Kun hahmokulttuurin lonkerot sekoittuvat

Muistanette, kuinka viime vuonna japanilaista TV-sensuuria käsitellessäni mainitsin Moetanin kuudennen jakson jääneen kokonaan vaille TV-esitystä. Sen jälkeen kävi niin, että myös sarjan viimeinen jakso sai saman kohtalon. Trendi on mielenkiintoinen. OVA-markkinoiden sanotaan olevan nykyään lähes kuolleet, ja se onkin varmasti totta jos niitä verrataan niiden joutsenlaulumaiseen buumiin lamaa edeltäneellä 80-luvulla. OVA-formaatti sai alkunsa animen kysynnän kasvaessa suuremmaksi kuin mitä TV:ssä esitettäväksi mahtui, minkä takia OVA-sarjoja tehtiin usein yhtä hätäisesti kuin TV-tuotantojakin - tuloksena oli siis paitsi aikamme klassikkoja myös säännöllisesti niitä kammottavia kalkkunoita, joita nykyään katsotaan allnightereissa pikkutuntien piristysruiskeina.

Viime vuosina rajat eri medioiden välillä ovat kuitenkin hämärtyneet. Hellsingin kaltaisten tunnettujen tuoteperheiden OVA-sarjoja saatetaan mainostaa TV:ssä leikotuilla promojaksoilla, tai - kuten Moetanin tapauksessa - joitain jaksoja ei välttämättä ole alkujaankaan tarkoitettu TV-esitykseen. Tämä poikkeaa tähän asti DVD-myynnin kohentamiseen käytetystä "DVD-versio on laadukkaampi, korjailtu ja sensuroimaton" -käytännöstä. Ilmeisesti Japanin otakuyleisöä ollaan houkuttelemassa lankaan entistä raskaimmin menetelmin: totuushan on että Japanissa DVD-julkaisut maksavat järjettömiä summia, ja näin HDTV-lähetysten aikana netissä jaettavat TV-ripit ovat itse asiassa DVD-versioita parempilaatuisia. Ei siis ole mikään ihme, että levyt jäävät kauppojen hyllyille.

Yhden sarjan perusteella tuskin lienee kuitenkaan turha tehdä liian hätäisiä johtopäätöksiä; tuskinpa kaikkien otakusarjojen julkaisu sentään siirtyy OVA-formaattiin, ainakaan niin kauan kuin oheistuotteet käyvät kaupaksi. Tärkeämpi kysymys lieneekin sen sijaan: missä vaiheessa Moetanista tuli sentaisarja?

(Ihmettelen myös sitä, miten edes Zac Bertschyn kaltainen provoamisesta taiteenlajin tehnyt vihakone voi sortua Moetanin parodisuuden missaamiseen - samaan tapaan kuin Ouranin vastaavan erinäisiä kuukausia aiemmin. Ehkä ajoittain tyhmän teeskenteleminen on osa hänen trollinhoukuttelustrategiaansa? Jos ei, kyseessä näyttäisi olevan varsin yleinen ongelma.)

Kohdeyleisöjen raja-aidat

Ennen bloginsa deletoimista ANN:n mangakriitikko Carlo Santosilla oli tapana itkeä säännöllisesti sitä, että mangan kohdeyleisöluokittelut ovat rajoittavia; hänen kirjoitustaan "My penis invalidates my enjoyment of Nodame Cantabile. But only the comic, not the drama" ei löydy enää nykyään mistään, mutta siteerauksia siitä kyllä. Se synnytti aikoinaan jonkin verran keskustelua näilläkin leveyksillä.

Aiemmin esille otetut pointit ovat edelleen valideja: kohdeyleisöjaottelut ovat olemassa, koska niistä on hyötyä sekä kustantajille että kuluttajille. Japanin kokoisessa maassa näin on pakko tehdä; Suomen kokoisessa ei niinkään, mutta niiden huomiotta jättäminen etenkin kustannusalan alkuvaiheessa olisi sulaa hulluutta. Vanhemman kohdeyleisön shoujon tuominen markkinoille ennen kuin nuoremman yleisön shoujo on saanut tarpeeksi aikaa kasvattaakseen mangaa lukevia tyttöjä olisi hyvin yksiselitteisesti taloudellinen itsemurha. Tämän takia julkaiseminen aloitetaan nuorten poikien nimikkeistä, sitten jatketaan nuorilla tytöillä, siirrytään hiljalleen hieman vanhempiin poikiin ja lopulta vanhempiin tyttöihin; tässä auttaa, jos ensimmäiset sarjat ovat vielä molemmille sukupuolille jotain tarjoilevia Takahashin sarjoja. Suomessa ollaan tällä hetkellä jo pitkällä kolmannessa vaiheessa (Emma, Gunnm, Oh! My Goddess); seuraava looginen aluevaltaus ovat vanhemmat tytöt. Kuka ehtii ensimmäisenä julkaista Nanan - joka on sitäkin parempi ehdokas nyt kun se jatkuu taas?

Huomatkaa kuitenkin, että monet edellä mainituista seinensarjoista houkuttelevat myös tyttölukijoita. Seinenyleisö on jo sen verran vanhaa että lukijoiden preferenssit vaihtelevat laajasti; jotkut pitävät Berserkistä ja Hellsingistä, jotkut Azumanga Daiohista ja Manabi Straightista. Moni suosittu seinenmanga käyttää tehokkaasti hyväkseen shoujomangan puolelta tuttuja kerrontatapoja, jopa siinä määrin että monia seinensarjoja voi äkkiseltään erehtyä luulemaan shoujoksi. Otakun 2/2007 yuriartikkelissaan Jek itse asiassa kuvaili tällaisia sarjoja "pojille sallituksi shoujoksi"; esimerkiksi moeseinenlehti Comic High myy itseään lauseella "Girlish Comics for Boys and Girls."

Esimerkki Comic High -sarjasta: Milk Morinagan Girl Friends.

Se sisältää söpöjä tyttöjä, joten se ei selvästikään ole poikien sarja.

Länsimaissa sarjakuvamarkkinat ovat kategorisesti pienemmät, joten sarjakuvia ei ole totuttu jaottelemaan kohderyhmittäin - jotkut sarjakuvaharrastajat jopa avoimesti karsastavat sitä. Näin ollen kohdeyleisöjä kuvaavat sanat ymmärretään usein genreiksi yksinkertaisesti siitä syystä, että niistä käytetään vieraskielisiä sanoja. Totuushan kuitenkin on, että "shounen manga" tarkoittaa vain ja ainoastaan "poikien sarjakuvaa" - asia, jota esimerkiksi Wikipediasta joutuu jatkuvasti korjailemaan.

Eivätkä nämä kohdeyleisöt ole staganantteja ja rajoittavia, kuten lännessä usein luullaan. Santosin angstaukset kohdistuvatkin juuri siihen, että lännessä monet pitävät outona sitä että aikuinen mies haluaa lukea sarjaa, jonka päähenkilöinä eivät ole toiset aikuiset miehet. (M.O.T., M.O.T.)

Esimerkiksi shoujomangaa eivät kuitenkaan ole lukeneet vain tytöt vuosikymmeniin; ehkä silloin kun Osamu Tezuka oli juuri keksinyt sen ja sitä tekivät miehet nimenomaan tyttöjä ajatellen, mutta ei enää 70-luvun jälkeen, kun sitä alkoivat tehdä naiset. Shounen piti pintansa pitempään, aina 80-luvun puoliväliin asti.

Vuonna 1984 tuli kuitenkin Dragon Ball ja lisäsi shouneniin - joka aiemmin oli Shonen Jumpin silloisen päätoimittajan Nobuhiko Horien ohjauksessa koostunut lähes pelkästään hienkatkuisista äijäilyistä á la City Hunter ja Fist of the North Star - huumorin.

Monet lännessä aliarvioivat ja haukkuvat Dragon Ballia ja pitävät sitä kaiken sen symbolina, mikä mangassa on huonoa, väärin ja kaavamaista, mutta Japanissa tällaista nirppanokkaisuutta ei ole - esimerkiksi sarjan uusintapainoksien mukana julkaistiin jokin aika sitten eräiden hänelle kunnioitustaan osoittavien nykymangakojen fanitaidetta. Sarjasta muodostui niin suosittu, että toimittajat pakottivat Toriyaman jatkamaan sitä kauan sen jälkeenkin kun hän olisi halunnut sen jo lopettaa (minkä varmaan huomaakin).

Kun se vuonna 1995 lopulta loppui vajosi Japanin mangateollisuus lamaan josta se ei ole vieläkään täysin toipunut, Shonen Jumpin levikki putosi kuudesta ja puolesta kolmeen miljoonaan viikossa, ja kustantajien oli etsittävä uusia, niitä ennen pienuutensa vuoksi kiinnostamattomia ulkomaisia markkinoita. Dragon Ballin tulon jälkeen käytännössä kaikki suositut shounensarjat, Ranma 1/2:sta One Pieceen, ovat sisältäneet ainakin jonkin verran huumoria ja mielikuvituksen lentoa.

Tässä vaiheessa jotkut tietysti hymähtelevät Dragon Ballin merkittävyydelle; eikö nyt ole aivan selvää, että Naruto on nykyään se mikä maailmaa pyörittää? Jälkimmäinenhän voittaa Googlefightingin. Mutta kysymys kuuluukin: ollaanko Narutosta tekemässä Hollywood-elokuvaa? Ja mitä arvelette sille kuuluvan, kun sen loppumisesta on kulunut 12 vuotta? Dragon Ball on pitänyt pintansa uusien hittien rinnallakin; sen klassikkoasemaa ei voi kiistää kukaan. Ja se on määrällisesti maailman myydyin sarjakuva; ei ole sattumaa, että se on yleensä ensimmäinen uudella markkina-alueella julkaistu manga.

Masashi Kishimoto tietää, mistä naruista on vedettävä.

Dragon Ball ei kuitenkaan käynnistänyt shounenin muuttumista molempien sukupuolten viihteeksi yksinään. Prosessi oli hidas ja kesti useita vuosia, ja syy myynnin kasvuun tajuttiin vasta 90-luvun alussa. Samaan aikaan huomattiin, että suosituimmista sarjoista löytyi tietynlaisia kerronnallisia elementtejä: kaksi poikaa ajautuu jatkuvasti tappeluihin eivätkä voi sietää toisiaan, poika A pitää poikaa B tulisieluisesti kilpakumppaninaan vaikka tämä tuskin edes huomioi häntä...

Tämä tuo mieleen amerikkalaisissa sarjakuvissa 60- ja 70-luvuilla vallalla olleen gorillabuumin, mutta toisin kuin amerikkalaiset kollegansa japanilaiset kustantajat tiesivät vallan hyvin mistä suosio johtui: jäljet johtavat - jälleen kerran - 80-luvulla syntyneeseen doojinshikulttuuriin, tarkemmin sanoen yaoihin. Tyttölukijoiden paritushaluisia mielikuvituksia ruokkivat elementit toimivat fanifiktion, fanitaiteen, doojinshien ja luoja ties minkä polttoaineena ja kasvattivat sarjojen suosiota, joten niitä päätettiin lisätä - ja kassakoneet kilisivät.

Näitä elementtejä sanotaan aimaiksi. Nykyään shounensarjoissa on niitä paljon - esimerkiksi Lightin ja L:n kytkeminen toisiinsa käsiraudoilla oli melko varmasti alkujaan sarjan toimittajan idea, ja Gundamin kaltaiset miehekkäät mechamätkeet ovat muuttuneet joksikin ihan muuksi. Tämän tuloksena Shonen Jump on nykyään tyttöjen suosituin mangalehti.

On yleistä, että sarjan kohdeyleisöä hienosäädetään kesken kaiken; esimerkiki Dragon Ball oli alkujaan suunnattu 14-vuotiaille, mutta kun paljastui että siitä pitivätkin eniten 12-vuotiaat päähenkilön ikä "korjattiin" (4. tankobon, sivu 66) ja seksivitsit korvattiin tappeluilla. Toisinaan taas käy niin, että kokonaiset genret siirtyvät kohdeyleisöltä toiselle. Näin kävi taikatyttögenrelle, joka alkoi vuosituhannen vaihteessa siirtyä yhä enemmän ja enemmän otakuyleisön viihteeksi. CLAMP pyyhki pöydän puhtaaksi Cardcaptor Sakuralla ja istutti samalla siemenet otakufanikunnalle; kun otakujen huomattiin katsovan lastensarjoja, niitä alettiin tehdä erityisesti heitä varten. Nykyään käytännössä kaikki taikatyttösarjat ovat myöhäisyön moeviihdettä, ja aika on kypsä jo Moetanin kaltaiselle parodioimisellekin.

Suomessa ollaan toisaalta myös erikoisasemassa moneen muuhun maahan nähden. Täällä, toisin kuin Ruotsin tai Yhdysvaltojen kaltaisissa heikompien sarjakuvakulttuurien maissa, luetaan nimittäin myös muun kuin "oman" kohdeyleisön sarjoja. Tämä johtunee siitä, että manga ei meillä yleensä ole otakun ensimmäinen kosketus sarjakuvaan; Aku Ankkoja, Asterixeja ja Lucky Lukeja on luettu pienestä pitäen, joten ihmisten maku on liberaalimpi eikä niin selkeästi kohderyhmäajattelun kaltaiseen muottiin kasvatettu.

Eri asia on sitten, millaiseksi tilanne kehittyy siinä vaiheessa kun nykyään mangalla kasvatettavat vaahtosammuttimet vanhenevat. Mutta se on sen ajan murhe.

Väkivaltaa ja sensuuria

Moetan on postmoderni otakusarja, jonka juuret ovat otakuille suunnatuissa, söpön lolimaskottihahmon ympärille kasatuissa englanninoppikirjoissa. Se modernius jolle se on post ovat niin ikään otakuille suunnatut taikatyttösarjat á la Nanoha; sarjan jokainen jakso on pakattu täyteen uskomattoman häröä pervoilua, jatkuvaa serviceä ja itseviittauksellista kliseillä leikkimistä. Ja lopuksi opetellaan aina myös vähän relevanttia englantia.

Asioita seuraavat muistanevat vielä viime kuulta, että sarjan kuudetta jaksoa ei ikinä esitetty; tämä ilmoitettiin vain hieman etukäteen, ja jakson tilalla näytettiin edellisistä jaksoista kursittu recap. Seuraavalla viikolla jatkettiin jaksosta seitsemän. Sarjan tuottaja Takayuki Nagatani mainitsi tuotantoblogissa tämän syyksi "erinäiset syyt"; toisin sanoen oli päätetty, että kyseinen jakso sisälsi liian sopimatonta materiaalia esitettäväksi.

Moetania esittävistä viidestä TV-kanavasta ainoastaan TV Osaka oli aiemmin sensuroinut sarjaa jonkin verran ylimääräisillä feidauksilla. Voidaan kuitenkin olettaa, että se on muillakin kanavilla ollut harkinnassa, kun ottaa huomioon millaista kamaa Moetanissa normaalistikin on. Kuudes jakso Hajimete no Date tullaan siis näkemään vasta ensi viikolla julkaistavalla DVD:llä.

Tämä oli hyväksyttävä veto. Mitään ei tarvinnut sensuroida, ja fanit saavat jaksonsa ennen pitkää kaikkine epämääräisyyksineen.

Sen sijaan kokonaan toisenlaista sensurointitaktiikkaa sovellettiin Bokusatsu Tenshi Dokuro-chan 2:een. Toisin kuin ensimmäinen tuotantokausi - joka oli neliosainen OVA - tämä toinen on TV-sarja, ja sen ensimmäisestä jaksosta oli yksinkertaisesti leikelty pois kokonaisia kohtauksia. Yksi tai kaksi tällaista olisi vielä sopinut sarjan häröilytyyliin, mutta siinä vaiheessa kun ruudusta näkyy pelkkää pahoittelutekstiä 33 sekunnin ajan alkaa kärsivällisimmänkin katsojan hymy hyytyä.

Dokuro-chanin asetelma - jos joku sarjasta ei ole kuullut - on se, että taivaasta lähetetty salamurhaajaenkeli Dokuro-chan rakastuu Sakura-kuniin, joka hänen oli määrä tappaa (koska tulevaisuudessa tämä tulee kehittämään laitteen, joka muuttaa maailman kaikki naiset loleiksi). Dokuro-chan kuitenkin suuttuu ja tappaa Sakura-chanin tuon tuostakin, vain herättääkseen hänet saman tien henkiin taikasanoilla "Pipiru piru piru pipiru pii." Sarjan idea on toisin sanoen säännöllinen, överiksi vedetty verenlennätys. Mitä katsottavaa jää, jos se otetaan pois? Pelkkää keskiverrosti animoitua moeserviceä ja hädin tuskin mainittava juoni.

Tämä taas ei ole hyvä veto. Miksi ylipäätään pistää TV-levitykseen jotain sellaista, joka ei TV:ssä esitettäväksi sovi? Kukaan ei ole tyytyväinen.

Sensuurikeskustelusta tekee ajankohtaisen tämä. School Days oli yksi kuluneen kesän mielenkiintoisimpia sarjoja; se on erogepohjainen shounenromanssisarja, mutta toisin kuin tavallisesti alkuteoksen seksiosuuksia ei ole leikattu sovitusta tehtäessä kokonaan pois. Ne on vain jätetty tapahtumaan kohtausten ulkopuolelle, koska ne ovat olennainen osa tarinaa. Alapäällään ajattelevasta Makotosta ja tämän ympärillään pyörittämästä tyttöhaaremista kertova sarja on varsinaista tuskaa katsottavaksi, koska sen hahmot ovat kertakaikkisen pöljiä ja onnistuvat ryssimään suunnilleen kaiken vähänkään ihmissuhteisiin liittyvän. 12-osaisen sarjan lopettavaksi tyydyttäväksi katharsikseksi olikin tarkoitettu yksi alkuteoksen "huonoista lopuista", jossa Makoto saa varsin perusteellisesti teräaseesta.

Toisin kuitenkin kävi, kun 16-vuotias kyotolaistyttö murhasi isänsä kirveellä vuoteeseen viime tiistaina, äitinsä ja isosiskonsa vielä nukkuessa. Neljä viidestä School Daysia esittäneestä kanavasta vetivät viimeisen jakson aikatauluistaan, ja se tullaan todennäköisesti esittämään vasta jonkin ajan kuluttua jos ollenkaan; sarjan sivujen mukaan jatkosuunnitelmia "harkitaan." Tässä on kooste uutisista asian ympäriltä.

Ensimmäisenä vuorossa ollut TV Kanagawa harkitsi aluksi jakson veren muuttamista mustaksi, mutta näytti lopulta vain sen tilalla ilman mitään ennakkovaroitusta maisemadiaesitystä ja tekstiä "Ohjelma-aikataulu on muuttunut tiettyjen olosuhteiden vuoksi." (Jos olette pitkästyneitä ja jaksatte rekisteröityä Nico Nicoon, voitte jopa katsoa tämän maisemaesityksen koko 28 minuutin komeudessaan.) Tätä kirjoitettaessa K15-ohjelmapaikan omaava animesatelliittikanava AT-X harkitsee edelleen lähettääkö jakso suunnitellusti 27.9. vai ei.

Sanomattakin lienee selvää, että myös tämän viikon Higurashi no Naku Koro ni Kai -jakso hyllytettiin toistaiseksi. AT-X ei tosin ole ilmoittanut vielä mitään siitäkään.

Mitä tästä opimme? Ei pidä koskaan luottaa siihen, että todellisuus sopisi yhteen fiktion kanssa. Toisekseen, jenkit pitävät TV-ohjelmien aikataulumuutoksia vain yhden murhan takia aika omituisena; heillähän tällaiset uutiset ovat jokaviikkoisia.

Muokkaus 25.9: Higurashia esittävästä neljästä TV-kanavasta Kyoto KBS ja Tookai TV eivät esittäneet jaksoa 12, mutta TV Tama ja Sun TV esittivät sen normaalisti tänä aamuna - huolimatta siitä, että tässä välissä ehti tapahtua vielä toinenkin samanlaisen kirvesmurhan yritys eilisaamuna.

Sen sijaan Square Enix veti pois kirjakaupoista Higurashi-mangaa markkinoineita kirveenmuotoisia kirjanmerkkejä. Pfft.

Muokkaus 26.9: AT-X esittää kuin esittääkin School Daysin viimeisen jakson huomenna, vaikkakin normaalia ohjelmapaikkaa myöhäisemmällä paikalla. Kyseinen jakso aiotaan kuitenkin esittää myös julkisesti rajoitetulle yleisölle - toisin sanoen niille, jotka tuovat mukanaan yhä avaamattomana pakkauksessaan olevan alkuteoksen... Moninaiset ovat tragedioilla rahastamisen tavat.

Muokkaus 27.9: Avatutkin pelit hyväksytään sittenkin, ja hyvä niin - AT-X nimittäin esitti jakson mustaverisenä. Silläkin yksityiskohdalla on varmasti väliä jollekulle.

Muokkaus 10.11: Heisei Democracylla on mielenkiintoinen ja levottomuutta herättävä aikajana Japanin viime kuukausina tiukentuneesta mediasensuurista. Jättihän meilläkin Nelonen Dexterin esittämättä Jokelan riehujan vuoksi, mutta tämä on varsin huolestuttava trendi...