Jump-mangakan viikkoaikataulu

Kentaro Takekuma viisasteli aikoinaan, että "mangakana elää helppoa elämää: saa mennä nukkumaan keskipäivällä ja herätä viideltä iltapäivällä." Tämä ei ole Takekuman aikataulu, vaan Nurarihyon no Magon tekijä Hiroshi Shiibashin. Se lienee kuitenkin aika yleispätevä, mitä viikkolehtiin piirtäviin mangakoihin tulee... Huomatkaa hehkeä vapaa-ajan määrä.

Siinä vaiheessa kun rahaa alkaa virrata kukaan ei tietenkään enää ylläpidä tuollaista työtahtia.

Vähänkään veteraanimmat tekijät pitävät yleensä viikon loman kuukauden välein, kuten Ken Akamatsu kertoo tässä lyhyessä haastattelussa:

Harjoituksia luetun ymmärtämisessä

Mitä Ken Akamatsu teki aikoinaan.

Linkkasin jo aiemmin tähän Teikoku Databankin tutkimukseen. Sen mukaan animestudioiden voitot olivat vuonna 2009 laskussa jo toista vuotta peräkkäin; vuodesta 2005 alkanut nousu oli vain tilapäinen buumi, jonka keskiössä olivat "moetyyliset sarjat", kuten se niitä kutsuu. Mutta vuoden 2007 jälkeen moesarjoja on tunnetusti tullut vähemmän ja vähemmän joka vuosi, ja se kupla on puhjennut - nykyään animen tuottaminen on entistä vaikeampaa "laittoman striimaamisen, vähentyneiden TV-slottien ja kutistuvan DVD-myynnin" johdosta.

Mangaka Ken Akamatsu kommentoi tutkimusta blogissaan (yksittäiseen postaukseen linkkaaminen ei onnistu, mutta postaus on tämä) seuraavasti:

Certainly, the moe boom is finished, and from last year on I think we’re seeing the following phenomena:

1. Male protagonists are absent Many anime are now nothing but girls, and the role of the “male character being excited by female characters for viewers to empathise with” has disappeared.

2. Male buying power has reduced Now women buyers of both anime and manga are predominant. Oricon comic rankings show most of the top titles are women-oriented.

3. Male viewers can now empathise with female characters The number of male fans who simply don’t view female characters as objects of sexual desire at all is increasing, even in titles like “K-ON!”. No more are they just thinking “I want to be part of that circle,” now they are getting into the characters themselves.

A friend of mine was saying “this will be the year of yuri!” thanks to number 3, but unfortunately I get the feeling the popularity of yuri is not quite that great…

(Käännös Sankakun.)

Joku voisi tähän sanoa, että kenties haaremit ovat tosiaan menneet muodista, mutta onhan moesarjojahan silti nykyään aivan helkkaristi. Tähän väliin ensimmäinen luetunymmärtämisharjoitus: mikä on moesarja?

Mikura Suzuki, vasemmalla Mezzo Fortesta (1998) ja oikealla Mezzo Danger Service Agencysta (2003). Molemmat hahmodesignit on tehnyt sama mies, Yasuomi Umetsu.

Moe ei ensinnäkään ole hahmosuunnittelutyyli. 2000-luvulla "pehmeät hahmodesignit" (kuten Sdshamshel niitä kutsui) ovat tulleet muotiin, kuten ylläolevasta esimerkistä näkee. Mutta ne eivät kuitenkaan ole moesarjoille eksklusiivinen ominaisuus; pehmeämuotoisia, pyöreäkasvoisia, isosilmäisiä ja pastellivärisiä hahmoja käyttäen on kuluneen kymmenen vuoden aikana kerrottu niin Higurashin kaltaisia jännityssarjoja, To-Love-Run kaltaisia haaremisarjoja kuin Spice & Wolfin kaltaisia roadtrip-sarjojakin.

Näin ollen Strike Witches ei ole moesarja yhtään sen enempää kuin Highschool of the Deadkään; ne ovat molemmat fanservicesarjoja. Ne vain ottavat hyvin erilaisen asenteen ja lähestymistavan siihen, millä tavoin katsojille on paras tarjoilla paljasta pintaa ja alusvaatteita - ja minkälaiset hahmodesignit niitä esittelevillä tytöillä tulee olla. Joskus tuntuu siltä, että "moesarjalle" on käynyt terminä ihan samalla tavalla kuin tsunderellekin: sitä käytetään kattoterminä jota heitellään ympäriinsä aina kun halutaan niputtaa yhteen läjä otakuyleisölle suunnattuja ja pehmeitä hahmodesignejä käyttäviä sarjoja, joista termin heittelijä ei pidä.

Jos halutaan määritellä "moesarja", niin käytettiinpä sitten modernia tai perinteistä määrittelyä kyseessä on joka tapauksessa oltava sarja, joka pyrkii jollain tavalla herättämään katsojassaan moen tunteita hahmojaan kohtaan (muistutus: erektio ei ole tunne).

Esimerkkejä tällaisista kyyneltenlypsysarjoista ovat sellaiset modernit draamaklassikot kuin Kimi ga Nozomu Eien, Ef, Kanon ja Clannad; mikä tahansa slice-of-life -sarja jossa valikoima söpösti hahmodesignattuja tyttöjä syö kakkuja kaiket päivät ei kelpaa. Saati sitten selkeästi johonkin muuhun genreen kuuluva teos, jossa nyt vaan sattuu olemaan lolihtavia ja isosilmäisiä hahmodesignejä.

Dance in the Vampire Bund, BakaTest, Kiss×Sis ja Kyooran Kazoku Nikki - lolivampyyrejä, kouluhuumoria, insestisiskoja ja skitsohuumoria. Osa lolia, osa bishoujoa - mutta ei moea.

Esimerkiksi nyt syksyllä alkavista sarjoista ehkä kaksi tai kolme näyttäisi olevan moesarjoja - loput ovat tyttöjen bishisarjoja, poikien fanservicesarjoja, SHAFT-artfagotteilua, tsundereromansseja, shounensarjoja, robottisarjoja, shounenrobottisarjoja ja mitä lie. Ero muutaman vuoden takaiseen tarjontaan on huimaava. Veikkaan, että ihmisillä on vain tapana aina liioitella sen määrää mistä eivät pidä - kenties siksi, että kun jostain ei pidä ei osaa tehdä eroa yhden moehahmodesigntyyliä käyttävän sarjan ja toisen sellaisen välille.

Mutta entäpä sitten animestudioiden vähenevät tuotot - onko nyt moe nyt lopultakin tappanut animen? Gainaxin Hiroyuki Yamaga tuumi ANN:n haastattelussa, että animetuotantojen vähentynyt määrä on osittain sen oma vika:

Right now, I'm looking at Fanime and I see more and more fans. So personally, I think the fandom isn't going downhill, but definitely since ten years ago there's been a decrease in titles and a lot of companies have gone bankrupt. But that's because ten years ago we were making too many, and because of the overload, fans got bored. And when fans get bored they won't buy stuff, and companies go down. But I think in five years it will have normalized. I think animation companies will be thinking more about quality than quantity, and anime will be on the rise again.

Moesta hän puolestaan kommentoi, että sitä on vaikea tehdä hyvin niin että se menestyisi: ja tämänhän me vähenevästä moesarjojen määrästä näemmekin. Ainoa rutosti myyvä sarja on K-ON, loput räpiköivät alempana miten taitavat. Mikäli moen välttämättä haluaa laskea hahmodesigntyyliksi eikä sarjan genreksi lisääntyy räpiköijien määrä entisestään.

Jessus kun on kirkas päivä. Eikö vieläkään tee mieli ostaa DVD:itä?

Itse olen hieman skeptinen siitä, tuleeko Yamagan ennustama myynnin nousu kuitenkaan koskaan tapahtumaan. Moe ei "tappanut" animea; se vain tekohengitti jo valmiiksi tyhjää potkaisemassa olevaa teollisuudenhaaraa, DVD- ja Blu-Ray-myyntiä. Nyt kun sekin oljenkorsi on lopulta käytetty joutuu animeteollisuus lopultakin hyväksymään tosiseikat ja ryhtymään vaihtoehtoisten ansaintamallien (lue: digitaalisten levitystapojen) etsintään.

Jos Akamatsun sanoja lukee ottaen huomioon sen mitä hän todennäköisesti itse niillä tarkoittaa on hän kovastikin nykyisen kehityksen kannalla. "Moesarja" ja "haaremisarja" tuntuvat usein olevan vain kaksi eri lähestymistapaa samaan konseptiin: konseptiin, jossa miespuolista päähenkilö piirittää armeijallinen waifuehdokkaita.

Kun ketään kiinnostamattoman tylsän nynnypojan jättää yhtälöstä kokonaan pois haaremi muuttuu slice-of-lifeksi, ja saadaan sarjoja jotka uppoavat niin mies- kuin naispuoliseenkin yleisöön - toisin sanoen niitä tarinoita söpöistä tytöistä syömässä kakkuja. Tai käymässä koulua. Tai piirtelemässä. Tai jotain.

Moea se ei kuitenkaan välttämättä ole - vain slice-of-lifea. Moe on ulkopuolinen, omistuksenhaluinen tunne - kyse ei ole samaistumisesta, vaan suojelijana olemisesta. Ja kuten Akamatsu totesi sellaiset sarjat eivät ole enää muodissa. (Toki ihmiset ovat yksilöitä, joten se mikä ei toiselle ole moesarja voi toiselle sitä ollakin.)

ANN:n Akamatsun kommentteja koskevan uutisen kommenttiketjussa pidetään hieman jännästi Akamatsua katkerana kun tämän haaremisarjat eivät enää myy, ja yrittävän vain työntää päätään pensaaseen tulossa olevan yuritrendin edessä. (Vaikka itse asiassa Erica Friedman kirjoitti juuri Akamatsun kanssa hyvin samansuuntaisia ennusteita: yurin nousu tulee todennäköisesti tapahtumaan hiljalleen, välillä nousten ja välillä laskien.)

Toinen luetunymmärtämisharjoitus tuleekin tässä: tekeekö Ken Akamatsu haaremisarjoja?

Juu, tekihän se sen Love Hinan tosiaan joskus silloin vajaat kymmenkunta vuotta sitten - mutta sen jälkeen se onkin tehnyt vähän jotain muuta. Oletan keskustelun ennen Negiman aloittamista menneen about näin:

Akamatsu: "Nää haaremihommat alkaa olla passé. Nyt on 2000-luku! Seuraavaksi teen tappelumangan, niin kuin tää Oda-heppu Jumpissa." Toimittaja: "Etkä muuten tee! Teet uuden haaremisarjan, ja tyttöjä pitää olla ainakin TUPLASTI enemmän." Akamatsu: "Pffft... No tässä olis tämmönen konsepti, kelpaako?" Toimittaja: "Loistava! Ja päähenkilökin on vielä nuorempi ja nynnerömpi kuin edellinen. Tällä mennään." Akamatsu: "Hehehe... Odotahan vain..."

Mitä Ken Akamatsu tekee nykyään.

Akamatsu on muutenkin yksi fiksuimpia kommentoijia koko anime- ja mangateollisuudessa. Jo 2008 hän ennusti OAD-formaatin nousun, ja siitä lähtien olenkin saanut naputella uutisia OAD-animeista harva se viikko.

Anime ja kuinka se tehdään

Ei liene kenellekään epäselvää, että Japanin animaatioteollisuus on murrostilassa. Economist-lehden viimevuotisen artikkelin mukaan parhaaseen katseluaikaan esitettävän animen ja lastenanimen määrä on viime vuosina vähentynyt, ja enin osa animesta tuotetaan nykyään myöhäisillan ohjelmapaikkoja varten. Samalla anime on siirtynyt pois valtakunnallisilta suurilta kanavilta pienemmille paikallisille sekä satelliittikanaville. Vilkaisu Moon Phasen uusien sarjojen listaukseen tukee tätä toteamusta. Miksi näin on? Katsotaanpa.

Japanin talous-, kauppa- ja teollisuusministeriö julkaisi vuonna 2003 analyysin (PDF) animeteollisuuden tilasta ja sen suurimmista ongelmista. Sen myyntiluvut ovat vuosia vanhoja, mutta alla oleva kuva on sen ehkä kiintoisin ja aikaa kestänein osa - tuotantodiagrammi, jossa on selkokielisiä numeroita. (Selkeyden vuoksi olen muuttanut ja pyöristänyt kaikki rahamäärät euroiksi.)

Kuvaaja on yleisluontoinen ja luvut keskiarvoja - vain prime time -anime esitetään sekä valtakunnallisilla että paikallisilla kanavilla, myöhäisillan anime ainoastaan paikallisilla ja satelliittikanavilla. Rahanuolet eivät kuvaa sitä kuka maksaa kellekin vaan sitä kuinka suuri osa sponsorien rahoista virtaa eteenpäin. Ainoastaan Madhousen ja Production I.G:n kaltaiset suurimmat studiot tekevät lähes kaikki tuotannon osa-alueet itse (eivätkä nekään kaikissa tuotannoissaan); muut kontrahtoivat työn toisille studioille tai (etenkin välianimaation suhteen) ulkomaisille alihankkijoille.

Suurin ero japanilaisten ja länsimaisten TV-tuotantojen välillä on se, että Japanissa tuottajat maksavat TV-yhtiöille saadakseen sarjalleen esitysajan eikä toisinpäin. Tämän takia prime time -anime ja myöhäisillan anime ovat budjeteiltaan täysin eri asemissa, joskin eri syystä mistä voisi luulla: vaikka prime time -slotti voikin maksaa kanavasta riippuen mitä tahansa 65 000 ja 650 000 euron väliltä siinä missä myöhäisyön slotti taas voi irrota 2000 - 30 000 eurolla on prime time -animen sponsoreina kuitenkin yleensä "normaaleja" suuryrityksiä joilla riittää rahaa; lelufirmoja, pikaruokaketjuja, autofirmoja, vakuutusyhtiöitä, supermarketteja, elektroniikkavalmistajia ja niin edelleen. Parhaaseen katseluaikaan esitettävän valtavirta-animen tuotannossa TV-kanavalla on usein myös tärkeä osa, monesti jopa alkuperäisenä tilaajana.

Valtavirta-animella ei ole hätäpäivää taloudellisesti, koska niiden sponsorit kattavat käytännössä kaikki tuotanto- ja lähetyskulut; näillä sarjoilla on yleensä jo valmiiksi suuri fanikunta koska ne perustuvat lähes aina jo kannuksensa ansainneisiin suosittuihin mangasarjoihin, ja kaikki DVD:iden ja oheistuotteiden myynnistä tuleva tuotto on melkein puhdasta voittoa. Lisävoittojen toivossa tuotesijoittelu on kuitenkin viime aikoina nostanut suosiotaan mainstreamanimenkin puolella.

Arvaa mikä firma on Code Geassin tärkein sponsori?

Myöhäisillan sarjojen sponsorit taas ovat enemmän kohderyhmätietoisia; näiden sarjojen ohessa mainostetaan DVD:itä, mangaa, animesoundtrackeja ja pelejä. Koska näillä otakuorientoituneilla sponsoreilla ei ole ylimääräistä rahaa tuhlattavaksi ne osallistuvat tuotantoon usein huomattavassakin määrin; tämän vuoksi ne eivät jää pelkiksi sponsoreiksi vaan muodostavat tuotantokomiteoita (製作委員会, seisaku iinkai).

Eräiden yksilöiden suurinta hupia on ilkamoida coneissa sillä kuinka anime on jeninkuvat silmissä tuotettua kaupallista paskaa, joka tästä syystä pyritään tuottamaan mahdollisimman halvalla. Ja tottahan se on; animen tuottaminen on halpaa - ainakin jos vertaa amerikkalaiseen animaatioon. Amerikkalaiset ääninäyttelijät ja tuottajat ovat nimittäin pirun kalliita, joten vaikka suurin osa animaatiosta olisikin ulkoistettu Koreaan (sitä tekevät niin japanilaiset kuin jenkitkin) on yhden Simpsonit-jakson budjetti tarpeeksi rahoittamaan useammankin 13-jaksoisen animesarjan.

Simpsonit on toki erikoistapaus (sen kuluista suurin osa on ääninäytteljöiden palkkoja; sen viisi päänäytteljää Dan Castellaneta, Julie Kavner, Nancy Cartwright, Yeardley Smith ja Hank Azaria saavat uusimman sopimuksensa mukaan 300 000 euroa jaksolta), ja suurin osa amerikkalaisesta animaatiosta tuotetaan toki halvemmalla (NY Timesin mukaan keskimäärin 500 000 eurolla per jakso, joidenkin muiden lähteiden mukaan halvemmallakin) - mutta sekin on silti japanilaisesta näkökulmasta aivan hitosti; ANN:n Justin Sevakis kertoo Kunihiko "Utena" Ikuharan hekotelleen äimistyneenä, kun hänelle kerrottiin että Tehotytöillä oli ollut samansuuruinen jaksokohtainen budjetti kuin Fullmetal Alchemistilla. (Kuten diagrammista näkyy yhden animejakson tuottaminen maksaa yleensä 10-13 miljoonaa jeniä eli 65 000 - 85 000 euroa. Vielä 90-luvulla suurtuotannot saattoivat kuitenkin olla kalliimpiakin - Escaflownen budjetti oli aikoinaan 30 miljoonaa jeniä per jakso. Kuriositeettina: Makoto Shinkai väsäsi yhden miehen urakkansa Hoshi no Koen kokonaisuudessaan 13 000 eurolla, ja sen tuotot olivat 500 000 euroa.)

         

Nämä kaikki ovat myöhäisillan sarjoja. Lista on pitkä.

Mutta japanilaisillakin budjeteilla animoiminen on verraten kallis tapa tuottaa TV-sarjoja. Tämän vuoksi vain viitisen prosenttia kaikesta Japanin TV-viihteestä on animea, ja siitäkin vain parikymmentä prosenttia (määrä on, kuten sanottu, jatkuvasti vähenemässä) on "normaalia" TV-viihdettä eli prime time -sarjoja tai viikonloppuaamujen lastenohjelmia; jatkuvasti osuuttaan kasvattava muu osa koostuu niistä pienten kanavien myöhäisillan UHF-sarjoista joista lännen otakupiireissä enimmäkseen puhutaan ja joiden pääasiallinen kohderyhmä ovat Japanissa joko a) otakut tai b) nuoriso / nuoret aikuiset. Tähän kategoriaan putoavat melkolailla kaikki paitsi suosituimmat ja valtavirtaisimmat shounen- ja shoujosarjat - Gankutsuousta Mononokeen ja Princess Tutusta Ouraniin. Viimeistään Haruhi Suzumiyan menestystarina pyyhki tiehensä myöhäisillan animen aseman obskuurina kamana, jolla ei synnytetä kaupallisia menestyksiä.

Mutta mikä sitten tähän trendiin on syynä, jos kerran valtavirta-anime on sponsoriensa turvin vakavaraista? Kovalevyllisten DVD-tallenninten ja nettiwaretuksen yleistyttyä valtavirtasarjojen DVD-myynti on on ollut laskussa jo vuosia (ja tämä pätee kaikkeen TV-viihteeseen, ei vain animeen), joten myös niiden tuotot ovat vähentymässä - tuotesijoittelusta huolimattakin alkaa olla tuottavampaa tehdä animea tiivimmälle kohdeyleisölle, joka varmasti ostaa DVD:itä ja oheistuotteita. Koska myöhäisillan animet luottavat näihin tuloihin ne ovat käytännössä verrattavissa OVA-sarjoihin, mutta ne myyvät enemmän DVD:itä koska ne saavat TV-esityksen kautta laajemman fanikunnan - vaikka ne sitten esitettäisiinkin pikkutunneilla.

Muun muassa tämän vuoksi "puhdas" OVA-formaatti on tuotantotapana nykyään käytännössä kuollut, ja käytännössä kaikki nykyään julkaistavat OVAt ovat Hellsingin ja Lucky Starin kaltaisia vankan fanikunnan omaavia establisoituja brändejä. OVA-animeilla ei ole TV-esityskuluja, mutta niiden myyntimäärät ovat yleensä pienempiä kuin TV-sarjojen, joten ne maksavat yleensä noin saman verran kuin TV-sarjojenkin DVD:t. (Kallista se toki on siitä huolimatta, kuten olen kertonut aiemminkin; yksi DVD voi maksaa 6000 jeniä eli noin 40 euroa.)

Tervehtikää animeteollisuuden pelastajaa. (Ihan totta!)

Mutta kuten diagrammista näkyy myöhäisillan animea tuotetaan riskillä - tuotantokomiteoilla on varaa maksaa lähinnä vain TV-slotti, eikä sarjan tuottava animaatiostudio saa niiltä riittävästi rahaa kattaakseen kaikki tuotantokulut. Tämän vuoksi DVD- ja oheistuotemyynnit eivät ole myöhäisillan animelle ylimääräistä bonusta vaan elinehto; ilman niitä sarja tuottaa tappiota. 90-luvulta lähtien tiettyjen sarjojen budjetissa on huomioitu myös Pohjois-Amerikan markkinoilta tulevat lisenssimaksut (jenkkijulkaisijat maksavat lisenssimaksoja yleensä 20 000 - 30 000 euroa per jakso, mutta suosituimmista sarjoista japsit saattavat pyytää viisikin kymmentä), mutta ottaen huomioon sikäläisen animenjulkaisualan viimeaikaisen kuihtumisen sitä tuskin enää tehdään.

Toisaalta tilanne on ajautumassa hiljalleen noidankehään, sillä myös myöhäisillan animen DVD-myynti on laskussa. Tuottajat ovat taistelleet tätä vastaan lisäämällä DVD-julkaisujen arvoa fanien silmissä mm. poistamalla sarjojen DVD-versioista TV-esitystä varten (ja DVD-myynnin lisäämiseksi) lisättyjä sensurointeja, parantamalla TV-deadlineja varten kiireessä tehtyä animaatiojälkeä ja lisäämällä sekaan ekstroja. Uusin kikka on niputtaa DVD samaan pakettiin kuin mangapokkari sarjasta johon se perustuu: japanilaisesta näkökulmasta olisi hirveän työlästä alkaa lukea netistä jotain jota normaalisti saa lähimmästä kirjakaupasta parillasadalla jenillä (saati sitten skannata sitä nettiin), joten kuluttajat eivät viitsi jättää mangapokkaria ostamatta vaikka se kyljessä roikkuvan DVD:n takia maksaisikin 3500 jeniä eli 20 euroa. Onhan se kuitenkin halvempaa kuin OVAn ostaminen.

Ken Akamatsu kirjoitti jokin aika sitten blogissaan, että hiljattain startanneen Negima Ala Alba -OAD:n menestyminen saattaa hyvinkin vaikuttaa siihen, miten animeteollisuus tulee jatkossa toimimaan pakatun median myynnin suhteen - ja viimeisimpien tietojen mukaan se on kuulemma ylittänyt 100 000 myydyn kappaleen rajan (joista 82 000 oli ennakkotilauksia). Ottaen huomioon Akamatsun lupaukset "elokuvan harkitsemisesta jos myynti ylittää 50 000 ja kolmannen tuotantokauden harkitsemisesta jos se ylittää 100 000" voi vain pohtia josko lunnasmalli voisi toimia animentuottamisenkin suhteen.

Häiritseekö liika sumuisuus? Osta DVD! Tai figuuri, ihan sama meille. Kunhan ostat jotakin...

Tätä taustaa vasten katsottuna Gonzon kokeilema malli on harvinaisen järkevä. Miksi turhaan maksaa TV-esityksestä, kun kohdeyleisö on muutenkin nörttejä (Japanissa Internet on aivan viime vuosiin asti ollut lähes kokonaan nörttien temmellyskenttä, ja suurin osa japanilaisista on edelleen tottuneempi käyttämään sitä kännykän kuin tietokoneen kautta) ja tuotto tulee joka tapauksessa oheistuotemyynnistä? Suoraan vain YouTubeen - kun niitä TV-esityskuluja ei ole voi DVD:itäkin myydä halvemmalla. Tai vielä parempaa - saman tien striimauspalveluun jonka osittain omistat. Muut tuotantoyhtiöt ovat kritisoineet Gonzon uusmediabisneksiä viime aikoina rankoin sanankääntein, mutta totuus on että maailma tuntuu muuttuvan tällä hetkellä niitä nopeammin - ja jos dinosaurukset eivät ole valmiita kehittymään, ne tulevat jäämään muiden jalkoihin. Oli Gonzon sarjojen laadusta sitten mitä mieltä tahansa.

"Animaatioteollisuus on kohtaamassa samanlaisen siirtymävaiheen kuin musiikkiteollisuus silloin kun CD-myynti muuttui nettimyynniksi", sanoo Gonzon emoyhtiö GDH:n toimitusjohtaja Shinichiro Ishikawa alussa mainitsemassani Economistin artikkelissa. Niinpä niin.

Muokkaus 22.10: No niin, trendi on alkamassa. Katsotaanpa mitä siitä tulee...

Tee mangaa: doojinshin julkaiseminen - pohjustus

Tässä lupaamani Nekocon-luento sellaisena kuin sen lupasin; muutamalla lisäinfon palasella höystettynä ja kahteen palaseen katkaistuna. Jälkimmäinen puolisko ensi kerralla.

No niin, eiköhän tässä aloitella... Mä olen täällä puhumassa teille doojinshien julkaisemisesta. Doojin tarkoittaa alkujaan ihmisryhmää joka jakaa saman kiinnostuksen; sen suomennoksena voisi käyttää vaikkapa “harrasteryhmää.” Nykymuodossaan taas - kuten kaikki varmaan tietävät - se on yleistermi otakujen tekemille omakustannejulkaisuille, jotka voivat olla ihan originaaleja teoksia tai perustua olemassaoleviin teoksiin. Esimerkiksi doojinmusiikki on usein mutta ei aina remiksattuja versioita animebiiseistä, doojinsoft eli doojinpelit tunnettuihin teoksiin perustuvia pelejä - tai originaaleja sellaisia, kuten vaikkapa Higurashi. Ja näin on tietysti myös doojinshin eli omakustannemangan tapauksessa.

(Ja se sana sitten todellakin lausutaan “doojin”, kahdella oolla - jenkit tunkevat siihen sen uun tai û:n tai mitä nyt tunkevatkaan ihan vain siksi, että englannissa kaksi peräkkäin olevaa o-kirjainta lausuttaisiin “uu” niin kuin vaikkapa sanassa "moose." Mutta se on niiden häpeä, ei meidän.)

Japanissa doojinsheja tehdään valtavasti. Alan suurin tapahtuma, kahdesti vuodessa pidettävä Comiket, sai alkunsa vuonna 1975 yhteensä 32 tekijätiimin eli circlen voimin ja keräsi kaikkiaan noin 600 kävijää. Viime vuosina taas circlejä on ollut 35 000, ja kävijöitä yhteensä sen puoli miljoonaa per viikonloppu - ja voitte uskoa, että kaikki halukkaat myyjät eivät todellakaan mahdu mukaan.

Doojinsheista liikkuu lännessä muutamia harhakäsityksiä, kuten esimerkiksi se että ne ovat kaikki pornoa. Oikeasti pornon määrä on kaikesta tehdystä doojinshista vain jotain 30% - mutta muuta ei juuri länteen tuoda (tuolla alakerrassa myytäväksi tai muutenkaan), koska enin osa ihmisistä ei osaa japania eikä voi niin ollen ymmärtää dialogeja tai juonta. Fanikäännetyt doojinshit on sitten asia erikseen tietysti. Mutta oikeasti doojinshit voivat siis olla käytännössä ihan mitä vain - ja sehän niissä on se kaikkein hienoin puoli.

Toinen väärä käsitys on se että doojinshit on kaikki olemassaoleviin teoksiin perustuvia; on kyllä ihan totta että 80-luvun alusta lähtien enin osa niistä on kyllä ollut sellaisia, mutta ihan originaaleja teoksia löytyy. Tietysti niitä on vähemmän, koska ainahan se on ihkumpaa ihkuttaa Axel/Roxasia tai Harry/Dracoa tai mitä tahansa jo olemassaolevaa paritusta kuin tutustua täysin uusiin hahmoihin. Parodiadoojinshia ostaessaan ostaja tietää paremmin mitä saa, ja jonkun asian fanejahan tässä kaikki kuitenkin ollaan. Mutta monilla tekijöillä on myös halu saada aikaan jotain, joka on kokonaan omaa - ja siinä eivät taloudelliset realiteetit paljoa paina.

Ja jos olitte kuuntelemassa niidelin Anime ja tekijänoikeudet -luentoa eilen, niin tiedätte myös että sillä ei käytännössä ole mitään väliä tekeekö sarjakuvaa omista vai jonkun muun hahmoista, koska japanilaisia kustantajia ei kiinnosta - se ei ole heiltä mitenkään pois, ja toimii vain ilmaisena mainoksena, ja länsimaiset kustantajat taas eivät omista oikeuksia hahmoihin vaan ainoastaan julkaisuoikeuden itse mangaan - puhumattakaan siitä että heitäkään yleensä kauheasti kiinnostaisi. On Disney-logiikkaa että tekijänoikeuksia pitäisi varjella kuin siveysvyön avainta, koska ei kukaan jätä alkuperäistä teosta ostamatta vain siksi että on ostanut faniteoksen - päinvastoin. (Vaikka tästäkin voidaan tietysti olla montaa mieltä.)

          

          

Suomessa on toistaiseksi julkaistu vain varsin vähän doojinsheja, mikä johtuu pitkälti siitä että mahdollisuuksia niiden myymiseen ei ole kauheasti ollut - vasta Helsingin Animeconissa vuonna 2006 oli Suomen ensimmäinen taidekuja, ja ns. perinteisissä sarjakuvatapahtumissa, kuten vaikka nyt Helsingin sarjisfestareille, mangavaikutteiset piirtäjät on aika helposti saaneet osakseen pelkkää “anime lähtee lapsesta hakkaamalla” -hekottelua. Näin ollen omakustanteita on julkaisseet lähinnä sellaiset tekijät joilla on kontakteja sarjakuvaväkeen - kuten esimerkiksi Aura Ijäs, jota jo vuonna 2000 tituleerattiin Sarjainfo-lehdessä ”Suomen viralliseksi mangapiirtäjäksi.” Mutta hänenkin debyyttityönsä, Hangover - avaruussekoilu, oli kohtuullisen vaatimatonta jälkeä.

Vuodesta 2006 alkaen omakustannesarjakuvia on kuitenkin alkanut tippua tasaiseen tahtiin, ja kun ihmiset saa esimerkkejä siitä että näinkin voin tehdä, niin määrä tietysti kasvaa vuosi vuodelta. Mikä on ehdottoman hyvä asia, jo ihan siitäkin syystä että mä tykkään sarjakuvista ja musta on kiva nähdä niitä suomalaistenkin tekeminä. Suurin osa niistä on tietysti - kuten aina kaikkialla doojinkulttuurin syntyessä - originaaleja teoksia, mutta en paheksuisi sitä että parodioitakin tehtäisiin enemmän; se kun todistetusti kasvattaa myyntiä ja lisää kiinnostusta. No, tässä olisi nyt tarkoitus antaa muutama ohje ihan siitä käytännön puolesta mikä tulee vastaan siinä vaiheessa kun sarjakuva on valmiina kädessä, koska jokainen ensi kertaa omakustannetta tekevä on tietysti... no, ensikertalainen.

Kuinka paljon täällä on muuten paikalla ihmisiä jotka piirtää sarjakuvia?

Aaika hyvin. Entäs sellaisia, joiden töitä on julkaistu jossain, Finnmangassa tai Hokuto Mangassa tai jossain? (Muutama käsi nousee.)

Entäs sellaisia jotka ovat julkaisseet omakustanteita? Ei?

Entä sellaisia jotka ovat harkinneet tai ajatelleet tehdä niin? Loistavaa... kysytäänpä sitten MIKSI. (Mikkiä nenän eteen.)

"Öö... en mä tiedä. Se olisi vaan niin siistiä."

Olisiko muita? Hyvä, antakaa tämä sinne päin.

"Koska mä haluan nähdä suomalaista doojinshia, ja olisi siistiä jos täällä olisi samanlainen doojinshikulttuuri kuin Japanissa. Koska mä haluan nähdä suomalaista yaoita!"

Aivan! Sarjakuvien tekeminen ja julkaiseminen suomeksi on todellakin itseisarvo sinänsä; se rikastaa sitä kulttuuria, jossa me kaikki elämme. Tästä me päästään kuitenkin nyt aiheeseen "miksi" - miksi ylipäätään julkaista omakustanteita?

Tietysti voi ajatella "miksi vaivautua julkaisemaan mitään fyysisessä muodossa, kun on Internet." Ja on ihan totta, että Internetillä on paljon etulyöntiasemia omakustannejulkaisuun nähden - sillä voi saavuttaa huomattavasti suuremman yleisön huomattavasti vähemmällä vaivalla; ei tarvitse huolehtia taloudellisista riskeistä tai myymisestä, feimiä saa huomattavasti nopeammin. Mutta fyysisellä julkaisulla on myös monia hyviä puolia: se että on saanut aikaan jotain konkreettista - jotain käsinkosketeltavaa ja pysyvää - on harvinaisen tyydyttävä tunne, ja se että saa sarjakuvan ostettua omaksi on monelle fanillekin tosi iso bonus; yaoi_dailya ei voi lukea kun istuu vessassa.

Ja sitten tietysti se yksinkertainen ilo, jonka saa siitä kun saa myydä omaa sarjakuvaansa henkilökohtaisesti ja kun ihmiset tulevat henkilökohtaisesti kertomaan kuinka he pitivät lukemastaan.

Se ilo ei nimittäin ei ole aivan pieni.

Ja lisäksi mikäli unelmoi piirtävänsä joku päivä vielä työkseen kannattaa muistaa, että Suomessa - ihan niin kuin Japanissakin - kustantajat kiinnittävät paljon helpommin huomiota sellaiseen tekijään, joka vaivautuu julkaisemaan töitään omakustanteena. Esimerkiksi Vartijoiden piirtäjä Elli Puukangas bongattiin hommiin alkujaan omakustanteensa vuoksi.

    
Tosin on kyllä myönnettävä, että esimerkiksi Madeleine Roscan, tasmanialaisen sarjakuvantekijän jonka teos Hollow Fields voitti viime vuonna ensimmäisten Kansainvälisten Mangapalkintojen kunniamaininnan, sarjakuva Hollow Fields ehti olla nettimangayhteisö Wirepop.comissa kaikkiaan kolme päivää ennen kuin sitä nykyään julkaisevasta kustantamo Seven Seasista otettiin häneen yhteyttä ja kysyttiin haluaisiko hän sarjakuvansa julkaistavan painettuna. Eli kaikkea ei kannata pitää ihan kiveen kirjoitettuna!

Ja sitten... raha. Rahasta ei kannata haaveilla, koska sitä ei kauheasti tule julkaisi sarjakuvaansa sitten miten tahansa - jos tekee jotain hemmetin suosittua nettisarjakuvaa niin saattaa onnistua elättämään itsensä mainoksilla, mutta siinä onnistuneita ei maailmassa kauheasti ole. Omakustannejulkaisuissa taas liikkuvat todella pienet rahat, satoja euroja suuntaan ja toiseen, eikä käteen useinkaan jää kuin pari kymppiä jos sitäkään. Ja tämä kaikki pätee erityisen vahvasti Suomen kaltaiseen pieneen kielialueeseen.

        
Esimerkiksi Japanissa maksaa noin 40 000 - 50 000 jeniä (250-300 euroa) painattaa sata kappaletta tavanomaista doojinshia, sellaisia joita tuolla alhaallakin myyädään - B5-kokoinen, sellaiset 32 sivua ja värikannet. Ja jos mietitään että enin osa doojinsheista myydään noin 500 jenillä eli kolmella eurolla, niin sadan kappaleen myynnistä nettoaa hyvällä tuurilla sen 300 euroa takaisin - siinä pääsee parhaimmillaankin vain tasoihin, ehkä muutaman kympin voitolle, ja silloinkin olettaen että painos myy loppuun. Ja kun otetaan huomioon että myös Comiketiin osallistuminen maksaa, ja lisätään siihen matkakulut ja hommaan käytetty työ ja aika, niin se on aika kallis harrastus. Vain ihan muutama suurin circle, ne jotka myyvät tuhansia, pystyy jäämään säännöllisesti voitolle - ja circlejähän on tosiaan 35 000 joka kerta, ja niin kuin sanoin, monen hakemus päästä myymään myös hylätään. Tämä on Japanin hintataso; Suomessa hommat ovat hieman kalliimpia, paikasta riippuen. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Toisin sanoen, Comiketissa säännöllisesti myyvien piirtäjien joukossa ei ole kovin montaa sataa jotka jäisivät voitolle sen enempää että voivat tarjota apuna olleille kavereille hampurilaiset, ja vielä harvempia jotka saavat siitä oikeasti kunnolla rahaa - ja käytännössä ne kaikki, kuten esimerkiksi tämä tyyppi, piirtävät lähinnä pornoa.

        

Mikä tietysti myy, mutta ei ole ihan kaikkien juttu. Mutta kannattaa muistaa että kaikki Comiketista alkuponnahduksensa saaneet mangakat, CLAMPista Ken Akamatsuun ja Kiyohiko Azumaan, ovat aloittaneet piirtämällä pornoa. Ne ovatkin sitten nykyään keräilyharvinaisuuksia, mutta niitä mä en aio näyttää teille.

Mutta rahan takia tätä ei tosiaan kannata tehdä; kun ottaa huomioon vaaditun työn määrän ja sen mitä painattaminen maksaa, niin vaikka siinä onnistuisikin pääsemään omilleen niin ei se missään suhteessa järkevän suuruinen korvaus tule olemaan - se on valitettava fakta. Juuri tämän takia moneen doojinshiin on itse asiassa kirjoitettu jälleenmyyntikielto; puhtaasta fanittamisen ja tekemisen ilosta verta ja hikeä vuodattavia doojinshipiirtäjiä kun ei liiemmin mairittele ajatus siitä, että joku Toranoana tai Mandarake käärii heidän työllään sievoiset voitot laittamalla niiden hintaan lisäkatetta (länsimaisista conijälleenmyyjistä puhumattakaan).

Tokyopopin joutsenlaulu

Eipä tälle PiQ-tagille sitten lopultakaan paljoa käyttöä tullut; lopetushuhut ja epäviralliset uutiset ovat saaneet vahvistuksen. Newtypen seuraajan neljäs numero jää viimeiseksi; työn alla ollutta viidettä numeroa ei julkaista, ja toimitus on jo tyhjä. ADVilla ei mene todellakaan vahvasti; huhuja liikkuu niin konkkaanmenosta kuin pääkilpailija Funimationille myymisestäkin.

Sillä välin mangapuolen viime viikkojen suurin uutinen on ollut Tokyopopin leikkaukset. Spekulaatio on ollut armotonta - jo siksikin että Tokyopop menetti koko otakuväestön viimeisetkin sympatiat (ne vähät, jotka sillä oli jäljellä - sehän ei tunnetusti ole maksanut tekijöilleen käytännössä mitään) juuri tätä ennen julkaisemallaan mangapilottiohjelmalla, jonka kitaan astuvat nuoret tekijät suostuvat käytännössä luopumaan kaikista oikeuksistaan (myös kreditointioikeudesta) omaan työhönsä kertakorvauksella - jonka suuruus pitää vieläpä itse määritellä. Tuskinpa kovin moni tajuaa pyytää asiallisen suuruista summaa...

Tokyopop siis jakautuu kahtia; Tokyopop Inc. tulee jatkamaan sen manganjulkaisupuolta, Tokyopop Media LLC taas uusmediapuolta sekä niitä maailmanmangaleffoja, joita Stu-setä ilmeisesti edelleen toivoo saavansa joskus myytyä jonnekin Hollywoodiin. Toimialojen uudelleenjärjestelyn ohessa firma on myös irtisanonut 39 työntekijää (35-40 prosenttia koko USA:n vahvuudestaan) enimmäkseen tuotantopuolelta, mikä johtuu tietysti suoraan siitä että sen julkaisut tulevat jatkossa putoamaan USA:ssa lähes puolella ja Britanniassakin viidenneksellä. Samaan aikaan on kiinnitetty huomiota siihen, että Tokyopopin nimi ei ole kesän tärkeimpien mangatapahtumien näytteilleasettajien joukossa - PR-toiminta lienee siis myös juustohöylän alla, vaikka markkinointipuoli säästyikin.

Pahat kielet puhuvat, että selittelyistä huolimatta jakaantuminen kahdeksi yhtiöksi on varotoimenpide horisontissa häämöttävän uusmediakuplan puhkeamisen varalta - Tokyopop on investoinut netti- ja kännykkämangoihinsa, flash-animaatioihinsa ja luoja ties mihin suurimman osan ajastaan ja rahoistaan viimeisen parin vuoden ajan, eivätkä ne selvästikään ole kantaneet hedelmää. Kyse olisi siis kansituolien uudelleenjärjestelystä siltä varalta, että osa liiketoiminnasta uppoaa pian - amputaatiosta kuoliouhan takia.

Tässä vaiheessa lienee muistuttaa, että mangalla menee USA:ssa keskimäärin kohtuullisen hyvin; huhut Kodanshan maihinnoususta Pohjois-Amerikkaan osoittautuivat ilmeisesti vääriksi - vaikka monet vielä epäilevätkin, ja ihan hyvistä syistä - mutta Mangablogin mukaan Bordersien mangaosastoja on hiljattain laajennettu ja myynti on tasaista (kaikkien muiden paitsi Tokyopopin nimikkeiden, siis). Yaoinkin tapauksessa markkinat alkavat olla lopulta täysin kyllästetyt - sekä DramaQueen että Iris Print kaatuivat - mutta uusille pelureille saattaisi vielä löytyä tilaa uusien bisnesmallien avulla. Myös Tokyopopin "ei-me-yaoita-julkaista-tämä-on-ihan-eri-firma-me-vaan-myydään-niiden-sarjoja"-yaoilinja BLU näyttäisi tahkoavan rahaa tasaiseen tahtiin, vaikka juustohöylä näyttäisi tosin olevan jossain määrin liikkeellä sielläkin.

Viime vuoden puolella alkoi itse asiassa näyttää siltä että vuonna 2004-2005 vastaan tullut markkinoiden lasikatto olisi hiljalleen venymässä; mahwanimikkeitäkin alettiin jälleen hiljalleen lupailla, ja uusia marginaalisempien genrejen kustantajia putkahteli vielä sieltä täältä. Näin ollen Tokyopopin vyönkiristys lienee kokonaiskuvaa ajatellen vain hyvä asia, sillä sen lopettaessa keskinkertaisten nimikkeiden markkinoille puskemisen tilaa saattaa lopultakin löytyä muillekin pienemmille pelureille.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että jo tämän vuoden puolella Tokyopop tulee julkaisemaan 80 pokkaria vähemmän kuin mitä alun perin oli tarkoitus; mahdollisista sarjojen kesken lopettamisista ei ole mitään tietoa, mutta sekään tuskin on mahdottomuus alkaa jo olla vihjeitä. Chibi Vampiren, Raven ja Fruits Basketin kaltaiset suosituimmat sarjat eivät tietenkään ole tulilinjalla - mutta vaikkapa Arian, Supplin, BECKin ja Strawberry Marshmallow'n tilanne on täysin toinen. Lisäksi pitäisin varsin fiksuna vetona vaikkapa Welcome to the NHK:n ja Dragon Headin kaltaisten marginaalisempien sarjojen loppuunkeräämistä pikapuoliin, mikäli niistä on kiinnostunut... uusintapainoksia niistä tuskin ainakaan tulee. Enää ikinä.

Mikä yhdistää näitä loistavia, rahaa ämpärikaupalla tuottavia mangoja? Yksikään niistä ei ole Tokyopopin.
En vähättele Tokyopopin merkitystä USA:n (ja kaikkien länsimaiden) manganjulkaisuteollisuudelle - kuten on jo varmaan aiemmin käynyt ilmi - mutta loppujen lopuksi se on tehnyt monen monta asiaa väärin; isompien kustantajien hyökätessä samoille apajille sille ei yksinkertaisesti jäänyt tilaa. Shueishalle itsensä myynyt Viz vei kaikki suositut shounensarjat, Random Housen genrekirjallisuus- ja mangaosasto Del Rey taas kaikki Kodanshan sarjat Ken Akamatsua ja CLAMPia myöten - eikä Tokyopopille jäänyt enää juuri mitään. Paitsi Fruits Basket ja Rave.

Viimeaikaisten tapahtumien valossa Anime Almanac esitteli varsin laajaperspektiivisen Tokyopopin historiikin ja päätyi samaan tulokseen kuin minä: Tokyopopin lopullisen kuilun partaalle joutumisen syy on tietysti kaiken aikaa ollut toimitusjohtaja Stu Levy ja hänen maailmanmangafanatisminsa. Vasta viimeaikaiset masentavat numerot näyttävät saaneen hänet järkiinsä, vähentämään myös maailmanmangan julkaisemista, lopettamaan joitain sarjoja ja julkaisemaan joitain tulevia sarjoja vain netissä. Tekijöille lähetetystä rauhoittelevasta kirjeestä huolimatta faktat kun ovat faktoja: maailmanmanga ei myy yhtä hyvin kuin "oikea" manga.

Tähän on useampiakin syitä. Yksi niistä on auttamatta se, että enin osa länsimaisista tekijöistä ei yksinkertaisesti ole niin hyviä sarjakuvantekijöitä kuin ne japanilaiset tekijät joiden mangaa pallon tälle puolelle rahdataan; koska Japanissa sarjakuvaa yksinkertaisesti tehdään niin rutosti (me tiedämme kaikki ne strategiset numerot - enemmän kuin vessapaperia, 40 % maan kaikista painotuotteista, kahden ja puolen miljardin euron markkinat, ja niin edelleen) ei siitä kuin valikoitu murto-osa päädy länsimaisten silmien eteen. Lisäksi halukkaita riittää, kova kilpailu karsii heikot ja kustannustoimittajat ovat valmiita koulimaan vuosien kokemuksellaan vihreimmistäkin debytoijista rahasammonpiirtäjiä - länsimaiset piirtäjät eivät yksinkertaisesti pysty kilpailemaan samoilta viivoilta.

Ja toisaalta tuntuu siltä, että Levy on mangan arkipäiväistämisen ja "mangaelämäntyylin" markkinoinnin innossaan (muistatteko vielä, kun Tokyopopin saitti ei näyttänyt MySpacelta?) unohtanut sen mikä hänen firmansa aikoinaan nosti obskuuriuden suosta; alkuperäisyyden ja japanilaisuuden eksotiikan. Arkipäiväistyminen on ulottunut vain suosituimpiin shounensarjoihin, joista käytännössä kaikki muut ovat Vizin hallussa; weeaboot eivät halua olla weeabooweeaboita, joten vaikka maailmanmangasarja olisikin Dramaconin tapaan teknisesti samalla tasolla japanilaisten vastineidensa kanssa se ei vain myy niin hyvin kuin ne. Ja mikäli se ei ole, sillä ei ole mahkuja senkään vertaa.

Manga jäi vähemmistön viihteeksi; Japanin sarjakuvakulttuurin importtaaminen Amerikkaan ei tällä kertaa onnistunut. Miten käy Tokyopopin, miten koko USA:n mangakustannusalan? Kenties länsimaisille tekijöille onnistuisi sen sijaan löytymään markkinoita Japanista - ajatus, joka ennen olisi tuntunut täysin naurettavalta? Elämme kiintoisia aikoja.

Usko jo, Stu-setä - tämä sinun salanimellä kirjoittamasi pikku kliseenippu ei yksinkertaisesti ole hyvä sarjakuva. Ei vaikka julkaisisit siitä kuinka monta boksisettiä ja kovakantista versiota tahansa.

Edit 4.7: Ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa - Kodansha saapuu kuin saapuukin. Mitäköhän tämä tekee kiristyville markkinoille...?

Ken Akamatsu ja spinoffien lumo


Mahoo Sensei Negima!:n, länsimaisittain Negima! Magister Negi Magin, näytelty TV-draamaversio on ollut vanha uutinen jo kauan; Ken Akamatsu julkisti sen blogissaan toukokuussa, ei niin kovin kauan spinoff-anime Negima!?:n maaliskuisen päättymisen jälkeen. Samaten vanhaa tietoa on ollut se, että tämän kaikkien haaremisarjojen kruunaamattoman kuninkaan mittavaa tyttöhahmokaartia tulevat esittämään varsin eri-ikäiset näyttelijät; juuri muualla kuin Japanissa ei voisi tulla mieleenkään istuttaa saman koululuokan penkeille kolmeakymmentäyhtä 12-24-vuotiasta näyttelijätärtä. Joukosta löytyy niin tavallisia TV-idoleita kuin entisiä aikuisviihdetähtiäkin.

Viimeviikonloppuisessa tapahtumassa tämä henkilögalleria sitten lopulta marssitettiin lavalle koko komeudessaan, mitä ilmeisimmin niissä vaatteissa ja meikeissä joita TV-sarjassakin tullaan käyttämään. Mainichi Daily Newsin juttu aiheesta sisältää kaikki kuvat, joita idolifanipojat voivat kaivata. Virallisella sivulla on myös nyttemmin kuvia hiljattain alkaneista kuvauksista. Samassa tapahtumassa paljastettiin lopulta päähenkilö Negi Springfieldin näyttelijä; hän on 13-vuotias Yukina Kashiwa. Kyllä vain, tyttö hänkin.

Sarja alkaa TV Tokyolla 3. lokakuuta otakuaikaan 25.20, meikäläisittäin ilmaistuna siis 01.20 seuraavana päivänä. (Kontrasti esimerkiksi parhaaseen katseluaikaan esitettyyn, taivaisiin asti ylistettyyn Nodame Cantabile -doramaan on melkoinen.) Se on mitoitettu 26 jakson pituiseksi, ja Internetin syvät rivit ovat jo etukäteen julistaneet sen surkeaksi fiaskoksi sen näyttelijävalintojen takia. Kunpa vain kaikissa doramoissa olisi yhtä hyvä casting kuin tässä vanhassa feikkitiedonannossa...