Anime ja kuinka se tehdään

Ei liene kenellekään epäselvää, että Japanin animaatioteollisuus on murrostilassa. Economist-lehden viimevuotisen artikkelin mukaan parhaaseen katseluaikaan esitettävän animen ja lastenanimen määrä on viime vuosina vähentynyt, ja enin osa animesta tuotetaan nykyään myöhäisillan ohjelmapaikkoja varten. Samalla anime on siirtynyt pois valtakunnallisilta suurilta kanavilta pienemmille paikallisille sekä satelliittikanaville. Vilkaisu Moon Phasen uusien sarjojen listaukseen tukee tätä toteamusta. Miksi näin on? Katsotaanpa.

Japanin talous-, kauppa- ja teollisuusministeriö julkaisi vuonna 2003 analyysin (PDF) animeteollisuuden tilasta ja sen suurimmista ongelmista. Sen myyntiluvut ovat vuosia vanhoja, mutta alla oleva kuva on sen ehkä kiintoisin ja aikaa kestänein osa - tuotantodiagrammi, jossa on selkokielisiä numeroita. (Selkeyden vuoksi olen muuttanut ja pyöristänyt kaikki rahamäärät euroiksi.)

Kuvaaja on yleisluontoinen ja luvut keskiarvoja - vain prime time -anime esitetään sekä valtakunnallisilla että paikallisilla kanavilla, myöhäisillan anime ainoastaan paikallisilla ja satelliittikanavilla. Rahanuolet eivät kuvaa sitä kuka maksaa kellekin vaan sitä kuinka suuri osa sponsorien rahoista virtaa eteenpäin. Ainoastaan Madhousen ja Production I.G:n kaltaiset suurimmat studiot tekevät lähes kaikki tuotannon osa-alueet itse (eivätkä nekään kaikissa tuotannoissaan); muut kontrahtoivat työn toisille studioille tai (etenkin välianimaation suhteen) ulkomaisille alihankkijoille.

Suurin ero japanilaisten ja länsimaisten TV-tuotantojen välillä on se, että Japanissa tuottajat maksavat TV-yhtiöille saadakseen sarjalleen esitysajan eikä toisinpäin. Tämän takia prime time -anime ja myöhäisillan anime ovat budjeteiltaan täysin eri asemissa, joskin eri syystä mistä voisi luulla: vaikka prime time -slotti voikin maksaa kanavasta riippuen mitä tahansa 65 000 ja 650 000 euron väliltä siinä missä myöhäisyön slotti taas voi irrota 2000 - 30 000 eurolla on prime time -animen sponsoreina kuitenkin yleensä "normaaleja" suuryrityksiä joilla riittää rahaa; lelufirmoja, pikaruokaketjuja, autofirmoja, vakuutusyhtiöitä, supermarketteja, elektroniikkavalmistajia ja niin edelleen. Parhaaseen katseluaikaan esitettävän valtavirta-animen tuotannossa TV-kanavalla on usein myös tärkeä osa, monesti jopa alkuperäisenä tilaajana.

Valtavirta-animella ei ole hätäpäivää taloudellisesti, koska niiden sponsorit kattavat käytännössä kaikki tuotanto- ja lähetyskulut; näillä sarjoilla on yleensä jo valmiiksi suuri fanikunta koska ne perustuvat lähes aina jo kannuksensa ansainneisiin suosittuihin mangasarjoihin, ja kaikki DVD:iden ja oheistuotteiden myynnistä tuleva tuotto on melkein puhdasta voittoa. Lisävoittojen toivossa tuotesijoittelu on kuitenkin viime aikoina nostanut suosiotaan mainstreamanimenkin puolella.

Arvaa mikä firma on Code Geassin tärkein sponsori?

Myöhäisillan sarjojen sponsorit taas ovat enemmän kohderyhmätietoisia; näiden sarjojen ohessa mainostetaan DVD:itä, mangaa, animesoundtrackeja ja pelejä. Koska näillä otakuorientoituneilla sponsoreilla ei ole ylimääräistä rahaa tuhlattavaksi ne osallistuvat tuotantoon usein huomattavassakin määrin; tämän vuoksi ne eivät jää pelkiksi sponsoreiksi vaan muodostavat tuotantokomiteoita (製作委員会, seisaku iinkai).

Eräiden yksilöiden suurinta hupia on ilkamoida coneissa sillä kuinka anime on jeninkuvat silmissä tuotettua kaupallista paskaa, joka tästä syystä pyritään tuottamaan mahdollisimman halvalla. Ja tottahan se on; animen tuottaminen on halpaa - ainakin jos vertaa amerikkalaiseen animaatioon. Amerikkalaiset ääninäyttelijät ja tuottajat ovat nimittäin pirun kalliita, joten vaikka suurin osa animaatiosta olisikin ulkoistettu Koreaan (sitä tekevät niin japanilaiset kuin jenkitkin) on yhden Simpsonit-jakson budjetti tarpeeksi rahoittamaan useammankin 13-jaksoisen animesarjan.

Simpsonit on toki erikoistapaus (sen kuluista suurin osa on ääninäytteljöiden palkkoja; sen viisi päänäytteljää Dan Castellaneta, Julie Kavner, Nancy Cartwright, Yeardley Smith ja Hank Azaria saavat uusimman sopimuksensa mukaan 300 000 euroa jaksolta), ja suurin osa amerikkalaisesta animaatiosta tuotetaan toki halvemmalla (NY Timesin mukaan keskimäärin 500 000 eurolla per jakso, joidenkin muiden lähteiden mukaan halvemmallakin) - mutta sekin on silti japanilaisesta näkökulmasta aivan hitosti; ANN:n Justin Sevakis kertoo Kunihiko "Utena" Ikuharan hekotelleen äimistyneenä, kun hänelle kerrottiin että Tehotytöillä oli ollut samansuuruinen jaksokohtainen budjetti kuin Fullmetal Alchemistilla. (Kuten diagrammista näkyy yhden animejakson tuottaminen maksaa yleensä 10-13 miljoonaa jeniä eli 65 000 - 85 000 euroa. Vielä 90-luvulla suurtuotannot saattoivat kuitenkin olla kalliimpiakin - Escaflownen budjetti oli aikoinaan 30 miljoonaa jeniä per jakso. Kuriositeettina: Makoto Shinkai väsäsi yhden miehen urakkansa Hoshi no Koen kokonaisuudessaan 13 000 eurolla, ja sen tuotot olivat 500 000 euroa.)

         

Nämä kaikki ovat myöhäisillan sarjoja. Lista on pitkä.

Mutta japanilaisillakin budjeteilla animoiminen on verraten kallis tapa tuottaa TV-sarjoja. Tämän vuoksi vain viitisen prosenttia kaikesta Japanin TV-viihteestä on animea, ja siitäkin vain parikymmentä prosenttia (määrä on, kuten sanottu, jatkuvasti vähenemässä) on "normaalia" TV-viihdettä eli prime time -sarjoja tai viikonloppuaamujen lastenohjelmia; jatkuvasti osuuttaan kasvattava muu osa koostuu niistä pienten kanavien myöhäisillan UHF-sarjoista joista lännen otakupiireissä enimmäkseen puhutaan ja joiden pääasiallinen kohderyhmä ovat Japanissa joko a) otakut tai b) nuoriso / nuoret aikuiset. Tähän kategoriaan putoavat melkolailla kaikki paitsi suosituimmat ja valtavirtaisimmat shounen- ja shoujosarjat - Gankutsuousta Mononokeen ja Princess Tutusta Ouraniin. Viimeistään Haruhi Suzumiyan menestystarina pyyhki tiehensä myöhäisillan animen aseman obskuurina kamana, jolla ei synnytetä kaupallisia menestyksiä.

Mutta mikä sitten tähän trendiin on syynä, jos kerran valtavirta-anime on sponsoriensa turvin vakavaraista? Kovalevyllisten DVD-tallenninten ja nettiwaretuksen yleistyttyä valtavirtasarjojen DVD-myynti on on ollut laskussa jo vuosia (ja tämä pätee kaikkeen TV-viihteeseen, ei vain animeen), joten myös niiden tuotot ovat vähentymässä - tuotesijoittelusta huolimattakin alkaa olla tuottavampaa tehdä animea tiivimmälle kohdeyleisölle, joka varmasti ostaa DVD:itä ja oheistuotteita. Koska myöhäisillan animet luottavat näihin tuloihin ne ovat käytännössä verrattavissa OVA-sarjoihin, mutta ne myyvät enemmän DVD:itä koska ne saavat TV-esityksen kautta laajemman fanikunnan - vaikka ne sitten esitettäisiinkin pikkutunneilla.

Muun muassa tämän vuoksi "puhdas" OVA-formaatti on tuotantotapana nykyään käytännössä kuollut, ja käytännössä kaikki nykyään julkaistavat OVAt ovat Hellsingin ja Lucky Starin kaltaisia vankan fanikunnan omaavia establisoituja brändejä. OVA-animeilla ei ole TV-esityskuluja, mutta niiden myyntimäärät ovat yleensä pienempiä kuin TV-sarjojen, joten ne maksavat yleensä noin saman verran kuin TV-sarjojenkin DVD:t. (Kallista se toki on siitä huolimatta, kuten olen kertonut aiemminkin; yksi DVD voi maksaa 6000 jeniä eli noin 40 euroa.)

Tervehtikää animeteollisuuden pelastajaa. (Ihan totta!)

Mutta kuten diagrammista näkyy myöhäisillan animea tuotetaan riskillä - tuotantokomiteoilla on varaa maksaa lähinnä vain TV-slotti, eikä sarjan tuottava animaatiostudio saa niiltä riittävästi rahaa kattaakseen kaikki tuotantokulut. Tämän vuoksi DVD- ja oheistuotemyynnit eivät ole myöhäisillan animelle ylimääräistä bonusta vaan elinehto; ilman niitä sarja tuottaa tappiota. 90-luvulta lähtien tiettyjen sarjojen budjetissa on huomioitu myös Pohjois-Amerikan markkinoilta tulevat lisenssimaksut (jenkkijulkaisijat maksavat lisenssimaksoja yleensä 20 000 - 30 000 euroa per jakso, mutta suosituimmista sarjoista japsit saattavat pyytää viisikin kymmentä), mutta ottaen huomioon sikäläisen animenjulkaisualan viimeaikaisen kuihtumisen sitä tuskin enää tehdään.

Toisaalta tilanne on ajautumassa hiljalleen noidankehään, sillä myös myöhäisillan animen DVD-myynti on laskussa. Tuottajat ovat taistelleet tätä vastaan lisäämällä DVD-julkaisujen arvoa fanien silmissä mm. poistamalla sarjojen DVD-versioista TV-esitystä varten (ja DVD-myynnin lisäämiseksi) lisättyjä sensurointeja, parantamalla TV-deadlineja varten kiireessä tehtyä animaatiojälkeä ja lisäämällä sekaan ekstroja. Uusin kikka on niputtaa DVD samaan pakettiin kuin mangapokkari sarjasta johon se perustuu: japanilaisesta näkökulmasta olisi hirveän työlästä alkaa lukea netistä jotain jota normaalisti saa lähimmästä kirjakaupasta parillasadalla jenillä (saati sitten skannata sitä nettiin), joten kuluttajat eivät viitsi jättää mangapokkaria ostamatta vaikka se kyljessä roikkuvan DVD:n takia maksaisikin 3500 jeniä eli 20 euroa. Onhan se kuitenkin halvempaa kuin OVAn ostaminen.

Ken Akamatsu kirjoitti jokin aika sitten blogissaan, että hiljattain startanneen Negima Ala Alba -OAD:n menestyminen saattaa hyvinkin vaikuttaa siihen, miten animeteollisuus tulee jatkossa toimimaan pakatun median myynnin suhteen - ja viimeisimpien tietojen mukaan se on kuulemma ylittänyt 100 000 myydyn kappaleen rajan (joista 82 000 oli ennakkotilauksia). Ottaen huomioon Akamatsun lupaukset "elokuvan harkitsemisesta jos myynti ylittää 50 000 ja kolmannen tuotantokauden harkitsemisesta jos se ylittää 100 000" voi vain pohtia josko lunnasmalli voisi toimia animentuottamisenkin suhteen.

Häiritseekö liika sumuisuus? Osta DVD! Tai figuuri, ihan sama meille. Kunhan ostat jotakin...

Tätä taustaa vasten katsottuna Gonzon kokeilema malli on harvinaisen järkevä. Miksi turhaan maksaa TV-esityksestä, kun kohdeyleisö on muutenkin nörttejä (Japanissa Internet on aivan viime vuosiin asti ollut lähes kokonaan nörttien temmellyskenttä, ja suurin osa japanilaisista on edelleen tottuneempi käyttämään sitä kännykän kuin tietokoneen kautta) ja tuotto tulee joka tapauksessa oheistuotemyynnistä? Suoraan vain YouTubeen - kun niitä TV-esityskuluja ei ole voi DVD:itäkin myydä halvemmalla. Tai vielä parempaa - saman tien striimauspalveluun jonka osittain omistat. Muut tuotantoyhtiöt ovat kritisoineet Gonzon uusmediabisneksiä viime aikoina rankoin sanankääntein, mutta totuus on että maailma tuntuu muuttuvan tällä hetkellä niitä nopeammin - ja jos dinosaurukset eivät ole valmiita kehittymään, ne tulevat jäämään muiden jalkoihin. Oli Gonzon sarjojen laadusta sitten mitä mieltä tahansa.

"Animaatioteollisuus on kohtaamassa samanlaisen siirtymävaiheen kuin musiikkiteollisuus silloin kun CD-myynti muuttui nettimyynniksi", sanoo Gonzon emoyhtiö GDH:n toimitusjohtaja Shinichiro Ishikawa alussa mainitsemassani Economistin artikkelissa. Niinpä niin.

Muokkaus 22.10: No niin, trendi on alkamassa. Katsotaanpa mitä siitä tulee...

Satoshi Kon Helsingissä

Japan Foundationin ja Japanin suurlähetystön vieraana Orioniin saapuu eturivin mangataiteilija ja animeohjaaja Satoshi Kon (s. 1963, Hokkaido). Kon tunnetaan elokuvistaan Perfect Blue, Tokyo Godfathers ja Paprika. - - Kon luennoi 8.11. Orionissa, tapahtumaan on vapaa pääsy.

(KAVA)

Satoshi. Vitun. Kon. Minne saa mennä headdeskaamaan?

Alkaa pahasti vaikuttaa siltä, että ainoita tapahtumia joilla tässä maassa on minkäänlaista kiinnostusta panostaa ohjelmatarjontansa kehittämiseen järjestämällä sitä vahvistamaan anime- ja mangateollisuuden parissa työskenteleviä ihmisiä ovat muut kuin animeaiheiset sellaiset. Ja ihmekös tuo onkaan, kun maan ainoaa sille riittävän infrastruktuurin omaavaa animetapahtumaa ovat perinteisesti järjestäneet scifiharrastajat...

Hyvä on, voidaan sanoa että elokuvafestivaaleilla, Japanin suurlähetystön kanssa yhteistyötä tekevästä valtion laitoksesta puhumattakaan, voi olla parempi budjetti, paremmat kontaktit ja paremmin uskottavuutta tällaiseen kuin harrastajatapahtumalla. Se ei kuitenkaan vastaa kysymykseen "miksi asialle ei sitten tehdä mitään?" Samanlaisia harrastajatapahtumia ne yhdysvaltalaisetkin vastaavat ovat, eikä se niiden kunniavieraiden määrää ole vähentänyt... Ja esimerkiksi Oulun Musiikkivideofestivaalit on (Ilmakitaransoiton MM-kisojen vuoksi) Suomen kansainvälisesti tunnetuin musiikkitapahtuma, jonka budjetti on 200 000 euroa, mediajulkisuus valtaisa ja profiili korkealla, vaikka sitä tehdään vain kolmen ihmisen voimin. Avaintermi on julkisuuskuvan luominen.

Ja on muistettava, että näinkään korkealle ei tarvitse tähdätä; mitään Konia tai Sugiita olisi turha lähteä tavoittelemaan tämänkaltaisella kunniavierashistorialla. Olen jo aiemmin tullut ottaneeksi esille mahdollisuuden esimerkiksi Arina Tanemuran kaltaisen Japanissa suhteellisen tuntemattoman mutta täällä nimekkään tekijän tänne pyytämisestä, joka onnistuisi varmasti helpommin kuin kuuluisa Shonen Jump -mangaka X:n pyytäminen.

Tätäkin vastaan voidaan toki sanoa, että ei se helppoa ole siltikään - tarvitaan hidasta etenemistä virallisia teitä pitkin, byrokratiaa, suhteita ja kumartelua. Mikä ei tietenkään niin ikään myöskään vastaa kysymykseen, miksi niin ei sitten voisi tehdä. Tässä maassa on kuitenkin tehty coneja jo aika monta vuotta...

Tai sitten voisi vain lähteä tyvestä puuhun ja asettaa tähtäimen matalammalle - johonkuhun, joka ei puurra 12 tunnin työpäiviä ja omaa sitovaa kontrahtia tuotantoyhtiölle tai kustantamolle. Tällaisena nimekkäänä jokerikorttina voisi mainita Makoto Shinkain, joka on viettänyt koko tämän vuoden Lontoossa (halvat matkakulut!) pitämässä projektiensa välistä välivuotta (ei kiireinen!) ja opettelemassa englantia (englantia!). Sähköpostiosoitekin löytyy kotisivujen alareunasta - itse asiassa jopa kaksi. (Kannattaa käyttää työosoitetta, koska blogin mukaan hänellä on ollut ongelmia netin kanssa eikä hän ole ehtinyt lukea henkilökohtaista postiaan.)

Kuka tahansa olisi parempi kuin ei ketään. Eikö vain?

Rykäisinpä tällaisen kasaan tuossa kahvitauolla

Voisin muun sisällön puutteessa näyttää tämän toissapäivänä julkaistun trailerin Ef - The Latter Talelle, joka on toinen osa Minorin menestyksekkäässä ja kehutussa Ef-erogesarjassa. Jos en muusta syystä niin huoratakseni jälleen kerran Makoto Shinkaita, joka tällä kertaa näyttäisi uskaltautuneen yrittämään parin sekunnin verran 3D-hahmoanimaatiotakin. Tuubilaatua parempaa haluavat löytävät sitä täältä. Myös viimevuotinen SHAFTin animeversio kannattaa katsoa, koska sekin on ihan kelpo sarja. Ja miksei sovituskin.

Kissojen kokoonajot

Makoto Shinkain uusin, Neko no Shuukai. Hän teki sen NHK:n Ani-Kuri 15:ä varten, joka on nimensä mukaisesti sarja jossa 15 animentekijää pääsee brassailemaan alle minuutin mittaisilla lyhytanimaatioillaan. Musiikki on Tenmonin, kuten totuttua. Shinkai on kehittynyt entisestään Byousoku 5 cm:n ajoista; hänen hahmoanimaationsa on nykyään niin sulavaa, ettei sitä erota teollisesti tuotetusta animaatiosta enää käytännössä mitenkään. Siinä auttaa toki myös se että tästä pätkästä puuttuu lähes tyystin hänen tavaramerkkinsä, uskomattoman realistinen valolla ja varjoilla maalailu... sääli. Siitä erottaa vain aavistuksen videon alkupuolen lattian kiilloissa.

Mutta ei siinä että tämä olisi muutenkaan Shinkain parasta jälkeä; sellaisesta pääsee näkemään vilauksen tässä mainoksessa jonka hän teki kotipaikkakuntansa sanomalehti Shinano Mainichi Shimbunille. Tekniikan kehitys on muuttanut animaation laatustandardeja valtavasti; vielä vuosituhannen vaihteen aikoihin tuollaisen pari sekuntia kestävän leikkauksen liikkuvan taustan animoiminen olisi vienyt yhdeltä ihmiseltä kirjaimellisesti kuukausia.

Kuromi-chan yön pimeydessä

Olen siinä määrin suomalaisesta yhteiskunnasta vieraantunut, että seuraan kotimaisesta mediasta lähinnä vain sitä osaa joka tihkuu irkkiin asti. En myöskään juuri katso TV:tä, ellei kyseessä ole jokin poikkeustapaus - kuten Kemppi Tiinan tekemät ketunkorvat päässä valottamassa Otaku-chatin kiinnostuneena kuunteleville juontajille Salapoliisi Conanin idean olevan itse asiassa se, että päähenkilö ei oikeasti olekaan kuusivuotias vaikka siltä näyttääkin.

Digiajan kuulemma tuossa viikko sitten alettua monissa talouksissa näkynee kuitenkin uusia kanavia, mukaan lukien ruotsalaisia sellaisia. Ruotsalaiset ovat tunnetusti kaikessa meitä viitisen vuotta edelle - oli kyse sitten manganjulkaisemisesta tai muusta - joten ei ole myöskään mikään ihme, että sikäläinen yleisradiokin näyttää enemmän animea kuin täkäläinen. Näin ollen SVT 2 huomenna perjantaina, alkaen 23.25 Suomen aikaa: En natt med anime.

Animeyö etenee näin (Henkien kätkemää ehkä lukuun ottamatta todennäköisesti ruotsiksi tekstitettynä):

23.25: Japanilaisen animaatio- ja sarjakuvakulttuurin esittelyä. Japanissa sarjakuvaa lukevat kaikki, ja monet animaatiosarjat on suunnattu aikuisille ja ne lähetetään keskellä yötä. Paikalliset otakut Petra Markgren ja Simon Lundström esittelevät kulloinkin vuorossa olevat elokuvat.

23.30: Henkien kätkemä (Hayao Miyazaki)

01.20: Anime Uncovered. Kanadalaisen Felice Gorican kehuttu dokumentti japanilaisesta animaatioteollisuudesta, animen merkityksestä niin Japanin kuin koko maailmankin nykykulttuurille ja sen maailmanlaajuisesta harrastajakunnasta.

02.10: Perfect Blue (Satoshi Kon)

3.40: Animation Runner Kuromi (Akitaroo Daichi)

4.25: Voices of a Distant Star (Makoto Shinkai)

4.50: Kakurenbo (Shuuhei Morita)

5.15: Grrl Power (Akitaroo Daichi)

5.45 - 7.35: On A Stormy Night (Gisaburoo Sugii)

Eli ei sen vähempää kuin koko yön täydeltä varsin merkittäviä, todella mielenkiintoisia, jopa epäpopulaareja ja harvinaisia animeteoksia. Kiinnittäkää huomiota siihen miten aikuisin kama on sijoitettu keskelle yötä, ja viimeinen elokuva on kuin kotonaaan lauantaiaamun piirrettyjen seurassa. Milloin YLE pääsee toteuttamaan jotain tällaista?

Veikkaisin, että ei ikinä.