Tee mangaa: doojinshin julkaiseminen - pohjustus

Tässä lupaamani Nekocon-luento sellaisena kuin sen lupasin; muutamalla lisäinfon palasella höystettynä ja kahteen palaseen katkaistuna. Jälkimmäinen puolisko ensi kerralla.

No niin, eiköhän tässä aloitella... Mä olen täällä puhumassa teille doojinshien julkaisemisesta. Doojin tarkoittaa alkujaan ihmisryhmää joka jakaa saman kiinnostuksen; sen suomennoksena voisi käyttää vaikkapa “harrasteryhmää.” Nykymuodossaan taas - kuten kaikki varmaan tietävät - se on yleistermi otakujen tekemille omakustannejulkaisuille, jotka voivat olla ihan originaaleja teoksia tai perustua olemassaoleviin teoksiin. Esimerkiksi doojinmusiikki on usein mutta ei aina remiksattuja versioita animebiiseistä, doojinsoft eli doojinpelit tunnettuihin teoksiin perustuvia pelejä - tai originaaleja sellaisia, kuten vaikkapa Higurashi. Ja näin on tietysti myös doojinshin eli omakustannemangan tapauksessa.

(Ja se sana sitten todellakin lausutaan “doojin”, kahdella oolla - jenkit tunkevat siihen sen uun tai û:n tai mitä nyt tunkevatkaan ihan vain siksi, että englannissa kaksi peräkkäin olevaa o-kirjainta lausuttaisiin “uu” niin kuin vaikkapa sanassa "moose." Mutta se on niiden häpeä, ei meidän.)

Japanissa doojinsheja tehdään valtavasti. Alan suurin tapahtuma, kahdesti vuodessa pidettävä Comiket, sai alkunsa vuonna 1975 yhteensä 32 tekijätiimin eli circlen voimin ja keräsi kaikkiaan noin 600 kävijää. Viime vuosina taas circlejä on ollut 35 000, ja kävijöitä yhteensä sen puoli miljoonaa per viikonloppu - ja voitte uskoa, että kaikki halukkaat myyjät eivät todellakaan mahdu mukaan.

Doojinsheista liikkuu lännessä muutamia harhakäsityksiä, kuten esimerkiksi se että ne ovat kaikki pornoa. Oikeasti pornon määrä on kaikesta tehdystä doojinshista vain jotain 30% - mutta muuta ei juuri länteen tuoda (tuolla alakerrassa myytäväksi tai muutenkaan), koska enin osa ihmisistä ei osaa japania eikä voi niin ollen ymmärtää dialogeja tai juonta. Fanikäännetyt doojinshit on sitten asia erikseen tietysti. Mutta oikeasti doojinshit voivat siis olla käytännössä ihan mitä vain - ja sehän niissä on se kaikkein hienoin puoli.

Toinen väärä käsitys on se että doojinshit on kaikki olemassaoleviin teoksiin perustuvia; on kyllä ihan totta että 80-luvun alusta lähtien enin osa niistä on kyllä ollut sellaisia, mutta ihan originaaleja teoksia löytyy. Tietysti niitä on vähemmän, koska ainahan se on ihkumpaa ihkuttaa Axel/Roxasia tai Harry/Dracoa tai mitä tahansa jo olemassaolevaa paritusta kuin tutustua täysin uusiin hahmoihin. Parodiadoojinshia ostaessaan ostaja tietää paremmin mitä saa, ja jonkun asian fanejahan tässä kaikki kuitenkin ollaan. Mutta monilla tekijöillä on myös halu saada aikaan jotain, joka on kokonaan omaa - ja siinä eivät taloudelliset realiteetit paljoa paina.

Ja jos olitte kuuntelemassa niidelin Anime ja tekijänoikeudet -luentoa eilen, niin tiedätte myös että sillä ei käytännössä ole mitään väliä tekeekö sarjakuvaa omista vai jonkun muun hahmoista, koska japanilaisia kustantajia ei kiinnosta - se ei ole heiltä mitenkään pois, ja toimii vain ilmaisena mainoksena, ja länsimaiset kustantajat taas eivät omista oikeuksia hahmoihin vaan ainoastaan julkaisuoikeuden itse mangaan - puhumattakaan siitä että heitäkään yleensä kauheasti kiinnostaisi. On Disney-logiikkaa että tekijänoikeuksia pitäisi varjella kuin siveysvyön avainta, koska ei kukaan jätä alkuperäistä teosta ostamatta vain siksi että on ostanut faniteoksen - päinvastoin. (Vaikka tästäkin voidaan tietysti olla montaa mieltä.)

          

          

Suomessa on toistaiseksi julkaistu vain varsin vähän doojinsheja, mikä johtuu pitkälti siitä että mahdollisuuksia niiden myymiseen ei ole kauheasti ollut - vasta Helsingin Animeconissa vuonna 2006 oli Suomen ensimmäinen taidekuja, ja ns. perinteisissä sarjakuvatapahtumissa, kuten vaikka nyt Helsingin sarjisfestareille, mangavaikutteiset piirtäjät on aika helposti saaneet osakseen pelkkää “anime lähtee lapsesta hakkaamalla” -hekottelua. Näin ollen omakustanteita on julkaisseet lähinnä sellaiset tekijät joilla on kontakteja sarjakuvaväkeen - kuten esimerkiksi Aura Ijäs, jota jo vuonna 2000 tituleerattiin Sarjainfo-lehdessä ”Suomen viralliseksi mangapiirtäjäksi.” Mutta hänenkin debyyttityönsä, Hangover - avaruussekoilu, oli kohtuullisen vaatimatonta jälkeä.

Vuodesta 2006 alkaen omakustannesarjakuvia on kuitenkin alkanut tippua tasaiseen tahtiin, ja kun ihmiset saa esimerkkejä siitä että näinkin voin tehdä, niin määrä tietysti kasvaa vuosi vuodelta. Mikä on ehdottoman hyvä asia, jo ihan siitäkin syystä että mä tykkään sarjakuvista ja musta on kiva nähdä niitä suomalaistenkin tekeminä. Suurin osa niistä on tietysti - kuten aina kaikkialla doojinkulttuurin syntyessä - originaaleja teoksia, mutta en paheksuisi sitä että parodioitakin tehtäisiin enemmän; se kun todistetusti kasvattaa myyntiä ja lisää kiinnostusta. No, tässä olisi nyt tarkoitus antaa muutama ohje ihan siitä käytännön puolesta mikä tulee vastaan siinä vaiheessa kun sarjakuva on valmiina kädessä, koska jokainen ensi kertaa omakustannetta tekevä on tietysti... no, ensikertalainen.

Kuinka paljon täällä on muuten paikalla ihmisiä jotka piirtää sarjakuvia?

Aaika hyvin. Entäs sellaisia, joiden töitä on julkaistu jossain, Finnmangassa tai Hokuto Mangassa tai jossain? (Muutama käsi nousee.)

Entäs sellaisia jotka ovat julkaisseet omakustanteita? Ei?

Entä sellaisia jotka ovat harkinneet tai ajatelleet tehdä niin? Loistavaa... kysytäänpä sitten MIKSI. (Mikkiä nenän eteen.)

"Öö... en mä tiedä. Se olisi vaan niin siistiä."

Olisiko muita? Hyvä, antakaa tämä sinne päin.

"Koska mä haluan nähdä suomalaista doojinshia, ja olisi siistiä jos täällä olisi samanlainen doojinshikulttuuri kuin Japanissa. Koska mä haluan nähdä suomalaista yaoita!"

Aivan! Sarjakuvien tekeminen ja julkaiseminen suomeksi on todellakin itseisarvo sinänsä; se rikastaa sitä kulttuuria, jossa me kaikki elämme. Tästä me päästään kuitenkin nyt aiheeseen "miksi" - miksi ylipäätään julkaista omakustanteita?

Tietysti voi ajatella "miksi vaivautua julkaisemaan mitään fyysisessä muodossa, kun on Internet." Ja on ihan totta, että Internetillä on paljon etulyöntiasemia omakustannejulkaisuun nähden - sillä voi saavuttaa huomattavasti suuremman yleisön huomattavasti vähemmällä vaivalla; ei tarvitse huolehtia taloudellisista riskeistä tai myymisestä, feimiä saa huomattavasti nopeammin. Mutta fyysisellä julkaisulla on myös monia hyviä puolia: se että on saanut aikaan jotain konkreettista - jotain käsinkosketeltavaa ja pysyvää - on harvinaisen tyydyttävä tunne, ja se että saa sarjakuvan ostettua omaksi on monelle fanillekin tosi iso bonus; yaoi_dailya ei voi lukea kun istuu vessassa.

Ja sitten tietysti se yksinkertainen ilo, jonka saa siitä kun saa myydä omaa sarjakuvaansa henkilökohtaisesti ja kun ihmiset tulevat henkilökohtaisesti kertomaan kuinka he pitivät lukemastaan.

Se ilo ei nimittäin ei ole aivan pieni.

Ja lisäksi mikäli unelmoi piirtävänsä joku päivä vielä työkseen kannattaa muistaa, että Suomessa - ihan niin kuin Japanissakin - kustantajat kiinnittävät paljon helpommin huomiota sellaiseen tekijään, joka vaivautuu julkaisemaan töitään omakustanteena. Esimerkiksi Vartijoiden piirtäjä Elli Puukangas bongattiin hommiin alkujaan omakustanteensa vuoksi.

    
Tosin on kyllä myönnettävä, että esimerkiksi Madeleine Roscan, tasmanialaisen sarjakuvantekijän jonka teos Hollow Fields voitti viime vuonna ensimmäisten Kansainvälisten Mangapalkintojen kunniamaininnan, sarjakuva Hollow Fields ehti olla nettimangayhteisö Wirepop.comissa kaikkiaan kolme päivää ennen kuin sitä nykyään julkaisevasta kustantamo Seven Seasista otettiin häneen yhteyttä ja kysyttiin haluaisiko hän sarjakuvansa julkaistavan painettuna. Eli kaikkea ei kannata pitää ihan kiveen kirjoitettuna!

Ja sitten... raha. Rahasta ei kannata haaveilla, koska sitä ei kauheasti tule julkaisi sarjakuvaansa sitten miten tahansa - jos tekee jotain hemmetin suosittua nettisarjakuvaa niin saattaa onnistua elättämään itsensä mainoksilla, mutta siinä onnistuneita ei maailmassa kauheasti ole. Omakustannejulkaisuissa taas liikkuvat todella pienet rahat, satoja euroja suuntaan ja toiseen, eikä käteen useinkaan jää kuin pari kymppiä jos sitäkään. Ja tämä kaikki pätee erityisen vahvasti Suomen kaltaiseen pieneen kielialueeseen.

        
Esimerkiksi Japanissa maksaa noin 40 000 - 50 000 jeniä (250-300 euroa) painattaa sata kappaletta tavanomaista doojinshia, sellaisia joita tuolla alhaallakin myyädään - B5-kokoinen, sellaiset 32 sivua ja värikannet. Ja jos mietitään että enin osa doojinsheista myydään noin 500 jenillä eli kolmella eurolla, niin sadan kappaleen myynnistä nettoaa hyvällä tuurilla sen 300 euroa takaisin - siinä pääsee parhaimmillaankin vain tasoihin, ehkä muutaman kympin voitolle, ja silloinkin olettaen että painos myy loppuun. Ja kun otetaan huomioon että myös Comiketiin osallistuminen maksaa, ja lisätään siihen matkakulut ja hommaan käytetty työ ja aika, niin se on aika kallis harrastus. Vain ihan muutama suurin circle, ne jotka myyvät tuhansia, pystyy jäämään säännöllisesti voitolle - ja circlejähän on tosiaan 35 000 joka kerta, ja niin kuin sanoin, monen hakemus päästä myymään myös hylätään. Tämä on Japanin hintataso; Suomessa hommat ovat hieman kalliimpia, paikasta riippuen. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Toisin sanoen, Comiketissa säännöllisesti myyvien piirtäjien joukossa ei ole kovin montaa sataa jotka jäisivät voitolle sen enempää että voivat tarjota apuna olleille kavereille hampurilaiset, ja vielä harvempia jotka saavat siitä oikeasti kunnolla rahaa - ja käytännössä ne kaikki, kuten esimerkiksi tämä tyyppi, piirtävät lähinnä pornoa.

        

Mikä tietysti myy, mutta ei ole ihan kaikkien juttu. Mutta kannattaa muistaa että kaikki Comiketista alkuponnahduksensa saaneet mangakat, CLAMPista Ken Akamatsuun ja Kiyohiko Azumaan, ovat aloittaneet piirtämällä pornoa. Ne ovatkin sitten nykyään keräilyharvinaisuuksia, mutta niitä mä en aio näyttää teille.

Mutta rahan takia tätä ei tosiaan kannata tehdä; kun ottaa huomioon vaaditun työn määrän ja sen mitä painattaminen maksaa, niin vaikka siinä onnistuisikin pääsemään omilleen niin ei se missään suhteessa järkevän suuruinen korvaus tule olemaan - se on valitettava fakta. Juuri tämän takia moneen doojinshiin on itse asiassa kirjoitettu jälleenmyyntikielto; puhtaasta fanittamisen ja tekemisen ilosta verta ja hikeä vuodattavia doojinshipiirtäjiä kun ei liiemmin mairittele ajatus siitä, että joku Toranoana tai Mandarake käärii heidän työllään sievoiset voitot laittamalla niiden hintaan lisäkatetta (länsimaisista conijälleenmyyjistä puhumattakaan).

Yleisön pyynnöstä

Olen pureskellut Yotsuba&!n suomenkielistä laitosta nyt parin päivän ajan ja todennut sen olevan lähes kaikin puolin loistava inkarnaatio. Koko on muutamaa milliä vaille täsmälleen sama kuin ADVin version, sekä paperin laatu että painojälki taas silminnähden parempia, sivutaitto vailla ärsyttäviä ylimääräisiä marginaaleja ja kulttuuriselitteitäkin on alkanut lopulta löytyä. Hinta on kuitenkin huomattavasti matalampi, joten kenelläkään suomalaisella ei pitäisi olla enää mitään syytä ostaa englanninkielistä versiota.

Käännös on paitsi sujuvakielinen myös monin paikoin hauskempi ja toimivampi kuin englanninnos tai yksikään lukemistani englannin- tai suomenkielisistä fanikäännöksistä: "honyakukan" (kääntäjä) sekoittaminen "konnyakuyaan" eli konnyakuntekijään on käännetty fiksusti "höylään käännöstä" -> "hyytelönkääntäjä":ksi (ADV käyttää sekaannusta "translator" -> "train spotter", joka johtaa konsistenttiusongelmiin kun myöhemmissä osissa puhutaan taas konnyakusta), ja "ilmastonpuutos" on suunnilleen loogisin mahdollinen sanasekaannus ikinä. Juha Mylläri on ottanut NGE-käännöksensä saamasta tulikivenkatkuisesta palautteesta opikseen ja jättänyt levottomimmat puhekielisyydet naulaan; Yotsuba&!n suomennos on niin luontevaa yleiskieltä, ettei siihen kiinnitä lukiessa huomiota lainkaan. Ja sehän on jokaisen käännöksen tarkoituskin.

Mutta.

Jostain syystä olemme jälleen kerran tilanteessa, jossa suomentaja uskoo tietävänsä asiat paremmin kuin yksikään toinen saman teoksen parissa paininut kääntäjä tai fanikääntäjä ennen häntä. Ei-japanilaisten sanojen translitterointi on aina tulkintaa, ja tällaisissa tapauksissa on tehtävä valintoja - tässä tapauksessa sen välillä, kuuluisiko lempinimen ジャンボ ("Janbo") olla länsimaisittain kirjoitettuna suuren synonyymiksi muodostunut erisnimi vai swahilinkielinen tervehdys. Jostain hemmetin syystä Mylläri on päättänyt näistä todennäköisemmän olevan jälkimmäinen, ainoana perusteenaan se että Azuma on käyttänyt tuota kirjoitusasua kerran itsekin. Yleisvaikutelma on samaa linjaa NGE:ssä olleiden hupsujen engrishtermien ("first children" ja kumppanit) kanssa, nyt vain sillä erotuksella että Mylläri on tällä kertaa käännösratkaisunsa kanssa ypöyksin.

Punaisen jättiläisen jos kenen pitäisi tietää, ettei japanilaisia kiinnosta pätkän vertaa sanojen länsimaiset kirjoitusasut; heille ne ovat kaikki yhtä käsittämättömän näköisiä ja "väärin" joka tapauksessa. Jos japanilaisten esimerkkiä lähdettäisiin seuraamaan kaikessa olisi päähenkilönkin nimi hieman erilainen... Ja Azumanga Daiohissa olisi väliviiva.

Olemme tässä tienhaarassa. Kustantajat ovat oppineet ymmärtämään, että asioiden muokkaaminen tarpeetta suututtaa fanit - mutta se on vielä ymmärtämättä, että japanilaisetkin voivat olla väärässä ja usein ovatkin. Jones on Jones, ei "Jounse". Stoner on Stoner, ei "Stownar". Eikä Jumbo ole Jambo, vaikka Azuma (tai hänen avustajansa, tai kuka lie kielipuoli sen tekstin lieneekään kirjoittanut) muuta olisikin vahingossa raapustanut - kyseessä on virhe, joka olisi mahdollista korjata. Kuten ADV on tehnyt.

Tästä pääsemme toiseen Punajätin julkaisuissa kaihertavaan asiaan. Kustantamon tapana on säilyttää japanilaiset äänitehosteet "lukijoiden pyynnöstä aina kun mahdollista", mikä on tietysti aivan nurinkurinen tapa toimia - eivät käännöksen seassa seikkailevat kanat tuo japania osaamattomalle sarjakuvanlukijalle mitään lisäarvoa. Ne ovat sarjakuvan ääniraita, jotka sisältävät yhtä paljon merkitystä kuin sen kaikki muutkin osat: jos ne jätetään paikoilleen kääntämättöminä - kuten Tokyopopilla on tapana tehdä - lukija ei saa niistä irti mitään, jos taas niiden viereen tungetaan käännös - kuten Suomessa on yleensä tapana - ruutu menee hyvin helposti tukkoon, ja sen tasapaino pilaantuu. Olen valittanut asiasta ennenkin.

Ääniefektien kääntäminen katuojiin - kuten Sangatsu Manga tekee One Piecessä - on mielipiteitä jakava mutta kelvollinen kompromissiratkaisu silloin kun ääniefektit ovat isoja ja/tai niiden korvaaminen vaatisi kohtuuttomasti miestyötunteja; onhan ymmärrettävää, että optimaalisen fanikäännöslaadun saavuttaminen nostaisi tuotannon hintaa. Mutta entäpä silloin kun enin osa efekteistä on yksinkertaisia ja pelkästään valkoista taustaa vasten kelluvia, kuten Azudaissa ja Yotsuba&!ssa?

Otetaanpa esimerkki. Tässä on parin ruudun sarja ensimmäisen pokkarin sivulta 58.

Nämä ovat helposti käännettäviä ääniefektejä - fontti on simppeli, eikä teksti peitä kuvia missään kohtaa. Miten Punainen jättiläinen ja ADV ovat päättäneet toimia?

Punajätin käännösratkaisu on lätkäistä pienet käännöstekstit Yotsuban päälle mutta jättää alkuperäiset ennalleen, ADVin taas korvata ne mahdollisimman huonosti alkuperäisiltä efekteiltä näyttävillä käännöksillä. Kumpikaan ratkaisu ei ole erityisen optimi - ja eikö jokaisen latojan kuuluisi tietää, etteivät ääniefektit saisi koskaan olla täysin suorassa...

Yllä itse tekemäni versio; aikaa meni arviolta viisi minuuttia. Mitään ei tarvinnut peittää, alkuperäinen asetelma sekä suhde tyhjän ja täyden välillä säilyvät, menetetty työaika on minimaalista jos kuvaan ollaan jo muutenkin lätkimässä käännöstekstejä - mikä siinä voi olla niin kauhean vaikeaa?

Molempien nillityksenaiheiden viesti on, että omaa harkintakykyä kannattaa käyttää fanien toiveiden kuuntelemisessakin. Think outside the box.

Elämää pienempiä tarinoita

Oli tarkoitus antaa G-Antille päivän päätteeksi se lehti jossa lopultakin oli tämä uskomattoman pitkään myöhästellyt arvostelu. Tämän suunnitelman kuitenkin torpedoi tehokkaasti uusimman numeron loppuminen, joten se siitä sitten - välitän palautteeni nyt sitten tätä kautta. Käännöskritiikistä (josta toivottavasti otetaan onkeen seuraavaa sarjaa ajatellen) huolimatta sarja itsessään on tietysti loistava. Japan Popin seuraavassa numerossa olisi tarkoitus olla sarjan jälkilöylyttelyä; katsotaanpa, miten hyvin perustelumme käyvät yksiin.

Japani on sarjakuvalehtikulttuurin Eldorado, mutta strippisarjakuvallekin on siellä paikkansa. Paitsi että mangakat tuhertelevat strippejä bonuksina sarjojensa tankoubonjulkaisujen irtokansien liepeitä ja muuten tyhjiksi jääviä välisivuja täyttämään niitä julkaistaan myös sanoma- ja aikakauslehdissä pitkälti kuten lännessäkin. Ja läntisten vastineidensa tapaan myös nämä sarjat ovat yleensä massatuotettua, matalaotsaista vitsihuumoria.

Poikkeuksiakin tietysti löytyy, ja niistä ehdottomasti mainittavin on Kiyohiko Azuman Dengeki Daioh -lehdessä vuodesta 1999 vuoteen 2002 ilmestynyt Azumanga Daioh. Japanin Opetusministeriön kulttuuriviraston viimevuotisessa äänestyksessä se oli 13 000 ihmisen mielestä 90-luvun kolmanneksi paras mangasarja. Punainen jättiläinen on sen kustannussopimuksen allekirjoittaessaan tehnyt kulttuuriteon ja ilmeisesti myös kultavaltauksen – painokset loppuivat varsin nopeasti, ja Tsukiconissa Antti Grönlund paljasti sen menestyksen keräämillä rahoilla hankitun Azuman tämänhetkinen sarja Yotsuba&!.

Tsukkurimashoo, tsukkurimashoo

Azudai oli aikoinaan valtava hitti; kulttisuosiota saavuttanut ilmiö, jota voitiin verrata vain Neon Genesis Evangelioniin ja joka löysi vertaisensa vasta The Melancholy of Haruhi Suzumiyasta. Sen suosion syntyyn lännessä oli tietysti suurelta osalta vastuussa sen animesovitus, jota tehdessään J.C. Staff oli onnistunut mahdottomassa: strippisarjan sovittamisessa puolituntisiksi jaksoiksi ilman, että alkuperäistä vitsisisältöä tarvitsi heittää mäkeen ja kirjoittaa juonta tilalle (kuten lännessä on tapana). Nettihype tuhansine fanituotoksineen ja monikymmensivuisine foorumiketjuineen oli niin suurta, että ADV uskaltautui tuomaan sarjan sovituksineen Yhdysvaltain markkinoille, vaikka yonkomamangan kaupaksi menemisestä ei ollut aiempaa kokemusta.

Pohjois-Amerikassa Azudai kuitenkin floppasi pahasti; ihmiset eivät ostaneet niin mangaa kuin animeakaan, ja joka puolelta kuului mutinaa huonosta käännöksestä. Sen hypen imussa länteen yritettiin tuoda myöhemmin lisääkin strippimangaa, mutta mikään niistä ei menestynyt – Cosplay Koromo-chanin ja Tori Koron julkaissut Comics-One jopa onnistui menemään konkurssiin keskellä Yhdysvaltain kukkeinta mangabuumia, juuri ennen markkinoiden lasikaton vastaantuloa 2004-2005.

Syyn tähän ymmärtää helposti: japanilainen strippisarjakuva kun on mangaksi hyvin jäykkää niin yleisilmeeltään kuin sisällöltäänkin. Käytännössä kaikki strippimanga on neljän ruudun sarjakuvaa eli yonkomaa, mikä on sekä syy että seuraus sen yksinkertaisen rigidille vitsirakenteelle: ensimmäinen ruutu esittelee tilanteen, toinen kehittelee vitsiä, kolmas laukaisee sen, neljäs on lopetus. Köyhimmillään tästä muodostuu tylsän manzaipohjaista reaktiohuumoria, jossa kolmannessa ruudussa boken virkaa toimittava hahmo tekee tai sanoo jotain oudosti tai väärin, ja viimeinen ruutu kuvaa tsukkomin roolia vetävän hahmon reaktiota (yleensä tyrmistynyttä tai väkivaltaista sellaista). Hah hah.

Azudailla on kuitenkin puolellaan yksi merkittävä valtti: se ei ole sanomalehtisarja. Dengeki Daioh on tuikitavallinen seinenyleisölle suunnattu mangalehti, ja Azudain sellaiseen epätavallinen formaatti on ainoastaan Azuman itsensä päätös. Manga ilmestyi siinä yleensä 15 stripin ryppäinä, mikä mahdollisti Azumalle murtautumisen ulos perinteisestä yonkomakaavasta: yksittäisten strippien toimivuuden sijaan hän saattoi panostaa pitempikestoiseen tilannekehittelyyn. Kohtaukset ja vuoropuhelut voivat jatkua stripistä toiseen ilman minkäänlaista esittelyä tai kertausta, jolloin kerronta on yhtäjaksoisempaa. Tämä ei tarkoita sitä että Azuma heittäisi perinteisen yonkomakerronnan romukoppaan – hän on reaktiohuumorin suuri ystävä, miksi muuten hän olisi sarjastaan strippisarjan tehnytkään – mutta jo pelkästään muidenkin vaihtoehtojen olemassaolo antaa hänelle vapautta esimerkiksi leikitellä tsukkomin käsitteellä. Sarjan alussa jatkuvuus on vielä varsin vähäistä, mutta myöhemmissä osissa näkee selvästi kuinka stripit rakentuvat edellisten päälle.

Tietenkään Azudain suosion salaisuuden ei voida väittää piilevän vain tässä yhdessä erityispiirteessä. Azuma esitteli yonkomaan myös siitä aiemmin puuttuneen moeaspektin, mutta huumorisarjan tärkein piirre on kuitenkin sen hauskuus; jos tämä terä olisi tylsä tai epäomaperäinen, ei sarja kuin sarja pötkisi kovinkaan pitkälle. Azudain kohdalla näin ei tietenkään ole.

Oikeilla kemioilla loppu hoituu kuin itsekseen

Azuma on paitsi reaktio- myös kielioppihuumorin ystävä; hänen vitsinsä perustuvat säännöllisesti sanaleikkeihin tai japanin ääntämisen nyansseihin, joita on käytännössä mahdoton kääntää korvaamatta vitsiä toisella. Lisäksi Azudai oli ADVin ensimmäisiä mangasarjoja ja siten sen tuotannossa oli lastentauteja; käännös herättikin fanien ärtymystä jopa siinä määrin, että sen tekijä tunnusti kahden viimeisen osan kulttuuriselitteissä odottavansa saavansa pian tiiliä ikkunoidensa läpi. Näin ei tiettävästi käynyt, mutta eipä sarjaa myöskään ostettu.

Sarjan kääntämisen ollessa näin syövä prosessi tuntuisi vaikealta uskoa, että siitä olisi voinut tulla lännessäkin niin suosittu kuin mitä se on; selitetyt vitsithän ovat tunnetusti vähemmän hauskoja kuin itse tajutut (fanikääntäjäthän eivät lokalisoi). Azudailla on kuitenkin jotain mitä useimmilta sen myöhemmiltä manttelinperijöiltä, esimerkiksi Kagami Yoshimizun väsähtäneeltä Lucky Starilta, puuttuu – tasapainoinen hahmokaarti. (“Tasapainoinen” ei siis tässä tapauksessa tarkoita sitä, että hahmojen joukosta löytyy niin tsunderekko, meganekko kuin muuten vain moekkokin.) Henkilöt ovat se perusta jonka varassa tämä manga makaa, ja juuri ne tekevät siitä sen suursuosikin joka se on.

Nämä hahmot ovat kuusi koulutyttöä ja näiden opettajat. Cool mutta sisimmässään hempeä Sakaki; naiivi lapsinero Chiyo-chan; hyperaktiivinen Tomo; painonsa kanssa tappeleva Yomi; omassa kuplaulottuvuudessaan elävä Osaka; sporttinen poikatyttö Kagura; nimellisesti englantia opettava vastuuton Yukari-neechan; tämän entinen koulutoveri ja kaitsija, liikuntaa opettava Kurosawa-sensei ja koulutyttöjä neliskanttinen suunsa auki kuolaava kirjallisuudenopettaja Kimura-sensei. Hännänhuippuna löytyy Sakakia kaiholla katseleva Kaorin, jonka Azuma lopulta unohti rinnakkaisluokalle siirtyneeksi sivuhahmoksi ilmeisesti siksi ettei onnistunut repimään hänestä irti kovin paljoa huumoria – hänellähän ei ole varsinaista luonnetta, vaan hänen ainoa määrittelevä piirteensä on hänen ihastuksensa.

Enin osa näistä on eriskummallisia tyyppejä tai ainakin hyvin rakennettuja hahmoja, joilla esiintyy myös sisäistä elämää; toiset hahmot eivät läheskään aina tiedä toisten mielenliikkeistä yhtä paljon kuin lukija. Lisäksi Azuma ei ole tunkenut vain yhtä hahmoa yhteen rooliin (“huono koulussa”, “urheilija”, “vakava” jne.) vaan osa-alueet risteävät, joten hahmojen välinen interaktio on luonnollista ja sujuvaa.

Silloin kun huumori on manzaipohjaista tsukkomina toimii yleensä Yomi tai Kurosawa-sensei, jotka ovat sarjan normaaleimpia hahmoja. Usein vitsit ovat kuitenkin puhdasta tilannekomiikkaa, joka sikiää hahmojen vastakkaisista henkilökemioista ja mainitusta sisäisestä elämästä: Sakaki haluaisi silittää kissaa ja Kagura pelottaa sen tiehensä; Yukari haluaa nukkua, mikä ärsyttää Kurosawaa; Tomo yrittää kilpailla Chiyo-chanin kanssa arvosanoista, vaikka on luokan huonoin.

Yksittäiset stripit eivät välttämättä hetkauta mielialaa suuntaan jos toiseenkaan, mutta sellaisenaan luettavaksihan niitä ei ole tarkoitettukaan – ja kun pokkarin laskee kädestään, saattaa huomata viettäneensä kuluneen puolituntisen suu typerään virneeseen jähmettyneenä. Kun kolme alkujaan reaaliaikaista lukiovuotta lopulta on kulunut ja kuusikko katoaa ylioppilaskirjoitustensa jälkeiseen viimeisen kerran kesälomalle, olo on yllättävän haikea.

Käännökseen kadonnut

Azumanga Daiohin kääntäminen on, kuten sanottu, hyvin epäkiitollinen urakka kenelle tahansa. Ennakkoluuloja suomennokseen ei suinkaan vähennä se, että Antti Grönlund on tehnyt sen englannin- ja saksankielisten versioiden pohjalta, joista kumpikaan ei ole erityisen optimaalinen tapaus. Tästä huolimatta käännös on kuitenkin enimmäkseen toimiva; jopa ääntämysvitsit on onnistuttu vääntämään jotenkuten suomeksi, ja Sakakin epätietoisuus kulttuuriinsa ja aikaansa sidotusta sähköpostilemmikista on näppärästi ajanmukaistettu digilemmikiksi. Siitä mainosvitsistä puhumattakaan.

Käännös ei ole kuitenkaan ongelmaton. Ärsyttävintä siinä on se, että ongelmat eivät piile niinkään niissä kohdissa jotka olisivat mahdottomia kääntää vaan sellaisissa, jotka olisivat riittävin taustatiedoin olleet mahdollisia. Joudun nyt ensimmäistä kertaa suomimaan Punaista jättiläistä käännösratkaisuista (rouva Tanizakin ”arvot” (mitat?)), lipsahduksista (100 miljardia euroa), käännösvirheistä (koulun uimahallissa) ja kömpelyyksistä (1,53 metriä). Organisaation keveys näyttäisi alkavan muodostua kustantamolle rasitteeksi: toimitusjohtajan tehdessä käännöksen itse väliin ei mahdu toimittajaa antamaan toista mielipidettä esimerkiksi lauserakenteiden sujuvuudesta.

Jo kertaalleen käännetyt vitsit tarkoittavat valmiiksi lokalisoituja vitsejä. Ongelman ei kuitenkaan muodosta niinkään lokalisointi kuin sen osittaisuus; Chiyo-chan on “Chiyo-chan”, mutta Yukari-neechan “rouva Tanizaki” – miksi? Nyamon virtaviivaistaminen Namoksi vielä menee, mutta ei enää se että Kaorista käytetty lempinimi “Kaorin” on pudotettu kokonaan pois – mikä aiheuttaa epäloogisuuksia kolmospokkarin sivulla 148 (jossa Kimura haluaa puhutella Kaoria “Kaoriliiniksi” “koska muutkin kutsuvat häntä niin”). Vieraskielisiin käännöksiin tukeutuminen näkyy parissa kohtaa läpi turhankin selkeästi, jolloin esimerkiksi se tosiasia että Suomessa opettajia ei puhutella herra/rouva sukunimiksi vaan vain “opettajiksi” jää surutta huomiotta. Kaiken huipuksi pohjakäännöksen epäloogisuudet ovat välittyneet sellaisinaan suomennokseen: “kotatsun alle” “sulamisen” ymmärtäisi, mutta “lämpimään huoneeseen”? (Neljännessä pokkarissa jopa näytetään kotatsu. Ja puhutaan niistä.)

Toisaalta “eskalaattori” ja “elevaattori” on jätetty sellaisikseen, vaikka ne vain vieraannuttavat lukijaa käännöksestä; olisiko ollut parempi säätää vitsiä tässäkin ja muuttaa Osakan sekaannus koskemaan englantia? Puhumattakaan siitä, että Osakan käyttämä osakan murre (jonka ADV on mangassa lokalisoinut brooklyniksi, animessa teksasiksi) on latistettu tavalliseksi puhekieleksi – eikä hän edes käytä sitä kuin parissa avainkohtauksessa, koska englannin- ja saksankieliset versiot olivat jo valmiiksi karsineet sen lähes olemattomiin. Johdonmukaisuus ennen kaikkea; maailmankuvan rikkominen vieraannuttaa paitsi faneja myös kasuaaleja heräteostajia.

Vaikka vitsejä ei alkuperäisasuunsa voinutkaan jättää olisivat ADVin käyttämät kulttuuriselitteet kuitenkin olleet mukava, teoksen aukeamista myös Japanin kulttuuria tuntemattomille auttava lisä. “Ultraman on Japanin tunnetuimpia supersankareita”, “karakasa on henkiin herännyt sateenvarjo” ja vastaavat tietoiskut loppuliitteinä tuskin olisivat olleet kohtuuton lisävaiva; niiden kanssa auttajistakaan tuskin olisi ollut pulaa. Nyt selitteitä on vain muutama neljännessä pokkarissa, ja nekin marginaaleissa.

Lisäongelman muodostaa ääniefektien asettelu. Punaisen jättiläisen tapana on ollut pitää alkuperäiset ääniefektit “lukijoiden pyynnöstä” ennallaan ja lisätä käännös lähimaastoon, ja tämä linjaus jatkuu myös Azudain kohdalla. Yonkomaruudut ovat kuitenkin pieniä ja huolellisesti sommiteltuja, ja stripit voivat pahimmillaan aiheuttaa hieman klaustrofobisia tunnelmia, kun ääniefektin käännös on syönyt niistä kaiken tyhjän tilan. Peraatelinjaus alkaa osoittaa huonot puolensa viimeistään siinä vaiheessa, kun kohdalle tulee strippejä joissa alkuperäiset efektit ovat yksityiskohdatonta valkoista taustaa vasten; ne olisi voitu helposti pyyhkiä pois ja korvata uusilla piirrosta vahingoittamatonta. Mitä ylimääräistä arvoa sarjakuvalle tuovat kanat, jotka eivät enimmälle osalle lukijoista tarjoa muuta informaatiota kuin tiedon siitä missä mangaka oli alun perin tarkoittanut ääniefektin sijaitsevan – ja joka selviäisi paljon paremmin sijoittamalla samaan kohtaan käännetty efekti?

Azudai on myös Punaisen jättiläisen päänavaus lehtihyllyjen suuntaan. Pieni julkaisukoko laskee hintaa muun markettimangan kanssa vertailukelpoiseen tasoon, eikä Azuman taidekaan pääse selkeänä ja niukkadetaljisena vielä kamalasti lyttääntymään. (Lukuunottamatta ihan pienimpiä yksityiskohtia, kuten Sakakin hymyn levenemistä kakkospokkarin sivulla 141.) Toisaalta tekstit joutuvat nyt aika ahtaalle, ja lukuisat tavutukset antavat usein vaikutelman töksähtelevästä kielenkäytöstä silloinkin kun se ei sellaista ole. Onneksi tilanne on kolmanteen pokkariin mennessä jo tämän suhteen parantunut.

Juho Kangasmaa on Japan Popin arvostelun toisessa mielipiteessä tullut sanoneeksi, että “jos jollakin mangasarjalla on mahdollisuudet murtautua ulos otakughetosta koko kansan tietoisuuteen, se on kiistatta tämä.” Itse suhtautuisin kuitenkin hieman varauksellisemmin; Azudai on kenttätutkimuksissa osoittautunut nimikkeeksi, joka joko iskee tai sitten ei. Sen huumorin ei voi olettaa purevan kaikkiin, etenkään kun sen maailma ja käännös ovat näin mundaaneja lukijoita vieraannuttavia – minkä jo jenkkein esimerkkitapauksestakin näkee. Siinä on myös kerronnallisesti joitain pieniä kauneusvirheitä, jotka paljastavat sen tekijänsä ensimmäiseksi merkittäväksi työksi. (Azuman debyyttityöhän se ei varsinaisesti ole; hahmosuunnittelu-uransa jälkeen hän oli tehnyt paljon hentaimangaa nimellä Jooji Jonokuchi ("Jouji" jos haluatte googlata), ja muutamia pelkästään “Azumangojen” nimellä koottuja lyhyitä töitä jo vuosia ennen Azudaitakin.)

Kulttuuriteko kyseessä joka tapauksessa on, ja myös tärkeä merkkipaalu suomalaisen mangakustannusalan historiassa. Kukapa olisi vielä pari vuotta sitten voinut uskoa, että näinkin pian voisimme ostaa Azumanga Daiohia kioskin lehtihyllystä – ja pian sen jälkeen Yotsuba&!:a?

Yotsuba tulee, Yotsuba valloittaa

Punajätti veti hihastaan sunnuntaina niin sanotusti aika hiton ison ässän; Yotsuba&! suomeksi on jotain, mistä ei olisi voinut vielä vuosi sitten haaveillakaan. Voi tätä tyydytyksen tunnetta. (On myös mielenkiintoista huomata, että täälläkin päin kustantajat ovat alkaneet ilmoittaa uusista sarjoistaan coneissa.)

Suomentajana toimii Juha Mylläri, joten käännös tehdään tällä kertaa suoraan japanista. Tämä on hyvä asia luonnollisesti etenkin siinä mielessä, että aiempien kääntäjien tumpuloinnit ja huonot käännösratkaisut eivät nyt päädy suomennokseenkin asti - jotain, joka haittaa Azumanga Daiohin suomennosta välillä aika raskaallakin kädellä. (Kyllä, senkin arvostelu on tulossa. Olen vain hyvin hyvin hidas.) Yotsuba&! sisältää ylipäätään vähemmän kääntämiskelvotonta kielioppihuumoria kuin edeltäjänsä, joten se on myös helpommin mundaaniin lukijaan uppoava; tämä vika satutti Azudain myyntiä ilmeisesti aika pahastikin.

Lehtipistelevityksestä huolimatta julkaisukoko on Gunnm-kokoluokkaa, eli suunnilleen sama tai hieman pienempi kuin ADVilla. Hintakin lienee siis vastaava, toisin sanoen huomattavasti ADVia halvempi. (Muokkaus: 6,95 €.) Julkaisutahti on kahden kuukauden välein, mikä on lyhyemmälle sarjalle oikein mukava nopeus.

Ja käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että ADVin hidasteluille voi näyttää tästä eteenpäin kohteliaasti keskisormea. Jo pelkästään siinä olisi aihetta riemuitsemiseen.

Eikä sitten sössitä niitä ääniefektejä tällä kertaa, eihän?