Animesovitukset ja kustantamojen tilinpäätökset

Kustannusala on kärsinyt laman kourissa siinä missä muutkin teollisuudenhaarat, kuten viime vuosien uutisista on varmaan itse kullekin käynyt ilmi. Tänä vuonna kaikki kolme suurta kustantamoa ovat ilmoitelleet miljarditappioista - Shueisha teki punaista 4,18 miljardia jeniä, Kodansha 5,72 miljardia jeniä, Shogakukankin ilmeisesti aika lailla. Olisi tietysti naiivia olettaa, että kaikki tämä on seurausta vain siitä, että japanilaisetkin ovat nykyään alkaneet warettaa - itse asiassa sekä Shueishan mangalehtien että -tankobonien myynti on noussut. Mutta kustannusala on isoa bisnestä, ja sillä on muitakin tulonlähteitä jotka voivat kokea ongelmia. Esimerkiksi lisensointi.

Kiehtovaa kyllä, samaan aikaan Kadokawa ilmoitti tehneensä 1,4 miljardia jeniä (n. 13 miljoonaa euroa) voittoa. Tätä on hauska verrata Kadokawan ständillä jossain nimeltämainitsemattomassa tapahtumassa joskus alkuvuodesta esiteltyihin piirasdiagrammeihin siitä, mihin mikäkin osuus TV-anime nykyään perustuu...

Näemmä se fiilis siitä että ranobeista sovitettua animea on nykyään aivan hitosti ei ole ollut ihan tuulesta temmattu - ja se on näemmä näkynyt myös Kadokawan tuotoissa. Kiintoisaa kyllä lisääntynyt ranobejen animesovitusten määrä ei näytä olleen pois niinkään mangojen animesovituksista vaan originaaliteoksista, mikä on vähän sääli.

Vuoden 2008 manganmyyntimäärät

Jep, ykkösenä on edelleen se perinteinen. Aina ja ikuisesti, vaikka lamaa edeltäneeseen kuuden miljoonan myyntiin ei enää ikinä päästäisikään.

Vuosi 2009 on saatu alkamaan kunnialla, ja on aika julkaista mangateollisuuden viralliset myyntiluvut vuodelle 2008! Kaikkia näitä lukuja tarkastellessa kannattaa pitää mielessä, että Japanissa elää 127 miljoonaa ihmistä.

Nämä luvut Japanin 27 eniten myyvästä mangalehdestä perustuvat Makonakon postaamiin Magazine Datan tietoihin; ne edustavat keskiarvoa kunkin lehden numeron julkaisumääristä välillä 1.10.2007 - 30.9.2008. (Typistän tässä painosmäärät ja virallisesti ilmoitetut myyntimäärät samaan sarakkeeseen, koska mangalehtien kohdalla jälkimmäisen tiedot pohjautuvat jälkimmäisiin vain Shonen Championin suhteen.)

Lehti Kustantaja 2008 2007
Shonen Jump Shueisha 2 790 000 2 780 000
Shonen Magazine Kodansha 1 770 000 1 870 000
Monthly Magazine Kodansha 950 000 970 000
Weekly Young Magazine Kodansha 940 000 980 000
Weekly Young Jump Shueisha 940 000 970 000
Ciao Shogakukan 930 000 980 000
Monthly CoroCoro Comic Shogakukan 890 000 930 000
Shonen Sunday Shogakukan 870 000 940 000
Big Comic Original Shogakukan 830 000 860 000
Shonen Champion Akita Shoten 500 000 500 000
Jump Square Shueisha 450 000 uusi
Morning Kodansha 400 000 410 000
Business Jump Shueisha 360 000 370 000
Nakayoshi Kodansha 340 000 400 000
V Jump Shueisha 340 000 270 000
Ribon Shueisha 330 000 380 000
Hana to Yume Hakusensha 260 000 280 000
BE・LOVE Kodansha 190 000 190 000
YOU Shueisha 190 000 190 000
Young Animal Hakusensha 190 000 190 000
Comic Bunch Coamix 180 000 200 000
Cookie Shueisha 180 000 200 000
Gundam Ace Kadokawa Shoten 180 000 180 000
LaLa Hakusensha 170 000 170 000
Kiss Kodansha 160 000 170 000
Afternoon Kodansha 120 000 120 000
Shonen Ace A Kadokawa Shoten 90 000 90 000

Käytännöllisyyden vuoksi järjestin kaikki lehdet levikkijärjestykseen. Värikooditin ne myös kohderyhmien mukaan: punainen tarkoittaa shounenlehteä, pinkki shoujolehteä, vihreä seinenlehteä, oranssi joseilehteä ja vaaleansininen kodomolehteä.

Numerot ovat paljonpuhuvia: mangateollisuuden lama jatkuu edelleen, ja viimeaikaiset maailmantalouden tapahtumat tuskin tulevat tekemään vuoden 2009 tilanteesta sen aurinkoisemman. Lähes kaikkien lehtien myyntiluvut ovat laskeneet - ainoana poikkeuksena osittain peliaiheinen V Jump, jonka 25 % nousu johtunee lehden mukana tulleista Yu-Gi-Oh! -korteista. Toisaalta laskut eivät ole hirvittävän dramaattisia edes tähän parin vuoden takaiseen ja hieman kattavampaan levikkilistaan verrattuna; japanilaiset ovat viihteelleen uskollisia.

Myös japanilaisen mangakulttuurin yleiset piirteet näkyvät tästä selvästi. Shounenmanga myy enemmän kuin shoujomanga, koska tytöt kyllä lukevat poikienkin sarjakuvia mutta pojat vähemmän tyttöjen sarjakuvia. Shueisha, Shogakukan ja Kodansha ovat mangateollisuuden pyhä kolminaisuus, ja niillä jokaisella on oma vahva osaamisalueensa: Shueisha hallitsee 12-17-vuotiaiden tyttöjen ja poikien sarjat, Shogakukan sitä nuoremman kohdeyleisön ja Kodansha vanhemman.

Ihan niin yksinkertaista tämä ei tietenkään ole, koska yksittäisiä poikkeuksia löytyy aina ja samojen kohderyhmien sisälläkin on lehtikohtaisia ikäpainotuksia - esimerkiksi Nanaa julkaiseva Cookie on sen verran vanhemmille teineille suunnattu, että sen voisi sanoa olevan lähempänä joseiyleisön lehteä kuin shoujolehteä. Tuossa vanhemmassa listassa se onkin näemmä listattu joseilehtien joukkoon, CoroCoro Comic puolestaan shounenlehtien.

Tähän soppaan voisi heittää mausteeksi vielä vuoden 2008 tankobonmyyntilukujen kärkikymmenikön. Luvut Oriconista; värikoodit ovat samat.

Manga Tekijä Kappalemäärä Kustantaja
One Piece Eiichiro Oda 5 956 540 Shueisha
Naruto Masashi Kishimoto 4 261 054 Shueisha
20th Century Boys Naoki Urasawa 3 710 054 Shogakukan
Katekyo Hitman Reborn Akira Amano 3 371 618 Shueisha
Bleach Tite Kubo 3 161 825 Shueisha
Nana Ai Yazawa 3 122 146 Shueisha
Soul Eater Atsushi Ookubo 3 076 351 Square Enix
Nodame Cantabile Tomoko Ninomiya 2 799 299 Kodansha
Rookies Masanori Morita 2 765 163 Shueisha
Gintama Hideaki Sorachi 2 390 196 Shueisha

Nämä ovat varsin tasaisia ja yllätyksettömiä lukuja, eikä niistä näe nopeita yksittäisiä buumeja; esimerkiksi joulun alla Hiro Mashiman Fairy Tailin (Kodansha) osa 13 oli viikon myydyin tankobon 166 509 kappaleella.

Soul Eaterin myyntimäärien räjähdysmäinen kasvu edellisvuoteen nähden selittyy milläpä muullakaan kuin hypetetyn TV-animen alkamisella; se että kyseessä on manga jota on julkaistu jo 12 osan verran mutta joka ei ole aiemmin ollut mitenkään erityisen suosittu on epäilemättä johtanut siihen että ihmiset ovat ostaneet useampia osia kerralla. 20th Century Boysin 3,7 miljoonan menekkiä voisi pitää outona tapauksena (koska sarjahan loppui jo vuonna 2006), ellei elokuussa startannutta ison budjetin elokuvatrilogiaa (toinen osa ensi-illassa 31.1.) ja sen myötä otettuja uusintapainoksia otettaisi huomioon. Sama koskee Rookiesia, josta niin ikään otettiin uusintapainoksia viimevuotisen TV-doraman siivittämänä.

Näin mangan maailmassa vuonna 2008! Tulossa on epäilemättä kiintoisa vuosi myös länsimaisen manganjulkaisuteollisuuden suhteen, mutta siitä lisää toisella kerralla.

Lainsäädäntöä

Ei tämä heppu mikään Taro Aso ole, mutta hyvää jälkeä hän vaikuttaisi tekevän.
Monet eivät varmaankaan usko - hyvästä syystä - jos kerron että Japanin copyright-lainsäädäntö on tällä hetkellä itse asiassa tiukempi kuin Suomen.

Suomen lain mukaan muunnellun tekijänoikeuden alaisen teoksen julkaiseminen tai levitys on kiellettyä mikäli se loukkaa teoksen kirjallista tai taiteellista tai luojan omaperäisyyttä, mutta käytännössä raja menee todella korkealla - esimerkiksi Kristian Smedsin Tuntematon sotilas ei sitä ylitä, vaikka siitä nousikin aika lailla kohua. (AMV:iden asema taas on - tiettävästi, koska ennakkotapauksiahan ei luonnollisesti ole - toinen, myös Yhdysvalloissa, vaikka sikäläiset animenjulkaisijat suhtautuvatkin niihin puhtaasti ilmaisena mainoksena ja mm. osallistuvat Animemusicvideos.orgin massiivisiin hostauskuluihin.)

Japanissa taas mikä tahansa toisen teoksen muunteleminen lasketaan automaattisesti loukkaavaksi, joten doojinshit ja MADit ovat yksiselitteisen laittomia - ne kukoistavat vain niiden tuottajien ja oikeuksienhaltijoiden sanattoman yhteisymmärryksen, anmoku no ryookain, voimalla.

Aikoinaan puhuttiin lainsäädännöstä joka uhkaisi doojinshitoimintaa antamalla päätäntävallan toimista tekijänoikeusrikkomuksia vastaan ryhtymiseen oikeudenhaltijoiden lisäksi myös viranomaisille. Nyt heiluri näyttäisi kuitenkin olevan liikkumassa toiseen suuntaan: pääministeri Yasuo Fukudan johtama valtion tekijänoikeusyksikkö on aikeissa lisätä Japanin lainsäädäntöön amerikkalaistyylistä reilun käytön. Asiasta kertoo lisää Asahi Shimbun.

The current Japanese Copyright Law, in principle, prohibits any copying of other people's works or distributing them on the Internet without permission.

Exceptions to the law are copying works for personal use at home or for use in schools.

The planned stipulation will largely follow the one under the U.S. copyright law, which bases fair use on certain factors, including: whether the use of works is intended for commercial purposes; and whether the use of works influences the market of those works.

- -

The current Copyright Law is sweeping in its application. For example, blogs featuring holiday photos of authors posing with anime characters in amusement parks could constitute a violation of the law. That is because the law does not have a specific stipulation that allows such use.

In addition, the creation of parodies based on other people's works could also be considered a violation.

Those activities could be regarded as legal under the fair use stipulation.

Kyseessä on siis lain korjaamisesta vastaamaan todellisuutta - eivät valokuvat tekijänoikeussuojatuista kohteista, doojinshit tai animemusiikkivideot oikeuksienhaltijoita kiinnosta, paitsi positiivisessa mielessä sinä mainittuna ilmaisena markkinointina. Kunpa tällaista piristävää selväjärkisyyttä löytyisi tältäkin puolen maailmaa...

Samaan aikaan fanituotoksiin ja -käännöksiin aina liberaalisti suhtautunut Kadokawa on lähtenyt seuraamaan Gonzon esimerkkiä netin hyödyntämisen suhteen, joskin hieman hillitymmin: se aikoo alkaa tahkota rahaa käyttäjien YouTubeen lataamista MADeista lisäämällä niiden oheen mainoksia ja jakamalla rahat Youtuben ja videon lataajan kanssa. (Tämä tietysti herättää kysymyksen siitä miten voidaan järkevästi tarkistaa onko videon lataaja todella sen tekijä, mutta kyseessä on kuitenkin vallankumouksellinen konsepti - hakkaa mennen tullet jonkin verran harrastetut AMV:t DVD-ekstroina.)

Me rakastamme sinua, Kadokawa. Voit olla tuotteidesi ristiin viraalimarkkinoiva paha suurkorporaatio, mutta ainakin tiedät mitä ympärilläsi tapahtuu ja kuinka siihen on järkeävää suhtautua.

Tämä engranninkielinen viesti löytyi Highschool of the Deadin ykköspokkarista. Hellyttävää, eikö?

Oo rakkii!

Muistanette minun maininneen, että Lucky Star ei tulisi saamaan toista kautta johtuen sovitusprosessin työläydestä - Lucky Star kun ei ole maailman laadukkain manga, ja KyoAni joutui rukkaamaan sitä massiivisessa määrin saadakseen animesta toimivan. (Kyllä, tässä vaiheessa saa tulla ynisemään "meh, yliarvostettu" -kommentteja.)

No, KyoAnihan ei asiasta loppujen lopuksi päätä; Kadokawalla on kaikki langanpäät käsissään. Niinpä ei oikeastaan ole mikään yllätys että Lucky Staria saadaan kuin saadaankin lisää, olkoonkin että vain OVAna - huhuja asiasta on liikkunut jo jonkin aikaa. Kuva on Gamersissa jaettavassa From Gamers Cool -mainoslehtisessä olleesta Comptiqin kesäkuun numeron mainoksesta; lisätietoja (julkaisuajankohta, jaksomäärä ja tuottava studio) saadaan kymmenes päivä, kun numero tulee myyntiin. Sen mukana tulee nähtävästi myös kuvassa näkyviä magneetteja, hih.

Tosin jos Kadokawa on sysännyt projektin jollekin muulle kuin KyoAnille käsissä lienee Minami-ke: Okawarin tai Gunslinger Girl ~Il Teatrinon~ kaltainen floppi. Eikä sen tarvitse edes liittyä mitenkään laatuun; meidän KyoAni-fanien lojaalius on ajoittain pelottavaa. (Ja tarvitsevathan korkeaotsaiset "miljoona kärpästä on aina väärässä" -älykötkin jotain jolle tuhahdella.)

Muokkaus 9.5: Jep, alkuperäinen staffihan se siellä. Selittäähän tämä ainakin sen mitä KyoAni aikoo tehdä ennen syksyistä Haruhin toista tulemista (josta saadaan kuulemma lisätietoja seuraavassa Newtypessa).

Hitaasti jauhavat pyörät

Oletteko koskaan miettineet, miksi suomennettu manga on halvempaa kuin englanninnettu?

Kun Dragon Ballia oltiin aikoinaan tuomassa Suomeen järjesti Shueisha laajan markkinatutkimuksen. Japanilaiset näkivät kioskien ja ruokakauppojen lehtihyllyillä sarjakuvia kuten muuallakin Euroopassa, mutta Suomessa oli muuan kiinnostava piirre: hyvin iso prosentti niistä oli Disneyn ankkasarjakuvia. Kokonaan värillisen Aku Ankan taskukirjan hinta, he näkivät, oli nelisen euroa - joten samankokoiset mangapokkarit eivät olisi voineet maksaa kovin paljoa enempää. Jenkeissä asia on tietysti aivan toinen, koska kun Tokyopop laski hintoja 50 prosentilla muutos oli jo valmiiksi vallankumouksellinen. (Tämän vuoksi emme ole vieläkään saaneet Hiroshiman poikaa Jalavalta kahta osaa enempää. Ei kukaan osta 20 euron mangaa, jos on tottunut saamaan moninkertaisesti parempaa laatua kuudella eurolla - tai vaikka kahdellatoistakin.)

Animepuolella mentaliteetti on pitkään ollut toinen. Nähtyään amerikkalaisten maksavan ilomielin 40 dollaria 1000 jenin pienoismallista tai 20 dollaria 300 jenin mangasta japanilaiset tulivat siihen tulokseen, että maassa maan tavalla - joten kun Bandai saapui Yhdysvaltain markkinoille vuonna 1999 se lätkäisi VHS-kasetteihinsa 30 dollarin hintalapun, eikä ole muuttanut tapojaan piiruakaan sen jälkeen.

Tällainen hinnoittelu olisi ymmärrettävää Japanissa, koska siellä tuotteen levittämiseen liittyvä infrastruktuuri on hyvin erilainen kuin lännessä - valmistuskustannukset ovat korkeampia kuin lännessä ja valmis tuote kiertää lukuisten välikäsien kautta ennen kuin lopulta päätyy kauppoihin, joten loppujen lopuksi vaikkapa DVD:n hinta nousee hyvin korkeaksi - mutta Bandain itsepintaisuus pitäytyä samoissa hinnoissa vaikka infrastruktuuri ei sitä vaadikaan on yksinkertaisesti jääräpäistä. Tällainen toiminta ei ole japanilaisten mielestä mitenkään kummallista, kuten vaikkapa Production I.G.:n toimitusjohtaja Mitsuhisa Ishikawan haastattelusta (9:45) näkee.

Kyllä, elokuvan julkaiseminen sekä Blu-ray-levyn että tavallisen DVD:n sisältävässä 90 dollarin paketissa
on varmasti hyvä tapa saada ihmiset ostamaan se.

Kullalla päällystettyjen katujen lisäksi japanilaiset oikeuksienhaltijat ovat viime aikoihin asti olleet harhakäsitysten vallassa myös länsimaisten markkinoiden koosta ja laadusta; nähtyään cosplayaajia coneissa he ovat ajatelleet "jokaista tällaista innokasta fania kohden täytyy olla kymmeniä kasuaaleja faneja, jotka vain jonottavat rahat kädessä ostaakseen DVD:itä"  eivätkä ole ymmärtäneet, että käytännössä kaikki potentiaaliset asiakkaat ovat siinä heidän edessään. Animea eivät lännessä osta kuin innokkaat harrastajat, eivätkä nykyään välttämättä hekään (kuten kyselystä tuolla sivupalkissa käy ilmi).

Tämän vuoksi noin kolmannes pohjoisamerikkalaisten anime-DVD:iden hinnasta on lisenssimaksuja, jotka nimekkäimpien sarjojen - toisin sanoen amerikkalaiset markkinat mielessä budjetoitujen sarjojen á la Witch Hunter Robin, Ergo Proxy, Pumpkin Scissors, Darker Than Black, Black Lagoon, Black Blood Brothers ja Coyote Ragtime Show - kohdalla saattavat nousta jopa 70 000 dollariin jaksolta. Japanissa on luultu, että tilanne on vielä samanlainen kuin 90-luvulla ja kaikki julkaistu käy kaupaksi ilman mitään ongelmaa - vaikka tilanne on muuttunut toisenlaiseksi jo aikapäiviä sitten. Nykyään ihmiset imuttelevat torrentteja piuhat punaisina, ja vain Vizin kaltaiset isoja shounenlisenssejä ja niiden oheistuotteita omistavat julkaisijat menestyvät Geneon USA:n kaltaisten vähemmistöyleisön sarjojen julkaisijoiden laotessa.

Mutta sen sijaan että tuotantoyhtiöt alentaisivat hintoja ja lisenssimaksuja ne ovat päättäneet vian olevan ostajissa, ja ovat sen jälkeen keskittyneet kotimaisiin markkinoihin. Koska DVD-myynti on kuitenkin Japanissakin laskussa - eikä mikään ihmekään, koska Sharessa ja torrentsivustoilla liikkuvien HDTV-rippien kuvanlaatu on nykyään parempi kuin DVD:iden - ne ovat kausi kauden jälkeen suunnanneet yhä enemmän rahaa oheistuotteita myyviin otakusarjoihin.

Ihan viime aikoina tilanne on kuitenkin alkanut muuttua. Olen jo aiemmin maininnut länsirannikon conien olevan yleensä ammattimaisia ja itärannikon conien fanivoimin organisoituja, mutta tähän tuli merkittävämpi muutos joulukuussa pidetyn New York Anime Festivalin myötä. NYAFia järjestää sama fima kuin New York Comic Conia, joten kontakteja ja resursseja löytyy.

Näin ollen NYAFissa oli myös mahdollisuudet sellaiseen, mistä eräät täällä Suomessakin haaveilevat: paikalla oli alan ihmisiä, joiden kanssa saattoi keskustella teollisuuden tilasta ja fandomin toiveista. Eräässä yleisöltä suljetussa paneelissa nämä firmojen yritysjohtajat saivat eteensä varsin suorasukaisia lukuja ja tilastoja siitä, kuinka moni lataa animea netistä ja katsoo sitä YouTubesta, ja viimeistään he veivät mukanaan Japaniin tietoisuuden siitä että Internet on olemassa, se on merkittävä eikä sitä voi enää jättää huomiotta.

Eri tahot ovat reagoineet tähän eri tavalla. Esimerkiksi TV Tokyo on hiljattain noussut yhdeksi tiiviimmistä kirjeenvaihtajista YouTuben kanssa... hupaisana yksityiskohtana mainittakoon, että rapatessa on toistaiseksi roiskittu nurin myös eräs cosplayvideokoosteiden postailuun käytetty käyttäjätili.

Onneksi kaikkien päät eivät sentään ole yhtä umpiluisia, vaan eräillä tahoilla on tultu samanlaiseen tulokseen kuin pelialallakin: jos yksi käyttäjä ei ole sama kuin yksi ostaja sille ei voi mitään, eikä piratismin lopettaminen välttämättä merkitsisi myynnin kasvua. Sen sijaan tilanteeseen on yritettävä sopeutua; esimerkiksi Kadokawan liberaalit asenteet fanikäännöksien suhteen tulivat hyvin selväksi jo toissavuotisesta Haruhi-mainoskampanjasta.

Toistaiseksi mullistavin näistä sopeutumispyrkimyksistä julkistettiin eilen, kun Studio Gonzon omistaja GDH osoitti etteivät sen jo viime vuoden puolella (edellä mainitussa haastattelussa) väläyttelemät ideat olleet pelkkää sanahelinää: se ilmoitti julkaisevansa seuraavat uudet sarjansa The Tower of Druaga: the Aegis of Uruk ja Blassreiter YouTubessa, CrunchyRollissa ja BOSTissa - samana päivänä kun ne lähetetään Japanissa TV:stä, englanninkielisin tekstityksin, maailmanlaajuisesti. Eivätkä nämä ole mitään jämäsarjoja - Blassreiter voi ollakin jenkkiyleisöä varten kaavailtu sarja, mutta Koichi "Last Exile" Chigaran ohjaaman Druagan oli ottanut listalleen jo ainakin kolme fansubtiimiä.

Jos et voi voittaa vihollisiasi sinun on liittouduttava heidän kanssaan, eikös? Lyhyellä matikallakin pystyy laskemaan, että X jeniä nettijakelusta on enemmän kuin 0 jeniä nettijakelusta, jos sitä tapahtuu joka tapauksessa. Tuskinpa mainitut palvelut näiden sarjojen streamausoikeuksia ovat nimittäin ilmaiseksi saaneet.

Previously fans outside of Japan did not have access to Japanese animation titles until each property was licensed and localized for TV or videogram release in each respective territory. Partially as a result of this gap in availability, a substantial amount of fansubbed pirated footage has traditionally proliferated the Internet via file sharing communities immediately following the first broadcast on terrestrial TV in Japan. G.D.H.'s decision to provide its content globally in parallel with Japanese broadcast is an effort to offer equal accessibility and new viewing opportunities to fans around the world, while at the same time showcasing a legal online alternative to illegal file-sharing and downloading. The web VoD services in this venture will also explore new business models that both maximize revenues from content exploitation and savings on distribution costs.

Tämä ei tietenkään ole - edes näiden sarjojen kohdalla - nettiin ripattavien TV-lähetysten loppu, koska aina on hifistejä jotka arvostavat kunnollista kuvanlaatua sen verran että jaksavat nähdä sen verran vaivaa. Se ei myöskään ole fansubbien loppu, vaikka se vähentääkin varmasti viitseliäiden määrää - kuka jaksaa nähdä pelkän kuvanlaadun vuoksi vaivaa jakson kääntämiseen ja tekstittämiseen, jos korvaava versio löytyy jo tuubista?

Sen sijaan se tekee niiden laittomuudesta yhdentekevää; sitä enemmän, mitä useampi tuotantoyhtiö päättää seurata GDH:n esimerkkiä. Tulevaisuus on ilmaisuudessa - eläköön, Justin Sevakis.

Muokkaus: "The best part is the streaming will stay FREE and any ads on it will help pay for the costs and go back to the creators too!"  Tiesin.

Muokkaus 26.3: ANN:n Zac Bertschy haastattelee CrunchyRollin Vu Nguyenia ja kysyy tapansa mukaan paljon sellaisia vaikeita kysymyksiä, joita kohteliaammat toimittajat eivät viitsisi kysyä. Valitettavasti se saa Nguyenin vain välttelemään vastaamista...

Muokkaus 2.4: Nyt GDH:lla on pimahdettu lopullisesti - ne ovat siirtyneet Radiohead-linjalle ja antavat ihmisten päättää omat hintansa. Kuulostaa pelottavan radikaalilta - hatunnosto BOSTin poppoolle, jos puoletkaan heidän osuudestaan tässä on totta.

Darwin myhäilee haudassaan

Newtype USA lopettaa helmikuun numeroonsa. Vuonna 1985 perustetun japanilaisen lehden yhdysvaltalainen versio ehti ilmestyä viiden vuoden ajan; sen ensimmäinen numero julkaistiin vuonna 2002. ADV aikoo korvata lehden heti maaliskuussa starttaavalla lehdellä nimeltä PiQ, joka tulee käsittelemään "animea, mangaa, musiikkia, videopelejä ja muuta teitä kiinnostavaa"; Newtype USAn tilaukset siirtyvät uuteen lehteen.

Tästä huolimatta paniikkihäiriöisimmät ovat jo tulkinneet tämän jälleen uudeksi maailmanlopun enteeksi Pohjois-Amerikan animeteollisuudelle. Hätäisiä johtopäätöksiä lienee turha vetää. Yksittäistä syytä lopettamispäätökseen on hankala merkata kartalle: siihen ovat varmasti olleet osasyyllisiä paitsi menetetyt Geneonin mainostulot myös Internetin merkityksen kasvaminen viime vuosina ja kilpailun viimevuotinen kiristyminen. Esimerkiksi sitä ei nimittäin käy kiistäminen, etteikö Otaku USA tarjoaisi halvemmalla hinnalla paljon asiapitoisempaa sisältöä: Manga Xanadu kertailee syitä jälkimmäisen paremmuuteen hieman yksityiskohtaisemmin, ja toimituskunnan skenetuttuus näyttäisi olevan Jenkeissäkin varsin tärkeä piirre. Pari kuukautta sitten tapahtunut päätoimittajanvaihdoskin liittynee asiaan; sitä onko se syy vai seuraus voi vain arvailla.

Toisaalta, lukijoiden lisäksi myös mainostuloista kilpailu (etenkin pääkilpailija Anime Insiderin kanssa, joka on sisällöltään mainstreamhöttöä á la Shonen Jump ja myy siksi 85000-100000 kappaletta kuussa) olisi saattanut olla liian kuluttavaa. Japanilaiset voivat olla armottomia tulovaatimustensa suhteen; Dentsu veti töpselin Geneon USAsta ilmeisesti siksi ettei se tuottanut "tarpeeksi" voittoa, ja Newtypen kanssa tilanne oli todennäköisesti samantapainen. Kadokawa saattoi olla vain tyytymätön lehden myyntilukuihin eikä halunnut enää uudistaa Newtype-nimen lisenssiä.

Vielä todennäköisempää kuitenkin on, että ADV vain päätti, että muuttuneessa taloudellisessa tilanteessa ei ollut enää järkevää maksaa Newtype-nimestä ja siitä vähäisestä sisällöstä, jota brändin mukana tuli. (Vastoin yleistä luuloa jenkkilehti kun on viime vuosina ollut käytännössä kokonaan omavarainen asiasisältönsä suhteen - ja Satsuki Igarashin pulloposkia kovin moni tuskin jää kaipaamaan.) Tästä vihjaa erityisesti se, että ADV aikoo jatkaa lehtijulkaisuaan näin tiukalla aikataululla.

Loppujen lopuksi kyse lienee siis ylipäätään positiivisesta asiasta. Newtype oli journalistisesti kilpailukyvytön ja ulkoasultaan tarpeettoman korea ja kallis riippakivi englanninkielisen animelehdistön joukossa; on vain hyvä, että luonnonvalinta toimii kuten pitääkin. Kilpailun olemassaolo on hyväksi kuluttajille: toivottavasti ADV saa aikaan uudesta lehdestään jotain entistä parempaa nyt, kun Japanista saatu puffausmateriaali ei ole enää lehden näkyvintä sisältöä. Aikeet ovat kuulemma ainakin sellaiset, ja samaa voi päätellä myös täysin uudentyylisestä nimestä.

Muokkaus 12.1: ANN:n mukaan syyt formaatinvaihtoon olivat "erimielisyydet Kadokawan kanssa." Ilmeisesti ensimmäinen vaihtoehto olikin siis oikea.

Moe 2.0

Sanokaa mitä sanotte, mutta Lucky Starin suosio lännessä perustuu tasan yhteen ässään: Konataan. Ilman päähenkilöään ja tämän mahdollistamia alakulttuurihuumoriaspekteja sarjalla olisi hihassaan vain rentouttavaa elämänviipaletunnelmointia, sarkastista dialogikomiikkaa joka on enemmänkin "he-he"-hauskaa kuin "ha-ha"-hauskaa - ja moea. Näillä aseilla ei lännessä myydä; katsokaa vaikka, mitä Kamichu! ja muut laadukkaat mutta marginaaliset sarjat tekivät Geneonille.

Moe ei myy lännessä, ja sillä on täällä myös paljon katkeria ja äänekkäitä vihaajia; katsokaa vaikka mikä sota syntyi Bamboo Dongin valittua Airin osaksi vuosiarvosteluaan. Syy tähän piilee loppujen lopuksi japanilaisen populaarikulttuurin tarjonnan eroissa, jotka vaikuttavat "otakun" määritelmään. Toisin kuin Japanissa, lännessä itseään “otakuiksi” sanovista monilla on itse asiassa hyvin mundaani maku viihteen suhteen – otakuja heistä tekee vain se, että animen ja mangan aktiivinen kuluttaminen määrittelee länsimaisen ihmisen sellaiseksi ilmeisen automaattisesti. Niinpä suurin osa heistä pitääkin ehkä vain miehekkäistä testosteronimätöistä tai korkeaotsaisista juonivänkkäyksistä, vaikka Japanissa koko sikäläinen hahmokulttuuriotakuus rakentuu nykyään nimenomaan moelle. On kuvaavaa, että Kujibiki Unbalance oli Japanissa suositumpi kuin Genshiken - ja olisiko Saimoe voinut syntyä länsimaisessa animeskenessä? Eipä oikein.

Toisaalta, animea tehdään nykyään yhä enemmän länsimaisia markkinoita ajatellen (usein myös osittain länsimaisella rahalla). "No ehkä jotain Cowboy Bebopeja, Samurai Champlooita, Hellsingejä, Witch Hunter Robineja, Ergo Proxyja, Darker than Blackeja ja Black Lagooneja", te sanotte, "mutta että Kyoto Animationin kaltainen moefirmakinko muka?" Myönnän, että tämä kuulostaa siltä kuin olisin puhumassa itseäni pussiin. Katsokaapa kuitenkin KyoAnin yritysesittelysivua; siellä lukee "Viime vuosina japanilainen animaatio on levinnyt ympäri maailmaa. Me Kyoto Animationilla pidämme tärkeänä tuottaa viihdettä, josta kaikki pystyvät nauttimaan."

Teoriani on että KyoAnilla tiedetään kyllä, mikä lännessä myy ja mikä ei (ja vaikkei tiedettäisikään, ei vaadita neroa laskeskelemaan miksi Haruhi ja Lucky Star myyvät länsimarkkinoilla Airia ja Kanonia paremmin); he vain ovat valinneet toisen reitin länsimaisen yleisön lompakoille kuin "länsimaisia" sarjoja (joita Wendy Siuyi Wong kuvaa Mechademia 1:n kirjoituksessaan "kulttuurillisesti hajuttomiksi"; niiden sisällössä ei ole mitään leimallisesti japanilaista) tekevät muut studiot. Haruhi ja Lucky Star repivät molemmat suosiota sisäpiirin otakuvitseillä: kenties juuri siksi Lucky Star -manga päätettiin animoida sen kroonisesta hauskuudenpuutteesta huolimatta. Toista kauttahan animesta ei tule, koska alkuteos "vaati huomattavasti parantelua"; verratkaapa.

Ja tämä esimerkki oli vieläpä ensimmäisestä jaksosta - ajalta ennen kuin Yutaka Yamamoto potkaistiin neljännen jakson jälkeen kyvyttömänä pois ohjaajanpallilta ja korvattiin sarjan myöhempään intertekstuaalisuusiloitteluunsa nostaneella Yasuhiro Takemotolla. Tuosta yksittäisestä helmestä huolimatta Yamamoto kun yritti kokemattomuuttaan selvästi pitäytyä Kyoto Animationin hyväksi koetulla "jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä" -linjalla - joka kuitenkin osoittautui tällä kertaa vääräksi ratkaisuksi; Lucky Star -manga kun nimenomaan ei ole hauska.

(Itse asiassa on harmi, että sovitukseen uskallettiin lisäillä suurempikuvioisia omia sävellyksiä vasta ihan sen loppumetreillä; jos tuollaisia sydäntälämmittäviä elementtejä olisi ollut enemmänkin, sarjasta olisi tullut huomattavasti tasalaatuisempi. Nyt se parani koko ajan edetessään mutta alkoi heikohkona, mikä luonnollisesti sai monet jättämään sen katsomisen pariin jaksoon ja leimaamaan koko sarjan surkeaksi. Tätähän tietysti edesauttoi, jos enin osa edellämainituista intertekstuaalisuuksista lensi gundamin verran pään yli.)

Mutta vaikka sekä Haruhi Suzumiyan että Lucky Starin animesovitukset sisältävätkin otakuhuumoria (ja kohdeyleisöään puhuttelevia medianylityksiä) pohjautuu Haruhin suosio enemmän käsikirjoituksellisiin ansioihin kuin siihen; Lucky Starin myyvyys taas - ainakin lännessä - jälkimmäiselle lähes täysin. Sen alkuteoksella ei ole juuri muita avuja kuin moensa, joten sen Japanissa saamasta otakusuosiosta huolimatta lännessä siitä ei ollut kukaan kuullutkaan ennen animeversiota.

Huomatkaa kuitenkin, että Konata ei ole - etenkään KyoAni-käsittelyn jälkeen - niinkään eskapistinen ja esineellistetty fantasiahahmo kuin vain realistinen sellainen: henkilö, jollaisen olemassaolo olisi ainakin teoriassa mahdollista. Hän on ihanteellinen tyttöystäväehdokas otakulle, mutta ei vain niiden tavallisten syiden (katsoo animea ja cosplayaa) takia: hän ei myöskään välitä urheilusta eikä ole niin fyysisiltä mitoiltaan (loli mutta laillinen) kuin luonteeltaankaan (tsundereus voi olla fantasia, muttei realistinen sellainen) lähellä sellaisia mittoja, jotka olisivat uhkaavia huonoitsetuntoisille otakuille. Sen sijaan että hän olisi kliseisesti huono laittamaan ruokaa hän on huono piirtämään. Kaikkein tärkeimpänä piirteenä hän on otaku olematta kuitenkaan fujoshi - sen sijaan hän keräilee figuureja, tahkoaa MMORPGeja ja pelaa erogejä (isänsä kasvattama kun on). Hän on siis loppujen lopuksi sekä moen kohde että samaistumiskohde.

Jotkut - mm. Justin Sevakis - ovat julistaneet moesarjojen prosenttiosuuden kasvun viime vuosina olevan merkki Japanin animeteollisuuden kuolinkamppailusta; yrityksestä tuottaa yhä suurempi osa sarjoista sille kansanosalle, joka kuluttaa rahaansa eniten. Mutta onko tämä kauhukuva realistinen, vai onko sen alta pintautumassa jotain muuta? Se tullaan näkemään seuraavan parin-kolmen vuoden sisällä...

Muokkaus 23.6.2009: Hah, tiesin että en voi olla ainoa joka näin ajattelee...

Vertailukohteita


Suomen skene notkuu liitoksistaan kahden lehden painosta, mutta englanniksi niitä on jo vuosikausien ajan ollut kahden käden sormilla laskettava määrä. Ongelma on ollut enemmänkin se, että niistä on ollut vaikeaa löytää mitään kunnollista - juuri siksi Anime News Network onkin ollut niitä kaikkia parempi.

Lähes kaikki ovat lukeneet Newtype USAa, ja kaikki sitä lukeneet tietävät sen olevan sisällöltään täysin kritiikitöntä puffaushöttöä - isoja aukeaman täyttäviä kuvia; mainoksista kelpaavia esittelyjä; Satsuki Igarashin "pakinoita" siitä, kuinka hänen on pakko käydä katsomassa kaupassa uusinta kodinelektroniikkaa vaikka ei olekaan aikeissa ostaa sellaista, kuinka hän pitää vanhasta Sony-läppäristään ja kuinka telkkarissa on viime aikoina ollut paljon Mac-mainoksia, eikö teistäkin? (Aina joskus hän saattaa sentään mainita jotain CLAMPiin liittyvää.) Tämä on tietystikin seurausta siitä, että suurin osa lehden materiaalista on suoraan peräisin Kadokawan julkaisemasta alkuperäisversiosta, ja Japanissa harrastelehdistön kritiikkitaso on järjestään olematon. (Se, että lehden jenkkiversiota julkaisee ADV ei tietenkään kauheasti auta asiaa.) Ainoa lukemisen arvoinen asia Newtypessa ovatkin itse asiassa Jonathan Clementsin neljännessivun kokoiset kolumnit, mutta niiden takia ei viitsisi tuhlata 90 dollaria vuodessa.

Muutkin englanninkieliset animelehdet ovat joko kustannusfirmojen pyörittämiä, fanzinetaustaisia tai ainakin (huonolla tavalla) kovasti sellaisia muistuttavia. Se ei sinällään ole paha asia, mutta se rajoittaa selkeästi myös niiden kritiikkiskaalaa - pahin kaikista on epäilemättä Anime Insider, jonka historiassa ei ole nähty vielä yhtään negatiivista arvostelua. Robotech-fanzinena 1987 aloittanut Protoculture Addicts taas on nykyään (kuitenkin edelleen fanzinemaisen hitaasti ilmestyvä) Anime News Networkin sisarjulkaisu, joten vaikka sen journalismi onkin laadukasta suurin osa siitä on yleensä nähty netissä jo paljon, paljon aiemmin. Brittiläinen NEO sisältää satunnaisia helmiä, mutta kunnollista journalismia siitäkään ei löydä. Vizin emoyhtiönsä Shogakukanin tuella vuonna 1992 perustama Animerica on nykyään ilmaisjakelulehti. Loput eivät ole edes mainitsemisen arvoisia.

Viime kesäkuussa Yhdysvaltojen animelehdistö sai kuitenkin merkittävän uuden jäsenen nimeltä Otaku USA. Ulkoasultaan se on paikoin aivan kamala, paikoin taas ajatuksia herättävän epäomaperäinen... kuulostaako tutulta?


Ja räikeyskisan voittaja on...

Tällä viikolla ilmestyneeseen kolmosnumeroon mennessä silmiä särkevistä neonväreistä on onneksi päästy jo eroon, ja sisältö on koko ajan ollutkin jotain aivan muuta. Sisällöntuottajien joukosta löytyvät Anime World Orderin tekijätiimin lisäksi mm. Jason Thompson, Shaenon K. Garrity ja Patrick Macias (joiden nimet teidän pitäisi tässä vaiheessa jo hyvinkin tunnistaa). Huomionarvoista on, että kaikki arvosteltu ei saa automaattisesti täysiä pisteitä. Lisäksi lehti pursuaa tällaisia siteerauskelpoisia helmiä:

"This joint is so loaded with sexuality that it put 90% of the otaku generation through puberty in an instant." (Joseph Luster Wicked Citystä Yoshiaki Kawajirin esittelyssä)

"Alucard simply can't be killed or even injured; his fighting style consists of 'don't bother to dodge while the other guy shoots/stabs/dismembers me, then reveal that I'M ONLY USING 20% OF MY FULL POWER, AND IT'S OVER NINE THOUSSSSSSSANDDDDDD!' " (Daryl Surat Hellsing Ultimaten kakkosvolumesta)

Hillitymmätkin tekstit - kuten nämä halloween-suosittelut - on kirjoitettu vetävästi ja omaperäisesti; lehden artikkelisisältöä kuvailisi varmaan parhaiten termi "esimerkillinen." Kymmenen dollarin hinta selittyy jokaisen numeron mukana tulevalla DVD:llä, jolta on toistaiseksi löytynyt kolmen uuden animesarjan ensimmäinen jakso. Sisällöltään lehti on laajaskaalainen ja julistaa olevansa suunnattu "otakuille", ei "animeharrastajille" - ja mehän kaikki tiedämme näiden termien eron.

On selvää, mistä Japan Pop on ottanut vaikutteita; sen ongelma on vain se, että niitä ei ole otettu tarpeeksi jotta lehdellä olisi selkeästi Animesta eroava linja. Suomen kirjoittajapohja on paitsi kapea myös hyvin erilainen kuin englanninkielisen alueen vastaava - ja se on itse asiassa sääli.

Viraalimarkkinointia

Kaikki muistanevat vielä Kadokawa USAn mainion viimevuotisen mainoskampanjan, jossa kiusattiin nörttejä tutkimaan nettisivun vuorokauden välein muuttuvia metatageja The Melancholy of Haruhi Suzumiyan lisenssin yksityiskohtien ja ennen kaikkea sen takana olevan julkaisijan nimen paljastamisen toivossa? Kukapa sen voisikaan unohtaa, Kekkohan kirjoitti siitä Animeen #17 kokonaisen pääkirjoituksenkin.

Haruhi Suzumiya on eittämättä saanut faniensa mielestä arvoistaan kohtelua Pohjois-Amerikassa. Ja vaikka kaikki eivät välttämättä puolta kiloa oheiskrääsää DVD:idensä kylkiäisinä haluaisikaan on sen R1-julkaisu sentään tuotantoarvoiltaan laadukas; Future Filmin ensi vuodelle lupaillulta suomitekstein varustetulta julkaisulta kannattaa tuskin odottaa mitään muuta kuin kansipaperit, todennäköisesti ruotsismeja viljelevän käännöksen ja bugaavan DVD:n. Snif.

Lucky Starin lisenssi-ilmoituksen kanssa ei kuitenkaan viitsitty kikkailla; Haruhin neljäs ja viimeinen DVD yksinkertaisesti sisälsi pääsiäismunana lyhyen, tekstitetyn pätkän Lucky Starin 16. jaksosta. Aivan niin, juuri sen kohtauksen.

Siinä sinulle tsuntsunia, bitch.
Aya Hiranon vaihtelua Haruhi-äänensä ja Konata-äänensä välillä voi vain ihailla.

Kyoto Animationin omalla menestystarinallaan tuulettaminen ärsytti tietysti monia jo silloin kun sarja oli uusi ja sitä ennenkin; jotkut eivät tarvitse siihen edes senkään vertaa syitä.

< Calzu> ja lucky star nyt on vaan tuubaa hah. pelkästään päähenkilön :3 riittää dissaukseen

Heidän ilokseen voi sanoa, että Lucky Starista ei varmasti tule lännessä muodostumaan samanlaista kammottavaa massailmiötä kuin edeltäjästään. John tiivisti syyt näppärästi pariin lauseeseen: Haruhi Suzumiya saa otakut nauramaan itselleen, Lucky Star taas nauramaan keskenään. Kaikkine popkulttuuriviitteineen sen dubbaaminen tulee olemaan lisäksi hyvin, hyvin syövä prosessi.

Mutta eipä sillä, että näillä asioilla täällä pohjan perukoilla olisi mitään merkitystä muutenkaan.