Tee mangaa: doojinshin julkaiseminen - pohjustus

Tässä lupaamani Nekocon-luento sellaisena kuin sen lupasin; muutamalla lisäinfon palasella höystettynä ja kahteen palaseen katkaistuna. Jälkimmäinen puolisko ensi kerralla.

No niin, eiköhän tässä aloitella... Mä olen täällä puhumassa teille doojinshien julkaisemisesta. Doojin tarkoittaa alkujaan ihmisryhmää joka jakaa saman kiinnostuksen; sen suomennoksena voisi käyttää vaikkapa “harrasteryhmää.” Nykymuodossaan taas - kuten kaikki varmaan tietävät - se on yleistermi otakujen tekemille omakustannejulkaisuille, jotka voivat olla ihan originaaleja teoksia tai perustua olemassaoleviin teoksiin. Esimerkiksi doojinmusiikki on usein mutta ei aina remiksattuja versioita animebiiseistä, doojinsoft eli doojinpelit tunnettuihin teoksiin perustuvia pelejä - tai originaaleja sellaisia, kuten vaikkapa Higurashi. Ja näin on tietysti myös doojinshin eli omakustannemangan tapauksessa.

(Ja se sana sitten todellakin lausutaan “doojin”, kahdella oolla - jenkit tunkevat siihen sen uun tai û:n tai mitä nyt tunkevatkaan ihan vain siksi, että englannissa kaksi peräkkäin olevaa o-kirjainta lausuttaisiin “uu” niin kuin vaikkapa sanassa "moose." Mutta se on niiden häpeä, ei meidän.)

Japanissa doojinsheja tehdään valtavasti. Alan suurin tapahtuma, kahdesti vuodessa pidettävä Comiket, sai alkunsa vuonna 1975 yhteensä 32 tekijätiimin eli circlen voimin ja keräsi kaikkiaan noin 600 kävijää. Viime vuosina taas circlejä on ollut 35 000, ja kävijöitä yhteensä sen puoli miljoonaa per viikonloppu - ja voitte uskoa, että kaikki halukkaat myyjät eivät todellakaan mahdu mukaan.

Doojinsheista liikkuu lännessä muutamia harhakäsityksiä, kuten esimerkiksi se että ne ovat kaikki pornoa. Oikeasti pornon määrä on kaikesta tehdystä doojinshista vain jotain 30% - mutta muuta ei juuri länteen tuoda (tuolla alakerrassa myytäväksi tai muutenkaan), koska enin osa ihmisistä ei osaa japania eikä voi niin ollen ymmärtää dialogeja tai juonta. Fanikäännetyt doojinshit on sitten asia erikseen tietysti. Mutta oikeasti doojinshit voivat siis olla käytännössä ihan mitä vain - ja sehän niissä on se kaikkein hienoin puoli.

Toinen väärä käsitys on se että doojinshit on kaikki olemassaoleviin teoksiin perustuvia; on kyllä ihan totta että 80-luvun alusta lähtien enin osa niistä on kyllä ollut sellaisia, mutta ihan originaaleja teoksia löytyy. Tietysti niitä on vähemmän, koska ainahan se on ihkumpaa ihkuttaa Axel/Roxasia tai Harry/Dracoa tai mitä tahansa jo olemassaolevaa paritusta kuin tutustua täysin uusiin hahmoihin. Parodiadoojinshia ostaessaan ostaja tietää paremmin mitä saa, ja jonkun asian fanejahan tässä kaikki kuitenkin ollaan. Mutta monilla tekijöillä on myös halu saada aikaan jotain, joka on kokonaan omaa - ja siinä eivät taloudelliset realiteetit paljoa paina.

Ja jos olitte kuuntelemassa niidelin Anime ja tekijänoikeudet -luentoa eilen, niin tiedätte myös että sillä ei käytännössä ole mitään väliä tekeekö sarjakuvaa omista vai jonkun muun hahmoista, koska japanilaisia kustantajia ei kiinnosta - se ei ole heiltä mitenkään pois, ja toimii vain ilmaisena mainoksena, ja länsimaiset kustantajat taas eivät omista oikeuksia hahmoihin vaan ainoastaan julkaisuoikeuden itse mangaan - puhumattakaan siitä että heitäkään yleensä kauheasti kiinnostaisi. On Disney-logiikkaa että tekijänoikeuksia pitäisi varjella kuin siveysvyön avainta, koska ei kukaan jätä alkuperäistä teosta ostamatta vain siksi että on ostanut faniteoksen - päinvastoin. (Vaikka tästäkin voidaan tietysti olla montaa mieltä.)

          

          

Suomessa on toistaiseksi julkaistu vain varsin vähän doojinsheja, mikä johtuu pitkälti siitä että mahdollisuuksia niiden myymiseen ei ole kauheasti ollut - vasta Helsingin Animeconissa vuonna 2006 oli Suomen ensimmäinen taidekuja, ja ns. perinteisissä sarjakuvatapahtumissa, kuten vaikka nyt Helsingin sarjisfestareille, mangavaikutteiset piirtäjät on aika helposti saaneet osakseen pelkkää “anime lähtee lapsesta hakkaamalla” -hekottelua. Näin ollen omakustanteita on julkaisseet lähinnä sellaiset tekijät joilla on kontakteja sarjakuvaväkeen - kuten esimerkiksi Aura Ijäs, jota jo vuonna 2000 tituleerattiin Sarjainfo-lehdessä ”Suomen viralliseksi mangapiirtäjäksi.” Mutta hänenkin debyyttityönsä, Hangover - avaruussekoilu, oli kohtuullisen vaatimatonta jälkeä.

Vuodesta 2006 alkaen omakustannesarjakuvia on kuitenkin alkanut tippua tasaiseen tahtiin, ja kun ihmiset saa esimerkkejä siitä että näinkin voin tehdä, niin määrä tietysti kasvaa vuosi vuodelta. Mikä on ehdottoman hyvä asia, jo ihan siitäkin syystä että mä tykkään sarjakuvista ja musta on kiva nähdä niitä suomalaistenkin tekeminä. Suurin osa niistä on tietysti - kuten aina kaikkialla doojinkulttuurin syntyessä - originaaleja teoksia, mutta en paheksuisi sitä että parodioitakin tehtäisiin enemmän; se kun todistetusti kasvattaa myyntiä ja lisää kiinnostusta. No, tässä olisi nyt tarkoitus antaa muutama ohje ihan siitä käytännön puolesta mikä tulee vastaan siinä vaiheessa kun sarjakuva on valmiina kädessä, koska jokainen ensi kertaa omakustannetta tekevä on tietysti... no, ensikertalainen.

Kuinka paljon täällä on muuten paikalla ihmisiä jotka piirtää sarjakuvia?

Aaika hyvin. Entäs sellaisia, joiden töitä on julkaistu jossain, Finnmangassa tai Hokuto Mangassa tai jossain? (Muutama käsi nousee.)

Entäs sellaisia jotka ovat julkaisseet omakustanteita? Ei?

Entä sellaisia jotka ovat harkinneet tai ajatelleet tehdä niin? Loistavaa... kysytäänpä sitten MIKSI. (Mikkiä nenän eteen.)

"Öö... en mä tiedä. Se olisi vaan niin siistiä."

Olisiko muita? Hyvä, antakaa tämä sinne päin.

"Koska mä haluan nähdä suomalaista doojinshia, ja olisi siistiä jos täällä olisi samanlainen doojinshikulttuuri kuin Japanissa. Koska mä haluan nähdä suomalaista yaoita!"

Aivan! Sarjakuvien tekeminen ja julkaiseminen suomeksi on todellakin itseisarvo sinänsä; se rikastaa sitä kulttuuria, jossa me kaikki elämme. Tästä me päästään kuitenkin nyt aiheeseen "miksi" - miksi ylipäätään julkaista omakustanteita?

Tietysti voi ajatella "miksi vaivautua julkaisemaan mitään fyysisessä muodossa, kun on Internet." Ja on ihan totta, että Internetillä on paljon etulyöntiasemia omakustannejulkaisuun nähden - sillä voi saavuttaa huomattavasti suuremman yleisön huomattavasti vähemmällä vaivalla; ei tarvitse huolehtia taloudellisista riskeistä tai myymisestä, feimiä saa huomattavasti nopeammin. Mutta fyysisellä julkaisulla on myös monia hyviä puolia: se että on saanut aikaan jotain konkreettista - jotain käsinkosketeltavaa ja pysyvää - on harvinaisen tyydyttävä tunne, ja se että saa sarjakuvan ostettua omaksi on monelle fanillekin tosi iso bonus; yaoi_dailya ei voi lukea kun istuu vessassa.

Ja sitten tietysti se yksinkertainen ilo, jonka saa siitä kun saa myydä omaa sarjakuvaansa henkilökohtaisesti ja kun ihmiset tulevat henkilökohtaisesti kertomaan kuinka he pitivät lukemastaan.

Se ilo ei nimittäin ei ole aivan pieni.

Ja lisäksi mikäli unelmoi piirtävänsä joku päivä vielä työkseen kannattaa muistaa, että Suomessa - ihan niin kuin Japanissakin - kustantajat kiinnittävät paljon helpommin huomiota sellaiseen tekijään, joka vaivautuu julkaisemaan töitään omakustanteena. Esimerkiksi Vartijoiden piirtäjä Elli Puukangas bongattiin hommiin alkujaan omakustanteensa vuoksi.

    
Tosin on kyllä myönnettävä, että esimerkiksi Madeleine Roscan, tasmanialaisen sarjakuvantekijän jonka teos Hollow Fields voitti viime vuonna ensimmäisten Kansainvälisten Mangapalkintojen kunniamaininnan, sarjakuva Hollow Fields ehti olla nettimangayhteisö Wirepop.comissa kaikkiaan kolme päivää ennen kuin sitä nykyään julkaisevasta kustantamo Seven Seasista otettiin häneen yhteyttä ja kysyttiin haluaisiko hän sarjakuvansa julkaistavan painettuna. Eli kaikkea ei kannata pitää ihan kiveen kirjoitettuna!

Ja sitten... raha. Rahasta ei kannata haaveilla, koska sitä ei kauheasti tule julkaisi sarjakuvaansa sitten miten tahansa - jos tekee jotain hemmetin suosittua nettisarjakuvaa niin saattaa onnistua elättämään itsensä mainoksilla, mutta siinä onnistuneita ei maailmassa kauheasti ole. Omakustannejulkaisuissa taas liikkuvat todella pienet rahat, satoja euroja suuntaan ja toiseen, eikä käteen useinkaan jää kuin pari kymppiä jos sitäkään. Ja tämä kaikki pätee erityisen vahvasti Suomen kaltaiseen pieneen kielialueeseen.

        
Esimerkiksi Japanissa maksaa noin 40 000 - 50 000 jeniä (250-300 euroa) painattaa sata kappaletta tavanomaista doojinshia, sellaisia joita tuolla alhaallakin myyädään - B5-kokoinen, sellaiset 32 sivua ja värikannet. Ja jos mietitään että enin osa doojinsheista myydään noin 500 jenillä eli kolmella eurolla, niin sadan kappaleen myynnistä nettoaa hyvällä tuurilla sen 300 euroa takaisin - siinä pääsee parhaimmillaankin vain tasoihin, ehkä muutaman kympin voitolle, ja silloinkin olettaen että painos myy loppuun. Ja kun otetaan huomioon että myös Comiketiin osallistuminen maksaa, ja lisätään siihen matkakulut ja hommaan käytetty työ ja aika, niin se on aika kallis harrastus. Vain ihan muutama suurin circle, ne jotka myyvät tuhansia, pystyy jäämään säännöllisesti voitolle - ja circlejähän on tosiaan 35 000 joka kerta, ja niin kuin sanoin, monen hakemus päästä myymään myös hylätään. Tämä on Japanin hintataso; Suomessa hommat ovat hieman kalliimpia, paikasta riippuen. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Toisin sanoen, Comiketissa säännöllisesti myyvien piirtäjien joukossa ei ole kovin montaa sataa jotka jäisivät voitolle sen enempää että voivat tarjota apuna olleille kavereille hampurilaiset, ja vielä harvempia jotka saavat siitä oikeasti kunnolla rahaa - ja käytännössä ne kaikki, kuten esimerkiksi tämä tyyppi, piirtävät lähinnä pornoa.

        

Mikä tietysti myy, mutta ei ole ihan kaikkien juttu. Mutta kannattaa muistaa että kaikki Comiketista alkuponnahduksensa saaneet mangakat, CLAMPista Ken Akamatsuun ja Kiyohiko Azumaan, ovat aloittaneet piirtämällä pornoa. Ne ovatkin sitten nykyään keräilyharvinaisuuksia, mutta niitä mä en aio näyttää teille.

Mutta rahan takia tätä ei tosiaan kannata tehdä; kun ottaa huomioon vaaditun työn määrän ja sen mitä painattaminen maksaa, niin vaikka siinä onnistuisikin pääsemään omilleen niin ei se missään suhteessa järkevän suuruinen korvaus tule olemaan - se on valitettava fakta. Juuri tämän takia moneen doojinshiin on itse asiassa kirjoitettu jälleenmyyntikielto; puhtaasta fanittamisen ja tekemisen ilosta verta ja hikeä vuodattavia doojinshipiirtäjiä kun ei liiemmin mairittele ajatus siitä, että joku Toranoana tai Mandarake käärii heidän työllään sievoiset voitot laittamalla niiden hintaan lisäkatetta (länsimaisista conijälleenmyyjistä puhumattakaan).

Finnmangat 4 & 5

  
Finnmangan neljäs osa ilmestyi vuosi sitten heinäkuussa. Sen jälkeen vähämyyntiseksi osoittautunut julkaisu piti hiljaiseloa; seuraava numero ilmestyi vasta huhtikuussa eikä päässyt enää lehtipistejakeluun. Tässä välissä kustantajakin ehti vaihtua H-Townista Mimiko Mediaksi Tomokon ulosmarssittua yhdessä Anime-lehden vanhan toimituskunnan kanssa – hän kun haluaa edelleen “nähdä suomalaista harrastelijasarjakuvaa kunnoll a julkaistuna.”

Finnmangan menettäminen tuskin kuitenkaan liiemmälti surettaa H-Townia, sillä se ei merkittävyydestään huolimatta ole mitenkään kuluttajaystävällinen saati sitten lehtipistelevitykseen hyvin sopiva julkaisu. Se että Tomoko joutuu julkaisemaan sitä mitä ihmiset hänelle lähettävät ei tee sillisalaattikonseptista tasalaatuista, eikä parhaimmillaan puolen vuoden odotus numeroiden välillä ole omiaan koukuttamaan jatkosarjojen pariin. Siinä mielessä Finnmanga on kuitenkin säilynyt yllättävän hyvälaatuisena, vaikka nimekkäimmät tekijät ovatkin jo enimmäkseen siirtyneet isompiin ympyröihin ja tehneet tilaa uudemmille.

Nelososan vahvin tarina on sijoitettu sen alkuun: Sami Vitikaisen omaan fantasiamaailmaansa sijoittuva, hieman darkangelmaisia viboja herättävä Syntynyt legendaksi on kerrontateknisesti varsin laadukas useammastakin syystä. Ensinnäkin kunnioitettavasti 25-sivuinen tarina toimisi hyvin paitsi itsenäisenä novellina myös pitemmän sarjan aloituksena. Toisekseen tekijä on onnistunut sekoittamaan humoristisempia aineksia toimintaan ja vakavampiin elementteihin ilman että ne riitelisivät toistensa kanssa. Tämän lisäksi hän hallitsee dramaattisen sarjakuvakerronnan siluetteineen ja silmistä heijastumisineen ilman että ne tuntuvat itsetarkoitukselliselta kikkailuilta, hänen kuvakulmansa ovat dynaamisia ja perspektiivit toimivat.

Tarina toimii myös ulkoasunsa muilta osin. Jälki on hieman paljasta mutta kielii enemmänkin kokemuksen kuin taitojen puutteesta; rasteria on käytetty suhteellisen niukasti mutta merkityksellisesti parhaaseen shounenmangatyyliin; toiminta ja sen koreografiat ovat selkeitä ja liikkeenkuvaus enimmäkseen toimivaa. Toteututuksen ainoiksi miinuspuoliksi voisi laskea käsin ja koneella ladotun tekstin vuorottelun, ääniefektien suttuisuuden sekä katuojien ja paikoin ruutusommittelunkin aika pahan ahtauden. Tätä lukisi mielellään lisääkin, ja se on aika paljon sanottu.

Nelly Sääksjärven kierrätyskamaa oleva Ikävä kyllä on viiden pikkunäppärän stripin kokoelma kahdesta kissasta, joista toinen on masentunut ja toinen ei. Ulkoasultaan ne ovat Mewn tuttua laatua strippiformaattia varten yksinkertaistettuna, käsikirjoitukseltaan... no, eivät mitenkään ihmeellisiä. Niiden huumori perustuu enemmänkin länsimaiselle kuin japanilaiselle strippivitsiperinteelle – kerran käytetään jopa hiljaista toiseksi viimeistä ruutua – mikä ei tässä tapauksessa ole kovin huono asia. Sinällään stripeistä on kuitenkin vaikea löytää mitään sen kummempaa sanottavaa, sillä enin osa niistä ei yksinkertaisesti vain valitettavasti ole hauskoja.

Kaisa Voutilaisen Aliisan seikkailut on kokonaissuorituksena tämän numeron harmaata massaa. Ei sillä että tämä otakuistettu Liisa Ihmemaassa -tarina olisi suoranaisesti huono tai teknisesti kelvoton; enemmänkin tämä johtuu Finnmangan tason noususta. Aiemmissa numeroissa se olisi sijoittunut huomattavasti lähemmäs kärkipäätä, mutta tässä seurassa se himmenee omaan keskinkertaisuutensa.

Tarina kaivoon hyppäämällä kissatyttöjen, karaoken ja samuraiden sekaan päätyvästä otakutytöstä toimii pastissina, mutta ei yritäkään murtautua ulos sen kehyksistä. Tällaisenaan se on sympaattinen ja asiansa ajavilla piirtotaidoilla toteutettu pikku novelli, joka olisi hyötynyt paljon harmaasävyistä ja huomattavasti väljemmästä ruudutuksesta.

Laila Arvolan Valokuvaaja muodostaakin sitten julkaisun heikoimman lenkin. Tekijä hallitsee joitain sarjakuvakerronnan perusasioita, mutta hänen tekniset taitonsa eivät yllä niiden tasolle. Viivottimen käyttämättä jättäminen korostaa piirrosjäljen huteruutta, ja kun sarjakuva ei pääse loistamaan ulkoasullaan myös sen juonen surullinen epäomaperäisyys loistaa entistä pitemmälle; tarina sielut vievästä kamerasta ei sisällä tvistiä. Loppupisteiden käyttöä voisi suositella.

Anayte Delahayn ja Matti Spetsin Sulan ja Raudan huone on kaksiosainen, tyylikkäin harmaasävyin luonnosmaisten viivojen päälle tabletoitu BL-kertomus aatelismiehen suojatikseen ottamasta, rahvaaseen kuuluvasta nuoresta runoilijasta. Sen suurin kauneusvirhe on se että se sijoittuu vain geneeriseen ja tarkemmin määrittelemättömään 1800-luvun alun Ranskaan; esimerkiksi aloittaminen kaupunkimiljöökuvalla olisi pelastanut paljon. Näkökulman suppeus ja kuvakulmien pyöriminen vain päähenkilöiden ympärillä on romanttisessa tarinassa ymmärrettävää, mutta etenkin kakkospuoliskossa mukaan tulevat juonen koukerot olisivat hyötyneet kerronnallisesta lisäperspektiivistä.

Sarjakuva on kuitenkin taidokkaasti kirjoitettu, ja piirrosjäljen ajoittaisesta jäykkyydestä ja hieman turhankin kompressoidusta kerronnasta huolimatta se on varsin lupaava työnäyte.

Toni Kuusiston Wavesplitters jatkaa neljännessä Finnmangassa toisella osallaan, mutta on viitososassa tauolla. Juoni tuntuu keriytyvän auki edelleen tuskallisen hitaasti, mutta muuten meno on hyvin samanlaista kuin ensimmäisessäkin osassa; ulkoasu on yriteliästä mutta heittelehtivää, ja kirjoitus paitsi kielioppivirheistä myös rentoa kuin rautakanki. “Voi ei, käden ote ei irronnut.. En saanut kunnolla henkeä kun hän pusersi minua niin kovaa ja nyt tämä vetää minut pinnan alle” oikeuttaisi varmaan jo jonkinasteiseen vuoden seipäännielijä -palkintoon – ja voiko sarjakuvaa sanoa toimivaksi, jos repliikeissä joudutaan selittämään mitä kuvissa tapahtuu? Sekavahko kuvakerronta ei auta asiaa; sivu 79 kävisi malliesimerkiksi epäselvästä ruutujärjestyksestä.

Maura Mannisen, Iris Rönkön ja Maija Paavolan Koukussa!! pääsee tällä kertaa vasta alkamaan. Samalla senkin puutteet pääsevät lopulta kunnolla esiin: niukkataustainen ulkoasu ei ole niin silmiä miellyttävää kuin se voisi piirtäjän tyylin puitteissa olla, ja vaikka ykkösosasan sivusilmin vilkuilut ja kyräilyt toimivatkin hahmojen suhteiden ja tunnelmanluonnin rakennuskeinoina ne on ahdettu hieman liian ahtaalle jotta ne ehtisi kunnolla omaksua. Fontin vaihtaminen epäselvempään ei myöskään ollut mitenkään fiksu ratkaisu. Kirjoitus on kuitenkin luontevaa, ja vaikka kuvakerronta ei olekaan erityisen dynaamista juoni tuntuu toiseen osaan menessä etenevän lupaavasti.

Sunna Kitin Häiriö osana avointa järjestelmää on pitkälti samaa maata kuin tekijän Hokuto Manga -työkin: lupaavalla nimellä varustettu, sivumäärältään runsas ja ilmavasti ruudutettu sarjakuva, joka antaa ymmärtää tekijän tietävän sen tarinan taustoista huomattavasti enemmän kuin mitä viitsii lukijoilleen kertoa. Tämän työn positiiviseksi puoleksi sentään laskettaneen se, että se sentään tuntuu suuremman tarinakokonaisuuden osalta vaikkei sellainen ilmeisesti olekaan. Tekijän tyyli on siistiytynyt edelliseen työhön verraten etenkin tussauksen suhteen, ja rasterisävytyskin on mukavan siistiä ja perspektiiveja tukevaa. Tyyli heittelehtii kuitenkin välillä tunnelmaa tukemattomasti, hahmosuunnittelu on - edelleen - epäfunktionaalisen androgyyniä ja kielioppisääntöjä voisi kerrata.

Maija Lempiäisen Rajajoki edustaa puhtaaksi hiottua joskin ehkä hieman kliinistä viivatyöskentelyä, jota ei kuitenkaan voi dynamiikan puutteesta tai huonoista harmaasävyistä haukkua. Liikkeenkuvaus on esimerkillistä, joskin sivulla 34 vauhtiviivat ovat ehkä turhatkin. Juonta ei ole paljon, mutta käsikirjoitus ei ole hutiloitu – dialogi kertoo koko ajan jotain hahmoista, heidän suhteistaan ja taustoistaan. Tytön sukupuoli meinasi pariin otteeseen päästä hämäämään, joten kenties hahmosuunnittelun sen puolen selkeyteen panostaminen olisi hyväksi tälläkin tekijällä?

Eveliina Häkkisen Lorrainen Liljat on viitososan huterin lenkki, mutta ikäisensä tekemäksi kerrassaan mainio työ: monet perusasiat niin käsikirjoituksellisella kuin piirtotekniselläkin puolella ovat hyvin hallussa, eikä dialogikaan ole hullummasta päästä. Parannettavaa löytyisi etenkin taustojen käytön lisäämisestä, ja suorat tyylilliset lainat – kuten sivuilla 47 ja 52 – näyttäisivät toimivan näemmä pääsääntöisesti paremmin kuin omat viritelmät. Skannauksen sumuisuus on valitettava moka.

Myös Petra Nordlund on edistynyt huomattavasti Hokuto Mangan ajoista; Café Inspirationiin verrattuna Megamokan tyyli on hallitumpi, tussaus siistimpää ja kokonaisuus ylipäätään hallitumpi. Ulkoasun kruunaa viitseliäs ja pikkutarkka sävytys, jonka hyödyt ovat silminnähtävät kun edellistä työtä katsoo. Käsikirjoituksen kaksitasoinen huumori kohottaa tämän Finnmangan parhaaksi työksi, mutta jotkut kohdat ovat silti vielä viilaamisen arvoisia: sivusommittelun ahtaudesta on päästy eroon kohtuullisen hyvin eivätkä ruudut ole enää niin täyteen ahdettuja, mutta katuojia on edelleen käytetty vain silloin kun siltä tuntuu. Ruutujen reunat voisi piirtää paksummiksi, ja typografiaakin voisi vielä hioa: lihavointi toimii korostuksessa huomattavasti paremmin.

Tea Tauriaisen Kissatyttö Boing -stripit toimivat omalla anarkistisella tavallaan huomattvasti Ikävä kyllää paremmin. Näin pienestä annoksesta on hankala sanoa mitään varmaa, mutta ainakaan tekijä ei pelkää luoda kontrastia ilmeettömän söpöksi puleeratun tyylinsä ja vitsien aiheiden välille. Kolme ruutua on optimipituus pikkuhauskoille vitseille, ja tekijän kokemus strippiformaatista näkyy selvänä. Kokonaisuus toimii kuin Kawaii Not parhaimmillaan.

Tee mangaa: katseenkuljetus

Ruutusommittelu on toinen niistä kahdesta pääseikasta, jotka erottavat japanilaisen ja japanilaisvaikutteisen sarjakuvakerronnan muusta sarjakuvakerronnasta. Aina välillä kuulee sanottavan, että kaikkia minkään mangan ikinä käyttämiä ruutusommitteluja on kyllä käyttänyt jokin länsimainenkin sarjakuva, ja se voi ollakin totta - mutta pointti onkin siinä, että Japanissa nämä ruutusommittelut eivät ole kikkailua, vaan yleisiä toimintatapoja joita toimittajat opastavat vihreille mangakoille. Toinen mangasommittelun yleinen harhaluulo on se, että se on epäselvää. Tämäkään ei kuitenkaan ole tarkalleen ottaen totta, sillä vaikka mangassa saatettaisiinkin käyttää vain ns. perinteiseen länsimaiseen sarjakuvakerrontaan - mikä jäykimmillään tarkoittaa Vartijat käytännössä kokonaan yhdeksän ruudun ruudukolle piirtäneen Dave Gibbonsin tyyliä - tottuneelle lukijalle hämmentäviltä tuntuvia sommitteluratkaisuja ne noudattavat kaikki kuitenkin hyvin selkeitä sääntöjä.

Länsimaisten sarjakuvien ongelma on se, että vähänkään monimutkaisemman sivusommittelun tekemiseen tai lukemiseen ei ole totuttu. Tästä seuraa se, että käytettäessä tällaisia sommitteluja lukijaa on ohjattava sivujen väliin sijoitettavilla nuolilla; yleisimmin niitä näkee vanhemmissa italialaisissa Aku Ankka -sarjoissa. (Italiaksihan mangaa on käännetty jo 60-luvulla, joten vaikutteet mm. ruutusommittelun suhteen ovat tihkuneet piirtäjien selkäytimiin jo varhain. Sieltä W.I.T.C.H.ienkin tyyli on peräisinkin.)

Aikoinaan Japanissakaan ei ollut tällaisia vakiintuneita käytäntöjä. Käytän taas esimerkkinä Metropolista, jossa Tezuka käyttää joissain kohdin myös nuolia, vaikka ruutujen lukujärjestys olisi nykylukijan silmin täysin selkeä ilmankin. (Dark Horsen julkaisu on flipattu, joten se luetaan vasemmalta oikealle.)

Kuten näette, Bambin silmät eivät todellakaan olleet ainoa Tezukan Disneyltä ottama vaikute (eivätkä Metropolisin Disney-vaikutteet tähän lopu). Ja jos satutte ihmettelemään, niin tuo ei ole Mikki vaan jättiläisrotan - Mikimaus Waltdisneus - nahan päälleen vetänyt etsivä Mustachio. )

Metropolis oli Tezukalle hyvin pitkälti kokeilutyö. Sen näkee jo siitä, että siinä on toisaalta tällaisia lukujärjestyksiä...

...ja toisaalta tällaisia:

Koska Tezuka oli keksinyt käytännössä kaikki sarjakuvatekniikkansa itse hän ei tietenkään tullut edes ajatelleeksi, että lukijalle voisi olla helpompaa seurata ruutuja aina saman kaavan mukaan. Paitsi että hän vaihteli ruutujen lukujärjestystä kohtauksen niin vaatiessa (tässä tapauksessa elokuvamaisen zoomauksen vuoksi) hän myös leikitteli jo tässä vaiheessa kokeellisilla ruutujaoilla, kuten näkyy.

Ja jos nämä sivut näyttävät teistä alkeellisilta, muistakaa että Metropolisin julkaisuaikaan amerikkalaiset sarjakuvat näyttivät tältä. Puhumattakaan siitä että Tezuka oli julkaissut ensimmäisen mangansa Shin Takarajiman, Uuden Aarresaaren, vain kaksi vuotta aiemmin; Metropolis taas oli jo ensimmäinen kunnollinen japanilainen sarjakuvaromaani (aikana, jolloin itse termiä ei vielä ollut olemassakaan). Ei pidä unohtaa, että ilman Tezukaa kaikkea tätä ei varmasti olisi syntynyt - vielä paria vuotta aiemmin kaikki manga kun oli näyttänyt tältä:

Ja siinä missä joku muu olisi alkanut noudattaa omia sääntöjään ne luotuaan ei moinen tullut Tezukalle mieleenkään; hänellä oli munaa jatkaa sarjakuvateknisiä kokeiluja koko uransa ajan. Milloin viimeksi olette nähneet nykymangassa mitään tällaista?

Miettikää samalla, miten Tezuka on vaikuttanut nykyiseen mangakerrontaan.

Verrataanpa Metropolista moderniin mangaan. Nuolia tai muita johtimia ei ole, koska niitä ei tarvita; vuosikymmenten saatossa vakiintuneet käytännöt ovat iskostaneet sekä tekijöiden että lukijoiden päähän sen, missä järjestyksessä ruudut tulee lukea.

Kiinnittäkää huomiota tapaan, jolla sivun keskellä olevat ruutujen nurkat on aseteltu. Jos ylimmän ruudun alapuolella olevat ruudut olisivat saman korkuisia, lukijalle syntyisi vaistomaisesti käsitys siitä että ne molemmat on tarkoitus lukea ennen alemmas siirtymistä - mutta koska ne eivät ole, oikeanpuoleisesta ruudusta siirrytään selvästi sen alapuolella olevaan ruutuun. Säännöt ovat selvät, joten Scott McCloudin tuolla ylempänä esittämää sekaannusta ei synny.

Katseenkuljetus on ruutusommittelun tärkein tehtävä; näin ollen se on myös tärkein asia, joka ruutusommittelua tehdessä on muistettava pitää mielessä. Hergén Tintti-sarjakuvat tarjoavat tästä yksinkertaisen ja selkeän esimerkin. Huomatkaa, että vaikka sivua ei oikeasti lukisikaan nimenomaan tällä tavalla (esimerkiksi keskellä olevien ruutujen kohdalla) jo pelkästään sivun rakentaminen sellaiseksi että niin halutessaan voisi tehdä luo helposti seurattavan vaikutelman.

Hyviä esimerkkejä voisi tarjota kasapäin, mutta katseenkuljetus on yksi niistä asioista jonka huomaa parhaiten silloin kuin se ei toimi; on siis tarjottava huonoja esimerkkejä. Esimerkiksi Mewn Hokuto Mangassa julkaistu sarjakuva Vaahterasiirappisörsseliä sisältää erinomaista katseenkuljetusta - lukuunottamatta seuraavaa sivua. Huomaatteko miksi?

Aivan - se luetaan näin, oikea ruutu ennen vasenta. Kyseessä on siis toisinaan mainituissa vanhemmissa italialaisissa Aku Ankka -sarjoissa nähty lukujärjestys, joka vaatisi käytännössä nuolia selvennyksekseen - tällaisia ongelmia tulee vastaan, kun tekijät ottavat vaikutteita sellaisista sarjakuvakulttuureista joiden käytännöt ovat täysin vastakkaisia. (Samantapaisen ongelman löytää mm. Dramacon 3:n sivulta 37.) Jos sivun yläosa olisi toisinpäin sen lukujärjestys olisi periaatteessa mangamainen, mutta Glorian pää vetäisi lukijan katseen alemmalle riville jo ennen kuin tämä ehtisi lukea ensimmäistä ruutua.

Toinen esimerkki: Patchin Wavesplitters Finnmanga nelosesta. Sen lukujärjestys on ruutujen vähäisyydestä johtuen jotenkuten looginen, mutta verratkaa sitä tuohon ylempään Genshiken-kuvaan - huomaattehan eron?

Transitioiden ruudusta toiseen on oltava loogisia ja sujuvasti sommiteltuja, ja vaikka niiden sisältö työntyisikin toisten ruutujen päälle ne eivät saa antaa virheellistä kuvaa lukujärjestyksestä; tällaiset hirvitykset voi haudata ullakon perälle. Käyttipä sitten minkälaista ruutusommittelua tahansa on siis muistettava selkeys; jos sivusta ei ensimmäisellä vilkaisulla selviä missä järjestyksessä sen ruudut on luettava, sommittelussa on epäonnistuttu.

Paul Gravett: on comics from east and west, III

Osa 1, osa 2

Maus ei ole hauska. Se on kuitenkin hiton hyvä.
So… how much do you think the language has to do with this? I mean, the French have the term “bandes dessinées”, but in english there are only the terms “comics” and “funnies”, that are essentially the reason why the term “graphic novel” had to be invented. So that the people would understand that there’s more than just simple comedy in there.

PG: Yes, in Finnish you don’t have this kind of problem because “sarjakuvat” only means “serial pictures”, and it doesn’t really have any deeper meaning than that. The word itself doesn’t say that it’s funny. So you don’t really need the term graphic novels, but for us it’s a good thing that this came in, because how else could we ever elevate comics?

PS: It does have the prejudice thing against it. As in how we talked about how British comics are kind of laughed at, like they’re only meant to make jokes. The word graphic novel now in Britain has created its own separate area, because it’s now graphic literature. The British people can now understand it.

PG: You should realize that modesty’s quite a good thing. This term is now being adopted by for example film critics, who have assumed that the graphic novel is going to be science fiction, spectacular, and a bit empty and stressed on explosions and such, and they all describe a bad film being “like a graphic novel”. So still this new term has been twisted and distorted into an another term of derision against comics. And some people also don’t understand that the word “graphic” inclies drawing and think that it inclied explicit, so in a graphic novel nasty material must be shown... these kinds of things.

PS: So in Graphic Novels we took time to talk about this. At the beginning we listed ten things to hate in comics.

PG: Things like “comics are just funnybooks” and “they take no time to read” for example, or speech bubbles. People hate speech bubbles. A lot of people are used to seeing text in a nice kind of type and so on, and we who have been reading comics so much tend to forget that some people haven’t been reading comcis for a long time, maybe ever. And when they look at a spread of comics they think “Where do I begin? All these people shouting at me at once, all these pictures… in which order do I read them?” People say they’re very literate and very sophisticated, but they’re actually not comic literate and don’t know how to read them. So part of the book is about explaining how to read comics. That’s actually what I’m going to speak about today.

PS: The one thing you mentioned is the phrase “Comics are a great way to get kids reading real books.”

PG: That’s what you’d hear from a librarian… “Oh we have got graphic novels, but we want to kind of steer people towards reading real books.”

PS: Which in a way is a very patronizing way of putting things.

This brings me to the case of your book being taken off the shelf in certain libraries in America…

PG: Yes, I forgot to mention that… it was only in San Bernardino county, and that was because a fundamentalist christian mother had a 16-year-old son who got the book from the library. And any other 16-year-old finding some naughty pictures from a book would have actually kept quiet.

I thought so too. What kind of 16-year old goes to tell his mother…?

PG: …Goes to tell his mother “Mommy what is that, this is disgusting!”? (Laughs)

PS: Well, we’ve put up an interpretation of what we’ve read, and this is just a personal opionion, but… I think that he was reading the book in his bedclothes or something in his room, searching his own identity, having the book from the library. He had it at home and he didn’t tell his mother he had it, but his mother found him reading it and immediately asked “what are you reading?”, and of course…

PG: Well we don’t know that, but… I think the whole point is that this reflects America’s discomfort with sexual subjects. They haven’t complained about the violent images, which I thought that they would. It’s also a matter of how this book is not aimed at kids. It’s the thing that “it’s manga, it’s comics, so it must be a book for kids” all again. In fact the book was reviewed by the library association to be a book for young adults: it wasn’t actually in the 18-class basically, but the 16-class – whatever. The point is that it should not be issued to children, so the library made a mistake there. We didn’t want to do a book about manga that wouldn’t talk about all of manga.

In fact… in 1991 I was going to be involved in a big exhibition of manga, the first one in Britain, in the Museum of Modern Arts in Oxford. We had Toyota sponsoring it. The museum wanted to present a complete survey of manga, including the erotic and sexual material, showing in an art gallery where you can show out. But Toyota of course weren’t very happy of their name with X-rated or explicit material, so the sponsorship collapsed and the exhibition didn’t happen. And in the end what happened was that a small private gallery in London worked with me and Helen McCarthy and we put together a much smaller show showing original art from books of manga, including some pretty wild stuff and some classic Tezuka, original artwork.

As far as I’ve understood it the Americans have a nipple complex. They can bear punching, but if there are nipples then it’s X-rated, absolutely. I hear it's a Bible Belt thing.

PG: It is, really. And I was surprised by the fact that San Bernardino county is in California, and California’s actually a lot more liberal than the Bible Belt or the Midwest. But it seems to be that in that particular area there’s quite a strong fundamentalist christian community, and of course the reaction of the local mayor was really heavy-handed, as the book had to be withdrewn completely and not being made available even to adults. I would’ve been happy if they’s admit is as a mistake, as even the website of the library rates the book as a book for young adults, not to be issued for a child.

But really, how can any adult be worried about of an image of a fairy having sex with a hamster?

Keijun ja jyrsijän välisen seksin lisäksi kuuluisa aukeama sisältää naisopettajan ja poikaoppilaan välistä kanssakäymistä, viiden kimpan, scifikyberseksiä ja ensimmäisiä kuukautisia symboloivan neitsyydenmenetyksen lohikäärmeelle.

PS: Actually, if you look at the picture it isn’t even explicit.

PG: No, no it isn’t. And very importantly, both the fairy and the hamster are over 21. We checked this before we got to use the image.

PS: What is very strange here is that if you look at the spread we talked about, and you look at the image that was objected to… on the same spread there are things which I think are far more worse than that.

PG: Yes. So really here the thing isn’t the nipples that upset them, it’s sex with animals. Now this is where the local paper had to go “Images of sex with animals too shocking for us to show you in this newspaper”, which of course is great… if they can’t show it to you, then it must be really bad. And of course what this really is is an absurd fantasy – I don’t know who could read Bondage Fairies and find it arousing. Well, you can’t say that for sure, but in the end it’s not very arousing but absurd.

A lot of Japanese erotica is like that. You're supposed to enjoy it as an entertainment; erotic entertainment, yes, but in the end not just pornography.

PG: Yes, they don’t have the same kind of attitude towards portraying sexuality than we do.

PS: And their religions don’t talk so much about sex as Christianity does. Except maybe shintoism, but even that’s all positive stuff and nothing like regulations.



Nowadays there are lot of people in the west who draw comics using style that’s influenced by manga, and they’re getting their work published, especially in America… and Finland too, bit by bit. But the problem I see is that a lot of people are just artists, not comic makers. They have problems with making actual comics.

PS: So they draw pin-ups, basically? That’s the whole problem of this “How to draw manga” thing. There are so many books out there that don’t actually tell you how to draw manga. They tell you how to draw pin-ups, how to draw set character style, which is again not very representative in manga, but if you think about Finnish comics or American comics there is nobody who’d say “there’s one way to draw comics from that country”. I think it’s a very damaging thing if you boil the multitude of graphic styles into a bunch of clichés. That’s what these books have been doing.

So we are here still at a stage where people are still young and just want to enjoy the ability of creating nice-looking characters and art. But the rise of this western manga, “global manga” is it’s nowadays known, shows that there are however people who want to make an affort of making full-scale comics like the one they’ve learned to love. Like what I mentioned at the back of the Manga book.

Though 95 % of it isn’t actually very good.

PG: But that’s how you have to deal with any other cultural application, isn’t it? It’s always that you have to look to find the good stuff.


Hyvää kamaa.

But I think the greatest problem there still is that a lot of these young people drawing comics with manga style haven’t read much comics besides manga. So in the end they often end up just copying the styles and images, and the result is actually copying another comics rather than real life.

PS: In Britain during the 60’s there was a huge superhero thing going on, but gradually some fanzines started to publish things that were completely opposite in style to them. It was like a reaction against it, and it was really unusual stuff… based on poems and such.

PS: Maybe in few years there will be people who formerly liked manga but now say “we hate manga” and start drawing stuff that’s influenced it but still original. And that’s the point when the Finnish comics will start evolving.

I actually have here a copy of a publication showcasing British manga that was bundled with an issue of the NEO magazine last year.


PG: Yes, this is actually what Tokyopop’s been doing in the Britain since then; we now have the “Rising stars of manga UK” competition now. Yes, obviously some of this stuff looks more or less like manga… and some if doesn’t. It’s all in a very early stage, basically.

You can tell that the cover artist’s been reading Junko Mizuno.

PS: Though she might end up being really good and having an original style in a few years.

PG: Exactly! As said, the great thing about publications like this is to give young artists chance to eventually find something that they want to do with comics. And the problem is that we still have to wait for a lot of them to actually have something to express, something interesting to tell stories about.

PS: We noticed that you have an art exhibition upstairs at the con, and I think it’d be rather nice if you also had a competition like you have the cosplay contest… best manga strip.

Well we do have the Finnmanga, naturally… when the first issue came out two years ago it wasn’t very well-known, so a lot of the stuff isn’t very good, but the second one that came out just recently is geberally a lot better. Maybe the third one will be excellent?

PG: Yes, that’s the whole idea of publications like this. People improve all the time, and things like this encourage them to improve even more. When you see it on paper you suddenly start to see all the mistakes you did, and so on… and you get a lot of feedback that way.

PS: And in a way it’s sort of a peer thing.

PG: In Britain we have these people called Sweatdrop Studios. They started by doing little magazines on their own, and they grew and supported each other, sold each other’s publications at cons and so on. And nowadays they publish all that, and also anthologies in the size of real manga books. They’re a growing small press.

PS: That’s the good thing with digital printing.

PG: And I think that people are fond of the manga book format. The square-bound tankoubon that’ll sell for about 5 or 6 pounds.

Isn’t that what Marvel’s been doing recently? Spider-Man and such…

PG: Yes, nowadays a lot of comic publishers in America are printing and packaging their material with that size. That really is a a strong format, or so they think. People will easily recognize a comic with that size if they’ve been reading manga before.

One of the recent things starting up in Britain is a small publisher called Self Made Hero, and their first project is going to be recreating Shakespeare as manga. I’ve seen some of the stuff these people are doing – it’s got 160 pages and there’s Hamlet and there's Romeo & Juliet, and it’s great!

I met with the publisher, and she had gone to Tokyo and showed the people there what they were doing, and the people were really impressed. They said that it didn’t look like an imitaition at all, it was really good quality – there was almost interest, I think, from the Japanese publishers. So you might eventually see manga being produced over here in Europe to be sold in Japan.

PS: They’ve always been open to publishing foreign-made stuff in Japan… I remember back in the 80’s they used to publish European works recreated with Japanese style.

The Finnish Donald Duck magazine actually published some of those some years ago. I wouldn’t say they were very good, as the format just didn’t work for the kind of stories they were… There was lots of meaningless empty space just for the sake of manganess, and all the actual story was crammed into one montage page.

PG: Interesting… So they would have to be told in a different way for different audience.

Down at the artists’ alley there actually are two self-published comics on sale right now. One original story and one doujinshi. Maybe next year there will be dozens of them?

PG: Really? We have to go check that out. But the really great thing about this is that when people see them being done they are really encouraged to join in and make their own. There could be this great sense of community like with Sweatdrop Studios, I think – community that supports people and gives advice when they are starting out. An Internet-based one would be just the same.

Ok, let’s take one last question… How would you see the future of comics with this global manga and all? I mean, in 10 or 15 years?

PG: I could say that the future, of course, is the Finnish comics… that they’ll take over the world. (Laughs)

Hmm, really… there are a lot of Korean comics coming out in english again, an we’re waiting China to show what it’s capable of. There are already some of that that’s come out in French, and it’s amazing stuff. And I think what I hope to see in the future is a more globalized environment for comics that are being pressed, so that we don’t think that it has to come from one country or another to be good.

And clearly the online comic world is where there’s unlimited potential, because there you don’t have to worry about costs or distribution, and can just publish whatever you wish. Wonderful things have come out from there – and even business can be run directly through the website.

PS: If you want to buy original art or a T-shirt or something, you can buy it straight from the artist.

PG: And in the future even more so, because I think that this and the coming generations are going to be less fixated on having printed matter. Though I don’t think that the printed medium will disappear, because there is the special feel of owning the product physically – to be able to hold it in your hand and flick through it are something that digital medium can’t duplicate.

What I really think is that rather than taking over the comic world the Internet will revolutionize the animation world, and we will see more and more amateur anime being produced in the future, now when the technology to produce it is widely available and easy to use.

But I think that the medium of comics will survive, absolutely. They’ve survived the coming of film, the coming of TV. And now when manga has come along to revive the whole art form, especially in America, they’ll be around for even longer.

PS: What I think will happen that when these people will grow up and have families, then their kids will hate manga and reject it and find something else. (Nauraa)

PG: Maybe in 10 or 15 years we will talk about the next big thing that’s come along… maybe Finnish comics.

Thank you!