Tee mangaa: taustat, hahmot ja tila-avaruus

Kulutin aikoinaan yhden iltapäivän skannaamalla tätä sarjakuvaa Ilta-Sanomista. (Laatu on se mikä on, koska paperinlaatu on se mikä on.)

Jos jättää puuskutukset, epäilyttävän siloposkiset nelikymppiset ja muut tekijän vaikuttimina olleista teoksista kielivät piirteet huomiotta... miten tämä eroaa suurimmasta osasta mangaa kaikkein selvimmin?

Itse sanoisin, että kyse on hahmojen ja taustojen suhteesta. Koko tätä sarjakuvaa ryydittävät äärimmäisen huolelliset taustat, pari viimeisen sivun ruutua poislukien.

Mangassahan hahmot eivät tunnetusti ole samalla tavalla sidottuja konkreettiseen visuaaliseen todellisuuteen kuin monessa muussa sarjakuvakerrontaperinteessä. Ruudut eivät ole todellisuutta esittäviä staattisia valokuvia, jotka on otettu tietystä kulmasta, vaan hahmot voivat tarpeen tullen seistä ruutujen ulkopuolella ja taustat olla olemattomia. Monin paikoin "ruudun ulkopuolella" seisovan hahmon voi sanoa muodostavan itsessään ruudun - etenkin sellaisissa tapauksissa, jossa hahmon alaosan takana on taustaa, mutta yläosa ulottuu ylempänä olevan ruudun päälle. Sarjakuvan tila-avaruus on vapaampi.

Yleisesti voi sanoa, että koko "ruudun" käsite on mangassa huomattavan vapaa. Pari esimerkkiä:

Vasemmalla: Kiyohiko Azuman Azumanga Daioh. Oikealla: Haru Akiyaman Octave.

Vasemmalla Kurosawa-sensei seisoo ruudun ulkopuolella ja dominoi koko sivua. Miljöö ja hahmo on erotettu toisistaan: ensimmäinen ruutu esittelee tapahtumapaikan mutta ei näytä hahmoja, sivua dominoiva hahmo puolestaan kertoo tilanteen. Tällainen on hyvin perinteinen tapa aloittaa sellainen luku, joka aloittaa kohtauksen: yhtään yrittämättä täysin samanlainen alkusivu tuli vastaan pöydänreunalla lojuneesta Rinnen kakkospokkarista vähän selaamalla. Allasmiljöötä myöten.

Oikealla puolestaan käytetään hyvin erilaista tekniikkaa. Miyashita-sanin takauma välähtää taustattomana, tummaksi rasteroituna ja ääriviivattomana ruutuna normaalien dialogiruutujen välissä. Tekniikka on hienovarainen ja suunnilleen niin kaukana edellisestä esimerkistä kuin olla ja voi.

Vasemmalla: Kitsune Miyashitan Suki Dokidoki Kiss. Oikealla Iku Nanzakin Sweet Little Devil.

Vasemmalla on hieman harvinaisempi tekniikka: Kaede dominoi sivua kahdentuneena. Fanserviceaspekti on tietysti ilmeinen, mutta sen lisäksi kahdentuminen palvelee kahta tarkoitusta: hahmon esittelemistä lukijoille sekä kertojana toimivan hahmon näkökulman näyttämistä. Tällainen tekniikka on täysin riippuvainen siitä, että kohtaus kerrotaan tietyn hahmon näkökulmasta.

(Tässäkin tapauksessa ensimmäinen ruutu kertoo miljöön (katsomo), mutta muissa taustat jätetään turhina pois. Niiden tilalla on tunteita kuvaava kukka-sydän-efekti ja reaktiota kuvaava juonne-efekti.)

Oikealla on toinen esimerkki, jossa hahmon käyttäminen kertojana on olennaista: Sayo dominoi sivua selostaakseen takaumaketjua. Periaatteessa reunan kolme ruutua ovat vain suuren reunattoman ruudun lisäkkeitä. Olennaista on se että mangaka ei ole halunnut kertoa menneitä perinteisenä takaumana, vaan yksittäisinä irrallisina kohtauksina: tämän takia hän on ankkuroinut tarinan nykyaikaan asettamalla Sayon kertovan monologin puhekupliin tekstilaatikoiden sijaan (toisin kuin viereisen esimerkin mangaka on tehnyt). Erottaakseen takaumarepliikit Sayon kerronnasta hän on käyttänyt niissä kuplanulkoista dialogia, mikä etäännyttää takaumakohtaukset nykyajasta.

Taustattomuus on tehokeino, ja monesti ylimääräisellä negatiivisella tilalla pyritään alleviivaamaan kohtauksen dramaattisuutta: lukijan huomio kiinnitetään etualaan leikkaamalla tausta kokonaan pois, kuten Suki Dokidoki Kiss -esimerkissä. Toisaalta, monesti arkisissakin kohtauksissa halutaan vain keskittyä hahmoihin taustojen sijaan, kuten Octave-esimerkissä.

Taustoilla on kuitenkin myös oma olennainen merkityksensä. Niiden puute esimerkiksi silloin, kun kohtausten välillä on selvästi vaihtunut paikka, voi olla äärettömän häiritsevää - lukijaa ei ehkä tarvitse pommittaa yksityiskohtaisilla taustoilla silloin kun paino on dialogissa tai ilmeissä, mutta miten tämän on tarkoitus tietää miltä miljöö näyttää jos sitä ei näytetä? Tämä on puhdasta amatöörimäisyyttä.

Ryoko Yamagishin Hatshepsut. Yhyy.

Aina ei tietenkään tarvitse mennä äärimmäisyyksiin asti: vaihtelua voi saada aikaan pienemmälläkin skaalalla. Esimerkiksi käyvät vaikkapa sivut Hayao Miyazakin Tuulten laakson Nausicaän ensimmäisestä (vasemmalla) ja toiseksi viimeisestä (oikealla) kirjasta.

Ero ruutujen määrässä ja koossa sekä taustojen täyteentunkemisessa on selvä, vaikka Miyazaki ei missään vaiheessa käytäkään perinteisen taustattomia ruutuja. Hän vain oppii sommittelemaan ruutunsa niin, että hahmojen takana ei yleensä ole järkyttävää määrää yksityiskohtia.

Tai sitten kyse oli aluksi pelkästä härkäpäisyydestä. Kannattaa muistaa että Miyazaki piirsi mangaansa Animageen, joka ei ole mangalehti; on siis hieman epäselvää oliko hänellä missään vaiheessa varsinaista kustannustoimittajaa, joka olisi ohjannut hänen työtään. Hänen omien sanojensa mukaan:

En halunnut tehdä Nausicaästa mangaa, jota luetaan nopeasti. Välillä harmistuin siitä, että sivu oli liian yksinkertainen, joten lisäsin ruutuja lisäämästä päästyäni. Sen jälkeen lisäsin vielä sivuja. Halusin että se on tarina, johon täytyy keskittyä.

Ei ihme että etenkin länsimaisten sarjakuvien harrastajat ovat aina pitäneet Nausicaästa.

Muiden on kuitenkin aina hyvä muistaa että hahmojen on erotuttava taustoista, muuten luettavuus kärsii. Täyteen tungettu patsastelu, jossa jokainen ruutu on kuin maalaus, on länsimaisten sarjakuvien ominaisuus - ei mangan.

Sekä vapaa tila-avaruus (vapaa ruutujako) että hahmoihin keskittyminen taustojen kustannuksella ovat molemmat osa sitä ns. dekompressoitua tarinankerrontaa, joka mangan erikoisuudeksi usein mainitaan. Lukijan päätettäväksi jää, missä vaiheessa kukin tekijä menee tässä liiallisuuksiin...

Neko on yuria ja tarkoittaa ukea

Yuri elää nousukauttaan.

Tai kenties pitäisi sanoa, että siitä on tullut valtavirtaa. Melkein joka toisessa vähänkään otakummassa sarjassa vihjaillaan tyttöjen välisellä ystävyydellä, ja kiintiölesbohahmoja tuntuu löytyvän vielä tiheämmästä - Railgunista Hidamari Sketchiin, Koihime Musousta Bakemonogatariin. Ja lisää on tulossa.

Tässä sinällään ei ole toki mitään uutta. Fanservice on fanserviceä, ja poikien sarjojen kylpykohtauksissa pienirintaiset tytöt ovat kourineet isorintaisia tyttöjä yhtä kauan kuin niitä on ollut olemassa. (Kylpykohtauksia, siis.) Ero on enemmänkin siinä miten näihin elementteihin nykyään suhtaudutaan - ne ovat nykyään kaikenkattava standardi, jotka otetaan rakenteellisesti huomioon muuta sarjaa suunniteltaessa. Käytännössä tämä tarkoittaa huolehtimista siitä että mikään ei ole ristiriidassa niiden kanssa, niin että ne fanit jotka haluavat kuvitella omiaan saavat antaa mielikuvituksensa lentää minkään häiritsemättä. Tämä on nykyään niin vakiintunut käytäntö, että siitä poikkeaminen jopa herättää huomiota.

Tyttöjen seksuaalisen mielenkiinnon kohteena oleva mies moesarjassa! Ja vielä karvainen sellainen! Lucky Star uskalsi vain kiusoitella tällä ajatuksella, ja palasi sitten turvallisen platoniseen status quoon...

Toisin sanoen yuriaimai on juurtunut seineniin jäädäkseen, samaan tapaan kuin yaoiaimaista tuli shounenmangan vakio-ominaisuus 90-luvulla. Syyttävä sormi kohdistunee valtavan ja monikirjoisen fanikunnan saaneeseen Maria-sama ga Miteruun, joka pseudolesboilla koulutytöillään päätyi sellaiseksi aimaiyurin klassikkoteokseksi, etteivät edes skanlaatiokääntäjät näe enää tarpeelliseksi merkitä marginaaleihin selityksiä kun jossain sarjassa puhutaan soeureista ja yamayurikaista.

Jopa Legend of Koizumiin on eksynyt mausteeksi yuriaimaita. Huomatkaa miten poikien/miesten mainstreamsarjoissa yurihahmot ovat aina korostetun feminiinisiä, tyttöjen/naisten mainstreamsarjoissa puolestaan korostetun maskuliinisia...

Mutta kaikkihan tietävät että aimai on vain pitkälle kehittynyt laskelmoivan fanservicen muoto, eikä se tee sarjasta yurisarjaa yhtään sen enempää kuin Naruton ja Sasuken vahinkopusu tekee Narutosta yaoisarjaa. Joten onko tämä nyt sitten yuria vai ei?

Vastaus on monisyinen, koska yuri ei ole koskaan ollut varsinaisesti genre samaan tapaan kuin BL. Sanojen "yuri" ja "girls' love" alle on niputettu vuosikymmenien saatossa suunnilleen kaikille mahdollisille kohdeyleisöille niputettuja sarjoja: 70-luvun traagisia rakkaustarinoita, 90-luvun lopulla Mist-lehdessä julkaistuja eskapistisia kotirouvafantasioita ja nykyseinenin kaappi- ja parisuhdedraamoja - puhumattakaan niistä sarjoista joissa on "yurihahmoja", kuten ne shoujosarjat joissa on se yksi coolia oneechania ihkuttava tyttö, ja ne shounensarjat joissa on se yksi naisille flirttaileva cool oneechan. Ainoa yhdistävä tekijä ovat siis tyttötyttöteemat. BL sen sijaan on koko olemassaolonsa ajan ollut suunnattu pari-kolmikymppisille heteronaisille, eikä sitä ole koskaan yritettykään edes mainita samassa lauseessa homomiesten karvaisista äijistä kertovan pornomangan kanssa. (Lukuunottamatta kirjakauppoja, joilla on tapana lajitella ne samaan hyllyyn.)

Koska niin teosten painotukset kuin ihmisten käyttämät määritelmätkin vaihtelevat on hyvin tapauskohtaista mikä sarja sitten on "kunnon" yuria ja mikä vain aimailla ratsastamista. Se on kuitenkin varmaa, että valtavirtaistumisen myötä yuria julkaistaan nyt enemmän kuin koskaan - ja sen mukana myös parhaita yurisarjoja aikoihin.

Yuri Himen lukijajakauma lehden alkuajoilta ennen Yuri Hime S:n perustamista.

Mangan puolella yurilehtiä on nykyään muitakin kuin vain alan veteraanilehti Comic Yuri Hime - Ichijinsha on jo erinäisiä vuosia julkaissut myös sen enemmän miespuoliselle yleisölle suunnattua Comic Yuri Hime S:ää, ja viime vuonna lehtihyllyihin ilmestyivät myös Hobunshan Tsubomi, Bunendon Comic Lily ja Cosmic Publishingin Yuri Shoujo. Näiden julkaisujen puolella kilpailu on kuitenkin kovaa ja osaavat tekijät jo muutenkin työkuoleman partaalla (mikä on huhujen mukaan pääsyy siihen miksi Ichijinsha perusti toisen lehden eikä vain kasvattanut Yuri Himen ilmestymistiheyttä sen nykyisestä neljästä numerosta vuodessa), joten itse asiassa parhaat helmet löytyvät ihan muualta kuin yurikeskeisistä julkaisuista.

Esimerkiksi lempiyurisarjoistani ainoastaan Tokimeki Monoke Jogakuen - josta Kaino kirjoitti ylistävin sanoin jokunen viikko sitten - ilmestyy Yuri Himessä; esimerkiksi Girl Friends ja Sasameki Koto puolestaan ilmestyvät Comic High!:ssa ja Comic Alivessa, jotka ovat molemmat moeseinenlehtiä. Teemoiltaan ja kerronnaltaan todennäköisesti aikuisin tällä hetkellä ilmestyvä yurisarja, Haru Akiyaman Octave, puolestaan ilmestyy niin ikään seinenlehti Afternoonissa (johon minulla on intiimimpi suhde kuin todennäköisesti olisi tervettä).

Afternoon - elämäni valo, kupeitteni tuli.

Toki suosionnousu näkyy animen puolellakin myös muuna kuin aimaina.

Jokunen kuukausi sitten vihjailtiin Yuri Hime S:n suosituimman sarjan Yuruyurin animesovituksella, vaikka sen yuripitoisuudesta voidaankin olla montaa mieltä... Koko sarja olisi nimittäin käytännössä K-ON!in valokopio, mikäli sen bändiaspektin riisuisi pois ja jos Tsumugi olisi itse sarjassakin samanlainen yurihiiri kuin mitä fandom on hänestä tehnyt niiden parin kohtauksen ansiosta. Sarjaa on kuitenkin toisinaan näkynyt jopa Taiyoshan viikottaisen myyntilukulistan kärkikymmenikössä, joten kenties juuri tällainen humoristinen ja epämääräinen diipadaapailu sitten tosiaan vetoaa suuriin otakumassoihin? (Mitä niillä on rehellisiä tyttöromansseja vastaan, gnngnn...)

Mutta ihan suoraselkäistä yuriakin on toki luvassa! Lupaavimmalta vaikuttaa tällä hetkellä Sono hanabira ni kuchizuke wo -yurierogesarjan tuleva animesovitus, joka julkistettiin viime kesän Comiketissa ja josta Ichjinishan Charamel-lehti julkaisi joulukuussa joitain tuotantoluonnoksia. Tarkemmin sanottuna animeksi sovitetaan sarjan kolmas osa, joka kertoo alhaalla olevista kuvista keskimmäisen pariskunnasta, Reosta ja Maista. Se että tuotantotiimi on ohjaajaa myöten sama kuin Strawberry Panicilla saattaa aiheuttaa joissain suunnissa silmienpyörityksiä, mutta ainakin japanilaiset fanit tuntuvat olevan huojentuneita siinä ettei hommaa annettu Shoujo Sectin animesovituksesta vastanneelle Amarcordille...

Peko on bishoujopiirtäjien jumala. (Hän kuvittaa myös Mayoi Neko Overrunin alkuperäisranobeja, jos tyyli näyttää tutulta.)

Yhteistä kaikille tämän vuosituhannen yurisarjoille on kuitenkin se, että sanaa "lesbo" ei käytetä.

Seksuaali-identiteettiä ja sen seurauksia pähkäillään ja vatvotaan monissakin sarjoissa - Sasameki Koto etunenässä - ja joissain jopa yhteiskunnallisia asioita (mieleen tulee ainakin Nagi Yoshizakin ja Aya Sasakin For you, my beloved, jossa koulutyttöfantasioiden sijaan käsitellään raa'an realistisesti vastustavia vanhempia ja kuiskuttelevia työkavereita), mutta itse sana on lähes kokonaan pannassa. Sen sijaan käytetään vain armeijallista kiertoilmauksia, yleisimpänä "sellainen." En tiedä onko kyse pelkästä tekijöiden mielenkiinnonpuutteesta näiden aiheiden suhteen vaiko tietoisesta rajauksesta fantasian ylläpitämiseksi, mutta veikkaan jälkimmäistä. Mitä yaoistakin tulisi, jos sen hahmot muuttuisivat liian realistisiksi ja alkaisivat identifioida itsensä sattumalta mieheen rakastuneen heteron sijaan homoiksi? Kasuaalimpi osa lukijoista tuskin ainakaan tykkäisi.

Tästä eivät tietenkään kaikki yurinlukijat pidä - etenkään skenen tunnetuin bloggaaja Erica Friedman, joka vanhan koulukunnan barrikadilesbona muistaa usein mainita kannattavansa "naisten naisille" tekemää yuria. Hänellä on toki siihen oikeus, ja koska yuri ei ole genre sellaista toki löytyykin - mutta minua se muistuttaa toissapostauksen vertauksesta italialaisista elokuvista ja spaghettiwesterneistä.

Tämä myös kannattaa muistaa, kun lukee hänen mielipiteitään ja suosituksiaan. Hänellä ei esimerkiksi ole erityisen mairittelevä käsitys miespuolisten yurinlukijoiden mausta, mikä näkyy esimerkiksi tässä ja tässä postauksessa melko selvästi. Epämääräisyyden rajalla keikkuvia tunnelmapaloja ja puhdasta pornoa hän ei ymmärrä ollenkaan. Hän jopa pisteyttää jokaisen arvostelemansa teoksen paitsi taiteen, juonen, hahmojen ja yuripitoisuuden myös "luuserifanipoikuuden" suhteen - arvo, joka mikä ilmeisimmin määräytyy hänen mielestään teoksen pantsu-, meido- ja kissankorvapitoisuuden perusteella.

Milk Morinagan ja Akiko Morishiman mangat ovat varsin leimallisesti moeseineniä, vaikka meidot ja kissankorvat puuttuvatkin. (Huomatkaa seksuaali-identiteettikysymyksen käsittelyn tietoinen välttely.)

Fanipoikana mielipiteeni on tietysti puolueellinen, mutta itse väittäisin edelleen populismin olevan aina hyvästä tiettyyn rajaan asti. Keveys on mille tahansa genrelle hyväksi jos se haluaa nostaa suosiotaan, kuten jo Otakun 2/2007 Strawberry Shake Sweet -arvostelussa arvelin, eikä yuri tee tästä poikkeusta vaikkei se yhtenäinen genre olekaan. Tai sanotaanko näin - Sachiko Takeuchin omaelämäkerrallinen Honey & Honey on loistava, hauska ja opettavainenkin manga, mutta en helvetissä haluaisi kaiken yurin olevan sen kaltaista esseemangaa. Saati sitten Sae Amamiyan Plican kaltaista - se tekisi siitä amerikkalaisten lesbonaisten piirtämän undergroundsarjakuvan kaltaista, joka pahimmillaan on yhtä pahaa huttua kuin suomalaiset sarjakuvablogit. Hrr.

(Suuri osa moeyurimangakoista on muuten naisia; mm. Milk Morinaga, Akiko Morishima ja Natsuneko. Sinälläänhän tämä ei ole niin kummallista, kun muistaa kuinka paljon moe on velkaa shoujomangan perinnölle. Kiinnostavaa kyllä he kaikki tuntuvat myös kuvaavan itseään laiskoiksi nörteiksi.)

Mutta keveyttä ja raskautta on toki monenlaista, eikä raskauskaan aina tarkoita realistisuutta - kenties minun olisi pitänyt alun perinkin puhua viihdearvosta eikä keveydestä. Huhu kertoo että Kodanshan Morning 2:sta pihallepotkittu ja jokin aika sitten Shogakukanin Ikkiin siirtynyt Ching Nakamuran Gunjo olisi vakavan yurin ystäville vieläkin parempaa shittiä kuin Octave - mutta koska sitä ei tietenkään ole skannattu joudun odottamaan eBay-paketin saapumista ennen kuin osaan sanoa siitä sen tarkemmin. Se kertoo kahdesta murhan vuoksi karkumatkalla olevasta naisesta jotka meinaavat melkein joka luvussa tappaa joko itsensä tai toisensa, joten odotukset ovat joka tapauksessa korkeat...