Vuoden 2008 manganmyyntimäärät

Jep, ykkösenä on edelleen se perinteinen. Aina ja ikuisesti, vaikka lamaa edeltäneeseen kuuden miljoonan myyntiin ei enää ikinä päästäisikään.

Vuosi 2009 on saatu alkamaan kunnialla, ja on aika julkaista mangateollisuuden viralliset myyntiluvut vuodelle 2008! Kaikkia näitä lukuja tarkastellessa kannattaa pitää mielessä, että Japanissa elää 127 miljoonaa ihmistä.

Nämä luvut Japanin 27 eniten myyvästä mangalehdestä perustuvat Makonakon postaamiin Magazine Datan tietoihin; ne edustavat keskiarvoa kunkin lehden numeron julkaisumääristä välillä 1.10.2007 - 30.9.2008. (Typistän tässä painosmäärät ja virallisesti ilmoitetut myyntimäärät samaan sarakkeeseen, koska mangalehtien kohdalla jälkimmäisen tiedot pohjautuvat jälkimmäisiin vain Shonen Championin suhteen.)

Lehti Kustantaja 2008 2007
Shonen Jump Shueisha 2 790 000 2 780 000
Shonen Magazine Kodansha 1 770 000 1 870 000
Monthly Magazine Kodansha 950 000 970 000
Weekly Young Magazine Kodansha 940 000 980 000
Weekly Young Jump Shueisha 940 000 970 000
Ciao Shogakukan 930 000 980 000
Monthly CoroCoro Comic Shogakukan 890 000 930 000
Shonen Sunday Shogakukan 870 000 940 000
Big Comic Original Shogakukan 830 000 860 000
Shonen Champion Akita Shoten 500 000 500 000
Jump Square Shueisha 450 000 uusi
Morning Kodansha 400 000 410 000
Business Jump Shueisha 360 000 370 000
Nakayoshi Kodansha 340 000 400 000
V Jump Shueisha 340 000 270 000
Ribon Shueisha 330 000 380 000
Hana to Yume Hakusensha 260 000 280 000
BE・LOVE Kodansha 190 000 190 000
YOU Shueisha 190 000 190 000
Young Animal Hakusensha 190 000 190 000
Comic Bunch Coamix 180 000 200 000
Cookie Shueisha 180 000 200 000
Gundam Ace Kadokawa Shoten 180 000 180 000
LaLa Hakusensha 170 000 170 000
Kiss Kodansha 160 000 170 000
Afternoon Kodansha 120 000 120 000
Shonen Ace A Kadokawa Shoten 90 000 90 000

Käytännöllisyyden vuoksi järjestin kaikki lehdet levikkijärjestykseen. Värikooditin ne myös kohderyhmien mukaan: punainen tarkoittaa shounenlehteä, pinkki shoujolehteä, vihreä seinenlehteä, oranssi joseilehteä ja vaaleansininen kodomolehteä.

Numerot ovat paljonpuhuvia: mangateollisuuden lama jatkuu edelleen, ja viimeaikaiset maailmantalouden tapahtumat tuskin tulevat tekemään vuoden 2009 tilanteesta sen aurinkoisemman. Lähes kaikkien lehtien myyntiluvut ovat laskeneet - ainoana poikkeuksena osittain peliaiheinen V Jump, jonka 25 % nousu johtunee lehden mukana tulleista Yu-Gi-Oh! -korteista. Toisaalta laskut eivät ole hirvittävän dramaattisia edes tähän parin vuoden takaiseen ja hieman kattavampaan levikkilistaan verrattuna; japanilaiset ovat viihteelleen uskollisia.

Myös japanilaisen mangakulttuurin yleiset piirteet näkyvät tästä selvästi. Shounenmanga myy enemmän kuin shoujomanga, koska tytöt kyllä lukevat poikienkin sarjakuvia mutta pojat vähemmän tyttöjen sarjakuvia. Shueisha, Shogakukan ja Kodansha ovat mangateollisuuden pyhä kolminaisuus, ja niillä jokaisella on oma vahva osaamisalueensa: Shueisha hallitsee 12-17-vuotiaiden tyttöjen ja poikien sarjat, Shogakukan sitä nuoremman kohdeyleisön ja Kodansha vanhemman.

Ihan niin yksinkertaista tämä ei tietenkään ole, koska yksittäisiä poikkeuksia löytyy aina ja samojen kohderyhmien sisälläkin on lehtikohtaisia ikäpainotuksia - esimerkiksi Nanaa julkaiseva Cookie on sen verran vanhemmille teineille suunnattu, että sen voisi sanoa olevan lähempänä joseiyleisön lehteä kuin shoujolehteä. Tuossa vanhemmassa listassa se onkin näemmä listattu joseilehtien joukkoon, CoroCoro Comic puolestaan shounenlehtien.

Tähän soppaan voisi heittää mausteeksi vielä vuoden 2008 tankobonmyyntilukujen kärkikymmenikön. Luvut Oriconista; värikoodit ovat samat.

Manga Tekijä Kappalemäärä Kustantaja
One Piece Eiichiro Oda 5 956 540 Shueisha
Naruto Masashi Kishimoto 4 261 054 Shueisha
20th Century Boys Naoki Urasawa 3 710 054 Shogakukan
Katekyo Hitman Reborn Akira Amano 3 371 618 Shueisha
Bleach Tite Kubo 3 161 825 Shueisha
Nana Ai Yazawa 3 122 146 Shueisha
Soul Eater Atsushi Ookubo 3 076 351 Square Enix
Nodame Cantabile Tomoko Ninomiya 2 799 299 Kodansha
Rookies Masanori Morita 2 765 163 Shueisha
Gintama Hideaki Sorachi 2 390 196 Shueisha

Nämä ovat varsin tasaisia ja yllätyksettömiä lukuja, eikä niistä näe nopeita yksittäisiä buumeja; esimerkiksi joulun alla Hiro Mashiman Fairy Tailin (Kodansha) osa 13 oli viikon myydyin tankobon 166 509 kappaleella.

Soul Eaterin myyntimäärien räjähdysmäinen kasvu edellisvuoteen nähden selittyy milläpä muullakaan kuin hypetetyn TV-animen alkamisella; se että kyseessä on manga jota on julkaistu jo 12 osan verran mutta joka ei ole aiemmin ollut mitenkään erityisen suosittu on epäilemättä johtanut siihen että ihmiset ovat ostaneet useampia osia kerralla. 20th Century Boysin 3,7 miljoonan menekkiä voisi pitää outona tapauksena (koska sarjahan loppui jo vuonna 2006), ellei elokuussa startannutta ison budjetin elokuvatrilogiaa (toinen osa ensi-illassa 31.1.) ja sen myötä otettuja uusintapainoksia otettaisi huomioon. Sama koskee Rookiesia, josta niin ikään otettiin uusintapainoksia viimevuotisen TV-doraman siivittämänä.

Näin mangan maailmassa vuonna 2008! Tulossa on epäilemättä kiintoisa vuosi myös länsimaisen manganjulkaisuteollisuuden suhteen, mutta siitä lisää toisella kerralla.

Henkilökohtaisten preferenssien kiemurat

Suurin osa tuntenee "uncanny valleyn" käsitteen, jonka mukaan ihmisen reaktion positiivisuus notkahtaa rajusti edessä olevan objektin ollessa hyvin ihmisen kaltainen mutta ei kuitenkaan riittävästi käydäkseen aidosta ihmisestä. Tämän takia pehmolelut ovat suloisia mutta nuket tietyissä olosuhteissa karmivia, ja ihmisenmuotoiset robotit koetaan usein pelottavammiksi kuin teollisuusrobotit. Tämä pätee myös alkeelliseen 3D-animaatioon, ellei se ole Itse Valtiaiden tapaan selkeän karrikoitua. Mielenkiintoista kyllä hieman samantapaisen ilmiön voi havaita myös teoksista pitämisen suhteen; se millä todennäköisyydellä tietty teos miellyttää tiettyä yksilöä on usein karkeasti ottaen verrannollinen siihen miten paljon teos liittyy yksilön henkilökohtaiseen elämään. Tästä saa karkeasti ottaen tällaisen diagrammin:

Toisin sanoen sekä lukijaan henkilökohtaisesti vetoavat aiheet että puhdas fantastisuus vetoavat lukijoihin lähes universaalisti siinä missä fantasiaa ja/tai scifiä arkirealismiin sekoittavat teokset, kuten vaikkapa Michael Swanwickin Rautalohikäärmeen tytär, ovat tuomittuja kulttimaisempaan suosioon. Eksoottisella realismilla - kuten vaikkapa japanilaiseen kulttuuripiiriin sijoittumisella - sen sijaan tuomitsee itsensä hyvin pitkälti pienemmän yleisön kamaksi, olkoonkin että tuo yleisö saattaa olla hyvinkin innokas ja kulutusaltis.

Käyrän kulun tarkka määritteleminen lienee turhaa, koska se on pitkälti veteen piirretty viiva vailla tarkkoja mittareita. Jätin sen oikean pään kuitenkin hieman alemmaksi kuin vasemman, koska scifi ja fantasia purevat nuoreen lukijaan keskimäärin varsin hyvin sen tarkemmasta kohderyhmittelystä riippumatta siinä missä omakohtaisilla kokemuksilla pelaaminen vaatii ainakin jossain määrin tiettyä kohdeyleisörajoittelua - jos ei muuten niin edes sukupuolten välillä.

Kaaviota ei tietenkään voi lukea yksiselitteisesti, koska teokset ovat monesti hyvin monisyisiä siinä mitä ne käsittelevät. Esimerkiksi Harry Potter yhdistelee tavallisen koululaisen arkea fantasiaan suistumatta maagisen realismin puolelle (kenties sisäoppilaitosmiljöönsä vuoksi?), joten siinä yhdistyvät käyrän molemmat huippukohdat - ilmiön suosio ei ole mikään ihme. Sama pätee myös aika moneen nuorille suunnatuun mangasarjaan, puhumattakaan siitä että niissä on usein mukana myös eksotiikkaa Japanin kulttuurin muodossa. Näiden kahden ilmiön rinnastaminen ja niiden suosion pohtiminen ei vaadikaan kauheasti aivotyötä.

Liian spesifillä kohdeyleisöryhmittelylläkin on tietysti haittansa - nimeltä voisi mainita esimerkiksi tapauksen, jossa muuan nuori lukija kyllästyi Ai Yazawan Nanaan sen jälkeen kun "homma meni kotileikeiksi." Todennäköisesti lukijan omaan elämäntilanteeseen sopivat rockkonsertit, poikaystävät ja kämppiksen kanssa eläminen - mutta raskaudet ja avoliitot muodostuivat turn-offiksi, koska ne erkaantuivat liian kauaksi hänen omasta arkielämästään. Moni muukin manga on suunnattu nimenomaan tietyssä elämäntilanteessa elävälle kohdeyleisölle; esimerkkejä löytyy.

Käyrän oikeasta reunasta löytyy myös muuan kiehtova mutta looginen kahtiajakautuneisuus, joka on kuitenkin sen verran selkeä että se ei vaadi omaa kaaviotaan: yleensä negatiivisiksi luokitellut asiat aiheuttavat lukijassa usein positiivisen reaktion silloin kun niistä ei ole omakohtaisia kokemuksia (jolloin ne putoavat eksoottisuuden alueelle). Se että ne eivät sitä tee mikäli kokemuksia löytyy ei liene mikään ihme - esimerkiksi perheväkivallan uhri todennäköisesti tarttuu mieluummin johonkin hieman eskapistisempaan kuin teokseen perheväkivallasta.

Mutta kiintoisinta tässä ilmiössä on se, että se pätee myös hyvinkin suppeisiin asioihin - esimerkiksi teoksen hahmojen luonnetyyppeihin. Muistamme kuinka Genshikenissä Sasahara ei halunnut valita erogeissä pikkusiskohahmoja, koska ne toivat hänelle mieleen hänen oman rasittavan pikkusiskonsa - sisaruksettomilla muilla otakuilla ei tällaisia fantasiaa ryppääviä rajoituksia ollut. Samaan tapaan vaikkapa tsunderehahmot harvemmin miellyttävät sellaisia, jotka tuntevat ärhäköitä tyttöjä tosielämässä. Näettehän kaavan?

Ja tarjouskisan voittaja on...

...Tättärätää - Egmont! Death Notea odotetaan saapuvaksi maamme kamaralle kesäkuussa Suvi Mäkelän kääntämänä. How To Readista ja muista lisämateriaaleista Yookailla ei vielä ollut minkään sortin tietoa.

Tämähän oli odotettavissakin; Sangatsun Antti-setä oli voivotellut blogissaan "ikäviä uutisia" jo tammikuussa, ja Punajätin rahat ovat olleet kiinni Yotsuba&!ssa jo pitkään. Ja ainakaan nyt ei tarvitse pelätä sitä, että sarja skannattaisiin jossain Bonnierin hikipajalla Tanskassa 200 dpi:n resoluutiolla... eihän?

Vielä jokin aika sitten Egmontin taannoiset rehentelyt kuulostivat vielä tyhjältä ilmalta: parilla Takahashilla, Conanilla ja O!MGilla ei mangamarkkinoita dominoida. Ilmeisesti monikansallisen yritysjätin rattaat olivat kuitenkin vain niin massiiviset, että niiden liikkeellesaaminen kesti pitemmän aikaa: kerran liikkeelle päästyään niillä on kuitenkin näemmä sen verran massaa ja pääomaa, että ne onnistuivat ohittamaan tarjouskisassa jo hyvät Shueisha-suhteet luoneen Sangatsun. Heikompia hirvittää.

Tämän myötä alkaa epäilemättä kuulua ennen pitkää narinaa siitä, ettei Death Note oikeasti ole niin hyvä sarja kuin väitetään; viimeistään seitsemänteen pokkariin mennessä, ja aivan varmasti sen loppuun päästäessä. Tulen tekemään niin itsekin, koska arvostelen sarjoja ennen kaikkea kokonaisuuksina. Mikään mitä tulen myöhemmin sanomaan ei kuitenkaan tule kumoamaan sitä tosiseikkaa, että se oli poikkeuksellisen laadukas ja raikas tuulahdus ilmaa shounensarjojen geneeriseen massaan ja ehdottoman merkittävä jo niilläkin ansioillaan.

(Ne joille sarja ei ole tuttu voivat ottaa siihen pikakurssin tämän valokopiontarkan TV-sovituksen muodossa.)

Muut Egmontin Tracon-paneelissa (jossa parhaillaan istun) paljastetut uudet sarjat olivat Haruka Fukushiman kehuttu Cherry Juice, Tokyopopin mielipiteitä jakanut pseudomanga Vampire Kisses: Blood Relatives ja sokerina pohjalla syksyksi tietysti se kaikkein tärkein; Ai Yazawan Nana. (Mitäs minä sanoin?)

Kamikaze Girls

Tämä arvostelu julkaistiin alkujaan Petit Alice vol. 1:ssä, jota ei saa enää mistään ja jonka vielä olemassaolevat kappaleetkin pitäisi polttaa roviolla. Tämä juttu oli kuitenkin ihan säällinen, joten sen kehdannee pistää tännekin; tätä versiota siitä on hieman korjailtu ja päivitelty.

Tervetuloa Shimotsumaan, pieneen kaupunkiin Tokiosta koilliseen. Se on tunnettu kahdesta asiasta: kaaleistaan ja siitä, että se on niin syrjäinen paikka että sittemmin kannabiksesta kärähtänyt kirjailija ja muotisuunnittelija Novala Takemoto päätti valita sen romaaninsa Shimotsuma Monogatari - käännösnimeltään Kamikaze Girls - näyttämöksi. Romaanin maailmassa näistä asioista luonnollisesti pätee vain toinen.

Tämä vuonna 2002 ilmestynyt romaani on itse asiassa ranobe eli light novel, mangatyylisellä kuvituksella varustettu kioskikirja. Vuonna 2004 valmistuivat suhteellisen samaan aikaan sekä Tetsuya Nakashiman ohjaama elokuvaversio että Yukio Kanesadan mangaversio, joka julkaistiin ennen tankoubonjulkaisuaan Betsucomi-lehdessä. Viime vuonna julkaistiin myös Takemoton kirjoittama jatko-osa, Shimotsuma Monogatari - Kan - Yanki-chan to Lolita-chan to Satsujin Jiken, vapaasti käännettynä Kamikaze Girls – Loppu – yanki-chan, lolita-chan ja murhamysteeri.

Niin romaanin, mangan kuin elokuvankin on julkaissut englanniksi Viz. Suomesta elokuvaa löytyy kuitenkin parhaiten IVL:n kolmosaluekoodin Hong Kong -DVD:nä, jossa on myös englanninkielinen tekstitys ja jota saa mm. Blipon verkkokaupasta. (Ei siis liikkeistä.)

Kamikaze Girlsin elokuvasovitus on merkillinen pala elokuvaksi. Se on tarina ystävyydestä, vaikka onkin samalla individualismin korkeaveisuu. Se on myös tarina aikuiseksi kasvamisesta, vaikka aikuistumisen sijaan siinä jäädäänkin nuoriksi.

Yllättävän monet ovat nähneet aiheelliseksi verrata elokuvan ohjaustyyliä Quentin Tarantinon Kill Billiin, mutta minä näkisin siinä kuitenkin enemmän yhteyksiä Jean-Pierre Jeunetin Amélieen kuin ensin mainittuun. Molemmat elokuvat kun käyttävät runsaasti arkitodellisuutta rikkovia, fantastisia kerronnallisia elementtejä eivätkä pelkää rikkoa neljättä seinää (molempien päähenkilöt kun puhuttelevat yleisöä silloin kun sen sopivaksi näkevät).

Tarinan päähenkilö on Momoko (Kyoko Fukada), jonka lempivaatemerkki on Baby, The Stars Shine Bright; kyseinen brändi on vahvasti esillä lähes jokaisessa elokuvan kohtauksessa. Gosurorikulttuurin ollessa muutenkin kaupallistunutta onkin vain sopivaa, että aiheen ympärille rakennettu elokuva liikkuu kaukana käsitteen ”tuotesijoittelu” tuolla puolen ja on käytännössä tasan yhden vaatemerkin elokuvamuotoinen mainos. Eihän siinä toisaalta mitään pahaakaan ole.

”En halua ajaa pyörällä tai kuulua jengiin. En ole riisumassa tätä mekkoa.”

Kuusivuotiaana pikkuvanhoittunut Momoko on oppinut välittämään vain itsestään sen jälkeen kun hänen äitinsä karkasi lapsivuoteelta gynekologinsa matkaann. Hän on kasvanut Amagasakissa, korostetun vulgaariuden pesäpaikassa, jossa ihmiset syntyvät ja kuolevat verkkareissa ja urakehitys tapahtuu yleensä boosoozokusta yakuzaksi. Gangsterina epäonnistuneen isän epäonnistuneiden piraattituotesotkujen takia he kuitenkin joutuivat muuttamaan värikkään nuoruuden eläneen, höperön isoäidin luokse jumalan selän taakse. Toisin sanoen Shimotsumaan, jossa "merkkivaate" tarkoittaa Juscosta ostettua 1000 jenin kauluspaitaa.

Babyn vaatteiden hamstraaminen vaatii kuitenkin rahaa, ja ilmapallonongintakojun pitäjäksi vajonneelta isältä sitä ei enää löydy. Niinpä Momoko päättää myydä tämän vanhoja vale-Versace -tavaroita. Lehti-ilmoitukseen vastaa räväkkä ja impulsiivinen Ichiko (Anna Tsuchiya); yanki eli moottoripyöräjengiläinen, entinen koulukiusattu nörtti jolle toverit ovat kaikki kaikessa. Miten suulas, syljeskelevä ja kiroileva yanki tulee toimeen individualistisen Momokon kanssa?

Tytöillä on kuitenkin enemmän yhteistä kuin voisi ensi näkemältä luulla. Heille molemmille ulkoiset asiat ovat tärkeitä: Momoko ei voisi kuvitellakaan pitävänsä päällään jotain joka ei sopisi hänen tyyliinsä, Ichiko taas ei välitä laukkujen ja paitojen aitoudesta niin kauan kuin niissä on brändilogo. Toisaalta Ichikon vulgaarius ensin pelottaa ja sitten kuvottaa Momokoa, joka ei voi ymmärtää miksi pinkillä, tuunatulla skootterilla kruisaileva yanki tuppautuu hänen seuraansa.

Pophuttua

Kamikaze Girls on tarina epätodennäköisestä ystävyydestä. Momoko ja Ichiko ovat molemmat reagoineet lapsuutensa vaikeuksiin omilla tavoillaan, ja huumori irtoaa juuri heidän erilaisuudestaan. Tarinan juoni ei sinällään ole mitenkään maailmoja syleilevä: tytöt tapaavat, eivät tule toimeen keskenään, ystävystyvät, kohtaavat esteitä, voittavat ne ja ratsastavat auringonlaskuun.

Kyse ei kuitenkaan ole päämäärästä vaan matkasta; Kamikaze Girls on ehdottomasti luokiteltavissa hyvän mielen elokuvaksi. Ennen loppuratkaisua, toistensa elämäntapojen ymmärtämistä ja omakseen ottamista sekä osaksi yankien urbaanilegendoja muuttumista elokuvan katsojat saavat todistaa tunnin ja 40 minuutin pituista teatraalista tunteiden ilotulitusta.

Nakashima käyttää suunnilleen jokaisen kuviteltavissa olevan elokuvallisen tehokeinon alleviivatakseen elokuvan fantastista pohjavirettä, joka saa sen tuntumaan paikoin henkiin herätetyltä animelta. Takaumakohtauksien melodraama ja överiksi vedetyt erikoistehosteet, heiluva käsivarakamera, dramaattiset spottivalot, still-kuviksi jähmettyvät kohtaukset, kaikki mahdolliset epätavalliset kamerakulmat. Pisteenä iin päälle tulevat Studio 4˚C:n Yojiro Nishimuran tuottamat animaatiokohtaukset, jotka paitsi aloittavat ja sulkevat elokuvan myös muodostavat Momokon päässä groteskin kuvaelman Ichikon kertomasta tarinasta 90-luvun legendaarisesta prätkäjengien kuningattaresta, Himikosta. Tällä tavalla kerrotussa elokuvassa jopa itseään toistava slapstick-huumori jaksaa huvittaa tavallista pitempään.

Tämä kitschin vuoristorata kierrättää meidät halki Ibarakin kaalipeltojen ja pachinkohallien, kautta apua tarvitsevien muotisuunnittelijoiden ja prätkäjengin johtajan eläköitymisen, legendaarisen koruompelijan metsästyksen, ensirakkauden ja sydänsurujen sekä yankien kaksintaisteluhaasteiden.

Mitä elokuva on syönyt

Näyttelijät on valittu huolella. Momoko ei ensi silmäyksellä ole mitenkään erityisen rakastettava hahmo: hän on itsekäs, naiivi, ja hänen päänsä on niin pilvissä että sitä on korostettava säännöllisesti erikoisefektikohtauksillakin. Minkäänlaiset tulevaisuudensuunnitelmat eivät voisi häntä vähempää kiinnostaa - hän vain haikailee rokokoon aikaisen Ranskan hedonistista elämäntapaa ja haluaisi syödä pelkkää makeaa. Idolinkasvoinen Fukada sopii osaan hyvin, joskin loppukohtauksen radikaalin luonteenmuutoksen aikana hänen näyttelytyönsä muuttuu hieman teatraaliseksi. Tämä reuhtominen onkin sitten sellaista, että Ichikokin jää tuijottamaan sitä monttu avoimena.

Sittemmin Nanan animeversion OP-laulajaksi päätyneen Tsuchiyan taas ei uskoisi olevan suorittamassa debyyttiään, sen verran haastavampi ja fyysisempi hahmo Ichiko mielialanheilahteluineen on. Rooli kuitenkin istuu esittäjälleen kuin hansikas, ja Tsuchiya onnistuu esittämään sävähdyttävän tulkinnan vastavoimien puristuksessa olevasta ylpeästä mutta pohjimmiltaan mukavasta tytöstä.

Elokuvassa on kuitenkin loistavia näyttelijöitä myös sivuosissa. Heistä ylivoimaisin on Kirin Kiki sekavasti höpöttävänä mutta refleksinomaisesti sudenkorentoja ja muita ötököitä nyrkkiinsä rusentavana isoäitinä. Sadao Abe taas tulkitsee (elokuvassa lähinnä parodiaksi romaani-itsestään muuttunutta) pikkukriminaali Yksisarvis-Ryujia - joka puolimetrisellä otsatöyhtöllään hallitsee coolisti jokaista tilannetta kuin FLCL:n kulmakarva-agentti Amarao konsanaan – erehtymättömällä varmuudella. Yoshinori Okadan esittämä BTSSB:n perustaja Akinori Isobe poikkeaa rajusti alkuperäisversiostaan, joka haastatteluissa kuvaa itseään ”tylsäksi otakuäijäksi.” Takemoton kuvaama Isobe taas on huivikaulainen, kirjavakuosista pukua käyttävä, laajaeleisesti huitova mies, jonka kaksijakoisen luonteen Okada onnistuu vangitsemaan hienosti. Momokon kuolaavaa ja piereskelevää isää esittävä Hiroyuki Miyasako puolestaan on kuin luotu tähän melodramaattiseen osaansa. Sen osan soundtrackista, joka ei ole Momokon mielisäveltäjän Straussin säveltämää on tehnyt animemusiikin supertähti Yoko Kanno. Siitä ei tarvitsekaan sanoa sen enempää.

Loppujen lopuksi Kamikaze Girls ei ole täydellinen elokuva; kaiken sen hypen jälkeen olisin odottanut jotain aavistuksen verran eeppisempää. Mutta toisaalta tunti ja 40 minuuttia on varsin lyhyt aika kertoa suuria tarinoita, ja elokuvan loppumaneerien rullatessa huomaa vaivihkaa toivovansa, että se olisi kestänyt edes hieman pitempään.

Ja eikö se yleensä ole hyvän elokuvan merkki?

Kohdeyleisöjen raja-aidat

Ennen bloginsa deletoimista ANN:n mangakriitikko Carlo Santosilla oli tapana itkeä säännöllisesti sitä, että mangan kohdeyleisöluokittelut ovat rajoittavia; hänen kirjoitustaan "My penis invalidates my enjoyment of Nodame Cantabile. But only the comic, not the drama" ei löydy enää nykyään mistään, mutta siteerauksia siitä kyllä. Se synnytti aikoinaan jonkin verran keskustelua näilläkin leveyksillä.

Aiemmin esille otetut pointit ovat edelleen valideja: kohdeyleisöjaottelut ovat olemassa, koska niistä on hyötyä sekä kustantajille että kuluttajille. Japanin kokoisessa maassa näin on pakko tehdä; Suomen kokoisessa ei niinkään, mutta niiden huomiotta jättäminen etenkin kustannusalan alkuvaiheessa olisi sulaa hulluutta. Vanhemman kohdeyleisön shoujon tuominen markkinoille ennen kuin nuoremman yleisön shoujo on saanut tarpeeksi aikaa kasvattaakseen mangaa lukevia tyttöjä olisi hyvin yksiselitteisesti taloudellinen itsemurha. Tämän takia julkaiseminen aloitetaan nuorten poikien nimikkeistä, sitten jatketaan nuorilla tytöillä, siirrytään hiljalleen hieman vanhempiin poikiin ja lopulta vanhempiin tyttöihin; tässä auttaa, jos ensimmäiset sarjat ovat vielä molemmille sukupuolille jotain tarjoilevia Takahashin sarjoja. Suomessa ollaan tällä hetkellä jo pitkällä kolmannessa vaiheessa (Emma, Gunnm, Oh! My Goddess); seuraava looginen aluevaltaus ovat vanhemmat tytöt. Kuka ehtii ensimmäisenä julkaista Nanan - joka on sitäkin parempi ehdokas nyt kun se jatkuu taas?

Huomatkaa kuitenkin, että monet edellä mainituista seinensarjoista houkuttelevat myös tyttölukijoita. Seinenyleisö on jo sen verran vanhaa että lukijoiden preferenssit vaihtelevat laajasti; jotkut pitävät Berserkistä ja Hellsingistä, jotkut Azumanga Daiohista ja Manabi Straightista. Moni suosittu seinenmanga käyttää tehokkaasti hyväkseen shoujomangan puolelta tuttuja kerrontatapoja, jopa siinä määrin että monia seinensarjoja voi äkkiseltään erehtyä luulemaan shoujoksi. Otakun 2/2007 yuriartikkelissaan Jek itse asiassa kuvaili tällaisia sarjoja "pojille sallituksi shoujoksi"; esimerkiksi moeseinenlehti Comic High myy itseään lauseella "Girlish Comics for Boys and Girls."

Esimerkki Comic High -sarjasta: Milk Morinagan Girl Friends.

Se sisältää söpöjä tyttöjä, joten se ei selvästikään ole poikien sarja.

Länsimaissa sarjakuvamarkkinat ovat kategorisesti pienemmät, joten sarjakuvia ei ole totuttu jaottelemaan kohderyhmittäin - jotkut sarjakuvaharrastajat jopa avoimesti karsastavat sitä. Näin ollen kohdeyleisöjä kuvaavat sanat ymmärretään usein genreiksi yksinkertaisesti siitä syystä, että niistä käytetään vieraskielisiä sanoja. Totuushan kuitenkin on, että "shounen manga" tarkoittaa vain ja ainoastaan "poikien sarjakuvaa" - asia, jota esimerkiksi Wikipediasta joutuu jatkuvasti korjailemaan.

Eivätkä nämä kohdeyleisöt ole staganantteja ja rajoittavia, kuten lännessä usein luullaan. Santosin angstaukset kohdistuvatkin juuri siihen, että lännessä monet pitävät outona sitä että aikuinen mies haluaa lukea sarjaa, jonka päähenkilöinä eivät ole toiset aikuiset miehet. (M.O.T., M.O.T.)

Esimerkiksi shoujomangaa eivät kuitenkaan ole lukeneet vain tytöt vuosikymmeniin; ehkä silloin kun Osamu Tezuka oli juuri keksinyt sen ja sitä tekivät miehet nimenomaan tyttöjä ajatellen, mutta ei enää 70-luvun jälkeen, kun sitä alkoivat tehdä naiset. Shounen piti pintansa pitempään, aina 80-luvun puoliväliin asti.

Vuonna 1984 tuli kuitenkin Dragon Ball ja lisäsi shouneniin - joka aiemmin oli Shonen Jumpin silloisen päätoimittajan Nobuhiko Horien ohjauksessa koostunut lähes pelkästään hienkatkuisista äijäilyistä á la City Hunter ja Fist of the North Star - huumorin.

Monet lännessä aliarvioivat ja haukkuvat Dragon Ballia ja pitävät sitä kaiken sen symbolina, mikä mangassa on huonoa, väärin ja kaavamaista, mutta Japanissa tällaista nirppanokkaisuutta ei ole - esimerkiksi sarjan uusintapainoksien mukana julkaistiin jokin aika sitten eräiden hänelle kunnioitustaan osoittavien nykymangakojen fanitaidetta. Sarjasta muodostui niin suosittu, että toimittajat pakottivat Toriyaman jatkamaan sitä kauan sen jälkeenkin kun hän olisi halunnut sen jo lopettaa (minkä varmaan huomaakin).

Kun se vuonna 1995 lopulta loppui vajosi Japanin mangateollisuus lamaan josta se ei ole vieläkään täysin toipunut, Shonen Jumpin levikki putosi kuudesta ja puolesta kolmeen miljoonaan viikossa, ja kustantajien oli etsittävä uusia, niitä ennen pienuutensa vuoksi kiinnostamattomia ulkomaisia markkinoita. Dragon Ballin tulon jälkeen käytännössä kaikki suositut shounensarjat, Ranma 1/2:sta One Pieceen, ovat sisältäneet ainakin jonkin verran huumoria ja mielikuvituksen lentoa.

Tässä vaiheessa jotkut tietysti hymähtelevät Dragon Ballin merkittävyydelle; eikö nyt ole aivan selvää, että Naruto on nykyään se mikä maailmaa pyörittää? Jälkimmäinenhän voittaa Googlefightingin. Mutta kysymys kuuluukin: ollaanko Narutosta tekemässä Hollywood-elokuvaa? Ja mitä arvelette sille kuuluvan, kun sen loppumisesta on kulunut 12 vuotta? Dragon Ball on pitänyt pintansa uusien hittien rinnallakin; sen klassikkoasemaa ei voi kiistää kukaan. Ja se on määrällisesti maailman myydyin sarjakuva; ei ole sattumaa, että se on yleensä ensimmäinen uudella markkina-alueella julkaistu manga.

Masashi Kishimoto tietää, mistä naruista on vedettävä.

Dragon Ball ei kuitenkaan käynnistänyt shounenin muuttumista molempien sukupuolten viihteeksi yksinään. Prosessi oli hidas ja kesti useita vuosia, ja syy myynnin kasvuun tajuttiin vasta 90-luvun alussa. Samaan aikaan huomattiin, että suosituimmista sarjoista löytyi tietynlaisia kerronnallisia elementtejä: kaksi poikaa ajautuu jatkuvasti tappeluihin eivätkä voi sietää toisiaan, poika A pitää poikaa B tulisieluisesti kilpakumppaninaan vaikka tämä tuskin edes huomioi häntä...

Tämä tuo mieleen amerikkalaisissa sarjakuvissa 60- ja 70-luvuilla vallalla olleen gorillabuumin, mutta toisin kuin amerikkalaiset kollegansa japanilaiset kustantajat tiesivät vallan hyvin mistä suosio johtui: jäljet johtavat - jälleen kerran - 80-luvulla syntyneeseen doojinshikulttuuriin, tarkemmin sanoen yaoihin. Tyttölukijoiden paritushaluisia mielikuvituksia ruokkivat elementit toimivat fanifiktion, fanitaiteen, doojinshien ja luoja ties minkä polttoaineena ja kasvattivat sarjojen suosiota, joten niitä päätettiin lisätä - ja kassakoneet kilisivät.

Näitä elementtejä sanotaan aimaiksi. Nykyään shounensarjoissa on niitä paljon - esimerkiksi Lightin ja L:n kytkeminen toisiinsa käsiraudoilla oli melko varmasti alkujaan sarjan toimittajan idea, ja Gundamin kaltaiset miehekkäät mechamätkeet ovat muuttuneet joksikin ihan muuksi. Tämän tuloksena Shonen Jump on nykyään tyttöjen suosituin mangalehti.

On yleistä, että sarjan kohdeyleisöä hienosäädetään kesken kaiken; esimerkiki Dragon Ball oli alkujaan suunnattu 14-vuotiaille, mutta kun paljastui että siitä pitivätkin eniten 12-vuotiaat päähenkilön ikä "korjattiin" (4. tankobon, sivu 66) ja seksivitsit korvattiin tappeluilla. Toisinaan taas käy niin, että kokonaiset genret siirtyvät kohdeyleisöltä toiselle. Näin kävi taikatyttögenrelle, joka alkoi vuosituhannen vaihteessa siirtyä yhä enemmän ja enemmän otakuyleisön viihteeksi. CLAMP pyyhki pöydän puhtaaksi Cardcaptor Sakuralla ja istutti samalla siemenet otakufanikunnalle; kun otakujen huomattiin katsovan lastensarjoja, niitä alettiin tehdä erityisesti heitä varten. Nykyään käytännössä kaikki taikatyttösarjat ovat myöhäisyön moeviihdettä, ja aika on kypsä jo Moetanin kaltaiselle parodioimisellekin.

Suomessa ollaan toisaalta myös erikoisasemassa moneen muuhun maahan nähden. Täällä, toisin kuin Ruotsin tai Yhdysvaltojen kaltaisissa heikompien sarjakuvakulttuurien maissa, luetaan nimittäin myös muun kuin "oman" kohdeyleisön sarjoja. Tämä johtunee siitä, että manga ei meillä yleensä ole otakun ensimmäinen kosketus sarjakuvaan; Aku Ankkoja, Asterixeja ja Lucky Lukeja on luettu pienestä pitäen, joten ihmisten maku on liberaalimpi eikä niin selkeästi kohderyhmäajattelun kaltaiseen muottiin kasvatettu.

Eri asia on sitten, millaiseksi tilanne kehittyy siinä vaiheessa kun nykyään mangalla kasvatettavat vaahtosammuttimet vanhenevat. Mutta se on sen ajan murhe.

Zen ja arvostelukyvyn kunnossapito

Sattuneesta syystä Suomessa julkaistavien manga- ja animearvostelujen määrä on viime aikoina melkeinpä tuplaantunut. Voisi siis olla jo korkea aika ottaa esille muutamia omia mielipiteitäni kritiikin kirjoittamisesta.

Viime kuussa esittelin muutamia huonoja Paprikan arvosteluja; niiden ongelmiin kuuluivat mm. pinnallisuus, ennakkoasenteisuus ja yleinen typeryys. Älkää kuitenkaan erehtykö kuvittelemaan, että kaikki negatiivinen olisi minusta automaattisesti huonoa: esimerkiksi Darth Maunon Japan Pop 1:ssä julkaistu arvostelu elokuvasta oli paljon parempi kuin aiemmin mainituista yksikään, vaikka olikin aivan yhtä negatiivinen.

Kenelle

Ensimmäinen lukion äidinkielenkursseilla arvosteluista opittu on se, että oikeaoppinen sellainen koostuu kolmesta osasta: esittelystä, kritiikistä ja yhteenvedosta. Esittelyssä esitellään arvosteltava teos lukijalle, kritiikissä ruoditaan sen hyviä ja huonoja puolia ja yhteenvedossa tehdään lopullinen subjektiivinen arvio siitä, onko teos hyvä vai ei.

Hyvin usein tämä on myös ainoa niillä opittu asia. Mikä on sääli, koska se ei ole läheskään koko totuus - eikä aina edes ainoa mahdollinen.

Loppujen lopuksi arvosteluja on monenlaisia, jo pelkästään siinä mielessä kenen luettavaksi ne on tarkoitettu ja keneen ne pyrkivät vaikuttamaan. Suurin osa arvosteluista on tietysti suunnattu kuluttajille, ja sellaisten tärkein tehtävä on kertoa lukijalle onko teos hänen rahojensa arvoinen vai ei. Tämä voidaan tehdä joko latelemalla mielipiteitä suoraan teoksen laadusta - olkoonkin, että se on hieman riskialtista - tai monimutkaisemmin, listaamalla teoksen sisältämiä elementtejä ja niiden suhteita sekä arvioimalla, miten laadukkaita nämä elementit itsessään ovat ja kuka niistä voisi pitää. "Teos XYZ:sta voisivat hyvinkin nauttia slapstickhuumorin, kevyen fanservicen ja itseironisten, överiksivedettyjen haaremiasetelmien ystävät. Se ei ole mitään mitä ei olisi nähty jo aiemmin, mutta edeltäjilleen se ei kalpene missään mielessä", esimerkiksi.

Toinen arvostelun kohdeyleisö ovat kustantajat, joille on aina hyvä kertoa säännöllisesti miten tämä ja tämä repliikki tulee kääntää tai tämä ja tämä nimi kirjoittaa - tai vähintäänkin valittaa jälkikäteen, jos jossain mättää. Enin osa kotimaisista kustantamoista on kuitenkin onneksi niin valveutuneita, että ottavat vastaan ehdotuksia myös etukäteen. Sen sijaan on yleensä varsin tarpeetonta antaa vinkkejä siitä, mihin suuntaan itse julkaisualaa tulisi kehittää, kuten vaikkapa tämän arvostelun hyvää tarkoittavassa mutta varsin surkuhupaisassa viimeisessä kappaleessa.

Yleensä suomennettujen julkaisujen arvosteluissa tulee käyttää molempia edellämainittuja näkökantoja. Kolmas ja viimeinen arvostelujen kohdeyleisö on marginaalisin, muttei missään mielessä vähiten merkittävä: tekijät nimittäin. Toistaiseksi tekijöitä joille voi antaa palautetta löytyy lähinnä omakustanteiden ja antologioiden takaa, joten niihin onkin tarpeellistä kiinnittää tavallista enemmän huomiota - kannattaa muistaa, että yksikin harkitsematon sana saattaa murskata nuoren tekijän itsetunnon tai ylpistää häntä kohtuuttomasti. Kustantajille annettu palaute saattaa vaikuttaa julkaistavien teosten yksityiskohtiin, mutta tekijöille annettu sellainen voi vaikuttaa koko kotimaiseen sarjakuvakenttään. Harkintaa kannattaa siis käyttää; kriitikolla on myös velvollisuutensa.

Miten yhdellä tavalla...

Mutta mikä sitten tekee arvostelusta hyvän?

Toiseksi tärkein kriitikon tarvitsema asia on auktoriteetti. (Tärkein on tietysti mielipide, mutta sellaisten muodostaminen kuuluu teosten tulkinnan, ei kritiikin puolelle.) Lukijat on saatava uskomaan siihen, mitä kriitikko sanoo - miksi vaivautua kertomaan mielipiteitään teoksesta, jos kukaan ei usko niitä? Auktoriteettia kirjoittajana pystyy kasvattamaan ensisijaisesti kuulostamalla uskottavalta.

Uskottavuuteen taas vaaditaan asiantuntevuutta. Etenkin kun lukijat ovat asianharrastajia on tärkeää näyttää tietävänsä ja ymmärtävänsä vähintään kaiken minkä lukijakin; muussa tapauksessa auktoriteetti on silmänräpäyksessä menetetty, ja lukija alkaa epäillä mitä kaikkea muuta hän tietää itse paremmin kuin kriitikko. Esimerkiksi tällaisesta ei-asiantuntevasta arvostelusta käy vaikkapa tämä, joka sisältää aivan liian monta "käsittääkseni"- ja "kuulemma"-sanaa ollakseen autoritaarinen. Lopullisen naulan arkkuun sisältää jo ensimmäinen kappale, jossa Surfin Joe itsekin toteaa puutteellisen sivistyksensä tässä asiassa. Lukijan usko kriitikon asiantuntevuuteen on syytä pitää mahdollisimman lähellä absoluuttista silloinkin, kun se olisi jopa aiheetonta.

Joidenkin mielipiteiden mukaan teos pitäisi aina arvostella an sich, sellaisenaan ilman taustoitusta. Otakun arvosteluissa olen pyrkinyt välttämään tällaista, koska se sotii räikeästi sitä tapaa vastaan jolla kyseiset teokset joka tapauksessa kulutetaan - se on tapa joka on optimaalinen mundaanille ja tarkemmin määrittelemättömälle yleisölle, vaikkapa sanomalehden lukijoille, mutta ei asioita nimenomaan kontekstissaan katsoville ja lukeville otakuille eikä muunkaanlaisille asianharrastajille. Tällainen taustatiedoitus on pääasiallinen syy siihen, minkä vuoksi esimerkiksi Theron Martinin Haruhi Suzumiya -arvostelu ja Carl Kimlingerin tänään julkaistu Hellsing Ultimate -arvostelu tarjoavat runsaasti pureskeltavaa eivätkä jätä lukijaansa kylmäksi. Julkaisujen laadun sekä teosten staffin ja taustahistorioiden puimiseen on myös käytetty rakkaudesta aiheeseen kielivät määrät viitseliäisyyttä.

Tästä pääsemme kriitikon parhaaseen aseeseen - perustelemiseen. Kritiikkihän on yksinkertaisimmillaan vain kriitikon omien mielipiteiden ilmaisemista, ja perusteleminen on avainasemassa, jos on tasapainoteltava (positiivisen arvion tapauksessa) perehtyneisyyden ja täyden kritiikittömyyden tai (negatiivisen arvion tapauksessa) laatutietoisuuden ja silmittömän bashaamisen välillä. Ilman kunnollisia perusteluja teokseen korviaan myöten perehtyneenkin kirjoittajan teksti voi vajota pelkäksi löyhäpäiseksi fanitukseksi, jolla ei ole sen enempää journalistista arvoa kuin vaikkapa Newtypen mainosluonteisilla puffausartikkeleilla.

Perusteleminen on se syy, jonka takia tuo aiempi, pieteetillä taustatiedoitettu ja ehdottoman positiivinen Haruhi-arvostelu ei kuulosta pelkältä fanipoika-ihkutukselta. Samasta syystä Manga: The Complete Guiden arvostelut tuntuvat uskottavilta silloinkin, kun niiden kanssa ei ole samaa mieltä: väitteiden vankat perustelut saavat ne kuulostamaan oikeutetuilta. ANN:n paras kriitikko Carlo Santos taas ruotii jokaisessa Right Turn Only!! -palstansa arvostelussa sekä teosten hyviä että huonoja puolia, ja niiden suhdeluvut käyvät hyvin selkeästi ilmi lyhyestä lopputuomiosta - hänen perustelunsa ovat esimerkillisiä. Tästä syystä hän on kuluttajasuuntautunut, mutta koska hän käsittelee teokset aina genrensä muihin edustajiin verrattuna hän onnistuu olemaan myös otakusuuntautunut. Käyttämällä jokaisen nimikkeen esittelynä vain ja ainoastaan sen takakansitekstiä hän lisäksi asettaa jokaisen teoksen samalla viivalle.

Arvostelu on aina henkilökohtainen mielipide eikä näin ollen voi ikinä tyydyttää tasapuolisesti kaikkia, mutta kärkevien kommenttien ohessa tarjoillut vertailut ja syyt auttavat ymmärtämään vastakkaisiakin mielipiteitä. Parhaimmillaan arvostelu pystyy tarjoamaan lukijalleen kokonaan uusia näköaloja teokseen ja auttaa tätä saamaan siitä irti enemmän kuin tämä olisi muuten saanut.

...ja miten toisella

Jos asiantuntevuutta ei syystä tai toisesta löydy, asian voi korvata niinkin yksinkertaisella avulla kuin kirjoitustaidolla. Tarjoan esimerkiksi ANN:n Shelf Life -palstan kirjoittaja Bamboo Dongin, joka on ottanut tavakseen tuoda itsensä selkeästi osaksi omia arvostelujaan - kun sama toistuu viikosta toiseen, lukijan ja kirjoittajan välille syntyy tietynlainen side; lukija osaa odottaa, mitä ja millaista sisältöä tietyltä kirjoittajalta on tulossa. Kirjoittajasta muodostuu lukijan mielessä persoona eikä vain kasvoton, mielipiteitä korkeuksistaan jakeleva nimi.

Katsokaapa vaikka tätä taannoista palstaa. Jos ette ole katsoneet Higurashia, tiedätte viimeistään eilisen postaukseni luettuanne siitä enemmän kuin mitä Dong tiesi ennen sarjaan tutustumistaan. Hän arvostelee sarjan ensimmäisen DVD:n an sich, mikä on tämänkaltaisessa jokaviikkoisessa arvostelupalstassa säännöllisesti melkeinpä pakollinen käytäntö; ei kenenkään työkseen mitään arvostelevan voi odottaa kahlaavan teokseen tutustumisen ja siitä kirjoittamisen ohessa läpi läjää Wikipedia-artikkeleita vain voidakseen tarjota teoksesta taustatietoja. Siitä huolimatta hänen teokseen tutustuessaan siitä kasaamansa mielipiteet tulevat selviksi; ne kuulostavat vakuuttavilta paitsi hyvien perustelujen ja kiehtovassa valossa kuvailemisen myös laadukkaan kirjoittamisen takia. Tekstin rytmitys - "This show is really amazing." - ja sille valittu näkökulma - "tästä en ollut ennen kuullutkaan, mutta tiedättekös että se on aivan mahtava?" - lisäävät lukijan eläytymistä tekstiin ja vahvistavat sitä mielikuvaa, että Dong on kertomassa teoksesta lukijalleen.

Samalla palstalla Dong esittelee GitS: SAC - Solid State Societyn niin mukavien taustatietojen kera, että ne korvaavat hyvin sitä ettei kyseinen arvostelunpätkä ole yhtä dramaattisesti rytmitetty, ja Naruto-OVAn niin irvailevasti, että kaikille tulee varmasti selväksi ettei se ole mitään muuta kuin lisää sitä samaa filleriä. Palstalle valitun, välispiikkejä hyödyntävän rakenteen takia nämä kaikki erilaiset tekstit kuitenkin viihtyvät oikein sulassa sovussa toistensa kanssa.

Kuka tahansa osaa arvostella hyvin teoksen jonka jo tuntee, mutta vain hyvä kriitikko sellaisen johon tutustuu ensimmäistä kertaa.

Joidenkin koulukuntien mukaan arvostelu voi lisäksi olla myös kaunokirjalliseen rinnastettavissa oleva teksti, jota ei lueta vain jotta saataisiin selvillä mitä mieltä kriitikko on teoksesta, vaan myös miten. Tällainen kirjoitustyyli on Dongin lisäksi mm. Kekolla, ja sen kannattajana olen pyrkinyt sellaiseen myös itse.

Median kannalta

Sekä Right Turn Only!!:n että Shelf Lifen arvostelut ovat itsenäisinä teksteinä hyvin lyhyitä. Huomaatte, että laajuus ei ole itseisarvo; vaikka se sallii suppeaa tekstiä kattavamman käsittelyn se on myös johtaa oletusarvoisesti väsyttävämpään luettavaan kuin lyhyys. ANN:n arvostelupalstojen kaltaisille, säännöllisesti ilmestyville ja kuluttajasuunnatuille nettiteksteille tiiviys on etu, koska se varmistaa että ihmiset myös jaksavat lukea niitä. Aiemmin linkkaamani pidemmät arvostelut taas hyödyntävät pituutensa mahdollistamaa kattavuutta antaakseen otakuystävällistä taustoitusta.

Tietysti on otettava huomioon myös julkaisukanava. Internet ja painettu lehti ovat täysin erilaisia medioita: siinä missä ihmiset lehteä lukiessaan jaksavat kahlata läpi pitempiäkin tekstejä on heillä nettiä käyttäessään kuitenkin oletusarvoisesti aina kiire tehdä jotain muuta. Toisaalta lukijat osaavat vaatia verkkomedioilta huomattavasti parempaa ajankohtaisuutta, kenties jopa hypertekstuaalisuutta tekstin sekaan ripoteltujen linkkien muodossa. Myös kuvien käyttö on netissä täysin erilaista kuin painetussa mediassa.

Oli media mikä tahansa kuvien ei kuitenkaan tulisi olla osa arvostelua vain tekstin "kuvittamiseksi." Niiden on tarkoitus tukea tekstiä: jos arvostelussa sanotaan teoksen piirrosjäljen olevan taustojen osalta huonoa, kuvaksi sopii liittää tällaisesta esimerkki. Parhaimmassa tapauksessa kuva ja teksti muodostavat yhtenäisen, saumattomasti lukijan kanssa kommunikoivan kokonaisuuden - tämän on ymmärtänyt esimerkiksi LiveJournalissaan mangamaailman ylenkatsottuja helmiä esittelevä Vizin mangatoimittaja Shaenon K. Garrity, jonka esittelyistä tämä näkyy ehkä parhaiten Monster-kirjoituksen kohdalla.

"Olipa lyhyt", te ajattelette nyt. "Eihän se ollut tehnyt mitään muuta kuin skannannut pari sivua kirjasta ja kommentoinut niitä." Mutta ei, se on paljon tuota monimutkaisempaa. Tuota lyhyttä juttua tehdessäänkin Garrity on joutunut aluksi käsikirjoittamaan sen ja miettimään, mitä haluaa teoksesta sanoa ja missä järjestyksessä. Tämän jälkeen hän on joutunut etsimään mangasta esittämiään mielipiteitä tukevia sivuja, skannaamaan ne ja lataamaan ne nettiin; se on varmasti vaatinut yhteensä useamman tunnin työn. Tietysti Garritylla on puolellaan se, etteivät hänen tekstinsä ole varsinaisesti kuluttajasuunnattuja arvosteluja vaan ainoastaan suositteluja, mutta sen hän osaa tehdä oikein vakuuttavasti: katsokaapa mitä hän kirjoittanut Nanasta, To Terrasta ja Yakitate! Japanista. Tai mitä hilpeitä yksityiskohtia hän ottaa esille Golgo 13:n jenkkijulkaisusta ja sen taustoista...

Tällainen kuvien ja tekstin synkronisaatio on käytännössä tietysti mahdollista lähinnä vain silloin, kun kirjoittaja ja ulkoasun viimeistelijä ovat sama henkilö; netissä ja fanzineissa siis. Mutta silloinkin kun kuvat eivät onnistu tukemaan tekstiä kannattaisi muistaa, että ne ovat ensisijaisesti lukijan huomion ankkureita, joiden avulla hän muodostaa ensimielikuvansa teoksesta median avatessaan. Tätä ei ole valitettavasti usein tajuttu paremmissakaan piireissä, ja niinpä joidenkin lehtiartikkeleiden kuvituksena on joskus ollut puolet sivusta täyttävä murheellisen näköinen thumbnail-kasa.

Lopuksi ottaisin esille vielä sen, että on tärkeää missä laajuudessa teos arvostellaan. Kotimaisissa lehdissä on ollut tapana merkata pienellä jonnekin nurkkaan kuinka monta osaa sarjassa on ja kuinka monta siitä on luettu, mutta eikö sillä samalla julisteta omaa tietämättömyyttä jatkosta? Tällainen teksti on preview eli previkka, ei review eli "uudelleenkatselu". Eihän pelejäkään arvostella ensimmäisen kolmanneksen perusteella.

Täydellinen perehtyminen olisi ideaalinen vaihtoehto, jonka tärkeyttä alleviivasin mm. uusimmassa Otakussa - toisaalta löytyy gainaxloppujen pelko, toisaalta taas se että teoksen suuhun jättämän jälkimaun arvioiminen on todella heikoilla jäillä liikkumista, jos sitä ei ole vielä edes kokenut. On kuitenkin surullinen fakta että monellakaan kaupalliseen mediaan kirjoittavalla ei ole sellaiseen omistautumiseen varaa; Jason Thompson teki sitä kirjaansa varten epäinhimillisin ponnistuksin. Esimerkiksi ANN:llä on resursseja arvostella jokaisen teoksen jokainen osa erikseen, mutta kuten sanot tu tämä vaatii käytännössä täysipäiväisiä sisällöntuottajia. Kenties äärimmäinen perehtyminen on jotain, joihin on realistisesti mahdollisuuksia vain ei-kaupallisilla medioilla.

Jos kriitikko kuitenkin on teokseen kokonaan perehtynyt, nousee taas uusi kysymys: kuinka paljon hän saa paljastaa juonesta arviossaan? On tietysti selvää että olisi optimaalista voida arvioida teos paljastaen mahdollisimman vähän, mutta entäpä jos kyse on seikoista, jotka tulevat todennäköisesti vaikuttamaan teoksen lukijan/katsojan siitä nauttimiseen - onko lukijalla oikeus tietää vai oikeus olla tietämättä? Olen yrittänyt herätellä aiheesta keskustelua jo aiemmin, mutta vaikuttaa valitettavasti siltä että siitä eivät ole kiinnostuneet muut kuin ne jotka ovat jo olleet jo turhankin kauan propagandani vaikutuspiirissä.

Kritiikit ovat tekstejä siinä missä muutkin, joten on surullista että ihmiset eivät yleensä ole kovin hanakoita antamaan niistä liiemmälti palautetta saati sitten keskustelemaan niiden kehittämisestä - miten tilanne muuten voisi parantua? Pidän itseäni kuitenkin ensisijaisesti kriitikkona enkä toimittajana, joten tämä asia on minulle varsin lähellä sydäntä.

Jotain, mihin Ghost in the Shell ei yltänyt


The Brooklyn Rail haastattelee Shusuke Kanekoa, Death Note -elokuvien ohjaajaa. Haastattelussa käydään läpi Kanekon ohjaajan uraa pink-elokuvista art house -elokuviin, hirviöelokuviin ja lopulta Death Noteen, sekä Japanin elokuvateollisuuden tilaa ylipäätään. Otakunäkökulmasta kiintoisinta antia on kuitenkin harvat Death Notesta tarjoillut tiedonmuruset; se että Lightin Nietzchen-lukeminen oli ohjaajan tietoisesti päättämä lisäys, ja se että toisen elokuvan kuvauksissa näyttelijät olivat jo valmiiksi päässeet tunnelmaan.

Nämä eivät tietenkään ole Death Noten faneille mitään uutta, sillä Kanekoa on haastateltu aiemminkin. Esimerkiksi tässä Twitchin heinäkuisessa haastattelussa keskitytään enemmän elokuviin. Kanekon huomaa toistelevan samoja asioita useissa eri haastatteluissa, vaikka esimerkiksi japanilaisen kulttuurin käsitys sanojen ja etenkin nimien taikavoimista onkin varmasti asia, jota on hyvä teroittaa gaijineille. (Muistatteko, kuinka Yubaba vei Chihiron vapauden Henkien kätkemässä viemällä tämän nimen? Aivan.)

Tekijöiden halun pitää tappovihkon säännöt muuttumattomina ymmärtää, koska niiden muuttaminen olisi muuttanut juonen lisäksi myös konseptia - ja fanit olisivat kirkuneet raivosta. Vanhemman haastattelun mielenkiintoisin yksityiskohta taas on se, että amerikkalaiset tosiaan harkitsevat kotimaisen remaken tekemistä á la Ring; isompi budjetti mahdollistaisi varmasti komeammat CG-shinigamit, mutta sitä miten juonta ja asetelmia olisi lokalisointia varten muokattava ei uskalla edes ajatella. Loppujen lopuksi tämä alleviivaa hyvin sitä, miten vastahakoisia jenkit ovat lukemaan tekstityksiä...

Death Note on joka tapauksessa mielenkiintoinen ilmiö. Harva Shonen Jumpin sarja on päässyt uimaan niin syvälle valtavirtaan kuin se, puhumattakaan siitä kuinka universaalia sen puhuttelevuus on kaikissa kohdeyleisöissä. Kovin monesta suositustakaan mangasta ei myöskään tehdä näyteltyjä elokuvia, varsinkaan ennen animesovitusta; doramat ja lavamusikaalit ovat sillä saralla yleisempiä. Ja koska kyseessä on juonivetoinen sarja, sitä on myös kohdeltu poikkeavasti: tarinan jakaminen kahteen elokuvaan ja 37-jaksoinen TV-animen normaalin kahden kurin pituisen sijaan ilmaisee, että tarinaa ei ole haluttu silpoa torsoksi.

Kunnon rahantekokonseptia ei tietenkään kannata haudata ennen aikojaan: varsinaista Death Noten tarinaa edeltävä, päähenkilönsä mukaan ytimekkäästi nimetty spinoff-elokuva L saa ensi-iltansa 9. helmikuuta. Olisi mukavaa jos nämäkin elokuvat olisi nähty myös näillä leveyksillä, kuten vaikkapa Nana viime vuonna - mutta kun ei niin ei.

Seuraavan kerran Death Note todennäköisesti tulee puheeksi, kun sen tarjouskisan voittanut suomalainen kustantaja pääsee tanssimaan voitontanssiaan. Kummankohan puolesta kannattaisi veikata - Sangatsun vai Punaisen jättiläisen? Egmont sitä tuskin saa, mutta ainahan ihmeitä voi tapahtua.