Tissejä ja pantsuja

Sanotaan tätä vaikka maistiaiseksi ensi kuun DesuTalks-setistä.

Termi "fanservice" syntyi aikoinaan tarkoittamaan kaikkea muuten tarpeetonta, jota tekijät lisäsivät teoksiinsa niiden katsojia tai lukijoita miellyttämään. Tästä sen nimikin tulee: olemassaolevien fanien miellyttämisestä. Laajimmillaan termiä voi soveltaa kaikkeen isoista räjähdyksistä isoihin pyssyihin, mutta tunnusomaisimmillaan se on tietysti paljaan pinnan ja alusvaatteiden esittelyssä. Tissejä ja pantsuja, siis.

Ghost in the Shell: Stand Alone Complex (2002)

Määritelmällisesti kyse on siis turhista asioista, jotka on vain liimattu muun teoksen päälle - vaikkapa kylpyläjaksoista joilla ei ole mitään merkitystä sarjan juonen kannalta, tai esimerkiksi yllä olevan kaltaisista leikkauksista joissa zoomataan päähenkilön perseeseen kesken toimintakohtauksen.

Sittemmin paljaan pinnan esittely on kuitenkin muuttunut, ja fanservicen voi sanoa muuttuneen joksikin täysin muuksi kuin tisseiksi ja pantsuiksi.

Anime on polarisoitunut paljaan pinnan ja alusvaatteiden esittelyn suhteen - on niitä sarjoja joissa tissejä tungetaan naamalle koko ajan, ja niitä joissa sitä ei ole lainkaan. Välimaasto on olemassa, mutta se on nykyään erittäin kapea. Toisin kuin kymmenen vuotta sitten pystyy nykyään sanomaan melko hyvällä varmuudella jo sarjan ensimmäisestä promokuvasta tuleeko se olemaan "kevyt" naiskauneuden esittelyyn keskittynyt sarja vai "vakava" sarja, jossa patsastelee korkeintaan alastomia miehiä (á la Eden of the East). Ajatus siitä että muuten vakavissa sarjoissa voisi olla ylläolevan GitS-esimerkin tapaan yllättäviä fanservicekohtauksia on nykyään jo aika vieras.

Otetaan esimerkki. Kakiflyn mangan K-ON! alkupuoliskolla on seuraava kohtaus, jossa Mio kaatuu lavalla konsertin päätteeksi takamus yleisöön päin:

Klikkaa kuvaa nähdäksesi koko sivu.

Ei juuri mitään temaattisesti kyseenalaista: slapstick-huumoria ja alushousut. Kyoto Animationin TV-animesovituksessa kohtaus kuitenkin kuvattiin näin:

Ei pantsuja, vaan legendaarinen riisikulhoeufemismi. Mitä voimme päätellä tästä, kun katsomme sitä kontekstissaan - toisin sanoen muuta K-ON!-animea vasten?

K-ON! on moesarja; se kertoo valikoimasta söpöjä lukiolaistyttöjä, jotka syövät kakkuja kevyen musiikin kerhossa ja muistavat aina joskus treenata soittamistakin. Mutta koska moe perustuu tunteille eikä erektio ole tunne päätti Kyoto Animation jättää pantsut kokonaan näyttämättä. Sarjalla on toki lakisääteiset uimapukujaksonsa, mutta kymmenen vuoden takaisella mentaliteetilla tuntuisi lähes kummalliselta, että tarpeetonta fanserviceä nimenomaan vältellään.

En usko että kyse on kuitenkaan fanservicen välttelystä sinällään, vaan enemmänkin siitä että fanservice (alkuperäisessä merkityksessään "fanien palvelemisena") perustuu nykyään jollekin ihan muulle kuin suoralle seksuaalisuudelle. Se perustuu tunteille; siihen että katsojat ensin tutustutetaan hahmoihin ja saadaan välittämään niistä, ja tämän jälkeen revitään HNNNNNG-reaktioita ihan muualta.

Ja kun naisia esineellistävän pornoilun jättää tietoisesti kokonaan pois ei sarja myöskään enää järjestään karkota äärestään naispuolisia katsojia. Kuten monesti sanottu on moeseinenin estetiikka hyvin lähellä shoujon vastaavaa, ja epäilemättä tämä on yksi syy niihin K-ON!:in kuuluisiin myyntilukuihin.

Myös esimerkiksi Clannadin fanservice on samanlaista.

Hnnnnnnng.

Sanokaa te sitä kosiskelemiseksi - minä sanon sitä evoluutioksi. Kippis uudelle vuosikymmenelle!

*****

Tietty voi kysyä onko kyseessä vain Kyoto Animationin oma tapa hoitaa asioita, mutta polarisoitumista itseään ei käy kuitenkaan kieltäminen. Varsinainen eroottinen fanservice on näiden teosten kohdalla piilotettu TV-animea syvemmälle tuoteperheeseen - OVA-jaksoihin, otakulehtien pinup-kuviin, jopa draama-CD:isiin (sikäli kun se on mahdollista). Sieltä sen löytävät ne, jotka sitä haluavat etsiä.

Kyoto Animationin arkkivihollinen Shaft sen sijaan hoitaa hommia hyvin erilaisella otteella - sen teokset ovat niitä harvoja, joissa fanserviceä käytetään vielä vanhassa merkityksessään, ja tissit ja pantsut ovat vielä entisessä arvossaan.

Toki Shaftin sarjat eivät niinkään ole "vakavia" siinä mielessä kuin vaikkapa GitS, mutta joka tapauksessa ne ovat sekä tyylillisesti että seksuaalisen sisältönsä suhteen selkeästi eri elukoita kuin Asobi ni Ikuyo, To-LOVE-Ru, Kanokon ja kumppanit. Näissä sarjoissahan seksuaalinen sisältö ja paljas pinta muodostavat sarjan nk. pihvin - siinä missä Shaftin sarjoissa fokus on yleensä jossain muualla, ja fanservicelläkin on usein myös jokin muu funktio kuin pelkkä kiihottaminen.

Tunnusomaisin esimerkki tästä lienee Bakemonogatarin toisen jakson pukeutumiskohtaus, joka kestää lähes kymmenen minuuttia.

Senjougahara tulee suihkusta vailla pyyhettä, mikä säikäyttää Araragin. Hän käskee tätä siirtymään lipastonsa edestä, ja kun tämä kertoo että hänen häveliäisyydenpuutteensa on häiritsevää hän haukkuu tätä pervoksi. Senjougahara pukeutuu, huomaa unohtaneensa kuivata hiuksensa, riisuutuu, kuivaa hiuksensa ja pukeutuu uudelleen. Koko ajan hän vitsailee ja piikittelee Araragille, joka yrittää kovasti olla vilkuilematta.

Nisioisinille tunnusomainen ylenpalttinen dialogi virtaa vuolaana kymenä; kamera poukkoilee Senjougaharan vartalon, Araragin hermostuneisuuden ja muun huoneen välillä. Hyvin shinbomaista, ja eittämättä täyttää perinteisen fanservicen määritelmät helposti.

Mutta vaikka kohtaus onkin pitkä ja paljaaseen pintaan keskittyvä on sillä funktionsa myös fanserviceaspektin ulkopuolella. Se alleviivaa sekä molempien hahmojen luonnetta että näiden välistä suhdetta: Senjougaharan piittaamattomuutta sosiaalisista normeista, Araragin poikuutta, Senjougaharan possessiivista asennetta Araragiin. Tämä on sitäkin huomionarvoisempaa, kun muistaa animen pohjautuvan kirjaan.

Kuvalaudoilla ja foorumeilla voidaan riidellä siitä onko kyseessä vain fanservice vaiko Merkityksellinen ja Syvällinen setti, mutta miksi se ei voisi olla molempia? Seksi tuntuu monesti sokaisevan ihmiset niin, etteivät he näe enää metsää puilta - tai käsikirjoitusta tisseiltä. Kaikesta huolimatta ne voivat olla olemassa yhtä aikaa, eikä niitä ole pakko eristää omiin kohtauksiinsa. (Tai sarjoihinsa, herra varjele.)

Itse asiassa koko kohtaus muistuttaa minua erään toisen sarjan vastaavasta kohtauksesta - kohtauksesta, joka aikoinaan oli puhdasta vittuilua muille aikansa "teinit ohjaavat robotteja" -sarjojen humoristisille vastaaville:

NGE:n viidennen jakson vastaavassa kohtauksessa on kaikki perinteisen fanservicekohtauksen ainekset: suihkusta tuleva tyttö, nolostuva poika, humoristinen päällekkäinkaatuminen, leviävä alusvaatelaatikko, vahingossa tapahtuva rinnanpuristaminen - mutta kohtaus on silti täysin huumoriton, taustamusiikiton ja vailla eroottista latausta. Lisäksi se on ahdistava ja painostava.

Koko kohtaus tuntuu keskisormennäytöltä genrelleen - ja lisäksi se alleviivaa meille murhaavan yksiselitteisesti Rei Ayanamin olevan pelkkä tunteeton kuori.

Kaiken kaikkiaan molemmat kohtaukset ovat varsin erilaista paljaan pinnan esittelyä kuin vaikkapa Highschool of the Deadin tai Strike Witchesin vastaavat. Ne ovat erilaisia myös keskenään - etenkin siksi että Bakemonogatarin kohtauksessa fanserviceaspekti on joka tapauksessa selkeästi olemassa - mutta silti tyylillisesti samantapaisia esimerkiksi huumorinpuutteensa vuoksi. Ei hassuja ääniefektejä, ei hengityksen voimasta pomppivia rintoja, ei koomista liioittelua, ei slapstickiä, ei kummallisia kuvakulmia.

Ja kuten edellä mainittu - olisin tosiaan taipuvainen väittämään, että näiden monesti "fanservicesarjoiksi" kutsuttujen sarjojen ruumiinosa- ja alusvaateparaati ei ole enää fanserviceä lainkaan, vaan sarjojen koko idea. Eron huomannee viimeistään siitä, tuntuuko oudolta nähdä niiden hahmoja vaatteet päällä.

Miten tuo Busujiman hame pysyy päällä?

Kuinka paljon anime myy, jos se myy hyvin

Tämä on Chu-Bra:n ensimmäinen Blu-Ray -julkaisu. Se sisältää kolme jaksoa ja maksaa 65 euroa.

Juuri niin kuin otsikossa sanotaan. Lähteenä 2ch-pasteblogi Kyoo mo Yarareyaku.

"Merkittävyys" on tässä mainittuna pelkästään taloudellista merkittävyyttä - esimerkeiksi on todennäköisesti tarkoituksella poimittu sekä "hyviä" että "huonoja" sarjoja. Kannattaa muistaa että kuvaukset ovat lähinnä postaajan omia mielipiteitä, mutta esimerkit tekevät tästä hyvin mielenkiintoisen ja perspektiiviä antavan listan.

alle 500 kpl Mainos- tai muuten rahoitetut sarjat joissa DVD-myynti ei alun alkaenkaan ollut tavoitteena: joko lähes tai kokonaan merkityksettömiä sarjoja. Esimerkkejä: NHK:n anime, lastensarjat, maksukanavien (mm. WOWOW) sarjat, Nippon TV:n myöhäisillan sarjat, Gonzon sarjat, I.G:n originaalisarjat, jne

500 - 800 kpl Enimmäkseen merkityksettömiä sarjoja. Tämän alueen sarjat eivät yleensä ole onnistuneet herättämään huomiota, ja niitä pidetään epämääräisenä ja uhanalaisena lajina. Esimerkkejä: Gin’iro no Olynssis, Hyakko, Hero Tales, Shikabane Hime, Akikan!, jne

800 - 1200 kpl Merkityksettömän ja huomionarvoisen rajalla. Viikosta riippuen tällainen sarja saattaa päätyä listoille, jos on onnekas. Yleensä kuitenkaan ei. Esimerkkejä: Yozakura Quartet, Blassreiter, Simoun, Kaze no Stigma, Nabari no Ou, jne

1200 - 1800 kpl Riittävän huomionarvoisia ollakseen olematta merkityksettömiä. Niiden surkea myynti nostaa ne usein listoille, mutta niin alapäähän että ne herättävät lähinnä sääliä. Esimerkkejä: Ghost Slayers Ayashi, Galaxy Angel Rune, Kimikiss, Our Home’s Fox Deity, Kyoran Kazoku Nikki, jne

1800 - 2300 kpl Ranobepohjaiset animet putoavat usein tähän kategoriaan. Saattavat tuottaa voittoa, mutta vain jos niitä myydään Kadokawan tasoisella hinnoittelulla. Esimerkkejä: Rental Magica, Goshusho-sama Ninomiya-kun, Kurenai, Shinkyoku Sokai Polyphonica, Zegapain, jne.

2300 - 3000 kpl Tähän kategoriaan kuuluu paljon sarjoja. Marginaalisesti menestyviä sarjoja, joista moni ei myynyt niin hyvin kuin niiden fanikanta antaisi olettaa. Esimerkkejä: Manabi Straight!, true tears #1, Sketchbook, Gun X Sword, Yami to Boshi to Hon no Tabibito, jne

3000 - 4000 kpl Voittoatuottavuuden raja. Monet sanovat tämän verran myyviä sarjoja kohtuullisesti pärjääviksi, mutta monen tämän verran myyvän sarjan sanotaan myös feilanneen. Esimerkkejä: Denno Coil, Soul Eater, School Days, Linebarrels of Iron, Super Robot Swars OG, jne

4000 - 5000 kpl Sarjoja jotka ovat saaneet kohtuullisesti huomiota ja myyneet kohtuullisesti. Joissain tapauksissa tällaisten sarjojen myyntiluvuista saatetaan iskeä vitsiä, mutta epäonnistumisina niitä pidetään harvemmin. Tulevaisuudenlupauksia. Esimerkkejä: Seto no Hanayome, Bamboo Blade Garei -Zero-, Higurashi no Naku Koro Ni, Planetes, jne

5000 - 7000 kpl Tässä vaiheessa myynti alkaa näyttää vahvalta ja toinen tuotantokausi todennäköiseltä. Tuottajat alkavat saada ylistystä. Esimerkkejä: Ichigo Mashimaro, Rozen Maiden, Hidamari Sketch, Zero no Tsukaima, Darker than Black, jne

7000 - 9000 kpl Vaikuttava myynti; yleisön suosikkeja joita voi alkaa jo sanoa hiteiksi. Esimerkkejä: Spice and Wolf, Full Metal Panic Fumoffu, Nodame Cantabile, My-Otome, Keroro Gunso, jne

9000 - 11 000 kpl Viisinumeroisten myyntilukujen alku. Myöhäisillan animea joka myy tämän verran voi kutsua huoletta isoksi hitiksi. Esimerkkejä: Toradora!, Shakugan no Shana, Natsume Yuujinchoo, Pani Poni Dash!, Sookyuu no Fafner, jne

11 000 - 15 000 kpl Korkein kasti kapean kohdeyleisön otakusarjoille. Ylistyksen arvoisia sarjoja. Esimerkkejä: Minami-ke, s-CRY-ed, Da Capo, Strike Witches, Eureka Seven, jne

15 000 - 20 000 kpl Tällaisia sarjoja ostavat jo nekin ihmiset jotka eivät normaalisti osta DVD:itä. Erinomaisia sarjoja täynnä pioneerihenkeä. Esimerkkejä: Gintama, Death Note, Ookiku Furikabutte, Aria the Animation, Negima, jne

20 000 - 25 000 kpl Tuoteperheitä joilla on paljon ja uskollisia tukijoita. Isoja nimiä joilla on suuret fanikannat. Esimerkkejä: Air, Tengen Toppa Gurren-Lagann, Magical Girl Lyrical Nanoha StrikerS, Clannad, Hetalia, jne

25 000 - 35 000 kpl Edellisen ja seuraavan kategorian väliin putoavia sarjoja, jotka ovat varmistaneet asemansa vaikutuksellisina ja tasaisen suosion omaavina tuoteperheinä. Esimerkkejä: Lucky Star, Azumanga Daioh, G.I.T.S. SAC 2nd GIG, Initial D 4th Stage, Fate/stay Night, jne

35 000 - 50 000 kpl Uusia ykkösiä jotka puhuttavat koko teollisuudenalaa. Tämän ja seuraavan kategorian sarjat sytyttävät uskomattomia flamewareja. Esimerkkejä: Fullmetal Alchemist, The Melancholy of Haruhi Suzumiya, Code Geass, Macross F, Gundam 00, jne

50 000 - 100 000 kpl Täysin omassa luokassaan. Uskomattomat myyntiluvut. Esimerkkejä: Gundam SEED, osa elokuva-animesta (Kara no Kyokai, The Girl Who Leapt Through Time), Bakemonogatari, jne

yli 100 000 kpl Mainstream-yleisölle tehdyt anime-elokuvat. Teollisuudenalan tähdet. Esimerkkejä: Ghiblin elokuvat, Evangelion-elokuvat, Zeta Gundam: A New Translation, Final Fantasy VII: Advent Children, The World of Golden Eggs, jne

Gurren Lagann 2: juoni

Osa 1 “Aniki on kuollut. Hän ei ole enää täällä. Mutta minun selässäni, minun sydämessäni, hän elää edelleen!”

Myönnän hätkähtäneeni. Mieleeni palasivat kaikki mahdolliset mentorien kuolemat Gandalfista Ben Kenobiin - ja sitten tapa, jolla ensimmäinen jakso oli alkanut. Mieleeni alkoi hiipiä kuin varkain ajatus “saattaisiko Gainax tällä kertaa jopa tietää mitä se oli tekemässä?” Vasta tässä vaiheessa tajusin katsoa krediittilistaa tarkemmin ja huomasin, että pääkirjoittajan pallilla istuvaa Kazuki Nakashimaa tituleerattiin näytelmäkirjoittajaksi. Hetken googlauksen jälkeen sain selville, että siinä missä moni muu käsikirjoittaja on nykyään alentunut tekemään spesifejä sarjoja vähemmistöyleisöille on Nakashiman ylpeä tavoite edelleen tehdä viihdettä massoille – jotain, johon kaikki voisivat samaistua.

Jatkossa seurasin sarjaa entistä kiinnostuneempana. Mielipiteitä polarisoivasta vaikutuksestaan huolimatta kyseessä oli niin huolella rakennettu juonielementti, että aloin epäillä omia epäilyjäni. Voisiko olla, että Gainax oli lopultakin palannut entisille raiteilleen – löytänyt lopultakin tuon tasapainon viihdyttävyyden ja laadun välillä, joka sille tuntuu olevan niin kovin vaikea ylläpitää?

Gurren-Lagann ja muut gunmenit toimivat päättäväisyydellä ja sisulla samaan tapaan kuin Getter Robo aikoinaan getter-säteillään.

Sarja eteni ja sai uuden OP-animaation, ja loputkin epäilykset hälvenivät. Aluksi pohjattomaan murheen alhoon vajonnut Simon muuttui pussisilmäiseksi ja lysyhartiaiseksi kaamioksi, joka yritti täyttää Kaminan saappaat tyhmänrohkeudella ja ryntäämällä taisteluun yksin ja hampaat irvessä. Vasta kun turrien johtajan Spiraalikuninkaan hylkäämä tytär Nia muistutti häntä jaksossa 11 Kaminan viimeisen opetuksesta (“Usko itseesi – älä minuun joka uskoo sinuun, äläkä itseesi joka uskoo minuun. Usko itseesi ja vain itseesi.”) hän lakkasi yrittämästä tulla Kaminan kaltaiseksi ja alkoi olla sen sijaan itsensä - ja onnistui siinä mitä yritti. (Kohtauksessa, joka oli niin miehekäs että liikutti furryjakin.)

Spiraalikuninkaan neljästä DNA-nukleiiniemästen mukaan nimetystä kenraalista ensimmäisen voitettuaan ja lentotukialuksen kokoisen Dai-Gunzan -gunmenin vallattuaan Dai-Gurren-dan jatkoi Kittanin johtamana matkaansa kohti Spiraalikuninkaan kaupunkia Tepperiniä, ja hiljalleen myös motiivit turri-ihmisten sorron takana alkoivat valottua. Sarja jatkoi samalla linjalle nostaen panoksiaan tasaisella tahdilla, ja voitettuaan loput kolme kenraalia maalla, merellä ja ilmassa Dai-Gurren-dan lopulta kohtasi ja päihitti voittamattomalta tuntuvan Spiraalikuninkaan ja Tepperinin, joka paljastui kaupunginkokoiseksi, vuorimaiseksi gunmeniksi.

Normaalille shounensarjalle tämä olisi riittänyt koko juoneksi, mutta Gurren Laganille tämä on vain tarinan ensimmäinen puolisko.


Älä tee väkisin, ota isompi vasara

Siirrytään seitsemän vuoden päähän, jolloin ihmiset ovat muuttaneet maan päälle Kamina Cityyn, vallankumouksen aikaisista tapahtumista on tullut moderneja legendoja ja TV:ssä näytetään Kaminan ja Simonin seikkailuihin perustuvaa animea ehdan 60-lukulaisella OP-biisillä. Simonin kasvettua angstaajasta valtiollisten paperitöiden ja kosinta-aikeiden parissa painivaksi nuorukaiseksi joka olisi paremmin kotonaan ganmenin puikoissa oli mutruotsan rooli jäänyt Rossiun harteille. Köyhyydessä kasvaneen murehtijan muodonmuutos byrokraattiseksi ja nuoleskelijoiden ympäröimäksi fasistikansleriksi joka auttaa ihmisiä muuttamaan maan päälle vaikka vasten tahtoaankin ja juonii Simonin selän takana omiaan on looginen ja toimii; hänestä tulee yhdellä iskulla hahmoista se jossa on eniten järkeä se jossa on sitä vähiten.

Spiraalikuninkaan lopulliset motiivit suojella ihmiskuntaa pakottamalla se elämään maan alla paljastuivat lopulta, ja eteen tuli jälleen radikaaleja roolinvaihdoksia – mutta koska tämä ei ollut Princess Tutu, oli uusi vihollinen jotain aivan muuta. Jaksojen 17-21 muodostaman vähätoimintaisemman väliosuuden jälkeen sarja palasi takaisin alkunsa hillittömän toiminnantäyteiseen machoiluun, vaikkakin itsensä negatiiviksi kääntyneenä: siinä missä alussa juoni oli vakava ja huumori irtosi hahmoista ovat hahmot jälkipuoliskolla vakavoituneet, mutta juoni niin typerä – tai ehkä enemmänkin “realismin rajoista tietoisesti piittaamaton” – että se naurattaa. Molemmat kokoonpanot toimivat, vaikka jälkimmäinen eteneekin juoneltaan huomattavasti hidastempoisemmin.

Loppuaan kohden sarja veti eksponentiaalisella tahdilla lisää kierroksia myllyyn; se että mechat kasvoivat niin isoiksi että niitä ohjastamaan tarvittiin toisia mechoja ei riitä alkuunkaan, vaan juuri kun pahaa-aavistamaton katsoja ehtii luulla nähneensä kaiken esiin reväistään “That's not a moon... it's a space station” -kohtaus. Sitten onkin jo aika lähteä käymään valtaisaa avaruussotaa kohti tuntematonta pienen kuun kokoisella Arcadia-replikalla (josta ennen pitkää saadaan siitäkin mechanmuotoinen), tykinlaukaukset ja nyrkiniskut lävistävät aika-avaruusjatkumoita ja robottien nimet sen kun pitenevät – ja kyllä, ihan lopuksi todellakin loikitaan pitkin galakseja ja viskotaan niitä kuin shurikeneja. Ja spiraalivoimatasot paukkuvat.

Lopulta, viimeisessä jaksossa, saapui vahvistus sille että sarja oli kuin olikin alusta alkaen loppuun asti käsikirjoitettu. Sen aloittava repliikki “Ovatko kaikki valot taivaalla vihollisia?” saa vastauksensa viimeisessä kohtauksessa, jossa Simon vastaa omaan kysymykseensä: “Kaikki valot taivaalla ovat tähtiä.” Huolimatta siitä kuinka mahdottomia tai mittaamattomia esteet tielläsi ovatkaan voit silti lävistää ne kaikki ja tavoittaa tähdet – kunhan vain uskot itseesi etkä ikinä, milloinkaan anna periksi, oli tilanne miten epätoivoinen tahansa. Se on shounenviihteen bushido 2000-luvun kuosiin puettuna.

Ristinmuotoiset räjähdykset - kunnianosoituksia vai vittuilua? Ken tietää...

Row! Row! Fight the power!

Ja tunnetta Gurren Lagannista löytyy. Se on loistokas esimerkki siitä miten kliseet eivät haittaa jos ne tekee oikein ja onnistuneesti (ja tässä tapauksessa myös ylitsevuotavammin kuin ennen), eikä Imaishin sarjan parhaita puolia korostava ohjaustyyli haittaa ollenkaan: hän virittäytyy niin matalille taajuuksille, että lähes kommunikoi suoraan katsojan syvimpien tuntojen kanssa.

Tuskin kukaan voi väittää, että kun Antispiraalin “Yrityksenne ovat turhia... Luulitteko olevanne jotenkin erityisiä? Katsokaa kaikkien niiden jäännöksiä jotka ovat epäonnistuneet teitä ennen...” -rantteja on kuunneltu kajahtelemasta tyhjästä avaruudesta useamman jakson ajan ei se ensimmäinen epäuskoinen “Mahdotonta...” -henkäisy olisi uskomattoman tyydyttävän kuuloinen. Sarjan viimeinen neljännes vihollisineen tarjoaa muutenkin fantastista, lähes kubrickmaisen karmivaa vierauden tuntua, ja jakso 26 uniepisodeineen tuntuu kuin irvailulta Hideaki Annon epäonnistumiselle; siinä missä Evangelionin jakson 26 samanlainen haaveosio pisti muusta lopusta irtonaisena esille kuin scifisti Animeconissa on se Gurren Lagannissa olennainen osa juonta ja lopullisen arkkivihollisen esiinastumista – ja kaiken lisäksi hahmonkehityksellisesti ja draamallisesti merkittävä. Sen laadun huomaa selvästi kun sitä vertaa vaikkapa Harry Potterin ja kuoleman varjelusten vastaavaan “viimeiset sanat kuolleen mentorin kanssa” -kohtakseen: Rowlingin kohtaus koostui lähes kokonaan epäselvästä pseudoeksistentiaalisesta jaarittelusta, Nakashiman taas on yksinkertainen ja koskettava selkeine “olet näemmä kasvanut minua pitemmäksi” -metaforineen kaikkineen.

Niaa monet (etenkin naispuoliset...) ovat sanoneet "ärsyttäväksi mary sueksi." Mutta miksiköhän Kamina ei ärsytä näitä valittajia lainkaan, vaikka nämä kaksi hahmoa ovat luonteeltaan hyvin samanlaisia - tynnyrissä kasvaneita, avoimia, välittömiä, rehellisiä ja vailla selkeitä vikoja?

Periksiantamattomuusteemaa tuodaan sarjassa esille jatkuvalla syötöllä, mikä onkin saanut monet syyttämään sitä jankkaavuudesta ja hienovaraisuuden puutteesta. Eikä tämä rajoitu vain päähenkilöihin vaan myös kulloisiinkin antagonisteihin, joista jokainen on tavallaan varoittava esimerkki: Spiraalikuningas oli joutunut sortamaan niitä joita halusi suojella koska ei ollut onnistunut voittamaan Antispiraaleja; Rossiu päätyi uhraamaan yksilöitä yhteisen hyvän vuoksi koska ei omannut munaa tehdä kompromissittömiä päätöksiä; Antispiraalit päätyivät alistamaan koko maailmankaikkeutta sitä suojellakseen, koska eivät Simonin tapaan uskoneet mahdollisuuksiinsa estää sen tuho.

Samaan tapaan sarjaa on syytetty myös ennalta-arvattavuudesta: juoni ei jää tuleen makaamaan ja jokainen status quo rikotaan täysin puun takaa tulevalla dramaattisella käänteellä tai juonipaljastuksella - mutta aivan yhtä varmasti esiin vedetään säännöllisesti aina uusi deus ex machina, ja lopulta hyvikset voittavat aina. Sarja seuraa tropeitaan pilkuntarkasti - miehekkäitä uhrautumisia seuraa aina täpärä voitto, entisistä vihollisista tulee aina uusia liittolaisia, ja aina löytyy uusi, entistä suurempi auktoriteetti uhmattavaksi; kyläpäällikkö, Viral, Neljä suurta, Spiraalikuningas, Antispiraalien ihmistuhojärjestelmä, Antispiraalit itse. Mittakaava kasvaa spiraalimaisesti luolamiestasolta tähtiin: jokaisen uuden uhan takaa paljastuu uusi ja entistä mittavampi, jokainen lävistettävä taivaankansi on entistä massiivisempi, jokainen todennäköisyys on entistä lähempänä nollaa prosenttia, mutta kaikesta selvitään periksiantamattomuudella ja miehisellä sisulla – yhteenotot kasvavat loppujen lopuksi kosmisiin mittoihin vain palatakseen viime hetkellä takaisin käsirysytasolle. “Do the impossible, see the invisible / touch the untouchable, break the unbreakable.”

Toisaalta tämä kaavamaisuus on myös Gurren Lagannin vahvuus – se antaa täsmälleen sen minkä lupaakin, ei yhtään vähempää. Sellaisena se on raikas retrotuulahdus verrattuna sekä mainittuun postevangelionistiseen angstaukseen että enimpään osaan nykyistä mechagenreä, joka näyttäisi Sunrisen Code Geassin ja Gundam 00:n johdolla olevan degeneroitumassa fujoshien bishiviihteeksi.

Supervoimana pullea lompakko

Ensimmäistä promomateriaalia Batman: Gotham Knightista. Ajatukset Batmanista roninina ja pohdinnat länsimaisen ja japanilaisen animaatioin eroista ovat kiintoisia, ja jälkikin näyttää lupaavaalta - vaikka idea Bruce Waynesta tummana bishinä onkin vähän häiritsevä...

Tämä entry jäi nyt vähän tylsäksi, joten ottakaa tästä vastavuoroisesti Bruce Timmin näkemys Asukasta.

Kettu ja kitara

Kurikinton Foxista oli puhetta englanninkielisessä otakublogosfäärissä siinä runsas vuosi sitten. On kuitenkin täysin mahdollista, että joku täkäläinen ei hänen anteliaasti omilla riffeillä ryyditettyjä kitarasovituksiaan ole vielä kuullut - mutta se puutehan on helposti korvattavissa. Haruhi Suzumiya:

Secret of Mana:

Final Fantasy V:

Tiedätte-kyllä-mikä:

Ja oma sävellys, Elegantornado:

Aikakauden loppu


Emman seitsemäs ja viimeinen osa ilmestyi viime perjantaina. Näin sai päätöksensä ensimmäisen Otaku-palkinnon saanut sarja - ja täytyy sanoa, että en ole katunut tuota valintaa kertaakaan. Lopetus oli hieman antikliimaksinen, ja Morin paha tapa sortua haahuilevaan juonenkuljetukseen ja kivojen kohtausten ahtamiseen muun tarinan sekaan nosti siinä taas päätään. Toisaalta, viitososan supermelodraamalle on paha pistää paremmaksi.

Valinta oli eittämättä vaikea: Emman pääasialliset haastajat olivat Neon Genesis Evangelion ja Gunnm, jotka ovat molemmat merkittäviä teoksia. NGE:n merkittävyyttä ei käy kiistäminen - mutta toisaalta tuo merkittävyys liitetään yleensä animeversioon eikä niinkään mangaan, vaikka se jälkimmäinen laadukas teos onkin). Gunnm taas on edelleen parasta ja syvällisintä suomeksi julkaistua toimintaseineniä (syitä tälle mielipiteelle voi etsiä esim. siitä, miten jokaisessa juonikaaressa on kaksi tapaa toimia, Gallyn tapa ja toinen tapa - joista kumpikaan ei kuitenkaan ole yksioikoisen väärä). Emma peri voiton lopulta siksi, että se avasi kokonaisen uuden genren - ja vieläpä lehtihyllyillä.

Sarjan suomenkielinen tuotanto ei ollut painojäljen eikä nimien kirjoitusasujen kannalta parhainta mahdollista, mutta se pesee kuitenkin esimerkiksi CMX:n englanninkielisen version pistein 1-0. Paitsi että jenkkiversio on kalliimpi, ulkoasultaan huonompi ja jumittaa edelleen viidennessä osassaan on se myös paljon heikommin käännetty - jos on tehtävä valinta "Kelly-sanin" ja "Kelly-rouvan" välillä, päätös ei ole kovin vaikea. (Toisaalta tämä kertoo paljon myös siitä, miten erilaisille lähtökohdille englanninkielisen maailman mangankääntäminen suomenkieliseen verrattuna perustuu.) Loputkin perusteet ovat edelleen päteviä.

Kenties ne Bangaihenitkin saadaan vielä joskus - tai jopa yksiosainen Shirley. Näitä odotellessa voimme keskittyä pohtimaan, mikä on Sangatsun salaperäinen SE. Jännitys tiivistyy - koska eihän mitään muuta kuin jotain todella merkittävää viitsittäisi puffata näin naurettavasti, eihän? Onko se Death Note, Naruto vai Shonen Jump - vai kenties jopa se vuosikausia manguttu Hopeanuoli?

Rebuild of Evangelion haravoi kassatuloja

Hideaki Annon lempihanhi Neon Genesis Evangelion jatkaa loputtomalta tuntuvaa voittokulkuaan. Ensimmäinen neljästä Rebuild of Evangelion -elokuvasta, Evangelion: 1.0 You Are [Not] Alone, saapui elokuvateattereihin 1.9. ja pyyhkäisi saman tien lipputulolistan kärkeen.

Elokuvan ilmaantuminen teattereihin tönäisi listalla yhdeksänneksi sillä kahdeksatta viikkoaan roikkuvan kymmenennen Pokémon-elokuvan, Pokémon Diamond & Pearl: Dialga vs. Palkia vs. Darkrain. Levittäjä Nikkatsun mukaan 1.0 tuotti ensi-iltaviikonloppunaan 280 miljoonaa jeniä, ja 236 158 katsojaa näki sen yhteensä 84 teatterissa. Alle sadan teatterin ensi-ilta on Japanissa harvinainen, mikä selittää loppuunmyydyt näytökset: 1046-paikkainen Milano 1 -teatteri Shinjukussa esitti elokuvan ensi-iltana seitsemän kertaa täydelle katsomolle, johon myytiin kaiken lisäksi vain seisomapaikkoja.

Alkuperäinen Evangelion oli 90-luvun tärkein animeteos, eikä Yoshiyuki Sadamoton tekemä mangasovitus häviä sille yhtään piirua. Aiheesta on kirjoitettu paljon ja olen tehnyt niin itsekin, joten en näe mitään syytä toistaa itseäni tässä; se tuskin tulisi muuttamaan Evangelionin vihaajien mielipiteitä tai kertomaan siitä pitäville juurikaan uutta.

On joka tapauksessa kiintoisaa nähdä, mitä Anno on saanut aikaan nyt kun hänellä on lopultakin käytettävissään projektinsa arvoinen budjetti (jonka ovat kasanneet kuluneen vuosikymmenen aikana myydyt loputtomat oheistuotteet, uudelleenjulkaisut ja spin-offit). Lämmitteleekö hän vain vanhan ruoan tähteitä kun ei parempaakaan keksi, vai onnistuuko hänen välittää sanomansa tällä kertaa onnistuneesti, kokonaan uudelle sukupolvelle? Vai onko hän vain antamassa fanimassoille sitä, mitä ne ovat kaivanneet? Aika tulee näyttämään. Sitä ei kuitenkaan pidä vähätellä, että Evangelion on viimeisiä oikeasti merkityksellisiä asioita, joita Gainax on saanut aikaan.

Evangelion: 1.0 You Are [Not] Alone käsittää juonellisesti TV-sarjan jaksojen 1-6 tapahtumat; erojakin tietysti on, ja ne on tietysti jo tarkkaan listattu Wikipediaan. Toinen elokuva saa ensi-iltansa ensi vuonna.