Eksyneitä lampaita

    
Mitä suuremmaksi ja näkyvämmäksi käy japanilaisen kulttuurin virta länsimaiseen kulttuuriympäristöön sitä valtavirtaisempaa siitä tulee, ja sitä nolompaa siihen yhdistämisestä tulee monille nuorille taiteilijoille - kyseessähän on pinnallinen lasten juttu, kuten kaikki tiedämme.

Näin ollen moni taiteilija pyrkii "pääseemään yli" "mangavaiheestaan" ja kehittämään "omaa" ja "vakavasti otettavaa" tyyliä. Näitä yksilöitä löytyy moneen junaan ja monia eri vakavuusasteita (jotkut saattavat osallistua conien taidekujille ja jopa tehdä sarjakuvia alan lehtiin, jotkut taas pitävät mieluummin reilua hajurakoa koko alaan), mutta suuressa osassa heistä on tunnistettavissa samoja yleispiirteitä, jotka tekevät tunnistamisesta varsin helppoa. Harvasta löytyvät kaikki nämä piirteet, mutta usein huomion kiinnittävät ensimmäisinä seuraavat seikat:

  • Tärkeimpänä ja yleisimpänä kaikista: mielipide, jonka mukaan vaikutteiden ottaminen japanilaisesta hahmokulttuurista - englanniksi "anime style", suomeksi "mangatyyli" - on vaihe josta kannattaa kasvaa yli tullakseen vakavasti otettavaksi taiteilijaksi.
  • Ikävä, mahdollisesti alentuva asenne kaikkia sellaisia kanssataiteilijoita kohtaan, jotka asian tullessa puheeksi eivät ymmärrä tätä näkökantaa - pahimmissa tapauksissa myös sellaisia, joiden tyyli on heidän mielestään liian "geneeristä animetyyliä" muistuttava.
  • Seurustelee mieluummin länsimaista kuin japanilaista sarjakuvaa harrastavien piirien kanssa (nehän ovat paljon aikuisempiakin).
  • Puolusteleva asenne heti kun mikään japanilainen tulee puheeksi julkisesti, vaikkapa nettipäiväkirjassa: "No entäs sitten vaikka tykkäänkin, enkä edes tykkää niin paljon kuin silloin nuorempana..."  Vaihtoehtoisesti kieltää pitävänsä kokonaan. Miyazaki käy joskus, Tezuka samaten.
  • Jos myöntää lukevansa mangaa, muistaa aina samaan hengenvetoon tarkentaa lukevansa myös "muuta sarjakuvaa." (Allekirjoittaneen isän kaapit pursuavat lähes pelkkää ranskalaista sarjakuvaa, eikä hän ole koskaan sitä häpeillyt.)
  • Joko kieltää piirtotyylinsä japanilaisvaikutteet tai vähättelee niiden merkitystä yleisilmettä ajatellen. Don Rosan ja kotimaisten sarjakuvantekijöiden fanittaminen on kova sana.
  • Keskimääräistä ahkerampi angstaaminen (taide- tai muunlainen).
  • Toistaiseksi tunnetaan hyvin harvoja tästä asennevammasta parantuneita yksilöitä, joten tilannetta on syytä pitää lähes parantumattomana. Omahoito on myös lähes mahdotonta, koska oireilija ei luonnollisestikaan yleensä edes suostu myöntämään tilansa ongelmallisuutta. Mikäli havaitset yhden tai useampia näistä oireista jossakin tuntemassasi taiteilijassa, suosittelemme välittömäksi ensiavuksi hyvää seineniätm ja mitä tahansa kirjallisuutta joka auttaa laajentamaan käsitystä japanilaisen sarjakuvan kirjosta; Paul Gravettin Manga - 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa on kenttätesteissä osoittautunut ehkä helpoimmin sulavaksi, eikä Mangan mestarit jää kauaksi jälkeen.

    Parhaimmassa tapauksessa oireilija tulee huomanneeksi, että sillä mitä opettajat tai muut harhakuvalaiset sanovat ei ole loppujen lopuksi mitään merkitystä - on turhaa lähteä lätkimään taiteilijoiden tyyleille nimilappuja otsiin vain sen takia, että he ovat ottaneet vaikutteensa enimmäkseen yhdestä visuaalisten konventioiden koulukunnasta. Lampaan silmin kaikki ihmiset näyttävät samanlaisilta.

    Muokkaus 11.6: Kappas, en kai vain ole herättänyt keskustelua?

    Round 1

        
    Lehtemme ovat eläneet yhteiseloa nyt seitsemisen kuukautta. Tällä välin kumpikin on hakenut omaa linjaansa, ja lienee jo turvallista sanoa sellaisten löytyneen; molempien edut ja ongelmat näkyvät nyt kohtuullisen selkeästi.
    Animen suurin etu on edelleen sen markkinaetumatka; lähemmäs kolmen monopolivuotensa aikana se juurtui syvälle kotimaiseen skeneen, ja ihmiset tottuivat sekä sen läsnäoloon että sen ainutlaatuiseen. Japan Popin saavuttua tällainen ehdoton lojaalius on laantunut ja lehdistöstä on tullut arkipäiväisempi osa skeneä, mikä näkyy mm. vähentyneessä foorumipalautteen määrässä. Iso osa kasuaalimmista lukijoista ei toisaalta ole edes noteerannut toimituksenvaihdosta; pienemmiltä foorumeilta löytyy edelleen ketjuja, joissa Japan Popia parjataan Animen matkijaksi.

    Japan Popin etu taas on edelleen se, että sen ihmiset ovat alan harrastajia ja toimijoita: tämä johtaa sekä kontaktien löytymiseen että - monien tapauksessa - automaattiseen lojaaliusreaktioon. Markkinaetumatkaa on yritetty kuroa kiinni Fantasiapelien näytenumerokampanjalla ja samanlaisella yhdistyskampanjalla kuin "muutama vuosi sitten erään toisen lehden kanssa tehtiin", mutta siitä miten hyvin tämä on toiminut ei puhuta julkisesti; lehti on ottanut linjakseen pitää yllä hieman suljetumpaa julkisivua kuin edeltäjänsä (niin ensimmäinen numero kuin uusimman numeron DVD:kin tulivat täysin ilman ennakkoilmoituksia), ilmeisesti jottei kilpailija saisi vihiä sen liikkeistä.

    Toisaalta se että lehden toimituskunta koostuu skenen keskeisistä vaikuttajista tuskin myöskään on haitaksi yrityksille eristää kilpailija skenestä: Animen myyntipöytää ei viime Traconissa näkynyt (kuka se taas olikaan tapahtuman sponsorivastaava?), eikä tarvita velhoa arvaamaan kumpi lehdistä on tulevan Tampereen Animeconin pääyhteistyökumppani.

    Lehdillä on myös ongelmansa. Animen markkinaetumatka tarkoittaa myös sitä että mainostajilla ei välttämättä ole mielenkiintoa lähteä mainostamaan vielä toisessakin julkaisussa, mikä on varmasti ainakin ollut ongelma Japan Popille. Anime puolestaan kärsii vakavasta aivovuodosta; uusimman numeron ainoa teksti joka herätti välittömän mielikuvan asiansa tuntevasta kirjoittajasta oli J-V. Simolan Divergence Eve -artikkeli.

    Toisaalta jo se että tällaisia kirjoittajia ylipäätään löytyy on jo saavutus sinänsä; vanhan Animen hylätessään Japan Popin toimituskunta epäilemättä luuli sen kuolevan sisällöntuottajien puutteeseen joko välittömästi tai viimeistään yhden numeron jälkeen. Tällainen ylimielisyys osoittautui virheeksi, sillä he tuskin odottivat saati toivoivat päätyvänsä taloudelliseksi altavastaajaksi kilpailutilanteeseen. Toisaalta H-Townin toiveet Mimiko Median rahojen loppumisesta eivät näytä nekään toteutuneen; olihan uusimmassa Japan Popissakin jo kuusi mainosta. (Sisarfirmaa ei lasketa.)

    Lehdet ovat lähteneet rakentamaan itselleen erilaisia julkisuuskuvia. Anime teki hiljan päätöksen avata arvosteluarkistonsa myös muille kuin tilaajille, mikä varmasti auttaa nostamaan sivuston kävijämääriä. Toisaalta sivustolla ei ole yhtään mainoksia joten taloudellinen hyöty on käytännössä nolla, ja sivusto on muutenkin pahasti rempallaan; ne ovat epäilyttävän usein nurin, työharjoittelijan lähdettyä uutisia on tullut kerran viikossa jos hyvin käy, ja vaikka legendaarinen tuhansien sivujen chattiketju suljettiinkin on uusi jo pystyssä ja foorumin moderointi käytännössä olematonta. Yleisvaikutelma on aika kamala, eikä tilannetta paranna se että toimituksen vaihduttua sillä ei ole ollut lainkaan presenssiä #anime-lehdessä.

    Japan Popin sivusto taas on sisällöltään pitkälti samanlainen kuin Animen vanha sivusto. Lehden laajempi fokus heijastuu sen kansiin, ainakin ideatasolla: vähemmän vetävissä kansikuvissa komeilee nippa nappa tunnistettavia kuvia japsirokkareista ja länsimainen käsitys yaoista (eli kaksi mieheksi pukeutunutta tyttöä kaulailemassa). Eri asia sitten tietysti on, ovatko Animen toistuvat Naruto-oksennukset ja kollaasit sen silmäämiellyttävämpiä.

        
    Sisällöllisesti lehdet ovat kehittyneet mielenkiintoisiin suuntiin: keskiarvoa katsoen Anime on keventynyt, Japan Pop raskastunut. Asia ei kuitenkaan ole yksioikoinen.

    Animen sisältö on ylipäätään aika höttöistä, mutta sen suurin ongelma ei loppujen lopuksi ole se että huumori ei naurata eikä se että päätoimittajan puutteellinen asiantuntevuus pilkahtelee säännöllisesti - se on toimituskunnan ulkopuolisuus skenestä. Keitä nämä kirjoittajat ovat? Miksi emme ole kuulleet heistä aiemmin? Mitä meidän tulisi heistä ajatella? Analogiaa käyttääkseni, ärhäkällä kolumnilla on täysin eri painoarvo jos sen on kirjoittanut Nnirvi kuin jos sen on kirjoittanut vain joku sattumanvarainen heppu.

    Zac Bertschy ohjeisti hiljan animejournalistiksi hinkuvaa kysyjää näin: "Come across as a writer who happens to be a fan, not a fan who wants to write. One of those works, the other really doesn't."  Tämä näkyy lehdissä hupaisan selkeästi; selvimmin Japan Popissa.

    Japan Popilla voi olla kokeneempien sisällöntuottajien etu puolellaan, mutta se ei tee heistä laadukkaita toimittajia: kun priimapäätoimittajan osaavuutta laimennetaan sekundapäätoimittajan osaamattomuudella muodostuu yleisvaikutelmasta huonolla tavalla fanzinemäinen. Toistaiseksi lehden kompastelevin kirjoittaja tuntuu olevan Markku Salmi: hänen tekstiensä ylimääräiset vaan- ja niin-sanat sekä muut säännölliset tyyli- ja kielivirheet ja kyseenalaiset päätelmät ("puujalkavitseillä", John Woomainen, Tokyopop onkin laadun tae) eivät anna hänestä kovinkaan autoritaarista vaikutelmaa.

    Japan Popin sisältö kärsii muutenkin pienistä kauneusvirheistä: oikolukija ei esimerkiksi ole karsinut toisista mielipiteistä päällekkäisyyksiä, joten niissä toistellaan pitkälti samoja tekijätietoja ja premissikuvauksia kuin arvosteluissakin. Toistaiseksi vain Joel Autio vaikuttaisi olevan tilanteen tasalla: en tiedä onko hän saanut Mauno Joukamaan Hellsing-arvostelun luettavakseen ennen toisen mielipiteensä kirjoittamista, mutta jos ei hän lienee arvannut ettei varsinainen arvostelu (kuten ei sivumennen sanoen mikään muukaan lehden arvosteluista...) tulisi sisältämään lainkaan kritiikkiä itse julkaisusta ja päättänyt ottaa sen oman tekstinsä keskiöön. Vaihtoehtoisesti päällekkäisyyksiä löytyy tekstistä ja sen kuvituksesta; se ei ole sitä "tukemista", jota olen peräänkuuluttanut.

    Puhumattakaan siitä, että harrastajaorientoituneen julkaisun sisällöntuottajat tuntuvat edelleen luulevan lukijoille olevan tarpeen selittää shounenin tarkoittavan pojille suunnattua. Aidan toisella puolella taas Anime käyttää kasuaalisti ONAn kaltaista harvinaisempaa termiä, mutta eipä sieltäkään näytä julkaisulaatukritiikkiä löytyvän.

    Se että Katariina Alaisen kolumni nauratti uusimmassa Japan Popissa enemmän kuin kumpikaan Kekon pakinoista oli jonkinasteinen shokki; toivottavasti kyseessä on vain perhesyistä johtuva notkahdus. Japan Popin uusin numero oli kuitenkin kokonaisuutena huomattavasti parempi kuin sitä edeltävä; etenkin Jussi Nikanderin Anime- ja mangateollisuuden tila -artikkeli oli positiivinen yllätys ja paljon kantaaottavampi teksti kuin olisin Japan Popilta odottanut (ja se jopa osoitti minun olleen väärässä).

    Hieman paradoksaalisesti Anime tuntuu tällä hetkellä todellakin käsittelevän enemmän kotimaista skeneä kuin Japan Pop; siinä missä Japan Popin kotimaa-anti jää lähes kokonaan tapahtuma- ja keikkaraportteihin ja Pohjantähden alla -palstaan on Anime noteerannut jopa Kupolin yhdistykseksi kirjautumisen kaltaisen asian. Toisaalta tämä tekee Animen sisällöstä enemmänkin kuin vähän tasapainotonta; toimituskunnalta tuntuu puuttuvan tiettyä tajua siitä mitkä aiheet ovat noteeraamisen arvoisia ja merkityksellisiä, niin nuoremmalle kohdeyleisölle kuin lehti onkin suunnattu. Miten hyvin lehti pysyy kasassa kasuaalin harrastajan ja sarjakuvaopettajan hoitamana?

    Loppujen lopuksi kumpikaan lehdistä ei ole täydellinen eikä sellainen, jota minä haluaisin lukea. Jos jotain haluaa nähdä tehtävän kunnolla se täytyy näemmä edelleen tehdä itse; Otaku pysyy minun listallani ykkösenä.

    Vuoden 2007 kolmas Otaku

    ...Miten niin viisi kuukautta myöhässä? Miten niin puolet siitä on tuota yhtä Haruhi-juttua? Miten niin kannessa on Italia Mondial Classic 2Tone Sunburst?

    Legendaarisuutta hipovasta myöhässäolemisesta huolimatta aikataulu oli viimeiseen asti tiukka kuin KOS-MOSin sikspäkki - niin tiukka, että lehti saapuu painosta vasta perinteisesti conia edeltävänä perjantaina ja sen sarjakuva jäi vahingossa kokonaan kreditoimatta. Ja uskoisitteko että tässä numerossa oli alkujaan tarkoitus olla Keitaro Ariman haastattelu, mutta se jäi seuraavaan kertaan koska haastattelija katosi maan päältä (tai ainakin netistä)?

    Sisällysluettelo saattaa näyttää tuskallisen lyhyeltä, mutta itse asiassa se johtuu lähinnä vain siitä että yksittäisten juttujen keskipituus on pidentynyt (ja taso on lisäksi noussut). On totta että tällä kertaa jäi pois useampia vakiopalstoja kuin koskaan ennen, mutta se tulee korvaantumaan ensi kerralla - seuraavasta numerosta tulee varmasti lehden historian massiivisin.

    Näitä pikku puutteita lukuunottamatta sisältö on sitä tavallista. Hiro kertoo syyt siihen miksi Dream Kissiä ei ole kamalasti maailmalla hehkutettu, niidel selittää miksi .hackiin tutustuminen Hämärän rannerenkaan tarusta alkaen on kuin yrittäisi kiivetä perse edellä puuhun, Laurel selvittää miksi School Rumble on shounendraamaksi poikkeuksellinen ja huomaa D:hen tutustuessaan, ettei mangasovitus ole konseptin inkarnaatioista aina suinkaan se huonoin. Minä sen sijaan kulutan neljä sivua sen puimiseen, miksi Azumanga Daioh on pirun hauska mutta miksen siltikään pidä sen suomennoksesta. Muissa jutuissa esitellään Higurashin yliluonnolliset murhamysteerit, perehdytään raskasotsaisten lolien elämään, luetaan Mangan mestarit, käydään the GazettEn keikalla ja kerrotaan hupaisia pikku anekdootteja miesrooleja esittävistä naisseyuuista kuuluisimmasta.

    Tällä kertaa oman aikani yksinkertaisesti söi tuo Haruhi-juttu, josta nyt vain tuli niin pitkä kuin mitä minulla oli aiheesta sanottavana (dissaajat saavat nyrpistellä neniään ihan rauhassa). Olin aloittanut jutun kirjoittamisen jo noin vuosi sitten, mutta halusin saada aiheeseen kunnolla perspektiiviä joten se päätyi julkaistavaksi vasta nyt. Toivottavasti lopputulos on myös lukijoita miellyttävä; yritin ottaa oppia Kekon jutun saamasta negatiivisesta palautteesta, joten tiivistin ihkutukseni jutun alun sijasta sen loppuun ja ruodin sisällöllisiä seikkoja ilmiöpuolta enemmän.

    Lämpimäisiä voi sitten tulla selailemaan Traconiin - ja ostamaankin toki, mikäli kiinnostusta riittää. Juttelemaankin saa tulla; lupaan olla purematta.

    Comics and manga

    Jokin aika sitten kuulin radiosta Ville Rannan haastattelun ja muistin taas miksen pidä hänestä. Hän edustaa kaikkea sitä mistä en suomalaisessa sarjakuvakulttuurissa pidä: ulkoasun koherenssin pitämistä toissijaisena ominaisuutena; sarjakuvantekijän asemaa taiteilijana jonka on välittömästi ripuloitava kannanottonsa ja näkemyksensä ihmisten silmille; perisuomalaista käsitystä siitä että fiktion on oltava arkirealistista ja mielellään vieläpä omakohtaisiin kokemuksiin tai historiallisiin tapahtumiin perustuvaa. (Tyypillisen suomalaisen sarjakuvantekijän antiteesiksi taas kävisi vaikkapa Tarmo Koivisto: hänenkin teoksensa voivat olla arkirealistisia, mutta hän on julkaissut paljon ja säännöllisesti arvostetussa mediassa, hänen työnsä ovat sekä ajankohtaisia ja kantaaottavia että viihteellisiä - ja lisäksi hän osaa piirtää hahmoilleen saman määrän sieraimia jokaiseen kuvaan.)

    Puhumattakaan siitä, että hän on tälläkin hetkellä Limingassa opettamassa suomalaisten sarjakuvantekijöiden seuraavalle sukupolvelle, ettei heidän töidensä edes tarvitse olla huolella tehdyn näköisiä. Hrr.

    Ennen kaikkea minua kuitenkin rassaa hänen näkemyksensä sarjakuvan roolista kulttuurissa. Hän pitää sarjakuvaa automaattisesti ja oletusarvoisesti taiteena, ja sellaisenakin vain todellisuuden peilaajana eikä kykenevänä oikeasti vaikuttamaan asioihin. Tosiasiassahan sarjakuva on kuitenkin ilmaisumuoto, jolla voi toki tehdä taidetta - mutta myös paljon muutakin.

    Ranta edustaa tässä eurooppalaista näkökulmaa; Euroopassahan sarjakuva on aina ollut ensisijaisesti taidetta, Japanissa taas viihdettä. Japanilaisen mentaliteetin mukaan sarjakuvaa voi toki käyttää työkaluna vaikkapa murhatutkinnassa tai käyttöohjeiden välittämisessä, mutta taiteeksi siitä ei ole - toisaalta, juuri massojentavoittavuutensa vuoksi se pystyy konkreettisesti vaikuttamaan ihmisten asenteisiin ja päivittäisiin puheenaiheisiin hyvin pitkälti samaan tapaan kuin vaikkapa Salatut elämät täälläpäin. En sanoa että toinen käsitys olisi toista parempi, mutta yksisilmäisyyshän ei ole koskaan hyväksi.

    Suomessa tilanne on tämän suhteen skitsofreenisen kaksijakoinen: suomalaisen sarjakuvakulttuurin sanotaan olevan vahva, mutta maailman parhaimpiin lukeutuvaa sarjakuvaromaania painetaan täällä silti alle 2000 kappaletta, ja kaupallisuudelle jopa nyrpistellään avoimesti. Alan oppilaitoksissa opiskelijoita joudutaan neuvomaan hankkimaan "oikea ammatti", koska pelkällä sarjakuvalla ei yksinkertaisesti voi elää. Maan ylivoimaisesti suurilevikkisin aikakauslehti on sarjakuvalehti, mutta sarjakuvamarkkinoita hallitsee yksi ainoa suomalaiseen kansanluonteeseen vetoava ankka, jonka aukottomaan hegemoniaan muuan toinen suomalaiseen kansanluonteeseen vetoava sika on onnistunut lyömään kiilaa vasta viime vuosina. Kulttuurillisesti valistuneimmat saattavat tuntea myös erään niin ikään suomalaiseen kansanluonteeseen vetoavan siilin, mutta siinäpä se Suomen mundaaniyleisön sarjakuvatietämys sitten onkin. Jos Uusiruutu olisi onnistunut se olisi ehkä onnistunut palauttamaan suomalaisen sarjakuvakulttuurin 70-luvun monipuolisuuden tasolle tai ylikin, mutta näin siinä sitten kävi.

    "Mitä ihimettä nää oikeen luet? Vittu englantia - ja jotaki kiinaa?! Lukisit vittu Aku Ankkaa!"

    Anonyymi kansan syvien rivien edustaja, Sodankylä 2007

    Länsimaiseen sarjakuvakulttuuriin verrattuna manga on niin erilaista - Osamu Tezukan auringon alla kielimuurin takana eristyksissä kasvanutta - että se yleensä hämmentää muuhun tottuneita, ja sen ottavat ensimmäisinä omakseen ennakkoluulottomat ja samanlaisen visuaalisen tyylin omaavien lastenohjelmien parissa kasvaneet lapset ja nuoret (kunhan vanhemmat nörttiharrastajat ovat sen ensin markkinoille lobanneet). Länsimaisten sarjakuvien harrastajat ovat kaikkialla maailmassa haudanneet päänsä hiekkaan, väittäneet japanilaisen viihteen nousua amerikkalaisen viihteen vastavoimaksi "buumiksi" ja kieltäytyvät näkemästä kokonaiskuvaa.

    Liberaalimmatkin länsisarjakuvien harrastajat sortuvat taustansa vuoksi elitismiin ja pitävät arvossa vain mangan "sivistyneempää" päätä; heille on liian iso kulttuurishokki, että mangalla on "lupa" olla nimenomaan sutaistuja kuvia ja sellaista nopeasti tehtyä massaviihdettä, jota sarjakuvat eivät ole lännessä olleet vuosiin. Osansa "kaikki manga on roskaa" -asenteen syntymiseen on tietysti myös sillä että mangan piiristä löytyy myös rehellistä lastenviihdettä; eurooppalaisella sarjakuvallahan on oli ennen W.I.T.C.H.iä tasan kaksi mahdollista kohdeyleisöä ("lapset ja lapsenmieliset" ja "aikuiset"), eivätkä amerikkalaiset supersankarisarjakuvat ole lastenviihdettä nähneetkään vuosikymmeniin. Shoujosarjojen mary sue -hahmoja osoitellaan kyllä paheksuen sormella, mutta osoitellaanko Judge Dreddiä?

    Se että jokaisella kielialueella julkaistaan aluksi lastenmangaa on tietysti johtanut siihen mielenkiintoiseen perspektiiviharhaan, että manga olisi "lasten ja nuorten juttu." Amerikassa tämä voi olla tottakin; siellähän mangaa myydään vain kirjakaupoissa ja sitä lukevat vain otakut, mistä johtuen markkinat ovat rajalliset (niiden lasikattohan tuli vastaan jo 2004-2005). Tämä on johtanut siihen, että otsikon fraasista - jota näkee käytettävän paljon nimenomaan Yhdysvalloissa - on tullut itseään toteuttava ennuste: länsimainen sarjakuvaskene on jakautunut varsin tiukasti kahtia länsimaisen ja itämaisen sarjakuvan harrastajiin, aivan kuin ne eivät olisi samaa ilmaisumuotoa lainkaan. Toistaiseksi ne eivät käytännöllisesti katsoen sitä olekaan.

    Euroopassa tilanne on kuitenkin toinen. Mangaa on saatavilla lehtihyllyistä paljon ja helposti, ja se päätyy myös muiden kuin harrastajien käsiin. Enin osa Ranskassa ja Saksassa julkaistavasta sarjakuvasta on jo mangaa, mutta se ei johdu siitä että manga olisi syönyt tilaa muulta sarjakuvalta - se on yksinkertaisesti saanut markkinat kasvamaan avatessaan kokonaan uusia kohdeyleisöjä. Pidän Kekon Mangan mestarien esipuheessa esittämästä ajatuksesta, jonka mukaan "japanilaisten rooliksi jäi tallettaa sarjakuvan idea, pitää sen kipinää yllä ja palauttaa soihtu takaisin maailmalle kun sen aika koitti."

    Miten käy jatkossa nyt kun kielimuurit ovat vihdoin murtuneet ja vaikutteet virtaavat valtoimenaan maanosasta toiseen? Syntyykö Eurooppaan ja myös Suomeen japanilaisen kaltainen kunnollinen sarjakuvakulttuuri, jossa sarjakuvat seuraavat ihmistä läpi elämän eivätkä ole vain sarjakuvaharrastajien juttu?

    Se tullaan näkemään.

    Kohdeyleisöjen raja-aidat

    Ennen bloginsa deletoimista ANN:n mangakriitikko Carlo Santosilla oli tapana itkeä säännöllisesti sitä, että mangan kohdeyleisöluokittelut ovat rajoittavia; hänen kirjoitustaan "My penis invalidates my enjoyment of Nodame Cantabile. But only the comic, not the drama" ei löydy enää nykyään mistään, mutta siteerauksia siitä kyllä. Se synnytti aikoinaan jonkin verran keskustelua näilläkin leveyksillä.

    Aiemmin esille otetut pointit ovat edelleen valideja: kohdeyleisöjaottelut ovat olemassa, koska niistä on hyötyä sekä kustantajille että kuluttajille. Japanin kokoisessa maassa näin on pakko tehdä; Suomen kokoisessa ei niinkään, mutta niiden huomiotta jättäminen etenkin kustannusalan alkuvaiheessa olisi sulaa hulluutta. Vanhemman kohdeyleisön shoujon tuominen markkinoille ennen kuin nuoremman yleisön shoujo on saanut tarpeeksi aikaa kasvattaakseen mangaa lukevia tyttöjä olisi hyvin yksiselitteisesti taloudellinen itsemurha. Tämän takia julkaiseminen aloitetaan nuorten poikien nimikkeistä, sitten jatketaan nuorilla tytöillä, siirrytään hiljalleen hieman vanhempiin poikiin ja lopulta vanhempiin tyttöihin; tässä auttaa, jos ensimmäiset sarjat ovat vielä molemmille sukupuolille jotain tarjoilevia Takahashin sarjoja. Suomessa ollaan tällä hetkellä jo pitkällä kolmannessa vaiheessa (Emma, Gunnm, Oh! My Goddess); seuraava looginen aluevaltaus ovat vanhemmat tytöt. Kuka ehtii ensimmäisenä julkaista Nanan - joka on sitäkin parempi ehdokas nyt kun se jatkuu taas?

    Huomatkaa kuitenkin, että monet edellä mainituista seinensarjoista houkuttelevat myös tyttölukijoita. Seinenyleisö on jo sen verran vanhaa että lukijoiden preferenssit vaihtelevat laajasti; jotkut pitävät Berserkistä ja Hellsingistä, jotkut Azumanga Daiohista ja Manabi Straightista. Moni suosittu seinenmanga käyttää tehokkaasti hyväkseen shoujomangan puolelta tuttuja kerrontatapoja, jopa siinä määrin että monia seinensarjoja voi äkkiseltään erehtyä luulemaan shoujoksi. Otakun 2/2007 yuriartikkelissaan Jek itse asiassa kuvaili tällaisia sarjoja "pojille sallituksi shoujoksi"; esimerkiksi moeseinenlehti Comic High myy itseään lauseella "Girlish Comics for Boys and Girls."

    Esimerkki Comic High -sarjasta: Milk Morinagan Girl Friends.

    Se sisältää söpöjä tyttöjä, joten se ei selvästikään ole poikien sarja.

    Länsimaissa sarjakuvamarkkinat ovat kategorisesti pienemmät, joten sarjakuvia ei ole totuttu jaottelemaan kohderyhmittäin - jotkut sarjakuvaharrastajat jopa avoimesti karsastavat sitä. Näin ollen kohdeyleisöjä kuvaavat sanat ymmärretään usein genreiksi yksinkertaisesti siitä syystä, että niistä käytetään vieraskielisiä sanoja. Totuushan kuitenkin on, että "shounen manga" tarkoittaa vain ja ainoastaan "poikien sarjakuvaa" - asia, jota esimerkiksi Wikipediasta joutuu jatkuvasti korjailemaan.

    Eivätkä nämä kohdeyleisöt ole staganantteja ja rajoittavia, kuten lännessä usein luullaan. Santosin angstaukset kohdistuvatkin juuri siihen, että lännessä monet pitävät outona sitä että aikuinen mies haluaa lukea sarjaa, jonka päähenkilöinä eivät ole toiset aikuiset miehet. (M.O.T., M.O.T.)

    Esimerkiksi shoujomangaa eivät kuitenkaan ole lukeneet vain tytöt vuosikymmeniin; ehkä silloin kun Osamu Tezuka oli juuri keksinyt sen ja sitä tekivät miehet nimenomaan tyttöjä ajatellen, mutta ei enää 70-luvun jälkeen, kun sitä alkoivat tehdä naiset. Shounen piti pintansa pitempään, aina 80-luvun puoliväliin asti.

    Vuonna 1984 tuli kuitenkin Dragon Ball ja lisäsi shouneniin - joka aiemmin oli Shonen Jumpin silloisen päätoimittajan Nobuhiko Horien ohjauksessa koostunut lähes pelkästään hienkatkuisista äijäilyistä á la City Hunter ja Fist of the North Star - huumorin.

    Monet lännessä aliarvioivat ja haukkuvat Dragon Ballia ja pitävät sitä kaiken sen symbolina, mikä mangassa on huonoa, väärin ja kaavamaista, mutta Japanissa tällaista nirppanokkaisuutta ei ole - esimerkiksi sarjan uusintapainoksien mukana julkaistiin jokin aika sitten eräiden hänelle kunnioitustaan osoittavien nykymangakojen fanitaidetta. Sarjasta muodostui niin suosittu, että toimittajat pakottivat Toriyaman jatkamaan sitä kauan sen jälkeenkin kun hän olisi halunnut sen jo lopettaa (minkä varmaan huomaakin).

    Kun se vuonna 1995 lopulta loppui vajosi Japanin mangateollisuus lamaan josta se ei ole vieläkään täysin toipunut, Shonen Jumpin levikki putosi kuudesta ja puolesta kolmeen miljoonaan viikossa, ja kustantajien oli etsittävä uusia, niitä ennen pienuutensa vuoksi kiinnostamattomia ulkomaisia markkinoita. Dragon Ballin tulon jälkeen käytännössä kaikki suositut shounensarjat, Ranma 1/2:sta One Pieceen, ovat sisältäneet ainakin jonkin verran huumoria ja mielikuvituksen lentoa.

    Tässä vaiheessa jotkut tietysti hymähtelevät Dragon Ballin merkittävyydelle; eikö nyt ole aivan selvää, että Naruto on nykyään se mikä maailmaa pyörittää? Jälkimmäinenhän voittaa Googlefightingin. Mutta kysymys kuuluukin: ollaanko Narutosta tekemässä Hollywood-elokuvaa? Ja mitä arvelette sille kuuluvan, kun sen loppumisesta on kulunut 12 vuotta? Dragon Ball on pitänyt pintansa uusien hittien rinnallakin; sen klassikkoasemaa ei voi kiistää kukaan. Ja se on määrällisesti maailman myydyin sarjakuva; ei ole sattumaa, että se on yleensä ensimmäinen uudella markkina-alueella julkaistu manga.

    Masashi Kishimoto tietää, mistä naruista on vedettävä.

    Dragon Ball ei kuitenkaan käynnistänyt shounenin muuttumista molempien sukupuolten viihteeksi yksinään. Prosessi oli hidas ja kesti useita vuosia, ja syy myynnin kasvuun tajuttiin vasta 90-luvun alussa. Samaan aikaan huomattiin, että suosituimmista sarjoista löytyi tietynlaisia kerronnallisia elementtejä: kaksi poikaa ajautuu jatkuvasti tappeluihin eivätkä voi sietää toisiaan, poika A pitää poikaa B tulisieluisesti kilpakumppaninaan vaikka tämä tuskin edes huomioi häntä...

    Tämä tuo mieleen amerikkalaisissa sarjakuvissa 60- ja 70-luvuilla vallalla olleen gorillabuumin, mutta toisin kuin amerikkalaiset kollegansa japanilaiset kustantajat tiesivät vallan hyvin mistä suosio johtui: jäljet johtavat - jälleen kerran - 80-luvulla syntyneeseen doojinshikulttuuriin, tarkemmin sanoen yaoihin. Tyttölukijoiden paritushaluisia mielikuvituksia ruokkivat elementit toimivat fanifiktion, fanitaiteen, doojinshien ja luoja ties minkä polttoaineena ja kasvattivat sarjojen suosiota, joten niitä päätettiin lisätä - ja kassakoneet kilisivät.

    Näitä elementtejä sanotaan aimaiksi. Nykyään shounensarjoissa on niitä paljon - esimerkiksi Lightin ja L:n kytkeminen toisiinsa käsiraudoilla oli melko varmasti alkujaan sarjan toimittajan idea, ja Gundamin kaltaiset miehekkäät mechamätkeet ovat muuttuneet joksikin ihan muuksi. Tämän tuloksena Shonen Jump on nykyään tyttöjen suosituin mangalehti.

    On yleistä, että sarjan kohdeyleisöä hienosäädetään kesken kaiken; esimerkiki Dragon Ball oli alkujaan suunnattu 14-vuotiaille, mutta kun paljastui että siitä pitivätkin eniten 12-vuotiaat päähenkilön ikä "korjattiin" (4. tankobon, sivu 66) ja seksivitsit korvattiin tappeluilla. Toisinaan taas käy niin, että kokonaiset genret siirtyvät kohdeyleisöltä toiselle. Näin kävi taikatyttögenrelle, joka alkoi vuosituhannen vaihteessa siirtyä yhä enemmän ja enemmän otakuyleisön viihteeksi. CLAMP pyyhki pöydän puhtaaksi Cardcaptor Sakuralla ja istutti samalla siemenet otakufanikunnalle; kun otakujen huomattiin katsovan lastensarjoja, niitä alettiin tehdä erityisesti heitä varten. Nykyään käytännössä kaikki taikatyttösarjat ovat myöhäisyön moeviihdettä, ja aika on kypsä jo Moetanin kaltaiselle parodioimisellekin.

    Suomessa ollaan toisaalta myös erikoisasemassa moneen muuhun maahan nähden. Täällä, toisin kuin Ruotsin tai Yhdysvaltojen kaltaisissa heikompien sarjakuvakulttuurien maissa, luetaan nimittäin myös muun kuin "oman" kohdeyleisön sarjoja. Tämä johtunee siitä, että manga ei meillä yleensä ole otakun ensimmäinen kosketus sarjakuvaan; Aku Ankkoja, Asterixeja ja Lucky Lukeja on luettu pienestä pitäen, joten ihmisten maku on liberaalimpi eikä niin selkeästi kohderyhmäajattelun kaltaiseen muottiin kasvatettu.

    Eri asia on sitten, millaiseksi tilanne kehittyy siinä vaiheessa kun nykyään mangalla kasvatettavat vaahtosammuttimet vanhenevat. Mutta se on sen ajan murhe.

    Viraalimarkkinointia

    Kaikki muistanevat vielä Kadokawa USAn mainion viimevuotisen mainoskampanjan, jossa kiusattiin nörttejä tutkimaan nettisivun vuorokauden välein muuttuvia metatageja The Melancholy of Haruhi Suzumiyan lisenssin yksityiskohtien ja ennen kaikkea sen takana olevan julkaisijan nimen paljastamisen toivossa? Kukapa sen voisikaan unohtaa, Kekkohan kirjoitti siitä Animeen #17 kokonaisen pääkirjoituksenkin.

    Haruhi Suzumiya on eittämättä saanut faniensa mielestä arvoistaan kohtelua Pohjois-Amerikassa. Ja vaikka kaikki eivät välttämättä puolta kiloa oheiskrääsää DVD:idensä kylkiäisinä haluaisikaan on sen R1-julkaisu sentään tuotantoarvoiltaan laadukas; Future Filmin ensi vuodelle lupaillulta suomitekstein varustetulta julkaisulta kannattaa tuskin odottaa mitään muuta kuin kansipaperit, todennäköisesti ruotsismeja viljelevän käännöksen ja bugaavan DVD:n. Snif.

    Lucky Starin lisenssi-ilmoituksen kanssa ei kuitenkaan viitsitty kikkailla; Haruhin neljäs ja viimeinen DVD yksinkertaisesti sisälsi pääsiäismunana lyhyen, tekstitetyn pätkän Lucky Starin 16. jaksosta. Aivan niin, juuri sen kohtauksen.

    Siinä sinulle tsuntsunia, bitch.
    Aya Hiranon vaihtelua Haruhi-äänensä ja Konata-äänensä välillä voi vain ihailla.

    Kyoto Animationin omalla menestystarinallaan tuulettaminen ärsytti tietysti monia jo silloin kun sarja oli uusi ja sitä ennenkin; jotkut eivät tarvitse siihen edes senkään vertaa syitä.

    < Calzu> ja lucky star nyt on vaan tuubaa hah. pelkästään päähenkilön :3 riittää dissaukseen

    Heidän ilokseen voi sanoa, että Lucky Starista ei varmasti tule lännessä muodostumaan samanlaista kammottavaa massailmiötä kuin edeltäjästään. John tiivisti syyt näppärästi pariin lauseeseen: Haruhi Suzumiya saa otakut nauramaan itselleen, Lucky Star taas nauramaan keskenään. Kaikkine popkulttuuriviitteineen sen dubbaaminen tulee olemaan lisäksi hyvin, hyvin syövä prosessi.

    Mutta eipä sillä, että näillä asioilla täällä pohjan perukoilla olisi mitään merkitystä muutenkaan.

    Zen ja arvostelukyvyn kunnossapito

    Sattuneesta syystä Suomessa julkaistavien manga- ja animearvostelujen määrä on viime aikoina melkeinpä tuplaantunut. Voisi siis olla jo korkea aika ottaa esille muutamia omia mielipiteitäni kritiikin kirjoittamisesta.

    Viime kuussa esittelin muutamia huonoja Paprikan arvosteluja; niiden ongelmiin kuuluivat mm. pinnallisuus, ennakkoasenteisuus ja yleinen typeryys. Älkää kuitenkaan erehtykö kuvittelemaan, että kaikki negatiivinen olisi minusta automaattisesti huonoa: esimerkiksi Darth Maunon Japan Pop 1:ssä julkaistu arvostelu elokuvasta oli paljon parempi kuin aiemmin mainituista yksikään, vaikka olikin aivan yhtä negatiivinen.

    Kenelle

    Ensimmäinen lukion äidinkielenkursseilla arvosteluista opittu on se, että oikeaoppinen sellainen koostuu kolmesta osasta: esittelystä, kritiikistä ja yhteenvedosta. Esittelyssä esitellään arvosteltava teos lukijalle, kritiikissä ruoditaan sen hyviä ja huonoja puolia ja yhteenvedossa tehdään lopullinen subjektiivinen arvio siitä, onko teos hyvä vai ei.

    Hyvin usein tämä on myös ainoa niillä opittu asia. Mikä on sääli, koska se ei ole läheskään koko totuus - eikä aina edes ainoa mahdollinen.

    Loppujen lopuksi arvosteluja on monenlaisia, jo pelkästään siinä mielessä kenen luettavaksi ne on tarkoitettu ja keneen ne pyrkivät vaikuttamaan. Suurin osa arvosteluista on tietysti suunnattu kuluttajille, ja sellaisten tärkein tehtävä on kertoa lukijalle onko teos hänen rahojensa arvoinen vai ei. Tämä voidaan tehdä joko latelemalla mielipiteitä suoraan teoksen laadusta - olkoonkin, että se on hieman riskialtista - tai monimutkaisemmin, listaamalla teoksen sisältämiä elementtejä ja niiden suhteita sekä arvioimalla, miten laadukkaita nämä elementit itsessään ovat ja kuka niistä voisi pitää. "Teos XYZ:sta voisivat hyvinkin nauttia slapstickhuumorin, kevyen fanservicen ja itseironisten, överiksivedettyjen haaremiasetelmien ystävät. Se ei ole mitään mitä ei olisi nähty jo aiemmin, mutta edeltäjilleen se ei kalpene missään mielessä", esimerkiksi.

    Toinen arvostelun kohdeyleisö ovat kustantajat, joille on aina hyvä kertoa säännöllisesti miten tämä ja tämä repliikki tulee kääntää tai tämä ja tämä nimi kirjoittaa - tai vähintäänkin valittaa jälkikäteen, jos jossain mättää. Enin osa kotimaisista kustantamoista on kuitenkin onneksi niin valveutuneita, että ottavat vastaan ehdotuksia myös etukäteen. Sen sijaan on yleensä varsin tarpeetonta antaa vinkkejä siitä, mihin suuntaan itse julkaisualaa tulisi kehittää, kuten vaikkapa tämän arvostelun hyvää tarkoittavassa mutta varsin surkuhupaisassa viimeisessä kappaleessa.

    Yleensä suomennettujen julkaisujen arvosteluissa tulee käyttää molempia edellämainittuja näkökantoja. Kolmas ja viimeinen arvostelujen kohdeyleisö on marginaalisin, muttei missään mielessä vähiten merkittävä: tekijät nimittäin. Toistaiseksi tekijöitä joille voi antaa palautetta löytyy lähinnä omakustanteiden ja antologioiden takaa, joten niihin onkin tarpeellistä kiinnittää tavallista enemmän huomiota - kannattaa muistaa, että yksikin harkitsematon sana saattaa murskata nuoren tekijän itsetunnon tai ylpistää häntä kohtuuttomasti. Kustantajille annettu palaute saattaa vaikuttaa julkaistavien teosten yksityiskohtiin, mutta tekijöille annettu sellainen voi vaikuttaa koko kotimaiseen sarjakuvakenttään. Harkintaa kannattaa siis käyttää; kriitikolla on myös velvollisuutensa.

    Miten yhdellä tavalla...

    Mutta mikä sitten tekee arvostelusta hyvän?

    Toiseksi tärkein kriitikon tarvitsema asia on auktoriteetti. (Tärkein on tietysti mielipide, mutta sellaisten muodostaminen kuuluu teosten tulkinnan, ei kritiikin puolelle.) Lukijat on saatava uskomaan siihen, mitä kriitikko sanoo - miksi vaivautua kertomaan mielipiteitään teoksesta, jos kukaan ei usko niitä? Auktoriteettia kirjoittajana pystyy kasvattamaan ensisijaisesti kuulostamalla uskottavalta.

    Uskottavuuteen taas vaaditaan asiantuntevuutta. Etenkin kun lukijat ovat asianharrastajia on tärkeää näyttää tietävänsä ja ymmärtävänsä vähintään kaiken minkä lukijakin; muussa tapauksessa auktoriteetti on silmänräpäyksessä menetetty, ja lukija alkaa epäillä mitä kaikkea muuta hän tietää itse paremmin kuin kriitikko. Esimerkiksi tällaisesta ei-asiantuntevasta arvostelusta käy vaikkapa tämä, joka sisältää aivan liian monta "käsittääkseni"- ja "kuulemma"-sanaa ollakseen autoritaarinen. Lopullisen naulan arkkuun sisältää jo ensimmäinen kappale, jossa Surfin Joe itsekin toteaa puutteellisen sivistyksensä tässä asiassa. Lukijan usko kriitikon asiantuntevuuteen on syytä pitää mahdollisimman lähellä absoluuttista silloinkin, kun se olisi jopa aiheetonta.

    Joidenkin mielipiteiden mukaan teos pitäisi aina arvostella an sich, sellaisenaan ilman taustoitusta. Otakun arvosteluissa olen pyrkinyt välttämään tällaista, koska se sotii räikeästi sitä tapaa vastaan jolla kyseiset teokset joka tapauksessa kulutetaan - se on tapa joka on optimaalinen mundaanille ja tarkemmin määrittelemättömälle yleisölle, vaikkapa sanomalehden lukijoille, mutta ei asioita nimenomaan kontekstissaan katsoville ja lukeville otakuille eikä muunkaanlaisille asianharrastajille. Tällainen taustatiedoitus on pääasiallinen syy siihen, minkä vuoksi esimerkiksi Theron Martinin Haruhi Suzumiya -arvostelu ja Carl Kimlingerin tänään julkaistu Hellsing Ultimate -arvostelu tarjoavat runsaasti pureskeltavaa eivätkä jätä lukijaansa kylmäksi. Julkaisujen laadun sekä teosten staffin ja taustahistorioiden puimiseen on myös käytetty rakkaudesta aiheeseen kielivät määrät viitseliäisyyttä.

    Tästä pääsemme kriitikon parhaaseen aseeseen - perustelemiseen. Kritiikkihän on yksinkertaisimmillaan vain kriitikon omien mielipiteiden ilmaisemista, ja perusteleminen on avainasemassa, jos on tasapainoteltava (positiivisen arvion tapauksessa) perehtyneisyyden ja täyden kritiikittömyyden tai (negatiivisen arvion tapauksessa) laatutietoisuuden ja silmittömän bashaamisen välillä. Ilman kunnollisia perusteluja teokseen korviaan myöten perehtyneenkin kirjoittajan teksti voi vajota pelkäksi löyhäpäiseksi fanitukseksi, jolla ei ole sen enempää journalistista arvoa kuin vaikkapa Newtypen mainosluonteisilla puffausartikkeleilla.

    Perusteleminen on se syy, jonka takia tuo aiempi, pieteetillä taustatiedoitettu ja ehdottoman positiivinen Haruhi-arvostelu ei kuulosta pelkältä fanipoika-ihkutukselta. Samasta syystä Manga: The Complete Guiden arvostelut tuntuvat uskottavilta silloinkin, kun niiden kanssa ei ole samaa mieltä: väitteiden vankat perustelut saavat ne kuulostamaan oikeutetuilta. ANN:n paras kriitikko Carlo Santos taas ruotii jokaisessa Right Turn Only!! -palstansa arvostelussa sekä teosten hyviä että huonoja puolia, ja niiden suhdeluvut käyvät hyvin selkeästi ilmi lyhyestä lopputuomiosta - hänen perustelunsa ovat esimerkillisiä. Tästä syystä hän on kuluttajasuuntautunut, mutta koska hän käsittelee teokset aina genrensä muihin edustajiin verrattuna hän onnistuu olemaan myös otakusuuntautunut. Käyttämällä jokaisen nimikkeen esittelynä vain ja ainoastaan sen takakansitekstiä hän lisäksi asettaa jokaisen teoksen samalla viivalle.

    Arvostelu on aina henkilökohtainen mielipide eikä näin ollen voi ikinä tyydyttää tasapuolisesti kaikkia, mutta kärkevien kommenttien ohessa tarjoillut vertailut ja syyt auttavat ymmärtämään vastakkaisiakin mielipiteitä. Parhaimmillaan arvostelu pystyy tarjoamaan lukijalleen kokonaan uusia näköaloja teokseen ja auttaa tätä saamaan siitä irti enemmän kuin tämä olisi muuten saanut.

    ...ja miten toisella

    Jos asiantuntevuutta ei syystä tai toisesta löydy, asian voi korvata niinkin yksinkertaisella avulla kuin kirjoitustaidolla. Tarjoan esimerkiksi ANN:n Shelf Life -palstan kirjoittaja Bamboo Dongin, joka on ottanut tavakseen tuoda itsensä selkeästi osaksi omia arvostelujaan - kun sama toistuu viikosta toiseen, lukijan ja kirjoittajan välille syntyy tietynlainen side; lukija osaa odottaa, mitä ja millaista sisältöä tietyltä kirjoittajalta on tulossa. Kirjoittajasta muodostuu lukijan mielessä persoona eikä vain kasvoton, mielipiteitä korkeuksistaan jakeleva nimi.

    Katsokaapa vaikka tätä taannoista palstaa. Jos ette ole katsoneet Higurashia, tiedätte viimeistään eilisen postaukseni luettuanne siitä enemmän kuin mitä Dong tiesi ennen sarjaan tutustumistaan. Hän arvostelee sarjan ensimmäisen DVD:n an sich, mikä on tämänkaltaisessa jokaviikkoisessa arvostelupalstassa säännöllisesti melkeinpä pakollinen käytäntö; ei kenenkään työkseen mitään arvostelevan voi odottaa kahlaavan teokseen tutustumisen ja siitä kirjoittamisen ohessa läpi läjää Wikipedia-artikkeleita vain voidakseen tarjota teoksesta taustatietoja. Siitä huolimatta hänen teokseen tutustuessaan siitä kasaamansa mielipiteet tulevat selviksi; ne kuulostavat vakuuttavilta paitsi hyvien perustelujen ja kiehtovassa valossa kuvailemisen myös laadukkaan kirjoittamisen takia. Tekstin rytmitys - "This show is really amazing." - ja sille valittu näkökulma - "tästä en ollut ennen kuullutkaan, mutta tiedättekös että se on aivan mahtava?" - lisäävät lukijan eläytymistä tekstiin ja vahvistavat sitä mielikuvaa, että Dong on kertomassa teoksesta lukijalleen.

    Samalla palstalla Dong esittelee GitS: SAC - Solid State Societyn niin mukavien taustatietojen kera, että ne korvaavat hyvin sitä ettei kyseinen arvostelunpätkä ole yhtä dramaattisesti rytmitetty, ja Naruto-OVAn niin irvailevasti, että kaikille tulee varmasti selväksi ettei se ole mitään muuta kuin lisää sitä samaa filleriä. Palstalle valitun, välispiikkejä hyödyntävän rakenteen takia nämä kaikki erilaiset tekstit kuitenkin viihtyvät oikein sulassa sovussa toistensa kanssa.

    Kuka tahansa osaa arvostella hyvin teoksen jonka jo tuntee, mutta vain hyvä kriitikko sellaisen johon tutustuu ensimmäistä kertaa.

    Joidenkin koulukuntien mukaan arvostelu voi lisäksi olla myös kaunokirjalliseen rinnastettavissa oleva teksti, jota ei lueta vain jotta saataisiin selvillä mitä mieltä kriitikko on teoksesta, vaan myös miten. Tällainen kirjoitustyyli on Dongin lisäksi mm. Kekolla, ja sen kannattajana olen pyrkinyt sellaiseen myös itse.

    Median kannalta

    Sekä Right Turn Only!!:n että Shelf Lifen arvostelut ovat itsenäisinä teksteinä hyvin lyhyitä. Huomaatte, että laajuus ei ole itseisarvo; vaikka se sallii suppeaa tekstiä kattavamman käsittelyn se on myös johtaa oletusarvoisesti väsyttävämpään luettavaan kuin lyhyys. ANN:n arvostelupalstojen kaltaisille, säännöllisesti ilmestyville ja kuluttajasuunnatuille nettiteksteille tiiviys on etu, koska se varmistaa että ihmiset myös jaksavat lukea niitä. Aiemmin linkkaamani pidemmät arvostelut taas hyödyntävät pituutensa mahdollistamaa kattavuutta antaakseen otakuystävällistä taustoitusta.

    Tietysti on otettava huomioon myös julkaisukanava. Internet ja painettu lehti ovat täysin erilaisia medioita: siinä missä ihmiset lehteä lukiessaan jaksavat kahlata läpi pitempiäkin tekstejä on heillä nettiä käyttäessään kuitenkin oletusarvoisesti aina kiire tehdä jotain muuta. Toisaalta lukijat osaavat vaatia verkkomedioilta huomattavasti parempaa ajankohtaisuutta, kenties jopa hypertekstuaalisuutta tekstin sekaan ripoteltujen linkkien muodossa. Myös kuvien käyttö on netissä täysin erilaista kuin painetussa mediassa.

    Oli media mikä tahansa kuvien ei kuitenkaan tulisi olla osa arvostelua vain tekstin "kuvittamiseksi." Niiden on tarkoitus tukea tekstiä: jos arvostelussa sanotaan teoksen piirrosjäljen olevan taustojen osalta huonoa, kuvaksi sopii liittää tällaisesta esimerkki. Parhaimmassa tapauksessa kuva ja teksti muodostavat yhtenäisen, saumattomasti lukijan kanssa kommunikoivan kokonaisuuden - tämän on ymmärtänyt esimerkiksi LiveJournalissaan mangamaailman ylenkatsottuja helmiä esittelevä Vizin mangatoimittaja Shaenon K. Garrity, jonka esittelyistä tämä näkyy ehkä parhaiten Monster-kirjoituksen kohdalla.

    "Olipa lyhyt", te ajattelette nyt. "Eihän se ollut tehnyt mitään muuta kuin skannannut pari sivua kirjasta ja kommentoinut niitä." Mutta ei, se on paljon tuota monimutkaisempaa. Tuota lyhyttä juttua tehdessäänkin Garrity on joutunut aluksi käsikirjoittamaan sen ja miettimään, mitä haluaa teoksesta sanoa ja missä järjestyksessä. Tämän jälkeen hän on joutunut etsimään mangasta esittämiään mielipiteitä tukevia sivuja, skannaamaan ne ja lataamaan ne nettiin; se on varmasti vaatinut yhteensä useamman tunnin työn. Tietysti Garritylla on puolellaan se, etteivät hänen tekstinsä ole varsinaisesti kuluttajasuunnattuja arvosteluja vaan ainoastaan suositteluja, mutta sen hän osaa tehdä oikein vakuuttavasti: katsokaapa mitä hän kirjoittanut Nanasta, To Terrasta ja Yakitate! Japanista. Tai mitä hilpeitä yksityiskohtia hän ottaa esille Golgo 13:n jenkkijulkaisusta ja sen taustoista...

    Tällainen kuvien ja tekstin synkronisaatio on käytännössä tietysti mahdollista lähinnä vain silloin, kun kirjoittaja ja ulkoasun viimeistelijä ovat sama henkilö; netissä ja fanzineissa siis. Mutta silloinkin kun kuvat eivät onnistu tukemaan tekstiä kannattaisi muistaa, että ne ovat ensisijaisesti lukijan huomion ankkureita, joiden avulla hän muodostaa ensimielikuvansa teoksesta median avatessaan. Tätä ei ole valitettavasti usein tajuttu paremmissakaan piireissä, ja niinpä joidenkin lehtiartikkeleiden kuvituksena on joskus ollut puolet sivusta täyttävä murheellisen näköinen thumbnail-kasa.

    Lopuksi ottaisin esille vielä sen, että on tärkeää missä laajuudessa teos arvostellaan. Kotimaisissa lehdissä on ollut tapana merkata pienellä jonnekin nurkkaan kuinka monta osaa sarjassa on ja kuinka monta siitä on luettu, mutta eikö sillä samalla julisteta omaa tietämättömyyttä jatkosta? Tällainen teksti on preview eli previkka, ei review eli "uudelleenkatselu". Eihän pelejäkään arvostella ensimmäisen kolmanneksen perusteella.

    Täydellinen perehtyminen olisi ideaalinen vaihtoehto, jonka tärkeyttä alleviivasin mm. uusimmassa Otakussa - toisaalta löytyy gainaxloppujen pelko, toisaalta taas se että teoksen suuhun jättämän jälkimaun arvioiminen on todella heikoilla jäillä liikkumista, jos sitä ei ole vielä edes kokenut. On kuitenkin surullinen fakta että monellakaan kaupalliseen mediaan kirjoittavalla ei ole sellaiseen omistautumiseen varaa; Jason Thompson teki sitä kirjaansa varten epäinhimillisin ponnistuksin. Esimerkiksi ANN:llä on resursseja arvostella jokaisen teoksen jokainen osa erikseen, mutta kuten sanot tu tämä vaatii käytännössä täysipäiväisiä sisällöntuottajia. Kenties äärimmäinen perehtyminen on jotain, joihin on realistisesti mahdollisuuksia vain ei-kaupallisilla medioilla.

    Jos kriitikko kuitenkin on teokseen kokonaan perehtynyt, nousee taas uusi kysymys: kuinka paljon hän saa paljastaa juonesta arviossaan? On tietysti selvää että olisi optimaalista voida arvioida teos paljastaen mahdollisimman vähän, mutta entäpä jos kyse on seikoista, jotka tulevat todennäköisesti vaikuttamaan teoksen lukijan/katsojan siitä nauttimiseen - onko lukijalla oikeus tietää vai oikeus olla tietämättä? Olen yrittänyt herätellä aiheesta keskustelua jo aiemmin, mutta vaikuttaa valitettavasti siltä että siitä eivät ole kiinnostuneet muut kuin ne jotka ovat jo olleet jo turhankin kauan propagandani vaikutuspiirissä.

    Kritiikit ovat tekstejä siinä missä muutkin, joten on surullista että ihmiset eivät yleensä ole kovin hanakoita antamaan niistä liiemmälti palautetta saati sitten keskustelemaan niiden kehittämisestä - miten tilanne muuten voisi parantua? Pidän itseäni kuitenkin ensisijaisesti kriitikkona enkä toimittajana, joten tämä asia on minulle varsin lähellä sydäntä.

    Tishmalleen

    Kekko oli Seppo Mäntysen haastateltavana Turun kirjamessuilla, aiheena luonnollisesti Mangan mestarit. Tai toisinpäin. Käsiteltävänä on mm. se, lähteekö anime lapsesta hakkaamalla - mutta myös se miten teokseen päätyneisiin mangakoihin päädyttiin (heidän täytyi muodostaa mahdollisimman laaja kirjo, ja heidän täytyi olla myös omalla alallaan oikeasti hyviä - mihin esimerkiksi Arina Tanemuran ansiot eivät yksinkertaisesti vain riitä), se mikä erottaa mangan länsimaisesta sarjakuvasta (arjen kuvaus, lajityyppien kirjo) ja se mitä kirjassa esiteltyä Lehtinen itse soisi suomeksi kustannettavan (Nekojiru - ja YKK, tietenkin).

    Kiiltävää paperia ja Tekno-Kekko

    Miten voittaa otakujen suosio? Otsikko esittelee kaksi esimerkkiä Japan Popin ässistä, mutta ne eivät ole läheskään koko totuus.

    Tässä vaiheessa suunnilleen kaikki "tarkkaan valikoituun kohderyhmään" kuuluvat - eli tuhatkunta Animen vanhinta tilaajaa - lienevät jo saaneet uuden lehden kätösiinsä. Kemppi sanoi aikoinaan parhaan ja menestyksekkäimmän tavan saada jostain aikaan kohinaa olevan sen lanseeraaminen yllätyksenä, ja näin Japan Popin tapauksessa myös tehtiin: kaikkialla kuohuu hämmästys siitä mikäs tämä tällainen on, ja että onpa tyhmää julkaista lehteä joka on ihan kuin Anime-lehden kopio jos sitä viimeisintä numeroa ei lasketa. Mystistä.

    Japan Popin on myös sanottu huokuvan kapina-asennetta. Tiedä häntä, mutta yksi asia ainakin on selvä: se ei ole tyytymässä Anime-lehden kilpailijan asemaan, vaan aikoo hyvin yksiselitteisesti jyrätä sen. Kaikki lehdessä on suunnattu ylittämään edeltäjänsä joka suhteessa, ja Animen saamasta kritiikista on myös otettu vaarin. Japan Pop ei ole esittämässä haastetta, vaan avointa sodanjulistusta.

    Paperi ja liimasidonta ovat sellaiset ettei niistä varmasti valiteta; peli- ja musiikkiarvosteluja on - mutta vähän; skenejulkkiksia haastatellaan ja tapahtumista kerrotaan kävijän, ei järjestäjän näkökulmasta; arvostelut on pippuroitu info- ja triviabokseilla ja vaihtoehtoisilla mielipiteillä; keveimmät jutut on kerätty lehden alkupäähän ja asiapitoisimmat pakattu sen loppuun, ja loppuhuipennuksena toimii edelleen Kekon pakina. Monet tutut palstat ovat vain vaihtaneet nimeä - Mikrofonin takaa Seiyuu-nurkaksi (sic) ja Kotimaan katsaus Pohjantähden allaksi - mutta mukana on myös uudenlaista sisältöä, ja lehden laajaskaalaisuutta Animeen verrattuna alleviivataan joka käänteessä. Narullan mukanaoloa liputetaan kantta myöten.

    Tuntuu itse asiassa varsin uskomattomalta, että näinkin laadukas lehti on voitu nikkaroida kasaan näin lyhyessä ajassa. Lähempää tarkastellen ihmeellisyyden takaa paljastuu kuitenkin ilmeisin: Animen entinen toimitus oli suunnitellut tekevänsä Roolipelaajat jo jonkin aikaa. Irtisanoutumisen tapahtuessa numeroa 22 oli valmiina peräti viiden sivun verran, mikä pakotti Animen uuden toimituksen turvautumaan lisenssisisältöön. Japan Popille eksklusiivinen materiaali taas on lehdessä vielä vähäistä, ja etenkin sivulauseettomasta pääkirjoituksesta paistaa läpi töksähtelevä hätäisyys.

    Muuan neropatti tuli jo murjaisseeksi, ettei laadulla pärjää. Totuushan kuitenkin on, että ihmiset eivät maksa sellaisesta mikä heitä ei kiinnosta - ja jos yksi tuote on selvästi toista parempi, kuluttajien rajalliset varat ohjataan niistä laadukkaampaan. Toistaiseksi Animella on vielä muutama valttikortti, ja ne ovat sen olemassaoleva lukijakunta ja Japan Popin alkukangertelu (sen taitto on levotonta, ja violettihiuksinen kettutyttö särkee silmiä). On kuitenkin kyseenalaista, kuinka kauan se pystyy niitä hyödyntämään; molempien lehtien seuraavat numerot tulevat varsin todennäköisesti ratkaisemaan pelin. Toistaiseksi kommentit ovat kuitenkin olleet enimmäkseen uudelle lehdelle myönteisiä.

    Kemppi arveli ostajien lompakkoäänestävän Animen suohon vuoden loppuun mennessä, mutta itse en uskaltaisi näin jyrkkää väitettä vielä esittää. Kävi niin tai näin on kuitenkin varmaa, että loppuvuodesta tulee hyvin mielenkiintoinen.

    Mangan mestarit


    BTJ Kustannus julkaisee tulevana viikonloppuna pidettävillä Turun Kirjamessuilla Jari Lehtisen, Janne Kempin ja Outi Vanamon kirjoittaman kirjan Mangan mestarit. Teoksen toimittanut, enimmän osan sen esittelyistä sekä myös sen alku- ja loppusanat kirjoittanut Lehtinen puhuu kirjasta messuilla kahteen otteeseen. Kustantamo kuvaa kirjan olevan "ensimmäinen suomalainen hakuteos, joka esittelee tärkeimmät ja parhaat mangapiirtäjät eri vuosikymmeniltä."

    Nämä esiteltävät 25 mangakaa edustavat eittämättä suunnilleen niin useaa sukupolvea ja genreä kuin mahdollista. He ovat Osamu Tezuka, Shigeru Mizuki, Yoshihiro Tatsumi, Takao Saito, Yoshiharu Tsuge, Leiji Matsumoto, Hayao Miyazaki, Riyoko Ikeda, Jiro Taniguchi, Moto Hagio, Mitsuru Adachi, Suehiro Maruo, Rumiko Takahashi, Naoki Urasawa, Masamune Shirow, Kia Asamiya, Hitoshi Ashinano, Gosho Aoyama, Erica Sakurazawa, Ai Yazawa, Takehiko Inoue, Nekojiru, Junko Mizuno, CLAMP ja Kondom. Otanta on suppea, mutta Japanin sarjakuvakulttuurin kokoisen ilmiön tapauksessa se ei oikein voisi muuta ollakaan ilman, että yksittäiset artikkelit supistuisivat sanakirjamaisiksi parin rivin kuvauksiksi.

    Kirjasta löytyy jo ensimmäinen arvostelukin, olkoonkin että se ei ole erityisen asiantunteva ja että en ole samaa mieltä läheskään kaikista Surfin Joen siinä mainitsemista asioista (etenkään urheilumangasta, joka ei ole snobismia vaan yksinkertaisesti tilastoja). Olen lueskellut omaa kappalettani läpi muutaman päivän ajan, ja sen arvostelu tulee päätymään Otakuun 3/2007. Sitä ennen kuitenkin muutamia huomioita:

    Sisällöltään teos varsin yksiselitteisesti erinomainen. Kempin Masamune Shirow -artikkeli on netissä tarjolla näytteenä, ja siitä saa varsin hyvän kuvan siitä, mitä kirja sisältää: sen esittelemät mangakat esitellään muutaman sivun artikkelin sekä parin näytesivun tai muun kuvan avulla. Esittelyjen lomaan (ja myös sisään, mikä haittaa hieman lukemista) on upotettu käsitteitä selventäviä sylijuttuja, jotka ovat varmasti ummikkolukijoille hyvin avuliaita.

    Kempin ja Vanamon tekstit ovat perinteisempiä henkilöhistoria- ja bibliografiapainotteisia tekijäesittelyjä, Lehtisen tekstit taas hänelle ominaiseen tyyliin enemmänkin esseemäisiä, ja ne sisältävät lähes yhtä paljon esimerkkeinä käytettyjen teosten tulkintaa ja historiallista taustoitusta kuin tietoa itse tekijöistä - mutta se vähäkin materiaali on kuitenkin tavallista wikipediatietoa syväluotaavampaa. Hänen kirjoitustyylinsä on hieman huonosti tällaiseen tietoteokseen sopiva, mutta informatiivinen se on joka tapauksessa.

    Näytesivujen kieli on useimmiten englanti, mutta mukaan on eksynyt myös alkuperäiskielisiä sekä ranskan-, italian- ja jopa suomenkielisistä julkaisuista peräisin olevaa materiaalia. Kuvamateriaalin hankinta on selvästi ollut teoksen suurimpia ongelmia; joissain kuvissa niiden internetalkuperä näkyy turhan selkeästi, ja samoja ruutuja on jouduttu käyttämään minun makuuni aivan liian usein kahdesti samalla aukeamalla. Tähän voi osansa olla syynä myös se, että teos on kasattu varsin nopeasti (ja jopa siinä määrin hätäisesti, että eräät kirjoitusasut ovat jääneet tarkistamatta, kirjoitusvirheitä korjaamatta ja mm. tekijätietoja päivittämättä). Ulkoasultaan kovakantinen teos on varsin tyylikäs; sen taitto on selkeää ja tyyliteltyä, vaikka mainittujen sylijuttujen tekstin vinous kokonaisuutta hieman ryppääkin.

    Perusteellisuus on kaksiteräinen miekka: kattavaa hakuteosta tästä ei saa millään, ellei sarjaa ole tarkoitus jatkaa vielä useammalla osalla. Toistaiseksi luvassa on kuitenkin vasta niin ikään Lehtisen toimittama tietoteos animesta ensi vuodeksi.

    Hirveästä 30 euron hinnastaan huolimatta ostamisen arvoinen teos.

    Muokkaus 4.10: Janne Suomisen arvostelu teoksesta löytyy täältä. Huomatkaa ajankohtaisuudet...