Eksyneitä lampaita

    
Mitä suuremmaksi ja näkyvämmäksi käy japanilaisen kulttuurin virta länsimaiseen kulttuuriympäristöön sitä valtavirtaisempaa siitä tulee, ja sitä nolompaa siihen yhdistämisestä tulee monille nuorille taiteilijoille - kyseessähän on pinnallinen lasten juttu, kuten kaikki tiedämme.

Näin ollen moni taiteilija pyrkii "pääseemään yli" "mangavaiheestaan" ja kehittämään "omaa" ja "vakavasti otettavaa" tyyliä. Näitä yksilöitä löytyy moneen junaan ja monia eri vakavuusasteita (jotkut saattavat osallistua conien taidekujille ja jopa tehdä sarjakuvia alan lehtiin, jotkut taas pitävät mieluummin reilua hajurakoa koko alaan), mutta suuressa osassa heistä on tunnistettavissa samoja yleispiirteitä, jotka tekevät tunnistamisesta varsin helppoa. Harvasta löytyvät kaikki nämä piirteet, mutta usein huomion kiinnittävät ensimmäisinä seuraavat seikat:

  • Tärkeimpänä ja yleisimpänä kaikista: mielipide, jonka mukaan vaikutteiden ottaminen japanilaisesta hahmokulttuurista - englanniksi "anime style", suomeksi "mangatyyli" - on vaihe josta kannattaa kasvaa yli tullakseen vakavasti otettavaksi taiteilijaksi.
  • Ikävä, mahdollisesti alentuva asenne kaikkia sellaisia kanssataiteilijoita kohtaan, jotka asian tullessa puheeksi eivät ymmärrä tätä näkökantaa - pahimmissa tapauksissa myös sellaisia, joiden tyyli on heidän mielestään liian "geneeristä animetyyliä" muistuttava.
  • Seurustelee mieluummin länsimaista kuin japanilaista sarjakuvaa harrastavien piirien kanssa (nehän ovat paljon aikuisempiakin).
  • Puolusteleva asenne heti kun mikään japanilainen tulee puheeksi julkisesti, vaikkapa nettipäiväkirjassa: "No entäs sitten vaikka tykkäänkin, enkä edes tykkää niin paljon kuin silloin nuorempana..."  Vaihtoehtoisesti kieltää pitävänsä kokonaan. Miyazaki käy joskus, Tezuka samaten.
  • Jos myöntää lukevansa mangaa, muistaa aina samaan hengenvetoon tarkentaa lukevansa myös "muuta sarjakuvaa." (Allekirjoittaneen isän kaapit pursuavat lähes pelkkää ranskalaista sarjakuvaa, eikä hän ole koskaan sitä häpeillyt.)
  • Joko kieltää piirtotyylinsä japanilaisvaikutteet tai vähättelee niiden merkitystä yleisilmettä ajatellen. Don Rosan ja kotimaisten sarjakuvantekijöiden fanittaminen on kova sana.
  • Keskimääräistä ahkerampi angstaaminen (taide- tai muunlainen).
  • Toistaiseksi tunnetaan hyvin harvoja tästä asennevammasta parantuneita yksilöitä, joten tilannetta on syytä pitää lähes parantumattomana. Omahoito on myös lähes mahdotonta, koska oireilija ei luonnollisestikaan yleensä edes suostu myöntämään tilansa ongelmallisuutta. Mikäli havaitset yhden tai useampia näistä oireista jossakin tuntemassasi taiteilijassa, suosittelemme välittömäksi ensiavuksi hyvää seineniätm ja mitä tahansa kirjallisuutta joka auttaa laajentamaan käsitystä japanilaisen sarjakuvan kirjosta; Paul Gravettin Manga - 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa on kenttätesteissä osoittautunut ehkä helpoimmin sulavaksi, eikä Mangan mestarit jää kauaksi jälkeen.

    Parhaimmassa tapauksessa oireilija tulee huomanneeksi, että sillä mitä opettajat tai muut harhakuvalaiset sanovat ei ole loppujen lopuksi mitään merkitystä - on turhaa lähteä lätkimään taiteilijoiden tyyleille nimilappuja otsiin vain sen takia, että he ovat ottaneet vaikutteensa enimmäkseen yhdestä visuaalisten konventioiden koulukunnasta. Lampaan silmin kaikki ihmiset näyttävät samanlaisilta.

    Muokkaus 11.6: Kappas, en kai vain ole herättänyt keskustelua?

    Round 1

        
    Lehtemme ovat eläneet yhteiseloa nyt seitsemisen kuukautta. Tällä välin kumpikin on hakenut omaa linjaansa, ja lienee jo turvallista sanoa sellaisten löytyneen; molempien edut ja ongelmat näkyvät nyt kohtuullisen selkeästi.
    Animen suurin etu on edelleen sen markkinaetumatka; lähemmäs kolmen monopolivuotensa aikana se juurtui syvälle kotimaiseen skeneen, ja ihmiset tottuivat sekä sen läsnäoloon että sen ainutlaatuiseen. Japan Popin saavuttua tällainen ehdoton lojaalius on laantunut ja lehdistöstä on tullut arkipäiväisempi osa skeneä, mikä näkyy mm. vähentyneessä foorumipalautteen määrässä. Iso osa kasuaalimmista lukijoista ei toisaalta ole edes noteerannut toimituksenvaihdosta; pienemmiltä foorumeilta löytyy edelleen ketjuja, joissa Japan Popia parjataan Animen matkijaksi.

    Japan Popin etu taas on edelleen se, että sen ihmiset ovat alan harrastajia ja toimijoita: tämä johtaa sekä kontaktien löytymiseen että - monien tapauksessa - automaattiseen lojaaliusreaktioon. Markkinaetumatkaa on yritetty kuroa kiinni Fantasiapelien näytenumerokampanjalla ja samanlaisella yhdistyskampanjalla kuin "muutama vuosi sitten erään toisen lehden kanssa tehtiin", mutta siitä miten hyvin tämä on toiminut ei puhuta julkisesti; lehti on ottanut linjakseen pitää yllä hieman suljetumpaa julkisivua kuin edeltäjänsä (niin ensimmäinen numero kuin uusimman numeron DVD:kin tulivat täysin ilman ennakkoilmoituksia), ilmeisesti jottei kilpailija saisi vihiä sen liikkeistä.

    Toisaalta se että lehden toimituskunta koostuu skenen keskeisistä vaikuttajista tuskin myöskään on haitaksi yrityksille eristää kilpailija skenestä: Animen myyntipöytää ei viime Traconissa näkynyt (kuka se taas olikaan tapahtuman sponsorivastaava?), eikä tarvita velhoa arvaamaan kumpi lehdistä on tulevan Tampereen Animeconin pääyhteistyökumppani.

    Lehdillä on myös ongelmansa. Animen markkinaetumatka tarkoittaa myös sitä että mainostajilla ei välttämättä ole mielenkiintoa lähteä mainostamaan vielä toisessakin julkaisussa, mikä on varmasti ainakin ollut ongelma Japan Popille. Anime puolestaan kärsii vakavasta aivovuodosta; uusimman numeron ainoa teksti joka herätti välittömän mielikuvan asiansa tuntevasta kirjoittajasta oli J-V. Simolan Divergence Eve -artikkeli.

    Toisaalta jo se että tällaisia kirjoittajia ylipäätään löytyy on jo saavutus sinänsä; vanhan Animen hylätessään Japan Popin toimituskunta epäilemättä luuli sen kuolevan sisällöntuottajien puutteeseen joko välittömästi tai viimeistään yhden numeron jälkeen. Tällainen ylimielisyys osoittautui virheeksi, sillä he tuskin odottivat saati toivoivat päätyvänsä taloudelliseksi altavastaajaksi kilpailutilanteeseen. Toisaalta H-Townin toiveet Mimiko Median rahojen loppumisesta eivät näytä nekään toteutuneen; olihan uusimmassa Japan Popissakin jo kuusi mainosta. (Sisarfirmaa ei lasketa.)

    Lehdet ovat lähteneet rakentamaan itselleen erilaisia julkisuuskuvia. Anime teki hiljan päätöksen avata arvosteluarkistonsa myös muille kuin tilaajille, mikä varmasti auttaa nostamaan sivuston kävijämääriä. Toisaalta sivustolla ei ole yhtään mainoksia joten taloudellinen hyöty on käytännössä nolla, ja sivusto on muutenkin pahasti rempallaan; ne ovat epäilyttävän usein nurin, työharjoittelijan lähdettyä uutisia on tullut kerran viikossa jos hyvin käy, ja vaikka legendaarinen tuhansien sivujen chattiketju suljettiinkin on uusi jo pystyssä ja foorumin moderointi käytännössä olematonta. Yleisvaikutelma on aika kamala, eikä tilannetta paranna se että toimituksen vaihduttua sillä ei ole ollut lainkaan presenssiä #anime-lehdessä.

    Japan Popin sivusto taas on sisällöltään pitkälti samanlainen kuin Animen vanha sivusto. Lehden laajempi fokus heijastuu sen kansiin, ainakin ideatasolla: vähemmän vetävissä kansikuvissa komeilee nippa nappa tunnistettavia kuvia japsirokkareista ja länsimainen käsitys yaoista (eli kaksi mieheksi pukeutunutta tyttöä kaulailemassa). Eri asia sitten tietysti on, ovatko Animen toistuvat Naruto-oksennukset ja kollaasit sen silmäämiellyttävämpiä.

        
    Sisällöllisesti lehdet ovat kehittyneet mielenkiintoisiin suuntiin: keskiarvoa katsoen Anime on keventynyt, Japan Pop raskastunut