Round 1

    
Lehtemme ovat eläneet yhteiseloa nyt seitsemisen kuukautta. Tällä välin kumpikin on hakenut omaa linjaansa, ja lienee jo turvallista sanoa sellaisten löytyneen; molempien edut ja ongelmat näkyvät nyt kohtuullisen selkeästi.
Animen suurin etu on edelleen sen markkinaetumatka; lähemmäs kolmen monopolivuotensa aikana se juurtui syvälle kotimaiseen skeneen, ja ihmiset tottuivat sekä sen läsnäoloon että sen ainutlaatuiseen. Japan Popin saavuttua tällainen ehdoton lojaalius on laantunut ja lehdistöstä on tullut arkipäiväisempi osa skeneä, mikä näkyy mm. vähentyneessä foorumipalautteen määrässä. Iso osa kasuaalimmista lukijoista ei toisaalta ole edes noteerannut toimituksenvaihdosta; pienemmiltä foorumeilta löytyy edelleen ketjuja, joissa Japan Popia parjataan Animen matkijaksi.

Japan Popin etu taas on edelleen se, että sen ihmiset ovat alan harrastajia ja toimijoita: tämä johtaa sekä kontaktien löytymiseen että - monien tapauksessa - automaattiseen lojaaliusreaktioon. Markkinaetumatkaa on yritetty kuroa kiinni Fantasiapelien näytenumerokampanjalla ja samanlaisella yhdistyskampanjalla kuin "muutama vuosi sitten erään toisen lehden kanssa tehtiin", mutta siitä miten hyvin tämä on toiminut ei puhuta julkisesti; lehti on ottanut linjakseen pitää yllä hieman suljetumpaa julkisivua kuin edeltäjänsä (niin ensimmäinen numero kuin uusimman numeron DVD:kin tulivat täysin ilman ennakkoilmoituksia), ilmeisesti jottei kilpailija saisi vihiä sen liikkeistä.

Toisaalta se että lehden toimituskunta koostuu skenen keskeisistä vaikuttajista tuskin myöskään on haitaksi yrityksille eristää kilpailija skenestä: Animen myyntipöytää ei viime Traconissa näkynyt (kuka se taas olikaan tapahtuman sponsorivastaava?), eikä tarvita velhoa arvaamaan kumpi lehdistä on tulevan Tampereen Animeconin pääyhteistyökumppani.

Lehdillä on myös ongelmansa. Animen markkinaetumatka tarkoittaa myös sitä että mainostajilla ei välttämättä ole mielenkiintoa lähteä mainostamaan vielä toisessakin julkaisussa, mikä on varmasti ainakin ollut ongelma Japan Popille. Anime puolestaan kärsii vakavasta aivovuodosta; uusimman numeron ainoa teksti joka herätti välittömän mielikuvan asiansa tuntevasta kirjoittajasta oli J-V. Simolan Divergence Eve -artikkeli.

Toisaalta jo se että tällaisia kirjoittajia ylipäätään löytyy on jo saavutus sinänsä; vanhan Animen hylätessään Japan Popin toimituskunta epäilemättä luuli sen kuolevan sisällöntuottajien puutteeseen joko välittömästi tai viimeistään yhden numeron jälkeen. Tällainen ylimielisyys osoittautui virheeksi, sillä he tuskin odottivat saati toivoivat päätyvänsä taloudelliseksi altavastaajaksi kilpailutilanteeseen. Toisaalta H-Townin toiveet Mimiko Median rahojen loppumisesta eivät näytä nekään toteutuneen; olihan uusimmassa Japan Popissakin jo kuusi mainosta. (Sisarfirmaa ei lasketa.)

Lehdet ovat lähteneet rakentamaan itselleen erilaisia julkisuuskuvia. Anime teki hiljan päätöksen avata arvosteluarkistonsa myös muille kuin tilaajille, mikä varmasti auttaa nostamaan sivuston kävijämääriä. Toisaalta sivustolla ei ole yhtään mainoksia joten taloudellinen hyöty on käytännössä nolla, ja sivusto on muutenkin pahasti rempallaan; ne ovat epäilyttävän usein nurin, työharjoittelijan lähdettyä uutisia on tullut kerran viikossa jos hyvin käy, ja vaikka legendaarinen tuhansien sivujen chattiketju suljettiinkin on uusi jo pystyssä ja foorumin moderointi käytännössä olematonta. Yleisvaikutelma on aika kamala, eikä tilannetta paranna se että toimituksen vaihduttua sillä ei ole ollut lainkaan presenssiä #anime-lehdessä.

Japan Popin sivusto taas on sisällöltään pitkälti samanlainen kuin Animen vanha sivusto. Lehden laajempi fokus heijastuu sen kansiin, ainakin ideatasolla: vähemmän vetävissä kansikuvissa komeilee nippa nappa tunnistettavia kuvia japsirokkareista ja länsimainen käsitys yaoista (eli kaksi mieheksi pukeutunutta tyttöä kaulailemassa). Eri asia sitten tietysti on, ovatko Animen toistuvat Naruto-oksennukset ja kollaasit sen silmäämiellyttävämpiä.

    
Sisällöllisesti lehdet ovat kehittyneet mielenkiintoisiin suuntiin: keskiarvoa katsoen Anime on keventynyt, Japan Pop raskastunut. Asia ei kuitenkaan ole yksioikoinen.

Animen sisältö on ylipäätään aika höttöistä, mutta sen suurin ongelma ei loppujen lopuksi ole se että huumori ei naurata eikä se että päätoimittajan puutteellinen asiantuntevuus pilkahtelee säännöllisesti - se on toimituskunnan ulkopuolisuus skenestä. Keitä nämä kirjoittajat ovat? Miksi emme ole kuulleet heistä aiemmin? Mitä meidän tulisi heistä ajatella? Analogiaa käyttääkseni, ärhäkällä kolumnilla on täysin eri painoarvo jos sen on kirjoittanut Nnirvi kuin jos sen on kirjoittanut vain joku sattumanvarainen heppu.

Zac Bertschy ohjeisti hiljan animejournalistiksi hinkuvaa kysyjää näin: "Come across as a writer who happens to be a fan, not a fan who wants to write. One of those works, the other really doesn't."  Tämä näkyy lehdissä hupaisan selkeästi; selvimmin Japan Popissa.

Japan Popilla voi olla kokeneempien sisällöntuottajien etu puolellaan, mutta se ei tee heistä laadukkaita toimittajia: kun priimapäätoimittajan osaavuutta laimennetaan sekundapäätoimittajan osaamattomuudella muodostuu yleisvaikutelmasta huonolla tavalla fanzinemäinen. Toistaiseksi lehden kompastelevin kirjoittaja tuntuu olevan Markku Salmi: hänen tekstiensä ylimääräiset vaan- ja niin-sanat sekä muut säännölliset tyyli- ja kielivirheet ja kyseenalaiset päätelmät ("puujalkavitseillä", John Woomainen, Tokyopop onkin laadun tae) eivät anna hänestä kovinkaan autoritaarista vaikutelmaa.

Japan Popin sisältö kärsii muutenkin pienistä kauneusvirheistä: oikolukija ei esimerkiksi ole karsinut toisista mielipiteistä päällekkäisyyksiä, joten niissä toistellaan pitkälti samoja tekijätietoja ja premissikuvauksia kuin arvosteluissakin. Toistaiseksi vain Joel Autio vaikuttaisi olevan tilanteen tasalla: en tiedä onko hän saanut Mauno Joukamaan Hellsing-arvostelun luettavakseen ennen toisen mielipiteensä kirjoittamista, mutta jos ei hän lienee arvannut ettei varsinainen arvostelu (kuten ei sivumennen sanoen mikään muukaan lehden arvosteluista...) tulisi sisältämään lainkaan kritiikkiä itse julkaisusta ja päättänyt ottaa sen oman tekstinsä keskiöön. Vaihtoehtoisesti päällekkäisyyksiä löytyy tekstistä ja sen kuvituksesta; se ei ole sitä "tukemista", jota olen peräänkuuluttanut.

Puhumattakaan siitä, että harrastajaorientoituneen julkaisun sisällöntuottajat tuntuvat edelleen luulevan lukijoille olevan tarpeen selittää shounenin tarkoittavan pojille suunnattua. Aidan toisella puolella taas Anime käyttää kasuaalisti ONAn kaltaista harvinaisempaa termiä, mutta eipä sieltäkään näytä julkaisulaatukritiikkiä löytyvän.

Se että Katariina Alaisen kolumni nauratti uusimmassa Japan Popissa enemmän kuin kumpikaan Kekon pakinoista oli jonkinasteinen shokki; toivottavasti kyseessä on vain perhesyistä johtuva notkahdus. Japan Popin uusin numero oli kuitenkin kokonaisuutena huomattavasti parempi kuin sitä edeltävä; etenkin Jussi Nikanderin Anime- ja mangateollisuuden tila -artikkeli oli positiivinen yllätys ja paljon kantaaottavampi teksti kuin olisin Japan Popilta odottanut (ja se jopa osoitti minun olleen väärässä).

Hieman paradoksaalisesti Anime tuntuu tällä hetkellä todellakin käsittelevän enemmän kotimaista skeneä kuin Japan Pop; siinä missä Japan Popin kotimaa-anti jää lähes kokonaan tapahtuma- ja keikkaraportteihin ja Pohjantähden alla -palstaan on Anime noteerannut jopa Kupolin yhdistykseksi kirjautumisen kaltaisen asian. Toisaalta tämä tekee Animen sisällöstä enemmänkin kuin vähän tasapainotonta; toimituskunnalta tuntuu puuttuvan tiettyä tajua siitä mitkä aiheet ovat noteeraamisen arvoisia ja merkityksellisiä, niin nuoremmalle kohdeyleisölle kuin lehti onkin suunnattu. Miten hyvin lehti pysyy kasassa kasuaalin harrastajan ja sarjakuvaopettajan hoitamana?

Loppujen lopuksi kumpikaan lehdistä ei ole täydellinen eikä sellainen, jota minä haluaisin lukea. Jos jotain haluaa nähdä tehtävän kunnolla se täytyy näemmä edelleen tehdä itse; Otaku pysyy minun listallani ykkösenä.

Finnmangat 4 & 5

  
Finnmangan neljäs osa ilmestyi vuosi sitten heinäkuussa. Sen jälkeen vähämyyntiseksi osoittautunut julkaisu piti hiljaiseloa; seuraava numero ilmestyi vasta huhtikuussa eikä päässyt enää lehtipistejakeluun. Tässä välissä kustantajakin ehti vaihtua H-Townista Mimiko Mediaksi Tomokon ulosmarssittua yhdessä Anime-lehden vanhan toimituskunnan kanssa – hän kun haluaa edelleen “nähdä suomalaista harrastelijasarjakuvaa kunnoll a julkaistuna.”

Finnmangan menettäminen tuskin kuitenkaan liiemmälti surettaa H-Townia, sillä se ei merkittävyydestään huolimatta ole mitenkään kuluttajaystävällinen saati sitten lehtipistelevitykseen hyvin sopiva julkaisu. Se että Tomoko joutuu julkaisemaan sitä mitä ihmiset hänelle lähettävät ei tee sillisalaattikonseptista tasalaatuista, eikä parhaimmillaan puolen vuoden odotus numeroiden välillä ole omiaan koukuttamaan jatkosarjojen pariin. Siinä mielessä Finnmanga on kuitenkin säilynyt yllättävän hyvälaatuisena, vaikka nimekkäimmät tekijät ovatkin jo enimmäkseen siirtyneet isompiin ympyröihin ja tehneet tilaa uudemmille.

Nelososan vahvin tarina on sijoitettu sen alkuun: Sami Vitikaisen omaan fantasiamaailmaansa sijoittuva, hieman darkangelmaisia viboja herättävä Syntynyt legendaksi on kerrontateknisesti varsin laadukas useammastakin syystä. Ensinnäkin kunnioitettavasti 25-sivuinen tarina toimisi hyvin paitsi itsenäisenä novellina myös pitemmän sarjan aloituksena. Toisekseen tekijä on onnistunut sekoittamaan humoristisempia aineksia toimintaan ja vakavampiin elementteihin ilman että ne riitelisivät toistensa kanssa. Tämän lisäksi hän hallitsee dramaattisen sarjakuvakerronnan siluetteineen ja silmistä heijastumisineen ilman että ne tuntuvat itsetarkoitukselliselta kikkailuilta, hänen kuvakulmansa ovat dynaamisia ja perspektiivit toimivat.

Tarina toimii myös ulkoasunsa muilta osin. Jälki on hieman paljasta mutta kielii enemmänkin kokemuksen kuin taitojen puutteesta; rasteria on käytetty suhteellisen niukasti mutta merkityksellisesti parhaaseen shounenmangatyyliin; toiminta ja sen koreografiat ovat selkeitä ja liikkeenkuvaus enimmäkseen toimivaa. Toteututuksen ainoiksi miinuspuoliksi voisi laskea käsin ja koneella ladotun tekstin vuorottelun, ääniefektien suttuisuuden sekä katuojien ja paikoin ruutusommittelunkin aika pahan ahtauden. Tätä lukisi mielellään lisääkin, ja se on aika paljon sanottu.

Nelly Sääksjärven kierrätyskamaa oleva Ikävä kyllä on viiden pikkunäppärän stripin kokoelma kahdesta kissasta, joista toinen on masentunut ja toinen ei. Ulkoasultaan ne ovat Mewn tuttua laatua strippiformaattia varten yksinkertaistettuna, käsikirjoitukseltaan... no, eivät mitenkään ihmeellisiä. Niiden huumori perustuu enemmänkin länsimaiselle kuin japanilaiselle strippivitsiperinteelle – kerran käytetään jopa hiljaista toiseksi viimeistä ruutua – mikä ei tässä tapauksessa ole kovin huono asia. Sinällään stripeistä on kuitenkin vaikea löytää mitään sen kummempaa sanottavaa, sillä enin osa niistä ei yksinkertaisesti vain valitettavasti ole hauskoja.

Kaisa Voutilaisen Aliisan seikkailut on kokonaissuorituksena tämän numeron harmaata massaa. Ei sillä että tämä otakuistettu Liisa Ihmemaassa -tarina olisi suoranaisesti huono tai teknisesti kelvoton; enemmänkin tämä johtuu Finnmangan tason noususta. Aiemmissa numeroissa se olisi sijoittunut huomattavasti lähemmäs kärkipäätä, mutta tässä seurassa se himmenee omaan keskinkertaisuutensa.

Tarina kaivoon hyppäämällä kissatyttöjen, karaoken ja samuraiden sekaan päätyvästä otakutytöstä toimii pastissina, mutta ei yritäkään murtautua ulos sen kehyksistä. Tällaisenaan se on sympaattinen ja asiansa ajavilla piirtotaidoilla toteutettu pikku novelli, joka olisi hyötynyt paljon harmaasävyistä ja huomattavasti väljemmästä ruudutuksesta.

Laila Arvolan Valokuvaaja muodostaakin sitten julkaisun heikoimman lenkin. Tekijä hallitsee joitain sarjakuvakerronnan perusasioita, mutta hänen tekniset taitonsa eivät yllä niiden tasolle. Viivottimen käyttämättä jättäminen korostaa piirrosjäljen huteruutta, ja kun sarjakuva ei pääse loistamaan ulkoasullaan myös sen juonen surullinen epäomaperäisyys loistaa entistä pitemmälle; tarina sielut vievästä kamerasta ei sisällä tvistiä. Loppupisteiden käyttöä voisi suositella.

Anayte Delahayn ja Matti Spetsin Sulan ja Raudan huone on kaksiosainen, tyylikkäin harmaasävyin luonnosmaisten viivojen päälle tabletoitu BL-kertomus aatelismiehen suojatikseen ottamasta, rahvaaseen kuuluvasta nuoresta runoilijasta. Sen suurin kauneusvirhe on se että se sijoittuu vain geneeriseen ja tarkemmin määrittelemättömään 1800-luvun alun Ranskaan; esimerkiksi aloittaminen kaupunkimiljöökuvalla olisi pelastanut paljon. Näkökulman suppeus ja kuvakulmien pyöriminen vain päähenkilöiden ympärillä on romanttisessa tarinassa ymmärrettävää, mutta etenkin kakkospuoliskossa mukaan tulevat juonen koukerot olisivat hyötyneet kerronnallisesta lisäperspektiivistä.

Sarjakuva on kuitenkin taidokkaasti kirjoitettu, ja piirrosjäljen ajoittaisesta jäykkyydestä ja hieman turhankin kompressoidusta kerronnasta huolimatta se on varsin lupaava työnäyte.

Toni Kuusiston Wavesplitters jatkaa neljännessä Finnmangassa toisella osallaan, mutta on viitososassa tauolla. Juoni tuntuu keriytyvän auki edelleen tuskallisen hitaasti, mutta muuten meno on hyvin samanlaista kuin ensimmäisessäkin osassa; ulkoasu on yriteliästä mutta heittelehtivää, ja kirjoitus paitsi kielioppivirheistä myös rentoa kuin rautakanki. “Voi ei, käden ote ei irronnut.. En saanut kunnolla henkeä kun hän pusersi minua niin kovaa ja nyt tämä vetää minut pinnan alle” oikeuttaisi varmaan jo jonkinasteiseen vuoden seipäännielijä -palkintoon – ja voiko sarjakuvaa sanoa toimivaksi, jos repliikeissä joudutaan selittämään mitä kuvissa tapahtuu? Sekavahko kuvakerronta ei auta asiaa; sivu 79 kävisi malliesimerkiksi epäselvästä ruutujärjestyksestä.

Maura Mannisen, Iris Rönkön ja Maija Paavolan Koukussa!! pääsee tällä kertaa vasta alkamaan. Samalla senkin puutteet pääsevät lopulta kunnolla esiin: niukkataustainen ulkoasu ei ole niin silmiä miellyttävää kuin se voisi piirtäjän tyylin puitteissa olla, ja vaikka ykkösosasan sivusilmin vilkuilut ja kyräilyt toimivatkin hahmojen suhteiden ja tunnelmanluonnin rakennuskeinoina ne on ahdettu hieman liian ahtaalle jotta ne ehtisi kunnolla omaksua. Fontin vaihtaminen epäselvempään ei myöskään ollut mitenkään fiksu ratkaisu. Kirjoitus on kuitenkin luontevaa, ja vaikka kuvakerronta ei olekaan erityisen dynaamista juoni tuntuu toiseen osaan menessä etenevän lupaavasti.

Sunna Kitin Häiriö osana avointa järjestelmää on pitkälti samaa maata kuin tekijän Hokuto Manga -työkin: lupaavalla nimellä varustettu, sivumäärältään runsas ja ilmavasti ruudutettu sarjakuva, joka antaa ymmärtää tekijän tietävän sen tarinan taustoista huomattavasti enemmän kuin mitä viitsii lukijoilleen kertoa. Tämän työn positiiviseksi puoleksi sentään laskettaneen se, että se sentään tuntuu suuremman tarinakokonaisuuden osalta vaikkei sellainen ilmeisesti olekaan. Tekijän tyyli on siistiytynyt edelliseen työhön verraten etenkin tussauksen suhteen, ja rasterisävytyskin on mukavan siistiä ja perspektiiveja tukevaa. Tyyli heittelehtii kuitenkin välillä tunnelmaa tukemattomasti, hahmosuunnittelu on - edelleen - epäfunktionaalisen androgyyniä ja kielioppisääntöjä voisi kerrata.

Maija Lempiäisen Rajajoki edustaa puhtaaksi hiottua joskin ehkä hieman kliinistä viivatyöskentelyä, jota ei kuitenkaan voi dynamiikan puutteesta tai huonoista harmaasävyistä haukkua. Liikkeenkuvaus on esimerkillistä, joskin sivulla 34 vauhtiviivat ovat ehkä turhatkin. Juonta ei ole paljon, mutta käsikirjoitus ei ole hutiloitu – dialogi kertoo koko ajan jotain hahmoista, heidän suhteistaan ja taustoistaan. Tytön sukupuoli meinasi pariin otteeseen päästä hämäämään, joten kenties hahmosuunnittelun sen puolen selkeyteen panostaminen olisi hyväksi tälläkin tekijällä?

Eveliina Häkkisen Lorrainen Liljat on viitososan huterin lenkki, mutta ikäisensä tekemäksi kerrassaan mainio työ: monet perusasiat niin käsikirjoituksellisella kuin piirtotekniselläkin puolella ovat hyvin hallussa, eikä dialogikaan ole hullummasta päästä. Parannettavaa löytyisi etenkin taustojen käytön lisäämisestä, ja suorat tyylilliset lainat – kuten sivuilla 47 ja 52 – näyttäisivät toimivan näemmä pääsääntöisesti paremmin kuin omat viritelmät. Skannauksen sumuisuus on valitettava moka.

Myös Petra Nordlund on edistynyt huomattavasti Hokuto Mangan ajoista; Café Inspirationiin verrattuna Megamokan tyyli on hallitumpi, tussaus siistimpää ja kokonaisuus ylipäätään hallitumpi. Ulkoasun kruunaa viitseliäs ja pikkutarkka sävytys, jonka hyödyt ovat silminnähtävät kun edellistä työtä katsoo. Käsikirjoituksen kaksitasoinen huumori kohottaa tämän Finnmangan parhaaksi työksi, mutta jotkut kohdat ovat silti vielä viilaamisen arvoisia: sivusommittelun ahtaudesta on päästy eroon kohtuullisen hyvin eivätkä ruudut ole enää niin täyteen ahdettuja, mutta katuojia on edelleen käytetty vain silloin kun siltä tuntuu. Ruutujen reunat voisi piirtää paksummiksi, ja typografiaakin voisi vielä hioa: lihavointi toimii korostuksessa huomattavasti paremmin.

Tea Tauriaisen Kissatyttö Boing -stripit toimivat omalla anarkistisella tavallaan huomattvasti Ikävä kyllää paremmin. Näin pienestä annoksesta on hankala sanoa mitään varmaa, mutta ainakaan tekijä ei pelkää luoda kontrastia ilmeettömän söpöksi puleeratun tyylinsä ja vitsien aiheiden välille. Kolme ruutua on optimipituus pikkuhauskoille vitseille, ja tekijän kokemus strippiformaatista näkyy selvänä. Kokonaisuus toimii kuin Kawaii Not parhaimmillaan.

Finnmangan uudet tuulet

H-Town jaksoi jokunen päivä sitten lopultakin ilmoittaa Finnmangan tilaajille lopettavansa sen kustantamisen. Samalla Tomoko ilmoitti julkaisunsa siirtyvän Mimiko Median kustannettavaksi... yllätys yllätys.

Päätös on ymmärrettävä mutta riskaabeli. Kuinkahan paljon untuvikkofirmalla on ylimääräisiä varoja syydettäväksi Finnmangan kaltaiseen matalakatteiseen julkaisuun? Kädestä suuhun elämällä - toisin sanoen painamalla julkaisua vain niin paljon että sitä riittää tilaajille ja myytäväksi tapahtumiin - riski saadaan kyllä varmasti minimoitua varsin tehokkaasti, joten toivotaan parasta.

On kylläkin aika hupsua, että Mimikolla laitetaan edelleen lehtipistelevitykseen pääsemättömyys Rautakirjan syyksi... Henkilökohtaisesti en yksinkertaisesti voi uskoa, että jos kustantamon toimitusjohtaja - Petteri Moisio - on ennenkin toiminut vastaavankaltaisen lehtikustantamon toimitusjohtajana firmassa ei tiedettäisi kuinka paljon "aikaa" ja "byrokratiaa" Rautakirja vaatii. Eikö loisi vain sympaattisempaa vaikutelmaa, jos suoraan myönnettäisiin ettei kustantamolla yksinkertaisesti ole varaa painaa tätäkään julkaisua heti aluksi niin paljoa että se kelpaisi Rautakirjan levitykseen?

Periaatekysymyksiä

Kiitokset kaikille keskusteluun osallistuneille, tapahtui se sitten kommenteissa tai #toisaalla! Kokeen tulokset tuskin olisivat voineet olla paremmat, vaikka yksi perustettu wanhan parran blogi per provopostaus onkin vähän nihkeä tahti. Kuten kommenteissa onkin sittemmin tuotu ilmi tehokkain tapa kiinnittää ihmisten huomio on lyödä heitä vyön alle ja suututtaa heidät - ja muutama sekaan valitettavasti eksynyt asiavirhe ei kumoa sitä, että pääsin kirjoituksellani tavoitteeseeni. Itse asiassa pitkälti sen ylikin, sillä en olisi osannut kuvitellakaan että jo edellinen postaus olisi synnyttänyt niin paljon rakentavaa keskustelua - keskustelua Animeunionin ja ylipäätään Suomen animeskenen tilanteesta ja kehitysmahdollisuuksista - kuin se on tehnyt. Lisäksi sellaisen jatkumisella on nyt lopultakin tilaisuus; edes Sandi ei selvästä vittuuntuneisuudestaan huolimatta pysty kieltämään sitä tosiseikkaa, että ongelmia on olemassa ja niistä pitäisi voida myös puhua. Tuskinpa edes hän nimittäin haluaa väittää, että tämä blogin lukijat ovat keskimäärin häntä tyhmempiä eivätkä osaa hänen tapaansa poimia "niitä ihan oikeita pointteja" henkilökohtaisten loukkausten seasta.

Edes se että olen nyt tehnyt itseni "vessakirjoituksillani" naurunalaiseksi ei ole lopultakaan pitemmän päälle ongelma, koska vaikka mitään sanomaani ei ehkä voidakaan enää ottaa vakavasti on puitteet toisaalla käytävälle rakentavalle ja avoimelle keskustelulle nyt lopultakin saatu kasaan. Tästä on hyvä jatkaa.

Mutta nyt kun kävijämäärätkin kerran kummittelevat kunnioitettavissa lukemissa voisin melkeinpä kokeilla, kuinka paljon uskottavuutta sanoillani vielä on. Kenties ne pointitkin saisivat siten vähän enemmän huomiota osakseen?

Minulta on viime päivinä kysytty, mihin tällä "järjettömällä ristiretkelläni" pyrin - siihenkö, että Kyuu Eturautti poistuu animeyhteisössä takavasemmalle eikä enää osallistu asioiden ja tapahtumien järjestelemiseen?

Jaa-a, enpä tiedä. Pitäisikö sitä että joku on tehnyt yhteisön hyväksi paljon hyvää käyttää perusteena silmien ummistamiseen, kun hän toisaalla tekee jotain mielivaltaista ja/tai typerää? Pitäisikö minun vain kohauttaa olkapäitäni esiin nouseville todisteille kyvyttömyydestä, koska B2 ystävällisesti hostaa tätäkin sivustoa?

Mitä Kyuu sitten on tehnyt? Kerrataanpa kaikki, mikä edellisessä kirjoituksessa ja sen jälkimainingeissa nousi pintaan.

Aloitetaan väitteistä kiistanalaisimmasta, toisin sanoen siitä ettei Anime-lehden vanhalla toimituksella ollut / Japan Popin toimituksella ole minkäänlaista linjaa fanikäännösten suhteen.

Asian sanominen yllä kuvatulla tavalla on toki ovela tapa väistää asia, sillä se ei ole tarkalleen ottaen edes vale. Toimituksella ja lehdellä ei ehkä kantaa ole - eivätkä ne sellaista tarvitsekaan niin kauan kuin lehden toimituspäällikön kanta asian suhteen on vankkumaton. Käytännössä vaikutus on siis sama ja puheet linjattomuudesta PR-potaskaa.

Minulla olisi queryloki joka todistaisi asian varsin aukottomasti - ellei joku sitten tiedä vaihtoehtoista merkitystä sanalle "tabu" - mutta koska sellaisen väärentäisi apinakin asettaisin siihen tukeutumalla vain oman sanani Kyuun sanaa vastaan. Tämä linjaus on kuitenkin ollut olemassa jo Animen alkutaipaleesta lähtien, jolloin se oli - jos mahdollista - vieläkin tiukempi kuin nykyään; silloin Kyuu ei olisi halunnut että fanikäännökset olisivat olleet lehden kanssa tekemisissä edes välillisesti. Kysytäänpä asiaa Sefie Rosenlundilta, joka kirjoitti Animen toisessa numerossa olleen artikkelin "Cosplay - vaatteilla animehahmoksi".

"Siihen aikaan kun olin aktiivinen Turun Animeseuran toiminnassa Mauno tuli kysymään, josko olisin halunnut kirjoittaa artikkelin cosplaysta "johonkin" - hän ei voinut vielä kertoa mihin, koska Animen perustaminen oli silloin vielä vissiin hyshys-vaiheessa.

Samoihin aikoihin olin päässyt mukaan erään fansubtiimin toimintaan ja tuuletin siitä eräässä TASin tilaisuudessa, jossa Mauno oli myös mukana. Mauno kysyi olinko siis ollut mukana jossain tiimissä vaiko osallisena nimenomaan nyt, ja selvensin kyseessä olevan jälkimmäisen. Mauno sanoi siihen "jaa, no pitääpä sitten keskustella Muiden Tahojen kanssa asiasta", ja ihmettelin hieman että keiden muiden.

Parin päivän päästä Mauno sanoi - tai mailasi, en muista - että he ovat Kyuun kanssa keskustelleet asiasta ja harkinneet tarkkaan voidaanko artikkelia julkaista, koska olen mukana fansubtoiminnassa. He olivat sitten tulleet siihen tulokseen, että se artikkeli nyt voidaan julkaista koska työ oli kuitenkin jo tehty, mutta etten saisi enää koskaan kirjoittaa kyseiseen lehteen... jännää kyllä, että tämä päätös näemmä pyörtyi siihen myöhempään parapara-artikkeliin mennessä.

Pidin tätä huvittavana etenkin siksi, että tuskin kukaan olisi varmaan osannut yhdistää jotain parin sekunnin mittaista mainintaa jostain "Sefiestä" fansubin alussa juuri minuun - paitsi ehkä ne kymmenen TASilaista, jotka olivat paikalla kun asiasta mainitsin."

Kuvaavaa.

Tämä ei erään lehden entisen toimittajan mukaan ollut läheskään ainoa kerta kun fansubskenessä vaikuttavia ihmisiä ei huolittu sisällöntuottajiksi, oli aihe sitten mikä tahansa - kuuleman mukaan H-Townin silloisen (ja sattumoisin Mimiko Median nykyisen) toimitusjohtaja Petteri Moision myötävaikutuksella. Kyuun kantaa fanikäännöksiin olisi kuitenkin niin lapsellisen helppo verrata toistaisen viestintäministerimme käsitykseen siitä kuinka lapsipornosivustoista ei ole haittaa jos niitä ei voi nähdä, että taidan jättää sen suosiolla tekemättä.

Tämä on sitäkin mielenkiintoisempaa kun otetaan huomioon hänen kantansa "virtuaalilainaamiseen" sekä eräs toinen asia, joka animeharrastamisen piirissä tarpoo tekijänoikeusrikoksien suossa: videoillat. Aiheesta Nekoconiin luentoa valmisteleva bloggaajakollegani niidel tiedusteli asiaa aikoinaan Turun yliopiston tekijänoikeusspesialisti tohtori Katariina Sorvarilta ja sai vastaukseksi seuraavanlaisen analogian:

"- - Jos kyse on kaikille periaatteessa avoimesta yhdistyksestä, jonka jäseneksi pääsee maksamalla jäsenmaksun ja jonka tilaisuuksista on esim. lehdessä ilmoitus, kyse on julkisesta esittämisestä. Esim. jos A näkee aamulla lehdessä ilmoituksen yhdistyksen elokuvanäytännöstä, ottaa yhteyttä yhdistykseen, maksaa päivällä jäsenmaksun ja menee illalla esitykseen, kyse on selvästi julkisesta esitystilaisuudesta.

- - Se, milloin "kuka tahansa voi päästä yhdistyksen jäseneksi", on tietysti hiukan epäselvä kriteeri; jos yhdistys on tarkoitettu vaikka suomalaisille norsunomistajille, jäsenmäärä todennäköisesti on hyvin pieni, mutta periaatteessa tällöinkin kuka tahansa voi hankkia norsun ja on sen jälkeen kelpoinen liittymään yhdistykseen => yhdistyksen norsuaiheisten elokuvien illat ovat julkisia esityksiä."

Asia on siis yksiselitteinen: videoillat ovat laittomia. Näin siinäkin tapauksessa, että niissä ei katsottaisi kuin laillisia julkaisuja - mitä käytäntöä monet järjestöt ovat avoimesti rikkoneet vuosien ajan Animeunionin liittymisehdoista huolimatta - ja vaikka virallisissa julkaisuissa sallittaisiinkin esittäminen "yksityistilaisuuksissa"; videoillasta ei tee yksityistilaisuutta se että sisään pääsevät vain animeseuran jäsenet, vaikka jäsenyydellä olisi muitakin kriteerejä kuin pelkkä jäsenmaksun maksaminen. Yhdistysten videoillat pyörivät toisin sanoen katsotun materiaalin laadusta huolimatta tekijänoikeusjärjestöjen armon voimalla; nätimmin voisi sanoa olevan samanlainen anmoku no ryookai kuin mangakustantajien ja doojinjulkaisijoiden tai animenjulkaisijoiden ja fansubbaajien välillä.

Monen muun tapaan Kyuu tietää kyllä asioiden oikean laidan. Mutta mitä tapahtuukaan, jos joku yrittää ottaa asian puheeksi?

Sanokaa minulle, että tuossa ei lue huonosti peiteltynä "kyllä minä tiedän että se on laitonta, mutta aihe on meille kiusallinen joten ole siitä hiljaa tai tulee bannia."

Miksi yksi laiton mutta viranomaisia kiinnostamaton aihe on niin tabu ettei siitä haluta puhuttavan, mutta toinen niin suurta suosiota nauttiva että sen lainvastaisuuden esiin tuominen katsotaan trollaukseksi? Ja ei, perusteeksi eivät käy "perinteinen asema" ja "merkitys harrastajakunnalle". Me kaikki tiedämme, että ilman fanikäännöksiä lännessä ei olisi käytännössä minkäänlaista harrastajakuntaa - ja ilman netin kautta levitettäviä sellaisia harrastajakunta olisi edelleen samoissa kantimissa kuin 90-luvulla.

Tästä pääsemmekin takaisin tapaukseen "laittomat linkit." Koska kyseisen linkin takana ei ollut mitään laitonta en voi kuin päätyä siihen lopputulokseen, että Kyuu ei vain halunnut nimiä mainittavan ja asiaa ylipäätään otettavan esiin. Mitä mieltä te olette?

Ihmiset ovat vaatineet näyttöä ja todisteita väitteilleni. Nyt kun siihen lähdettiin olisi eittämättä mukava kuulla, miten Nordic Animen toiminta tai fanikääntäminen yleisestikään on aiheuttanut järjestöille "kärsimyksiä" - ei noin vakavia syytteitä mutuperustein viskellä. Onko jokin sponsori tai yhteistyökumppani kenties sanonut "ei tule kesää, kun me ollaan kuultu vähän sellaista että teikäläiset ovat aika kovia warettajia?"

Näyttöä kaipaaville kommenteissa esiin pulpahteli myös tapauksia, joista olin jo unohtanut olevan foorumiketjujakin: hrstin mainitsemat Videodivarin piraattikauppasyytökset ja Digimon-adressi nimittäin. Ensimmäisessä tapauksessa Kyuu kieltäytyy kivenkovaan uskomasta hänelle esitettyjä todisteita siitä että Nelosen päätös Digimonin esittämisestä dubbaamattomana olisi kenenkään muun kuin Animeunionin järjestämän paneelin ansiota - ja syyttää siinä ohimennen adressin kerääjiä rikolliseksi - toisessa taas jatkaa itsepintaisesti väitteitä piraattien kauppaamisesta esimerkkejä antamatta, vaikka kauppias itse niitä lopulta tulee pyytämään.

En sinänsä tuomitse toisen käden tietojen käyttöä perusteluna - tein niin itsekin, ja katsokaas miten kävi. Kyuun noissa ketjuissa esittämät vastaukset ja argumentit - kohokohtina "ongelma on, että mitään vakavaa sitoutumista asian osalta ei ole", "on aika turhaa tätä asiaa enää vääntää ympäri", "tämä asia on nyt SEN verran vanhentunut että eiköhän se siitä" ja "adressilla ei sinänsä nyt ollut tuossa osaa tai arpaa muuta kun ihmisten suututtaminen ja adressin tekijöiden naurunalaiseksi saattaminen" - ovat kuitenkin niin omaa luokkaansa, että niitä on vaikea pitää muuna kuin naurettavuuksiin asti menevänä faktojen kieltämisenä ja egonvarjeluna. Kuinka vaikeaa on myöntää olevansa väärässä, jos kaikki muut sen jo näkevät?

Ja mitä yleisiin asenteisiin tulee... en tiedä pitäisikö tapaa jolla Kyuu kuvaili Animecon V:ä Cosplay Finland Tourin kokouksessa kutsua "eripuraa lietsovaksi", "puutteellisesti perehtyneeksi" vaiko pelkästään "ylimieliseksi", mutta "totuudenmukaista" se ei ainakaan ollut. Onko lolitamuotinäytös niin kamala ohjelmanumero, että se tekee tapahtumasta "isolta osalta K-18" -tasoa?

< fixie> jos nuoriso pysyy vain yleisönä ja haluaa käydä coneissa niin tarvitaan myös niitä jotka näitä järjestää < fixie> kohta noita coneja ei enää ole ja animeunionikin hajoaa kun ketään ei ole siellä mukana < fixie> samoin animeyhdistykset mitä on suurella vaivalla saatu kasaan hajoavat kohta käsiin ja ihmiset siirtyy takaisin kotiin katsomaan animea tietokoneelta

Näinköhän.

Lmmzin antaman kommentin mukaan Kyuu-aiheisista valituksista puuttuvat yleensä parannusehdotukset niin Kyuun toimien kuin skenen itsensäkin suhteen. Onneksi hän tarjoaa myöhemmässä kommentissaan sellaisia itsekin, ja ilokseni voin todeta niiden olevan pitkälti samoilla linjoilla omien mielipiteideni kanssa: sitä kuuluisaa kommunikaatiota olisi lisättävä, aktiivitoimintaa olisi hajautettava ja Animeconin konkreettisia jatkosuunnitelmia mietittävä. Tapahtumien ohjelmasisällön kehittäminenkään tuskin olisi huono asia, ja sellaisiakin pohdintoja on jo kuulunut pitäisikö Animeunioni nimenä ja konseptina heittää romukoppaan ja aloittaa yhteistyön rakentaminen puhtaalta pöydältä.

Vasta hiljan on herätty siihen, että nuoremmat harrastajat saa aktivoitumaan ja irrottautumaan esimerkiksi tästä asiakasmaisesta ajattelutavasta conien suhteen tarjoamalla muitakin osallistumismahdollisuuksia kuin neuvon "perusta yhdistys" - nyt olisi aika huomata ja hyväksyä myös se, että ihmisiä on muuallakin kuin Animeunionin foorumeilla, kanavilla ja verkossa. Uusia aktiiveja karkottavaa ylenpalttista metaharrastamista olisi vähennettävä ja asenteita ja organisaatioita tuuletettava jo siitäkin syystä, että ei ole hyvä jos valta ja vastuu kasautuvat liian harvoille - tapahtuipa tämä sitten heidän itsensä myötävaikutuksella tai ei. Esimerkit tämän hyödyistä voisivat täyttää kokonaan oman blogikirjoituksensa, mutta ihan yksinkertaisimmallakin tasolla siitä voisi olla esimerkiksi se etu, että "tuo on senjasen eksä ja tuo senjasen eksä" -ongelmat vähenisivät. (Puhumattakaan siitä, että yhden ihmisen mielipiteet eivät enää sanelisi sitä mitä on sallittua sanoa koko skenessä.)

Näiden lisäksi voisin tarjota myös yhden hyvin yksinkertaisen kehitysehdotuksen: Kyuun tulisi muuttaa "värikkäitä" toimintatapojaan - joista tässä kirjoituksessa lienee ihan tarpeeksi esimerkkejä - ja vähintäänkin alentua suoraan keskusteluun niistä, mitä hän ei toistaiseksi ole tehnyt. Ja jos tämä on mahdotonta... niin, sanokaas te. Mitä sitten voisi tehdä, jos Kyuun poistamista yhtälöstä ei kerran saa ehdottaa?

Kateuden enkeli -lapsellisuudet ja keskustelun siitä onko sopivaa herättää keskustelua ihmisiä solvaamalla sekä siitä pitäisikö tätä venettä ylipäätään keikuttaa voi jättää siihen paremmin sopivan edellisen kirjoituksen kommenteiksi; jos niitä eksyy tänne, siirrän ne sinne muun marinan seuraksi. Nyt minua kiinnostaisi toisten mielipiteiden ohella kuulla etenkin, mitä Kyuulla on sanottavana asiaan.

Taistelu alkaa

Uuden Anime-lehden numeroa on nyt pureskeltu pari viikkoa, ja kansa on puhunut. Sanallisessa palautteessa vanhaa toimituskuntaa kaipaillaan kovasti, ja noiden muutaman vanhan avustajan esiinnostaminen on tässä yhteydessä suoraan sanoen lähinnä naurettavaa.

Viime kerralla mainitsin jo siitä, miten ongelmallista tällaisessa tilanteessa olevalle kustantamolle on se, että otakukulttuurin kirjoittajapohja on niin kapea. Uusimmassa Anime-lehdessä oli yksitoista sivua juttuja vailla mainintaa kirjoittajista, ja monet spekuloivat niiden olevan vanhan toimituksen käsialaa. Näin ei kuitenkaan ole; ne ovat NEO-lehden numerossa 35 ilmestyneitä artikkeleita, lisenssillä ostettuja sellaisia.

Lehden tason lasku on varmasti vain tilapäinen, mutta jää nähtäväksi miten se tästä tokenee; lisenssijutuilla ei pitkälle pötkitä, ja saa nähdä mistä lehti saa uusia sisällöntuottajia. Uuden päätoimittajan linja on muokata lehteä kotimaakeskeisempään ja myös muille kuin otakuille lähestyttävään suuntaan, joten jää nähtäväksi millainen lopputuloksesta muodostuu.

Ensi viikonloppuna vierailen H-Townin Töölön luolassa katsomassa, mitä vanhasta lehdestä on pelastettavissa. Mutta jo sitä ennen kustantamoa on odottamassa varsin ikävä yllätys vyön alle... Koska sanotaanko vaikka näin: toimitusjohtaja Harri Mannisen epäilykset siitä, että Animen vanhan toimituksen joukkopaon syynä olivat suunnitelmat kilpailevan julkaisun perustamisesta eivät olleet lainkaan kaukaa haettuja. Eivät ollenkaan.

Mimiko Median julkaisema Japan Pop - tilattavissa ja levityksessä ensi viikolla. (Ei ainakaan vielä lehtipisteissä, mutta Fantasiapeleissä kyllä.) Lehteä tekemässä arvatkaa ketkä.