Viimeiset dinosaurukset

Blade of the Immortalin numerossa #130 Dark Horse ilmoitti seuraavan numeron olevan sarjan viimeinen kuukausittain julkaistava numero; sarjaa julkaistaan jatkossa enää vain pokkarimuodossa. Hiroaki Samuran kymmenen vuoden ajan jatkunut Blade of the Immortal oli Yhdysvaltain viimeisiä sarjoja, joita julkaistiin edelleen amerikkalaisessa formaatissa - eli luku kerrallaan sarjakuvalehtinä. (Viimeinen, jos Witchbladea ja Sabrina, the Teenage Witchiä ei lasketa. Moni ei niin tee.)

Rapakon tällä puolella suurin osa nuoremmista harrastajista ei todennäköisesti ole koskaan edes kuullut tällaisesta julkaisutavasta. Muinaisilla 80- ja 90-luvuilla se oli kuitenkin manganjulkaisun standardi: sarjakuvan ei arveltu menevän kaupaksi, jos se julkaistaisiin heti aluksi "kalliissa" pokkarimuodossa. Tämän julkaisutavan esitteli Yhdysvaltain markkinoille Eros Comixin ja Dark Horsen kautta mangaa julkaisseen Studio Proteuksen perustaja Toren Smith, joka uskoi viimeiseen asti omiin konservatiivisiin mielipiteisiinsä. Hän ei uskonut esimerkiksi shoujon tai manganpiirto-oppaiden suosioon, ja ennusti Yhdysvaltain markkinoiden romahtavan jos niille tungettaisiin enemmän mangaa kuin mitä niillä sillä hetkellä oli (runsaat satakunta sarjaa).

Myös Blade of the Immortal oli Studio Proteuksen heiniä. Koska Samura oli kuitenkin pyytänyt ettei hänen teostaan flipattaisi, Smith leikkautti jokaisen sivun ruudut erilleen ja kasautti ne uudelleen vasemmalta oikealle luettavaan järjestykseen - puhekuplien lukujärjestyksen kammottavasti sekoittava tapa, jota myös Jalava käytti julkaistessaan Hiroshiman pojan ensimmäisen osan vuonna 1985.

Vuonna 1997 Yhdysvaltain sarjakuvakentälle saapui Stuart Levyn luotsaama Mixx Entertainment. Aluksi se ei ollut mitenkään poikkeuksellinen kustantamo: se julkaisi mangaa ensin lehtimuodossa - ei tosin omina lehtinään, vaan MixxZine-antologiassa - ja vasta myöhemmin pokkareina, olkoonkin että MixxZine ja sen myöhempi sisarjulkaisu Smile olivat selkeästi massoille eivätkä sarjakuvaharrastajille suunnattuja. Vuonna 1998 Mixx esitteli markkinoille "Pocket Mangan" - pienikokoiset, vain kahdentoista dollarin hintaiset pokkarit (tuohon aikaan normaalista graphic novelista, niistä joita nykyään sanotaan "vanhoiksi painoksiksi", sai pulittaa usein jopa 17 dollaria eli 120 markkaa; nykyrahassa 21 euroa). Seuraavana vuonna MixxZine uudelleennimettiin Tokyopopiksi, josta tuli hyvin pian myös koko firman nimi. Ja kun Tokyopop alkoi lopulta julkaista mangaa ilman lehtijulkaisua suoraan pokkarimuodossa, Smith povasi tällaiselle nopeaa loppua.

Muut kustantamot seurasivat kuitenkin esimerkkiä, ja ennen pitkää lehtijulkaisuista luovuttiin yhdellä jos toisellakin taholla. Myös Dark Horse lakkautti Super Manga Blast -antologiansa, mutta kustantaja Mike Richardsonin omistautuneisuuden takia Blade of the Immortal jatkoi entisellään - vaikka möikin vuodesta toiseen vain muuttumattomat 4400 kappaletta.

Vuonna 2002 Tokyopop lopulta räjäytti pankin ottamalla käyttöön "100% Authentic Manga" -käytäntönsä ja alkamalla julkaista mangaa flippaamattomana (alkujaan ilmeisesti Shueishan painostuksesta). Tälle käytännölle Smith ja monet muut tuhahtelivat - eiväthän he olleet vaivautuneet edes kääntämään ääniefektejä; miten kukaan voisi haluta lukea sitä? Viz ja muut kustantamot joutuivat kuitenkin seuraamaan esimerkkiä ainakin julkaisukoon suhteen, koska jo muutenkin puolet halvemmilla ja nyt myös moninkertaisesti nopeatahtisemmilla julkaisuillaan Tokyopop olisi muuten savustanut ne helposti markkinoilta. Tämä oli käytännössä lehtijulkaisemisen viimeinen kuolinisku; kukaan ei halunnut enää maksaa kolmea dollaria 32 sivusta, kun kahdellatoista saattoi saada yli 180 - puhumattakaan siitä, että pokkareita oli huomattavasti mukavampi kerätä kuin lehtiä.

"Mangavallankumous" alkoi, ja Yhdysvaltain mangakulttuuri muuttui. Manga siirtyi nörttihieltä haisevista sarjakuvaliikkeistä kirjakauppojen sarjisosastoille, ja miljoonat uudet manga- ja animeharrastajat tulvivat coneihin. Tytöt alkoivat taas lukea sarjakuvia. Kokonainen uusi sukupolvi sai oman punk-ilmiönsä; jotain, joka oli heidän omaansa ja josta vanhemmat eivät tajunneet mitään. Dark Horse osti Studio Proteuksen vuonna 2004; Smith tekee edelleen töitä Dark Horselle, mutta ei ole ollut julkisuudessa aikoihin.

Kun ostatte seuraavan kerran mangapokkarin maamme sarjakuvaliikkeiden niitä notkuvilta hyllyiltä, muistakaa ketä teidän on siitä kiittäminen. Ilman ennakkoluulotonta täyshörhö Stuart Levyä olisi huomattavasti todennäköisempää, ettei englanninkielinen mangankustantaminen olisi koskaan edennyt juuri Oh! My Goddessia ja muuta massaseineniä pidemmälle.

Myöhässä totuttuun tapaan


Viimeistenkin lehtien olisi pitänyt saapua tilaajille tänään. Kyllä vain, numeron julkaisemisesta on jo yli kuukausi - mutta tällaista tämä omakustannetoiminta on. Onneksi kovin kamalaa valitusta ei ole vielä kuulunut, vaikka lehden uskottavuus onkin kovasti koetuksella... olkoonkin, että käytännössä jokainen numero 3/2005:sta alkaen onkin ollut säännönmukaisesti myöhässä.

Numeron 2/2007 teemana on yuri. Näin se muodostaa loogisen vastinparin yaoinumero 3/2006:lle, joka myi itsensä tehokkaasti loppuun viime conissa; saa nähdä, käykö tälle niin. Paitsi että kannen yleisilmettä uudistettiin rankalla kädellä myös alun kansikuva vaihtui matkan varrella; kuvaksi kaavailtiin alkujaan lopulta takakanteen päätynyttä kuvaa, mutta se päätettiin lopulta vaihtaa toisenlaiseen. Ainakin siinä on tarpeeksi seksiä... toivottavasti se vaikuttaa myyntiin.

Tästä numerosta muodostui ehkäpä liiankin arvostelupainotteinen. Tämän lisäksi animea on tällä kertaa poikkeuksellisen paljon, olkoonkin että femmari esittelee saman tien Utenan kaikki kolme inkarnaatiota. Kashimashin ja Marimiten vastapainoksi rustasin itse muutaman manga-arvostelun; Boku no futatsu no tsubasa on vähemmän tunnettu pieni moottorisahaveistos kuin se ansaitsisi, Strawberry Shake Sweet puolestaan kerää pisteet kotiin ihmissuhdehuumoripuolella olemalla tyyliltään täysin erilainen kuin enin osa lännessä toistaiseksi nähdystä yurista. Ainakin jälkimmäisen suhteen elää sentään jonkinlainen toivo jenkkijulkaisusta, vaikka se hitaasti eteneekin; suuri osa julkaistusta yurista kun on joko parin luvun minisarjoja tai yksittäisiä novelleja, ja siten tankoubonkulttuurin omaksuneessa lännessä julkaisukelvottomia.

Seiyuupalstalla tutustutaan yuriveteraani Kana Uedaan; Ayabien keikkaraportissa puolestaan tehdään selväksi, mikä Lischua ärsyttää nuorison keikkakäyttäytymisessä. (Jos jouduitte kyseisellä keikalla purruksi, tiedätte ketä syyttää.) Cain kertailee Densha Otokon tarinan ja sen loputtomat sovitukset eri medioissa, "Klassikko"-palstalla taas selvennetään, miksi Weiß Kreuz olisi parempi katsoa silmät kiinni. Suomennos- ja pseudoarvosteluissa puidaan läpi lehtihyllyn manga- ja maailmanmangauutuudet ja katsotaan, mistä puusta Cristopher Hartin mangaoppaat on veistetty. Finnmanga 1 Remix käydään läpi lähinnä muodon vuoksi, koska tuskinpa sen tekijät enää kamalasti palautetta kaipaavat; nelosnumero puolestaan saa odottaa seuraavaan lehteen. Kuten aika moni muukin asia.

Pääartikkelin virkaa toimittaa Jennyn yurijuttu. Lisäilin siihen kuitenkin noin neljänneksen uutta materiaalia; osittain siksi, että se pohjautui täysin Jennyn Animeconissa pitämään luentoon ja osittain siksi, että pidin sitä monesta kohtaahieman puutteellisena. Lopputulos on toivoakseni varsin tasapainoinen ja informatiivinen niillekin, jotka kävivät tuon luennon kuuntelemassa.

Triviatietoa: Otakun sivumäärä on jumittanut jo numerosta 1/2006 alkaen 64 sivussa, mutta tässä numerossa se on 72. Sattumoisin tämä nosti painon yli sadan gramman ja postikulut siten 1,20 euroon... Mikäli sivumäärä jatkaa kasvamistaan, lienee pakko jossain vaiheessa nostaa irtonumerojen postittamisen hintaa nykyisestä.

Olisi kuitenkin mukava kuulla myös lukijoiden mielipiteitä sekä artikkeleista että itse lehdestä kokonaisuutena; lehden paranteleminen kaikissa suhteissa on jatkuva prosessi. Palautetta vain saa yleensä kaivaa esiin kirveellä, ja silloinkin enin osa siitä on "ihan kiva" -tasoista sellaista...