Gurren Lagann 1: taustat

Tengen Toppa Gurren Lagann on tällä hetkellä Kupolin viikon teos. Tätä aasinsiltana käyttäen voin laittaa tänne tämän esseeni, joka toimitti Otaku 1/2008:n pääarvostelun virkaa. Jaan sen kolmeen osaan, koska netissä kaikilla on aina kiire eikä kukaan jaksa lukea nälkävuoden pituisia kirjoituksia. Kokeilin tätä kirjoittaessani hieman uutta tekniikkaa; kirjoitin sitä nimittäin samanaikaisesti sarjaa katsoessani (tietysti kaikki spoilerit ja muiden arvostelujen juonikuvaukset etukäteen lukien, jotta sain aluksi valmiin runkosuunnitelman). Työ vaati keskimääräistä enemmän viilaamista katsomisen edetessä, mutta olen lopputulokseen varsin tyytyväinen. Oman tyylinsä hiominen on loputtomiin jatkuva prosessi...

Muokkaus: Sattumoisin myös Japan Pop arvosteli sarjan uusimmassa numerossaan. Valittu "minä olen tämän sarjan yläpuolella" -käsittelytapa on eittämättä mielenkiintoinen.

- - - -

Tännepäin, tännepäin, te moenvihaajat! Saavatko söpönhöpsöt tavaramerkkiäännähdykset joka lauseen perässä selkäpiinne karmimaan? Oletteko osallistuneet /a/:ssa luckystarinvihaukseen? Onko enin osa nykyanimesta mielestänne mätää otakumössöä? Onko perinteinen miehekkyys mielestänne animen ainoa oikea arvo? Jos vastaus on kyllä, tietänette todennäköisesti jo kaiken nyt käsittelyssä olevasta sarjasta – mutta lukenette tämän jutun siitä huolimatta, eikös?

Sitähän minäkin.

Minullakin oli omat epäilykseni, kun Tengen Toppa Gurren Lagann julkistettiin kesäkuussa 2006. Gainax? TV-sarja? Mechoja? Isotissinen sinkopimu? Projektin päälle tuntui olevan kirjoitettu “epäonnistuminen” niin monin eri perusteluin, että promojulistetta tuskin edes näkyi sen kaiken alta – vaikka sen ohjaajana olikin Dead Leaves -mies Hiroyuki Imaishi. Koko muu maailmankaikkeus vaikutti olevan samaa mieltä; kukaan ei aluksi edes fansubannut sarjan paria ensimmäistä jaksoa.

Onneksi olin väärässä. Mutta aloitetaanpa alusta. (Spoilerrific!)

1995-2006

Oli vuosi 2006, ja Gainax porskutti komeasti. Sen jälkeen kun studio oli vuosikymmentä aiemmin lakannut tekemästä vakavia ja merkityksellisyyteen pyrkiviä animeteoksia ja oli alkanut keskittyä puputyttöihin, sisäköihin ja oheistuotteisiin (studion juurethan johtavat sen perustaneen kaveriporukan General Products -liikkeeseen, joka käytännöllisesti katsoen loi Japanin nykyisen pienoismalli- ja figuurikulttuurin) rahaa oli virrannut sisään ovista ja ikkunoista. Mitäpä siitä että teokset saivat muiden kuin fanien kynsissä murska-arvosteluja ja olivat tyhmiä kuin saappaat; studion toimitusjohtajan ja sen perustajiin kuuluvan Hiroyuki Yamagan sanoin “Honneamise ja Gunbuster olivat hauskoja, mutta ne eivät tuottaneet rahaa.”

  

Tiedättekö mitä nämä ovat? Rahaa.

Pinnan alla kuitenkin kupli: siinä missä Die Busterin ja FLCL:n kaltaiset OVAt onnistuivat hyvin tuntui studion TV-tuotantojen yllä riippuvan edelleen Neon Genesis Evangelionin (1995) synkkä varjo. Hilpeää Ebichua (1999) lukuunottamatta studion TV-sarjat olivat olleet tyylinvaihdon jälkeen poikkeuksetta mahalaskuja, eikä mukaan mahtunut juuri yhtään hittiä; kunnianhimoinen Kare Kano (1998) oli saanut äärimmäisen nolon lopun kun Hideaki Anno oli tuottajien ja alkuperäismangaka Masami Tsudan kanssa riitaannuttuaan haistattanut projektille pitkät ja jättänyt Kazuya Tsurumakin lopettamaan sarjan leikkopaperianimaationa, ja Magical Shopping Arcade Abenobashi (2002) onnistuttiin pelastamaan samalta kohtalolta vain hädin tuskin. Vuodelle 2005 kaavailtu monimediaprojekti Bushilord taas oli joutunut määrittelemättömäksi ajaksi jäihin sen “maailmasuunnittelijan”, Trinity Blood -kirjailija Sunao Yoshidan kuoleman vuoksi. Anno oli jättämässä uppoavaa laivaansa, ja elokuussa 2006 hän ilmoitti etsivänsä animaattoreita juuri perustamansa Studio Kharan riveihin; uuden studion ensimmäinen projekti Rebuild of Evangelion julkistettiin vain muutamaa kuukautta myöhemmin.

Samaan aikaan Kyoto Animation vei Haruhillaan ja Key-sovituksillaan otakuja kuin pässejä narussa. Maailma oli muuttunut ja otakut sen mukana; uuden vuosituhannen otakuja kiinnosti bongailla sarjoistaan “oikeita kuvauspaikkoja”, ei viittauksia 80-luvun scifilastensarjoihin. Gainaxilla ei kuitenkaan haluttu lähteä mukaan moehömpötyksiin, koska se ei ollut heidän juttunsa; he olivat ensimmäisen sukupolven otakuja, jotka parveilivat teineinä scificoneissa ja katsoivat kieli pitkällä räjähteleviä avaruusaluksia ja jättirobotteja. Heidän yritettyään tehdä moea tuloksena oli ollut Mahoromaticin (2001) kaltainen nipinnapin siedettävä meidovihannes, ja kun he olivat yrittäneet parodioida sitä oli syntynyt This Ugly Yet Beautiful World (2004), joka olikin sitten sitä itseään.

Evangelionin oli ollut tarkoitus rikkoa shounensarjojen kliseet ja sysätä koko genre uusille urille, mutta lopputulos oli ollut kammottava mutantti: näin jälkeenpäin katsoen näyttää siltä, että kaikkien sen jälkeen tehtyjen mechasarjojen (aina vuonna 2005 tehtyyn Genesis of Aquarioniin asti) oli ollut pakko sisältää angstausta ja psykologista höpötystä. Tämän korjaamiseksi tarvittiin jotain, joka muodostaisi Evangelionin antiteesin: jotain niin eeppistä, että Gainax voisi lopultakin karistaa Evangelionin valuttaman karman harteiltaan. Moekokeilujen jälkeen gainaxlaiset päättivät lähteä täysin päinvastaiseen suuntaan ja tarttua siihen ainoaan nykypäivän otakutrendiin, joka oli heille tuttu – he kaivoivat kaapista Imaishin Abenobashin mechajakson tuotannon aikoihin keksimän sarjaidean ja päättivät, että heidän uudesta sarjastaan tulisi miehekäs.

Tämän kohtauksen ja jakson 23 välillä Gainaxin suunnitelmat hieman muuttuivat, niin Simonin vaatteiden kuin Bootankin suhteen. Yamagan mukaan sarjasta suunniteltiin aluksi huomattavasti kevyempää ja löyhempijuonista kuin mitä siitä loppujen lopuksi tuli, ja siinä oli tarkoitus olla enemmän nelos- ja kutosjaksojen kaltaisia irrallisia jaksoja. Sarjan edetessä tekijät kuitenkin tajusivat, että vakavoituminen olisi parempi suunta; hyvä niin.

Niin miehekäs, että sen aloituskohtauskin olisi Captain Harlock -viittaus. (Jota voitaisiin lisäksi käyttää todisteena sille, että sarjan puolivälin aikasiirtymä oli alkujaankin suunniteltu eikä jälleen yhden käsikirjoittajien lopputilin seurausta.) Niin miehekäs, että sen miespuolisen sivupäähenkilön unelma olisi “lävistää taivaat” kuten pääantagonisti Raoun kaikkien shounenäijäilyjen isoisässä, Fist of the North Starissa – ja miehekästä periksiantamattomuutta painotettaisiin kuin Gunbusterissa ikään. Niin miehekäs, että se tulisi lopultakin murtamaan Evangelionin luomista uusista kliseistä turhauttavimman; angstaavan päähenkilön, joka jatkaa angstaamista sarjan loppuun asti. Vinettävä varhaispuberteettinen poika tulisi lopultakin kasvattamaan pallit, istumaan mechansa puikkoihin vapaaehtoisesti ja lyömään vastustajaansa turpaan.

Sarjan teemaksi päätettiin ottaa porat, nuo Baratackin aikoinaan käyttämät aseista fallisimmat. Sen mechat tulisivat toimimaan, murtamaan esteitä ja korjautumaan itsestään taistelun keskellä silkalla äijäenergialla ja sisulla, kuten ensimmäinen yhdistymällä kasaantunut mecha Getter Robo oli tehnyt. Se päätettiin suunnata näennäisesti shounenyleisölle, mutta myös vanhemmat (otaku)katsojat varmistettiin povekkaalla naispuolisella sivupäähenkilöllä ja ottamalla alkubiisin laulajaksi cosplayidoli Shoko Nakagawa.

Japanilaisesta otakuyleisöstä kiinnostui vain pienehkö prosentti; suurinta osaa otakuista tämänsuuntainen huttu ei kiinnostunut, joten he vain palasivat hikikomeroihinsa katsomaan moesarjojaan. Länsimaiset otakut sen sijaan villiintyivät täysin (sarja sai jopa riitaisimmat tunnetut trollit, /a/-anonyymit, unohtamaan erimielisyytensä ja yhdistämään voimansa tämän reaaliajassa edenneen gaijin-yonkoman luomiseksi), mutta kokonaan eri syystä: he eivät sattuneesta syystä ymmärtäneet sitä että Gurren-Lagannin kypärä muistutti Zambot 3:n vastaavaa eivätkä liioin nähneet sarjassa paluuta ensimmäisen Gundamin vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin Ray Amuro lopetti angstaamisensa jo parin jakson jälkeen. Sen sijaan he näkivät jotain aivan muuta kuin se evangelioninjälkeinen mechaviihde johon he olivat tottuneet; jotain alkukantaista, machoa ja elinvoimaista. Robottisarjat olivat palanneet juurilleen ja ympyrä sulkeutunut – ja Gainax lopultakin tehnyt loisteliaan comebackinsa.

Eksää tierä kuka mä olen?

Perhettä vailla oleva ja ikätoveriensä hyljeksimä neljätoistavuotias Simon elää maanalaisessa kylässä kaivaen päivät pitkät tunneleita kyläpäällikön myyräsikapihvejä vastaan. Hänen ainoa ystävänsä on häntä muutaman vuoden vanhempi Kamina, joka käskee Simonia kutsumaan itseään anikiksi, ottaa hänet mukaan pieneen jengiinsä Gurren-daniin ja houkuttelee hänet yritykseensä murtautua kylän katon lävitse. Kamina on kuitenkin ainoa joka uskoo ulkopuolisen maailman olemassaoloon, ja hänkin vain siksi että muistaa nähneensä taivaan itse kun hänen isänsä aikoinaan lähti hänen luotaan ulkomaailmaan.

Kyläpäällikkö estää yrityksen, väittää Kaminaa valehtelijaksi ja heittää tämän putkaan. Sinä yönä katto kuitenkin sortuu valtaisan mechan ja kivääriä heiluttavan bikinipimun taistelun johdosta, ja Simonin maan alta löytämää samanlaista pienempää mechaa (jonka Kamina nimeää Laganniksi) käyttämällä he onnistuvat voittamaan sen ja kohoamaan ulkomaailmaan.

Tyttö esittäytyy Yokoksi läheisestä kylästä, jonka maanjäristys on pakottanut muuttamaan maan päälle. Maanjäristykset ovat Gunmeneiksi kutsuttujen mechojen ja niitä ohjaavien turri-ihmisten aiheuttamia; turrit ovat vainonneet ihmisiä niin kauan kuin kukaan jaksaa muistaa. Kamina varastaa itselleen oman Gunmenin, nimeää sen jenginsä mukaan Gurreniksi ja yhdistää sen Lagannin kanssa Gurren-Laganniksi taistellakseen turrien Ihmistentuhoamisjoukkojen upseeri Viralia vastaan. Simonin, Kaminan ja Yokon muodostama Gurren-dan lähtee matkalle kohti turri-ihmisten oletettua päämajaa, kerää matkan varrella mukaansa uusia ystäviä ja liittolaisia (kuten Tekkaman Bladen Levinin mukaan mallinnetun hintahtavan mekaanikkonero Leeronin, kuumaverisen mutta coolittoman Kittanin, epäileväisen ja melankolisen nuoren Rossiun sekä maanläheisen ja isällisen Dayakkan) gunmeneineen, ja uudelleenristitään Dai-Gurren-daniksi.

Aloitus oli siis lupaava, mutta epäilys lurkki yhä vahvana. Termi “gainaxloppu” ei kanna kyseisen studion nimeä syyttä; kenties rahat loppuisivat taas kesken, juoni taantuisi “viikon gunmen” -asteelle ja lopetus olisi luoja ties millainen... Epäilykset vahvistuivat, kun sekä käsikirjoitukseltaan että ulkoasultaan kumma neljäs jakso esitettiin; tuottaja Takami Akai oli antanut ystävänsä Osamu Kobayashin ohjata ja animoida sen, ja jälkeenpäin sen sanottiin olleen ”tyylillinen kokeilu.” Kobayashin piirtotyyli saattaa sopia Beckin ja Paradise Kissin kaltaisiin sarjoihin, mutta Gurren Laganniin se oli liian radikaali irtiotto aiemmasta – 2ch raivostui, ja syntynyttä vastalausemyrskyä ja tuotantoblogin kommenttisotaa seurannut Akain ero oli kuin kakun päällä oleva kirsikka, joka vahvisti kaikki epäilykset siitä että kulissien takana evotettiin jälleen kerran urakalla. Parin viikon päästä kuudetta eli kylpyläjaksoa sensuroitiin TV-esitystä varten lähes kymmenen minuutin verran ja korvattiin jäljelle jäänyt aukko takaumilla edellisistä jaksoista. Merkit eivät olleet lupaavia.

Mutta sitten saapui kahdeksas jakso, ja Kamina kuoli.

Round 1

    
Lehtemme ovat eläneet yhteiseloa nyt seitsemisen kuukautta. Tällä välin kumpikin on hakenut omaa linjaansa, ja lienee jo turvallista sanoa sellaisten löytyneen; molempien edut ja ongelmat näkyvät nyt kohtuullisen selkeästi.
Animen suurin etu on edelleen sen markkinaetumatka; lähemmäs kolmen monopolivuotensa aikana se juurtui syvälle kotimaiseen skeneen, ja ihmiset tottuivat sekä sen läsnäoloon että sen ainutlaatuiseen. Japan Popin saavuttua tällainen ehdoton lojaalius on laantunut ja lehdistöstä on tullut arkipäiväisempi osa skeneä, mikä näkyy mm. vähentyneessä foorumipalautteen määrässä. Iso osa kasuaalimmista lukijoista ei toisaalta ole edes noteerannut toimituksenvaihdosta; pienemmiltä foorumeilta löytyy edelleen ketjuja, joissa Japan Popia parjataan Animen matkijaksi.

Japan Popin etu taas on edelleen se, että sen ihmiset ovat alan harrastajia ja toimijoita: tämä johtaa sekä kontaktien löytymiseen että - monien tapauksessa - automaattiseen lojaaliusreaktioon. Markkinaetumatkaa on yritetty kuroa kiinni Fantasiapelien näytenumerokampanjalla ja samanlaisella yhdistyskampanjalla kuin "muutama vuosi sitten erään toisen lehden kanssa tehtiin", mutta siitä miten hyvin tämä on toiminut ei puhuta julkisesti; lehti on ottanut linjakseen pitää yllä hieman suljetumpaa julkisivua kuin edeltäjänsä (niin ensimmäinen numero kuin uusimman numeron DVD:kin tulivat täysin ilman ennakkoilmoituksia), ilmeisesti jottei kilpailija saisi vihiä sen liikkeistä.

Toisaalta se että lehden toimituskunta koostuu skenen keskeisistä vaikuttajista tuskin myöskään on haitaksi yrityksille eristää kilpailija skenestä: Animen myyntipöytää ei viime Traconissa näkynyt (kuka se taas olikaan tapahtuman sponsorivastaava?), eikä tarvita velhoa arvaamaan kumpi lehdistä on tulevan Tampereen Animeconin pääyhteistyökumppani.

Lehdillä on myös ongelmansa. Animen markkinaetumatka tarkoittaa myös sitä että mainostajilla ei välttämättä ole mielenkiintoa lähteä mainostamaan vielä toisessakin julkaisussa, mikä on varmasti ainakin ollut ongelma Japan Popille. Anime puolestaan kärsii vakavasta aivovuodosta; uusimman numeron ainoa teksti joka herätti välittömän mielikuvan asiansa tuntevasta kirjoittajasta oli J-V. Simolan Divergence Eve -artikkeli.

Toisaalta jo se että tällaisia kirjoittajia ylipäätään löytyy on jo saavutus sinänsä; vanhan Animen hylätessään Japan Popin toimituskunta epäilemättä luuli sen kuolevan sisällöntuottajien puutteeseen joko välittömästi tai viimeistään yhden numeron jälkeen. Tällainen ylimielisyys osoittautui virheeksi, sillä he tuskin odottivat saati toivoivat päätyvänsä taloudelliseksi altavastaajaksi kilpailutilanteeseen. Toisaalta H-Townin toiveet Mimiko Median rahojen loppumisesta eivät näytä nekään toteutuneen; olihan uusimmassa Japan Popissakin jo kuusi mainosta. (Sisarfirmaa ei lasketa.)

Lehdet ovat lähteneet rakentamaan itselleen erilaisia julkisuuskuvia. Anime teki hiljan päätöksen avata arvosteluarkistonsa myös muille kuin tilaajille, mikä varmasti auttaa nostamaan sivuston kävijämääriä. Toisaalta sivustolla ei ole yhtään mainoksia joten taloudellinen hyöty on käytännössä nolla, ja sivusto on muutenkin pahasti rempallaan; ne ovat epäilyttävän usein nurin, työharjoittelijan lähdettyä uutisia on tullut kerran viikossa jos hyvin käy, ja vaikka legendaarinen tuhansien sivujen chattiketju suljettiinkin on uusi jo pystyssä ja foorumin moderointi käytännössä olematonta. Yleisvaikutelma on aika kamala, eikä tilannetta paranna se että toimituksen vaihduttua sillä ei ole ollut lainkaan presenssiä #anime-lehdessä.

Japan Popin sivusto taas on sisällöltään pitkälti samanlainen kuin Animen vanha sivusto. Lehden laajempi fokus heijastuu sen kansiin, ainakin ideatasolla: vähemmän vetävissä kansikuvissa komeilee nippa nappa tunnistettavia kuvia japsirokkareista ja länsimainen käsitys yaoista (eli kaksi mieheksi pukeutunutta tyttöä kaulailemassa). Eri asia sitten tietysti on, ovatko Animen toistuvat Naruto-oksennukset ja kollaasit sen silmäämiellyttävämpiä.

    
Sisällöllisesti lehdet ovat kehittyneet mielenkiintoisiin suuntiin: keskiarvoa katsoen Anime on keventynyt, Japan Pop raskastunut. Asia ei kuitenkaan ole yksioikoinen.

Animen sisältö on ylipäätään aika höttöistä, mutta sen suurin ongelma ei loppujen lopuksi ole se että huumori ei naurata eikä se että päätoimittajan puutteellinen asiantuntevuus pilkahtelee säännöllisesti - se on toimituskunnan ulkopuolisuus skenestä. Keitä nämä kirjoittajat ovat? Miksi emme ole kuulleet heistä aiemmin? Mitä meidän tulisi heistä ajatella? Analogiaa käyttääkseni, ärhäkällä kolumnilla on täysin eri painoarvo jos sen on kirjoittanut Nnirvi kuin jos sen on kirjoittanut vain joku sattumanvarainen heppu.

Zac Bertschy ohjeisti hiljan animejournalistiksi hinkuvaa kysyjää näin: "Come across as a writer who happens to be a fan, not a fan who wants to write. One of those works, the other really doesn't."  Tämä näkyy lehdissä hupaisan selkeästi; selvimmin Japan Popissa.

Japan Popilla voi olla kokeneempien sisällöntuottajien etu puolellaan, mutta se ei tee heistä laadukkaita toimittajia: kun priimapäätoimittajan osaavuutta laimennetaan sekundapäätoimittajan osaamattomuudella muodostuu yleisvaikutelmasta huonolla tavalla fanzinemäinen. Toistaiseksi lehden kompastelevin kirjoittaja tuntuu olevan Markku Salmi: hänen tekstiensä ylimääräiset vaan- ja niin-sanat sekä muut säännölliset tyyli- ja kielivirheet ja kyseenalaiset päätelmät ("puujalkavitseillä", John Woomainen, Tokyopop onkin laadun tae) eivät anna hänestä kovinkaan autoritaarista vaikutelmaa.

Japan Popin sisältö kärsii muutenkin pienistä kauneusvirheistä: oikolukija ei esimerkiksi ole karsinut toisista mielipiteistä päällekkäisyyksiä, joten niissä toistellaan pitkälti samoja tekijätietoja ja premissikuvauksia kuin arvosteluissakin. Toistaiseksi vain Joel Autio vaikuttaisi olevan tilanteen tasalla: en tiedä onko hän saanut Mauno Joukamaan Hellsing-arvostelun luettavakseen ennen toisen mielipiteensä kirjoittamista, mutta jos ei hän lienee arvannut ettei varsinainen arvostelu (kuten ei sivumennen sanoen mikään muukaan lehden arvosteluista...) tulisi sisältämään lainkaan kritiikkiä itse julkaisusta ja päättänyt ottaa sen oman tekstinsä keskiöön. Vaihtoehtoisesti päällekkäisyyksiä löytyy tekstistä ja sen kuvituksesta; se ei ole sitä "tukemista", jota olen peräänkuuluttanut.

Puhumattakaan siitä, että harrastajaorientoituneen julkaisun sisällöntuottajat tuntuvat edelleen luulevan lukijoille olevan tarpeen selittää shounenin tarkoittavan pojille suunnattua. Aidan toisella puolella taas Anime käyttää kasuaalisti ONAn kaltaista harvinaisempaa termiä, mutta eipä sieltäkään näytä julkaisulaatukritiikkiä löytyvän.

Se että Katariina Alaisen kolumni nauratti uusimmassa Japan Popissa enemmän kuin kumpikaan Kekon pakinoista oli jonkinasteinen shokki; toivottavasti kyseessä on vain perhesyistä johtuva notkahdus. Japan Popin uusin numero oli kuitenkin kokonaisuutena huomattavasti parempi kuin sitä edeltävä; etenkin Jussi Nikanderin Anime- ja mangateollisuuden tila -artikkeli oli positiivinen yllätys ja paljon kantaaottavampi teksti kuin olisin Japan Popilta odottanut (ja se jopa osoitti minun olleen väärässä).

Hieman paradoksaalisesti Anime tuntuu tällä hetkellä todellakin käsittelevän enemmän kotimaista skeneä kuin Japan Pop; siinä missä Japan Popin kotimaa-anti jää lähes kokonaan tapahtuma- ja keikkaraportteihin ja Pohjantähden alla -palstaan on Anime noteerannut jopa Kupolin yhdistykseksi kirjautumisen kaltaisen asian. Toisaalta tämä tekee Animen sisällöstä enemmänkin kuin vähän tasapainotonta; toimituskunnalta tuntuu puuttuvan tiettyä tajua siitä mitkä aiheet ovat noteeraamisen arvoisia ja merkityksellisiä, niin nuoremmalle kohdeyleisölle kuin lehti onkin suunnattu. Miten hyvin lehti pysyy kasassa kasuaalin harrastajan ja sarjakuvaopettajan hoitamana?

Loppujen lopuksi kumpikaan lehdistä ei ole täydellinen eikä sellainen, jota minä haluaisin lukea. Jos jotain haluaa nähdä tehtävän kunnolla se täytyy näemmä edelleen tehdä itse; Otaku pysyy minun listallani ykkösenä.