin Dead Leaves -mies Hiroyuki Imaishi. Koko muu maailmankaikkeus vaikutti olevan samaa mieltä; kukaan ei aluksi edes fansubannut sarjan paria ensimmäistä jaksoa.

Onneksi olin väärässä. Mutta aloitetaanpa alusta. (Spoilerrific!)

1995-2006

Oli vuosi 2006, ja Gainax porskutti komeasti. Sen jälkeen kun studio oli vuosikymmentä aiemmin lakannut tekemästä vakavia ja merkityksellisyyteen pyrkiviä animeteoksia ja oli alkanut keskittyä puputyttöihin, sisäköihin ja oheistuotteisiin (studion juurethan johtavat sen perustaneen kaveriporukan General Products -liikkeeseen, joka käytännöllisesti katsoen loi Japanin nykyisen pienoismalli- ja figuurikulttuurin) rahaa oli virrannut sisään ovista ja ikkunoista. Mitäpä siitä että teokset saivat muiden kuin fanien kynsissä murska-arvosteluja ja olivat tyhmiä kuin saappaat; studion toimitusjohtajan ja sen perustajiin kuuluvan Hiroyuki Yamagan sanoin “Honneamise ja Gunbuster olivat hauskoja, mutta ne eivät tuottaneet rahaa.”

  

Tiedättekö mitä nämä ovat? Rahaa.

Pinnan alla kuitenkin kupli: siinä missä Die Busterin ja FLCL:n kaltaiset OVAt onnistuivat hyvin tuntui studion TV-tuotantojen yllä riippuvan edelleen Neon Genesis Evangelionin (1995) synkkä varjo. Hilpeää Ebichua (1999) lukuunottamatta studion TV-sarjat olivat olleet tyylinvaihdon jälkeen poikkeuksetta mahalaskuja, eikä mukaan mahtunut juuri yhtään hittiä; kunnianhimoinen Kare Kano (1998) oli saanut äärimmäisen nolon lopun kun Hideaki Anno oli tuottajien ja alkuperäismangaka Masami Tsudan kanssa riitaannuttuaan haistattanut projektille pitkät ja jättänyt Kazuya Tsurumakin lopettamaan sarjan leikkopaperianimaationa, ja Magical Shopping Arcade Abenobashi (2002) onnistuttiin pelastamaan samalta kohtalolta vain hädin tuskin. Vuodelle 2005 kaavailtu monimediaprojekti Bushilord taas oli joutunut määrittelemättömäksi ajaksi jäihin sen “maailmasuunnittelijan”, Trinity Blood -kirjailija Sunao Yoshidan kuoleman vuoksi. Anno oli jättämässä uppoavaa laivaansa, ja elokuussa 2006 hän ilmoitti etsivänsä animaattoreita juuri perustamansa Studio Kharan riveihin; uuden studion ensimmäinen projekti Rebuild of Evangelion julkistettiin vain muutamaa kuukautta myöhemmin.

Samaan aikaan Kyoto Animation vei Haruhillaan ja Key-sovituksillaan otakuja kuin pässejä narussa. Maailma oli muuttunut ja otakut sen mukana; uuden vuosituhannen otakuja kiinnosti bongailla sarjoistaan “oikeita kuvauspaikkoja”, ei viittauksia 80-luvun scifilastensarjoihin. Gainaxilla ei kuitenkaan haluttu lähteä mukaan moehömpötyksiin, koska se ei ollut heidän juttunsa; he olivat ensimmäisen sukupolven otakuja, jotka parveilivat teineinä scificoneissa ja katsoivat kieli pitkällä räjähteleviä avaruusaluksia ja jättirobotteja. Heidän yritettyään tehdä moea tuloksena oli ollut Mahoromaticin (2001) kaltainen nipinnapin siedettävä meidovihannes, ja kun he olivat yrittäneet parodioida sitä oli syntynyt This Ugly Yet Beautiful World (2004), joka olikin sitten sitä itseään.

Evangelionin oli ollut tarkoitus rikkoa shounensarjojen kliseet ja sysätä koko genre uusille urille, mutta lopputulos oli ollut kammottava mutantti: näin jälkeenpäin katsoen näyttää siltä, että kaikkien sen jälkeen tehtyjen mechasarjojen (aina vuonna 2005 tehtyyn Genesis of Aquarioniin asti) oli ollut pakko sisältää angstausta ja psykologista höpötystä. Tämän korjaamiseksi tarvittiin jotain, joka muodostaisi Evangelionin antiteesin: jotain niin eeppistä, että Gainax voisi lopultakin karistaa Evangelionin valuttaman karman harteiltaan. Moekokeilujen jälkeen gainaxlaiset päättivät lähteä täysin päinvastaiseen suuntaan ja tarttua siihen ainoaan nykypäivän otakutrendiin, joka oli heille tuttu – he kaivoivat kaapista Imaishin Abenobashin mechajakson tuotannon aikoihin keksimän sarjaidean ja päättivät, että heidän uudesta sarjastaan tulisi miehekäs.

Tämän kohtauksen ja jakson 23 välillä Gainaxin suunnitelmat hieman muuttuivat, niin Simonin vaatteiden kuin Bootankin suhteen. Yamagan mukaan sarjasta suunniteltiin aluksi huomattavasti kevyempää ja löyhempijuonista kuin mitä siitä loppujen lopuksi tuli, ja siinä oli tarkoitus olla enemmän nelos- ja kutosjaksojen kaltaisia irrallisia jaksoja. Sarjan edetessä tekijät kuitenkin tajusivat, että vakavoituminen olisi parempi suunta; hyvä niin.

Niin miehekäs, että sen aloituskohtauskin olisi Captain Harlock -viittaus. (Jota voitaisiin lisäksi käyttää todisteena sille, että sarjan puolivälin aikasiirtymä oli alkujaankin suunniteltu eikä jälleen yhden käsikirjoittajien lopputilin seurausta.) Niin miehekäs, että sen miespuolisen sivupäähenkilön unelma olisi “lävistää taivaat” kuten pääantagonisti Raoun kaikkien shounenäijäilyjen isoisässä, Fist of the North Starissa – ja miehekästä periksiantamattomuutta painotettaisiin kuin Gunbusterissa ikään. Niin miehekäs, että se tulisi lopultakin murtamaan Evangelionin luomista uusista kliseistä turhauttavimman; angstaavan päähenkilön, joka jatkaa angstaamista sarjan loppuun asti. Vinettävä varhaispuberteettinen poika tulisi lopultakin kasvattamaan pallit, istumaan mechansa puikkoihin vapaaehtoisesti ja lyömään vastustajaansa turpaan.

Sarjan teemaksi päätettiin ottaa porat, nuo Baratackin aikoinaan käyttämät aseista fallisimmat. Sen mechat tulisivat toimimaan, murtamaan esteitä ja korjautumaan itsestään taistelun keskellä silkalla äijäenergialla ja sisulla, kuten ensimmäinen yhdistymällä kasaantunut mecha Getter Robo oli tehnyt. Se päätettiin suunnata näennäisesti shounenyleisölle, mutta myös vanhemmat (otaku)katsojat varmistettiin povekkaalla naispuolisella sivupäähenkilöllä ja ottamalla alkubiisin laulajaksi cosplayidoli Shoko Nakagawa.

Japanilaisesta otakuyleisöstä kiinnostui vain pienehkö prosentti; suurinta osaa otakuista tämänsuuntainen huttu ei kiinnostunut, joten he vain palasivat hikikomeroihinsa katsomaan moesarjojaan. Länsimaiset otakut sen sijaan villiintyivät täysin (sarja sai jopa riitaisimmat tunnetut trollit, /a/-anonyymit, unohtamaan erimielisyytensä ja yhdistämään voimansa tämän reaaliajassa edenneen gaijin-yonkoman luomiseksi), mutta kokonaan eri syystä: he eivät sattuneesta syystä ymmärtäneet sitä että Gurren-Lagannin kypärä muistutti Zambot 3:n vastaavaa eivätkä liioin nähneet sarjassa paluuta ensimmäisen Gundamin vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin Ray Amuro lopetti angstaamisensa jo parin jakson jälkeen. Sen sijaan he näkivät jotain aivan muuta kuin se evangelioninjälkeinen mechaviihde johon he olivat tottuneet; jotain alkukantaista, machoa ja elinvoimaista. Robottisarjat olivat palanneet juurilleen ja ympyrä sulkeutunut – ja Gainax lopultakin tehnyt loisteliaan comebackinsa.

Eksää tierä kuka mä olen?

Perhettä vailla oleva ja ikätoveriensä hyljeksimä neljätoistavuotias Simon elää maanalaisessa kylässä kaivaen päivät pitkät tunneleita kyläpäällikön myyräsikapihvejä vastaan. Hänen ainoa ystävänsä on häntä muutaman vuoden vanhempi Kamina, joka käskee Simonia kutsumaan itseään anikiksi, ottaa hänet mukaan pieneen jengiinsä Gurren-daniin ja houkuttelee hänet yritykseensä murtautua kylän katon lävitse. Kamina on kuitenkin ainoa joka uskoo ulkopuolisen maailman olemassaoloon, ja hänkin vain siksi että muistaa nähneensä taivaan itse kun hänen isänsä aikoinaan lähti hänen luotaan ulkomaailmaan.

Kyläpäällikkö estää yrityksen, väittää Kaminaa valehtelijaksi ja heittää tämän putkaan. Sinä yönä katto kuitenkin sortuu valtaisan mechan ja kivääriä heiluttavan bikinipimun taistelun johdosta, ja Simonin maan alta löytämää samanlaista pienempää mechaa (jonka Kamina nimeää Laganniksi) käyttämällä he onnistuvat voittamaan sen ja kohoamaan ulkomaailmaan.

Tyttö esittäytyy Yokoksi läheisestä kylästä, jonka maanjäristys on pakottanut muuttamaan maan päälle. Maanjäristykset ovat Gunmeneiksi kutsuttujen mechojen ja niitä ohjaavien turri-ihmisten aiheuttamia; turrit ovat vainonneet ihmisiä niin kauan kuin kukaan jaksaa muistaa. Kamina varastaa itselleen oman Gunmenin, nimeää sen jenginsä mukaan Gurreniksi ja yhdistää sen Lagannin kanssa Gurren-Laganniksi taistellakseen turrien Ihmistentuhoamisjoukkojen upseeri Viralia vastaan. Simonin, Kaminan ja Yokon muodostama Gurren-dan lähtee matkalle kohti turri-ihmisten oletettua päämajaa, kerää matkan varrella mukaansa uusia ystäviä ja liittolaisia (kuten Tekkaman Bladen Levinin mukaan mallinnetun hintahtavan mekaanikkonero Leeronin, kuumaverisen mutta coolittoman Kittanin, epäileväisen ja melankolisen nuoren Rossiun sekä maanläheisen ja isällisen Dayakkan) gunmeneineen, ja uudelleenristitään Dai-Gurren-daniksi.

Aloitus oli siis lupaava, mutta epäilys lurkki yhä vahvana. Termi “gainaxloppu” ei kanna kyseisen studion nimeä syyttä; kenties rahat loppuisivat taas kesken, juoni taantuisi “viikon gunmen” -asteelle ja lopetus olisi luoja ties millainen... Epäilykset vahvistuivat, kun sekä käsikirjoitukseltaan että ulkoasultaan kumma neljäs jakso esitettiin; tuottaja Takami Akai oli antanut ystävänsä Osamu Kobayashin ohjata ja animoida sen, ja jälkeenpäin sen sanottiin olleen ”tyylillinen kokeilu.” Kobayashin piirtotyyli saattaa sopia Beckin ja Paradise Kissin kaltaisiin sarjoihin, mutta Gurren Laganniin se oli liian radikaali irtiotto aiemmasta – 2ch raivostui, ja syntynyttä vastalausemyrskyä ja tuotantoblogin kommenttisotaa seurannut Akain ero oli kuin kakun päällä oleva kirsikka, joka vahvisti kaikki epäilykset siitä että kulissien takana evotettiin jälleen kerran urakalla. Parin viikon päästä kuudetta eli kylpyläjaksoa sensuroitiin TV-esitystä varten lähes kymmenen minuutin verran ja korvattiin jäljelle jäänyt aukko takaumilla edellisistä jaksoista. Merkit eivät olleet lupaavia.

Mutta sitten saapui kahdeksas jakso, ja Kamina kuoli.

Round 1

    
Lehtemme ovat eläneet yhteiseloa nyt seitsemisen kuukautta. Tällä välin kumpikin on hakenut omaa linjaansa, ja lienee jo turvallista sanoa sellaisten löytyneen; molempien edut ja ongelmat näkyvät nyt kohtuullisen selkeästi.
Animen suurin etu on edelleen sen markkinaetumatka; lähemmäs kolmen monopolivuotensa aikana se juurtui syvälle kotimaiseen skeneen, ja ihmiset tottuivat sekä sen läsnäoloon että sen ainutlaatuiseen. Japan Popin saavuttua tällainen ehdoton lojaalius on laantunut ja lehdistöstä on tullut arkipäiväisempi osa skeneä, mikä näkyy mm. vähentyneessä foorumipalautteen määrässä. Iso osa kasuaalimmista lukijoista ei toisaalta ole edes noteerannut toimituksenvaihdosta; pienemmiltä foorumeilta löytyy edelleen ketjuja, joissa Japan Popia parjataan Animen matkijaksi.

Japan Popin etu taas on edelleen se, että sen ihmiset ovat alan harrastajia ja toimijoita: tämä johtaa sekä kontaktien löytymiseen että - monien tapauksessa - automaattiseen lojaaliusreaktioon. Markkinaetumatkaa on yritetty kuroa kiinni Fantasiapelien näytenumerokampanjalla ja samanlaisella yhdistyskampanjalla kuin "muutama vuosi sitten erään toisen lehden kanssa tehtiin", mutta siitä miten hyvin tämä on toiminut ei puhuta julkisesti; lehti on ottanut linjakseen pitää yllä hieman suljetumpaa julkisivua kuin edeltäjänsä (niin ensimmäinen numero kuin uusimman numeron DVD:kin tulivat täysin ilman ennakkoilmoituksia), ilmeisesti jottei kilpailija saisi vihiä sen liikkeistä.

Toisaalta se että lehden toimituskunta koostuu skenen keskeisistä vaikuttajista tuskin myöskään on haitaksi yrityksille eristää kilpailija skenestä: Animen myyntipöytää ei viime Traconissa näkynyt (kuka se taas olikaan tapahtuman sponsorivastaava?), eikä tarvita velhoa arvaamaan kumpi lehdistä on tulevan Tampereen Animeconin pääyhteistyökumppani.

Lehdillä on myös ongelmansa. Animen markkinaetumatka tarkoittaa myös sitä että mainostajilla ei välttämättä ole mielenkiintoa lähteä mainostamaan vielä toisessakin julkaisussa, mikä on varmasti ainakin ollut ongelma Japan Popille. Anime puolestaan kärsii vakavasta aivovuodosta; uusimman numeron ainoa teksti joka herätti välittömän mielikuvan asiansa tuntevasta kirjoittajasta oli J-V. Simolan Divergence Eve -artikkeli.

Toisaalta jo se että tällaisia kirjoittajia ylipäätään löytyy on jo saavutus sinänsä; vanhan Animen hylätessään Japan Popin toimituskunta epäilemättä luuli sen kuolevan sisällöntuottajien puutteeseen joko välittömästi tai viimeistään yhden numeron jälkeen. Tällainen ylimielisyys osoittautui virheeksi, sillä he tuskin odottivat saati toivoivat päätyvänsä taloudelliseksi altavastaajaksi kilpailutilanteeseen. Toisaalta H-Townin toiveet Mimiko Median rahojen loppumisesta eivät näytä nekään toteutuneen; olihan uusimmassa Japan Popissakin jo kuusi mainosta. (Sisarfirmaa ei lasketa.)

Lehdet ovat lähteneet rakentamaan itselleen erilaisia julkisuuskuvia. Anime teki hiljan päätöksen avata arvosteluarkistonsa myös muille kuin tilaajille, mikä varmasti auttaa nostamaan sivuston kävijämääriä. Toisaalta sivustolla ei ole yhtään mainoksia joten taloudellinen hyöty on käytännössä nolla, ja sivusto on muutenkin pahasti rempallaan; ne ovat epäilyttävän usein nurin, työharjoittelijan lähdettyä uutisia on tullut kerran viikossa jos hyvin käy, ja vaikka legendaarinen tuhansien sivujen chattiketju suljettiinkin on uusi jo pystyssä ja foorumin moderointi käytännössä olematonta. Yleisvaikutelma on aika kamala, eikä tilannetta paranna se että toimituksen vaihduttua sillä ei ole ollut lainkaan presenssiä #anime-lehdessä.

Japan Popin sivusto taas on sisällöltään pitkälti samanlainen kuin Animen vanha sivusto. Lehden laajempi fokus heijastuu sen kansiin, ainakin ideatasolla: vähemmän vetävissä kansikuvissa komeilee nippa nappa tunnistettavia kuvia japsirokkareista ja länsimainen käsitys yaoista (eli kaksi mieheksi pukeutunutta tyttöä kaulailemassa). Eri asia sitten tietysti on, ovatko Animen toistuvat Naruto-oksennukset ja kollaasit sen silmäämiellyttävämpiä.

    
Sisällöllisesti lehdet ovat kehittyneet mielenkiintoisiin suuntiin: keskiarvoa katsoen Anime on keventynyt, Japan Pop raskastunut. Asia ei kuitenkaan ole yksioikoinen.

Animen sisältö on ylipäätään aika höttöistä, mutta sen suurin ongelma ei loppujen lopuksi ole se että huumori ei naurata eikä se että päätoimittajan puutteellinen asiantuntevuus pilkahtelee säännöllisesti - se on toimituskunnan ulkopuolisuus skenestä. Keitä nämä kirjoittajat ovat? Miksi emme ole kuulleet heistä aiemmin? Mitä meidän tulisi heistä ajatella? Analogiaa käyttääkseni, ärhäkällä kolumnilla on täysin eri painoarvo jos sen on kirjoittanut Nnirvi kuin jos sen on kirjoittanut vain joku sattumanvarainen heppu.

Zac Bertschy ohjeisti hiljan animejournalistiksi hinkuvaa kysyjää näin: "Come across as a writer who happens to be a fan, not a fan who wants to write. One of those works, the other really doesn't."  Tämä näkyy lehdissä hupaisan selkeästi; selvimmin Japan Popissa.

Japan Popilla voi olla kokeneempien sisällöntuottajien etu puolellaan, mutta se ei tee heistä laadukkaita toimittajia: kun priimapäätoimittajan osaavuutta laimennetaan sekundapäätoimittajan osaamattomuudella muodostuu yleisvaikutelmasta huonolla tavalla fanzinemäinen. Toistaiseksi lehden kompastelevin kirjoittaja tuntuu olevan Markku Salmi: hänen tekstiensä ylimääräiset vaan- ja niin-sanat sekä muut säännölliset tyyli- ja kielivirheet ja kyseenalaiset päätelmät ("puujalkavitseillä", John Woomainen, Tokyopop onkin laadun tae) eivät anna hänestä kovinkaan autoritaarista vaikutelmaa.

Japan Popin sisältö kärsii muutenkin pienistä kauneusvirheistä: oikolukija ei esimerkiksi ole karsinut toisista mielipiteistä päällekkäisyyksiä, joten niissä toistellaan pitkälti samoja tekijätietoja ja premissikuvauksia kuin arvosteluissakin. Toistaiseksi vain Joel Autio vaikuttaisi olevan tilanteen tasalla: en tiedä onko hän saanut Mauno Joukamaan Hellsing-arvostelun luettavakseen ennen toisen mielipiteensä kirjoittamista, mutta jos ei hän lienee arvannut ettei varsinainen arvostelu (kuten ei sivumennen sanoen mikään muukaan lehden arvosteluista...) tulisi sisältämään lainkaan kritiikkiä itse julkaisusta ja päättänyt ottaa sen oman tekstinsä keskiöön. Vaihtoehtoisesti päällekkäisyyksiä löytyy tekstistä ja sen kuvituksesta; se ei ole sitä "tukemista", jota olen peräänkuuluttanut.

Puhumattakaan siitä, että harrastajaorientoituneen julkaisun sisällöntuottajat tuntuvat edelleen luulevan lukijoille olevan tarpeen selittää shounenin tarkoittavan pojille suunnattua. Aidan toisella puolella taas Anime käyttää kasuaalisti ONAn kaltaista harvinaisempaa termiä, mutta eipä sieltäkään näytä julkaisulaatukritiikkiä löytyvän.

Se että Katariina Alaisen kolumni nauratti uusimmassa Japan Popissa enemmän kuin kumpikaan Kekon pakinoista oli jonkinasteinen shokki; toivottavasti kyseessä on vain perhesyistä johtuva notkahdus. Japan Popin uusin numero oli kuitenkin kokonaisuutena huomattavasti parempi kuin sitä edeltävä; etenkin Jussi Nikanderin Anime- ja mangateollisuuden tila -artikkeli oli positiivinen yllätys ja paljon kantaaottavampi teksti kuin olisin Japan Popilta odottanut (ja se jopa osoitti minun olleen väärässä).

Hieman paradoksaalisesti Anime tuntuu tällä hetkellä todellakin käsittelevän enemmän kotimaista skeneä kuin Japan Pop; siinä missä Japan Popin kotimaa-anti jää lähes kokonaan tapahtuma- ja keikkaraportteihin ja Pohjantähden alla -palstaan on Anime noteerannut jopa Kupolin yhdistykseksi kirjautumisen kaltaisen asian. Toisaalta tämä tekee Animen sisällöstä enemmänkin kuin vähän tasapainotonta; toimituskunnalta tuntuu puuttuvan tiettyä tajua siitä mitkä aiheet ovat noteeraamisen arvoisia ja merkityksellisiä, niin nuoremmalle kohdeyleisölle kuin lehti onkin suunnattu. Miten hyvin lehti pysyy kasassa kasuaalin harrastajan ja sarjakuvaopettajan hoitamana?

Loppujen lopuksi kumpikaan lehdistä ei ole täydellinen eikä sellainen, jota minä haluaisin lukea. Jos jotain haluaa nähdä tehtävän kunnolla se täytyy näemmä edelleen tehdä itse; Otaku pysyy minun listallani ykkösenä.

Periaatekysymyksiä

Kiitokset kaikille keskusteluun osallistuneille, tapahtui se sitten kommenteissa tai #toisaalla! Kokeen tulokset tuskin olisivat voineet olla paremmat, vaikka yksi perustettu wanhan parran blogi per provopostaus onkin vähän nihkeä tahti. Kuten kommenteissa onkin sittemmin tuotu ilmi tehokkain tapa kiinnittää ihmisten huomio on lyödä heitä vyön alle ja suututtaa heidät - ja muutama sekaan valitettavasti eksynyt asiavirhe ei kumoa sitä, että pääsin kirjoituksellani tavoitteeseeni. Itse asiassa pitkälti sen ylikin, sillä en olisi osannut kuvitellakaan että jo edellinen postaus olisi synnyttänyt niin paljon rakentavaa keskustelua - keskustelua Animeunionin ja ylipäätään Suomen animeskenen tilanteesta ja kehitysmahdollisuuksista - kuin se on tehnyt. Lisäksi sellaisen jatkumisella on nyt lopultakin tilaisuus; edes Sandi ei selvästä vittuuntuneisuudestaan huolimatta pysty kieltämään sitä tosiseikkaa, että ongelmia on olemassa ja niistä pitäisi voida myös puhua. Tuskinpa edes hän nimittäin haluaa väittää, että tämä blogin lukijat ovat keskimäärin häntä tyhmempiä eivätkä osaa hänen tapaansa poimia "niitä ihan oikeita pointteja" henkilökohtaisten loukkausten seasta.

Edes se että olen nyt tehnyt itseni "vessakirjoituksillani" naurunalaiseksi ei ole lopultakaan pitemmän päälle ongelma, koska vaikka mitään sanomaani ei ehkä voidakaan enää ottaa vakavasti on puitteet toisaalla käytävälle rakentavalle ja avoimelle keskustelulle nyt lopultakin saatu kasaan. Tästä on hyvä jatkaa.

Mutta nyt kun kävijämäärätkin kerran kummittelevat kunnioitettavissa lukemissa voisin melkeinpä kokeilla, kuinka paljon uskottavuutta sanoillani vielä on. Kenties ne pointitkin saisivat siten vähän enemmän huomiota osakseen?

Minulta on viime päivinä kysytty, mihin tällä "järjettömällä ristiretkelläni" pyrin - siihenkö, että Kyuu Eturautti poistuu animeyhteisössä takavasemmalle eikä enää osallistu asioiden ja tapahtumien järjestelemiseen?

Jaa-a, enpä tiedä. Pitäisikö sitä että joku on tehnyt yhteisön hyväksi paljon hyvää käyttää perusteena silmien ummistamiseen, kun hän toisaalla tekee jotain mielivaltaista ja/tai typerää? Pitäisikö minun vain kohauttaa olkapäitäni esiin nouseville todisteille kyvyttömyydestä, koska B2 ystävällisesti hostaa tätäkin sivustoa?

Mitä Kyuu sitten on tehnyt? Kerrataanpa kaikki, mikä edellisessä kirjoituksessa ja sen jälkimainingeissa nousi pintaan.

Aloitetaan väitteistä kiistanalaisimmasta, toisin sanoen siitä ettei Anime-lehden vanhalla toimituksella ollut / Japan Popin toimituksella ole minkäänlaista linjaa fanikäännösten suhteen.

Asian sanominen yllä kuvatulla tavalla on toki ovela tapa väistää asia, sillä se ei ole tarkalleen ottaen edes vale. Toimituksella ja lehdellä ei ehkä kantaa ole - eivätkä ne sellaista tarvitsekaan niin kauan kuin lehden toimituspäällikön kanta asian suhteen on vankkumaton. Käytännössä vaikutus on siis sama ja puheet linjattomuudesta PR-potaskaa.

Minulla olisi queryloki joka todistaisi asian varsin aukottomasti - ellei joku sitten tiedä vaihtoehtoista merkitystä sanalle "tabu" - mutta koska sellaisen väärentäisi apinakin asettaisin siihen tukeutumalla vain oman sanani Kyuun sanaa vastaan. Tämä linjaus on kuitenkin ollut olemassa jo Animen alkutaipaleesta lähtien, jolloin se oli - jos mahdollista - vieläkin tiukempi kuin nykyään; silloin Kyuu ei olisi halunnut että fanikäännökset olisivat olleet lehden kanssa tekemisissä edes välillisesti. Kysytäänpä asiaa Sefie Rosenlundilta, joka kirjoitti Animen toisessa numerossa olleen artikkelin "Cosplay - vaatteilla animehahmoksi".

"Siihen aikaan kun olin aktiivinen Turun Animeseuran toiminnassa Mauno tuli kysymään, josko olisin halunnut kirjoittaa artikkelin cosplaysta "johonkin" - hän ei voinut vielä kertoa mihin, koska Animen perustaminen oli silloin vielä vissiin hyshys-vaiheessa.

Samoihin aikoihin olin päässyt mukaan erään fansubtiimin toimintaan ja tuuletin siitä eräässä TASin tilaisuudessa, jossa Mauno oli myös mukana. Mauno kysyi olinko siis ollut mukana jossain tiimissä vaiko osallisena nimenomaan nyt, ja selvensin kyseessä olevan jälkimmäisen. Mauno sanoi siihen "jaa, no pitääpä sitten keskustella Muiden Tahojen kanssa asiasta", ja ihmettelin hieman että keiden muiden.

Parin päivän päästä Mauno sanoi - tai mailasi, en muista - että he ovat Kyuun kanssa keskustelleet asiasta ja harkinneet tarkkaan voidaanko artikkelia julkaista, koska olen mukana fansubtoiminnassa. He olivat sitten tulleet siihen tulokseen, että se artikkeli nyt voidaan julkaista koska työ oli kuitenkin jo tehty, mutta etten saisi enää koskaan kirjoittaa kyseiseen lehteen... jännää kyllä, että tämä päätös näemmä pyörtyi siihen myöhempään parapara-artikkeliin mennessä.

Pidin tätä huvittavana etenkin siksi, että tuskin kukaan olisi varmaan osannut yhdistää jotain parin sekunnin mittaista mainintaa jostain "Sefiestä" fansubin alussa juuri minuun - paitsi ehkä ne kymmenen TASilaista, jotka olivat paikalla kun asiasta mainitsin."

Kuvaavaa.

Tämä ei erään lehden entisen toimittajan mukaan ollut läheskään ainoa kerta kun fansubskenessä vaikuttavia ihmisiä ei huolittu sisällöntuottajiksi, oli aihe sitten mikä tahansa - kuuleman mukaan H-Townin silloisen (ja sattumoisin Mimiko Median nykyisen) toimitusjohtaja Petteri Moision myötävaikutuksella. Kyuun kantaa fanikäännöksiin olisi kuitenkin niin lapsellisen helppo verrata toistaisen viestintäministerimme käsitykseen siitä kuinka lapsipornosivustoista ei ole haittaa jos niitä ei voi nähdä, että taidan jättää sen suosiolla tekemättä.

Tämä on sitäkin mielenkiintoisempaa kun otetaan huomioon hänen kantansa "virtuaalilainaamiseen" sekä eräs toinen asia, joka animeharrastamisen piirissä tarpoo tekijänoikeusrikoksien suossa: videoillat. Aiheesta Nekoconiin luentoa valmisteleva bloggaajakollegani niidel tiedusteli asiaa aikoinaan Turun yliopiston tekijänoikeusspesialisti tohtori Katariina Sorvarilta ja sai vastaukseksi seuraavanlaisen analogian:

"- - Jos kyse on kaikille periaatteessa avoimesta yhdistyksestä, jonka jäseneksi pääsee maksamalla jäsenmaksun ja jonka tilaisuuksista on esim. lehdessä ilmoitus, kyse on julkisesta esittämisestä. Esim. jos A näkee aamulla lehdessä ilmoituksen yhdistyksen elokuvanäytännöstä, ottaa yhteyttä yhdistykseen, maksaa päivällä jäsenmaksun ja menee illalla esitykseen, kyse on selvästi julkisesta esitystilaisuudesta.

- - Se, milloin "kuka tahansa voi päästä yhdistyksen jäseneksi", on tietysti hiukan epäselvä kriteeri; jos yhdistys on tarkoitettu vaikka suomalaisille norsunomistajille, jäsenmäärä todennäköisesti on hyvin pieni, mutta periaatteessa tällöinkin kuka tahansa voi hankkia norsun ja on sen jälkeen kelpoinen liittymään yhdistykseen => yhdistyksen norsuaiheisten elokuvien illat ovat julkisia esityksiä."

Asia on siis yksiselitteinen: videoillat ovat laittomia. Näin siinäkin tapauksessa, että niissä ei katsottaisi kuin laillisia julkaisuja - mitä käytäntöä monet järjestöt ovat avoimesti rikkoneet vuosien ajan Animeunionin liittymisehdoista huolimatta - ja vaikka virallisissa julkaisuissa sallittaisiinkin esittäminen "yksityistilaisuuksissa"; videoillasta ei tee yksityistilaisuutta se että sisään pääsevät vain animeseuran jäsenet, vaikka jäsenyydellä olisi muitakin kriteerejä kuin pelkkä jäsenmaksun maksaminen. Yhdistysten videoillat pyörivät toisin sanoen katsotun materiaalin laadusta huolimatta tekijänoikeusjärjestöjen armon voimalla; nätimmin voisi sanoa olevan samanlainen anmoku no ryookai kuin mangakustantajien ja doojinjulkaisijoiden tai animenjulkaisijoiden ja fansubbaajien välillä.

Monen muun tapaan Kyuu tietää kyllä asioiden oikean laidan. Mutta mitä tapahtuukaan, jos joku yrittää ottaa asian puheeksi?

Sanokaa minulle, että tuossa ei lue huonosti peiteltynä "kyllä minä tiedän että se on laitonta, mutta aihe on meille kiusallinen joten ole siitä hiljaa tai tulee bannia."

Miksi yksi laiton mutta viranomaisia kiinnostamaton aihe on niin tabu ettei siitä haluta puhuttavan, mutta toinen niin suurta suosiota nauttiva että sen lainvastaisuuden esiin tuominen katsotaan trollaukseksi? Ja ei, perusteeksi eivät käy "perinteinen asema" ja "merkitys harrastajakunnalle". Me kaikki tiedämme, että ilman fanikäännöksiä lännessä ei olisi käytännössä minkäänlaista harrastajakuntaa - ja ilman netin kautta levitettäviä sellaisia harrastajakunta olisi edelleen samoissa kantimissa kuin 90-luvulla.

Tästä pääsemmekin takaisin tapaukseen "laittomat linkit." Koska kyseisen linkin takana ei ollut mitään laitonta en voi kuin päätyä siihen lopputulokseen, että Kyuu ei vain halunnut nimiä mainittavan ja asiaa ylipäätään otettavan esiin. Mitä mieltä te olette?

Ihmiset ovat vaatineet näyttöä ja todisteita väitteilleni. Nyt kun siihen lähdettiin olisi eittämättä mukava kuulla, miten Nordic Animen toiminta tai fanikääntäminen yleisestikään on aiheuttanut järjestöille "kärsimyksiä" - ei noin vakavia syytteitä mutuperustein viskellä. Onko jokin sponsori tai yhteistyökumppani kenties sanonut "ei tule kesää, kun me ollaan kuultu vähän sellaista että teikäläiset ovat aika kovia warettajia?"

Näyttöä kaipaaville kommenteissa esiin pulpahteli myös tapauksia, joista olin jo unohtanut olevan foorumiketjujakin: hrstin mainitsemat Videodivarin piraattikauppasyytökset ja Digimon-adressi nimittäin. Ensimmäisessä tapauksessa Kyuu kieltäytyy kivenkovaan uskomasta hänelle esitettyjä todisteita siitä että Nelosen päätös Digimonin esittämisestä dubbaamattomana olisi kenenkään muun kuin Animeunionin järjestämän paneelin ansiota - ja syyttää siinä ohimennen adressin kerääjiä rikolliseksi - toisessa taas jatkaa itsepintaisesti väitteitä piraattien kauppaamisesta esimerkkejä antamatta, vaikka kauppias itse niitä lopulta tulee pyytämään.

En sinänsä tuomitse toisen käden tietojen käyttöä perusteluna - tein niin itsekin, ja katsokaas miten kävi. Kyuun noissa ketjuissa esittämät vastaukset ja argumentit - kohokohtina "ongelma on, että mitään vakavaa sitoutumista asian osalta ei ole", "on aika turhaa tätä asiaa enää vääntää ympäri", "tämä asia on nyt SEN verran vanhentunut että eiköhän se siitä" ja "adressilla ei sinänsä nyt ollut tuossa osaa tai arpaa muuta kun ihmisten suututtaminen ja adressin tekijöiden naurunalaiseksi saattaminen" - ovat kuitenkin niin omaa luokkaansa, että niitä on vaikea pitää muuna kuin naurettavuuksiin asti menevänä faktojen kieltämisenä ja egonvarjeluna. Kuinka vaikeaa on myöntää olevansa väärässä, jos kaikki muut sen jo näkevät?

Ja mitä yleisiin asenteisiin tulee... en tiedä pitäisikö tapaa jolla Kyuu kuvaili Animecon V:ä Cosplay Finland Tourin kokouksessa kutsua "eripuraa lietsovaksi", "puutteellisesti perehtyneeksi" vaiko pelkästään "ylimieliseksi", mutta "totuudenmukaista" se ei ainakaan ollut. Onko lolitamuotinäytös niin kamala ohjelmanumero, että se tekee tapahtumasta "isolta osalta K-18" -tasoa?

< fixie> jos nuoriso pysyy vain yleisönä ja haluaa käydä coneissa niin tarvitaan myös niitä jotka näitä järjestää < fixie> kohta noita coneja ei enää ole ja animeunionikin hajoaa kun ketään ei ole siellä mukana < fixie> samoin animeyhdistykset mitä on suurella vaivalla saatu kasaan hajoavat kohta käsiin ja ihmiset siirtyy takaisin kotiin katsomaan animea tietokoneelta

Näinköhän.

Lmmzin antaman kommentin mukaan Kyuu-aiheisista valituksista puuttuvat yleensä parannusehdotukset niin Kyuun toimien kuin skenen itsensäkin suhteen. Onneksi hän tarjoaa myöhemmässä kommentissaan sellaisia itsekin, ja ilokseni voin todeta niiden olevan pitkälti samoilla linjoilla omien mielipiteideni kanssa: sitä kuuluisaa kommunikaatiota olisi lisättävä, aktiivitoimintaa olisi hajautettava ja Animeconin konkreettisia jatkosuunnitelmia mietittävä. Tapahtumien ohjelmasisällön kehittäminenkään tuskin olisi huono asia, ja sellaisiakin pohdintoja on jo kuulunut pitäisikö Animeunioni nimenä ja konseptina heittää romukoppaan ja aloittaa yhteistyön rakentaminen puhtaalta pöydältä.

Vasta hiljan on herätty siihen, että nuoremmat harrastajat saa aktivoitumaan ja irrottautumaan esimerkiksi tästä asiakasmaisesta ajattelutavasta conien suhteen tarjoamalla muitakin osallistumismahdollisuuksia kuin neuvon "perusta yhdistys" - nyt olisi aika huomata ja hyväksyä myös se, että ihmisiä on muuallakin kuin Animeunionin foorumeilla, kanavilla ja verkossa. Uusia aktiiveja karkottavaa ylenpalttista metaharrastamista olisi vähennettävä ja asenteita ja organisaatioita tuuletettava jo siitäkin syystä, että ei ole hyvä jos valta ja vastuu kasautuvat liian harvoille - tapahtuipa tämä sitten heidän itsensä myötävaikutuksella tai ei. Esimerkit tämän hyödyistä voisivat täyttää kokonaan oman blogikirjoituksensa, mutta ihan yksinkertaisimmallakin tasolla siitä voisi olla esimerkiksi se etu, että "tuo on senjasen eksä ja tuo senjasen eksä" -ongelmat vähenisivät. (Puhumattakaan siitä, että yhden ihmisen mielipiteet eivät enää sanelisi sitä mitä on sallittua sanoa koko skenessä.)

Näiden lisäksi voisin tarjota myös yhden hyvin yksinkertaisen kehitysehdotuksen: Kyuun tulisi muuttaa "värikkäitä" toimintatapojaan - joista tässä kirjoituksessa lienee ihan tarpeeksi esimerkkejä - ja vähintäänkin alentua suoraan keskusteluun niistä, mitä hän ei toistaiseksi ole tehnyt. Ja jos tämä on mahdotonta... niin, sanokaas te. Mitä sitten voisi tehdä, jos Kyuun poistamista yhtälöstä ei kerran saa ehdottaa?

Kateuden enkeli -lapsellisuudet ja keskustelun siitä onko sopivaa herättää keskustelua ihmisiä solvaamalla sekä siitä pitäisikö tätä venettä ylipäätään keikuttaa voi jättää siihen paremmin sopivan edellisen kirjoituksen kommenteiksi; jos niitä eksyy tänne, siirrän ne sinne muun marinan seuraksi. Nyt minua kiinnostaisi toisten mielipiteiden ohella kuulla etenkin, mitä Kyuulla on sanottavana asiaan.

Finland kyuu kyuu

Selkeyttä ei ole se, että asioista käytetään virheellisiä, yleistäviä termejä.
Aiempi kirjoitukseni herätti aika lailla keskustelua - myös sellaista, jota ei syystä tai toisesta katsottu riittävän tärkeäksi sanottavaksi suoraan.

< Kyuu> nyt sitten pitäisi päättää että vastatako herralle tuohon hänen laittamistaan selvästi provokaatioon koittavista asiavirheistä, vai tulisiko sitten seuraava blogikirjoitus siitä kun koitan estää sananvapautta

Mielenkiintoista, että Kyuu arveli minun perustelevan arvelemaansa asiavirheiden korjaamisen vastustamista juuri sananvapaudella. Mitenköhän hän arveli sen liittyvän asiaan - eikö vastustavankin palautteen antaminen ole nimenomaan sananvapauden edistämistä?

Sananvapaus on kuitenkin eittämättä varsin ajankohtainen asia käsiteltäväksi. Noin viikko sitten ilmestyi nimittäin Anime-lehti #25, ja sen myötä myös fanikäännösartikkelini (jonkun mitään mistään tietämättömän oikolukema ja töksähteleväksi editoima - kyllä, visual novelissa on edelleen vain yksi ällä) jälkimmäinen puolisko. Tarkkaavaisimmat saattoivat huomata siinä myös aika suorasanaista kritiikkiä Animeunionia kohtaan. Jouduin valitettavasti hieman itsesensuroimaan sen alkua, jotta "ei herätettäisi pahaa verta ja säilytettäisiin hyvät välit alan keskeisiin toimijoihin" - toisin sanoen jotta Animeunioni ei bannaisi Anime-lehteä kaikista alan tapahtumista, mihin sillä ei olisi mitään esteitä nyt kun sen keskeisten toimijoidenkin omistuksesta löytyy alan mediatoimintaa. (Jota ei tietenkään ollenkaan haittaisi monopoliaseman saavuttaminen.)

Minulla yksityishenkilönä sen sijaan ei tällaisia rajoituksia ole, joten julkaisen tässä katkelman jutun alkuperäisestä versiosta - jonka viimeistä kappaletta oli sitäkin jo valmiiksi vähän pehmitelty.

Suomen Animeunionin kanta fanikäännöksiin on sen koko olemassolon ajan ollut ehdottoman kielteinen, toisin kuin monien samantapaisten, neutraalia kantaa ylläpitävien ulkomaisten ryhmittymien. Tätä perustellaan sillä, että Animeunionin on edustettava koko fandomia eikä se siten voi tukeutua asioiden eettisiin oikeellisuuksiin; sen on yksiselitteisesti sanouduttava irti laittomuuksista, jotta harrastajat eivät leimautuisi warettajiksi. Eri asia sitten on ketä asia muka kiinnostaisi; Yhdysvalloissakin valtamedia on uutisoinut asiasta lähinnä positiiviseen sävyyn.

Suomessa asiasta keskustelemista edes yleisellä tasolla ei katsota hyvällä. Ja kuten jo viime numeron pääkirjoituksessakin vihjattiin tämä on epäilemättä omiaan heikentämään nuorempien harrastajien käsitystä fanikääntämisen laittomuudesta; eräällä suomalaisen fanikäännöstiimin foorumilla tiedetään nähdyn jopa yksilöitä, jotka ovat luulleet fanikääntämistä luvanvaraiseksi toiminnaksi. Kaiken kruunaa Animeunionin kärkihahmojen itsepintainen tapa käyttää sanaa “piratismi” virheellisenä kattoterminä kaikelle laittomalle tiedonsiirrolle.

Eräät jyrkimmät mielipiteet omaavat yksilöt kurtistelevat kulmiaan jopa länteen lisensoimattomista teoksista keskustelemiselle yleisesti, koska se rohkaisee ihmisiä fanikäännösten etsimiseen. Samaa kantaa vaaditaan kaikilta Animeunionin kanssa tekemisissä olevilta tahoilta: pahimpien noitavainomielialojen aikaan eräälle kotimaiseen tapahtumaan osallistuneelle harrastajayhteisölle ilmoitettiin, ettei se oikeastaan edes saisi olla paikalla, koska eräässä sen sivustolla olevan animearvostelun kuvassa näkyi sarjan kääntäneen tiimin nimi.

(Esimerkin "piratismin" käytöstä näkee vaikkapa täällä. Ja jos teitä kiinnostaa, missä haastattelussa Vizin edustaja mainitsi tiedätte-kyllä-minkä sivuston - tässä.)

Tähän joku tulee nyt varmasti sanomaan, ettei Animeunionilla ole minkäänlaisia johtohahmoja, koska se ei ole muuta kuin kommunikointikanava alan yhdistysten välillä - korkeintaan erään henkilön mielipidettä kuunnellaan vähän muita tarkemmin, koska hän on tehnyt fandomin eteen monta kertaa enemmän kuin muut yhteensä. Näin voi ollakin - mutta siitä huolimatta Animeunioni on varsin paljon vaikutusvaltaa ja kontakteja maan skenessä omaava taho, ja alkuperäisistä periaatteista huolimatta sen sisäisistä päätöksistä vastaavat nykyään käytännössä jatkuvasti aika lailla samat naamat.

Voisin ehkä kyseenalaistaa senkin, onko järkevää hyväksyä muita tasa-arvoisemmaksi sellainen henkilö, jonka ainoat mainittavat kyvyt ovat neuvottelukyvyttömyys, taipumus kieltää oma väärässäolonsa, kyky sotkea asioita, polarisoida ihmisten mielipiteitä itsestään ja omata niin paljon vapaa-aikaa, että ehtii muuttaa irkkinikkinsäkin oikeaksi nimekseen identiteettikriisinsä käsittelemiseksi. Eivätkä nämä ole minun kaunojani; saman voinee allekirjoittaa käytännössä kuka tahansa hänen kanssaan ulkopuolisena toimijana asioinut, oli kyse sitten Nekoconin järjestäjistä, Animecon V:n järjestäjistä, Finnconiteasta, H-Townista tai vaikkapa Digimonin japaniksi esittämisen puolesta kampanjoineista.

Loppujen lopuksihan vika ei tietenkään ole organisaatioissa vaan yksittäisissä ihmisissä, jotka niitä pyörittävät ja niiden linjauksia julkisuudessa julistavat - ja vaikka he eivät esittäisikään mielipiteitään nimenomaan Animeunionin nimissä ne kiistatta vaikuttavat siihen, miten asioita Suomen skenessä hoidetaan.

Koska näiden ihmisten mielipiteet risteävät, Animeunionia vaivaa myös selkeiden linjausten puute; käytännöt ja niiden sovellustavat tuntuvat muuttuvan suhteellisen tiuhaan. Siinä missä jotkut saattavat suhtautua vaikkapa kehitysehdotuksiin keskustelun tason parantamiseksi hyväksyvästi saattavat jotkut toiset suhtautua siihen nuivasti lapsiystävällisyyden nimissä ja - varsin ironisesti - sananvapaudella perustellen. Jotkut käytännöt ovat niin tiukasti lain kirjaimen mukaisia että se tuntuu terveen järjen vastaiselta; Anikissa ei esimerkiksi saa linkittää "tekijänoikeuden vastaisesti levitettävään videomateriaaliin", joiksi lasketaan myös YouTubesta löytyvät OP-animaatiot ja AMV:t. (Vertailun vuoksi: mikä olikaan Suomen suosituimman nettiyhteisön kanta (4:50) siitä, kenelle kuuluu vastuu käyttäjien linkkaamasta sisällöstä?)

Joskus tuntuu siltä, että Animeunionissa kaikki pitää tehdä vaikeimmalla ja byrokraattisimmalla mahdollisella tavalla - olipa kyseessä sitten niinkin yksinkertainen asia kuin Nintendo DS:n pictochat tai se, missä määrin foorumia saa spämmiä ketään kiinnostamattomilla viesteillä. Mahtaakohan syynä olla se että nämä avainhahmot ovat toimineet järjestelijöinä niin kauan, että tavallisen fooruminkäyttäjän / conkävijän näkökanta on unohtunut?

Kaiken päällä rehottaa kaksinaismoralismi ja se, että julkisesti sanotaan yhtä ja kahden kesken toista. K18-ohjelma on coneissa hyihyi ja paha, koska julkisuuskuva kärsii ja sponsorit suuttuvat (eikä Ottoconista saa edes puhua) - mutta yaoita kyllä tungetaan henkilökohtaisten preferenssien ja yleisön painostuksen vuoksi joka reikään. Vähänkään radikaalimmat uudet ideat tyrmätään yleensä suoralta kädeltä realiteetteihin ja kokemuksen syvään rintaääneen vedoten. Yhteistyöongelmista syytetään joko tiedonkulkuongelmia - kaikkien suosikkisyntipukkia - tai toisen osapuolen asenneongelmia. Yleensä molempia.

Tässä vaiheessa voisi toki miettiä, onko näihin "asenteisiin" mahdollisesti jokin syykin; esimerkiksi ensimmäisen Nekoconin tapauksessa se, että tapahtuma julistettiin "tiedonkulultaan huonoksi" ja "todennäköisesti epäonnistuvaksi", kun sen järjestäjät kohteliaasti ilmoittivat etteivät haluaisi Kyuuta juontamaan sen cosplaykisaa ihan vain siksi että joku muukin välillä voisi. Tästä näkee, ettei Animeunioni / Cosplay Finland pidä merkittävänä sellaisia tapahtumia joiden järjestämiseen se ei osallistu itse.

"Tampere Kuplii on tämän vuoden tärkein cosplaytapahtuma."

-Kyuu Eturautti Kemin sarjakuvapäivillä 2007, aikana ennen erimielisyyksien sopimista ja Cosplay Finland Tourin ulottamista Animecon V:iin

Mainittu linkki oli tämä, ja se sisälsi linkkaamisen aikaan tasan yhtä vähän laitonta sisältöä kuin nytkin.
Animeunionin (ja niin ikään B2 ry:n ja myös käytännössä kaikkien alan tapahtumien) kanssa yhteistyötä haluavan tahon on myös "sanouduttava irti fanikäännöksistä" - se mitä tällä tarkoitetaan on jätetty ilmeisen tarkoituksellisesti varsin hämäräksi, mutta käytännössä on havaittu tämän tarkoittavan ettei sarjoja saa käsitellä ekstensiivisesti "selvästi fansubbien perusteella" (Lockheart) eikä fanikäännöstiimien nimiä saa mainita (Kupoli). Toisin sanoen jos laittaisin vaikkapa Manganews-linkin sivupalkkiin tai tekisin samanlaisen kasuaalin viittauksen kuin Jason Thompson uudessa kolumnissaan, tämä sivusto todennäköisesti katoaisi varsin nopeasti.

Kuten Osto-oppaasta näkee Animeunionin kanta fanikäännöksiin on että "viime kädessä on aivan jokaisen oma asia, miten animensa hankkii ja mistä, mutta pidä laittomat harrasteet omana tietonasi." Toisin sanoen koko asia halutaan pitää mahdollisimman pinnan alla hinnalla millä hyvänsä, jotta yhteistyökumppanit ja valtamedia eivät vain saisi tietää asiasta. Kuten Animen artikkelissanikin tulin sanoneeksi, on kuitenkin hieman kyseenalaista kiinnostaisiko asia edes ketään.

Moraalin harmaalle alueelle ei Animeunionin piirissä ole tilaa eikä sille haluta sellaista antaa - mutta vaikka laiton onkin laitonta se ei aina tarkoita välttämättä mitään muuta kuin sitä, että todellisuudessa on virhe. Bernin sopimus voi turvata lähes kaikkialla maailmassa julkaistujen teosten tekijänoikeudet, mutta tekijänoikeuksien tarkoitus ei ole koskaan ollut maksimoida tekijänoikeuksien haltijoiden tulot, vaan myös turvata yhteiskunnan ja lopulta yksittäisen kansalaisen oikeus hyödyntää kulttuurin tuotteita. Jos en pysty saamaan jotakin teosta laillisin keinoin millään ymmärtämälläni kielellä en järjellä ajatellen voi olla potentiaalinen asiakas eikä mikään taho näin ollen voi menettää minussa tuloja, vaikka hankkisinkin tuotteen esimerkiksi fanikäännettynä ilmaiseksi. Enkä myöskään ymmärrä, mitä syytä minulla olisi pitää tämä "omana tietonani."

Loppuviimeksi kyse on siis todellakin sananvapaudesta. Päinvastaisista - ja varsin pitkään jatkuneista - vakuutteluista huolimatta yksikään Animeunionin keskeisten toimijoiden pyörittämä media ei kuitenkaan takuulla tule hiiskumaan aiheesta ikinä mitään neutraalista näkökulmasta - ja tällä on loppujen lopuksi ikävät seuraukset edellä olevassa artikkelikatkelmassa mainitusta syystä, joka saattaa lopulta johtaa siihen ettei Suomeen koskaan kunnollista animenjulkaisualaa edes kehity. Toista on Amerikassa, jossa julkaisijat tietävät hyvin kilpailevansa ilmaisjakelua vastaan, ja ANN:n omistaja Christopher MacDonald voi kaikessa rauhassa todeta NYAFin teollisuuspaneelissa "erään" julkaisijan painavan villaisella "erään" fanikäännöksiä jakelevan fanisivuston olemassaolon, koska jokainen katsottu fansubbi lisää Naruto-otsapantojen myyntiä - Vizin edustajan myhäillessä ja pyöritellessä silmiään vieressä.

Olenko ainoa, joka pitää tällaista rajoittavana kotimaiselle animeharrastamiselle?

Muokkaus 25.2: Hidoi-hässäkkää koskevat vihjaukset poistettu; pahoittelen asiavirheitä. Loput argumentit seisovat.

Muokkaus 17.3: Kiitoksia, Mauno. Vahinko ettei asiaa voitu myöntää yhtään aiemmin, mutta tästä on hyvä jatkaa.

Elämää pienempiä tarinoita

Oli tarkoitus antaa G-Antille päivän päätteeksi se lehti jossa lopultakin oli tämä uskomattoman pitkään myöhästellyt arvostelu. Tämän suunnitelman kuitenkin torpedoi tehokkaasti uusimman numeron loppuminen, joten se siitä sitten - välitän palautteeni nyt sitten tätä kautta. Käännöskritiikistä (josta toivottavasti otetaan onkeen seuraavaa sarjaa ajatellen) huolimatta sarja itsessään on tietysti loistava. Japan Popin seuraavassa numerossa olisi tarkoitus olla sarjan jälkilöylyttelyä; katsotaanpa, miten hyvin perustelumme käyvät yksiin.

Japani on sarjakuvalehtikulttuurin Eldorado, mutta strippisarjakuvallekin on siellä paikkansa. Paitsi että mangakat tuhertelevat strippejä bonuksina sarjojensa tankoubonjulkaisujen irtokansien liepeitä ja muuten tyhjiksi jääviä välisivuja täyttämään niitä julkaistaan myös sanoma- ja aikakauslehdissä pitkälti kuten lännessäkin. Ja läntisten vastineidensa tapaan myös nämä sarjat ovat yleensä massatuotettua, matalaotsaista vitsihuumoria.

Poikkeuksiakin tietysti löytyy, ja niistä ehdottomasti mainittavin on Kiyohiko Azuman Dengeki Daioh -lehdessä vuodesta 1999 vuoteen 2002 ilmestynyt Azumanga Daioh. Japanin Opetusministeriön kulttuuriviraston viimevuotisessa äänestyksessä se oli 13 000 ihmisen mielestä 90-luvun kolmanneksi paras mangasarja. Punainen jättiläinen on sen kustannussopimuksen allekirjoittaessaan tehnyt kulttuuriteon ja ilmeisesti myös kultavaltauksen – painokset loppuivat varsin nopeasti, ja Tsukiconissa Antti Grönlund paljasti sen menestyksen keräämillä rahoilla hankitun Azuman tämänhetkinen sarja Yotsuba&!.

Tsukkurimashoo, tsukkurimashoo

Azudai oli aikoinaan valtava hitti; kulttisuosiota saavuttanut ilmiö, jota voitiin verrata vain Neon Genesis Evangelioniin ja joka löysi vertaisensa vasta The Melancholy of Haruhi Suzumiyasta. Sen suosion syntyyn lännessä oli tietysti suurelta osalta vastuussa sen animesovitus, jota tehdessään J.C. Staff oli onnistunut mahdottomassa: strippisarjan sovittamisessa puolituntisiksi jaksoiksi ilman, että alkuperäistä vitsisisältöä tarvitsi heittää mäkeen ja kirjoittaa juonta tilalle (kuten lännessä on tapana). Nettihype tuhansine fanituotoksineen ja monikymmensivuisine foorumiketjuineen oli niin suurta, että ADV uskaltautui tuomaan sarjan sovituksineen Yhdysvaltain markkinoille, vaikka yonkomamangan kaupaksi menemisestä ei ollut aiempaa kokemusta.

Pohjois-Amerikassa Azudai kuitenkin floppasi pahasti; ihmiset eivät ostaneet niin mangaa kuin animeakaan, ja joka puolelta kuului mutinaa huonosta käännöksestä. Sen hypen imussa länteen yritettiin tuoda myöhemmin lisääkin strippimangaa, mutta mikään niistä ei menestynyt – Cosplay Koromo-chanin ja Tori Koron julkaissut Comics-One jopa onnistui menemään konkurssiin keskellä Yhdysvaltain kukkeinta mangabuumia, juuri ennen markkinoiden lasikaton vastaantuloa 2004-2005.

Syyn tähän ymmärtää helposti: japanilainen strippisarjakuva kun on mangaksi hyvin jäykkää niin yleisilmeeltään kuin sisällöltäänkin. Käytännössä kaikki strippimanga on neljän ruudun sarjakuvaa eli yonkomaa, mikä on sekä syy että seuraus sen yksinkertaisen rigidille vitsirakenteelle: ensimmäinen ruutu esittelee tilanteen, toinen kehittelee vitsiä, kolmas laukaisee sen, neljäs on lopetus. Köyhimmillään tästä muodostuu tylsän manzaipohjaista reaktiohuumoria, jossa kolmannessa ruudussa boken virkaa toimittava hahmo tekee tai sanoo jotain oudosti tai väärin, ja viimeinen ruutu kuvaa tsukkomin roolia vetävän hahmon reaktiota (yleensä tyrmistynyttä tai väkivaltaista sellaista). Hah hah.

Azudailla on kuitenkin puolellaan yksi merkittävä valtti: se ei ole sanomalehtisarja. Dengeki Daioh on tuikitavallinen seinenyleisölle suunnattu mangalehti, ja Azudain sellaiseen epätavallinen formaatti on ainoastaan Azuman itsensä päätös. Manga ilmestyi siinä yleensä 15 stripin ryppäinä, mikä mahdollisti Azumalle murtautumisen ulos perinteisestä yonkomakaavasta: yksittäisten strippien toimivuuden sijaan hän saattoi panostaa pitempikestoiseen tilannekehittelyyn. Kohtaukset ja vuoropuhelut voivat jatkua stripistä toiseen ilman minkäänlaista esittelyä tai kertausta, jolloin kerronta on yhtäjaksoisempaa. Tämä ei tarkoita sitä että Azuma heittäisi perinteisen yonkomakerronnan romukoppaan – hän on reaktiohuumorin suuri ystävä, miksi muuten hän olisi sarjastaan strippisarjan tehnytkään – mutta jo pelkästään muidenkin vaihtoehtojen olemassaolo antaa hänelle vapautta esimerkiksi leikitellä tsukkomin käsitteellä. Sarjan alussa jatkuvuus on vielä varsin vähäistä, mutta myöhemmissä osissa näkee selvästi kuinka stripit rakentuvat edellisten päälle.

Tietenkään Azudain suosion salaisuuden ei voida väittää piilevän vain tässä yhdessä erityispiirteessä. Azuma esitteli yonkomaan myös siitä aiemmin puuttuneen moeaspektin, mutta huumorisarjan tärkein piirre on kuitenkin sen hauskuus; jos tämä terä olisi tylsä tai epäomaperäinen, ei sarja kuin sarja pötkisi kovinkaan pitkälle. Azudain kohdalla näin ei tietenkään ole.

Oikeilla kemioilla loppu hoituu kuin itsekseen

Azuma on paitsi reaktio- myös kielioppihuumorin ystävä; hänen vitsinsä perustuvat säännöllisesti sanaleikkeihin tai japanin ääntämisen nyansseihin, joita on käytännössä mahdoton kääntää korvaamatta vitsiä toisella. Lisäksi Azudai oli ADVin ensimmäisiä mangasarjoja ja siten sen tuotannossa oli lastentauteja; käännös herättikin fanien ärtymystä jopa siinä määrin, että sen tekijä tunnusti kahden viimeisen osan kulttuuriselitteissä odottavansa saavansa pian tiiliä ikkunoidensa läpi. Näin ei tiettävästi käynyt, mutta eipä sarjaa myöskään ostettu.

Sarjan kääntämisen ollessa näin syövä prosessi tuntuisi vaikealta uskoa, että siitä olisi voinut tulla lännessäkin niin suosittu kuin mitä se on; selitetyt vitsithän ovat tunnetusti vähemmän hauskoja kuin itse tajutut (fanikääntäjäthän eivät lokalisoi). Azudailla on kuitenkin jotain mitä useimmilta sen myöhemmiltä manttelinperijöiltä, esimerkiksi Kagami Yoshimizun väsähtäneeltä Lucky Starilta, puuttuu – tasapainoinen hahmokaarti. (“Tasapainoinen” ei siis tässä tapauksessa tarkoita sitä, että hahmojen joukosta löytyy niin tsunderekko, meganekko kuin muuten vain moekkokin.) Henkilöt ovat se perusta jonka varassa tämä manga makaa, ja juuri ne tekevät siitä sen suursuosikin joka se on.

Nämä hahmot ovat kuusi koulutyttöä ja näiden opettajat. Cool mutta sisimmässään hempeä Sakaki; naiivi lapsinero Chiyo-chan; hyperaktiivinen Tomo; painonsa kanssa tappeleva Yomi; omassa kuplaulottuvuudessaan elävä Osaka; sporttinen poikatyttö Kagura; nimellisesti englantia opettava vastuuton Yukari-neechan; tämän entinen koulutoveri ja kaitsija, liikuntaa opettava Kurosawa-sensei ja koulutyttöjä neliskanttinen suunsa auki kuolaava kirjallisuudenopettaja Kimura-sensei. Hännänhuippuna löytyy Sakakia kaiholla katseleva Kaorin, jonka Azuma lopulta unohti rinnakkaisluokalle siirtyneeksi sivuhahmoksi ilmeisesti siksi ettei onnistunut repimään hänestä irti kovin paljoa huumoria – hänellähän ei ole varsinaista luonnetta, vaan hänen ainoa määrittelevä piirteensä on hänen ihastuksensa.

Enin osa näistä on eriskummallisia tyyppejä tai ainakin hyvin rakennettuja hahmoja, joilla esiintyy myös sisäistä elämää; toiset hahmot eivät läheskään aina tiedä toisten mielenliikkeistä yhtä paljon kuin lukija. Lisäksi Azuma ei ole tunkenut vain yhtä hahmoa yhteen rooliin (“huono koulussa”, “urheilija”, “vakava” jne.) vaan osa-alueet risteävät, joten hahmojen välinen interaktio on luonnollista ja sujuvaa.

Silloin kun huumori on manzaipohjaista tsukkomina toimii yleensä Yomi tai Kurosawa-sensei, jotka ovat sarjan normaaleimpia hahmoja. Usein vitsit ovat kuitenkin puhdasta tilannekomiikkaa, joka sikiää hahmojen vastakkaisista henkilökemioista ja mainitusta sisäisestä elämästä: Sakaki haluaisi silittää kissaa ja Kagura pelottaa sen tiehensä; Yukari haluaa nukkua, mikä ärsyttää Kurosawaa; Tomo yrittää kilpailla Chiyo-chanin kanssa arvosanoista, vaikka on luokan huonoin.

Yksittäiset stripit eivät välttämättä hetkauta mielialaa suuntaan jos toiseenkaan, mutta sellaisenaan luettavaksihan niitä ei ole tarkoitettukaan – ja kun pokkarin laskee kädestään, saattaa huomata viettäneensä kuluneen puolituntisen suu typerään virneeseen jähmettyneenä. Kun kolme alkujaan reaaliaikaista lukiovuotta lopulta on kulunut ja kuusikko katoaa ylioppilaskirjoitustensa jälkeiseen viimeisen kerran kesälomalle, olo on yllättävän haikea.

Käännökseen kadonnut

Azumanga Daiohin kääntäminen on, kuten sanottu, hyvin epäkiitollinen urakka kenelle tahansa. Ennakkoluuloja suomennokseen ei suinkaan vähennä se, että Antti Grönlund on tehnyt sen englannin- ja saksankielisten versioiden pohjalta, joista kumpikaan ei ole erityisen optimaalinen tapaus. Tästä huolimatta käännös on kuitenkin enimmäkseen toimiva; jopa ääntämysvitsit on onnistuttu vääntämään jotenkuten suomeksi, ja Sakakin epätietoisuus kulttuuriinsa ja aikaansa sidotusta sähköpostilemmikista on näppärästi ajanmukaistettu digilemmikiksi. Siitä mainosvitsistä puhumattakaan.

Käännös ei ole kuitenkaan ongelmaton. Ärsyttävintä siinä on se, että ongelmat eivät piile niinkään niissä kohdissa jotka olisivat mahdottomia kääntää vaan sellaisissa, jotka olisivat riittävin taustatiedoin olleet mahdollisia. Joudun nyt ensimmäistä kertaa suomimaan Punaista jättiläistä käännösratkaisuista (rouva Tanizakin ”arvot” (mitat?)), lipsahduksista (100 miljardia euroa), käännösvirheistä (koulun uimahallissa) ja kömpelyyksistä (1,53 metriä). Organisaation keveys näyttäisi alkavan muodostua kustantamolle rasitteeksi: toimitusjohtajan tehdessä käännöksen itse väliin ei mahdu toimittajaa antamaan toista mielipidettä esimerkiksi lauserakenteiden sujuvuudesta.

Jo kertaalleen käännetyt vitsit tarkoittavat valmiiksi lokalisoituja vitsejä. Ongelman ei kuitenkaan muodosta niinkään lokalisointi kuin sen osittaisuus; Chiyo-chan on “Chiyo-chan”, mutta Yukari-neechan “rouva Tanizaki” – miksi? Nyamon virtaviivaistaminen Namoksi vielä menee, mutta ei enää se että Kaorista käytetty lempinimi “Kaorin” on pudotettu kokonaan pois – mikä aiheuttaa epäloogisuuksia kolmospokkarin sivulla 148 (jossa Kimura haluaa puhutella Kaoria “Kaoriliiniksi” “koska muutkin kutsuvat häntä niin”). Vieraskielisiin käännöksiin tukeutuminen näkyy parissa kohtaa läpi turhankin selkeästi, jolloin esimerkiksi se tosiasia että Suomessa opettajia ei puhutella herra/rouva sukunimiksi vaan vain “opettajiksi” jää surutta huomiotta. Kaiken huipuksi pohjakäännöksen epäloogisuudet ovat välittyneet sellaisinaan suomennokseen: “kotatsun alle” “sulamisen” ymmärtäisi, mutta “lämpimään huoneeseen”? (Neljännessä pokkarissa jopa näytetään kotatsu. Ja puhutaan niistä.)

Toisaalta “eskalaattori” ja “elevaattori” on jätetty sellaisikseen, vaikka ne vain vieraannuttavat lukijaa käännöksestä; olisiko ollut parempi säätää vitsiä tässäkin ja muuttaa Osakan sekaannus koskemaan englantia? Puhumattakaan siitä, että Osakan käyttämä osakan murre (jonka ADV on mangassa lokalisoinut brooklyniksi, animessa teksasiksi) on latistettu tavalliseksi puhekieleksi – eikä hän edes käytä sitä kuin parissa avainkohtauksessa, koska englannin- ja saksankieliset versiot olivat jo valmiiksi karsineet sen lähes olemattomiin. Johdonmukaisuus ennen kaikkea; maailmankuvan rikkominen vieraannuttaa paitsi faneja myös kasuaaleja heräteostajia.

Vaikka vitsejä ei alkuperäisasuunsa voinutkaan jättää olisivat ADVin käyttämät kulttuuriselitteet kuitenkin olleet mukava, teoksen aukeamista myös Japanin kulttuuria tuntemattomille auttava lisä. “Ultraman on Japanin tunnetuimpia supersankareita”, “karakasa on henkiin herännyt sateenvarjo” ja vastaavat tietoiskut loppuliitteinä tuskin olisivat olleet kohtuuton lisävaiva; niiden kanssa auttajistakaan tuskin olisi ollut pulaa. Nyt selitteitä on vain muutama neljännessä pokkarissa, ja nekin marginaaleissa.

Lisäongelman muodostaa ääniefektien asettelu. Punaisen jättiläisen tapana on ollut pitää alkuperäiset ääniefektit “lukijoiden pyynnöstä” ennallaan ja lisätä käännös lähimaastoon, ja tämä linjaus jatkuu myös Azudain kohdalla. Yonkomaruudut ovat kuitenkin pieniä ja huolellisesti sommiteltuja, ja stripit voivat pahimmillaan aiheuttaa hieman klaustrofobisia tunnelmia, kun ääniefektin käännös on syönyt niistä kaiken tyhjän tilan. Peraatelinjaus alkaa osoittaa huonot puolensa viimeistään siinä vaiheessa, kun kohdalle tulee strippejä joissa alkuperäiset efektit ovat yksityiskohdatonta valkoista taustaa vasten; ne olisi voitu helposti pyyhkiä pois ja korvata uusilla piirrosta vahingoittamatonta. Mitä ylimääräistä arvoa sarjakuvalle tuovat kanat, jotka eivät enimmälle osalle lukijoista tarjoa muuta informaatiota kuin tiedon siitä missä mangaka oli alun perin tarkoittanut ääniefektin sijaitsevan – ja joka selviäisi paljon paremmin sijoittamalla samaan kohtaan käännetty efekti?

Azudai on myös Punaisen jättiläisen päänavaus lehtihyllyjen suuntaan. Pieni julkaisukoko laskee hintaa muun markettimangan kanssa vertailukelpoiseen tasoon, eikä Azuman taidekaan pääse selkeänä ja niukkadetaljisena vielä kamalasti lyttääntymään. (Lukuunottamatta ihan pienimpiä yksityiskohtia, kuten Sakakin hymyn levenemistä kakkospokkarin sivulla 141.) Toisaalta tekstit joutuvat nyt aika ahtaalle, ja lukuisat tavutukset antavat usein vaikutelman töksähtelevästä kielenkäytöstä silloinkin kun se ei sellaista ole. Onneksi tilanne on kolmanteen pokkariin mennessä jo tämän suhteen parantunut.

Juho Kangasmaa on Japan Popin arvostelun toisessa mielipiteessä tullut sanoneeksi, että “jos jollakin mangasarjalla on mahdollisuudet murtautua ulos otakughetosta koko kansan tietoisuuteen, se on kiistatta tämä.” Itse suhtautuisin kuitenkin hieman varauksellisemmin; Azudai on kenttätutkimuksissa osoittautunut nimikkeeksi, joka joko iskee tai sitten ei. Sen huumorin ei voi olettaa purevan kaikkiin, etenkään kun sen maailma ja käännös ovat näin mundaaneja lukijoita vieraannuttavia – minkä jo jenkkein esimerkkitapauksestakin näkee. Siinä on myös kerronnallisesti joitain pieniä kauneusvirheitä, jotka paljastavat sen tekijänsä ensimmäiseksi merkittäväksi työksi. (Azuman debyyttityöhän se ei varsinaisesti ole; hahmosuunnittelu-uransa jälkeen hän oli tehnyt paljon hentaimangaa nimellä Jooji Jonokuchi ("Jouji" jos haluatte googlata), ja muutamia pelkästään “Azumangojen” nimellä koottuja lyhyitä töitä jo vuosia ennen Azudaitakin.)

Kulttuuriteko kyseessä joka tapauksessa on, ja myös tärkeä merkkipaalu suomalaisen mangakustannusalan historiassa. Kukapa olisi vielä pari vuotta sitten voinut uskoa, että näinkin pian voisimme ostaa Azumanga Daiohia kioskin lehtihyllystä – ja pian sen jälkeen Yotsuba&!:a?

Vertailukohteita


Suomen skene notkuu liitoksistaan kahden lehden painosta, mutta englanniksi niitä on jo vuosikausien ajan ollut kahden käden sormilla laskettava määrä. Ongelma on ollut enemmänkin se, että niistä on ollut vaikeaa löytää mitään kunnollista - juuri siksi Anime News Network onkin ollut niitä kaikkia parempi.

Lähes kaikki ovat lukeneet Newtype USAa, ja kaikki sitä lukeneet tietävät sen olevan sisällöltään täysin kritiikitöntä puffaushöttöä - isoja aukeaman täyttäviä kuvia; mainoksista kelpaavia esittelyjä; Satsuki Igarashin "pakinoita" siitä, kuinka hänen on pakko käydä katsomassa kaupassa uusinta kodinelektroniikkaa vaikka ei olekaan aikeissa ostaa sellaista, kuinka hän pitää vanhasta Sony-läppäristään ja kuinka telkkarissa on viime aikoina ollut paljon Mac-mainoksia, eikö teistäkin? (Aina joskus hän saattaa sentään mainita jotain CLAMPiin liittyvää.) Tämä on tietystikin seurausta siitä, että suurin osa lehden materiaalista on suoraan peräisin Kadokawan julkaisemasta alkuperäisversiosta, ja Japanissa harrastelehdistön kritiikkitaso on järjestään olematon. (Se, että lehden jenkkiversiota julkaisee ADV ei tietenkään kauheasti auta asiaa.) Ainoa lukemisen arvoinen asia Newtypessa ovatkin itse asiassa Jonathan Clementsin neljännessivun kokoiset kolumnit, mutta niiden takia ei viitsisi tuhlata 90 dollaria vuodessa.

Muutkin englanninkieliset animelehdet ovat joko kustannusfirmojen pyörittämiä, fanzinetaustaisia tai ainakin (huonolla tavalla) kovasti sellaisia muistuttavia. Se ei sinällään ole paha asia, mutta se rajoittaa selkeästi myös niiden kritiikkiskaalaa - pahin kaikista on epäilemättä Anime Insider, jonka historiassa ei ole nähty vielä yhtään negatiivista arvostelua. Robotech-fanzinena 1987 aloittanut Protoculture Addicts taas on nykyään (kuitenkin edelleen fanzinemaisen hitaasti ilmestyvä) Anime News Networkin sisarjulkaisu, joten vaikka sen journalismi onkin laadukasta suurin osa siitä on yleensä nähty netissä jo paljon, paljon aiemmin. Brittiläinen NEO sisältää satunnaisia helmiä, mutta kunnollista journalismia siitäkään ei löydä. Vizin emoyhtiönsä Shogakukanin tuella vuonna 1992 perustama Animerica on nykyään ilmaisjakelulehti. Loput eivät ole edes mainitsemisen arvoisia.

Viime kesäkuussa Yhdysvaltojen animelehdistö sai kuitenkin merkittävän uuden jäsenen nimeltä Otaku USA. Ulkoasultaan se on paikoin aivan kamala, paikoin taas ajatuksia herättävän epäomaperäinen... kuulostaako tutulta?


Ja räikeyskisan voittaja on...

Tällä viikolla ilmestyneeseen kolmosnumeroon mennessä silmiä särkevistä neonväreistä on onneksi päästy jo eroon, ja sisältö on koko ajan ollutkin jotain aivan muuta. Sisällöntuottajien joukosta löytyvät Anime World Orderin tekijätiimin lisäksi mm. Jason Thompson, Shaenon K. Garrity ja Patrick Macias (joiden nimet teidän pitäisi tässä vaiheessa jo hyvinkin tunnistaa). Huomionarvoista on, että kaikki arvosteltu ei saa automaattisesti täysiä pisteitä. Lisäksi lehti pursuaa tällaisia siteerauskelpoisia helmiä:

"This joint is so loaded with sexuality that it put 90% of the otaku generation through puberty in an instant." (Joseph Luster Wicked Citystä Yoshiaki Kawajirin esittelyssä)

"Alucard simply can't be killed or even injured; his fighting style consists of 'don't bother to dodge while the other guy shoots/stabs/dismembers me, then reveal that I'M ONLY USING 20% OF MY FULL POWER, AND IT'S OVER NINE THOUSSSSSSSANDDDDDD!' " (Daryl Surat Hellsing Ultimaten kakkosvolumesta)

Hillitymmätkin tekstit - kuten nämä halloween-suosittelut - on kirjoitettu vetävästi ja omaperäisesti; lehden artikkelisisältöä kuvailisi varmaan parhaiten termi "esimerkillinen." Kymmenen dollarin hinta selittyy jokaisen numeron mukana tulevalla DVD:llä, jolta on toistaiseksi löytynyt kolmen uuden animesarjan ensimmäinen jakso. Sisällöltään lehti on laajaskaalainen ja julistaa olevansa suunnattu "otakuille", ei "animeharrastajille" - ja mehän kaikki tiedämme näiden termien eron.

On selvää, mistä Japan Pop on ottanut vaikutteita; sen ongelma on vain se, että niitä ei ole otettu tarpeeksi jotta lehdellä olisi selkeästi Animesta eroava linja. Suomen kirjoittajapohja on paitsi kapea myös hyvin erilainen kuin englanninkielisen alueen vastaava - ja se on itse asiassa sääli.

Zen ja arvostelukyvyn kunnossapito

Sattuneesta syystä Suomessa julkaistavien manga- ja animearvostelujen määrä on viime aikoina melkeinpä tuplaantunut. Voisi siis olla jo korkea aika ottaa esille muutamia omia mielipiteitäni kritiikin kirjoittamisesta.

Viime kuussa esittelin muutamia huonoja Paprikan arvosteluja; niiden ongelmiin kuuluivat mm. pinnallisuus, ennakkoasenteisuus ja yleinen typeryys. Älkää kuitenkaan erehtykö kuvittelemaan, että kaikki negatiivinen olisi minusta automaattisesti huonoa: esimerkiksi Darth Maunon Japan Pop 1:ssä julkaistu arvostelu elokuvasta oli paljon parempi kuin aiemmin mainituista yksikään, vaikka olikin aivan yhtä negatiivinen.

Kenelle

Ensimmäinen lukion äidinkielenkursseilla arvosteluista opittu on se, että oikeaoppinen sellainen koostuu kolmesta osasta: esittelystä, kritiikistä ja yhteenvedosta. Esittelyssä esitellään arvosteltava teos lukijalle, kritiikissä ruoditaan sen hyviä ja huonoja puolia ja yhteenvedossa tehdään lopullinen subjektiivinen arvio siitä, onko teos hyvä vai ei.

Hyvin usein tämä on myös ainoa niillä opittu asia. Mikä on sääli, koska se ei ole läheskään koko totuus - eikä aina edes ainoa mahdollinen.

Loppujen lopuksi arvosteluja on monenlaisia, jo pelkästään siinä mielessä kenen luettavaksi ne on tarkoitettu ja keneen ne pyrkivät vaikuttamaan. Suurin osa arvosteluista on tietysti suunnattu kuluttajille, ja sellaisten tärkein tehtävä on kertoa lukijalle onko teos hänen rahojensa arvoinen vai ei. Tämä voidaan tehdä joko latelemalla mielipiteitä suoraan teoksen laadusta - olkoonkin, että se on hieman riskialtista - tai monimutkaisemmin, listaamalla teoksen sisältämiä elementtejä ja niiden suhteita sekä arvioimalla, miten laadukkaita nämä elementit itsessään ovat ja kuka niistä voisi pitää. "Teos XYZ:sta voisivat hyvinkin nauttia slapstickhuumorin, kevyen fanservicen ja itseironisten, överiksivedettyjen haaremiasetelmien ystävät. Se ei ole mitään mitä ei olisi nähty jo aiemmin, mutta edeltäjilleen se ei kalpene missään mielessä", esimerkiksi.

Toinen arvostelun kohdeyleisö ovat kustantajat, joille on aina hyvä kertoa säännöllisesti miten tämä ja tämä repliikki tulee kääntää tai tämä ja tämä nimi kirjoittaa - tai vähintäänkin valittaa jälkikäteen, jos jossain mättää. Enin osa kotimaisista kustantamoista on kuitenkin onneksi niin valveutuneita, että ottavat vastaan ehdotuksia myös etukäteen. Sen sijaan on yleensä varsin tarpeetonta antaa vinkkejä siitä, mihin suuntaan itse julkaisualaa tulisi kehittää, kuten vaikkapa tämän arvostelun hyvää tarkoittavassa mutta varsin surkuhupaisassa viimeisessä kappaleessa.

Yleensä suomennettujen julkaisujen arvosteluissa tulee käyttää molempia edellämainittuja näkökantoja. Kolmas ja viimeinen arvostelujen kohdeyleisö on marginaalisin, muttei missään mielessä vähiten merkittävä: tekijät nimittäin. Toistaiseksi tekijöitä joille voi antaa palautetta löytyy lähinnä omakustanteiden ja antologioiden takaa, joten niihin onkin tarpeellistä kiinnittää tavallista enemmän huomiota - kannattaa muistaa, että yksikin harkitsematon sana saattaa murskata nuoren tekijän itsetunnon tai ylpistää häntä kohtuuttomasti. Kustantajille annettu palaute saattaa vaikuttaa julkaistavien teosten yksityiskohtiin, mutta tekijöille annettu sellainen voi vaikuttaa koko kotimaiseen sarjakuvakenttään. Harkintaa kannattaa siis käyttää; kriitikolla on myös velvollisuutensa.

Miten yhdellä tavalla...

Mutta mikä sitten tekee arvostelusta hyvän?

Toiseksi tärkein kriitikon tarvitsema asia on auktoriteetti. (Tärkein on tietysti mielipide, mutta sellaisten muodostaminen kuuluu teosten tulkinnan, ei kritiikin puolelle.) Lukijat on saatava uskomaan siihen, mitä kriitikko sanoo - miksi vaivautua kertomaan mielipiteitään teoksesta, jos kukaan ei usko niitä? Auktoriteettia kirjoittajana pystyy kasvattamaan ensisijaisesti kuulostamalla uskottavalta.

Uskottavuuteen taas vaaditaan asiantuntevuutta. Etenkin kun lukijat ovat asianharrastajia on tärkeää näyttää tietävänsä ja ymmärtävänsä vähintään kaiken minkä lukijakin; muussa tapauksessa auktoriteetti on silmänräpäyksessä menetetty, ja lukija alkaa epäillä mitä kaikkea muuta hän tietää itse paremmin kuin kriitikko. Esimerkiksi tällaisesta ei-asiantuntevasta arvostelusta käy vaikkapa tämä, joka sisältää aivan liian monta "käsittääkseni"- ja "kuulemma"-sanaa ollakseen autoritaarinen. Lopullisen naulan arkkuun sisältää jo ensimmäinen kappale, jossa Surfin Joe itsekin toteaa puutteellisen sivistyksensä tässä asiassa. Lukijan usko kriitikon asiantuntevuuteen on syytä pitää mahdollisimman lähellä absoluuttista silloinkin, kun se olisi jopa aiheetonta.

Joidenkin mielipiteiden mukaan teos pitäisi aina arvostella an sich, sellaisenaan ilman taustoitusta. Otakun arvosteluissa olen pyrkinyt välttämään tällaista, koska se sotii räikeästi sitä tapaa vastaan jolla kyseiset teokset joka tapauksessa kulutetaan - se on tapa joka on optimaalinen mundaanille ja tarkemmin määrittelemättömälle yleisölle, vaikkapa sanomalehden lukijoille, mutta ei asioita nimenomaan kontekstissaan katsoville ja lukeville otakuille eikä muunkaanlaisille asianharrastajille. Tällainen taustatiedoitus on pääasiallinen syy siihen, minkä vuoksi esimerkiksi Theron Martinin Haruhi Suzumiya -arvostelu ja Carl Kimlingerin tänään julkaistu Hellsing Ultimate -arvostelu tarjoavat runsaasti pureskeltavaa eivätkä jätä lukijaansa kylmäksi. Julkaisujen laadun sekä teosten staffin ja taustahistorioiden puimiseen on myös käytetty rakkaudesta aiheeseen kielivät määrät viitseliäisyyttä.

Tästä pääsemme kriitikon parhaaseen aseeseen - perustelemiseen. Kritiikkihän on yksinkertaisimmillaan vain kriitikon omien mielipiteiden ilmaisemista, ja perusteleminen on avainasemassa, jos on tasapainoteltava (positiivisen arvion tapauksessa) perehtyneisyyden ja täyden kritiikittömyyden tai (negatiivisen arvion tapauksessa) laatutietoisuuden ja silmittömän bashaamisen välillä. Ilman kunnollisia perusteluja teokseen korviaan myöten perehtyneenkin kirjoittajan teksti voi vajota pelkäksi löyhäpäiseksi fanitukseksi, jolla ei ole sen enempää journalistista arvoa kuin vaikkapa Newtypen mainosluonteisilla puffausartikkeleilla.

Perusteleminen on se syy, jonka takia tuo aiempi, pieteetillä taustatiedoitettu ja ehdottoman positiivinen Haruhi-arvostelu ei kuulosta pelkältä fanipoika-ihkutukselta. Samasta syystä Manga: The Complete Guiden arvostelut tuntuvat uskottavilta silloinkin, kun niiden kanssa ei ole samaa mieltä: väitteiden vankat perustelut saavat ne kuulostamaan oikeutetuilta. ANN:n paras kriitikko Carlo Santos taas ruotii jokaisessa Right Turn Only!! -palstansa arvostelussa sekä teosten hyviä että huonoja puolia, ja niiden suhdeluvut käyvät hyvin selkeästi ilmi lyhyestä lopputuomiosta - hänen perustelunsa ovat esimerkillisiä. Tästä syystä hän on kuluttajasuuntautunut, mutta koska hän käsittelee teokset aina genrensä muihin edustajiin verrattuna hän onnistuu olemaan myös otakusuuntautunut. Käyttämällä jokaisen nimikkeen esittelynä vain ja ainoastaan sen takakansitekstiä hän lisäksi asettaa jokaisen teoksen samalla viivalle.

Arvostelu on aina henkilökohtainen mielipide eikä näin ollen voi ikinä tyydyttää tasapuolisesti kaikkia, mutta kärkevien kommenttien ohessa tarjoillut vertailut ja syyt auttavat ymmärtämään vastakkaisiakin mielipiteitä. Parhaimmillaan arvostelu pystyy tarjoamaan lukijalleen kokonaan uusia näköaloja teokseen ja auttaa tätä saamaan siitä irti enemmän kuin tämä olisi muuten saanut.

...ja miten toisella

Jos asiantuntevuutta ei syystä tai toisesta löydy, asian voi korvata niinkin yksinkertaisella avulla kuin kirjoitustaidolla. Tarjoan esimerkiksi ANN:n Shelf Life -palstan kirjoittaja Bamboo Dongin, joka on ottanut tavakseen tuoda itsensä selkeästi osaksi omia arvostelujaan - kun sama toistuu viikosta toiseen, lukijan ja kirjoittajan välille syntyy tietynlainen side; lukija osaa odottaa, mitä ja millaista sisältöä tietyltä kirjoittajalta on tulossa. Kirjoittajasta muodostuu lukijan mielessä persoona eikä vain kasvoton, mielipiteitä korkeuksistaan jakeleva nimi.

Katsokaapa vaikka tätä taannoista palstaa. Jos ette ole katsoneet Higurashia, tiedätte viimeistään eilisen postaukseni luettuanne siitä enemmän kuin mitä Dong tiesi ennen sarjaan tutustumistaan. Hän arvostelee sarjan ensimmäisen DVD:n an sich, mikä on tämänkaltaisessa jokaviikkoisessa arvostelupalstassa säännöllisesti melkeinpä pakollinen käytäntö; ei kenenkään työkseen mitään arvostelevan voi odottaa kahlaavan teokseen tutustumisen ja siitä kirjoittamisen ohessa läpi läjää Wikipedia-artikkeleita vain voidakseen tarjota teoksesta taustatietoja. Siitä huolimatta hänen teokseen tutustuessaan siitä kasaamansa mielipiteet tulevat selviksi; ne kuulostavat vakuuttavilta paitsi hyvien perustelujen ja kiehtovassa valossa kuvailemisen myös laadukkaan kirjoittamisen takia. Tekstin rytmitys - "This show is really amazing." - ja sille valittu näkökulma - "tästä en ollut ennen kuullutkaan, mutta tiedättekös että se on aivan mahtava?" - lisäävät lukijan eläytymistä tekstiin ja vahvistavat sitä mielikuvaa, että Dong on kertomassa teoksesta lukijalleen.

Samalla palstalla Dong esittelee GitS: SAC - Solid State Societyn niin mukavien taustatietojen kera, että ne korvaavat hyvin sitä ettei kyseinen arvostelunpätkä ole yhtä dramaattisesti rytmitetty, ja Naruto-OVAn niin irvailevasti, että kaikille tulee varmasti selväksi ettei se ole mitään muuta kuin lisää sitä samaa filleriä. Palstalle valitun, välispiikkejä hyödyntävän rakenteen takia nämä kaikki erilaiset tekstit kuitenkin viihtyvät oikein sulassa sovussa toistensa kanssa.

Kuka tahansa osaa arvostella hyvin teoksen jonka jo tuntee, mutta vain hyvä kriitikko sellaisen johon tutustuu ensimmäistä kertaa.

Joidenkin koulukuntien mukaan arvostelu voi lisäksi olla myös kaunokirjalliseen rinnastettavissa oleva teksti, jota ei lueta vain jotta saataisiin selvillä mitä mieltä kriitikko on teoksesta, vaan myös miten. Tällainen kirjoitustyyli on Dongin lisäksi mm. Kekolla, ja sen kannattajana olen pyrkinyt sellaiseen myös itse.

Median kannalta

Sekä Right Turn Only!!:n että Shelf Lifen arvostelut ovat itsenäisinä teksteinä hyvin lyhyitä. Huomaatte, että laajuus ei ole itseisarvo; vaikka se sallii suppeaa tekstiä kattavamman käsittelyn se on myös johtaa oletusarvoisesti väsyttävämpään luettavaan kuin lyhyys. ANN:n arvostelupalstojen kaltaisille, säännöllisesti ilmestyville ja kuluttajasuunnatuille nettiteksteille tiiviys on etu, koska se varmistaa että ihmiset myös jaksavat lukea niitä. Aiemmin linkkaamani pidemmät arvostelut taas hyödyntävät pituutensa mahdollistamaa kattavuutta antaakseen otakuystävällistä taustoitusta.

Tietysti on otettava huomioon myös julkaisukanava. Internet ja painettu lehti ovat täysin erilaisia medioita: siinä missä ihmiset lehteä lukiessaan jaksavat kahlata läpi pitempiäkin tekstejä on heillä nettiä käyttäessään kuitenkin oletusarvoisesti aina kiire tehdä jotain muuta. Toisaalta lukijat osaavat vaatia verkkomedioilta huomattavasti parempaa ajankohtaisuutta, kenties jopa hypertekstuaalisuutta tekstin sekaan ripoteltujen linkkien muodossa. Myös kuvien käyttö on netissä täysin erilaista kuin painetussa mediassa.

Oli media mikä tahansa kuvien ei kuitenkaan tulisi olla osa arvostelua vain tekstin "kuvittamiseksi." Niiden on tarkoitus tukea tekstiä: jos arvostelussa sanotaan teoksen piirrosjäljen olevan taustojen osalta huonoa, kuvaksi sopii liittää tällaisesta esimerkki. Parhaimmassa tapauksessa kuva ja teksti muodostavat yhtenäisen, saumattomasti lukijan kanssa kommunikoivan kokonaisuuden - tämän on ymmärtänyt esimerkiksi LiveJournalissaan mangamaailman ylenkatsottuja helmiä esittelevä Vizin mangatoimittaja Shaenon K. Garrity, jonka esittelyistä tämä näkyy ehkä parhaiten Monster-kirjoituksen kohdalla.

"Olipa lyhyt", te ajattelette nyt. "Eihän se ollut tehnyt mitään muuta kuin skannannut pari sivua kirjasta ja kommentoinut niitä." Mutta ei, se on paljon tuota monimutkaisempaa. Tuota lyhyttä juttua tehdessäänkin Garrity on joutunut aluksi käsikirjoittamaan sen ja miettimään, mitä haluaa teoksesta sanoa ja missä järjestyksessä. Tämän jälkeen hän on joutunut etsimään mangasta esittämiään mielipiteitä tukevia sivuja, skannaamaan ne ja lataamaan ne nettiin; se on varmasti vaatinut yhteensä useamman tunnin työn. Tietysti Garritylla on puolellaan se, etteivät hänen tekstinsä ole varsinaisesti kuluttajasuunnattuja arvosteluja vaan ainoastaan suositteluja, mutta sen hän osaa tehdä oikein vakuuttavasti: katsokaapa mitä hän kirjoittanut Nanasta, To Terrasta ja Yakitate! Japanista. Tai mitä hilpeitä yksityiskohtia hän ottaa esille Golgo 13:n jenkkijulkaisusta ja sen taustoista...

Tällainen kuvien ja tekstin synkronisaatio on käytännössä tietysti mahdollista lähinnä vain silloin, kun kirjoittaja ja ulkoasun viimeistelijä ovat sama henkilö; netissä ja fanzineissa siis. Mutta silloinkin kun kuvat eivät onnistu tukemaan tekstiä kannattaisi muistaa, että ne ovat ensisijaisesti lukijan huomion ankkureita, joiden avulla hän muodostaa ensimielikuvansa teoksesta median avatessaan. Tätä ei ole valitettavasti usein tajuttu paremmissakaan piireissä, ja niinpä joidenkin lehtiartikkeleiden kuvituksena on joskus ollut puolet sivusta täyttävä murheellisen näköinen thumbnail-kasa.

Lopuksi ottaisin esille vielä sen, että on tärkeää missä laajuudessa teos arvostellaan. Kotimaisissa lehdissä on ollut tapana merkata pienellä jonnekin nurkkaan kuinka monta osaa sarjassa on ja kuinka monta siitä on luettu, mutta eikö sillä samalla julisteta omaa tietämättömyyttä jatkosta? Tällainen teksti on preview eli previkka, ei review eli "uudelleenkatselu". Eihän pelejäkään arvostella ensimmäisen kolmanneksen perusteella.

Täydellinen perehtyminen olisi ideaalinen vaihtoehto, jonka tärkeyttä alleviivasin mm. uusimmassa Otakussa - toisaalta löytyy gainaxloppujen pelko, toisaalta taas se että teoksen suuhun jättämän jälkimaun arvioiminen on todella heikoilla jäillä liikkumista, jos sitä ei ole vielä edes kokenut. On kuitenkin surullinen fakta että monellakaan kaupalliseen mediaan kirjoittavalla ei ole sellaiseen omistautumiseen varaa; Jason Thompson teki sitä kirjaansa varten epäinhimillisin ponnistuksin. Esimerkiksi ANN:llä on resursseja arvostella jokaisen teoksen jokainen osa erikseen, mutta kuten sanot tu tämä vaatii käytännössä täysipäiväisiä sisällöntuottajia. Kenties äärimmäinen perehtyminen on jotain, joihin on realistisesti mahdollisuuksia vain ei-kaupallisilla medioilla.

Jos kriitikko kuitenkin on teokseen kokonaan perehtynyt, nousee taas uusi kysymys: kuinka paljon hän saa paljastaa juonesta arviossaan? On tietysti selvää että olisi optimaalista voida arvioida teos paljastaen mahdollisimman vähän, mutta entäpä jos kyse on seikoista, jotka tulevat todennäköisesti vaikuttamaan teoksen lukijan/katsojan siitä nauttimiseen - onko lukijalla oikeus tietää vai oikeus olla tietämättä? Olen yrittänyt herätellä aiheesta keskustelua jo aiemmin, mutta vaikuttaa valitettavasti siltä että siitä eivät ole kiinnostuneet muut kuin ne jotka ovat jo olleet jo turhankin kauan propagandani vaikutuspiirissä.

Kritiikit ovat tekstejä siinä missä muutkin, joten on surullista että ihmiset eivät yleensä ole kovin hanakoita antamaan niistä liiemmälti palautetta saati sitten keskustelemaan niiden kehittämisestä - miten tilanne muuten voisi parantua? Pidän itseäni kuitenkin ensisijaisesti kriitikkona enkä toimittajana, joten tämä asia on minulle varsin lähellä sydäntä.

Vastakkainasettelun aika


Alkushokista on hiljalleen päästy, ja osapuolet ovat kaivautuneet asemiinsa. Kansan syvät rivit lienevät jo valinneet kantansa sen suhteen ketkä ovat hyviksiä ja ketkä pahiksia, mutta kenties voisimme karistaa hetkeksi puolueellisuuden ja ajatella asioita laajemmalta kannalta.

Tilanne on nyt peruuttamattomasti se, että lehtiä on yhden sijaan kaksi. Sen ei pitäisi olla ylitsepääsemätön ongelma tämän kokoiselle harrastajakunnalle, vaikka lehdet epäilemättä tulevatkin syömään toisiltaan lukijoita pyrkimällä molemmat olemaan kaikenkattavia ja samaa yleisöä palvelevia. Tilanne tuo mieleen Microsoftin ja Applen; toisella on puolellaan olemassaoleva asiakaskuntansa, toisella imagonsa. Monet ovat ilmoittaneet aikovansa vaihtaa Animen tilauksen Japan Popin tilaukseen, mutta tämä lienee vain äänekästä vähemmistöä - arviolta kaksi kolmasosaa Animen lukijoista kun rahoittanee lehtensä vanhempiensa rahoilla, ja vaihtaminen kalliimpaan lehteen ei välttämättä ole vaihtoehto läheskään kaikille.

Viime kädessä voittajia ovat harrastajat. Tällaisessa tilanteessa kiristyvä kilpailu tulee parantamaan molempien lehtien laatua; sarjakuvantekijät saavat useampia mahdollisuuksia saada töitään julkaistuiksi; uusia kirjoittajia tulee tarpeen synnyttyä kohoamaan esiin (tällä hetkellä Japan Pop maksaa karkeasti ottaen enemmän sarjakuvista kuin Anime ja Anime teksteistä kuin Japan Pop - mutta ei sillä että sillä erolla olisi maitokauppatasolla mitään konkreettista merkitystä); harrastajat saavat enemmän luettavaa ja päällekkäisistäkin aiheista useampia erilaisia mielipiteitä.

Loppuvuosi tulee määrittämään, miten tilanne tulee kehittymään; odotettavissa on uusia palstoja, uusia sisällöntuottajia, uudenlaisen sisällön hakemista. Eikä se loppujen lopuksi voi olla kuluttajien kannalta niin kauhean negatiivista, eihän?

Kiiltävää paperia ja Tekno-Kekko

Miten voittaa otakujen suosio? Otsikko esittelee kaksi esimerkkiä Japan Popin ässistä, mutta ne eivät ole läheskään koko totuus.

Tässä vaiheessa suunnilleen kaikki "tarkkaan valikoituun kohderyhmään" kuuluvat - eli tuhatkunta Animen vanhinta tilaajaa - lienevät jo saaneet uuden lehden kätösiinsä. Kemppi sanoi aikoinaan parhaan ja menestyksekkäimmän tavan saada jostain aikaan kohinaa olevan sen lanseeraaminen yllätyksenä, ja näin Japan Popin tapauksessa myös tehtiin: kaikkialla kuohuu hämmästys siitä mikäs tämä tällainen on, ja että onpa tyhmää julkaista lehteä joka on ihan kuin Anime-lehden kopio jos sitä viimeisintä numeroa ei lasketa. Mystistä.

Japan Popin on myös sanottu huokuvan kapina-asennetta. Tiedä häntä, mutta yksi asia ainakin on selvä: se ei ole tyytymässä Anime-lehden kilpailijan asemaan, vaan aikoo hyvin yksiselitteisesti jyrätä sen. Kaikki lehdessä on suunnattu ylittämään edeltäjänsä joka suhteessa, ja Animen saamasta kritiikista on myös otettu vaarin. Japan Pop ei ole esittämässä haastetta, vaan avointa sodanjulistusta.

Paperi ja liimasidonta ovat sellaiset ettei niistä varmasti valiteta; peli- ja musiikkiarvosteluja on - mutta vähän; skenejulkkiksia haastatellaan ja tapahtumista kerrotaan kävijän, ei järjestäjän näkökulmasta; arvostelut on pippuroitu info- ja triviabokseilla ja vaihtoehtoisilla mielipiteillä; keveimmät jutut on kerätty lehden alkupäähän ja asiapitoisimmat pakattu sen loppuun, ja loppuhuipennuksena toimii edelleen Kekon pakina. Monet tutut palstat ovat vain vaihtaneet nimeä - Mikrofonin takaa Seiyuu-nurkaksi (sic) ja Kotimaan katsaus Pohjantähden allaksi - mutta mukana on myös uudenlaista sisältöä, ja lehden laajaskaalaisuutta Animeen verrattuna alleviivataan joka käänteessä. Narullan mukanaoloa liputetaan kantta myöten.

Tuntuu itse asiassa varsin uskomattomalta, että näinkin laadukas lehti on voitu nikkaroida kasaan näin lyhyessä ajassa. Lähempää tarkastellen ihmeellisyyden takaa paljastuu kuitenkin ilmeisin: Animen entinen toimitus oli suunnitellut tekevänsä Roolipelaajat jo jonkin aikaa. Irtisanoutumisen tapahtuessa numeroa 22 oli valmiina peräti viiden sivun verran, mikä pakotti Animen uuden toimituksen turvautumaan lisenssisisältöön. Japan Popille eksklusiivinen materiaali taas on lehdessä vielä vähäistä, ja etenkin sivulauseettomasta pääkirjoituksesta paistaa läpi töksähtelevä hätäisyys.

Muuan neropatti tuli jo murjaisseeksi, ettei laadulla pärjää. Totuushan kuitenkin on, että ihmiset eivät maksa sellaisesta mikä heitä ei kiinnosta - ja jos yksi tuote on selvästi toista parempi, kuluttajien rajalliset varat ohjataan niistä laadukkaampaan. Toistaiseksi Animella on vielä muutama valttikortti, ja ne ovat sen olemassaoleva lukijakunta ja Japan Popin alkukangertelu (sen taitto on levotonta, ja violettihiuksinen kettutyttö särkee silmiä). On kuitenkin kyseenalaista, kuinka kauan se pystyy niitä hyödyntämään; molempien lehtien seuraavat numerot tulevat varsin todennäköisesti ratkaisemaan pelin. Toistaiseksi kommentit ovat kuitenkin olleet enimmäkseen uudelle lehdelle myönteisiä.

Kemppi arveli ostajien lompakkoäänestävän Animen suohon vuoden loppuun mennessä, mutta itse en uskaltaisi näin jyrkkää väitettä vielä esittää. Kävi niin tai näin on kuitenkin varmaa, että loppuvuodesta tulee hyvin mielenkiintoinen.

Taistelu alkaa

Uuden Anime-lehden numeroa on nyt pureskeltu pari viikkoa, ja kansa on puhunut. Sanallisessa palautteessa vanhaa toimituskuntaa kaipaillaan kovasti, ja noiden muutaman vanhan avustajan esiinnostaminen on tässä yhteydessä suoraan sanoen lähinnä naurettavaa.

Viime kerralla mainitsin jo siitä, miten ongelmallista tällaisessa tilanteessa olevalle kustantamolle on se, että otakukulttuurin kirjoittajapohja on niin kapea. Uusimmassa Anime-lehdessä oli yksitoista sivua juttuja vailla mainintaa kirjoittajista, ja monet spekuloivat niiden olevan vanhan toimituksen käsialaa. Näin ei kuitenkaan ole; ne ovat NEO-lehden numerossa 35 ilmestyneitä artikkeleita, lisenssillä ostettuja sellaisia.

Lehden tason lasku on varmasti vain tilapäinen, mutta jää nähtäväksi miten se tästä tokenee; lisenssijutuilla ei pitkälle pötkitä, ja saa nähdä mistä lehti saa uusia sisällöntuottajia. Uuden päätoimittajan linja on muokata lehteä kotimaakeskeisempään ja myös muille kuin otakuille lähestyttävään suuntaan, joten jää nähtäväksi millainen lopputuloksesta muodostuu.

Ensi viikonloppuna vierailen H-Townin Töölön luolassa katsomassa, mitä vanhasta lehdestä on pelastettavissa. Mutta jo sitä ennen kustantamoa on odottamassa varsin ikävä yllätys vyön alle... Koska sanotaanko vaikka näin: toimitusjohtaja Harri Mannisen epäilykset siitä, että Animen vanhan toimituksen joukkopaon syynä olivat suunnitelmat kilpailevan julkaisun perustamisesta eivät olleet lainkaan kaukaa haettuja. Eivät ollenkaan.

Mimiko Median julkaisema Japan Pop - tilattavissa ja levityksessä ensi viikolla. (Ei ainakaan vielä lehtipisteissä, mutta Fantasiapeleissä kyllä.) Lehteä tekemässä arvatkaa ketkä.