Kolmen suurimman mangakustantajan suurimmat ensipainokset vuodelta 2009

Sarjassamme "teollisuusrunkkausta joka kiinnostaa vain minua"...

Luvut ovat lähteettömiä ja peräisin 2ch:ssa ympäriinsä kelluvasta copypastesta, joten niitä ei välttämättä kannata siteerata missään virallisemmassa yhteydessä - mutta ne vaikuttavat kyllä uutisten valossa varsin uskottavilta. Painosmäärät eivät koskaan ole suoraan myyntimääriä (siitä puhumattakaan että kustantajilla on myös usein tapana liioitella levikkilukujaan), jotn tätä ei voi myöskään suoraan pitää listana "Japanin myydyimmistä mangoista." Jonkinasteista osviittaa se kyllä siitäkin antaa.

Ylimääräisenä bonuksena vihreä tarkoittaa tällä kertaa sarjaa josta (tai jonka emosarjasta) on animesovitus, punainen taas sellaista josta sellaista ei ole.

Pokkari Ensipainosmäärä Suhteessa vuoteen 2008 Kustantaja
One Piece #57 3 000 000 +500 000 (+17 %) Shueisha
Naruto #50 1 575 000 +45 000 (+2,9 %) Shueisha
Hunter x Hunter #27 1 450 000 -20 000 (-1,4 %) Shueisha
Bleach #41 1 200 000 -60 000 (-5 %) Shueisha
Nodame Cantabile #22 1 100 000 -40 000 (-3,6 %) Kodansha
Vagabond #30 1 080 000 -100 000 (-9,3 %) Kodansha
Real #9 860 000 -90 000 (-10 %) Shueisha
Salapoliisi Conan #64 860 000 -70 000 (-8,1 %) Shogakukan
Pluto #8 800 000 -70 000 (-8,8 %) Shogakukan
Kimi ni Todoke #10 800 000 +170 000 (+21 %) Shueisha
Saint Young Men #4 750 000 +100 000 (+13 %) Kodansha
D.Gray-man 650 000 -50 000 (-7,7 %) Shueisha
Gintama #28 610 000 -30 000 (-4,9 %) Shueisha
Hitman Reborn #26 610 000 -20 000 (-3,3%) Shueisha
Fairy Tail #20 550 000 +160 000 (+29 %) Kodansha
Ookiku Furikabutte 530 000 -60 000 (-11 %) Kodansha
Billy Bat #1 500 000 - Kodansha
GTO Shonan 14 days #1 500 000 - Kodansha
Initial D #39 495 000 -85 000 (-17 %) Kodansha
Bakuman #7 490 000 - Shueisha
New Prince of Tennis #2 470 000 +20 000 (+4,3 %) Shueisha
Hajime no Ippo #88 460 000 -30 000 (-6,5 %) Kodansha
Bokura ga Ita #13 480 000 - Shogakukan
Black Lagoon #9 480 000 +55 000 (+11,5 %) Shogakukan
xxxHolic #16 450 000 -70 000 (-15,6 %) Kodansha
Hayate the Combat Butler #21 450 000 +-0 Shogakukan
Moyashimon #8 445 000 +250 000 (+56 %) Kodansha
Cross Game #16 440 000 +25 000 (+5,7 %) Shogakukan

Joistain sarjoista puuttuu tieto siitä mitä pokkaria luvut koskevat, mutta ei anneta sen häiritä.

Ensimmäisenä luvuista nousevat esiin One Piecen, Kimi ni Todoken, Fairy Tailin ja etenkin Moyashimonin painosmäärien nousu. One Piecen nousua selittää Odan itsensä käsikirjoittaman kymmenennen elokuvan ensi-ilta, Fairy Tailin ja Kimi ni Todoken vastaavia puolestaan TV-animejen alkaminen. Moyashimon onkin sitten isompi kysymysmerkki - sen animesovitushan esitettiin jo 2007, eikä se sen puhuttu noitaminA-doramakaan alkanut kuin vasta eilen.

Laskevalla puolella sarjoja onkin sitten enemmän, ja lasku tuntuu olevan tasaisen tappavaa - ainoa dramaattisempi putoaja on Initial D, mikä on melko yllättävää niinkin pitkään jatkuneelle ja omistautuneen yleisön sarjalle. XxxHolicin lasku selittynee lukijoiden kyllästymisellä, joten itseäni mietityttää lähinnä tapaus Nodame Cantabile; luulisi, että painosmääriä olisi lähinnä nostettu sarjan loppumista ja tulevia näytelmäelokuvia ajatellen. Ilmeisesti huipulla tuulee sen verran, että Japanin kuumin joseimangakaan ei ole siltä turvassa. Ja ovathan miljoonasarjassa kymmenien tuhansien heittelyt muutenkin yleisiä.

Joka tapauksessa keskiarvo on laskeva. Siinä ei toki ole mitään uutta sinänsä, sillä paperimedian hidas kuoleminenhan on jo vuosia tiedossa ollut, globaali ilmiö; japanissa mangalehtien myynti on ollut laskussa jo kauan ennen viimeisintä lamaakin. Osasyyllisiä ovat Japanissakin hiljalleen yleistyvä mangapiratismi sekä viimeisen viiden vuoden aikana tapahtunut kännykkämangan nousu. Isotkin kustantajat ovat hiljalleen lähteneet leikkiin mukaan, joskin hinnat ovat japanilaiseen tapaan hirveät.

Lopullista vallankumousta odottaessa... Kenties sellainen voisi tapahtua, jos iPad lyö itsensä Japanissa samalla tavalla läpi kuin iPhone teki. Sen jälkeen ainoa este ovatkin enää kustantamot, joiden lautakunnat ovat täynnä nettiä ja muutoksia pelkääviä vanhoja ukkoja - ja Applen sisältörajoitukset. Toivossa on hyvä elää...

Hei äiti, mä olen mangassa

Jason "Manga" Thompson kertoo LJ:ssään, kuinka Hiro Mashima oli jälkeenpäin pyytänyt valokuvia hänestä hänen haastateltuaan tätä San Diego Comic-Conissa - hän kun halusi piirtää hänet sivuhahmoksi Fairy Tailiin. Ja näin tapahtui; voitte lukea koko luvun One Mangasta. Thompsonin mukaan "pulisongit ovat oikein, mutta tuollaista antennia minulla ei kyllä ole", ja että on kunnia saada tulla päähenkilön turpaanvetämäksi.

Ja nyt kun mangacameot tulivat puheeksi - muistanko muuten ihan väärin, vai löytyykö muuan Anime-lehden entinen toimittaja Shinshi Doumei Crossin bonusyonkomasta haastattelemassa Arina Tanemuraa?

Rasismia ja jumalanpilkkaa

Hirohiko Araki on tarkka mies. Huolimatta siitä että hänen toistaiseksi 95-osainen sarjansa JoJo's Bizarre Adventure on yksi Shueishan pisimpään (vuodesta 1987) jatkuneita mangoja hän on ollut mahdollisen animeadaptaation laadun suhteen niin huolissaan, että on antanut tehdä siitä vain kaksi OVAa; ensimmäisen 1993 ja toisen 2001. Ehkä osittain tästä johtuen tällä metroseksuaalisia Tom of Finlandeja pursuavalla mättöshounenien skitsahtaneella isoveljellä on länsimaissa ainoastaan kulttiasema ja Viz on julkaisemassa vain sen kolmatta ja suosituinta juonikaarta, Stardust Crusadersia - mutta Jason Thompsonin ansiosta englanninkielinen versio sentään on.

Arakin tarkkuudella on kuitenkin näemmä myös haittapuolensa. Muuan toisen OVAn tuotannossa mukana ollut animaattori ehdotti aikoinaan, että kuudennen jakson kohtaukseen jossa pääpahis Dio Brando lukee kirjaa ja käskee jouduttamaan päähenkilö Jotaron tappamista olisi hyvä lisätä siansaksan sijaan oikeaa arabiankielistä tekstiä vahvistamaan kuvaa siitä, että kohtaus tapahtuu Egyptissä - joten hän meni kirjastoon, lainasi arabiankielisen teoksen ja kopioi siitä aukeaman Dion pitelemän kirjan sivuille. Kuka tahansa englantia osaava tietää että tämä on animessa normikäytöntö - esimerkiksi Gundam Wingiä katsoessa pääsee lukemaan Photoshopin käyttöohjeita.

Japanilaisten kirjastojen sisältämän arabiankielisen materiaalin huomattavan laajuuden huomioon ottaen kyseinen kirja sattui kuitenkin tietysti olemaan Koraani.

Kuuden vuoden ajan kaikki oli hyvin. Maaliskuussa 2007 OVA sai kuitenkin arabiankielisen fansubin, ja asia alkoi hiljalleen herättää närää muslimiyhteisössä. Kyodo Newsin mukaan protesteja ja paheksuntaa löytyi lopulta yli 300 nettisivulta ja foorumilta, Kairon Al-Azharin yliopiston Fatwakomitean sheikki Abdul Hamid Al-Atrash julisti "kohtauksen esittävän muslimit terroristeina", ja hänen edeltäjänsä Gamal Qutb on jopa ehdottanut esimerkiksi kaikkien japanilaisten tuotteiden boikotoimista.

Kyse ei siis tosiaan ollut mangasta vaan animesta - alkuperäisessä kohtauksessa kirja ei ole Koraani vaan vain geneerinen kirja, jonka Dio sattui poimimaan hyllystä. Yhtä ksenofobisina kuin aina japanilaiset ovat kuitenkin pelanneet varman päälle; paitsi animen myös tiettyjen mangan osien myynti on toistaiseksi jäissä, ja Shueisha julkaisi sivuillaan anteeksipyynnön (englanniksi ja japaniksi) muslimiyhteisölle itsensä ja OVAn tuottaneen A.P.P.P.:n puolesta. Siinä se kertoo myös käyvänsä parhaillaan läpi koko valtaisan pitkää mangasarjaa sensuroidakseen siitä kaiken mikä saatetaan tulkita muslimeja loukkaavaksi - kuten taistelukohtausten taustoilla näkyvät moskeijoja muistuttavat rakennukset. Sama tehdään animelle.

Pysähdytäänpä tähän hetkeksi.

Tämä tuo tavallaan mieleen Jyllands-Postenin Muhammedin kuvineen (joiden tarkoitus, muistakaa, oli alun alkujaankin kokeilla mitä muslimit sanoisivat profeettansa kuvien julkaisemisesta) - radikaalit muslimit nostavat hirveän äläkän ja uhkailevat tappaa ne, jotka kehtaavat vihjata että he muka olisivat väkivaltaisia ja suvaitsemattomia. Kaikki ovat autuaasti unohtaneet sen, miksi Muhammed ei halunnut itseään kuvattavan - hän ei halunnut itselleen käyvän kuin Buddhalle, joka idolisoitiin kuolemansa jälkeen palvonnan kohteeksi. Ketään ei kiinnosta, että Dio ei ole muslimi eikä kirjan ollut tarkoitus esittää Koraania - kyseessä oli puhdas tietämättömyydestä johtunut vahinko. Ketään ei kiinnosta, että sarjassa esiintyvä oikea muslimi Muhammed Abdul on hiton kova ja sankarillinen jätkä.

"Emme mekään pilkkaa teidän uskontoanne tai pyhää miestänne", sanovat kimpaantuneet protestoijat. Mutta siinäpä tämä ero juuri onkin; länsimaiset kansat ovat viettäneet viimeiset sata vuotta potkien ja kritisoiden kristinuskoa, joten siinä ei ole enää mitään uutta. Keskiajalla arabikansojen kulttuuri ja tieteet olivat valovuosia eurooppalaisia naapureita edellä, mutta siinä missä Euroopassa koettiin renessanssi, valistus ja maallistuminen on Islam edelleen dogmallisesti keskiajalla - uskonto ja valtio ovat erottamattomat, ja siinä missä kristityt fundamentalistit tyytyvät lähinnä vain valittamaan ja opettamaan lapsille kreationismia ovat muslimifundamentalistit massoja mielensä mukaan ohjailevia auktoriteetteja. Tämä yhdistettynä siihen että Islamilla ei ole samanlaista selkeän hierarkista organisaatiota kuin vaikkapa katolilaisuudella saa aikaan... no, nykyisen Lähi-Idän.

Jyllands-Postenin tapauksen jälkeen muslimit ovat kollektiivisesti katsoen olleet keskimääräistä vainoharhaisempia kuin ennen - monet heistä kun tuntuvat kuvittelevan, että koko muu maailma haluaa tahallaan pilkata heitä. Radikaaleimmilta tuntuu kadonneen kokonaan kyky nähdä tietämättömyyden ja pahantahtoisuuden ero. Kyseessä on tietystikin, kuten aina tällaisissa tapauksissa, vain äänekäs vähemmistö - mutta se on kuitenkin riittävän kovaääninen ja suuri lukumäärältään (ja tämän vuosikymmenen tapahtumien valossa myös riittävän radikaali, ainakin keskimääräisen ei-muslimin silmissä), jotta se ja sen protestit otetaan vakavasti.

Terroristisyytösten näkeminen sielläkin missä sellaisia ei selvästikään ole ollut tarkoitus esittää on äärimmäisen huolestuttavaa; näiden protestoijien mielestä Islamia ei näemmä saa enää esittää missään sellaisessa yhteydessä, joissa se voitaisiin yhdistää mihinkään negatiiviseen. Tämä tulee tietysti vain aiheuttamaan sen että Japanissa aletaan varmuuden vuoksi karttaa muslimien kuvaamista ylipäätään, ja auttaakos se sitten stereotyyppien ja rasismin häivyttämisessä?

Olisikohan tässä Hitler-kuvan paikka? Jaa-a.

Muokkaus 31.5: Laitetaanpa tähän vielä aiheeseen sopiva mielipide, joka sattui tipahtamaan postiluukusta jokunen päivä sitten.

Mediaseurantaa

Jason Thompsonin kirjoittama mangamuotoinen artikkeli oli se mistä puhuttiin eniten, mutta tietenkään ei saa unohtaa myös Wiredin varsinaista manga-artikkelia, jolle tuo mangamuotoinen USA-ekstra on vain sylijuttu. Kustannusalan nyanssien penkomisineen, eri tapahtumisissa ravaamisineen ja Mandaraken perustajan sekä Ageha Ookawan haastatteluineen se on hyvin perusteellinen reportaasi mangateollisuuden ja doojinshikulttuurin symbioosista, olkoonkin että se viettää hyvän aikaa äimistellen jälkimmäisen häpeilemättömiä tekijänoikeusrikkomuksia. Toisaalta se selvittää myös syyt ja seuraukset kaiken tämän takana. On kiehtovaa, miten japanilaisen hahmokulttuurin synnyttämä osallistuva harrastaminen on suodattunut lähes sellaisenaan myös länteen - kenties syynä on yksinkertaisesti vain materiaalin puhuttelevuus?

About.com julkaisi äskettäin Thompsonin haastattelun, joka on kirjoittajan kursiivipakkomielteestä huolimatta hyvin mielenkiintoista luettavaa. Kirjansa lisäksi Thompson kertoo siinä esimerkiksi siitä miten Viz sai oikeudet Shonen Jumpin nimeen (myymällä puolet itsestään Shueishalle), japanilaisen ja amerikkalaisen sarjakuvan ja julkaisukulttuurien eroista, lempimangoistaan, siitä miksi One Piece on hyvä manga (koska Odan tyyli on omaperäinen, koska se on niitä harvoja shounenmättöjä joissa on oikeasti etenevä juoni, ja koska se ei ota itseään vakavasti - tiesin!), siitä kuinka hän olisi voinut päästä toimittaharjoittelijaksi Shueishalle mutta päätti olla menemättä, ja siitä mitä hän aikoo tehdä nyt suurprojektinsa valmistumisensa jälkeen.

Aihetta vaihtaen, Takashi Hashiguchi on aloittamassa uuden sarjan. Kulttistatuksen saavuttanut Yakitate! Japan oli erinomainen esimerkki siitä kuinka kamppailushounenia voidaan rakentaa muillekin puitteille kuin mätölle ja urheilulle, mutta on Saijoo no Meii tulee sijoittumaan lastenlääkäripuitteisiin. Odotamme uutuutta... kiinnostuneina.

Vertailukohteita


Suomen skene notkuu liitoksistaan kahden lehden painosta, mutta englanniksi niitä on jo vuosikausien ajan ollut kahden käden sormilla laskettava määrä. Ongelma on ollut enemmänkin se, että niistä on ollut vaikeaa löytää mitään kunnollista - juuri siksi Anime News Network onkin ollut niitä kaikkia parempi.

Lähes kaikki ovat lukeneet Newtype USAa, ja kaikki sitä lukeneet tietävät sen olevan sisällöltään täysin kritiikitöntä puffaushöttöä - isoja aukeaman täyttäviä kuvia; mainoksista kelpaavia esittelyjä; Satsuki Igarashin "pakinoita" siitä, kuinka hänen on pakko käydä katsomassa kaupassa uusinta kodinelektroniikkaa vaikka ei olekaan aikeissa ostaa sellaista, kuinka hän pitää vanhasta Sony-läppäristään ja kuinka telkkarissa on viime aikoina ollut paljon Mac-mainoksia, eikö teistäkin? (Aina joskus hän saattaa sentään mainita jotain CLAMPiin liittyvää.) Tämä on tietystikin seurausta siitä, että suurin osa lehden materiaalista on suoraan peräisin Kadokawan julkaisemasta alkuperäisversiosta, ja Japanissa harrastelehdistön kritiikkitaso on järjestään olematon. (Se, että lehden jenkkiversiota julkaisee ADV ei tietenkään kauheasti auta asiaa.) Ainoa lukemisen arvoinen asia Newtypessa ovatkin itse asiassa Jonathan Clementsin neljännessivun kokoiset kolumnit, mutta niiden takia ei viitsisi tuhlata 90 dollaria vuodessa.

Muutkin englanninkieliset animelehdet ovat joko kustannusfirmojen pyörittämiä, fanzinetaustaisia tai ainakin (huonolla tavalla) kovasti sellaisia muistuttavia. Se ei sinällään ole paha asia, mutta se rajoittaa selkeästi myös niiden kritiikkiskaalaa - pahin kaikista on epäilemättä Anime Insider, jonka historiassa ei ole nähty vielä yhtään negatiivista arvostelua. Robotech-fanzinena 1987 aloittanut Protoculture Addicts taas on nykyään (kuitenkin edelleen fanzinemaisen hitaasti ilmestyvä) Anime News Networkin sisarjulkaisu, joten vaikka sen journalismi onkin laadukasta suurin osa siitä on yleensä nähty netissä jo paljon, paljon aiemmin. Brittiläinen NEO sisältää satunnaisia helmiä, mutta kunnollista journalismia siitäkään ei löydä. Vizin emoyhtiönsä Shogakukanin tuella vuonna 1992 perustama Animerica on nykyään ilmaisjakelulehti. Loput eivät ole edes mainitsemisen arvoisia.

Viime kesäkuussa Yhdysvaltojen animelehdistö sai kuitenkin merkittävän uuden jäsenen nimeltä Otaku USA. Ulkoasultaan se on paikoin aivan kamala, paikoin taas ajatuksia herättävän epäomaperäinen... kuulostaako tutulta?


Ja räikeyskisan voittaja on...

Tällä viikolla ilmestyneeseen kolmosnumeroon mennessä silmiä särkevistä neonväreistä on onneksi päästy jo eroon, ja sisältö on koko ajan ollutkin jotain aivan muuta. Sisällöntuottajien joukosta löytyvät Anime World Orderin tekijätiimin lisäksi mm. Jason Thompson, Shaenon K. Garrity ja Patrick Macias (joiden nimet teidän pitäisi tässä vaiheessa jo hyvinkin tunnistaa). Huomionarvoista on, että kaikki arvosteltu ei saa automaattisesti täysiä pisteitä. Lisäksi lehti pursuaa tällaisia siteerauskelpoisia helmiä:

"This joint is so loaded with sexuality that it put 90% of the otaku generation through puberty in an instant." (Joseph Luster Wicked Citystä Yoshiaki Kawajirin esittelyssä)

"Alucard simply can't be killed or even injured; his fighting style consists of 'don't bother to dodge while the other guy shoots/stabs/dismembers me, then reveal that I'M ONLY USING 20% OF MY FULL POWER, AND IT'S OVER NINE THOUSSSSSSSANDDDDDD!' " (Daryl Surat Hellsing Ultimaten kakkosvolumesta)

Hillitymmätkin tekstit - kuten nämä halloween-suosittelut - on kirjoitettu vetävästi ja omaperäisesti; lehden artikkelisisältöä kuvailisi varmaan parhaiten termi "esimerkillinen." Kymmenen dollarin hinta selittyy jokaisen numeron mukana tulevalla DVD:llä, jolta on toistaiseksi löytynyt kolmen uuden animesarjan ensimmäinen jakso. Sisällöltään lehti on laajaskaalainen ja julistaa olevansa suunnattu "otakuille", ei "animeharrastajille" - ja mehän kaikki tiedämme näiden termien eron.

On selvää, mistä Japan Pop on ottanut vaikutteita; sen ongelma on vain se, että niitä ei ole otettu tarpeeksi jotta lehdellä olisi selkeästi Animesta eroava linja. Suomen kirjoittajapohja on paitsi kapea myös hyvin erilainen kuin englanninkielisen alueen vastaava - ja se on itse asiassa sääli.

How Manga Conquered the U.S.

Wired julkaisi Jason Thompsonin kirjoittaman ja Atsuhisa Okuran piirtämän kymmensivuisen sarjakuvamuotoisen artikkelin siitä, kuinka manga valloitti Yhdysvallat. Sääli, että Wired on tehnyt sekä netistä luettavien sivujen että ladattavan PDF:n esille asettamisen mahdollisimman typerästi - pikkuisen isompi koko, eikä tuota suurennuslasikikkailuakaan olisi tarvittu...

Artikkeli itsessään on kuitenkin paitsi hyvin ja vaihtelevasti piirretty myös todella asiantunteva - Thompsonhan nyt sattuneesta syystä vain on asian suhteen tällä hetkellä koko maailman asiantuntevin henkilö. Se esittelee mangan maihinnousun Yhdysvaltoihin aina Sailor Moonista Pokémoniin ja Dragon Ball Z:aan, sivuaa muutamia aiheita joista kirjoitin toissa viikolla, ja haastattelee erinäisiä merkittäviä nimiä skenessä Stuart Levy mukaanlukien.

Artikkeli mainitsee myös Taro Ason perustaman "mangan Nobelin", Kansainvälisten Mangapalkintojen, rohkaisupalkinnon voittaneen Madeleine Roscan Hollow Fieldsin, jonka julkaisemista jokin maamme lukuisista pseudomangaan erikoistuneista kustantamoista voisi harkita - loputtomien Tokyopop-pakettidiilien ja Seven Seasin jämänimikkeiden sijaan. (Se oli ainoa minkäänlaista tunnustusta voittanut länsimaisen tekijän työ.)

Seven Seasin käytönnön mukaan netistä pääsee lukemaan puolet ensimmäisestä pokkarista. Tämä on miellyttävän anarkistinen ratkaisu toteuttaa näytesivut; eihän se ole loppujen lopuksi sen kummempaa kuin mangan lukeminen kaupassa ennen ostopäätöksen tekemistä.

Muokkaus 27.10: Variety haastattelee Stuart Levyä kahdessa osassa; mielenkiintoista luettavaa Tokyopopin menestyksekkäästä historiasta ja mammuttitautisista tulevaisuudensuunnitelmista.

Hakuteosten messias

Paul Gravettin Manga - 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa on loistava teos, jos haluaa tuntea mangan historiaa ja kehitystä tai auttaa ummikkoa ymmärtämään mangaa. Masanao Amanon ja Julius Widemannin Manga Design puolestaan esittelee kolmella kielellä 135 mangakaa nimensä mukaisesti alan kaikista ääripäistä; Mangan mestarit tekee saman suppeammalla kattauksella mutta paljon asiapitoisemmin.

Mutta mistään ei ole toistaiseksi löytynyt kirjaa, joka listaisi nimenomaan mangaa - ja samalla arvostelisi sitä. Ennen kuin nyt.

Viime viikon tiistaina julkaistu Manga: The Complete Guide on entisen Vizin mangatoimittajan ja mangaholisti Jason Thompsonin kahden vuoden työn tulos. The Comics Journalin haastattelussa hän sanoo sen alkukipinän olleen aikoinaan halu selittää manga sellaiselle yleisölle joka ei sitä ymmärrä, ja osoittaa ettei se ole vain yksi genre jonka kaikki edustajat näyttävät samalta. Siinä tehtävässä aiemmin mainitut teokset onnistunevat ummikkoystävällisempinä kenties paremmin, mutta The Complete Guiden ansiot piilevätkin aivan muualla. Sen kansikuva laskettelee lööperiä; kirja listaa tosiasiassa yli 1200 teosta, toisin sanoen käytännössä kaiken englanniksi julkaistun mangan.

Kaiken. Alkaen vuonna 1981 pikkuruisena painoksena julkaistuista The Rose of Versaillesin kahdesta ensimmäisestä osasta Ryoichi Ikegamin manga-Hämähäkkimieheen, Kodanshan vanhoihin kaksikielisiin julkaisuihin ja tänä vuonna julkaistuun Aquaan; myös pienkustantamojen nykyään täysin unohduksiin jääneet ja vuosia sitten loppuunmyydyt sarjat. Vaadittua työmäärää ja resursseja uskaltaa vain arvailla; Yhdysvaltain mangahistoria kun on monikertaisesti maan fandomia iäkkäämpi, eikä Suomimanga.netin kaltaista kätevää katalogia yksinkertaisesti ole. Vanhimmista julkaisuista ei aina löytynyt edes julkaisuvuotta, eivätkä silloisissa kustantamoissa työskennelleet ihmisetkään välttämättä ole enää muistaneet mitään.

Voidakseen sekä esitellä jo julkaistut teokset että pysyä uusien julkaisujen perässä Thompson joutui etenemään kolmen (pahimmillaan viiden) sarjan päivätahtia, ja lukemaan noin 8 tuntia ja 20 tankobonia päivässä. Viimeksi kuluneen kymmenen kuukauden ajan hän työsti kirjaansa täysipäiväisesti hädin tuskin kotoaan poistuen, mikä johti lieviin mielenterveysongelmiin. Loppuvaiheessa hän oli kalpea, tutiseva ihmisraunio.

Lopputulos on ilmiömäinen, enkä ole ainoa joka on sitä mieltä. Thompsonin alkuperäinen idea oli järjestää kirja tekijöiden mukaan, mutta kustantamon ehdotuksesta hän muutti sen nykyiselleen; tällaisenaan kirjasta voi etsiä minkä tahansa aakkosellisesti järjestetyistä teoksista äärimmäisen helposti. Esittelyjen väliin on livauteltu relevantteja artikkeleita joissa mainitaan myös englanniksi kääntämättömiä sarjoja, BL- ja eromangateokset on erotettu kirjan loppuun omiksi osioikseen, ja ihan lopusta löytyvät jargonsanasto ja mangakahakemisto.

Kirjan viisisataa sivua ovat täynnä pettävän lyhyen näköisiä mutta uskomattoman infoahdettuja esittelyjä, jotka lisäksi kertovat jokaisesta teoksesta sen nimen, tekijän, alkuperäisen nimen ja sen japanilaisen kirjoitusasun, länsimaisen julkaisijan ja julkaisuvuodet, japanilaisen julkaisijan ja julkaisuvuodet, lehden jossa teos on julkaistu, pituuden, genren ja kohdeyleisön sekä ikäsuosituksen. Jokaiselle teokselle on annettu nollasta neljään tähteä, ja arvosteleminen on äärimmäisen autoritaarista: esimerkiksi se miksi Mobile Suit Gundam SEED Astray saa kaksi ja puoli tähteä mutta Mobile Suit Gundam SEED Astray R vain kaksi perustellaan hyvin selkeästi. Teoksia verrataan toisiin teoksiin säännöllisesti mutta ei itsetarkoituksellisesti: tarkoitus on auttaa lukijaa ymmärtämään teosten hyviä ja huonoja puolia, ja se että se tekee teoksen lukemisesta samanlaista edestakaisin selailua kuin Wikipedian linkkien klikkailu on siihen nähden vain sivuseikka.

Tässä kymmenen genrensä parhautta edustavaa neljän tähden esimerkkiä:


Lopetuksiaan englanniksi vielä odottavien sarjojen, genrensä puolesta Thompsonille vaikeiden tai muuten vain sellaisten tapausten suhteen joissa heidän asiantuntemuksensa ylittää Thompsonin tiedot esittelyjen tekemisessä auttoivat mm. Shaenon K. Garrity, Carl Gustav Horn, Mark Simmons ja Patrick Macias. Kustantaja on Del Rey, ja jälki on laadusta tinkimätöntä myös ulkoasultaan; lisäksi teoksen tietoja luvataan päivittää kustantajan nettisivuilla. Thompson on väläytellyt mahdollisuutta samantapaisesta pseudomangateoksesta tai - luoja varjelkoon - teoksesta, joka listaisi englanniksi kääntämätöntä mangaa. Sitä 99 prosenttia siis.

Tämä kirja maksaa alle 20 euroa. Ostakaa se.

Muokkaus 27.10: Thompson kertoilee LiveJournalissaan kirjansa alkuperäisestä ideoinnista. Alkujaan sen piti tosiaan olla mangakakirja eikä mangakirja; lisäksi sen kannessa piti lukea isolla ANIME, koska "the original proposal for "The Complete Manga Guide" was a boosterism project, a book to get people interested in the mysterious world of manga which at the time was Anime's Ugly Little Brother." Ajat ovat kovasti muuttuneet vuodesta 2000.