Paperinen blogi

Aloitan tänään Anime-lehden päätoimittajana. En usko että minulla riittää mitenkään järkyttävästi aikaa - saati ideoita - sekä blogia että lehteä varten, joten Otakunvirka jää toistaiseksi semipysyvälle tauolle. Tämä tulee siis olemaan viimeinen postaus kunnes toisin mainitaan.

*****

Tavallaan tämä on itse asiassa varsin nostalgista. Blogin pitäminen on ollut äärimmäisen hauskaa näiden parin vuoden ajan - mutta myös lehden tekeminen oli sitä ennen aivan yhtä hauskaa.

Olen pureskellut asiaa tässä nyt muutaman kuukauden. (Siinä siis syy, jos olette ihmetelleet blogin viime kuukausien hiljaisuutta aktiivisemman alkusyksyn jälkeen.) Anime ei ole mitenkään iso lehti, joten en usko että sen tekeminen tulee sanottavasti poikkeamaan Otakun tekemisestä silloin aikoinaan. Tulen edelleen päättämään aiheita, metsästämään kuvia ja pyytelemään juttuja avustajilta - suurimmat erot ovat siinä, että minun ei tarvitse taittaa lehteä itse eikä hoitaa mainosmyyntiä ja asiakaspalvelua. Mikä aina olikin lähinnä hukattua aikaa, joka oli pois hyvän lehden tekemisestä.

Minulla on suhteellisen vapaat kädet tehdä lehdestä omannäköiseni; Otakun vanhoilla lukijoilla saattaa olla melko hyvä kuva siitä, mitä se tarkoittaa. Olen varsin innoissani, suoraan sanoen.

Ja niille jotka ovat lukeneet tätä blogia ja harmittelevat sen kuolemaa - suosittelen suhtautumaan asiaan niin, että blogi tulee siirtymään paperiseen muotoon. Katsotaanpa mitä saan siitä aikaan sellaisena.

*****

Läksiäislahjana saatte tämän listauksen, johon olen koonnut kaikki Anime-lehdessä sen historian aikana käsitellyt teokset ja esitetyt mielipiteet. Tein sen alun perin lähinnä itseäni varten, joten se ei ole aina selkein mahdollinen (esimerkiksi se onko kyseessä manga vai anime käy yleensä ilmi vain julkaisijan nimestä; jos julkaisijaa ei ole mainittu lainkaan, kyseessä on peli). Mutta kenties siitä on tällaisenakin vielä joskus jotain hyötyä jollekin.

Blogit fandomia muuttavana voimana

Sillä välin kun kaikki muut olivat tänä viikonloppuna Jyväskylässä nauttimassa Animeconittomasta ja cosplayttomasta Finnconista ja mainostamassa omia tapahtumiaan olen itse ollut kotona lukemassa blogeja ja seuraamassa conin etenemistä Twitterin kautta. Yksi viime aikoina seuraamistani ei-animeblogeista on A Newbie's Guide to Publishing, jossa jännärikirjailija J.A. Konrath kertoo kuinka ansaitsee nykyään tuhansia dollareita myymällä sähköisiä versioita kirjoistaa Kindlelle ja vastaaville e-kirjalaitteille - vilkaisemattakaan yhteenkään kustantajaan päin, mikä ei tietenkään kaikkia ilahduta. Tämä sai minut ajattelemaan animeharrastuskulttuurin murrosta.

Web 2.0:n merkitys harrastajakulttuurille on ollut valtava, ja tulee jatkossa olemaan sitä yhä enemmän. Twitterin kaltaiset sosiaaliset mediat mahdollistavat toisiaan tuntemattomien mutta samasta aiheesta puhuvien ihmisten osallistumisen toistensa keskusteluihin, ja se on tehnyt siitä ensimmäistä kertaa niin mobiilia ja alustariippumatonta, että se voi olla osa päivärutiinia vuorokauden ympäri. Conin kaltaisessa ympäristössä tämän seuraukset voivat olla mullistavat - kuin perinteinen DS:n pictochat kerrottuna sadalla.

Tämä saattaa tietysti kuulostaa ilmeiseltä, mutta samalla tavalla blogit ovat korvanneet fanzinet; ne ovat jopa omaksuneet (joko tarkoituksella tai tahattomasti) printtimediasta tuttuja ominaisuuksia, kuten bloggaajatiimit (toimitukset) ja kategoriat (juttutyypit). Katja Valaskiven Pokemonin perilliset -tutkimus on nykyään jo hivenen vanhentunut, mutta jo pari vuotta sitten näkyi selvästi että "harrastajayhteisöjen järjestäytyminen on muuttunut, eikä yhdistysmuotoisella toiminnalla ole yhtä suurta merkitystä kuin aiemmin." Tilalle on tullut vapaamuotoisempi toiminta Internetin kautta.

Jos printtimedia tekee kuolemaa kaikkialla maailmassa, animefandomissa se on tehnyt sen jo aikaa sitten - ja on kyseenalaista saiko se koskaan kunnolla edes synnyttyä. Pistettyäni Otakunviran pystyyn kesällä 2007 Vehin sittemmin kuolleen Sutkun innoittamana se oli pelkkä fanzinen sivuprojekti, mutta pian siitä tuli mielekkäämmän tuntuinen projekti kuin itse fanzinesta. Siihen aikaan suomalaisia animeblogeja oli vain kourallinen, mutta kuinkas kävikään?

Nykyään jokainen harrastaja voi asuinpaikastaan huolimatta nähdä, että muutkin ovat kiinnostuneita animen sisällön puimisesta ja analysoimisesta, ja osallistua saman tien itsekin. Palaute ja ideanvaihto ovat välittömiä. Keskustelut ovat julkisia ja kaikkien ohikulkijoiden kommentoitavissa, toisin kuin sähköpostilistoilla tai irkissä - kaikki osaavat käynnistää nettiselaimen ja painaa linkkiä. Keskusteluista syntyy uusia ideoita, yhteisöjä ja jopa tapahtumia paljon herkemmin kuin ennen. Kuka tahansa voi olla mielipidevaikuttaja; merkitystä on vain sillä, miten hyvin osaa sanansa asettaa.

Vuonna 2007 en olisi osannut kuvitellakaan, että tilanne olisi joskus tällainen. Metkaa.

Anime- ja mangaharrastuksen ydin on teosten lukeminen ja ajatuksenvaihto niistä, ja kuten mainittua siinä blogit ovat olleet valtava katalysaattori. Viime aikoina tämän blogin sisältö on kuitenkin ollut liian vähän sitä ja liian paljon metaa, joten olen ajatellut tehdä asialle jotain.

"Tee mangaa" -kategoria on ollut tauolla vähän turhan pitkään, ja sen lisäksi olen tullut lopultakin siihen tulokseen, että "mangaa jota et ole lukenut" -konseptini sopii loppujen lopuksi varsin huonosti luentomuotoiseksi. Blogipostausten yli kun voi aina hypätä, jos tuntee jo käsiteltävän teoksen (ja siinäkin tapauksessa voi olla kiinnostavaa saada esittelymuotoinen toinen näkemys teoksesta jonka jo tuntee), mutta luennolla sekoitus tuttuja ja tuntemattomia teoksia ahdettuna tuntiin tai puoleentoista ei ole oikein parasta mahdollista viihdettä. Lisäksi blogitekstiä lukiessa apuna ovat Wikipedia ja Onemanga, luennolla ollaan puhtaasti luennoitsijan varassa.

Sasamekikoto-postaus saa luvan retconnautua ensimmäiseksi tämän kategorian edustajaksi. Lisää on luvassa toivottavasti lähiviikkoina, vaikka en teollisuusrunkkauksesta aiokaan luopua.

Aggroa

Puolisentoista vuotta sitten Nova tutustui ensimmäistä kertaa suomalaiseen animeblogosfääriin ja tuli siihen tulokseen, että hänen aiemmin ehdottelemansa ajatus suomalaisesta animeblogiaggregaatista tuskin tulisi auttamaan niin kauan kuin blogien määrä oli niin vähäinen kuin oli. Tällaiset aggregaattisivustot, kuten Anime Nano ja Animeblogger.netin Antenna, toimivat kätevinä kokoomasivustoina jotka auttavat vähemmän tunnettuja ja uusia blogeja saamaan tunnetumpien siivellä lisää lukijoita - täsmälleen samanlainen toimintaperiaate kuin mangalehdillä, itse asiassa. Englanninkielisen blogiskenen pageview-keskeisessä maailmassa niillä on jopa niin suuri merkitys, että aggregaattien ylläpitäjien kanssa ei uskalleta hankkiutua riitoihin listoilta poistamisen pelon vuoksi. Aikaa on kuitenkin kulunut aika tavalla, ja skenekin on muuttunut jonkin verran. Niin kuin sivupalkin venymisestä näkyy blogeja on tullut aika tavalla lisää, ja vuoden 2008 jäljiltä eloon jääneiden voisi varmaan hyvällä omallatunnolla sanoa tulleen jäädäkseen. Viime aikoina on myös syntynyt uusia blogeja, etenkin cosplayaiheisia. Aggregaattiaiheen tultua pari päivää sitten uudelleen puheeksi päättivät Jakoavain ja AKX tarttua tuumasta toimeen ja kehittää lopultakin jotain järkevää käyttöä muinoin ostetulle Ani.mu -domainille. Ja kuten sivupalkkia seuranneet varmaan ovatkin jo huomanneet löytyy listoilta myös tämä blogi.

Sivun funktionaalisuus ja ulkoasu ovat vielä työn alla, mutta kukapa tietää millaiseksi sitä vielä voi kehittää. Ja jos hyvin käy kenties se myös innostaa entistä enemmän ihmisiä bloggaamaan? Suurin osa aloittajista tietysti menettää kiinnostuksensa ennen pitkää, mutta eihän se mikään häpeä ole. Fandom koostuu kuitenkin vuorovaikutuksesta ja keskustelusta, ja mitä enemmän osallistujia sen parempi.

Oletko sinä ikinä pohtinut blogin perustamista?

Hyvää joulua

Vähemmän kuin viime vuonna eikä välttämättä ihan niin edustaviakaan, mutta ainakin yhdellä uudella värillä. Kenties ensi vuonna Pac-Mankin saa olla jo keltainen... Jo kolmas vuosi peräkkäin. Tästä on tulossa pienimuotoinen perinne.

Tunnin päästä tulee muuten Tokyo Godfathers Neloselta. Siinäpä vasta erilainen joululeffa....

Mangaa amerikkalaiselle yleisölle

Anikin sivistyneen keskustelun alue Arcadia oli hyvä mutta lyhytikäiseksi jäänyt yritys nostaa foorumin tasoa. Valitettavasti se kompastui omaan nokkeluuteensa; ihmiset lähtivät lähestymään sitä väärältä kannalta ja yrittivät hieman teennäisestikin lisätä viesteihinsä sisältöä ja pituutta, mistä syystä sinne kirjoittamisen kynnys nousi lopulta vähän turhankin korkeaksi ja ketään ei lopulta enää kiinnostanut. Oireellisintahan kaikessa oli loppujen lopuksi kuitenkin se, että "pintaa syvemmältä" keskustelemiseen ylipäätään tarvittiin erillinen rajattu alue. Sillä välin Kvaakin manga-alueella on viimeiset pari vuotta ollut tasaisen hiljaista, mutta keskustelu saavuttaa ajoittain varsin mielenkiintoisiakin sfäärejä - jo siitäkin syystä että aikuisten ihmisten prosenttiosuus keskustelijoista on suurempi. Viime aikojen kiinnostavin keskustelu keriytyi parin Suomessa kasvaneen sarjakuvantekijän, parin Suomessa kasvaneen sarjakuvanlukijan ja yhden Japanissa kasvaneen sarjakuvanlukijan välille siitä, mitä sanan "manga" sopii tarkoittaa. Saisiko sitä käyttää fumettin ja beedeen kaltaisena alkuperämaata leimaavana sanana ollenkaan, vai onko sillä niin selkeästi tunnistettava muotokielensä että se pitäisi ymmärtää tietynkaltaista sarjakuvaa merkitseväksi termiksi?

Vahvin argumentti jälkimmäisen kannan puolesta tuntuu olevan se, että japanilaisen japanilaiselle yleisölle tekemää sarjakuvaa ja länsimaisen länsimaiselle yleisölle tekevää japanilaistyylistä sarjakuvaa on mahdoton erottaa toisistaan - mitä itse sanoisin varsin kyseenalaiseksi väitteeksi, koska vaikutteet johtavat niiden ottajassa hyvin harvoin täysin alkuperäisen kaltaiseen lopputulokseen. Esimerkiksessä klassisessa W.I.T.C.H.-tapauksessa italialaisten piirtäjien mangalukemistoistaan saamat vaikutteet näkyvät lähinnä käsikirjoituksessa ja hahmosuunnittelussa, eivät niinkään sarjakuvakerronnassa tai sivusommittelussa itsessään. Silloinkin kun länsimainen tekijä pyrkii tietoisesti rakentamaan teostaan myös näiltä osin esikuviaan vastaaviksi eron näkee yleensä ainakin taustojen ja harmaasävyjen käytössä.

Mutta entäs sitten kun piirtäjänä on aidosti japanilaisessa sarjakuvantekokulttuurissa koulittu ihminen, mutta käsikirjoittajana länsimainen?

Del Reyn julkaiseman Surt Limin ja Hirofumi Sugimoton Kasumin kohdalla näin on - se on sarja, jolla on amerikkalainen käsikirjoittaja mutta japanilainen piirtäjä. (Vähän niin kuin sillä yhdellä toisella sarjakuvalla, jonka spinoffeja Tokyopop puskee edelleen ulos vaikka firman muita projekteja lakkautetaan ja työntekijöitä irtisanotaan kaksin käsin, ja joka ei ansaitse enää tulla mainituksi nimeltä.)

Tämän nimeltämainitsemattoman kammotuksen tapaan Kasumi on käsikirjoittajansa hengentuote, jolle hän lähti etsimään kuvittajaa (olkoonkin että miellyttävällä tavalla kotikutoisemmin konstein); voitte lukea lisää heidän haastattelustaan Manga.about.comissa. Lyhyesti kerrattuna tarina menee näin: hyvin vähän englantia osaava yokohamalainen Sugimoto hyppäsi mukaan hyvin vähän japania osaavan kalifornialaisen Limin kelkkaan tokiolaisen kääntäjän välityksellä, ja he alkoivat tehdä yhteistyötä ja myivät teoksensa Del Reylle.

16-vuotias, taikatemppuja harrastava Kasumi on muuttamassa yksinhuoltajaisänsä kanssa uuteen kaupunkiin, kun hän kohtaa metsässä mystisen valon jonka ansiosta hän menettää tajuntansa. Hänen ainoaksi ystäväkseen jää pian otakunörtti Yuuta, sillä hänen uusi koulunsa Seiranin lukio osoittautuu rikkaiden pentujen eliittiopistoksi, jossa hän joutuu välittömästi silmätikuksi pirteydellään ja ystävällisyydellään - sekä päädyttyään istumaan koulun komistuksen viereen ja muiden luullessa hänen yrittävän tätä, kun hän auttaa toista tyttöä toimittamaan rakkauskirjeen. Pian paljastuu, että mystinen valo antoi Kasumille kyvyn muuttua näkymättömäksi pidättämällä hengitystään - ja että hänen koulussaan on muitakin valon kohdanneita oppilaita. Ei mitään erityisen uutta auringon alla, eihän?

Sugimoto on aiemmin tehnyt sarjoja enimmäkseen shounenyleisölle, joten Kasumi ei ole ulkoasultaan täysin shoujotyylin konventioita noudattava - etenkin ruudutus tuntuu paikoin siltä, että Sugimoto yrittää pyrkiä puoliväkisin "shoujomaiseen" ulkoasuun vaikka tarina onkin huomattavasti tavallista koulusarjaa toimintapainotteisempi. Näin ollen se on eräänlainen mielenkiintoinen hybridi, joka itse asiassa sattumalta muistuttaa jonkin verran länsimaisten mangavaikutteisten tekijöiden genre- ja kohderyhmäsokkoja töitä. Tästä huolimatta se on kuitenkin kymmenen vuoden ammattitaidolla piirrettyä, ja näyttää ja tuntuu epäilemättä mangalta - tai japanilaiselta, jos nyt halutaan alkaa nillittää.

Samaa voisi sanoa käsikirjoituksesta. Jotkut arvostelijat ovat jopa katsoneet tarpeelliseksi huomauttaa että sen miljöö on hieman väkinäisenkin japanilainen - esikoissarjaansa tekevä Lim tuntuu liisteröivän ympäriinsä koulumangan kliseitä ehkä vähän liiankin suurella ennakkoluulottomuudella. Samaan tapaan dialogissa ympäriinsä vellova kohteliaisuuspäätteiden meri (ja jopa pari "kääntämättä" jätettyä haita ja onegaita) tuntuu hieman hupsulta, kun ottaa huomioon kyseessä olevan alkujaankin englanniksi kirjoitetun teoksen. Lukusuuntakin on luonnollisesti oikealta vasemmalle. Suunnilleen ainoa sen alkuperästä kielivä seikka ovat saumattomasti taiteen päälle istuvat länsimaiset ääniefektit.

Ja nyt tullaan siihen hauskaan kohtaan.

Perhaps it’s not fair, but the device of the ruling clique bullying the new kid bothers me more in an American manga than a Japanese one. American high schools do have their own pecking order, but the students don’t refer to their classmates as “commoners” or feel the need to punish them for sitting in the wrong seat or sending a note to the wrong guy. In fact, it’s hard to imagine American teenagers tolerating a self-selected club that enforces such rigid rules.

MangaBlog

Mikäkö tässä sitten on niin jännää? Tietysti se, että huolellisesti rakennetusta japanilaisesta miljööstä ja asetelmasta huolimatta Lim on loppujen lopuksi luonut kuitenkin hyvin amerikkalaisen juonikuvion. Amerikkalaisissa teinileffoissa sosiaalisessa arvoasteikossa ylhäällä olevat ovat pahiksia, joita vastaan kiusatut nörtit ja luuserit yhdistävät voimansa - japanilaisesta viihteestä vastaavaa herravihaa ei löydy. Nämä asenne-erot kummunnevat maiden kulttuuritaustoista; Japani on feodaalihistoriainen valtio jonka kulttuuri on perustunut luokkayhteiskunnalle, Yhdysvallat taas itsenäistynyt siirtomaa, jonka perusajatuksena on ainakin periaatteellinen pyrkimys tasa-arvoon.

Avasitpa minkä tahansa vaikkapa kouluun sijoittuvan mangan et tule todennäköisesti löytämään sieltä yhtään sellaista kingit-vastaan-luuserit -asetelmaa kuin angloamerikkalaisesta viihteestä, harvemmin edes titanicmaista kultahäkissä eläjän kaipuuta alaluokan vapaampaan elämään; korkea sosiaalinen status on kohdalle osuessaan siunaus, ei vitsaus. Esimerkistä käy vaikkapa yksi lempimangoistani, Milk Morinagan Girl Friends, jossa luokan hiljainen tyttö kohoaa puolivahingossa korkealle ikätovereidensa sosiaalisiin ympyröihin - joita kuvataan lukijalle vailla minkäänlaista negatiivista pohjavirettä. Tai vaikkapa Ouran High School Host Club, jossa varakkaista ja tavallisen kansan arjesta mitään tajuamattomista yläluokkaisista tehdään kyllä pilaa - mutta ehdottoman hyväntahtoisesti ja heillekin arvonsa antaen.

Arcadiassa ainoa oma, tulta alleen ottamattomaksi jäänyt keskustelunavaukseni jätti ilmaan avoimen kysymyksen siitä, millä tavoin mangaa voisi muokata enemmän länsimaista yleisöä miellyttävämmäksi. Ja kenties juuri tässä mielessä Kasumi on merkittävä teos: sen henkilöhahmot voivat olla yksiulotteisia ja sen juonenkäänteet kliseisiä ja hyperaktiivisia, mutta länsimaistyylisen narratiivin sekoittaminen japanilaiseen sarjakuvakerrontaan on silti jotain mitä pidän ehdottomasti potentiaalisena kokeiluna. Tämä teos on vielä laadultaan kyseenalainen ja mainittua lipsahdusta huolimatta kerronnaltaan korostetun japanilainen eksotiikannälkäisille jenkkiotakuille kelvatakseen, mutta mistäpä sen tietää mitä aika ja pähkähullujen ihmisten kokeiluprojektit saavat vielä aikaan?

Rebuuttaus

...Ja tästä se sitten jatkuu, sekä itseni että blogin sattumoisin päällekkäin olevan vuosipäivän kunniaksi! Tauon aikana on tapahtunut aivan liian paljon asioita kunnolla kerrattavaksi: Hellsingin lisäksi suomeksi saatiinkin myös Nausicaa, Tekkonkinkreet voitti Eisnerin, Mushishi ja Inuyasha loppuivat, One Piece ohitti puolenvälin etappinsa, Shogakukan ja Shueisha aloittivat Euroopan-valloituksen, Madhouse tekee Iron Man -animen, Bakumania saa netistä englanniksi virallisesta lähteestä, yoshitoshi ABe levittää doojinshejaan iTunesissa, Studio Pierrot animoi Julia Vuoren Sika-sarjakuvia, oregonilaismies veti pultit siitä että kirjastoi antoi hänen 12-vuotiaan poikansa lainata Battle Club -mangaa, Tonari no 801-chanin piti tulla sovitetuksi KyoAnin TV-animeksi mutta projekti hyllytettiin varoituksetta... Huh.

Kustannusprojekti Otaku odottaa vielä Khal-Annatin toisen osan ilmestymistä - kunhan sille löytyy sopiva sauma - ja Petit Alice tulee saamaan oman sivustonsa jossain vaiheessa, mutta muilta osin vanhan voi sanoa jääneen taakse suhteellisen tehokkaasti. Siinä missä edellinen sivusto oli blogin sisältävä lehden saitti on tämä enemmänkin lehden saitin jämät sisältävä blogi.

Blogialustana pyörii nyt WordPress 2.6, mikä tavalliselle lukijalle näkyy lähinnä gravatarien käyttönä. Olisin voinut muuttaa kategoriat tageiksi mutta en viitsinyt, koska en nähnyt siinä mitään olennaista hyötyä - ja lisäksi pidän niiden hierarkisuudesta. Säätelen vielä jatkossa sivuston ulkonäköä hieman enemmän kustomoiduksi ja sulavakielisemmäksi ja korjailen erinäisiä rikkinäisiä linkkejä ja kuvia, mutta muuten se alkaa olla kivasti kasassa.

Mandigo-teema on mukavat 1024 pikseliä leveä, minkä ei nykyaikana pitäisi tuottaa ongelmia pienemmilläkään näytöillä. Sen tapa kehystää kuvat ei toisaalta välttämättä johda parhaimpiin mahdollisiin lopputuloksiin osassa vanhemmista postauksista, mutta tulen huomioimaan asian jatkossa. Siinä on defaulttina mukana hakutoiminto, ja lisäsin sivupalkkiin myös listan viimeisimmistä kommenteista, jotta vanhoissakaan postauksissa uudelleenviriävät keskustelut eivät jäisi ihmisiltä huomaamatta. Samantapaista virkaa toimittaa postauskohtainen lista samankaltaisista postauksista. Yhteystietosivu on tällä kertaa selvästi esillä, koska aiemmin ihmisillä on ollut kuulemma hankaluuksia löytää sitä.

Lisäksi päätin Vehin tapaan kokeilla sieluni myymistä Googlelle, koska AdWords on kiehtova konsepti (olkoonkin, että suomenkielisillä animesivuistoilla mainosten relevanttius tulee varmasti olemaan aika pieni). Sen käyttöehdot kieltävät pyytämästä lukijoita klikkaamaan mainoslinkkejä, mutta etteköhän te tiedä ihan pyytämättäkin mitä voitte tehdä kiitokseksi jos pidätte lukemastanne. ;>

Desucon, opiskelut ja erinäiset muut projektit vievät huomiotani tasaisen tappavalla vauhdilla, mutta eiköhän tännekin kirjoitteluun riitä vielä aikaa; en tiedä millaista tahtia tulen pitämään yllä, mutta senhän näkee sitten. Ei tästä hommasta kovin kauaa viitsi erossakaan pysyä!

Lepotauko

On lopultakin koittanut se synkkä päivä, jolloin Otakunviran kohtaloksi on tullut sairastua taukotautiin. On aika pohtia jatkoa ja säätää tulevaa; tämä sivusto ei Otakun lopettamisen jälkeen voi enää säilyä tällaisenaan, joten blogin on aika siirtyä muualle. Uusi domain on jo ostettuna ja WordPress-teemakin valittuna, joten voinette olla suhteellisen varmoja siitä ettei tämä tauko ole tappavaa sorttia. Se kestänee kuitenkin vähintään useampia viikkoja ja päättynee viimeistään siinä vaiheessa kun saan irlattua kasaan tarpeeksi vieroitusoireita - tämä on joka tapauksessa aivan liian hauskaa touhua lopetettavaksi kokonaan. Joskus on kuitenkin priorisoitava joitain asioita toisten edelle, ja se joskus on nyt.

Ja Animeconkin on jo viikon päästä; alkaa olla jo aika valmistautua siihen, koska minun olisi tarkoitus puhua niitä näitä myös tässä tapahtumassa. (Tervetuloa kuuntelemaan vain.) Luotettavuusasteeltaan vaihtelevien huhujen ja kuulopuheiden perusteella conista pitäisi myös tulla varsin hollowfieldihtävä - ja kenties jopa hellsingihtävä. Hohoho~

Laulun loppu

Ensi alkuun - unohtakaa kaikki mitä sanoin aiemmin. Koska Otakun taival loppuu nimittäin nyt. Päätös lehden lopettamisesta ei ollut helppo eikä nopea, mutta päädyin siihen tulokseen että se oli ainoa mahdollinen ratkaisu. Syynä eivät olleet con-, ihmissuhde-, työ-, opiskelu- tai muutkaan IRL-kiireet, ei liioin hiljattain päivittynyt siviilisäätyni. Sen sijaan kyse on enemmänkin siitä, että olen viime aikoina tullut huolestuneeksi omasta nörtteydestäni - minulla ei nimittäin tunnu riittävän sille enää juuri lainkaan aikaa. Oma harrastus on otakulle on kaikki kaikessa, ja siinä vaiheessa kun metaharrastaminen alkaa tulla vakavasti kaiken muun edelle on syytä pohtia onko sen jatkaminen enää mielekästä – saati sitten hauskaa. Näin ollen olen päättänyt leikata harrastamisestani sen osan joka tulee muiden tielle - Otakun.

Tobiroja on vielä yksi julkaisematta ja Petit Alicen kohtalo on sen omasta toimituksesta kiinni, mutta Otakun kohdalta tämä kustannusprojekti oli nyt tässä. Kirjoitin pääkirjoituksessa näin:

Muutaman kerran vuodessa ilmestyvä ja jo lähtökohdiltaan pysyvästi epäajankohtaisen fanzinen olisi vaikea saavuttaa otakuskenessä samanlaista merkityksellisyttää kuin vaikkapa Tähtivaeltajalla on scififandomissa pääasiassa siitä syystä, että edellinen on tottunut siihen että harrastus elää ja liikkuu pääasiassa netissä. Viikon ikäinen uutinen on vanha; ilmaisiksi jaellut mielipiteet ja faktat ovat aivan yhtä valideja ja suurimmalle osalle tärkeämpiäkin kuin paperilla julkaistut; vuorovaikutuksellisuus ja yhteisöllisyys ovat jotain, joita ilman kukaan ei voisi skeneä kuvitellakaan.

Se ei tarkoita että lehtiformaatti olisi menneen talven lumia, mutta yksittäiselle harrastajalle se asettaa jatkuvan deadlineja vastaan tappelemisen hyvin epäsuotuisaan asemaan netin välittömyyteen verraten. Nämä ovat pääsyitä siihen miksi englanninkielisen skenen fanijournalismi on pitkän hiljaiselon jälkeen nostanut viime vuosina päätään blogipohjaisena, ja tyytyväisyydekseni voin todeta vaikuttaneeni omalta osaltani vastaavanlaisen ilmiön syntymiseen myös Suomessa. Tästä on hyvä jatkaa.

Tässä vaiheessa lienee siis paras mahdollinen hetki laskea Otaku levolle ja toivoa, että lehti voi vuosien päästä toimia uusille harrastajille ikkunana aikaansa. Nämä kolme ja puoli vuotta ovat olleet kiireisiä mutta hauskoja, ja haluan kiittää jokaista lukijaa lehden tukemisesta ja muistuttaa vielä kerran, että kyseessä ei ole lopun alku vaan alun loppu.

On siis aika siirtyä uusien ja rattoisampien projektien pariin - kuten esimerkiksi tämän blogin rukkaamiseen uuteen uskoon. Mutta sitä ennen voisin tehdä asioita, jotka ovat olleet rästissä jo joitain vuosia - esimerkiksi hommata ajokortin, katsoa parin viime vuoden väliin jääneet animet, jatkaa opiskeluja ja kokeilla tuota olohuoneessa pölyttyvää Wiitä.

Mutta vielä sitäkin ennen lähden Nekoconiin luennoimaan puutaheinää omakustantamisesta ja myymään tätä viimeistä lehteä. Johon ilmestyi koneenvaihdon myötä jostain hitosta taas ne infernaaliset taittovarattomuusmarginaalit, mutta yks hailee - se on silti sisällöltään suurin ja kaunein Otaku ikinä. Hohoho.

Kikucon

Että sellainen con. Paikan rajoittuneesta myyntitilasta johtuen emme saaneet sieltä myyntipöytää, mutta loppujen lopuksi se osoittautui varsin onnekkaaksi sattumaksi - pienellä herrasmiessopimuksella pääsimme jakamaan Turun Animeseuran pöytää emmekä näin ollen joutuneet maksamaan siitä mitään. Onneksi, sillä muussa tapauksessa olisi tullut kohtuullisen ikävästi takkiin... Tässä on pientä ironiaa, sillä sattumoisin ensimmäinen tapahtuma josta Otakua saattoi ostaa oli niin ikään Kirsikankukkacon - emmekä sielläkään maksaneet mitään vaan myimme ns. salkusta, koska sekä kassavirtamme että budjettimme liikkui silloin vasta kymmenissä euroissa. Ja perässä tuli ärtynyttä noottia "kaupallisesta toiminnasta ilman lupaa."

Kaiken kaikkiaan con oli kohtuullisen mukava, muttei missään mielessä täydellinen. En sanoisi sitä suoranaisesti huonoksi tai epäonnistuneeksi sellaiseksi, mutta siitä lyötyi monia samoja ongelmia joita vähän kaikissa coneissa tuntuu nykyään olevan - kolmannen kerroksen kuvausnurkista ei tiennyt juuri kukaan, järjestäjien ja ulkopuolisten dialogi oli töksähtelevää ja cosplaykisaajat pysyivät lavalla paikallaan keskimäärin yhden sekunnin. Sisätilojen ilmanlaatu sentään oli pahimmillaankin kelvollinen, joskin siitä saadaan ehkä osittain kiittää suhteellisen niukkaa kävijämäärää ja viileää säätä.

Ja minähän en tunnetusti tiedä tapahtumanjärjestämisestä mitään, mutta jotenkin tuntuu hassulta että järjestäjät eivät nähneet tarpeelliseksi pyytää paikallista animeyhdistystä auttamaan ennen kuin sieltä oli ensin itse otettu yhteyttä. (Tiedä häntä sitten kuinka paljon edes TAS pystyi auttamaan asiaa. Lisää vänkäreitä nimittäin kaipailtiin vielä kolmea viikkoa ennen tapahtumaa - ja tässä vaiheessa järjestäjät päättivät uskaltautua pistämään pystyyn ketjun aiheesta.)

Suurin epäkohta tietysti oli se, että Kempin shoujoluentoa lukeenottamatta ohjelmakartasta ei löytynyt manga- tai animeaiheista ohjelmaa hakemallakaan.

Kyseessä on tavallaan itseään ylläpitävä noidankehä. Sanotaan, että ylivoimaisesti suosituinta ohjelmaa coneissa näyttäisi olevan vapaamuotoinen hengaus - joka tässä tapauksessa manifestoitui Caramelldansen-letkajenkkoina, valtavana nuoleskelurinkinä keskellä käytävää ja YAOI_SHOW'na - mutta voitaisiin miettiä onko kyseessä syy vai seuraus; miten ihmisiä voisi kiinnostaa ohjelma, jos sitä ei ole? Tätä menoa conit degeneroituvat ennen pitkää vain valtaviksi miiteiksi joissa on cosplaykisa, lolitamuotinäytös, jrockpaneeli, Final Fantasy Fighteja ja pullonpyöritystä.

Eihän siinä tietenkään ole mitään pahaa niin kauan kuin ihmiset viihtyvät. Mutta olen edelleen sitä mieltä, että on hieman kummallista että asia hyväksytään sellaisenaan - aivan kuin tapahtuman järjestäjillä ei olisi mitään sananvaltaa asiaan.

Peikkojen kasvatus huviksi ja hyödyksi

"Kuka tahansa osaa puhua peikkoa", Fred möläytti, "eihän siinä muuta kuin osoitellaan ja murahdellaan."
Väistämättä blogin kerätessä tarpeeksi huomiota se alkaa saada osakseen trollien huomiota. Itselleni näin kävi kuun alussa sen jälkeen kun tämä postaukseni alkoi kiertää irkkiä ja sai 2000 hittiä päivässä.

Trolleista on luonnollisesti paljon hupia, kunhan niihin ei yritä suhtautua vakavasti; huomiotahan ne vain haluavat. Niinpä suhtauduin kepeästi, kun ystävämme höpö höpö alkoi laukoa mielipiteitään. Minä ja kommentoijani ruokimme peikkoa avoimesti, ja se käyttäytyi kuten kelpo lemmikin kuuluukin: ölisi kun sille heitti keksin, oli hiljaa ja tunki sormet korviinsa kun kohtasi vastaväitteitä jotka huomasi aukottomiksi. Hiljalleen keskustelu siirtyi muille urille, ja trollin panos sille väheni.

Trolli kuitenkin jatkoi touhujaan seuraavassa kirjoituksessani, olkoonkaan että se teki asiavirheineen itsestään siellä täyden pellen. Samalla se jatkoi kuolleen hevosen piiskaamista edellisessä kirjoituksessani. En viitsinyt katsella sitä enää pitempään, joten IP-bannasin sen.

Trolli ei huomannut sitä ennen kuin yritti lähestyä An Cafe -postaustani joitain päiviä myöhemmin. (Se haukkui bändin lyttyyn, sanoi japanilaisen musiikin matalamman suosion muualla Euroopassa olevan merkki sivistyksestä ja ilmoitti pitävänsä täällä vallitsevaa vastakkaista tilannetta merkkinä siitä kuinka "yliarvostettu lasten muoti-ilmiö" Japani täällä on.) Huomattuaan olevansa blokattu se vaivautui lähettämään mailia.

Aloit sitten blokata kommenttejani blogissasi. Hienoa. Suuri ja mahtava, kaikkivaltias ego pelastuu näin omaa kulttia kritisoivilta mielipiteiltä.

Se, ettet edes ja etenkään sinä harrastuksesi nokkamiehenä kykene käymään asiallista keskustelua aiheesta, kertoo paljon sinusta, harrastuksesta ja muista harrastajista. Arvostus ei todellakaan kasva "väärät" mielipiteet kieltämällä ja "oikeita" totuuksia toitottamalla.

Vaikka kyllähän sinä tämän aivan hyvin tiedät.

Tämä vahvisti käsityksiäni siitä että kyseessä on kokenut trollaaja; tökeröt syytökset ja tarkoituksellisen asiavirheinen sanankäyttö yhdistettynä mukapuolihuolimattomaan egonsivelyyn suorastaan kerjäävät  temperamenttisemman yksilön vastausta. Flaymen määritelmän mukaan yksi trollin perustuntomerkkejä on tyhmyys, mutta koska tämä oli osoittanut tarttuvansa kiivaasti ad hominemien kaltaisiin provoihin niistä kuitenkaan suuttumatta se ei selvästikään ollut sellainen; vain tylsistynyt (joskin hutiloiva).

Normaalisti olisin jättänyt asian sikseen. Valitettavasti kuitenkin tiedän, että on oikeasti olemassa aikuisia ihmisiä jotka ylläpitävät netissä järjestään negatiivista asennetta ja luulevat kärttyilyn ja valittamisen olevan keskustelua ja haukkumisen kritiikkiä; esimerkiksi #japanpopilla irkkaa yksi sellainen. Lähdin tämän tiedon pohjalta ja aloin kaivella esiin trollin motiiveja; oliko se ehkä kenties sittenkin tosissaan?

Vastasin:

Emmeköhän me molemmat tiedä, että sinun mielipiteitäsi ja mielenilmauksiasi motivoivat jotkut ihan muut syyt kuin "asiallinen" keskustelu.

Johon se puolestaan vastasi:

Voisit varmaan sitten kertoa, mitkä syyt mielestäsi minua motivoivat, kun kerran moista väität.

Ymmärrän kyllä, että sinua puolestaan fanikulttuuri-omakustanteen päätoimittajana motivoivat esimerkiksi taloudelliset asiat. Tältä pohjalta on selvä, ettet haluaisi rahavirtojen näkevän "vääriä" mielipiteitä, vaan haluat hehkuttaa ja ylistää aihetta, jopa totuudenvastaisesti. Mutta tapa, millä yrität puolustautua kritiikiltä, on lapsellinen. Peräänkuulutat asiallista keskustelua, mutta et itse kykene siihen.

Tässä vaiheessa tulin siihen tulokseen, että tilanne oli toivoton; troolari mikä troolari.

Turha yrittää teeskennellä viatonta. Näen että et ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, mitä trollauspuuhiin tulee.

Nuo corporate sellout -väitteet saattaisivat olla ehkä hieman uskottavampia suunnattuna sellaiselle taholle, jolla on maksavia mainostajia. Ja rakentavaa keskustelua olisi ehkä helpompi käydä, jos ainoa panoksesi sille ei koostuisi minkä tahansa postauksissani käsittelemäni aiheen solvaamisesta...

Totuttuun tapaan se jätti vääriksi osoittamani seikat huomiotta ja keskittyi siihen ainoaan väitteeseen jota en ollut vielä perustellut.

Surullista, että leimaat kirjoitukseni paatuneen trollin arvottomiksi solvauksiksi, etkä suostu esittämään perusteita väitteillesi.

Kerro siis edes, mitkä kirjoituksistani näitä väittämiäsi trolleja ja solvauksia ovat: [pitkä lista kaikesta mitä se oli kaikissa kommenteissaan toistaiseksi sanonut]

Jatkoin loogisesti:

Ne kaikki, koska et tunnu hyväksyvän mitään muita mielipiteitä kuin omasi ja jatkat riitelyä silloinkin kun kanssasi yritetään olla samaa mieltä.

Tähän se ei enää vastannut, ilmeisesti siksi ettei enää viitsinyt jatkaa jankkaamista huomattuaan etten ollut helposti tulistuvaa tyyppiä. Ja mitä hauskaa trollaamisessa olisikaan, jos ei pääse keräämään huomiota kuin yhdeltä ihmiseltä?