Miehet sikoja, naiset ovimattoja

Vuosi sitten syksyllä lueskelin animesovitusuutisen innoittamana Hiro Fujiwaran Kaichoo wa maid-samaa ja aloin pohtia syytä siihen, miksi tyttöjen sarjojen poikahahmot käyttäytyvät säännöllisesti kuin pällit. Samaa vikaa on tietysti myös poikien sarjojen tyttöhahmoissa, mistä onkin viime kuukausina keskusteltu paljon ja ansiokkaasti. Mutta johtuuko koko ilmiö sitten tekijöiden kykenemättömyydestä käsikirjoittaa luontevasti vastakkaisen sukupuolen edustajia, vai onko kyseessä tietoinen tehokeino?

Ja onhan naispuolisiakin poikien ja miesten sarjojen tekijöitä sitä paitsi läjäpäin.

Mikäli ette sattuneet katsomaan animesovitusta silloin keväällä kun se esitettiin on perusasetelma tämä:

Sarja kertoo tunnollisesta, kunnollisesta ja raivofeministisestä oppilaskunnan puheenjohtajasta, joka yrittää pitää koulunsa kurittomat ja siivottomat jätkät ojennuksessa, jottei sen suosio tyttöhakijoiden parissa laskisi entisestään. Hänellä on kuitenkin synkeä salaisuus: hän on pakon edessä töissä meidokahvilassa. Kun koulun pahin raggaripoika saa tietää asiasta hän luulee maineensa menneen pysyvästi, mutta mystisesti tämä kuitenkin päättää pitää hänen salaisuutensa. Ja tästä yhteisestä salaisuudesta syntyy sarjan jännite ja sen status quo.

Mutta... mikä on pojan motiivi? Onko hän pohjimmiltaan mukava heppu? Tykkääkö hän päähenkilöstä? Molempiin vastaus on tietysti ilmiselvä kyllä, mutta vain koska pojalla ei juuri ole persoonallisuutta. Hän on pelkkä statisti, reaktioautomaatti. Epäröin syvästi kutsua häntä sarjan "miespäähenkilöksi" lainkaan, koska yleensä näin litteä hahmo määriteltäisiin sivuhenkilöksi. Tarinaa kuljetetaan täysin päähenkilön silmien ja ajatusten kautta, eikä pojan motiiveja selvitetä.

Tässähän ei olisi mitään pahaa, jos se vain olisi yksittäistapaus eikä vakiintunut käytäntö.

Tuntuu siltä että näin tekee lähes jokainen romanttinen tilannekomedia, oli se suunnattu kummalle sukupuolelle tahansa: vastakkaisen sukupuolen ajatuksia ja motiiveja ei avata millään lailla. Tämähän on toki sinällään looginen valinta jotta tekijä saisi tarinan jännitteen säilytettyä helpommin - mutta tuntuu myös siltä, että se että päähenkilö (oli tämä sitten kumpaa sukupuolta tahansa) ei tajua tunteittensa kohteen tunteista hittojakaan tekee tästä myös entistä paremman samaistumiskohteen.

Pojille suunnatun lukemiston puolelta mieleen tulee vaikkapa Boys Be, jossa tytöt olivat samaan tapaan poikapäähenkilöille käsittämättömiä otuksia.

Huomautin niidelin aiemman kirjoituksen kommenteissa, että "toinen" sukupuoli suhteessa sarjan kohdeyleisöön tuntuu aina olevan se joka operoi sarjan aihepiirin suhteen kakkossijalla.

Jos kyseessä on poikien toimintasarja eivät naiset osaa mitään vaan vikisevät vain miespäähenkilöiden selän takana; jos kyseessä on poikien romantiikkasarja ei tyttöjen ajatuksenjuoksusta saa selvää mitenkään. Jos kyseessä on tyttöjen toimintasarja saattavat pojat kyllä olla menestyviä ja osaavia kaikessa muussa, mutta tyttöjen se on silti tehtävä henshin ja pelastettava maailma pahuudelta. Ja jos kyseessä on tyttöjen romantiikkasarja... no, niin.

En voi kuitenkaan väittää että shoujosivistykseni olisi mitenkään valtavan mittava, joten vedin pakasta sokkona teoksen testatakseni teoriaani. Käteeni sattui Love Celeb- ja Sensual Phrase -sarjoista tunnetun Mayu Shinjon lyhytmanga Love Strip, joka ilmestyi aikoinaan Sho-Comissa.

Jessus.

Johtopäätös: shoujomangan pojat ovat tunteettomia möllejä, koska naiset rakastavat renttuja. Mikäli näillä mölleillä on jonkinlaisia tunteita, ne sisältävät lähinnä mustasukkaisuutta ja himoa.

Itse asiassa jotenkuten realistisia ja räikeän sukupuolittumattomia ihmiskuvauksia tuntuisi säännönmukaisesti löytyvän vain sellaisista sarjoista, joissa lähestulkoon kaikki hahmot ovat samaa sukupuolta. Tuntuu, että vain silloin kirjoittaja pystyy olemaan yrittämättä luoda (joko tietoisesti tai alitajuisesti) kontrastia eri sukupuolia edustavien hahmojen välille, koska sarjassa on olemassa käytännössä vain yksi sukupuoli. Näin hahmojen luonteenpiirteet pystyvät perustumaan muihinkin kuin sukupuolittuneisiin stereotypioihin.

Ensimmäiseksi mieleen nousevia esimerkkejä voisivat olla vaikkapa To Terra ja K-ON!, jotka molemmat loistavat sillä että niiden hahmokaartista löytyy persoonallisuuksia laidasta laitaan - kuitenkaan ilman räikeän sukupuolittuneita ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä.

K-ON!in animesovituksen on ohjannut nainen, To Terran animesovituksen puolestaan mies. Siinäpä miettimistä.

Yksipuolistuisiko skaala sitten, jos tällaisiin sarjoihin lisäisi liikaa myös toisen sukupuolen edustajia? Ei välttämättä. Onhan kyse loppupeleissä kuitenkin aina käsikirjoittajan omista valinnoista.

Joten kenties, kuten Amph jossain välissä huomautti, olisi parempi kirjoittaa hahmo ensin ja heittää sitten noppaa sen sukupuolesta. Ehdotus oli ehkä tehty puolileikillään, mutta hyvin se on näemmä toiminut.

Tarpeellisesta hyödylliseksi, hyödyllisestä haitalliseksi - osa 2

Toinen tapa jolla kielen dynaamisuus aiheuttaa ongelmia on itse tuotettujen teosten korruptoituminen, ja se on suoraa seurausta termien korruptiosta.

Mitä syvemmälle harrastajakuntaan nämä termit juurtuvat sitä enemmän myös tuottajat ovat tietoisia niistä, ja mitä kauemmin niitä käytetään sitä enemmän ne vaikuttavat myös heidän ajatteluunsa. Tämä on normaalia lamarckistista kulttuurievoluutiota - memetiikkaa. Näin ollen termien laajeneminen, laimeneminen ja ylimalkaistuminen vaikuttaa paitsi siihen miten harrastajat harrastuksensa kohteesta keskustelevat myös siihen miten sitä ylipäätään tuotetaan - onhan toki helpompaa pitchata tuottajalle tai kustantajalle ideaa kun on suosittuja buzzwordeja joilla sitä kuvata, kuten olen jo aiemmin toisaalla maininnut. Pahimmassa tapauksessa tekijät itsekin ovat näiden termien kasvattamia, eivätkä osaa enää murtautua ulos aiemmista muoteista kun eivät ole muuta ikinä nähneetkään.

Klassinen esimerkki tästä on sana tsundere. Nykyään hahmon sanominen "tsundereksi" ei kerro siitä enää juuri mitään, koska sitä voi käyttää melkein mistä tahansa naispuolisesta hahmosta jolla ei satu olemaan ovimaton persoonallisuutta - vähän samaan tapaan kuin joissain piireissä kuvitellaan nykyään, että "mary sue" on lähinnä termi mille tahansa naispuoliselle hahmolle josta puhuja ei pidä.

Tietty tutkainta vastaan potkiminen on tyhmää - wanhan koulukunnan otakujen parissa se on kuitenkin jopa niin yleistä, että sitä parodioitiin ylläolevassa Lucky Channelissa. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että nykyään tsundereiksi sanotaan monia sellaisiakin hahmoja joilla ei oikeastaan pitäisi olla mitään tekemistä koko sanan kanssa - vaikka sitä käyttäisi modernissa merkityksessään.

Kuten moellakin on tsunderellakin nimittäin kaksi toisistaan poikkeavaa määritelmää, perinteinen ja moderni. Ne molemmat sisältävät vaatimuksen hahmon ärhäkästä (tsun-tsun) ja pehmeästä (dere-dere) puolesta, ja vieläpä siten että ärhäkkä on yleensä päällimmäisenä. Siihen niiden yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat.

Perinteisen määritelmän mukaan kyse on enemmänkin hitaasta lämpenemisestä kuin jatkuvasta vihasta - ajan kanssa tapahtuvasta muutoksesta hahmon asenteessa päähenkilöön. Hahmomuotti aluksi kylmästä ja väkivaltaisestakin tyttöhahmosta joka hiljalleen alkaa paljastaa myös väläyksiä pehmeämmästä puolestaan on tietysti peräisin erogemaailmasta, jossa tytön kellistämisestä saatava mielihyvä on suoraan verrannollinen pehmittelyyn kuluneeseen aikaan ja vaivaan.

Modernin määritelmän mukaan kyseessä on lähinnä pysyvä luonnehäiriö, jatkuva poukkoilu vihan ja tykkäämisen välillä: yhtenä hetkenä hahmot voivat olla keskenään vallan hyvää pataa, seuraavassa jokin täysin mitätön asia synnyttää täysin irrationaalinen vihakohtauksen. Tämä muodostaa status quon, joka voi olla olemassa vain teokselle ulkoisesti (suhde pysyy samanlaisena läpi koko sarjan) tai myös teoksen sisäisesti (suhde paitsi pysyy samanlaisena on myös aina ollut samanlainen, vaikka hahmot olisivat tunteneet vuosia).

Molemmat määritelmät sisältävät kuitenkin yhden ehdottoman vaatimuksen: deren olemassaolon samaa kohdetta kohtaan johon tsunkin kohdistuu. Ilman piilossa olevaa pehmeää puolta tsundere ei ole tsundere, vaan pelkkä äksy tyttö - kuten esimerkiksi Amphin vanhan nettisarjiksen Seal of The Devilin päähenkilö, tai Maria Holicin Matsurika. Ja etenkin perinteisen määritelmän mukaan deren tulisi myös kohdistua nimenomaan tiettyyn henkilöön eli käytännössä teoksen päähenkilöön; sen mukaan tsundere ei itse asiassa ole substantiivi vaan adjektiivi. Tiukimman määritelmän mukaan tsunderehahmon on oltava tsundere nimenomaan jollekulle täyttääkseen perinteisen määritelmän; pelkkä yleinen äksyys ei riitä!

Juuri tämän takia suurin osa nykyään tsundereiksi sanottavista hahmoista ei ole tsunderea nähnytkään.

Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa Lucky Starin Kagami. Konata sanoo häntä useaan otteeseen tsundereksi, ja hänet nähdään suuttumassa Konatalle joka välissä - etenkin jos tämä sanoo häntä tsundereksi, minkä hän tietysti kiistää. Välillä hän kuitenkin näyttää myös epävarmempaa ja tunteellisempaa puoltaan. Voidaanko häntä siis sanoa tsundereksi?

Sanoisin että ei voi. Lucky Star on täysin romantiikattomaan yonkomavitsimangaan perustuva huumorisarja, ja Kagami on sen tsukkomi - kaikki hänen luonteenpiirteensä on rakennettu sen ympärille. Sarja ei missään vaiheessa näytä Kagamilla olevan sen syvempää ymmärrystä Konatan persoonaa kohtaan - tämä vain puhtaasti ärsyttää häntä, koska hän onnistuu olemaan häntä parempi edes yrittämättä eikä edes yritä peitellä mielihalujaan tai nousta niiden yläpuolelle. Derepuoltaan hän ei ikinä suuntaa Konatalle, ainoastaan pikkusiskolleen. (Silloin harvoin kun hän alkaa nähdä Konatan astetta paremmassa valossa tämä tekee välittömästi jotain, joka palauttaa hänen inhonsa ennalleen.) Character songien kaltaiset oheistuotteet ja tämä OVAn kohtaus vihjaavat seksuaalisesta jännitteestä, mutta ne tuntuvat päälleliimatulta fanserviceltä - muussa animessa niistä ei näy jälkeäkään, ja alkuteoksessa vielä vähemmän.

Toinen usein tsundereksi mainittu hahmo on Bakemonogatarin Senjougahara; tämä jopa sanoo itse itseään sellaiseksi. Mutta eikö hän ole enemmänkin vain lähinnä viileä, ei niinkään äkäinen? Dereä Araragia kohtaan hänestä kyllä löytyy pitemmän päälle, mutta voidaanko täyttä piittamattomuutta normaalin keskustelun sosiaalisista raameista sanoa tsuniksi? Entä Katanagatarin Togame - hän on eittämättä ensimmäisessä jaksossa varsin varautunut ja suorasanainen Shichikaa kohtaan (mikä ei ole mikään ihme, ottaen huomioon että hän sai lapsena nähdä vierestä kuinka tämän isä tappoi hänen isänsä), mutta jakson loppuun mennessä hän on lipunut jo melko pysyvälle derelinjalle. Onko ensimmäisen jakson tsun riittävästi korvaamaan kaikkien myöhempien jaksojen deren? Tai entäpä sitten Haruhi Suzumiya - onko hän tsundere vaiko vain itsekäs, muita huomioimaton ja äkäinen pälli? Näistä neljästä mainitusta tämä hahmo on ainoa, jonka itse voisin sanoa täyttävän määritelmän vaatimukset - hän sentään pitää tsundereutensa kohteesta Kyonista, ja hänelläkin on deret hetkensä vaikka hän yrittää peitellä asiaa. Kenties myös itseltään.

Kagami, Senjougahara, Togame ja Haruhi ovat kaikki tietysti postmoderneja hahmoja, ja täten alun perin luotu tietoisena kyseisen tsunderehahmotyypin olemassaolosta. Tämä näkyy siinä, että he kaikki sisältävät tiettyjä tähän suuntaan viittaavia piirteitä olematta mikään kuitenkaan kliseisen piparimuottitsunderen perikuva. Niidelin mielestä tämä on onnistunutta hahmonrakennusta siinä mielessä että on onnistuttu luomaan tsunderehahmoja menemättä kuitenkaan siitä mistä aita on matalin - ja näin voi ollakin. Mutta kannattaako näitä hahmoja sitten (Haruhia lukuunottamatta) sanoa tsundereiksi lainkaan - etenkin kun tekijät ovat tosiaan nähneet tietoisesti vaivaa ollakseen tekemästä hahmoista "pelkkiä" tsundereja? Toki ihmisille on luonnollista jäsennellä maailmaansa etsimällä yhteisiä nimittäjiä, mutta eikö se että sanoo kaikkia sitrushedelmiä sitruunoiksi ole vain ilmaisukyvyn vesittämistä?

Koska kuten sanottu - kun näin tehdään vesittyy ennen pitkää myös tuottajapuolen käsitys asioista sukupolvien vaihtuessa. Ja tällainen termien laventaminen johtaa kohti tilannetta, jossa nuorelle naishahmolle on olemassa enää kaksi mahdollista lokeroa: moeblob ja tsundere. Hrr.

Ei sillä etteikö tsunderehahmoakin voisi kirjoittaa hyvin! Jos tarkastellaan näiden tietojen kanssa vaikkapa kahta Rie Kugimiyan neljästä kuuluisasta tsundereroolista, Zero no Tsukaiman Louisea ja Toradoran Taigaa, huomataan jänniä juttuja. Louise - jonka näimme myös tuolla aiemmalla janalla oikeassa laidassa - tuntuisi sopivan vallan hyvin status quoon jämähtäneeseen modernin tsunderen muottiin siinä missä Taiga on ilmetty perinteinen tsundere. Kenties juuri tämän vuoksi Toradora sai moderneihin tsundereihin tottuneen otakuyleisön parissa niin suuren suosion - sen tsunderepäähenkilöllä oli jopa käytökselleen kunnolliset motiivit, eikä tämän äkäinen käytös ollut päälleliimattua ja täysin normaalin ihmisen käytöksen vastaista?

Kuten tämä osoittaa eivät kaksi tsunderen määritelmää ole missään määrin teoksen tekoaikaan sidottuja. Jo 80-luvun lopulla Akane Tendo edusti hyvinkin modernin kaltaista tsunderetyyppiä - kukaan ei voi väittää että hänen ja Ranman suhde olisi edennyt yhtään mihinkään. Ja jos näin alkaa ajatella, niin jo "ensimmäiseksi tsundereksi" mainittua Urusei Yatsuran Lumia voi pitää modernina tsunderena... 70-luvulta. Toisaalta voidaan miettiä voidaanko näitä hahmoja kuitenkaan laskea, koska ne edeltävät paitsi tsunderen määritelmää myös koko moen käsitettä - niiden luonteenpiirteet oli tarkoitettu lähinnä slapstickin lähteeksi.

Termien käyttö saattaa tehdä tuottajatkin laiskoiksi, mutta ennakkoluulottomuutta vaaditaan myös katsojalta - muuten ohi saattaa lipsahtaa paljonkin loistavia teoksia jotka pelkkien promokuvien tai trailereiden perusteella saattavat näyttää geneeriseltä shitiltä. Kuten vaikkapa Toradora.

***

Jotkut sanovat että moesarjat ja tsunderehahmot - tai ylipäätään kaikki otakuyleisön kosiskelu - on syöpä joka parhaillaan tappaa animea. (Ennen moen keksimistä samaa sanottiin muuten fanservicestä ja myöhemmin haaremisarjoista, kun ne olivat vielä uusia käsitteitä.) Perusteet tälle huolelle ovat toki selvästi nähtävissä - esimerkiksi käy vaikkapa Danny Choon tulevan animen Chinkan traileri. Luovuutta tai edes varsinaista yritystä luoda viihdyttävää sisältöä ei enää tarvita, kunhan vain huolehtii siitä että hahmot noudattavat suunnittelultaan fanipoikien libidoja stimuloivia stereotyyppejä.

Laske hahmostereotyypit.

Ja on toki olemassa esimerkkejäkin siitä, millaiseksi jokin viihdeteollisuudenala saattaa muuttua jos se taloudellisessa ahdingossa ollessaan suuntaa tarjontansa vain sille pienelle asiakaskunnalle jotka ovat kaikkein uskollisimpia kuluttajia (nörteille), ja jättää huomiotta suuremman enemmistön joka ei kuitenkaan ole niin uskollinen (kaikki muut). Vuodesta toiseen rebootteja samoista vanhoista supersankareistaan ulos lykkivä DC Comics on yksi sellainen.

On kuitenkin olemassa parikin syytä, miksi en usko että animelle voi käydä näin. Ensimmäinen on se, että amerikkalaisen sarjakuvateollisuuden nykyiseen supersankarivetoiseen suuntaansa lykkäsi Comics Code, joka efektiivisesti esti muunlaisten teosten julkaisemisen. Toinen taas on se, että anime ei ole luovuuden kannalta oma kulttuurinen umpionsa: se on osa hahmokulttuuriteollisuutta, jossa se, manga, visual novelit ja ranobet alati vaikuttavat toisiinsa pyhässä neliyhteydessä ja kukin omien lainalaisuuksiensa vaikutuksen alaisina, eivätkä anna minkään sukulaisensa urautua tiettyyn suuntaan liian pitkäksi aikaa.

Kolmas ja kenties kaikkein tärkein syy on se, että hahmokulttuuriteollisuus on jo auteur-lähtöisyydestäänkin johtuen synnynnäisen dynaaminen, ja aina jatkuvassa liikkeessä - se hyppii aina kulloistenkin trendien perään mutta alkaa myös aina välittömästi parodioida itseään, keksien ja kokeillen nelikenttänsä avulla uutta ajassa jossa moni muu media tarpoisi vielä paikoillaan.

Se saattaa aiheuttaa tuskastuneisuutta harrastajalle joka joutuu huomaamaan että hänen harrastuksensa kohde on muuttunut alle kymmenessä vuodessa täysin toisenlaiseksi kuin millainen se oli silloin kun hän siihen tutustui - mutta juuri siksi ainakin minä sitä rakastan.

Kuolleet nousevat kaitsemaan eläviä

Amph julkaisi toissaviikolla ensimmäisen omakustanteensa, Phantomland osa ykkösen. Englanninkielisen, A5-kokoisen ja 60-sivuisen lehden ensimmäiset 18 sivua voi lukea netistä, ja koko julkaisun saa omakseen kympillä postikuluineen. Tiivistelmänä tästä kirjoituksesta voisi sanoa, että sisältö on hyvinkin sen arvoinen.

Amphin sarjakuvat ovat hyvin epäkiitollisia arviointikohteita siinä suhteessa, että niistä on yleensä hyvin vaikea löytää mitään pahaa sanottavaa. Hän on löytänyt oman graafisen tyylinsä jo vuosia sitten ja on sittemmin hionut sen selkeästi tunnistettavaksi ja kompastelemattomaksi, ja sarjakuvakerronnankin puolella hän on ehdottomasti japanilaisimmassa päässä; suurin osa suomalaisista mangavaikutteisista piirtäjistähän käyttää enemmän tai vähemmän länsimaista kerrontaa, ja mangavaikutteet ovat jääneet ruutusommittelun tai - vielä yleisemmin - pelkkän hahmosuunnittelun puolelle. Hän on kuitenkin sisäistänyt myös negatiivisen tilan käytön, joka niin usein erottaa jyvät akanoista. Esimerkkejä alla.

Nämä ovat molemmat aukeaman vasemmanpuoleisia sivuja. Aukeaman keskustaan päin jätetään luonnollisesti marginaali sitomista varten, vaikka ohuessa, nidotussa vihkossa kuvituksen piiloutumista selkämyksen sisään ei pelätä tarvitsekaan.

Myös selkeä rasterinkäyttö, vuotavien ruutujen suunta, perspektiivinkäyttö, yleisiä käytäntöjä noudattavat katuojanleveydet, dynaaminen katseenkuljetus ja kaikki muu nyhräysdirlandaa josta joko olen kirjoittanut jo aikoinaan tai josta olisi pitänyt kirjoittaa jo pitkään ovat edelleen hallussa ihan niin kuin ennenkin. Kenties lukuunottamatta tätä pientä yksityiskohtaa, jonka niidel nosti omassa arvostelussaan esille, mutta jota itse en huomannut aluksi lainkaan. Ehkä tämä osoittaa sen, että suurin osa ihmisistä ei osaa kiinnittää huomiota pieniin virheisiin niin kauan kuin kokonaisuus on kunnossa?

Ja kuten niidelkin sanoi Amphin tyyli on paitsi helposti tunnistettava myös äärimmäisen selkeä ja helppolukuinen - pientä tyylillä leikittelyä löytyy jonkin verran, mutta se kaikki on tehty hyvän maun rajoissa, eikä mauttomiin hikipisaroiluihin tai chibeilyihin ole tälläkään kertaa menty (tekijä kun ei niitä kauheasti arvosta). Kyseessä on siis paketti jota ei voi pahalla tahdollakaan haukkua ulkoasultaan muuksi kuin korkeintaan hieman kliiniseksi ja hajuttomaksi, mikä toisaalta tunnetusti on suomalaisen sarjakuvan kaikkein suurin synti. Sarjakuvahan on taidetta, ei missään nimessä tuote joka saisi käydä kaupaksi...

Mutta entäs se käsikirjoituspuoli sitten?

Niideliä häiritsi kaikkein eniten puutteellinen taustoittaminen: se, että vielä tarinan tämän osion aikana ei kerrottu juuri mitään sen maailmasta tai hahmojen taustoista, ja luonteetkin jäivät vielä parilla ranskalaisella viivalla summattaviksi pahvikuviksi. Oma kantani on edelleen, että kyseessä on juurikin oikea tapa aloittaa tarina - lukija on koukutettava mukaan räväkällä aloituksella joka herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia; selittelyn ja juonen aika voi koittaa sitten myöhemmin.

Ykkösosan 60 sivussa kerrottu juoni onkin toimintapainotteinen eikä, kuten sanottu, avaa taustamaailmansa mitenkään merkittävästi. Se kuitenkin vihjailee hyvin selkeästi siitä että taustat ja selitykset ovat kuitenkin olemassa tekijänsä päässä, ja että kyseessä on tietoinen päätös olla kertomatta niistä liikaa vielä tässä vaiheessa. Itse asiassa päähenkilöt esitellään nimeltä vasta ihan viimeisillä sivuilla - aivan kuin kaikki aiemmat tapahtumat olisivat olleet pientä pohjustavaa prologia ennen alkutekstejä.

Juuri tämä erottaa tämän monista muista vastaavista omakustanteista, joista monista irtoaa aidon ihmeen tunnun sijaan lähinnä viboja siitä että tekijä itsekään ei ole oikein tiennyt mitä on tekemässä. Kerrontatapa on harkitun tuntuinen: se mitä tausta-asetelmasta lukijalle kerrotaan - aina kaupungin nimeä, Santa Luison, myöten - käy ilmi toiminnan ja luonnollisen dialogin, ei sisäisten monologien, kertojan tai muiden tekstilootien avulla.

Kaksi siviiliasuista viranomaista, äkäinen vanha jermu Jon ja rimppakinttuinen harjoittelija Chie, ovat suorittamassa jälkimmäisen ensimmäistä virkatehtävää - antiikkikauppiaan arvotavarasalkun ryöstön estämistä. Jon on pahalla tuulella jouduttuaan nyypän lapsenvahdiksi C-luokan rutiinihommaan, jonka on tarkoitus koostua lähinnä rehentelevien pikkugangstereiden pysäyttämisestä ja rökittämisestä sekä salkun palauttamisesta. Hermoilevan Chien tekemän mokan takia homma kuitenkin mutkistuu, ja Jon joutuu jättäytymään vangiksi itsekin saadakseen salkun takaisin. Kuulustelutilanteessa lukijalle paljastuu heidän kahden olevan pelätyn erikoisyksikkö Cypressin joukkoja, joskaan kriminaalit eivät tätä ota aluksi uskoakseen.

Pahikset tuntevat myös näemmä Jonin tittelin ja maineen, vaikkakaan eivät naamaa.

Houdini-temppujen, rankan turpapyykin ja muutaman mutkan jälkeen tarinan ensimmäinen osa onkin sitten jo paketissa, ja seuraa paluu tukikohtaan, sarjan kolmannen hahmon esitteleminen ja pieni saarnanpoikanen. Salaperäisestä Cypressistä ei paljastu muuta kuin se että sen työntekijyys ei mitä ilmeisimmin ole vapaaehtoista vaan johtuu tarttuvasta viruksesta, jonka saaneet ilmeisesti joko kuolevat tai saavat jonkinasteisia supervoimia. (Tämä selittänee sen mitä Chien kaltainen kömpelö tonttu kyseisessä organisaatiossa tekee.) Tekijän itsensä mukaan viruksen tilalla oli vuosien takaisissa hyvin varhaisissa suunnitelmissa tarkoitus olla vampirismia, mutta onneksi hän päätti monimutkaistaa premissiä - vampyyrilasien läpi katsottuna asetelma kun saattaisi alkaa vaikuttaa jo vähän turhankin hellsingmäiseltä, ainakin vielä tässä vaiheessa. Ja toivottavasti tämän teoksen juoni osoittautuu sitä paremmaksi.

Ei sillä että asiaa vakavissani pelkäisin - hahmokaartista on esitelty vasta osa, ja kuuleman mukaan tarkoituksena on jatkossa herätellä ainakin moraalisia kysymyksiä jos ei muutakin. Tai itse asiassa niiden oli tarkoitus ilmetä jo tässä osassa - Jonin kun on tarkoitus olla psykopaatimpi ja empatiakyvyttömämpi kuin yksikään sarjan pahiksista. Oma teoriani on, että lukijat ovat niin tottuneet siihen että vittumaisimpienkin antisankareidenkin kovan kuoren alta paljastuu ennen pitkää hyväsydäminen renttu, että odottavat niin käyvän tälläkin kertaa - eivätkä näin ollen huomaa tällä kertaa vielä mitään...

Jos nyt jostain pitää välttämättä nillittää niin Chien pää on joissain kuvissa hassun pieni tämän vartaloon nähden. Se ei oikein vahvista vaikutelmaa 162-senttisestä tytöstä...

Yksittäinen vihko jonka kakkososan ilmestymisajankohdasta ei ole vielä tietoa ei tietenkään ole samanlainen media kuin viikoittain, kuukausittain tai edes neljännesvuosittain ilmestyvä luku, mistä johtuen lukijan pimennossapitämisellä ei voi pelailla kovin kauaa. Toisaalta pitempi sivumäärä antaa mahdollisuuden pitkäjänteisempään yhtenäiseen kerrontaan kuin mangassa yleensä, eikä cliffhangereihin ole mikään pakko turvautua: jo tämä ensimmäinen osa on jaettu kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti kolmeen kohtaukseen, jotka muodostavat tarinalle alun, keskikohdan ja lopun. Lisäksi pitempi sivumäärä mahdollistaa hillitymmän, kypsemmän ja vähemmän hektistä tarinankerrontaa kohti ajavan ekspositiotavan kuin ne karkeat infodumppaukset, joita moni manga joutuu pakon edessä käyttämään heti ensimmäisessä luvussaan.

Ja toisaalta kannattaa myös muistaa, että kyseessä ei ole mikä tahansa läpyskä joka poimitaan conista mukaan kivan kannen perusteella; eivätköhän suunnilleen kaikki ostajat jo valmiiksi tiedä kuka tekijä on. Näin ollen he myös tietänevät tekijän tekevän laatua ja hautovan jatkoa, joten enemmälle aukiselittämiselle ei välttämättä ole samanlaista tarvetta kuin kaupallisissa julkaisuissa.

Jäämme odottamaan jatkoa. Toivottavasti tälle ei käy niin kuin Seal of the Devilille.

Tee mangaa: aukeamasommittelu

Sivusommittelu on monella aloittelevalla tekijällä tässä vaiheessa yleensä jo hyvin hanskassa. Mutta siinä missä sivusommittelu kulkee käsi kädessä katseenkuljetuksen kanssa on aukeamasommittelu asteen vaikeampi pala purtavaksi; se nimittäin linkittyy kiinteästi dramaturgiaan. Tässä vaiheessa alamme olla jo varsin syvällä sarjakuvakerronnan ytimessä.

Tomoko vietti viisi kuukautta kuulussa Kyoto Seikan yliopistossa Japanissa opiskellen mangan tekemistä ja saaden oppia mestareilta: esimerkiksi tällä sivulla hän oli ilmeisesti tehnyt mainitun alaruudun alun perin samanlaiseksi yleisperspektiivikuvaksi kuin sitä seuraavankin ruudun. Hänen kokemuksistaan voi lukea hänen suppeasta kirjoituksestaan Anime-lehdessä #4.

Hän ei kuitenkaan näytä tuoneen liiemmälti oppejaan mukanaan, sillä myös hänen myöhemmät työnsä ovat kuvakerronnaltaan hyvin epämangamaisia. Katsotaanpa Finnmanga 3:ssa julkaistua Kadonnutta Jalokiveä, jonka hän teki lopputyönään Turun Ammattikorkeakoulun taideakatemiasta.

Tyttö pysähtyy lammen partaalle lepäämään, kun yhtäkkiä lammesta nousee kappan pää - DUN DUN DUUN.

Tämä on siis yksi aukeama - mitä paljastuukaan seuraavalta? Kenties tytön näkökulmasta kuvattu, vajaan puolen sivun kokoinen esittelyruutu, jossa kappa nousee uhkaavasti lammesta ja näkyy kokovartalokuvassa?

...Eipä näemmä.

Otetaanpa sitten toimiva esimerkki, Death Notesta. (Lukusuunta oikealta vasemmalle.) L on juuri edellisessä luvussa onnistunut vetämään Lightia ensimmäisen kerran huulesta ja huijannut hänet paljastamaan asuinmaansa; tässä luvussa taas Light on onnistunut istuttamaan epäilyn ja henkilökohtaisen uhan siemenet jopa asiaa tutkivaan poliisiyksikköön.

Poliisit ovat lähtemässä pitkän päivän päätteeksi koteihinsa ja olemme seuranneet sydäntälämmittävää kohtausta, jossa Light auttaa pikkusiskoaan läksyissä samalla kun tuumii toisella aivopuoliskollaan tulevaa rikollistenmurhaus- ja poliisiltapakoilustrategiaansa. Sitten meille paljastuu, että...

...tapauksen tutkimuksia johtava poliisipäällikkö onkin Lightin isä. DUN DUN DUUN.

Huomatkaa ero. Paperilla julkaistavaksi suunniteltu sarjakuva ei ole kulmasta yhteen niitattu pino sivuja, joita selataan yksi kerrallaan: se on aukeamien jatkumo. Näin ollen Kadonnut Jalokivi ei toimi digitaalisen muotonsa ulkopuolella, kun yksi sivu ei enää muodostakaan yhtä "aukeamaa." (Ei sillä että se sisältäisi mitenkään erityisen hyvää aukeamadramatiikkaa sellaisenaankaan.)

Ja jos sarjakuva on suunniteltukin julkaistavaksi netissä, on sulaa turhuutta piirtää sen sivut pystyjen aanelosten muotoiseksi - toisinkin voi tehdä. Scott McCloudin ideat netin käytöstä sarjakuvien suhteen voivat olla vähän korkealentoisia ja nykyään vanhentuneitakin, mutta ainakin näiltä osin hän puhuu täyttä asiaa.

Toinen, hieman erilainen mutta samaa periaatetta hyödyntävä esimerkki: Amphin Hokuto Manga -työ Oni. (Nyt taas vasemmalta oikealle.) Salamurha-aikeissa oleva kunoichi on onnistunut soluttautumaan demonin kartanoon kyläläiseksi naamioituneena, mutta jää korttiensa paljastuttua alakynteen. Seuraa perinteinen pahismonologi...

...ja shokkipaljastus.

Huomatkaa myös sivuilta ulos vuotavien ruutujen käyttö. Etenkään shounenmangassa ne eivät koskaan vuoda aukeaman keskustaa kohti, ja Amph noudattaa tätä tapaa - se ei onnistuisi, jos hän ei olisi päättänyt jo kuvakäsikirjoitusvaiheessa alkaako sarjakuva oikealta vai vasemmalta sivulta.

En sano että japanilaisten esimerkkien seuraaminen olisi ainoa mahdollinen tapa tehdä sarjakuvaa - kannatan nouveau mangaa ja muuta vaikutteiden miksaamista täysillä - tai että nämäkään käytännöt olisivat ehdottomia (monesta mangasta ei nimenomaan tällaista aukeamasommittelua löydy, ja suuri osa ruudutukseen liberaalisti suhtautuvasta modernista shoujosta vuodattaa sivuja ja sivunpuolikkaita joka suuntaan). Mutta eivät ne ihan syyttä ole syntyneet: dramaattinen kerronta on dramaattista kerrontaa, ja lukijan vitutusta vähentää se että pokkarin liimauksia ei tarvitse hajottaa jotta kaikki puhekuplat saisi luettua...