USA:n ja Ranskan mangamarkkinat

Kun jopa yaoinkustantajat joutuvat miettimään julkaisupäätöksiään kahdesti tiedät, että jotain on vialla. (Kuvassa legendan maineen saavuttanut "RED HOT YOWEE" -mies.)

Yhdysvaltain mangamarkkinat törmäsivät lasikattoonsa alkuvuodesta 2005, kuten monet varmasti vielä muistavat - samoihin aikoihin kuin One Piecestä oli tulossa Suomen neljäs markettimanga. Manhwasarjojen julkaisuja lopetettiin kuin seinään, ja suosittujen sarjojen tekijöiden vähemmän suositut teokset jäivät lisensoimatta. Kuluneet kolme flippaamattoman pokkarimangan vuotta olivat olleet ylikuumentuneen kasvun aikaa, ja kustantajat - etenkin trendin aloittanut Tokypop - maksoivat siitä karvaan hinnan tungettuaan markkinat liian täyteen tavaraa jolle ei ollut riittävästi ostajia.

Mutta sen yli päästiin. Del Rey oli debytoinut juuri edellisenä vuonna (tuoden emoyhtiönsä Random Housen massan voimin mangan suomalaisiinkin kirjakauppoihin), ja järkevien bisnesvalintojen tekijät menestyivät. Ennen pitkää manhwasarjojakin - noita mangabisneksen kanarialintuja - alkoi jälleen näkyä. Mutta sitten saapui vuosi 2008, ja pahaenteiset merkit ilmestyivät jo ennen varsinaisen laman puhkeamista. Pikkukustantamoja alkoi kaatuilla; jopa yaoikustantajia, ja se jos mikä on hälyttävä merkki.

Pohjois-Amerikan mangamarkkinat eivät ole lainkaan niin pahassa jamassa kuin sen animemarkkinat: yhtään suurta kustantajaa ei ole kaatunut, kuten Geneonille kävi. Hätää kärsimässä ovat lähinnä pienet kustantamot ja typeriä julkaisupäätöksiä tekevät sellaiset - toisin sanoen Tokyopop maailmanmangoineen, ja sekin näyttäisi olevan hiljalleen pääsemässä jaloilleen. Toisin sanoen ollaan edelleen vuonna 2005 alkaneella tasanteella; markkinat eivät kasva, mutta eivät kutistukaan.

Sillä välin Euroopan mangakulttuurin kakkosmaassa Ranskassa tilanne on aika lailla samantapainen. Du9-sivuston Xavier Guilbert analysoi maan sarjakuvamarkkinoita tähän tapaan:

Ranskalaisen sarjakuvan myyntimäärät ovat tasaisessa ja melko dramaattisessa laskussa, kuten edellisestä taulukosta näkee. Asiaan vaikuttavat monet syyt; perinteisessä sarjakuvamaassa kotimaisia sarjakuvia ovat lukeneet myös monet nuoret ihmiset - paljon suuremmassa määrin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa - joten mangan tultua mukaan kuvioihin se on jossain määrin jopa syönyt kotimaisilta sarjakuvilta lukijoita, toisin kuin Yhdysvalloissa joissa lukijakunnat ovat täysin erit ja mangan suosio on vain edistänyt muidenkin sarjakuvien tilannetta (ks. How Manga Conquered the U.S.). Osansa on ihmisten kulutustottumusten muutoksella, oma pieni osansa laman esikaiuillakin.

Mangamarkkinoillakaan ei mene erityisen aurinkoisesti. Kustantajien mukaan manga on yksi niistä harvoista segmenteistä jotka jatkavat edelleen kasvuaan - mutta se kuinka suurta tämä kasvu on on kokonaan toinen asia.

Kuten edellisestä diagrammista näkee manga käsitti Ranskassa vuonna 2008 sarjakuvien julkaisuista kappalemäärien suhteen 37 %, rahallisesti 26 %. Kasvu on hiljentynyt viime vuosina, noin vuodesta 2006 eteenpäin. Koska julkaisumäärien reaktiot myyntimääriin näkyvät tilastoissa vuoden viipeellä voidaan olettaa, että tasanteelle tultiin myynnin suhteen samaan aikaan kuin Yhdysvalloissakin - vuonna 2005. Sen kasvu on lähes pysähtynyt jopa Naruton suhteen; uusia lukijoita ei tunnu enää juurikaan tulevan.

Markkinat kasvavat edelleen, mutta ne ovat varsin epätasapainoiset: menekki on keskittynyt suosittuihin sarjoihin ja putoaa nopeasti, kun mennään niiden ulkopuolelle. Naruto, Death Note ja Fullmetal Alchemist edustavat kolmestaan lähes 30 % kaikesta mangamyynnistä, kärikikymmenikkö noin puolta siitä. Ykkösenä oleva Naruto myy yksitoista kertaa niin paljon kuin kymmeneksi suosituin sarja, Negima. Vielä suurempia suosittujen sarjojen osuudet ovat yksittäisten kustantamojen suhteen: Naruto, Death Note and Kyo muodostavat 73 % Kanan mangamyynnistä, One Piece, Dragon Ball ja Bleach 65 % Glénat Mangan myynnistä ja Fullmetal Alchemist yksinään 41 % Kurokawan myynnistä. Manga ei siis ole kultakaivos jossa kaikki julkaistu myy järjestään hyvin, kuten ennen vuotta 2005 vielä saattoi ajatella.

Muilla kuin suosituimmilla sarjoilla myös painosmäärät ovat suhteellisen vähäisiä. Naruto johtaa 220 000 kappaleella ja Death Note seuraa perässä 180 000:lla, mutta Fullmetal Alchemistin painosmäärä on enää 90 000 ja One Piecen 72 000. Ainoastaan neljäätoista sarjaa painetaan enemmän kuin 40 000 kappaletta siinä missä Ranskan kotoperäisistä sarjoista tuon rajan ylittäviä löytyy vuosittain noin kahdeksankymmentä.

Julkaisumäärät ovat olleet vuonna 2008 varovaisia sellaistenkin sarjojen suhteen jotka ovat nauttineet aiemmin suurta suosiota (Dragon Ball Z 70 300 kappaleella, Saint Seiya 50 000 kappaleella, Hokuto no Ken 35 000 kappaleella) tai ovat positiivisia arvioita ja ennakkohypeä saaneita (Fairy Tail 70 000 kappaleella).

Edellä oleva diagrammi osoittaa varsin selvästi, että Ranskan mangamarkkinat saturoituivat vuonna 2005 täsmälleen samalla tavalla kuin Yhdysvalloissakin; kustantajat luulivat myynnin kasvun jatkuvan edelleen eksponentiaalisesti ja skaalasivat julkaisumääränsä sen mukaan - mikä johti jyrkkään vastareaktioon leikata julkaisumääriä vuodesta 2006 alkaen, kun edellisen vuoden myynti alittikin odotukset ja varastot täyttyivät myymättömästä mangasta.

Joten jos oletetaan että tätä voidaan käyttää ohjenuorana myös Suomen markkinoiden tilanteen ennustamiseen, niin paljon suppeammat kuin ne ovatkin...

Olenko siis ollut väärässä sen suhteen, että eurooppalainen sarjakuvakulttuuri olisi mangan suhteen erilainen kuin amerikkalainen? Tuleeko manga jäämään Suomessakin samanlaiseksi vähemmistöviihteeksi kuin mitä se Yhdysvalloissa on - jolloin edellisessä kirjoituksessani esittämäni kasuaalien kuluttajien joukko tulee joskus saavuttamaan maksimikokonsa? Tuleeko manga aina olemaan jotain "erityistä" jonka kuluttamiseen liittyy kasuaaleimmillaankin jonkinlainen leima, eikä siitä tulekaan vuosikymmenten saatossa samanlaista integroitua ja luonnollista osaa maan viihdetarjontaa ja kaikkien kasvavien ihmisten lapsuutta kuin se vaikkapa Italiassa on vuosikymmenet ollut?

Vai olisiko sittenkin kyse vain ensimmäisestä saturaatiopisteestä - siitä, että kaikki nykyiset lukijat on nyt lopulta saavutettu, ja että uusia lukijoita syntyy tästä eteenpäin vain kasvamalla? Ja että ounastelemani skenaario tulee toteutumaan ennen pitkää sittenkin, mutta liian hitaasti jotta sitä ehtisi muutamassa vuodessa huomata? Luonnollisesta vaiheesta, jossa Suomessakin jo ollaankin koska olemme huomattavasti pienempi kieliryhmä? (Täällähän jokainen uusi julkaisu on syönyt aiempien myyntimääriä jo pitkään.)

Sen selvillesaaminen kestääkin sitten jonkin verran kauemmin...

Vuoden 2008 manganmyyntimäärät

Jep, ykkösenä on edelleen se perinteinen. Aina ja ikuisesti, vaikka lamaa edeltäneeseen kuuden miljoonan myyntiin ei enää ikinä päästäisikään.

Vuosi 2009 on saatu alkamaan kunnialla, ja on aika julkaista mangateollisuuden viralliset myyntiluvut vuodelle 2008! Kaikkia näitä lukuja tarkastellessa kannattaa pitää mielessä, että Japanissa elää 127 miljoonaa ihmistä.

Nämä luvut Japanin 27 eniten myyvästä mangalehdestä perustuvat Makonakon postaamiin Magazine Datan tietoihin; ne edustavat keskiarvoa kunkin lehden numeron julkaisumääristä välillä 1.10.2007 - 30.9.2008. (Typistän tässä painosmäärät ja virallisesti ilmoitetut myyntimäärät samaan sarakkeeseen, koska mangalehtien kohdalla jälkimmäisen tiedot pohjautuvat jälkimmäisiin vain Shonen Championin suhteen.)

Lehti Kustantaja 2008 2007
Shonen Jump Shueisha 2 790 000 2 780 000
Shonen Magazine Kodansha 1 770 000 1 870 000
Monthly Magazine Kodansha 950 000 970 000
Weekly Young Magazine Kodansha 940 000 980 000
Weekly Young Jump Shueisha 940 000 970 000
Ciao Shogakukan 930 000 980 000
Monthly CoroCoro Comic Shogakukan 890 000 930 000
Shonen Sunday Shogakukan 870 000 940 000
Big Comic Original Shogakukan 830 000 860 000
Shonen Champion Akita Shoten 500 000 500 000
Jump Square Shueisha 450 000 uusi
Morning Kodansha 400 000 410 000
Business Jump Shueisha 360 000 370 000
Nakayoshi Kodansha 340 000 400 000
V Jump Shueisha 340 000 270 000
Ribon Shueisha 330 000 380 000
Hana to Yume Hakusensha 260 000 280 000
BE・LOVE Kodansha 190 000 190 000
YOU Shueisha 190 000 190 000
Young Animal Hakusensha 190 000 190 000
Comic Bunch Coamix 180 000 200 000
Cookie Shueisha 180 000 200 000
Gundam Ace Kadokawa Shoten 180 000 180 000
LaLa Hakusensha 170 000 170 000
Kiss Kodansha 160 000 170 000
Afternoon Kodansha 120 000 120 000
Shonen Ace A Kadokawa Shoten 90 000 90 000

Käytännöllisyyden vuoksi järjestin kaikki lehdet levikkijärjestykseen. Värikooditin ne myös kohderyhmien mukaan: punainen tarkoittaa shounenlehteä, pinkki shoujolehteä, vihreä seinenlehteä, oranssi joseilehteä ja vaaleansininen kodomolehteä.

Numerot ovat paljonpuhuvia: mangateollisuuden lama jatkuu edelleen, ja viimeaikaiset maailmantalouden tapahtumat tuskin tulevat tekemään vuoden 2009 tilanteesta sen aurinkoisemman. Lähes kaikkien lehtien myyntiluvut ovat laskeneet - ainoana poikkeuksena osittain peliaiheinen V Jump, jonka 25 % nousu johtunee lehden mukana tulleista Yu-Gi-Oh! -korteista. Toisaalta laskut eivät ole hirvittävän dramaattisia edes tähän parin vuoden takaiseen ja hieman kattavampaan levikkilistaan verrattuna; japanilaiset ovat viihteelleen uskollisia.

Myös japanilaisen mangakulttuurin yleiset piirteet näkyvät tästä selvästi. Shounenmanga myy enemmän kuin shoujomanga, koska tytöt kyllä lukevat poikienkin sarjakuvia mutta pojat vähemmän tyttöjen sarjakuvia. Shueisha, Shogakukan ja Kodansha ovat mangateollisuuden pyhä kolminaisuus, ja niillä jokaisella on oma vahva osaamisalueensa: Shueisha hallitsee 12-17-vuotiaiden tyttöjen ja poikien sarjat, Shogakukan sitä nuoremman kohdeyleisön ja Kodansha vanhemman.

Ihan niin yksinkertaista tämä ei tietenkään ole, koska yksittäisiä poikkeuksia löytyy aina ja samojen kohderyhmien sisälläkin on lehtikohtaisia ikäpainotuksia - esimerkiksi Nanaa julkaiseva Cookie on sen verran vanhemmille teineille suunnattu, että sen voisi sanoa olevan lähempänä joseiyleisön lehteä kuin shoujolehteä. Tuossa vanhemmassa listassa se onkin näemmä listattu joseilehtien joukkoon, CoroCoro Comic puolestaan shounenlehtien.

Tähän soppaan voisi heittää mausteeksi vielä vuoden 2008 tankobonmyyntilukujen kärkikymmenikön. Luvut Oriconista; värikoodit ovat samat.

Manga Tekijä Kappalemäärä Kustantaja
One Piece Eiichiro Oda 5 956 540 Shueisha
Naruto Masashi Kishimoto 4 261 054 Shueisha
20th Century Boys Naoki Urasawa 3 710 054 Shogakukan
Katekyo Hitman Reborn Akira Amano 3 371 618 Shueisha
Bleach Tite Kubo 3 161 825 Shueisha
Nana Ai Yazawa 3 122 146 Shueisha
Soul Eater Atsushi Ookubo 3 076 351 Square Enix
Nodame Cantabile Tomoko Ninomiya 2 799 299 Kodansha
Rookies Masanori Morita 2 765 163 Shueisha
Gintama Hideaki Sorachi 2 390 196 Shueisha

Nämä ovat varsin tasaisia ja yllätyksettömiä lukuja, eikä niistä näe nopeita yksittäisiä buumeja; esimerkiksi joulun alla Hiro Mashiman Fairy Tailin (Kodansha) osa 13 oli viikon myydyin tankobon 166 509 kappaleella.

Soul Eaterin myyntimäärien räjähdysmäinen kasvu edellisvuoteen nähden selittyy milläpä muullakaan kuin hypetetyn TV-animen alkamisella; se että kyseessä on manga jota on julkaistu jo 12 osan verran mutta joka ei ole aiemmin ollut mitenkään erityisen suosittu on epäilemättä johtanut siihen että ihmiset ovat ostaneet useampia osia kerralla. 20th Century Boysin 3,7 miljoonan menekkiä voisi pitää outona tapauksena (koska sarjahan loppui jo vuonna 2006), ellei elokuussa startannutta ison budjetin elokuvatrilogiaa (toinen osa ensi-illassa 31.1.) ja sen myötä otettuja uusintapainoksia otettaisi huomioon. Sama koskee Rookiesia, josta niin ikään otettiin uusintapainoksia viimevuotisen TV-doraman siivittämänä.

Näin mangan maailmassa vuonna 2008! Tulossa on epäilemättä kiintoisa vuosi myös länsimaisen manganjulkaisuteollisuuden suhteen, mutta siitä lisää toisella kerralla.

Kulttuuri ja imperialismi

Risto Kuneliuksen kirjasta Viestinnän vallassa (2003) silmiin osui tämä kappale.

Vuonna 1999 Yleisradion kanavien välittämistä televisio-ohjelmista 13 prosenttia oli peräisin Pohjois-Amerikasta, lähes kokonaan Yhdysvalloista. MTV3:n ohjelmistossa vastaava luku on 38 prosenttia. - - Sama painotus pätee, kun tarkastelee elokuvateollisuutta. Vuonna 1999 yli 63 prosenttia suomalaisten ensi-iltojen lipputuloista meni Yhdysvalloissa tuotetuille filmeille, vaikka vuosi oli kotimaisen elokuvan menestyksen kannalta erinomainen. Mutta mistä stten johtuu yhdysvaltalaisten elokuvien, sarjafilmien ja muiden ohjelmien voittokulku maailmalla? Osaltaan tällaisten suhdelukujen taustalla on juuri talous ja sen mekanismit, joiden kautta "vapaan valinnan" voi kyseenalaistaa.

Oletetaan, että tuntu laadukasta suomalaista ohjelmaa maksaa esimerkiksi 100 000 euroa. Vastaavanlaisen ohjelman tuotantoon pannaan Yhdysvalloissa miljoona euroa, siis kymmenen kertaa enemmän. - - Koska kymmenen kertaa suuremmilla resursseilla tehdyn ohjelman markkinat ovat suuret, Suomen kaltaisille pikkumarkkinoille tämä sama tunti voidaan myydä 10 000 eurolla, siis kymmenen kertaa halvemmalla kuin kotimainen tuotanto maksaisi. Halpa hinnoittelu käy päinsä, koska ohjelma on jo kattanut tuotantokustannuksensa (ainakin suurelta osin) jo kotimarkkinoilla. Se mitä muualta saadaan, on enemmän tai vähemmän lisävoittoa. Lopputulos on, että tiukkojen resurssien kanssa kamppaileva suomalainen televisiokanava on suuren kiusauksen edessä: tuottaako kallista kotimaista vai ostaako halpaa ulkomaista?

Tätä voisi helposti käyttää aasinsiltana siihen miksi suomalaisten animenlataaminen ei ole sen paheksuttavampaa kuin amerikkalaisten hypoteettinen Salkkarien lataaminenkaan - olemattomista tuloista ei voi ottaa mitään pois. Mutta sen sijaan ajattelin käyttää sitä esimerkkinä mangan voittokulusta maailmalla! (Mikä yllätys.)

Jos Bakumaniin on luottaminen (ja miksipä ei olisi, kun otetaan huomioon että se on Shueishalle käytännössä yksi suuri "tee näin jos haluat mangasi meille julkaistavaksi" -mainos) maksaa halvimmankin Shonen Jump -mangan tuottaminen 9000 jeniä eli noin 75 euroa sivulta jo pelkkinä tekijänpalkkoinakin. Siitä voi laskea, että yhden tankobonin eli 160-170 sivun verran sarjakuvaa (lukujen alkulehdet, ekstrasivut ja muut härpäkkeet poislukien) tuottaakseen kustantaja joutuu investoimaan noin 10 000 - 13 000 euroa jo ennen kuin tiedetään tuleeko sarjasta isokin hitti. Ja varsinaisista luvuistahan en toki tiedä mitään, mutta en ihmettelisi josko tuo palkkio saattaisi olla Tosi Isojen Hittien tekijöillä kaksin- tai kolminkertainenkin. Ja paino- ja levityskuluthan ovat sitten kokonaan oma lukunsa.

Pointti kuitenkin oli, että mangateollisuudessa liikkuvat edestakaisin isot rahat - niin isot, että tuollaisia hintoja on järkevää maksaa tekijöille, aloittelijoillekin. Uusia sarjoja aloitettaessa ei ajatella ulkomaisia vaan kotimaisia markkinoita; kaikki lisensointimaksut ulkomaille ovat ylimääräistä voittoa.

Tarkoittaako se sitten sitä, että mangan julkaiseminen olisi länsimaisille kustantajille halvempaa kuin kotimaisen? Ei tietenkään. Suomalaisten sarjakuvantekijöiden palkat eivät ole lähelläkään Shueishan maksamia hintoja; monesti on toisteltu sitä faktaa, että Suomessa ei yksinkertaisesti voi elättää itseään, saati perhettään, tekemällä pelkästään sarjakuvia.

Mutta kannattaa pohtia asiaa tarkemmin. Mangan julkaisuoikeuksien saaminen on kallista, mutta sitä tehdään siitä huolimatta - koska manga myy. Se on muutamassa vuosikymmenessä valloittanut enemmistön Ranskan sarjakuvamarkkinoista, minkä olen jo aiemminkin maininnut joidenkin epäilyistä huolimatta. Association des Critiques et des journalistes de Bande Dessinéen mukaan Ranskan uudet julkaisumäärät jakautuivat vuonna 2007 seuraavasti: 1428 aasialaista sarjakuvajulkaisua, 1338 ranskalaista tai belgialaista, 227 amerikkalaista ja 319 sarjakuvaromaania. Myyntimääristä puhumattakaan; Narutoa oli tutkimuksen tekoaikaan julkaistu vasta seitsemän osaa, mutta pelkästään sen myyntiluvut lähentelivät jo Suomen väkilukua.

Luku on siis lähellä sitä 45 prosenttia, jonka Jean-Marie Bouissou mainitsi aiemmin linkkaamassani artikkelissaan. Kyseisessä artikkelissa on kuitenkin eräs toinenkin mielenkiintoinen huomio; sellainen, joka on ehkä koko tätä asiaa merkittävämpi:

It may be cheaply mass-produced, but manga is also a high-quality consumer good. In this sense, the global success of Shueisha or Kodansha is no different from that of Toyota or Sony.

Ja siinähän se villakoiran ydin loppujen lopuksi on. Halpaa TV-viihdettä voisi importata kotimaisille kanaville muualtakin kuin Amerikasta, mutta jostain syystä se kuitenkin hallitsee länsimaisia tilastoja - koska se on helposti omaksuttavaa. Globalisaatio on saanut aikaan sen että amerikkalaisesta audiovisuaalisesta viihteestä on tullut maailmanlaajuinen normi, jonka parissa kasvetaan; se on peruuttamaton kehityskulku, jonka muuttaminen vaatisi laajempaa mullistusta maailmankaupassa tai jotain muuta vastaavaa. Mangalle on epäilemättä käymässä pitkälti samalla tavalla.

Marx ja Engels ennustivat tällaista kulttuurin globalisaatiota ja kansojen keskinäistä riippuvuussuhdetta kulttuurituotteiden suhteen jo vuonna 1848 Kommunistisessa manifestissaan. Kuneliuksen mukaan taas se että tietynlaisen kulttuurin tuotanto keskittyy niille alueille joissa sitä tuotetaan suurimmilla budjeteilla on siinä mielessä valitettava kehityskulku, että tällaisella massakulttuurilla on yhä vähemmän ja vähemmän tekemistä kuluttajan oman elämän kanssa. Mutta toisaalta - keskivertoshoujomangalla lienee kuitenkin joka tapauksessa enemmän tekemistä sen keskiverron länsimaisen lukijan elämän kanssa kuin Teräsmiehellä, Aku Ankalla tai Asterixilla...

(Otsikko on lainattu Paul Gravettin kirjan Manga - 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa viimeisestä luvusta, joka sivuaa muunmuassa tätä aihetta. Lukekaa ihmeessä.)

Kukaan ei tajuu mua

Tänään Turun Sanomissa ilmestynyt artikkeli onnistuu tiivistämään varsin onnistuneesti Naruton (ja shounenmangan yleensäkin) suosion syyt. Itse asiassa samoja syitä voisi melkeinpä soveltaa mangaan ja animeen yleisestikin. Mangalla on enemmän yhteistä Harry Potterin kuin länsimaisen bulkkisarjakuvan kanssa; samanlaisia piirteitä löytyy niin omien maailmojen luomisesta, yhtymäkohdista kohdeyleisön arkeen kuin etenevien juonenkulkujen punomisestakin.

Kyseessä on muutenkin mukavan ennakkoluuloton juttu, kuten genreviihteestä ja sarjakuvista kirjoittavalta Kari Salmiselta voikin odottaa. Itse asiassa ainoa kohta jossa hänen puutteellinen tietämyksensä pääsee pilkahtamaan läpi on kohta, jossa hän väittää ettei Narutoa ole "tunnettu" Suomessa ennen tätä; vaikka kyseessä olisikin vain huolimaton ja merkityseroltaan pieni sanavalinta se tarkoittaa kuitenkin ihan eri asiaa.

Sehän muuten palaa kokonaan!

"Ottakoot opikseen etteivät suomenna huonosti hyviä sarjoja. Aiss, nyt haisee housut tiiäkkö." Perustelut ovat loistavia.

Ja mitä asiasta sanoo suomentaja?

< Tasogare^> antaa lasten pitää hauskaa < Tasogare^> jokainen poltettu = ostettu

Ei tarvitse peitellä, Taso. Kyllä me tiedämme että oikeasti itket siellä nurkassa, kun työtäsi ei arvosteta...

Muokkaus 10.3: Nyhverö poisti sen! Seisoisi nyt edes mielipiteidensä takana kun on kerran aloittanut. Video korvattu saman tyypin kuvaamalla kakkosvideolla, joka on valitettavasti paljon vähemmän hauska...

Muokkaus 16.5: Sen videon voisit tosiaan lisätä takaisin, mutta eipä ole vielä näkynyt.

Muokkaus 22.5: Ja sama nimi äänessä aina vain. Eikö noilla mielipiteillä hävetä väittää olevansa melkein 18?

NE

Muistatteko vielä vuoden 2006 animesyksyn sleeper-hitin, Hataraki Manin? Se perustui Moyoco Annon mangaan. Annoa ei tunneta vain "Hideaki Annon vaimona", sillä hän on myös menestynyt (joskin lännessä aika lailla tuntematon) joseimangaka. Hänen menestyneimmät teoksensa ovat kuitenkin olleet muille kohdeyleisöille suunnattuja; Hataraki Man oli seineniä, sitä vanhempi Sugar Sugar Rune puolestaan shoujoa.

Näistä kahdesta ehdottomasti parempi on Sugar Sugar Rune. Annon joseitausta näkyy kaikkein selvimpänä siinä hilpeässä tavassa, jolla hän kieltäytyy noudattamasta taikatyttötarinoiden konventioita: kahdeksan tankobonin aikana kenkää saavat niin puuduttavat "viikon pahis" -juonirakenteet, ärsyttävän täydelliset Mary Sue -päähenkilöt, parista laatikon pohjalta kaivetusta kliseestä kasatut fantasiamaailmat ja - mikä tärkeintä - lennossa keksaistut ja epäuskottavat tarinat. Kaiken huipuksi sarja vielä paranee loppuaan kohden; siksi onkin sääli, että animeversiota tehtäessä tarina laimennettiin enemmän perinteiseksi henshintaikatyttöilyksi (vaikka Princess Tutun mangasovituksen kaltaiseen taiteenmurhaan ei onneksi sorruttu).

Bookplusin lipsautuksen myötä ensi vuoden Otaku-palkinnon saajien kandidaattilista heitti juuri häränpyllyä. Sugar Sugar Rune voi kärsiä ajoittain hoputetuilta tuntuvien juonenkäänteiden, klaustrofobiaa aiheuttavan sivusommittelun ja jännitteen fokuksen lukuisten sivujuonien sekaan hajaantumisen kaltaisista kauneusvirheistä, mutta se ei voittanut vuonna 2005 Kodanshan 29. mangapalkintoa lastenmangakategoriassa ihan turhaan. Lisäksi se on oikein sopivaa tunnustelua sen odotettavissa olevan vanhemman yleisön shoujon suuntaan; vaikkei se eittämättä sellaista olekaan on se kuitenkin huomattavasti vähemmän skitsofreenistä ja ADHD:n vaivaamaa kuin vaikkapa Tokyo MewMew. Lukekaapa, mitä Shaenon Garrity kirjoittaa siitä.

Niin, ja tuleehan sieltä sitten se yksi haalarininjakin vielä - ikään kuin joku ei olisi sitä vielä arvannut. Naruto.fi on luonnollisesti jo räjähtänyt viesteistä, joissa kaksitoistavuotiaat itkevät sitä että kymmenvuotiaatkin pääsevät nyt lukemaan heidän lempisarjakuvaansa - ja vieläpä englantia osaamatta.

(Miten puhekieltä voi muuten raiskata? Laittamalla hahmot puhumaan luonnollisen kuuloisen puheen sijaan kirjakieltä, kenties?)

Muokkaus 5.1.2008: Juuri näin, lapset. Juuri näin. Jännää, minkä kokoinen "Naruto dubataan!!1" -paniikki tuosta yhdestä heitosta on siinnyt.

Kohdeyleisöjen raja-aidat

Ennen bloginsa deletoimista ANN:n mangakriitikko Carlo Santosilla oli tapana itkeä säännöllisesti sitä, että mangan kohdeyleisöluokittelut ovat rajoittavia; hänen kirjoitustaan "My penis invalidates my enjoyment of Nodame Cantabile. But only the comic, not the drama" ei löydy enää nykyään mistään, mutta siteerauksia siitä kyllä. Se synnytti aikoinaan jonkin verran keskustelua näilläkin leveyksillä.

Aiemmin esille otetut pointit ovat edelleen valideja: kohdeyleisöjaottelut ovat olemassa, koska niistä on hyötyä sekä kustantajille että kuluttajille. Japanin kokoisessa maassa näin on pakko tehdä; Suomen kokoisessa ei niinkään, mutta niiden huomiotta jättäminen etenkin kustannusalan alkuvaiheessa olisi sulaa hulluutta. Vanhemman kohdeyleisön shoujon tuominen markkinoille ennen kuin nuoremman yleisön shoujo on saanut tarpeeksi aikaa kasvattaakseen mangaa lukevia tyttöjä olisi hyvin yksiselitteisesti taloudellinen itsemurha. Tämän takia julkaiseminen aloitetaan nuorten poikien nimikkeistä, sitten jatketaan nuorilla tytöillä, siirrytään hiljalleen hieman vanhempiin poikiin ja lopulta vanhempiin tyttöihin; tässä auttaa, jos ensimmäiset sarjat ovat vielä molemmille sukupuolille jotain tarjoilevia Takahashin sarjoja. Suomessa ollaan tällä hetkellä jo pitkällä kolmannessa vaiheessa (Emma, Gunnm, Oh! My Goddess); seuraava looginen aluevaltaus ovat vanhemmat tytöt. Kuka ehtii ensimmäisenä julkaista Nanan - joka on sitäkin parempi ehdokas nyt kun se jatkuu taas?

Huomatkaa kuitenkin, että monet edellä mainituista seinensarjoista houkuttelevat myös tyttölukijoita. Seinenyleisö on jo sen verran vanhaa että lukijoiden preferenssit vaihtelevat laajasti; jotkut pitävät Berserkistä ja Hellsingistä, jotkut Azumanga Daiohista ja Manabi Straightista. Moni suosittu seinenmanga käyttää tehokkaasti hyväkseen shoujomangan puolelta tuttuja kerrontatapoja, jopa siinä määrin että monia seinensarjoja voi äkkiseltään erehtyä luulemaan shoujoksi. Otakun 2/2007 yuriartikkelissaan Jek itse asiassa kuvaili tällaisia sarjoja "pojille sallituksi shoujoksi"; esimerkiksi moeseinenlehti Comic High myy itseään lauseella "Girlish Comics for Boys and Girls."

Esimerkki Comic High -sarjasta: Milk Morinagan Girl Friends.

Se sisältää söpöjä tyttöjä, joten se ei selvästikään ole poikien sarja.

Länsimaissa sarjakuvamarkkinat ovat kategorisesti pienemmät, joten sarjakuvia ei ole totuttu jaottelemaan kohderyhmittäin - jotkut sarjakuvaharrastajat jopa avoimesti karsastavat sitä. Näin ollen kohdeyleisöjä kuvaavat sanat ymmärretään usein genreiksi yksinkertaisesti siitä syystä, että niistä käytetään vieraskielisiä sanoja. Totuushan kuitenkin on, että "shounen manga" tarkoittaa vain ja ainoastaan "poikien sarjakuvaa" - asia, jota esimerkiksi Wikipediasta joutuu jatkuvasti korjailemaan.

Eivätkä nämä kohdeyleisöt ole staganantteja ja rajoittavia, kuten lännessä usein luullaan. Santosin angstaukset kohdistuvatkin juuri siihen, että lännessä monet pitävät outona sitä että aikuinen mies haluaa lukea sarjaa, jonka päähenkilöinä eivät ole toiset aikuiset miehet. (M.O.T., M.O.T.)

Esimerkiksi shoujomangaa eivät kuitenkaan ole lukeneet vain tytöt vuosikymmeniin; ehkä silloin kun Osamu Tezuka oli juuri keksinyt sen ja sitä tekivät miehet nimenomaan tyttöjä ajatellen, mutta ei enää 70-luvun jälkeen, kun sitä alkoivat tehdä naiset. Shounen piti pintansa pitempään, aina 80-luvun puoliväliin asti.

Vuonna 1984 tuli kuitenkin Dragon Ball ja lisäsi shouneniin - joka aiemmin oli Shonen Jumpin silloisen päätoimittajan Nobuhiko Horien ohjauksessa koostunut lähes pelkästään hienkatkuisista äijäilyistä á la City Hunter ja Fist of the North Star - huumorin.

Monet lännessä aliarvioivat ja haukkuvat Dragon Ballia ja pitävät sitä kaiken sen symbolina, mikä mangassa on huonoa, väärin ja kaavamaista, mutta Japanissa tällaista nirppanokkaisuutta ei ole - esimerkiksi sarjan uusintapainoksien mukana julkaistiin jokin aika sitten eräiden hänelle kunnioitustaan osoittavien nykymangakojen fanitaidetta. Sarjasta muodostui niin suosittu, että toimittajat pakottivat Toriyaman jatkamaan sitä kauan sen jälkeenkin kun hän olisi halunnut sen jo lopettaa (minkä varmaan huomaakin).

Kun se vuonna 1995 lopulta loppui vajosi Japanin mangateollisuus lamaan josta se ei ole vieläkään täysin toipunut, Shonen Jumpin levikki putosi kuudesta ja puolesta kolmeen miljoonaan viikossa, ja kustantajien oli etsittävä uusia, niitä ennen pienuutensa vuoksi kiinnostamattomia ulkomaisia markkinoita. Dragon Ballin tulon jälkeen käytännössä kaikki suositut shounensarjat, Ranma 1/2:sta One Pieceen, ovat sisältäneet ainakin jonkin verran huumoria ja mielikuvituksen lentoa.

Tässä vaiheessa jotkut tietysti hymähtelevät Dragon Ballin merkittävyydelle; eikö nyt ole aivan selvää, että Naruto on nykyään se mikä maailmaa pyörittää? Jälkimmäinenhän voittaa Googlefightingin. Mutta kysymys kuuluukin: ollaanko Narutosta tekemässä Hollywood-elokuvaa? Ja mitä arvelette sille kuuluvan, kun sen loppumisesta on kulunut 12 vuotta? Dragon Ball on pitänyt pintansa uusien hittien rinnallakin; sen klassikkoasemaa ei voi kiistää kukaan. Ja se on määrällisesti maailman myydyin sarjakuva; ei ole sattumaa, että se on yleensä ensimmäinen uudella markkina-alueella julkaistu manga.

Masashi Kishimoto tietää, mistä naruista on vedettävä.

Dragon Ball ei kuitenkaan käynnistänyt shounenin muuttumista molempien sukupuolten viihteeksi yksinään. Prosessi oli hidas ja kesti useita vuosia, ja syy myynnin kasvuun tajuttiin vasta 90-luvun alussa. Samaan aikaan huomattiin, että suosituimmista sarjoista löytyi tietynlaisia kerronnallisia elementtejä: kaksi poikaa ajautuu jatkuvasti tappeluihin eivätkä voi sietää toisiaan, poika A pitää poikaa B tulisieluisesti kilpakumppaninaan vaikka tämä tuskin edes huomioi häntä...

Tämä tuo mieleen amerikkalaisissa sarjakuvissa 60- ja 70-luvuilla vallalla olleen gorillabuumin, mutta toisin kuin amerikkalaiset kollegansa japanilaiset kustantajat tiesivät vallan hyvin mistä suosio johtui: jäljet johtavat - jälleen kerran - 80-luvulla syntyneeseen doojinshikulttuuriin, tarkemmin sanoen yaoihin. Tyttölukijoiden paritushaluisia mielikuvituksia ruokkivat elementit toimivat fanifiktion, fanitaiteen, doojinshien ja luoja ties minkä polttoaineena ja kasvattivat sarjojen suosiota, joten niitä päätettiin lisätä - ja kassakoneet kilisivät.

Näitä elementtejä sanotaan aimaiksi. Nykyään shounensarjoissa on niitä paljon - esimerkiksi Lightin ja L:n kytkeminen toisiinsa käsiraudoilla oli melko varmasti alkujaan sarjan toimittajan idea, ja Gundamin kaltaiset miehekkäät mechamätkeet ovat muuttuneet joksikin ihan muuksi. Tämän tuloksena Shonen Jump on nykyään tyttöjen suosituin mangalehti.

On yleistä, että sarjan kohdeyleisöä hienosäädetään kesken kaiken; esimerkiki Dragon Ball oli alkujaan suunnattu 14-vuotiaille, mutta kun paljastui että siitä pitivätkin eniten 12-vuotiaat päähenkilön ikä "korjattiin" (4. tankobon, sivu 66) ja seksivitsit korvattiin tappeluilla. Toisinaan taas käy niin, että kokonaiset genret siirtyvät kohdeyleisöltä toiselle. Näin kävi taikatyttögenrelle, joka alkoi vuosituhannen vaihteessa siirtyä yhä enemmän ja enemmän otakuyleisön viihteeksi. CLAMP pyyhki pöydän puhtaaksi Cardcaptor Sakuralla ja istutti samalla siemenet otakufanikunnalle; kun otakujen huomattiin katsovan lastensarjoja, niitä alettiin tehdä erityisesti heitä varten. Nykyään käytännössä kaikki taikatyttösarjat ovat myöhäisyön moeviihdettä, ja aika on kypsä jo Moetanin kaltaiselle parodioimisellekin.

Suomessa ollaan toisaalta myös erikoisasemassa moneen muuhun maahan nähden. Täällä, toisin kuin Ruotsin tai Yhdysvaltojen kaltaisissa heikompien sarjakuvakulttuurien maissa, luetaan nimittäin myös muun kuin "oman" kohdeyleisön sarjoja. Tämä johtunee siitä, että manga ei meillä yleensä ole otakun ensimmäinen kosketus sarjakuvaan; Aku Ankkoja, Asterixeja ja Lucky Lukeja on luettu pienestä pitäen, joten ihmisten maku on liberaalimpi eikä niin selkeästi kohderyhmäajattelun kaltaiseen muottiin kasvatettu.

Eri asia on sitten, millaiseksi tilanne kehittyy siinä vaiheessa kun nykyään mangalla kasvatettavat vaahtosammuttimet vanhenevat. Mutta se on sen ajan murhe.

Zen ja arvostelukyvyn kunnossapito

Sattuneesta syystä Suomessa julkaistavien manga- ja animearvostelujen määrä on viime aikoina melkeinpä tuplaantunut. Voisi siis olla jo korkea aika ottaa esille muutamia omia mielipiteitäni kritiikin kirjoittamisesta.

Viime kuussa esittelin muutamia huonoja Paprikan arvosteluja; niiden ongelmiin kuuluivat mm. pinnallisuus, ennakkoasenteisuus ja yleinen typeryys. Älkää kuitenkaan erehtykö kuvittelemaan, että kaikki negatiivinen olisi minusta automaattisesti huonoa: esimerkiksi Darth Maunon Japan Pop 1:ssä julkaistu arvostelu elokuvasta oli paljon parempi kuin aiemmin mainituista yksikään, vaikka olikin aivan yhtä negatiivinen.

Kenelle

Ensimmäinen lukion äidinkielenkursseilla arvosteluista opittu on se, että oikeaoppinen sellainen koostuu kolmesta osasta: esittelystä, kritiikistä ja yhteenvedosta. Esittelyssä esitellään arvosteltava teos lukijalle, kritiikissä ruoditaan sen hyviä ja huonoja puolia ja yhteenvedossa tehdään lopullinen subjektiivinen arvio siitä, onko teos hyvä vai ei.

Hyvin usein tämä on myös ainoa niillä opittu asia. Mikä on sääli, koska se ei ole läheskään koko totuus - eikä aina edes ainoa mahdollinen.

Loppujen lopuksi arvosteluja on monenlaisia, jo pelkästään siinä mielessä kenen luettavaksi ne on tarkoitettu ja keneen ne pyrkivät vaikuttamaan. Suurin osa arvosteluista on tietysti suunnattu kuluttajille, ja sellaisten tärkein tehtävä on kertoa lukijalle onko teos hänen rahojensa arvoinen vai ei. Tämä voidaan tehdä joko latelemalla mielipiteitä suoraan teoksen laadusta - olkoonkin, että se on hieman riskialtista - tai monimutkaisemmin, listaamalla teoksen sisältämiä elementtejä ja niiden suhteita sekä arvioimalla, miten laadukkaita nämä elementit itsessään ovat ja kuka niistä voisi pitää. "Teos XYZ:sta voisivat hyvinkin nauttia slapstickhuumorin, kevyen fanservicen ja itseironisten, överiksivedettyjen haaremiasetelmien ystävät. Se ei ole mitään mitä ei olisi nähty jo aiemmin, mutta edeltäjilleen se ei kalpene missään mielessä", esimerkiksi.

Toinen arvostelun kohdeyleisö ovat kustantajat, joille on aina hyvä kertoa säännöllisesti miten tämä ja tämä repliikki tulee kääntää tai tämä ja tämä nimi kirjoittaa - tai vähintäänkin valittaa jälkikäteen, jos jossain mättää. Enin osa kotimaisista kustantamoista on kuitenkin onneksi niin valveutuneita, että ottavat vastaan ehdotuksia myös etukäteen. Sen sijaan on yleensä varsin tarpeetonta antaa vinkkejä siitä, mihin suuntaan itse julkaisualaa tulisi kehittää, kuten vaikkapa tämän arvostelun hyvää tarkoittavassa mutta varsin surkuhupaisassa viimeisessä kappaleessa.

Yleensä suomennettujen julkaisujen arvosteluissa tulee käyttää molempia edellämainittuja näkökantoja. Kolmas ja viimeinen arvostelujen kohdeyleisö on marginaalisin, muttei missään mielessä vähiten merkittävä: tekijät nimittäin. Toistaiseksi tekijöitä joille voi antaa palautetta löytyy lähinnä omakustanteiden ja antologioiden takaa, joten niihin onkin tarpeellistä kiinnittää tavallista enemmän huomiota - kannattaa muistaa, että yksikin harkitsematon sana saattaa murskata nuoren tekijän itsetunnon tai ylpistää häntä kohtuuttomasti. Kustantajille annettu palaute saattaa vaikuttaa julkaistavien teosten yksityiskohtiin, mutta tekijöille annettu sellainen voi vaikuttaa koko kotimaiseen sarjakuvakenttään. Harkintaa kannattaa siis käyttää; kriitikolla on myös velvollisuutensa.

Miten yhdellä tavalla...

Mutta mikä sitten tekee arvostelusta hyvän?

Toiseksi tärkein kriitikon tarvitsema asia on auktoriteetti. (Tärkein on tietysti mielipide, mutta sellaisten muodostaminen kuuluu teosten tulkinnan, ei kritiikin puolelle.) Lukijat on saatava uskomaan siihen, mitä kriitikko sanoo - miksi vaivautua kertomaan mielipiteitään teoksesta, jos kukaan ei usko niitä? Auktoriteettia kirjoittajana pystyy kasvattamaan ensisijaisesti kuulostamalla uskottavalta.

Uskottavuuteen taas vaaditaan asiantuntevuutta. Etenkin kun lukijat ovat asianharrastajia on tärkeää näyttää tietävänsä ja ymmärtävänsä vähintään kaiken minkä lukijakin; muussa tapauksessa auktoriteetti on silmänräpäyksessä menetetty, ja lukija alkaa epäillä mitä kaikkea muuta hän tietää itse paremmin kuin kriitikko. Esimerkiksi tällaisesta ei-asiantuntevasta arvostelusta käy vaikkapa tämä, joka sisältää aivan liian monta "käsittääkseni"- ja "kuulemma"-sanaa ollakseen autoritaarinen. Lopullisen naulan arkkuun sisältää jo ensimmäinen kappale, jossa Surfin Joe itsekin toteaa puutteellisen sivistyksensä tässä asiassa. Lukijan usko kriitikon asiantuntevuuteen on syytä pitää mahdollisimman lähellä absoluuttista silloinkin, kun se olisi jopa aiheetonta.

Joidenkin mielipiteiden mukaan teos pitäisi aina arvostella an sich, sellaisenaan ilman taustoitusta. Otakun arvosteluissa olen pyrkinyt välttämään tällaista, koska se sotii räikeästi sitä tapaa vastaan jolla kyseiset teokset joka tapauksessa kulutetaan - se on tapa joka on optimaalinen mundaanille ja tarkemmin määrittelemättömälle yleisölle, vaikkapa sanomalehden lukijoille, mutta ei asioita nimenomaan kontekstissaan katsoville ja lukeville otakuille eikä muunkaanlaisille asianharrastajille. Tällainen taustatiedoitus on pääasiallinen syy siihen, minkä vuoksi esimerkiksi Theron Martinin Haruhi Suzumiya -arvostelu ja Carl Kimlingerin tänään julkaistu Hellsing Ultimate -arvostelu tarjoavat runsaasti pureskeltavaa eivätkä jätä lukijaansa kylmäksi. Julkaisujen laadun sekä teosten staffin ja taustahistorioiden puimiseen on myös käytetty rakkaudesta aiheeseen kielivät määrät viitseliäisyyttä.

Tästä pääsemme kriitikon parhaaseen aseeseen - perustelemiseen. Kritiikkihän on yksinkertaisimmillaan vain kriitikon omien mielipiteiden ilmaisemista, ja perusteleminen on avainasemassa, jos on tasapainoteltava (positiivisen arvion tapauksessa) perehtyneisyyden ja täyden kritiikittömyyden tai (negatiivisen arvion tapauksessa) laatutietoisuuden ja silmittömän bashaamisen välillä. Ilman kunnollisia perusteluja teokseen korviaan myöten perehtyneenkin kirjoittajan teksti voi vajota pelkäksi löyhäpäiseksi fanitukseksi, jolla ei ole sen enempää journalistista arvoa kuin vaikkapa Newtypen mainosluonteisilla puffausartikkeleilla.

Perusteleminen on se syy, jonka takia tuo aiempi, pieteetillä taustatiedoitettu ja ehdottoman positiivinen Haruhi-arvostelu ei kuulosta pelkältä fanipoika-ihkutukselta. Samasta syystä Manga: The Complete Guiden arvostelut tuntuvat uskottavilta silloinkin, kun niiden kanssa ei ole samaa mieltä: väitteiden vankat perustelut saavat ne kuulostamaan oikeutetuilta. ANN:n paras kriitikko Carlo Santos taas ruotii jokaisessa Right Turn Only!! -palstansa arvostelussa sekä teosten hyviä että huonoja puolia, ja niiden suhdeluvut käyvät hyvin selkeästi ilmi lyhyestä lopputuomiosta - hänen perustelunsa ovat esimerkillisiä. Tästä syystä hän on kuluttajasuuntautunut, mutta koska hän käsittelee teokset aina genrensä muihin edustajiin verrattuna hän onnistuu olemaan myös otakusuuntautunut. Käyttämällä jokaisen nimikkeen esittelynä vain ja ainoastaan sen takakansitekstiä hän lisäksi asettaa jokaisen teoksen samalla viivalle.

Arvostelu on aina henkilökohtainen mielipide eikä näin ollen voi ikinä tyydyttää tasapuolisesti kaikkia, mutta kärkevien kommenttien ohessa tarjoillut vertailut ja syyt auttavat ymmärtämään vastakkaisiakin mielipiteitä. Parhaimmillaan arvostelu pystyy tarjoamaan lukijalleen kokonaan uusia näköaloja teokseen ja auttaa tätä saamaan siitä irti enemmän kuin tämä olisi muuten saanut.

...ja miten toisella

Jos asiantuntevuutta ei syystä tai toisesta löydy, asian voi korvata niinkin yksinkertaisella avulla kuin kirjoitustaidolla. Tarjoan esimerkiksi ANN:n Shelf Life -palstan kirjoittaja Bamboo Dongin, joka on ottanut tavakseen tuoda itsensä selkeästi osaksi omia arvostelujaan - kun sama toistuu viikosta toiseen, lukijan ja kirjoittajan välille syntyy tietynlainen side; lukija osaa odottaa, mitä ja millaista sisältöä tietyltä kirjoittajalta on tulossa. Kirjoittajasta muodostuu lukijan mielessä persoona eikä vain kasvoton, mielipiteitä korkeuksistaan jakeleva nimi.

Katsokaapa vaikka tätä taannoista palstaa. Jos ette ole katsoneet Higurashia, tiedätte viimeistään eilisen postaukseni luettuanne siitä enemmän kuin mitä Dong tiesi ennen sarjaan tutustumistaan. Hän arvostelee sarjan ensimmäisen DVD:n an sich, mikä on tämänkaltaisessa jokaviikkoisessa arvostelupalstassa säännöllisesti melkeinpä pakollinen käytäntö; ei kenenkään työkseen mitään arvostelevan voi odottaa kahlaavan teokseen tutustumisen ja siitä kirjoittamisen ohessa läpi läjää Wikipedia-artikkeleita vain voidakseen tarjota teoksesta taustatietoja. Siitä huolimatta hänen teokseen tutustuessaan siitä kasaamansa mielipiteet tulevat selviksi; ne kuulostavat vakuuttavilta paitsi hyvien perustelujen ja kiehtovassa valossa kuvailemisen myös laadukkaan kirjoittamisen takia. Tekstin rytmitys - "This show is really amazing." - ja sille valittu näkökulma - "tästä en ollut ennen kuullutkaan, mutta tiedättekös että se on aivan mahtava?" - lisäävät lukijan eläytymistä tekstiin ja vahvistavat sitä mielikuvaa, että Dong on kertomassa teoksesta lukijalleen.

Samalla palstalla Dong esittelee GitS: SAC - Solid State Societyn niin mukavien taustatietojen kera, että ne korvaavat hyvin sitä ettei kyseinen arvostelunpätkä ole yhtä dramaattisesti rytmitetty, ja Naruto-OVAn niin irvailevasti, että kaikille tulee varmasti selväksi ettei se ole mitään muuta kuin lisää sitä samaa filleriä. Palstalle valitun, välispiikkejä hyödyntävän rakenteen takia nämä kaikki erilaiset tekstit kuitenkin viihtyvät oikein sulassa sovussa toistensa kanssa.

Kuka tahansa osaa arvostella hyvin teoksen jonka jo tuntee, mutta vain hyvä kriitikko sellaisen johon tutustuu ensimmäistä kertaa.

Joidenkin koulukuntien mukaan arvostelu voi lisäksi olla myös kaunokirjalliseen rinnastettavissa oleva teksti, jota ei lueta vain jotta saataisiin selvillä mitä mieltä kriitikko on teoksesta, vaan myös miten. Tällainen kirjoitustyyli on Dongin lisäksi mm. Kekolla, ja sen kannattajana olen pyrkinyt sellaiseen myös itse.

Median kannalta

Sekä Right Turn Only!!:n että Shelf Lifen arvostelut ovat itsenäisinä teksteinä hyvin lyhyitä. Huomaatte, että laajuus ei ole itseisarvo; vaikka se sallii suppeaa tekstiä kattavamman käsittelyn se on myös johtaa oletusarvoisesti väsyttävämpään luettavaan kuin lyhyys. ANN:n arvostelupalstojen kaltaisille, säännöllisesti ilmestyville ja kuluttajasuunnatuille nettiteksteille tiiviys on etu, koska se varmistaa että ihmiset myös jaksavat lukea niitä. Aiemmin linkkaamani pidemmät arvostelut taas hyödyntävät pituutensa mahdollistamaa kattavuutta antaakseen otakuystävällistä taustoitusta.

Tietysti on otettava huomioon myös julkaisukanava. Internet ja painettu lehti ovat täysin erilaisia medioita: siinä missä ihmiset lehteä lukiessaan jaksavat kahlata läpi pitempiäkin tekstejä on heillä nettiä käyttäessään kuitenkin oletusarvoisesti aina kiire tehdä jotain muuta. Toisaalta lukijat osaavat vaatia verkkomedioilta huomattavasti parempaa ajankohtaisuutta, kenties jopa hypertekstuaalisuutta tekstin sekaan ripoteltujen linkkien muodossa. Myös kuvien käyttö on netissä täysin erilaista kuin painetussa mediassa.

Oli media mikä tahansa kuvien ei kuitenkaan tulisi olla osa arvostelua vain tekstin "kuvittamiseksi." Niiden on tarkoitus tukea tekstiä: jos arvostelussa sanotaan teoksen piirrosjäljen olevan taustojen osalta huonoa, kuvaksi sopii liittää tällaisesta esimerkki. Parhaimmassa tapauksessa kuva ja teksti muodostavat yhtenäisen, saumattomasti lukijan kanssa kommunikoivan kokonaisuuden - tämän on ymmärtänyt esimerkiksi LiveJournalissaan mangamaailman ylenkatsottuja helmiä esittelevä Vizin mangatoimittaja Shaenon K. Garrity, jonka esittelyistä tämä näkyy ehkä parhaiten Monster-kirjoituksen kohdalla.

"Olipa lyhyt", te ajattelette nyt. "Eihän se ollut tehnyt mitään muuta kuin skannannut pari sivua kirjasta ja kommentoinut niitä." Mutta ei, se on paljon tuota monimutkaisempaa. Tuota lyhyttä juttua tehdessäänkin Garrity on joutunut aluksi käsikirjoittamaan sen ja miettimään, mitä haluaa teoksesta sanoa ja missä järjestyksessä. Tämän jälkeen hän on joutunut etsimään mangasta esittämiään mielipiteitä tukevia sivuja, skannaamaan ne ja lataamaan ne nettiin; se on varmasti vaatinut yhteensä useamman tunnin työn. Tietysti Garritylla on puolellaan se, etteivät hänen tekstinsä ole varsinaisesti kuluttajasuunnattuja arvosteluja vaan ainoastaan suositteluja, mutta sen hän osaa tehdä oikein vakuuttavasti: katsokaapa mitä hän kirjoittanut Nanasta, To Terrasta ja Yakitate! Japanista. Tai mitä hilpeitä yksityiskohtia hän ottaa esille Golgo 13:n jenkkijulkaisusta ja sen taustoista...

Tällainen kuvien ja tekstin synkronisaatio on käytännössä tietysti mahdollista lähinnä vain silloin, kun kirjoittaja ja ulkoasun viimeistelijä ovat sama henkilö; netissä ja fanzineissa siis. Mutta silloinkin kun kuvat eivät onnistu tukemaan tekstiä kannattaisi muistaa, että ne ovat ensisijaisesti lukijan huomion ankkureita, joiden avulla hän muodostaa ensimielikuvansa teoksesta median avatessaan. Tätä ei ole valitettavasti usein tajuttu paremmissakaan piireissä, ja niinpä joidenkin lehtiartikkeleiden kuvituksena on joskus ollut puolet sivusta täyttävä murheellisen näköinen thumbnail-kasa.

Lopuksi ottaisin esille vielä sen, että on tärkeää missä laajuudessa teos arvostellaan. Kotimaisissa lehdissä on ollut tapana merkata pienellä jonnekin nurkkaan kuinka monta osaa sarjassa on ja kuinka monta siitä on luettu, mutta eikö sillä samalla julisteta omaa tietämättömyyttä jatkosta? Tällainen teksti on preview eli previkka, ei review eli "uudelleenkatselu". Eihän pelejäkään arvostella ensimmäisen kolmanneksen perusteella.

Täydellinen perehtyminen olisi ideaalinen vaihtoehto, jonka tärkeyttä alleviivasin mm. uusimmassa Otakussa - toisaalta löytyy gainaxloppujen pelko, toisaalta taas se että teoksen suuhun jättämän jälkimaun arvioiminen on todella heikoilla jäillä liikkumista, jos sitä ei ole vielä edes kokenut. On kuitenkin surullinen fakta että monellakaan kaupalliseen mediaan kirjoittavalla ei ole sellaiseen omistautumiseen varaa; Jason Thompson teki sitä kirjaansa varten epäinhimillisin ponnistuksin. Esimerkiksi ANN:llä on resursseja arvostella jokaisen teoksen jokainen osa erikseen, mutta kuten sanot tu tämä vaatii käytännössä täysipäiväisiä sisällöntuottajia. Kenties äärimmäinen perehtyminen on jotain, joihin on realistisesti mahdollisuuksia vain ei-kaupallisilla medioilla.

Jos kriitikko kuitenkin on teokseen kokonaan perehtynyt, nousee taas uusi kysymys: kuinka paljon hän saa paljastaa juonesta arviossaan? On tietysti selvää että olisi optimaalista voida arvioida teos paljastaen mahdollisimman vähän, mutta entäpä jos kyse on seikoista, jotka tulevat todennäköisesti vaikuttamaan teoksen lukijan/katsojan siitä nauttimiseen - onko lukijalla oikeus tietää vai oikeus olla tietämättä? Olen yrittänyt herätellä aiheesta keskustelua jo aiemmin, mutta vaikuttaa valitettavasti siltä että siitä eivät ole kiinnostuneet muut kuin ne jotka ovat jo olleet jo turhankin kauan propagandani vaikutuspiirissä.

Kritiikit ovat tekstejä siinä missä muutkin, joten on surullista että ihmiset eivät yleensä ole kovin hanakoita antamaan niistä liiemmälti palautetta saati sitten keskustelemaan niiden kehittämisestä - miten tilanne muuten voisi parantua? Pidän itseäni kuitenkin ensisijaisesti kriitikkona enkä toimittajana, joten tämä asia on minulle varsin lähellä sydäntä.

Nörtit aamupiirrettyjen kimpussa

Vaikka uusia sarjoja tuleekin, jatkuvat shounenkestosuosikit kuitenkin vuodesta toiseen. Koska mangaa julkaistaan yli 100000 sivua kuussa ja uusista sarjoista enin osa on Sturgeonin lain mukaan roskaa kestää todella isojenkin tapausten suosiolta jonkin aikaa saapua toden teolla tänne länteen. Koska enin osa fanikäännöksistä on amerikkalaista tekoa ja jenkit TV-kansaa näin tapahtuu usein vasta siinä vaiheessa, kun sarjasta tehdään animesovitus.

"Sitten kun Naruto loppuu" on jo vuosia vanha vitsi. Masashi Kishimoto on piirtänyt mangaansa vuodesta 1999, ja se on menossa 39. tankoubonissaan - TV-animea on kaksi kautta, joista ensimmäistä tehtiin 2002-2007 220 jaksoa, helmikuussa alkanut toinen on tällä hetkellä menossa 30. jaksossaan.

Rumiko Takahashi sanoi aikoinaan pyrkivänsä vuonna 1996 alkaneen Inuyashan kanssa vähintään 50. tankouboniin asti - mutta tällä hetkellä niitä on jo 53, eikä loppua ole vieläkään näkyvissä vaikka sarja on polkenut paikoillaan jo vuosia. Vuodesta 2000 vuoteen 2004 jatkunut anime päättyi sovinnolla 167. jaksoonsa ilman sen kummempaa loppuratkaisun yritystäkään.

Näihin verrattuna Tite Kubon viime vuosina suosiotaan kasvattanut Bleach on vielä pikkutekijä; se alkoi vasta vuonna 2001, eikä tankoubonejakaan ole kuin vasta 30. Animeversio on jatkunut vuodesta 2004, ja jaksoja on toistaiseksi 143.

Näistä kaikista sisällöllisesti parhaimmassa hapessa lienee kuitenkin Eiichiro Odan One Piece. Olkihattupiraattien seikkailuista on saatu lukea vuodesta 1997 alkaen, ja mangaa on kertynyt jo 47 tankoubonin verran. Sen animeversio on Naruton tapaan jatkunut vuodesta 1999, mutta sitä on jo 325 jaksoa. Animen alkuanimaatio itse asiassa vaihtui hiljattain; uusi on järjestyksessä kahdeksas, ja sen kappale on 5050:n "Jungle P."

One Piecen suosiota voi lähteä spekuloimaan monelta kantilta. Yksi sen syistä on varmasti se, että toisin kuin kollegansa se ei pyri ottamaan itseään liian vakavasti ja hampaat irvessä. Kirjassaan "Making Comics" Scott McCloud opastaa, että jos sarjakuvia - tai mitä tahansa - tekee laskelmoiden mikä ihmisiä kiinnostaisi, kilpailee niiden kanssa jotka tekevät samaa oman innostuksensa voimalla - eikä tarvita velhoa arvaamaan, kumman tekemä tuotos on parempi. Ja kukaan joka on lukenut vähänkään One Pieceä voi tuskin väittää, etteikö siitä muka paistaisi läpi Odan vilpitön innostus aihettaan kohtaan.

Toisaalta Oda on myös sisäistänyt "hahmovetoisen juonenkuljetuksen" periaatteet paremmin kuin Takahashi ikinä - jälkimmäisen "keksitäänpä nyt uusi paperinohut sivuhahmo aiheuttamaan tapahtumia seuraavan parin luvun ajan" -käsikirjoitustavan nähdessään tämän opettaja Kazuo Koike pyörisi haudassaan, jos olisi kuollut. One Piecenkin on toki pakko loppua joskus, mutta on ainakin Inuyashaa varmempaa että se saa kunnollisen lopetuksen.

Eikö muuten ole mielenkiintoista, kuinka otakuus madaltaa kohderyhmien raja-aitoja? Harvemmin sitä näkee parikymppisten ihmisten intoilevan länsimaisista lastensarjoista, olkoonkin että japanilaiset sellaiset on huolellisesti tehty vetoamaan paitsi lapsiin myös lapsenmielisiin. Se etteivät ne halvenna katsojiensa älykkyyttä lienevät myös yksi syy, vaikka enimmän osan voineekin panna tavalliseen tapaan eksotiikan piikkiin.

Suomesta ei kuitenkaan onneksi liiemmin löydy niitä kolmeakymmentä lähestyviä tapauksia, joiden mielestä Pokémon on syvällinen aikuisten sarja...

Aikakauden loppu


Emman seitsemäs ja viimeinen osa ilmestyi viime perjantaina. Näin sai päätöksensä ensimmäisen Otaku-palkinnon saanut sarja - ja täytyy sanoa, että en ole katunut tuota valintaa kertaakaan. Lopetus oli hieman antikliimaksinen, ja Morin paha tapa sortua haahuilevaan juonenkuljetukseen ja kivojen kohtausten ahtamiseen muun tarinan sekaan nosti siinä taas päätään. Toisaalta, viitososan supermelodraamalle on paha pistää paremmaksi.

Valinta oli eittämättä vaikea: Emman pääasialliset haastajat olivat Neon Genesis Evangelion ja Gunnm, jotka ovat molemmat merkittäviä teoksia. NGE:n merkittävyyttä ei käy kiistäminen - mutta toisaalta tuo merkittävyys liitetään yleensä animeversioon eikä niinkään mangaan, vaikka se jälkimmäinen laadukas teos onkin). Gunnm taas on edelleen parasta ja syvällisintä suomeksi julkaistua toimintaseineniä (syitä tälle mielipiteelle voi etsiä esim. siitä, miten jokaisessa juonikaaressa on kaksi tapaa toimia, Gallyn tapa ja toinen tapa - joista kumpikaan ei kuitenkaan ole yksioikoisen väärä). Emma peri voiton lopulta siksi, että se avasi kokonaisen uuden genren - ja vieläpä lehtihyllyillä.

Sarjan suomenkielinen tuotanto ei ollut painojäljen eikä nimien kirjoitusasujen kannalta parhainta mahdollista, mutta se pesee kuitenkin esimerkiksi CMX:n englanninkielisen version pistein 1-0. Paitsi että jenkkiversio on kalliimpi, ulkoasultaan huonompi ja jumittaa edelleen viidennessä osassaan on se myös paljon heikommin käännetty - jos on tehtävä valinta "Kelly-sanin" ja "Kelly-rouvan" välillä, päätös ei ole kovin vaikea. (Toisaalta tämä kertoo paljon myös siitä, miten erilaisille lähtökohdille englanninkielisen maailman mangankääntäminen suomenkieliseen verrattuna perustuu.) Loputkin perusteet ovat edelleen päteviä.

Kenties ne Bangaihenitkin saadaan vielä joskus - tai jopa yksiosainen Shirley. Näitä odotellessa voimme keskittyä pohtimaan, mikä on Sangatsun salaperäinen SE. Jännitys tiivistyy - koska eihän mitään muuta kuin jotain todella merkittävää viitsittäisi puffata näin naurettavasti, eihän? Onko se Death Note, Naruto vai Shonen Jump - vai kenties jopa se vuosikausia manguttu Hopeanuoli?