Tee mangaa: doojinshin julkaiseminen - pohjustus

Tässä lupaamani Nekocon-luento sellaisena kuin sen lupasin; muutamalla lisäinfon palasella höystettynä ja kahteen palaseen katkaistuna. Jälkimmäinen puolisko ensi kerralla.

No niin, eiköhän tässä aloitella... Mä olen täällä puhumassa teille doojinshien julkaisemisesta. Doojin tarkoittaa alkujaan ihmisryhmää joka jakaa saman kiinnostuksen; sen suomennoksena voisi käyttää vaikkapa “harrasteryhmää.” Nykymuodossaan taas - kuten kaikki varmaan tietävät - se on yleistermi otakujen tekemille omakustannejulkaisuille, jotka voivat olla ihan originaaleja teoksia tai perustua olemassaoleviin teoksiin. Esimerkiksi doojinmusiikki on usein mutta ei aina remiksattuja versioita animebiiseistä, doojinsoft eli doojinpelit tunnettuihin teoksiin perustuvia pelejä - tai originaaleja sellaisia, kuten vaikkapa Higurashi. Ja näin on tietysti myös doojinshin eli omakustannemangan tapauksessa.

(Ja se sana sitten todellakin lausutaan “doojin”, kahdella oolla - jenkit tunkevat siihen sen uun tai û:n tai mitä nyt tunkevatkaan ihan vain siksi, että englannissa kaksi peräkkäin olevaa o-kirjainta lausuttaisiin “uu” niin kuin vaikkapa sanassa "moose." Mutta se on niiden häpeä, ei meidän.)

Japanissa doojinsheja tehdään valtavasti. Alan suurin tapahtuma, kahdesti vuodessa pidettävä Comiket, sai alkunsa vuonna 1975 yhteensä 32 tekijätiimin eli circlen voimin ja keräsi kaikkiaan noin 600 kävijää. Viime vuosina taas circlejä on ollut 35 000, ja kävijöitä yhteensä sen puoli miljoonaa per viikonloppu - ja voitte uskoa, että kaikki halukkaat myyjät eivät todellakaan mahdu mukaan.

Doojinsheista liikkuu lännessä muutamia harhakäsityksiä, kuten esimerkiksi se että ne ovat kaikki pornoa. Oikeasti pornon määrä on kaikesta tehdystä doojinshista vain jotain 30% - mutta muuta ei juuri länteen tuoda (tuolla alakerrassa myytäväksi tai muutenkaan), koska enin osa ihmisistä ei osaa japania eikä voi niin ollen ymmärtää dialogeja tai juonta. Fanikäännetyt doojinshit on sitten asia erikseen tietysti. Mutta oikeasti doojinshit voivat siis olla käytännössä ihan mitä vain - ja sehän niissä on se kaikkein hienoin puoli.

Toinen väärä käsitys on se että doojinshit on kaikki olemassaoleviin teoksiin perustuvia; on kyllä ihan totta että 80-luvun alusta lähtien enin osa niistä on kyllä ollut sellaisia, mutta ihan originaaleja teoksia löytyy. Tietysti niitä on vähemmän, koska ainahan se on ihkumpaa ihkuttaa Axel/Roxasia tai Harry/Dracoa tai mitä tahansa jo olemassaolevaa paritusta kuin tutustua täysin uusiin hahmoihin. Parodiadoojinshia ostaessaan ostaja tietää paremmin mitä saa, ja jonkun asian fanejahan tässä kaikki kuitenkin ollaan. Mutta monilla tekijöillä on myös halu saada aikaan jotain, joka on kokonaan omaa - ja siinä eivät taloudelliset realiteetit paljoa paina.

Ja jos olitte kuuntelemassa niidelin Anime ja tekijänoikeudet -luentoa eilen, niin tiedätte myös että sillä ei käytännössä ole mitään väliä tekeekö sarjakuvaa omista vai jonkun muun hahmoista, koska japanilaisia kustantajia ei kiinnosta - se ei ole heiltä mitenkään pois, ja toimii vain ilmaisena mainoksena, ja länsimaiset kustantajat taas eivät omista oikeuksia hahmoihin vaan ainoastaan julkaisuoikeuden itse mangaan - puhumattakaan siitä että heitäkään yleensä kauheasti kiinnostaisi. On Disney-logiikkaa että tekijänoikeuksia pitäisi varjella kuin siveysvyön avainta, koska ei kukaan jätä alkuperäistä teosta ostamatta vain siksi että on ostanut faniteoksen - päinvastoin. (Vaikka tästäkin voidaan tietysti olla montaa mieltä.)

          

          

Suomessa on toistaiseksi julkaistu vain varsin vähän doojinsheja, mikä johtuu pitkälti siitä että mahdollisuuksia niiden myymiseen ei ole kauheasti ollut - vasta Helsingin Animeconissa vuonna 2006 oli Suomen ensimmäinen taidekuja, ja ns. perinteisissä sarjakuvatapahtumissa, kuten vaikka nyt Helsingin sarjisfestareille, mangavaikutteiset piirtäjät on aika helposti saaneet osakseen pelkkää “anime lähtee lapsesta hakkaamalla” -hekottelua. Näin ollen omakustanteita on julkaisseet lähinnä sellaiset tekijät joilla on kontakteja sarjakuvaväkeen - kuten esimerkiksi Aura Ijäs, jota jo vuonna 2000 tituleerattiin Sarjainfo-lehdessä ”Suomen viralliseksi mangapiirtäjäksi.” Mutta hänenkin debyyttityönsä, Hangover - avaruussekoilu, oli kohtuullisen vaatimatonta jälkeä.

Vuodesta 2006 alkaen omakustannesarjakuvia on kuitenkin alkanut tippua tasaiseen tahtiin, ja kun ihmiset saa esimerkkejä siitä että näinkin voin tehdä, niin määrä tietysti kasvaa vuosi vuodelta. Mikä on ehdottoman hyvä asia, jo ihan siitäkin syystä että mä tykkään sarjakuvista ja musta on kiva nähdä niitä suomalaistenkin tekeminä. Suurin osa niistä on tietysti - kuten aina kaikkialla doojinkulttuurin syntyessä - originaaleja teoksia, mutta en paheksuisi sitä että parodioitakin tehtäisiin enemmän; se kun todistetusti kasvattaa myyntiä ja lisää kiinnostusta. No, tässä olisi nyt tarkoitus antaa muutama ohje ihan siitä käytännön puolesta mikä tulee vastaan siinä vaiheessa kun sarjakuva on valmiina kädessä, koska jokainen ensi kertaa omakustannetta tekevä on tietysti... no, ensikertalainen.

Kuinka paljon täällä on muuten paikalla ihmisiä jotka piirtää sarjakuvia?

Aaika hyvin. Entäs sellaisia, joiden töitä on julkaistu jossain, Finnmangassa tai Hokuto Mangassa tai jossain? (Muutama käsi nousee.)

Entäs sellaisia jotka ovat julkaisseet omakustanteita? Ei?

Entä sellaisia jotka ovat harkinneet tai ajatelleet tehdä niin? Loistavaa... kysytäänpä sitten MIKSI. (Mikkiä nenän eteen.)

"Öö... en mä tiedä. Se olisi vaan niin siistiä."

Olisiko muita? Hyvä, antakaa tämä sinne päin.

"Koska mä haluan nähdä suomalaista doojinshia, ja olisi siistiä jos täällä olisi samanlainen doojinshikulttuuri kuin Japanissa. Koska mä haluan nähdä suomalaista yaoita!"

Aivan! Sarjakuvien tekeminen ja julkaiseminen suomeksi on todellakin itseisarvo sinänsä; se rikastaa sitä kulttuuria, jossa me kaikki elämme. Tästä me päästään kuitenkin nyt aiheeseen "miksi" - miksi ylipäätään julkaista omakustanteita?

Tietysti voi ajatella "miksi vaivautua julkaisemaan mitään fyysisessä muodossa, kun on Internet." Ja on ihan totta, että Internetillä on paljon etulyöntiasemia omakustannejulkaisuun nähden - sillä voi saavuttaa huomattavasti suuremman yleisön huomattavasti vähemmällä vaivalla; ei tarvitse huolehtia taloudellisista riskeistä tai myymisestä, feimiä saa huomattavasti nopeammin. Mutta fyysisellä julkaisulla on myös monia hyviä puolia: se että on saanut aikaan jotain konkreettista - jotain käsinkosketeltavaa ja pysyvää - on harvinaisen tyydyttävä tunne, ja se että saa sarjakuvan ostettua omaksi on monelle fanillekin tosi iso bonus; yaoi_dailya ei voi lukea kun istuu vessassa.

Ja sitten tietysti se yksinkertainen ilo, jonka saa siitä kun saa myydä omaa sarjakuvaansa henkilökohtaisesti ja kun ihmiset tulevat henkilökohtaisesti kertomaan kuinka he pitivät lukemastaan.

Se ilo ei nimittäin ei ole aivan pieni.

Ja lisäksi mikäli unelmoi piirtävänsä joku päivä vielä työkseen kannattaa muistaa, että Suomessa - ihan niin kuin Japanissakin - kustantajat kiinnittävät paljon helpommin huomiota sellaiseen tekijään, joka vaivautuu julkaisemaan töitään omakustanteena. Esimerkiksi Vartijoiden piirtäjä Elli Puukangas bongattiin hommiin alkujaan omakustanteensa vuoksi.

    
Tosin on kyllä myönnettävä, että esimerkiksi Madeleine Roscan, tasmanialaisen sarjakuvantekijän jonka teos Hollow Fields voitti viime vuonna ensimmäisten Kansainvälisten Mangapalkintojen kunniamaininnan, sarjakuva Hollow Fields ehti olla nettimangayhteisö Wirepop.comissa kaikkiaan kolme päivää ennen kuin sitä nykyään julkaisevasta kustantamo Seven Seasista otettiin häneen yhteyttä ja kysyttiin haluaisiko hän sarjakuvansa julkaistavan painettuna. Eli kaikkea ei kannata pitää ihan kiveen kirjoitettuna!

Ja sitten... raha. Rahasta ei kannata haaveilla, koska sitä ei kauheasti tule julkaisi sarjakuvaansa sitten miten tahansa - jos tekee jotain hemmetin suosittua nettisarjakuvaa niin saattaa onnistua elättämään itsensä mainoksilla, mutta siinä onnistuneita ei maailmassa kauheasti ole. Omakustannejulkaisuissa taas liikkuvat todella pienet rahat, satoja euroja suuntaan ja toiseen, eikä käteen useinkaan jää kuin pari kymppiä jos sitäkään. Ja tämä kaikki pätee erityisen vahvasti Suomen kaltaiseen pieneen kielialueeseen.

        
Esimerkiksi Japanissa maksaa noin 40 000 - 50 000 jeniä (250-300 euroa) painattaa sata kappaletta tavanomaista doojinshia, sellaisia joita tuolla alhaallakin myyädään - B5-kokoinen, sellaiset 32 sivua ja värikannet. Ja jos mietitään että enin osa doojinsheista myydään noin 500 jenillä eli kolmella eurolla, niin sadan kappaleen myynnistä nettoaa hyvällä tuurilla sen 300 euroa takaisin - siinä pääsee parhaimmillaankin vain tasoihin, ehkä muutaman kympin voitolle, ja silloinkin olettaen että painos myy loppuun. Ja kun otetaan huomioon että myös Comiketiin osallistuminen maksaa, ja lisätään siihen matkakulut ja hommaan käytetty työ ja aika, niin se on aika kallis harrastus. Vain ihan muutama suurin circle, ne jotka myyvät tuhansia, pystyy jäämään säännöllisesti voitolle - ja circlejähän on tosiaan 35 000 joka kerta, ja niin kuin sanoin, monen hakemus päästä myymään myös hylätään. Tämä on Japanin hintataso; Suomessa hommat ovat hieman kalliimpia, paikasta riippuen. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Toisin sanoen, Comiketissa säännöllisesti myyvien piirtäjien joukossa ei ole kovin montaa sataa jotka jäisivät voitolle sen enempää että voivat tarjota apuna olleille kavereille hampurilaiset, ja vielä harvempia jotka saavat siitä oikeasti kunnolla rahaa - ja käytännössä ne kaikki, kuten esimerkiksi tämä tyyppi, piirtävät lähinnä pornoa.

        

Mikä tietysti myy, mutta ei ole ihan kaikkien juttu. Mutta kannattaa muistaa että kaikki Comiketista alkuponnahduksensa saaneet mangakat, CLAMPista Ken Akamatsuun ja Kiyohiko Azumaan, ovat aloittaneet piirtämällä pornoa. Ne ovatkin sitten nykyään keräilyharvinaisuuksia, mutta niitä mä en aio näyttää teille.

Mutta rahan takia tätä ei tosiaan kannata tehdä; kun ottaa huomioon vaaditun työn määrän ja sen mitä painattaminen maksaa, niin vaikka siinä onnistuisikin pääsemään omilleen niin ei se missään suhteessa järkevän suuruinen korvaus tule olemaan - se on valitettava fakta. Juuri tämän takia moneen doojinshiin on itse asiassa kirjoitettu jälleenmyyntikielto; puhtaasta fanittamisen ja tekemisen ilosta verta ja hikeä vuodattavia doojinshipiirtäjiä kun ei liiemmin mairittele ajatus siitä, että joku Toranoana tai Mandarake käärii heidän työllään sievoiset voitot laittamalla niiden hintaan lisäkatetta (länsimaisista conijälleenmyyjistä puhumattakaan).

Omakustanteita 2007-2008

Arvostelukappalepino pienenee hitaasti mutta varmasti! Nämä omakustanteet ovat lojuneet sen pohjalla vähän turhan kauan. Muutakin on tullut vastaan, mutta omakustanneantologioiden arvosteleminen on aina vähän... kinkkistä. Pahoittelen siis, etteivät tässä ole kaikki coneista mukaan kahmimani hengentuotteet. Toivon silti vilpittömästi, että ihmiset julkaisivat lisää omakustanteita! Voin kokemuksesta sanoa, että se on paitsi hauskaa ja hyödyllistä (kustantajat eivät selaa nettigallerioita, muistattehan) myös hillittömän palkitsevaa touhua.

Sudentaival Emma Kantanen A5, 48 sivua, värillinen Suden Hetki Lupus89.deviantart.com

Niin suuri ja mahtava on Hopeanuolen merkitys Pohjoismaissa, että koiraeläinten piirtäjiä löytyy täältä edelleen monin verroin enemmän kuin mistään muualta. Sudentaival oli myynnissä Animecon V:n taidekujalla ja kävi ilmeisesti kaupaksi hyvin, sillä kymmenen euron hinnasta huolimatta myynnissä oli allekirjoittaneen vierailun aikaan enää eioota.

Tarina ei ole sivumäärältään hirvittävä, mutta sen kerronta on tiivistä, ja näennäisen yhtenäiseen tarinaan on mahdutettu useampiakin juonikaaria. Niistä ensimmäisessä susilauman johtaja Kaamos kertoo tarinan siitä kuinka tapasi puolisonsa ja auttoi hänet vapaaksi isäntänsä vallasta, jälkimmäisessä tiedustelujoukko etsii laumalle uutta reviiriä leviävän ihmisasutuksen tieltä. Päähenkilöksi nousee Kaamoksen poika Jääsilmä, ja muutaman kymmenen sivun aikana ehditään kohdata niin petoksia kuin kadonneita vanhempiakin.

Hajanaisuus on kuitenkin tässä tapauksessa juonelle haitallista: kerronnan kohdistaminen muualle kuin itse matkaan ja sen tarkoitukseen aiheuttaa juonelle töksähtävän lopun, jota aiempi hajanaisuus ei ainakaan auta. Teknisesti piirtojälki on hyvää ja hiottua ja hahmosuunnittelukin mukavan selkeää, mutta sarjakuvakerronta ei ole erityisen dynaamista ja yhdelle sivulle on ahdettu paljon tavaraa. Kokonaisuus jää positiivisen puolelle, ja vaikka skannaus onkin syönyt käsin väritetyistä alkupään sivuista värit lähes kokonaan on uudemman painoksen alkusivut näemmä väritetty uudestaan.

Loki 1 Maura Manninen A5, 10 sivua, värikannet Imitation Infection Starshiybrat.deviantart.com

Toisin kuin monessa muussa Animecon V:n taidekujalla myynnissä olleessa omakustanteessa Lokissa on hinta-laatusuhde kohdallaan: vihko irtosi kahdella eurolla. Halpuus näkyy pahasti syöpyneessä kopiokonejäljessä, joka ei ole omiaan korostamaan tussivärityksen parhaita puolia mutta on sentään luettava.

Juonellisesti ei tapahdu ihmeitä: kaksi poikaa, Vaala ja Loki, juttelevat ja tutustuvat. Jälkimmäisen nimi synnyttää pienen Asgård-aiheisen moraalikeskustelun: jos Loki kerran on syypää Ragnarökiin, miksi hänen pitäisi antaa heilua mukana kuvioissa maailman jokaisella uudelleensyntymiskerralla? Tekijän itsensä mukaan sarjakuvan aiheet ovat “angst, emoilu, niin epämääräisiä homovihjailuja ja mytologiaviitteitä että niiden näkemiseen tarvitaan mikroskooppi ja emoilu”, mutta katsotaanpa miten tämä tästä kehittyy. Piirrosjälkeä ei ole turhilla yksityiskohdilla pilattu, mutta kikkailematon sarjakuvakerronta on kohtuullisen hyvin hanskassa eikä vähäinen sivumäärä ole saanut aikaan liikaa ahtamista. Puhekuplat olisivat hyötyneet hännistä, koska tällaisena on vähän hankala seurata mikä repliikki kuuluu kellekin.

Lokin oli tarkoitus olla tekijänsä Hokuto Manga -ehdokas, mutta hän päätti ennemmin olla kiirehtimättä sen kanssa ja piirtää sen omaan tahtiinsa. Todennäköisesti tämä olikin hyvä ratkaisu, ja vaikka jatkoa ollaankin saatu jo odotella hyvän aikaa näyttää tähänastinen jälki varsin lupaavalta.

Dea Noctu: Days of Light Chapter 1 Päivi Niinikangas A5, 21 sivua + luonnoksia, värikannet Nianas.net/deanoctu/ Ered.deviantart.com

Tracon III:n taidekujalla loisti yksittäisenä helmenä antologioiden joukossa englanninkielisen Dea Noctun ensimmäinen luku. Kahdeksan euron hinta on hieman hirvittävä, mutta onneksi kansien välistä löytyy sentään kelvollista painojälkeä.

Pitemmän tarinan aloitukseksi kyseessä on mielenkiintoisen enigmaattinen, hyvin kirjoitettu tapaus, joka kävisi malliesimerkiksi siitä miten juonta voidaan edistää ja viittailla tapahtumamaailman vielä lukijalle avautumattomiin osasiin niin että se ärsyttäväksi käymisen sijaan kiihottaa uteliaisuutta. Teknoenkelit, vampyyrit ja muu scifistinen dirlandaa on maalailtu sivuille taidokkaasti kirjoitetulla dialogilla, keskivertoa paremmilla piirtotaidoilla ja asiansa ajavilla sarjakuvantekokyvyillä, joten jatkoa odottaa mielellään.

Kiintoisan tästä tapauksesta tekee se, että tekijä on päättänyt käyttää omakustannejulkaisuaan vain nettisarjakuvansa promoamiseen – moni muu olisi tehnyt toisinpäin. Jää nähtäväksi miten projekti etenee jatkossa (toistaiseksi ilmeisen hitaanlaisesti), mutta mukava tätä olisi ollut nähdä paperilla enemmänkin.

Finnmangat 4 & 5

  
Finnmangan neljäs osa ilmestyi vuosi sitten heinäkuussa. Sen jälkeen vähämyyntiseksi osoittautunut julkaisu piti hiljaiseloa; seuraava numero ilmestyi vasta huhtikuussa eikä päässyt enää lehtipistejakeluun. Tässä välissä kustantajakin ehti vaihtua H-Townista Mimiko Mediaksi Tomokon ulosmarssittua yhdessä Anime-lehden vanhan toimituskunnan kanssa – hän kun haluaa edelleen “nähdä suomalaista harrastelijasarjakuvaa kunnoll a julkaistuna.”

Finnmangan menettäminen tuskin kuitenkaan liiemmälti surettaa H-Townia, sillä se ei merkittävyydestään huolimatta ole mitenkään kuluttajaystävällinen saati sitten lehtipistelevitykseen hyvin sopiva julkaisu. Se että Tomoko joutuu julkaisemaan sitä mitä ihmiset hänelle lähettävät ei tee sillisalaattikonseptista tasalaatuista, eikä parhaimmillaan puolen vuoden odotus numeroiden välillä ole omiaan koukuttamaan jatkosarjojen pariin. Siinä mielessä Finnmanga on kuitenkin säilynyt yllättävän hyvälaatuisena, vaikka nimekkäimmät tekijät ovatkin jo enimmäkseen siirtyneet isompiin ympyröihin ja tehneet tilaa uudemmille.

Nelososan vahvin tarina on sijoitettu sen alkuun: Sami Vitikaisen omaan fantasiamaailmaansa sijoittuva, hieman darkangelmaisia viboja herättävä Syntynyt legendaksi on kerrontateknisesti varsin laadukas useammastakin syystä. Ensinnäkin kunnioitettavasti 25-sivuinen tarina toimisi hyvin paitsi itsenäisenä novellina myös pitemmän sarjan aloituksena. Toisekseen tekijä on onnistunut sekoittamaan humoristisempia aineksia toimintaan ja vakavampiin elementteihin ilman että ne riitelisivät toistensa kanssa. Tämän lisäksi hän hallitsee dramaattisen sarjakuvakerronnan siluetteineen ja silmistä heijastumisineen ilman että ne tuntuvat itsetarkoitukselliselta kikkailuilta, hänen kuvakulmansa ovat dynaamisia ja perspektiivit toimivat.

Tarina toimii myös ulkoasunsa muilta osin. Jälki on hieman paljasta mutta kielii enemmänkin kokemuksen kuin taitojen puutteesta; rasteria on käytetty suhteellisen niukasti mutta merkityksellisesti parhaaseen shounenmangatyyliin; toiminta ja sen koreografiat ovat selkeitä ja liikkeenkuvaus enimmäkseen toimivaa. Toteututuksen ainoiksi miinuspuoliksi voisi laskea käsin ja koneella ladotun tekstin vuorottelun, ääniefektien suttuisuuden sekä katuojien ja paikoin ruutusommittelunkin aika pahan ahtauden. Tätä lukisi mielellään lisääkin, ja se on aika paljon sanottu.

Nelly Sääksjärven kierrätyskamaa oleva Ikävä kyllä on viiden pikkunäppärän stripin kokoelma kahdesta kissasta, joista toinen on masentunut ja toinen ei. Ulkoasultaan ne ovat Mewn tuttua laatua strippiformaattia varten yksinkertaistettuna, käsikirjoitukseltaan... no, eivät mitenkään ihmeellisiä. Niiden huumori perustuu enemmänkin länsimaiselle kuin japanilaiselle strippivitsiperinteelle – kerran käytetään jopa hiljaista toiseksi viimeistä ruutua – mikä ei tässä tapauksessa ole kovin huono asia. Sinällään stripeistä on kuitenkin vaikea löytää mitään sen kummempaa sanottavaa, sillä enin osa niistä ei yksinkertaisesti vain valitettavasti ole hauskoja.

Kaisa Voutilaisen Aliisan seikkailut on kokonaissuorituksena tämän numeron harmaata massaa. Ei sillä että tämä otakuistettu Liisa Ihmemaassa -tarina olisi suoranaisesti huono tai teknisesti kelvoton; enemmänkin tämä johtuu Finnmangan tason noususta. Aiemmissa numeroissa se olisi sijoittunut huomattavasti lähemmäs kärkipäätä, mutta tässä seurassa se himmenee omaan keskinkertaisuutensa.

Tarina kaivoon hyppäämällä kissatyttöjen, karaoken ja samuraiden sekaan päätyvästä otakutytöstä toimii pastissina, mutta ei yritäkään murtautua ulos sen kehyksistä. Tällaisenaan se on sympaattinen ja asiansa ajavilla piirtotaidoilla toteutettu pikku novelli, joka olisi hyötynyt paljon harmaasävyistä ja huomattavasti väljemmästä ruudutuksesta.

Laila Arvolan Valokuvaaja muodostaakin sitten julkaisun heikoimman lenkin. Tekijä hallitsee joitain sarjakuvakerronnan perusasioita, mutta hänen tekniset taitonsa eivät yllä niiden tasolle. Viivottimen käyttämättä jättäminen korostaa piirrosjäljen huteruutta, ja kun sarjakuva ei pääse loistamaan ulkoasullaan myös sen juonen surullinen epäomaperäisyys loistaa entistä pitemmälle; tarina sielut vievästä kamerasta ei sisällä tvistiä. Loppupisteiden käyttöä voisi suositella.

Anayte Delahayn ja Matti Spetsin Sulan ja Raudan huone on kaksiosainen, tyylikkäin harmaasävyin luonnosmaisten viivojen päälle tabletoitu BL-kertomus aatelismiehen suojatikseen ottamasta, rahvaaseen kuuluvasta nuoresta runoilijasta. Sen suurin kauneusvirhe on se että se sijoittuu vain geneeriseen ja tarkemmin määrittelemättömään 1800-luvun alun Ranskaan; esimerkiksi aloittaminen kaupunkimiljöökuvalla olisi pelastanut paljon. Näkökulman suppeus ja kuvakulmien pyöriminen vain päähenkilöiden ympärillä on romanttisessa tarinassa ymmärrettävää, mutta etenkin kakkospuoliskossa mukaan tulevat juonen koukerot olisivat hyötyneet kerronnallisesta lisäperspektiivistä.

Sarjakuva on kuitenkin taidokkaasti kirjoitettu, ja piirrosjäljen ajoittaisesta jäykkyydestä ja hieman turhankin kompressoidusta kerronnasta huolimatta se on varsin lupaava työnäyte.

Toni Kuusiston Wavesplitters jatkaa neljännessä Finnmangassa toisella osallaan, mutta on viitososassa tauolla. Juoni tuntuu keriytyvän auki edelleen tuskallisen hitaasti, mutta muuten meno on hyvin samanlaista kuin ensimmäisessäkin osassa; ulkoasu on yriteliästä mutta heittelehtivää, ja kirjoitus paitsi kielioppivirheistä myös rentoa kuin rautakanki. “Voi ei, käden ote ei irronnut.. En saanut kunnolla henkeä kun hän pusersi minua niin kovaa ja nyt tämä vetää minut pinnan alle” oikeuttaisi varmaan jo jonkinasteiseen vuoden seipäännielijä -palkintoon – ja voiko sarjakuvaa sanoa toimivaksi, jos repliikeissä joudutaan selittämään mitä kuvissa tapahtuu? Sekavahko kuvakerronta ei auta asiaa; sivu 79 kävisi malliesimerkiksi epäselvästä ruutujärjestyksestä.

Maura Mannisen, Iris Rönkön ja Maija Paavolan Koukussa!! pääsee tällä kertaa vasta alkamaan. Samalla senkin puutteet pääsevät lopulta kunnolla esiin: niukkataustainen ulkoasu ei ole niin silmiä miellyttävää kuin se voisi piirtäjän tyylin puitteissa olla, ja vaikka ykkösosasan sivusilmin vilkuilut ja kyräilyt toimivatkin hahmojen suhteiden ja tunnelmanluonnin rakennuskeinoina ne on ahdettu hieman liian ahtaalle jotta ne ehtisi kunnolla omaksua. Fontin vaihtaminen epäselvempään ei myöskään ollut mitenkään fiksu ratkaisu. Kirjoitus on kuitenkin luontevaa, ja vaikka kuvakerronta ei olekaan erityisen dynaamista juoni tuntuu toiseen osaan menessä etenevän lupaavasti.

Sunna Kitin Häiriö osana avointa järjestelmää on pitkälti samaa maata kuin tekijän Hokuto Manga -työkin: lupaavalla nimellä varustettu, sivumäärältään runsas ja ilmavasti ruudutettu sarjakuva, joka antaa ymmärtää tekijän tietävän sen tarinan taustoista huomattavasti enemmän kuin mitä viitsii lukijoilleen kertoa. Tämän työn positiiviseksi puoleksi sentään laskettaneen se, että se sentään tuntuu suuremman tarinakokonaisuuden osalta vaikkei sellainen ilmeisesti olekaan. Tekijän tyyli on siistiytynyt edelliseen työhön verraten etenkin tussauksen suhteen, ja rasterisävytyskin on mukavan siistiä ja perspektiiveja tukevaa. Tyyli heittelehtii kuitenkin välillä tunnelmaa tukemattomasti, hahmosuunnittelu on - edelleen - epäfunktionaalisen androgyyniä ja kielioppisääntöjä voisi kerrata.

Maija Lempiäisen Rajajoki edustaa puhtaaksi hiottua joskin ehkä hieman kliinistä viivatyöskentelyä, jota ei kuitenkaan voi dynamiikan puutteesta tai huonoista harmaasävyistä haukkua. Liikkeenkuvaus on esimerkillistä, joskin sivulla 34 vauhtiviivat ovat ehkä turhatkin. Juonta ei ole paljon, mutta käsikirjoitus ei ole hutiloitu – dialogi kertoo koko ajan jotain hahmoista, heidän suhteistaan ja taustoistaan. Tytön sukupuoli meinasi pariin otteeseen päästä hämäämään, joten kenties hahmosuunnittelun sen puolen selkeyteen panostaminen olisi hyväksi tälläkin tekijällä?

Eveliina Häkkisen Lorrainen Liljat on viitososan huterin lenkki, mutta ikäisensä tekemäksi kerrassaan mainio työ: monet perusasiat niin käsikirjoituksellisella kuin piirtotekniselläkin puolella ovat hyvin hallussa, eikä dialogikaan ole hullummasta päästä. Parannettavaa löytyisi etenkin taustojen käytön lisäämisestä, ja suorat tyylilliset lainat – kuten sivuilla 47 ja 52 – näyttäisivät toimivan näemmä pääsääntöisesti paremmin kuin omat viritelmät. Skannauksen sumuisuus on valitettava moka.

Myös Petra Nordlund on edistynyt huomattavasti Hokuto Mangan ajoista; Café Inspirationiin verrattuna Megamokan tyyli on hallitumpi, tussaus siistimpää ja kokonaisuus ylipäätään hallitumpi. Ulkoasun kruunaa viitseliäs ja pikkutarkka sävytys, jonka hyödyt ovat silminnähtävät kun edellistä työtä katsoo. Käsikirjoituksen kaksitasoinen huumori kohottaa tämän Finnmangan parhaaksi työksi, mutta jotkut kohdat ovat silti vielä viilaamisen arvoisia: sivusommittelun ahtaudesta on päästy eroon kohtuullisen hyvin eivätkä ruudut ole enää niin täyteen ahdettuja, mutta katuojia on edelleen käytetty vain silloin kun siltä tuntuu. Ruutujen reunat voisi piirtää paksummiksi, ja typografiaakin voisi vielä hioa: lihavointi toimii korostuksessa huomattavasti paremmin.

Tea Tauriaisen Kissatyttö Boing -stripit toimivat omalla anarkistisella tavallaan huomattvasti Ikävä kyllää paremmin. Näin pienestä annoksesta on hankala sanoa mitään varmaa, mutta ainakaan tekijä ei pelkää luoda kontrastia ilmeettömän söpöksi puleeratun tyylinsä ja vitsien aiheiden välille. Kolme ruutua on optimipituus pikkuhauskoille vitseille, ja tekijän kokemus strippiformaatista näkyy selvänä. Kokonaisuus toimii kuin Kawaii Not parhaimmillaan.