Bakumanin omakohtaisuudesta

Arana ehti kirjoittaa Bakumanin seksismistä yhtä ja toista ja niidel jatkoi aiheesta yleisesti, joten minun ei ilokseni tarvitse jatkaa enää siitä aiheesta.

Sen sijaan voisin tehdä muutaman huomion siitä, miten sarjan tapahtumat ylipäätään tuntuvat liittyvän tekijöidensä, piirtäjä Tsugumi Ohban ja käsikirjoittaja Takeshi Obatan omakohtaisiin kokemuksiin mangantekijöinä.

Tämä Death Noten tekijöiden nykyinen sarjahan ei missään nimessä ole ehdottoman realistinen kuvaus mangakan elämästä.

Muita kustantajia kuin Shueisha ei ole käytännössä olemassakaan. Jump on ainoa lehti millä on mitään arvoa, ja muihin Shueishan lehtiin kuin Jumpiin piirtäminen olisi tappion tunnustamista. Naruto ja One Piece tekijöineen mainitaan pariinkin otteeseen sarjan alussa ja ne mitä ilmeisimmin ilmestyvät edelleen, mutta myöhemmin ne tuntuvat kadonneen kokonaan sarjan keskiössä olevien mangakojen mangojen miehittäessä kärkipaikkoja. Missään vaiheessa kukaan ei joudu piirtämään salanimellä surkeaa pornomangaa henkensä pitimiksi.

Tästä huolimatta joidenkin sarjan yksityiskohtien on pakko olla jos ei tekijöiden itsensä niin ainakin jonkun muun omakohtaisiin kokemuksiin perustuvia. Sillä pakkohan heidän on olla näistä asioista tietoisia, kun kerran ovat niitä käsitelleet.

Yksi: fanservice

Mangakaduon piirtäjäosapuoli Saiko sanoo, että ei halua piirtää pantsuja. Ja se näkyy - en ole nähnyt missään niin vastentahtoisesti ja selkeän kuvotuksen vallassa piirrettyä fanservicekohtausta kuin alla olevat kahdessa sarjan alkupuolen luvussa olleet, täysin irralliset ja tilanteeseensopimattomat alushousujenesittelyt.

Mainittakoon myös, että näillä kohtauksilla ei myöskään samanlaisesta tilanteesta huolimatta ole mitään tekemistä toistensa kanssa - ne ovat täysin eri luvuista. On melko selvää että kustannustoimittaja on painostanut lisäämään näihin lukuihin fanserviceä - eivätkä tekijät ole keksineet muutakaan tapaa.

Nämä kuvat on piirtänyt mies, joka ei halua piirtää fanserviceä - ja kirjoittanut juoneen mies, joka ei olisi halunnut sellaista kirjoittaa.

Mielenkiintoista kyllä molemmat näyttäisivät saaneen jälkeenpäin ikävää kritiikkiä aiheesta - päätellen siitä mitä aiheesta kanavoitui myös itse sarjaan.

He eivät kuitenkaan ole päättäneet hyödyntää tietojaan parempien fanservicekohtausten tekemiseen vaan sen sijaan tarinanpätkään, jossa todetaan erään mangakan fanservicen olevan kelvotonta - ja sitten siihen että mangaka opettaa toiselle miten homma toimii.

Kaksi: mielipiteet otakumangasta

Mainstream on Bakumanissa ainoa kulkemisen arvoinen tie - onhan päähenkilöiden unelma saada mangastaan teetettyä animesovitus. Parissa luvussa nähdään kammottavaa moeotakumangaa tuherteleva luokkakaveri, myöhemmin entinen sellainen - sammakonnaamainen, rehentelevä, omahyväinen ja lahjaton niljake.

It's all the same shit, eikun...

Myöhemmin paljastuu että hänkin on sittemmin debytoinut, mutta piirtää vain strippimangaa - ja sitäkin vain kolme sivua kerrallaan! Mitä miehekästä siinä on?

Kolme: Shueisha omistaa perseesi

Kuten sanottua, Shueisha on ainoa mainitsemisen arvoinen kustantamo - ja Shonen Jump ainoa lehti joka merkitsee mitään. Herää melkeinpä kysymys onko kyseessä toimituksen sensuuri vai tekijöiden itsensä mielipide.

Päähenkilöt myös hyväksyvät mukisematta sopimusehdot - miksi ihmeessä he muka kustantajaa haluaisivat vaihtaa?

Vaan miksei homoviittausten lisäämisestä sarjoihin puhuta mitään - mikseivät Saiko ja Takagi harjoittele pussaamista voidakseen paremmin ymmärtää hahmojensa tunteita? Onhan tästä nimenomaisesta ideastakin väsätty toki jo noin miljoona doojinshia, mutta silti.

Mangassa on toistaiseksi puhuttu lähinnä lukijoiden ikäjakaumasta. Tämä varsin tuore ruutu on ensimmäinen, jossa Jumpin tyttölukijoiden olemassaolo edes mainitaan.

Neljä: sarjakuvakerronta

Death Note oli aikoinaan hyvinkin tekstipainotteinen. Bakuman on sitä huomattavasti vähemmän, koska tarinakin on kevyempi aiheeltaan.

Tästä huolimatta ruudutus on välillä hyvin tiivistä ja intensiivistä, jopa erikoislähikuviin nojautuvaa. Jopa tällä sivulla, jossa puhutaan aiheesta!

Tämän sivun lisäksi kuvien rytmittämisestä ja sarjakuvakompositiosta ylipäätään puhutaan kuitenkin sarjassa hyvin vähän - kuin ne olisivat mystistä salatiedettä. Mitenköhän paljon Ohba ja Obata niitä tuumivat - vai onko niiden käsittely vain jätetty sarjassa minimiin, koska he ajattelivat etteivät saisi niistä irti mitään kiinnostavaa?

Viisi: piirtäjän ja käsikirjoittajan välinen työnjako

Aluksi Saiko on ehdottomasti sitä mieltä, että Takagin on tehtävä kuvakäsikirjoitukset jotta hän voisi piirtää niiden pohjalta. Pelkkä käsikirjoitus ei kelpaa.

Kuluu vajaat satakunta lukua, ja yllättäen hän muuttaakin mielensä!

Herää kysymys - kuinka kauan kesti ennen kuin Ohba ja Obata itse huomasivat miten asia kannattaa tehdä? Tapahtuiko se jo Death Noten aikoihin, vai vasta tämän sarjan edetessä? Mikäli vastaus on edellinen on kyse harvinaisen huolellisesta ennakkosuunnittelusta - heikompi käsikirjoittaja olisi käyttänyt tämänkin idean jo heti sarjan alussa.

Toisaalta, moni asia puhuu sen puolesta että Obatan skillzit eivät tällaiseen yltäisi. Mistä päästäänkin kohtaan...

Kuusi: juonen suunnittelu etukäteen

Juonenkuljetukseltaan Bakuman on pitkälti samanlainen kuin Death Note - hyvässä ja pahassa. Sen juoni tekee joskus hyvinkin ripeitä käänteitä, ja yllättäviä tvistejä saattaa paljastua milloin tahansa. Pahimmillaan tämä kuitenkin näkyy repsottavissa saumoissa ja irrallisissa juonenpätkissä, joita sarjassa on kasapäin. Siinä missä Death Note oli vain hajanainen ja useasta selkeästi erivahvuisesta osasta koostuva heittelee Bakuman surutta ilmaan hahmoja, tapahtumia ja juonenpätkiä - vain hylätäkseen ne lähes saman tien ja lähteäkseen kuljettamaan juontaan toisaalle. Tämä suruton turhalla esivarjostamisella läträäminen tekee tarinasta kokonaisuutena tilkkutäkkimäisen.

Kuvaavaa onkin, että kun mangassa puhutaan juonen suunnittelemisesta etukäteen kyseessä on vain viiden luvun mittainen tarinakaari.

Ja koska olen kenkku haluan väkisinkin verrata tätä Eiichiro Odan One Pieceen, joka on tässä mielessä täysin toisenlainen.

Nopeasti heitettyjä esimerkkejä voisivat olla vaikkapa vuonna 2008 ilmestyneissä luvuissa mainitut tohtori Vegapunk (luku 485) ja Kosija-Lolan äiti (luku 489), jotka eivät ole vielä esiintyneet kertaakaan, vaikka heillä tulee selvästi olemaan ennen pitkää merkittävä rooli tarinassa. Samana vuonna ilmestyi myös luku 495, jossa vihjattiin ensimmäistä kertaa taisteluaurojen olemassaoloon tarinassa. Konsepti esiteltiin kunnolla vasta luvussa 597, joka ilmestyi tämän vuoden elokuussa.

One Piecen luku 103 (1999).

One Piecen luku 459 (2007).

Viimeisimpänä tvistinä /a/:n porukka huomasi hiljan, että Oda tiesi jo vuonna 2002 ilmestynyttä lukua 225 kirjoittaessaan perustelun sille miten Mustaparta pystyy käyttämään kahta pirunmarjavoimaa yhtä aikaa. (Kyseinen kyky tuli juonessa esille vasta tänä vuonna.) Onkin kuvaavaa, että koko One Piecen maailman uhkaavin heppu, vallankumousjohtaja ja päähenkilön isä Monkey D. Dragon, esiintyi sarjassa ensimmäisen kerran luvussa 100 vuonna 1999 - eikä ole vieläkään astunut kunnolla näyttämölle tai tehnyt mitään isompaa.

Mutta tämä ei tarkoita sitä etteikö tarina etenisi. Se vain etenee hitaasti - ja juuri tämä saa aikaan mielikuvan ehjästä ja suunnitellusta tarinasta, joka ei heilu kuin tuuliviiri suunnasta toiseen lukijapalautteen mukana. Siinä on myös viikoittain julkaistavan mangan vahvuus: TV-sarjojen tapaan ne seuraavat kuluttajiaan näiden arkielämän rinnalla, osana rutiineja ja säännöllisinä valopilkkuina. Juuri tämä saa lukijan sitoutumaan, kiintymään hahmoihin ja välittämään tarinasta.

Seitsemän: suoraan raakaluonnoksen päälle tussaaminen

Bakumanin viimeisin juonikaari käsittelee Saikon pyrkimyksistä oppia piirtämään nopeammin, jotta hänkin voisi tehdä kahta sarjaa kerralla. Nyyppäavustajaltaan hän kuitenkin tajuaa, että tehokkainta ajankäyttöä olisi jättää yksi välivaihe kokonaan välistä pois.

Jälleen kerran on vaikea kuvitella, että kukaan tekisi mangaa tehokkaammista mangantekotavoista ilman että olisi itse edes kokeillut niitä. Toki voi olla niinkin, että kyse on jonkun tuttavan työskentelytavoista.

Loppuyhteenveto: jännä on jännää.

*****

Viittasin tuolla aiempana Obataan miehenä, vaikka on tunnettua että hän piilottelee salanimensä takana niin huolellisesti että edes hänen oikeasta sukupuolestaan ei ole varmuutta.

Jo Death Noten ajoista on kuitenkin epäilty, että nimen Obata takana piileskelee muuan entinen vitsimangaka Hiroshi Gamo. Tiedon lipsautti kuulemma aikoinaan muuan Jumpin kustannustoimittaja, ja Death Noten ensimmäisessä luvussa kyltissä vilahtava koulun nimi ("Gamo Seminar") tuntuu vahvistavan asian. Mangakoilla kun on usein tapana nimetä kouluja itsensä mukaan mangoissaan.

Lisäksi on melko selvää, että Saikon edesmennyt mangakasetä Bakumanissa on täysin suora Gamon self-insert: hänen mangansa Superhero Legend näyttää hämmästyttävän paljon Gamon mangalta Tottemo! Luckyman, joka ilmestyi Shonen Jumpissa 1993-1997. Gamon tapaan myös Saikon setä oli yhden hitin ihme, joka ei koskaan saanut toista menestyssarjaa vireille. Gamo yritti aloittaa uuden sarjan, mutta se lopetettiin parin kuukauden kuluttua.

(Bakumanin animesovituksessa käytetty väripaletti ei tee sarjojen yhdennäköisyydestä ainakaan yhtään vähemmän ilmeisiä.)

Ero Saikon sedän ja Gamon välillä vain on se, että siinä missä edellinen tappoi itsensä työntekoon yrittäessään saada uuden vitsisarjan hyväksytyksi lehteen päätti jälkimmäinen kokeilla kokonaan toista genreä - ja keksi idean muistikirjasta jolla voi tappaa ihmisiä. Loppu onkin historiaa.

*****

Alkuun viitaten: jos hivenen vähemmän shounenia oleva kuvaus mangakan elämästä kiinnostaa, suosittelen Nawoki Karasawan Super Cruel and Terrible Tales of Mangakaa. Se on esitelty Otakussa 1/2008, jos kyseinen numero sattuu löytymään hyllystä.

Hieman Bakumania realistisempi kuvaus keskimääräisen mangakan parisuhde-elämästä.

Kolmen suurimman mangakustantajan suurimmat ensipainokset vuodelta 2009

Sarjassamme "teollisuusrunkkausta joka kiinnostaa vain minua"...

Luvut ovat lähteettömiä ja peräisin 2ch:ssa ympäriinsä kelluvasta copypastesta, joten niitä ei välttämättä kannata siteerata missään virallisemmassa yhteydessä - mutta ne vaikuttavat kyllä uutisten valossa varsin uskottavilta. Painosmäärät eivät koskaan ole suoraan myyntimääriä (siitä puhumattakaan että kustantajilla on myös usein tapana liioitella levikkilukujaan), jotn tätä ei voi myöskään suoraan pitää listana "Japanin myydyimmistä mangoista." Jonkinasteista osviittaa se kyllä siitäkin antaa.

Ylimääräisenä bonuksena vihreä tarkoittaa tällä kertaa sarjaa josta (tai jonka emosarjasta) on animesovitus, punainen taas sellaista josta sellaista ei ole.

Pokkari Ensipainosmäärä Suhteessa vuoteen 2008 Kustantaja
One Piece #57 3 000 000 +500 000 (+17 %) Shueisha
Naruto #50 1 575 000 +45 000 (+2,9 %) Shueisha
Hunter x Hunter #27 1 450 000 -20 000 (-1,4 %) Shueisha
Bleach #41 1 200 000 -60 000 (-5 %) Shueisha
Nodame Cantabile #22 1 100 000 -40 000 (-3,6 %) Kodansha
Vagabond #30 1 080 000 -100 000 (-9,3 %) Kodansha
Real #9 860 000 -90 000 (-10 %) Shueisha
Salapoliisi Conan #64 860 000 -70 000 (-8,1 %) Shogakukan
Pluto #8 800 000 -70 000 (-8,8 %) Shogakukan
Kimi ni Todoke #10 800 000 +170 000 (+21 %) Shueisha
Saint Young Men #4 750 000 +100 000 (+13 %) Kodansha
D.Gray-man 650 000 -50 000 (-7,7 %) Shueisha
Gintama #28 610 000 -30 000 (-4,9 %) Shueisha
Hitman Reborn #26 610 000 -20 000 (-3,3%) Shueisha
Fairy Tail #20 550 000 +160 000 (+29 %) Kodansha
Ookiku Furikabutte 530 000 -60 000 (-11 %) Kodansha
Billy Bat #1 500 000 - Kodansha
GTO Shonan 14 days #1 500 000 - Kodansha
Initial D #39 495 000 -85 000 (-17 %) Kodansha
Bakuman #7 490 000 - Shueisha
New Prince of Tennis #2 470 000 +20 000 (+4,3 %) Shueisha
Hajime no Ippo #88 460 000 -30 000 (-6,5 %) Kodansha
Bokura ga Ita #13 480 000 - Shogakukan
Black Lagoon #9 480 000 +55 000 (+11,5 %) Shogakukan
xxxHolic #16 450 000 -70 000 (-15,6 %) Kodansha
Hayate the Combat Butler #21 450 000 +-0 Shogakukan
Moyashimon #8 445 000 +250 000 (+56 %) Kodansha
Cross Game #16 440 000 +25 000 (+5,7 %) Shogakukan

Joistain sarjoista puuttuu tieto siitä mitä pokkaria luvut koskevat, mutta ei anneta sen häiritä.

Ensimmäisenä luvuista nousevat esiin One Piecen, Kimi ni Todoken, Fairy Tailin ja etenkin Moyashimonin painosmäärien nousu. One Piecen nousua selittää Odan itsensä käsikirjoittaman kymmenennen elokuvan ensi-ilta, Fairy Tailin ja Kimi ni Todoken vastaavia puolestaan TV-animejen alkaminen. Moyashimon onkin sitten isompi kysymysmerkki - sen animesovitushan esitettiin jo 2007, eikä se sen puhuttu noitaminA-doramakaan alkanut kuin vasta eilen.

Laskevalla puolella sarjoja onkin sitten enemmän, ja lasku tuntuu olevan tasaisen tappavaa - ainoa dramaattisempi putoaja on Initial D, mikä on melko yllättävää niinkin pitkään jatkuneelle ja omistautuneen yleisön sarjalle. XxxHolicin lasku selittynee lukijoiden kyllästymisellä, joten itseäni mietityttää lähinnä tapaus Nodame Cantabile; luulisi, että painosmääriä olisi lähinnä nostettu sarjan loppumista ja tulevia näytelmäelokuvia ajatellen. Ilmeisesti huipulla tuulee sen verran, että Japanin kuumin joseimangakaan ei ole siltä turvassa. Ja ovathan miljoonasarjassa kymmenien tuhansien heittelyt muutenkin yleisiä.

Joka tapauksessa keskiarvo on laskeva. Siinä ei toki ole mitään uutta sinänsä, sillä paperimedian hidas kuoleminenhan on jo vuosia tiedossa ollut, globaali ilmiö; japanissa mangalehtien myynti on ollut laskussa jo kauan ennen viimeisintä lamaakin. Osasyyllisiä ovat Japanissakin hiljalleen yleistyvä mangapiratismi sekä viimeisen viiden vuoden aikana tapahtunut kännykkämangan nousu. Isotkin kustantajat ovat hiljalleen lähteneet leikkiin mukaan, joskin hinnat ovat japanilaiseen tapaan hirveät.

Lopullista vallankumousta odottaessa... Kenties sellainen voisi tapahtua, jos iPad lyö itsensä Japanissa samalla tavalla läpi kuin iPhone teki. Sen jälkeen ainoa este ovatkin enää kustantamot, joiden lautakunnat ovat täynnä nettiä ja muutoksia pelkääviä vanhoja ukkoja - ja Applen sisältörajoitukset. Toivossa on hyvä elää...

Tarpeellisesta hyödylliseksi, hyödyllisestä haitalliseksi - osa 2

Toinen tapa jolla kielen dynaamisuus aiheuttaa ongelmia on itse tuotettujen teosten korruptoituminen, ja se on suoraa seurausta termien korruptiosta.

Mitä syvemmälle harrastajakuntaan nämä termit juurtuvat sitä enemmän myös tuottajat ovat tietoisia niistä, ja mitä kauemmin niitä käytetään sitä enemmän ne vaikuttavat myös heidän ajatteluunsa. Tämä on normaalia lamarckistista kulttuurievoluutiota - memetiikkaa. Näin ollen termien laajeneminen, laimeneminen ja ylimalkaistuminen vaikuttaa paitsi siihen miten harrastajat harrastuksensa kohteesta keskustelevat myös siihen miten sitä ylipäätään tuotetaan - onhan toki helpompaa pitchata tuottajalle tai kustantajalle ideaa kun on suosittuja buzzwordeja joilla sitä kuvata, kuten olen jo aiemmin toisaalla maininnut. Pahimmassa tapauksessa tekijät itsekin ovat näiden termien kasvattamia, eivätkä osaa enää murtautua ulos aiemmista muoteista kun eivät ole muuta ikinä nähneetkään.

Klassinen esimerkki tästä on sana tsundere. Nykyään hahmon sanominen "tsundereksi" ei kerro siitä enää juuri mitään, koska sitä voi käyttää melkein mistä tahansa naispuolisesta hahmosta jolla ei satu olemaan ovimaton persoonallisuutta - vähän samaan tapaan kuin joissain piireissä kuvitellaan nykyään, että "mary sue" on lähinnä termi mille tahansa naispuoliselle hahmolle josta puhuja ei pidä.

Tietty tutkainta vastaan potkiminen on tyhmää - wanhan koulukunnan otakujen parissa se on kuitenkin jopa niin yleistä, että sitä parodioitiin ylläolevassa Lucky Channelissa. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että nykyään tsundereiksi sanotaan monia sellaisiakin hahmoja joilla ei oikeastaan pitäisi olla mitään tekemistä koko sanan kanssa - vaikka sitä käyttäisi modernissa merkityksessään.

Kuten moellakin on tsunderellakin nimittäin kaksi toisistaan poikkeavaa määritelmää, perinteinen ja moderni. Ne molemmat sisältävät vaatimuksen hahmon ärhäkästä (tsun-tsun) ja pehmeästä (dere-dere) puolesta, ja vieläpä siten että ärhäkkä on yleensä päällimmäisenä. Siihen niiden yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat.

Perinteisen määritelmän mukaan kyse on enemmänkin hitaasta lämpenemisestä kuin jatkuvasta vihasta - ajan kanssa tapahtuvasta muutoksesta hahmon asenteessa päähenkilöön. Hahmomuotti aluksi kylmästä ja väkivaltaisestakin tyttöhahmosta joka hiljalleen alkaa paljastaa myös väläyksiä pehmeämmästä puolestaan on tietysti peräisin erogemaailmasta, jossa tytön kellistämisestä saatava mielihyvä on suoraan verrannollinen pehmittelyyn kuluneeseen aikaan ja vaivaan.

Modernin määritelmän mukaan kyseessä on lähinnä pysyvä luonnehäiriö, jatkuva poukkoilu vihan ja tykkäämisen välillä: yhtenä hetkenä hahmot voivat olla keskenään vallan hyvää pataa, seuraavassa jokin täysin mitätön asia synnyttää täysin irrationaalinen vihakohtauksen. Tämä muodostaa status quon, joka voi olla olemassa vain teokselle ulkoisesti (suhde pysyy samanlaisena läpi koko sarjan) tai myös teoksen sisäisesti (suhde paitsi pysyy samanlaisena on myös aina ollut samanlainen, vaikka hahmot olisivat tunteneet vuosia).

Molemmat määritelmät sisältävät kuitenkin yhden ehdottoman vaatimuksen: deren olemassaolon samaa kohdetta kohtaan johon tsunkin kohdistuu. Ilman piilossa olevaa pehmeää puolta tsundere ei ole tsundere, vaan pelkkä äksy tyttö - kuten esimerkiksi Amphin vanhan nettisarjiksen Seal of The Devilin päähenkilö, tai Maria Holicin Matsurika. Ja etenkin perinteisen määritelmän mukaan deren tulisi myös kohdistua nimenomaan tiettyyn henkilöön eli käytännössä teoksen päähenkilöön; sen mukaan tsundere ei itse asiassa ole substantiivi vaan adjektiivi. Tiukimman määritelmän mukaan tsunderehahmon on oltava tsundere nimenomaan jollekulle täyttääkseen perinteisen määritelmän; pelkkä yleinen äksyys ei riitä!

Juuri tämän takia suurin osa nykyään tsundereiksi sanottavista hahmoista ei ole tsunderea nähnytkään.

Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa Lucky Starin Kagami. Konata sanoo häntä useaan otteeseen tsundereksi, ja hänet nähdään suuttumassa Konatalle joka välissä - etenkin jos tämä sanoo häntä tsundereksi, minkä hän tietysti kiistää. Välillä hän kuitenkin näyttää myös epävarmempaa ja tunteellisempaa puoltaan. Voidaanko häntä siis sanoa tsundereksi?

Sanoisin että ei voi. Lucky Star on täysin romantiikattomaan yonkomavitsimangaan perustuva huumorisarja, ja Kagami on sen tsukkomi - kaikki hänen luonteenpiirteensä on rakennettu sen ympärille. Sarja ei missään vaiheessa näytä Kagamilla olevan sen syvempää ymmärrystä Konatan persoonaa kohtaan - tämä vain puhtaasti ärsyttää häntä, koska hän onnistuu olemaan häntä parempi edes yrittämättä eikä edes yritä peitellä mielihalujaan tai nousta niiden yläpuolelle. Derepuoltaan hän ei ikinä suuntaa Konatalle, ainoastaan pikkusiskolleen. (Silloin harvoin kun hän alkaa nähdä Konatan astetta paremmassa valossa tämä tekee välittömästi jotain, joka palauttaa hänen inhonsa ennalleen.) Character songien kaltaiset oheistuotteet ja tämä OVAn kohtaus vihjaavat seksuaalisesta jännitteestä, mutta ne tuntuvat päälleliimatulta fanserviceltä - muussa animessa niistä ei näy jälkeäkään, ja alkuteoksessa vielä vähemmän.

Toinen usein tsundereksi mainittu hahmo on Bakemonogatarin Senjougahara; tämä jopa sanoo itse itseään sellaiseksi. Mutta eikö hän ole enemmänkin vain lähinnä viileä, ei niinkään äkäinen? Dereä Araragia kohtaan hänestä kyllä löytyy pitemmän päälle, mutta voidaanko täyttä piittamattomuutta normaalin keskustelun sosiaalisista raameista sanoa tsuniksi? Entä Katanagatarin Togame - hän on eittämättä ensimmäisessä jaksossa varsin varautunut ja suorasanainen Shichikaa kohtaan (mikä ei ole mikään ihme, ottaen huomioon että hän sai lapsena nähdä vierestä kuinka tämän isä tappoi hänen isänsä), mutta jakson loppuun mennessä hän on lipunut jo melko pysyvälle derelinjalle. Onko ensimmäisen jakson tsun riittävästi korvaamaan kaikkien myöhempien jaksojen deren? Tai entäpä sitten Haruhi Suzumiya - onko hän tsundere vaiko vain itsekäs, muita huomioimaton ja äkäinen pälli? Näistä neljästä mainitusta tämä hahmo on ainoa, jonka itse voisin sanoa täyttävän määritelmän vaatimukset - hän sentään pitää tsundereutensa kohteesta Kyonista, ja hänelläkin on deret hetkensä vaikka hän yrittää peitellä asiaa. Kenties myös itseltään.

Kagami, Senjougahara, Togame ja Haruhi ovat kaikki tietysti postmoderneja hahmoja, ja täten alun perin luotu tietoisena kyseisen tsunderehahmotyypin olemassaolosta. Tämä näkyy siinä, että he kaikki sisältävät tiettyjä tähän suuntaan viittaavia piirteitä olematta mikään kuitenkaan kliseisen piparimuottitsunderen perikuva. Niidelin mielestä tämä on onnistunutta hahmonrakennusta siinä mielessä että on onnistuttu luomaan tsunderehahmoja menemättä kuitenkaan siitä mistä aita on matalin - ja näin voi ollakin. Mutta kannattaako näitä hahmoja sitten (Haruhia lukuunottamatta) sanoa tsundereiksi lainkaan - etenkin kun tekijät ovat tosiaan nähneet tietoisesti vaivaa ollakseen tekemästä hahmoista "pelkkiä" tsundereja? Toki ihmisille on luonnollista jäsennellä maailmaansa etsimällä yhteisiä nimittäjiä, mutta eikö se että sanoo kaikkia sitrushedelmiä sitruunoiksi ole vain ilmaisukyvyn vesittämistä?

Koska kuten sanottu - kun näin tehdään vesittyy ennen pitkää myös tuottajapuolen käsitys asioista sukupolvien vaihtuessa. Ja tällainen termien laventaminen johtaa kohti tilannetta, jossa nuorelle naishahmolle on olemassa enää kaksi mahdollista lokeroa: moeblob ja tsundere. Hrr.

Ei sillä etteikö tsunderehahmoakin voisi kirjoittaa hyvin! Jos tarkastellaan näiden tietojen kanssa vaikkapa kahta Rie Kugimiyan neljästä kuuluisasta tsundereroolista, Zero no Tsukaiman Louisea ja Toradoran Taigaa, huomataan jänniä juttuja. Louise - jonka näimme myös tuolla aiemmalla janalla oikeassa laidassa - tuntuisi sopivan vallan hyvin status quoon jämähtäneeseen modernin tsunderen muottiin siinä missä Taiga on ilmetty perinteinen tsundere. Kenties juuri tämän vuoksi Toradora sai moderneihin tsundereihin tottuneen otakuyleisön parissa niin suuren suosion - sen tsunderepäähenkilöllä oli jopa käytökselleen kunnolliset motiivit, eikä tämän äkäinen käytös ollut päälleliimattua ja täysin normaalin ihmisen käytöksen vastaista?

Kuten tämä osoittaa eivät kaksi tsunderen määritelmää ole missään määrin teoksen tekoaikaan sidottuja. Jo 80-luvun lopulla Akane Tendo edusti hyvinkin modernin kaltaista tsunderetyyppiä - kukaan ei voi väittää että hänen ja Ranman suhde olisi edennyt yhtään mihinkään. Ja jos näin alkaa ajatella, niin jo "ensimmäiseksi tsundereksi" mainittua Urusei Yatsuran Lumia voi pitää modernina tsunderena... 70-luvulta. Toisaalta voidaan miettiä voidaanko näitä hahmoja kuitenkaan laskea, koska ne edeltävät paitsi tsunderen määritelmää myös koko moen käsitettä - niiden luonteenpiirteet oli tarkoitettu lähinnä slapstickin lähteeksi.

Termien käyttö saattaa tehdä tuottajatkin laiskoiksi, mutta ennakkoluulottomuutta vaaditaan myös katsojalta - muuten ohi saattaa lipsahtaa paljonkin loistavia teoksia jotka pelkkien promokuvien tai trailereiden perusteella saattavat näyttää geneeriseltä shitiltä. Kuten vaikkapa Toradora.

***

Jotkut sanovat että moesarjat ja tsunderehahmot - tai ylipäätään kaikki otakuyleisön kosiskelu - on syöpä joka parhaillaan tappaa animea. (Ennen moen keksimistä samaa sanottiin muuten fanservicestä ja myöhemmin haaremisarjoista, kun ne olivat vielä uusia käsitteitä.) Perusteet tälle huolelle ovat toki selvästi nähtävissä - esimerkiksi käy vaikkapa Danny Choon tulevan animen Chinkan traileri. Luovuutta tai edes varsinaista yritystä luoda viihdyttävää sisältöä ei enää tarvita, kunhan vain huolehtii siitä että hahmot noudattavat suunnittelultaan fanipoikien libidoja stimuloivia stereotyyppejä.

Laske hahmostereotyypit.

Ja on toki olemassa esimerkkejäkin siitä, millaiseksi jokin viihdeteollisuudenala saattaa muuttua jos se taloudellisessa ahdingossa ollessaan suuntaa tarjontansa vain sille pienelle asiakaskunnalle jotka ovat kaikkein uskollisimpia kuluttajia (nörteille), ja jättää huomiotta suuremman enemmistön joka ei kuitenkaan ole niin uskollinen (kaikki muut). Vuodesta toiseen rebootteja samoista vanhoista supersankareistaan ulos lykkivä DC Comics on yksi sellainen.

On kuitenkin olemassa parikin syytä, miksi en usko että animelle voi käydä näin. Ensimmäinen on se, että amerikkalaisen sarjakuvateollisuuden nykyiseen supersankarivetoiseen suuntaansa lykkäsi Comics Code, joka efektiivisesti esti muunlaisten teosten julkaisemisen. Toinen taas on se, että anime ei ole luovuuden kannalta oma kulttuurinen umpionsa: se on osa hahmokulttuuriteollisuutta, jossa se, manga, visual novelit ja ranobet alati vaikuttavat toisiinsa pyhässä neliyhteydessä ja kukin omien lainalaisuuksiensa vaikutuksen alaisina, eivätkä anna minkään sukulaisensa urautua tiettyyn suuntaan liian pitkäksi aikaa.

Kolmas ja kenties kaikkein tärkein syy on se, että hahmokulttuuriteollisuus on jo auteur-lähtöisyydestäänkin johtuen synnynnäisen dynaaminen, ja aina jatkuvassa liikkeessä - se hyppii aina kulloistenkin trendien perään mutta alkaa myös aina välittömästi parodioida itseään, keksien ja kokeillen nelikenttänsä avulla uutta ajassa jossa moni muu media tarpoisi vielä paikoillaan.

Se saattaa aiheuttaa tuskastuneisuutta harrastajalle joka joutuu huomaamaan että hänen harrastuksensa kohde on muuttunut alle kymmenessä vuodessa täysin toisenlaiseksi kuin millainen se oli silloin kun hän siihen tutustui - mutta juuri siksi ainakin minä sitä rakastan.

ITT: Overrated anime

Olen populisti mitä fiktion arvostamiseen tulee. Lähestyn teoksia yleensä sillä asenteella, että hyvin harva teos on rehellisesti huono; on vain erilaisia teoksia, erilaisia ihmisiä ja joko hyvin tai huonosti yhteensopivia ihmis-teos -pareja. Todella ala-arvoisilla teoksilla on viihdearvonsa kalkkunoina, ja ainoastaan loputtoman keskinkertaisuuden suossa tarpovat teokset joista kukaan ei oikeastaan nauti ovat loppupeleissä oikeasti huonoja. Samaan tapaan "yliarvostettu" on ärsyttävä sana jota viskellään ympäriinsä turhan kevyesti, koska se vihjaa sanojansa pitävän omaa näkökulmaansa objektiivisena: sen sanoja on puheena olevan teoksen laadun suhteen oikeassa, teoksesta pitävät taas väärässä. Siteeraan tässä Yotsuba&-arvosteluani Otakusta 1/2008, koska siinä sivusin tätä asiaa mielestäni varsin onnistuneesti.

Se auttaa kuitenkin ymmärtämään erästä yksinkertaista perusasiaa, joka on hyvä tiedostaa etenkin Yotsuba&!sta puhuttaessa: täydellistä mangasarjaa ei ole olemassa, koska mikään ei voi koskaan miellyttää kaikkia. Täydellinen teos on mahdottomuus; mitä useampia jokin yrittää miellyttää, sitä enemmän kompromisseja se joutuu tekemään. Mikään sarja ei voi liioin koskaan tarjota kaikkea mahdollista, joten aina löytyy joku joka haluaisi viihteeltään jotain muuta.

Kaikki eivät voi pitää kaikesta, ja se tarkoittaa sitä että ei ole olemassa absoluuttista hyvyyttä eikä absoluuttista huonoutta: jos teos yrittää miellyttää kaikkia ja osua kaikkiin suuriimpiin yhteisiin nimittäjiin siitä tulee Code Geassin kaltainen sillisalaatti, joka tarjoaa metkaa viihdettä suurimmalle osalle katsojista mutta tuskin soittelee näiden sielunkieliä tarpeeksi tehokkaasti ollakseen juuri kenenkään lempisarja. Laajaskaalaisuudella menettää mahdollisuuden kulttisuosioon, mutta toisaalta tiukemmin kohdennettu sarja karsii pois suurimman osan niistä katsojista jotka putoavat ensisijaisen kohdeyleisön ulkopuolelle. Se ei silti tarkoita sitä että toinen teos olisi objektiivisesti ajatellen toista huonompi, vaikka niin subjektiivisesti saattaisikin vaikuttaa.

Kaikki eivät kuitenkaan ajattele näin.

Ensi alkuun hieman perspektiiviä. Tässä on lainaus jota Kekko siteerasi Desuconin animejournalismipaneelissa:

Jos ihmiset eivät lainkaan kiistele makuasioista, vaan hyväksyvät kaikenlaisia taideteoksia arvostelematta niitä, niin taiteen kvaliteetti kärsii. Se että ihmisillä on eri konkretisaatiot taideteoksesta, ei merkitse, että ne olisivat yhtä hyviä tai että ihmiset pystyisivät yhtä hyvin arvottamaan taideteoksia. Päinvastoin toisilla ihmisillä on hyvä maku, toisilla huono ja näiden välillä on skaala eriasteisia esteettisiä makuja. Makuasioista on kiisteltävä juuri siksi, että ihmiset oppisivat pitämään hyvistä taideteoksista.

Pellervo Oksala: Ihminen, kulttuuri ja taide - filosofisia yleisopintoja 4 (1978)

Tätä mieltä oltiin 70-luvulla. Nykyaikaisen journalismin ja kritiikin kanssa sillä ei ole mitään tekemistä; ajattelutapaa jonka mukaan voisi olla olemassa hyviä ja huonoja makuja tai absoluuttisen hyviä teoksia pidetään nykyään elitistisenä ja pystynokkaisena.

Nykyäänkin on kuitenkin olemassa ihmisryhmä joiden mielestä tällaisessa ajattelutavassa ei ole mitään pahaa, ja tämä ihmisryhmä on nörtit. Syitä tähän voi lukea täältä, mutta tiivistettynä ne ovat että nörtit ovat paitsi sekä kuluttajina teoksiin hyvin henkilökohtaisesti suhtautuvia että myös perusluonteeltaan taipuvaisia pitämään omaa älykkyyttään ja makuaan parempana kuin muiden. Juuri nörttien joukossa kulkiessa on todennäköisempää kuin missään muualla kuulla vähättelyä "ja miljoona kärpästä ei voi muka olla koskaan väärässä."

Tämä tekstin inspiraationa oli tämä postaus ja sen synnyttämä keskustelu. One Piece on lännessä tunnetusti mielipiteenjakaja; jotkut vihaavat sitä sen ulkoasun vuoksi, jotkut taas sen käsikirjoituksen vuoksi, mutta joka tapauksessa on selvää että se ei nauti länsimaissa samanlaista absoluuttista kansansuosiota kuin kotimaassaan. Syykin on selvä: siellä se on valtavirtaan kuuluva lastensarja jota seuraavat vain ne jotka siitä pitävät, mutta täällä se kuuluu kategoriaan nimeltä "anime", joten kaikki ne jotka katsovat animea kokevat olevansa velvoitettuja antamaan siitä mielipiteensä jos se nostetaan puheenaiheeksi. Luonnollisesti kuitenkin vain nörtit viitsivät kirjoittaa pitkiä sepustuksia siitä miksi eivät siitä pidä; koska nörteillä on säännönmukaisesti joko liian suuri tai liian pieni ego, ja molemmissa tapauksissa sen pönkittäminen omaa ylemmyydentuntoa kasvattamalla tuntuu houkuttelevalta.

Olen henkilökohtaisesti tavannut ihmisiä, joiden mielestä One Piece on liian lapsellinen ja että siinä huudetaan ja tapellaan liikaa.

Fuzakennassa esitetyt argumentit myötäilevät myös omia kantojani. One Piece on lastensarja, ja jos se ei onnistu viihdyttämään parikymppistä opiskelijaa se ei johdu siitä että se olisi "huono sarja", vaan siitä että se ei yritäkään olla sarja parikymppisille opiskelijoille. (Vaikka se siitä huolimatta onkin kaikkien ikäryhmien ykkössuosikki...) Vastaavasti vaikkapa Monster, Planetes tai Mushishi ovat varmasti monen lapsen mielestä kuolettavan tylsiä, mutta se ei tarkoita sitä että ne olisivat "huonoja sarjoja" - vain sitä etteivät ne ole lastensarjoja. Millainen ihminen vaivautuu inttämään jonkun teoksen olevan huono, objektiivisesti huono, vaikka kirjaimellisesti miljoonat muut ihmiset ympäri maailmaa pitävät siitä ja löytävät siitä jotain joka miellyttää heitä? Vaikka se olisi Japanin suurimman mangalehden suosituin sarja?

Tiedätte vastauksen.

I remember being 8-14 years old. It wasn’t that long ago, really. I didn’t like seeing crying kids and retarded enemies (fuck Bebop and Rocksteady, bring on Shredder and Krang!). Perhaps I’d tolerate them more than I will now, but I always preferred tough good guys and cool bad guys. If I had to choose between Naruto and One Piece when I was eight years old, I’d have taken Naruto without a doubt.

Tähän voi tietysti sanoa kuten Baka-Raptor yllä. Mutta se ei muuta aiemmin mainittua tosiasiaa - on olemassa erilaisia ihmisiä ja erilaisia makuja, eivätkä kaikki 8-14-vuotiaat pojatkaan välttämättä pidä samoista asioista. Ja jos sanoo näin ja väittää edelleen teoksen olevan objektiivisesti huono (sen sijaan että myöntäisi mielipiteensä siitä olevan subjektiivinen) lähtee tielle, jonka päässä odottaa vain yksi mahdollinen perustelu: sen sanoja julistaa omaavansa, ja omanneensa jo lapsena, paremman maun kuin muut - ja että miljoona muuta eri mieltä olevaa ovat vain väärässä olevia kärpäsiä. Suhteellisen 70-lukulaista...

Sdshamshel tiivisti asian näin:

[I]t does bring up a recurring problem in the realm of anime discussion: Those who know little about a show’s content or genre discussing the work from a position of authority. I feel that it’s like criticizing a Power Rangers show for using spandex and rubber suits, or a harem anime for featuring lots of attractive girls.

- -

In summary, if you’re going to give a negative review of Twilight, you can complain about how you think the writing is awful. You can complain about characterization. You can complain about the portrayal of vampires in the story, or even lament the popularity of the suave, handsome vampire. What you can do but should not however, is complain about the fact that there are vampires in Twilight in the first place, because–Surprise!–this series is about vampires.

En sano että enemmistö on aina oikeassa, koska mitään "oikeaa" ei yksinkertaisesti ole olemassa. On olemassa vain yksittäisiä makuja ja samanlaisten makujen omaajien muodostamia ryhmiä - ja koska kaikki eivät ole uniikkeja lumihiutaleita ovat jotkut tällaiset ryhmät suurempia kuin toiset. Joskus yksilön maku korreloi suurimman osan samaan sukupuoli- ja/tai ikäkategoriaan kuuluvien muiden yksilöiden kanssa, toisinaan taas ei. Tällä tavalla saamme yksilöllisiä ihmisiä, jotka kenties lukevat myös sellaisia sarjakuvia joiden lukijakunnasta suurinta osaa heidän ikäisensä ja sukupuolisensa ihmiset eivät muodosta - mikä on kokonaan eri asia kuin "kuin mitä suurin osa heidän ikäisistään ja sukupuolisistaan lukee", kuten hyvin tiedämme.

Tämän takia summittaisiksi markkinointikehyksiksi tarkoitetut japaninkieliset sanat "poika", "tyttö", "mies" ja "nainen" muuttuvat paikkansapitämättömiksi ja jopa ärsyttäviksi jos niitä käytetään ahtaina genreluokitteluina, jollaisiksi ne lännessä ovat muodostuneet - sen sijaan että ne olisivat vain sanoja jotka vihjaavat lähinnä missä päin lehtihyllyä niitä kantavan sarjan ilmestymislehti sijaitsee. Esimerkiksi itse olen lukenut viime viikkoina Yoko Kamion Cat Streetiä hyvällä halulla, vaikka en tiettävästi ole 12-17-vuotias tyttö.

Mutta enpä usko että vaikka se ei omaa venettäni kelluttaisikaan kokisin mitään valtavaa halua julistaa sen surkeutta maailmalle.

Ei näin.

Brook to Mugiwara no Kaizokudan no Ongaku kai

Tässä hiljan julkaistiin uusi One Piece -soundtrack Brookin miehistöönliittymisen kunniaksi. Sillä on paljon metkoja kappaleita - mukaanlukien monia ennenjulkaisemattomia Thriller Bark -taustamusiikkeja - mutta allekirjoittaneen henkilökohtainen suosikki on tämä yhdeksänhenkinen orkesteriversio We Aresta.

[audio:http://otakunvirka.fi/audio/We_Are!_(9-Member_Strawhat_Pirates_ver.).mp3|loader=0x5bbbec|bg=0xEEEEEE|leftbg=0xDDDDDD]

(mp3)

Pesee sen kymmenentenä OP:nä käytetyn version mennen tullen, sanoisin. Yohoho.

USA:n ja Ranskan mangamarkkinat

Kun jopa yaoinkustantajat joutuvat miettimään julkaisupäätöksiään kahdesti tiedät, että jotain on vialla. (Kuvassa legendan maineen saavuttanut "RED HOT YOWEE" -mies.)

Yhdysvaltain mangamarkkinat törmäsivät lasikattoonsa alkuvuodesta 2005, kuten monet varmasti vielä muistavat - samoihin aikoihin kuin One Piecestä oli tulossa Suomen neljäs markettimanga. Manhwasarjojen julkaisuja lopetettiin kuin seinään, ja suosittujen sarjojen tekijöiden vähemmän suositut teokset jäivät lisensoimatta. Kuluneet kolme flippaamattoman pokkarimangan vuotta olivat olleet ylikuumentuneen kasvun aikaa, ja kustantajat - etenkin trendin aloittanut Tokypop - maksoivat siitä karvaan hinnan tungettuaan markkinat liian täyteen tavaraa jolle ei ollut riittävästi ostajia.

Mutta sen yli päästiin. Del Rey oli debytoinut juuri edellisenä vuonna (tuoden emoyhtiönsä Random Housen massan voimin mangan suomalaisiinkin kirjakauppoihin), ja järkevien bisnesvalintojen tekijät menestyivät. Ennen pitkää manhwasarjojakin - noita mangabisneksen kanarialintuja - alkoi jälleen näkyä. Mutta sitten saapui vuosi 2008, ja pahaenteiset merkit ilmestyivät jo ennen varsinaisen laman puhkeamista. Pikkukustantamoja alkoi kaatuilla; jopa yaoikustantajia, ja se jos mikä on hälyttävä merkki.

Pohjois-Amerikan mangamarkkinat eivät ole lainkaan niin pahassa jamassa kuin sen animemarkkinat: yhtään suurta kustantajaa ei ole kaatunut, kuten Geneonille kävi. Hätää kärsimässä ovat lähinnä pienet kustantamot ja typeriä julkaisupäätöksiä tekevät sellaiset - toisin sanoen Tokyopop maailmanmangoineen, ja sekin näyttäisi olevan hiljalleen pääsemässä jaloilleen. Toisin sanoen ollaan edelleen vuonna 2005 alkaneella tasanteella; markkinat eivät kasva, mutta eivät kutistukaan.

Sillä välin Euroopan mangakulttuurin kakkosmaassa Ranskassa tilanne on aika lailla samantapainen. Du9-sivuston Xavier Guilbert analysoi maan sarjakuvamarkkinoita tähän tapaan:

Ranskalaisen sarjakuvan myyntimäärät ovat tasaisessa ja melko dramaattisessa laskussa, kuten edellisestä taulukosta näkee. Asiaan vaikuttavat monet syyt; perinteisessä sarjakuvamaassa kotimaisia sarjakuvia ovat lukeneet myös monet nuoret ihmiset - paljon suuremmassa määrin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa - joten mangan tultua mukaan kuvioihin se on jossain määrin jopa syönyt kotimaisilta sarjakuvilta lukijoita, toisin kuin Yhdysvalloissa joissa lukijakunnat ovat täysin erit ja mangan suosio on vain edistänyt muidenkin sarjakuvien tilannetta (ks. How Manga Conquered the U.S.). Osansa on ihmisten kulutustottumusten muutoksella, oma pieni osansa laman esikaiuillakin.

Mangamarkkinoillakaan ei mene erityisen aurinkoisesti. Kustantajien mukaan manga on yksi niistä harvoista segmenteistä jotka jatkavat edelleen kasvuaan - mutta se kuinka suurta tämä kasvu on on kokonaan toinen asia.

Kuten edellisestä diagrammista näkee manga käsitti Ranskassa vuonna 2008 sarjakuvien julkaisuista kappalemäärien suhteen 37 %, rahallisesti 26 %. Kasvu on hiljentynyt viime vuosina, noin vuodesta 2006 eteenpäin. Koska julkaisumäärien reaktiot myyntimääriin näkyvät tilastoissa vuoden viipeellä voidaan olettaa, että tasanteelle tultiin myynnin suhteen samaan aikaan kuin Yhdysvalloissakin - vuonna 2005. Sen kasvu on lähes pysähtynyt jopa Naruton suhteen; uusia lukijoita ei tunnu enää juurikaan tulevan.

Markkinat kasvavat edelleen, mutta ne ovat varsin epätasapainoiset: menekki on keskittynyt suosittuihin sarjoihin ja putoaa nopeasti, kun mennään niiden ulkopuolelle. Naruto, Death Note ja Fullmetal Alchemist edustavat kolmestaan lähes 30 % kaikesta mangamyynnistä, kärikikymmenikkö noin puolta siitä. Ykkösenä oleva Naruto myy yksitoista kertaa niin paljon kuin kymmeneksi suosituin sarja, Negima. Vielä suurempia suosittujen sarjojen osuudet ovat yksittäisten kustantamojen suhteen: Naruto, Death Note and Kyo muodostavat 73 % Kanan mangamyynnistä, One Piece, Dragon Ball ja Bleach 65 % Glénat Mangan myynnistä ja Fullmetal Alchemist yksinään 41 % Kurokawan myynnistä. Manga ei siis ole kultakaivos jossa kaikki julkaistu myy järjestään hyvin, kuten ennen vuotta 2005 vielä saattoi ajatella.

Muilla kuin suosituimmilla sarjoilla myös painosmäärät ovat suhteellisen vähäisiä. Naruto johtaa 220 000 kappaleella ja Death Note seuraa perässä 180 000:lla, mutta Fullmetal Alchemistin painosmäärä on enää 90 000 ja One Piecen 72 000. Ainoastaan neljäätoista sarjaa painetaan enemmän kuin 40 000 kappaletta siinä missä Ranskan kotoperäisistä sarjoista tuon rajan ylittäviä löytyy vuosittain noin kahdeksankymmentä.

Julkaisumäärät ovat olleet vuonna 2008 varovaisia sellaistenkin sarjojen suhteen jotka ovat nauttineet aiemmin suurta suosiota (Dragon Ball Z 70 300 kappaleella, Saint Seiya 50 000 kappaleella, Hokuto no Ken 35 000 kappaleella) tai ovat positiivisia arvioita ja ennakkohypeä saaneita (Fairy Tail 70 000 kappaleella).

Edellä oleva diagrammi osoittaa varsin selvästi, että Ranskan mangamarkkinat saturoituivat vuonna 2005 täsmälleen samalla tavalla kuin Yhdysvalloissakin; kustantajat luulivat myynnin kasvun jatkuvan edelleen eksponentiaalisesti ja skaalasivat julkaisumääränsä sen mukaan - mikä johti jyrkkään vastareaktioon leikata julkaisumääriä vuodesta 2006 alkaen, kun edellisen vuoden myynti alittikin odotukset ja varastot täyttyivät myymättömästä mangasta.

Joten jos oletetaan että tätä voidaan käyttää ohjenuorana myös Suomen markkinoiden tilanteen ennustamiseen, niin paljon suppeammat kuin ne ovatkin...

Olenko siis ollut väärässä sen suhteen, että eurooppalainen sarjakuvakulttuuri olisi mangan suhteen erilainen kuin amerikkalainen? Tuleeko manga jäämään Suomessakin samanlaiseksi vähemmistöviihteeksi kuin mitä se Yhdysvalloissa on - jolloin edellisessä kirjoituksessani esittämäni kasuaalien kuluttajien joukko tulee joskus saavuttamaan maksimikokonsa? Tuleeko manga aina olemaan jotain "erityistä" jonka kuluttamiseen liittyy kasuaaleimmillaankin jonkinlainen leima, eikä siitä tulekaan vuosikymmenten saatossa samanlaista integroitua ja luonnollista osaa maan viihdetarjontaa ja kaikkien kasvavien ihmisten lapsuutta kuin se vaikkapa Italiassa on vuosikymmenet ollut?

Vai olisiko sittenkin kyse vain ensimmäisestä saturaatiopisteestä - siitä, että kaikki nykyiset lukijat on nyt lopulta saavutettu, ja että uusia lukijoita syntyy tästä eteenpäin vain kasvamalla? Ja että ounastelemani skenaario tulee toteutumaan ennen pitkää sittenkin, mutta liian hitaasti jotta sitä ehtisi muutamassa vuodessa huomata? Luonnollisesta vaiheesta, jossa Suomessakin jo ollaankin koska olemme huomattavasti pienempi kieliryhmä? (Täällähän jokainen uusi julkaisu on syönyt aiempien myyntimääriä jo pitkään.)

Sen selvillesaaminen kestääkin sitten jonkin verran kauemmin...

Vuoden 2008 manganmyyntimäärät

Jep, ykkösenä on edelleen se perinteinen. Aina ja ikuisesti, vaikka lamaa edeltäneeseen kuuden miljoonan myyntiin ei enää ikinä päästäisikään.

Vuosi 2009 on saatu alkamaan kunnialla, ja on aika julkaista mangateollisuuden viralliset myyntiluvut vuodelle 2008! Kaikkia näitä lukuja tarkastellessa kannattaa pitää mielessä, että Japanissa elää 127 miljoonaa ihmistä.

Nämä luvut Japanin 27 eniten myyvästä mangalehdestä perustuvat Makonakon postaamiin Magazine Datan tietoihin; ne edustavat keskiarvoa kunkin lehden numeron julkaisumääristä välillä 1.10.2007 - 30.9.2008. (Typistän tässä painosmäärät ja virallisesti ilmoitetut myyntimäärät samaan sarakkeeseen, koska mangalehtien kohdalla jälkimmäisen tiedot pohjautuvat jälkimmäisiin vain Shonen Championin suhteen.)

Lehti Kustantaja 2008 2007
Shonen Jump Shueisha 2 790 000 2 780 000
Shonen Magazine Kodansha 1 770 000 1 870 000
Monthly Magazine Kodansha 950 000 970 000
Weekly Young Magazine Kodansha 940 000 980 000
Weekly Young Jump Shueisha 940 000 970 000
Ciao Shogakukan 930 000 980 000
Monthly CoroCoro Comic Shogakukan 890 000 930 000
Shonen Sunday Shogakukan 870 000 940 000
Big Comic Original Shogakukan 830 000 860 000
Shonen Champion Akita Shoten 500 000 500 000
Jump Square Shueisha 450 000 uusi
Morning Kodansha 400 000 410 000
Business Jump Shueisha 360 000 370 000
Nakayoshi Kodansha 340 000 400 000
V Jump Shueisha 340 000 270 000
Ribon Shueisha 330 000 380 000
Hana to Yume Hakusensha 260 000 280 000
BE・LOVE Kodansha 190 000 190 000
YOU Shueisha 190 000 190 000
Young Animal Hakusensha 190 000 190 000
Comic Bunch Coamix 180 000 200 000
Cookie Shueisha 180 000 200 000
Gundam Ace Kadokawa Shoten 180 000 180 000
LaLa Hakusensha 170 000 170 000
Kiss Kodansha 160 000 170 000
Afternoon Kodansha 120 000 120 000
Shonen Ace A Kadokawa Shoten 90 000 90 000

Käytännöllisyyden vuoksi järjestin kaikki lehdet levikkijärjestykseen. Värikooditin ne myös kohderyhmien mukaan: punainen tarkoittaa shounenlehteä, pinkki shoujolehteä, vihreä seinenlehteä, oranssi joseilehteä ja vaaleansininen kodomolehteä.

Numerot ovat paljonpuhuvia: mangateollisuuden lama jatkuu edelleen, ja viimeaikaiset maailmantalouden tapahtumat tuskin tulevat tekemään vuoden 2009 tilanteesta sen aurinkoisemman. Lähes kaikkien lehtien myyntiluvut ovat laskeneet - ainoana poikkeuksena osittain peliaiheinen V Jump, jonka 25 % nousu johtunee lehden mukana tulleista Yu-Gi-Oh! -korteista. Toisaalta laskut eivät ole hirvittävän dramaattisia edes tähän parin vuoden takaiseen ja hieman kattavampaan levikkilistaan verrattuna; japanilaiset ovat viihteelleen uskollisia.

Myös japanilaisen mangakulttuurin yleiset piirteet näkyvät tästä selvästi. Shounenmanga myy enemmän kuin shoujomanga, koska tytöt kyllä lukevat poikienkin sarjakuvia mutta pojat vähemmän tyttöjen sarjakuvia. Shueisha, Shogakukan ja Kodansha ovat mangateollisuuden pyhä kolminaisuus, ja niillä jokaisella on oma vahva osaamisalueensa: Shueisha hallitsee 12-17-vuotiaiden tyttöjen ja poikien sarjat, Shogakukan sitä nuoremman kohdeyleisön ja Kodansha vanhemman.

Ihan niin yksinkertaista tämä ei tietenkään ole, koska yksittäisiä poikkeuksia löytyy aina ja samojen kohderyhmien sisälläkin on lehtikohtaisia ikäpainotuksia - esimerkiksi Nanaa julkaiseva Cookie on sen verran vanhemmille teineille suunnattu, että sen voisi sanoa olevan lähempänä joseiyleisön lehteä kuin shoujolehteä. Tuossa vanhemmassa listassa se onkin näemmä listattu joseilehtien joukkoon, CoroCoro Comic puolestaan shounenlehtien.

Tähän soppaan voisi heittää mausteeksi vielä vuoden 2008 tankobonmyyntilukujen kärkikymmenikön. Luvut Oriconista; värikoodit ovat samat.

Manga Tekijä Kappalemäärä Kustantaja
One Piece Eiichiro Oda 5 956 540 Shueisha
Naruto Masashi Kishimoto 4 261 054 Shueisha
20th Century Boys Naoki Urasawa 3 710 054 Shogakukan
Katekyo Hitman Reborn Akira Amano 3 371 618 Shueisha
Bleach Tite Kubo 3 161 825 Shueisha
Nana Ai Yazawa 3 122 146 Shueisha
Soul Eater Atsushi Ookubo 3 076 351 Square Enix
Nodame Cantabile Tomoko Ninomiya 2 799 299 Kodansha
Rookies Masanori Morita 2 765 163 Shueisha
Gintama Hideaki Sorachi 2 390 196 Shueisha

Nämä ovat varsin tasaisia ja yllätyksettömiä lukuja, eikä niistä näe nopeita yksittäisiä buumeja; esimerkiksi joulun alla Hiro Mashiman Fairy Tailin (Kodansha) osa 13 oli viikon myydyin tankobon 166 509 kappaleella.

Soul Eaterin myyntimäärien räjähdysmäinen kasvu edellisvuoteen nähden selittyy milläpä muullakaan kuin hypetetyn TV-animen alkamisella; se että kyseessä on manga jota on julkaistu jo 12 osan verran mutta joka ei ole aiemmin ollut mitenkään erityisen suosittu on epäilemättä johtanut siihen että ihmiset ovat ostaneet useampia osia kerralla. 20th Century Boysin 3,7 miljoonan menekkiä voisi pitää outona tapauksena (koska sarjahan loppui jo vuonna 2006), ellei elokuussa startannutta ison budjetin elokuvatrilogiaa (toinen osa ensi-illassa 31.1.) ja sen myötä otettuja uusintapainoksia otettaisi huomioon. Sama koskee Rookiesia, josta niin ikään otettiin uusintapainoksia viimevuotisen TV-doraman siivittämänä.

Näin mangan maailmassa vuonna 2008! Tulossa on epäilemättä kiintoisa vuosi myös länsimaisen manganjulkaisuteollisuuden suhteen, mutta siitä lisää toisella kerralla.

Rebuuttaus

...Ja tästä se sitten jatkuu, sekä itseni että blogin sattumoisin päällekkäin olevan vuosipäivän kunniaksi! Tauon aikana on tapahtunut aivan liian paljon asioita kunnolla kerrattavaksi: Hellsingin lisäksi suomeksi saatiinkin myös Nausicaa, Tekkonkinkreet voitti Eisnerin, Mushishi ja Inuyasha loppuivat, One Piece ohitti puolenvälin etappinsa, Shogakukan ja Shueisha aloittivat Euroopan-valloituksen, Madhouse tekee Iron Man -animen, Bakumania saa netistä englanniksi virallisesta lähteestä, yoshitoshi ABe levittää doojinshejaan iTunesissa, Studio Pierrot animoi Julia Vuoren Sika-sarjakuvia, oregonilaismies veti pultit siitä että kirjastoi antoi hänen 12-vuotiaan poikansa lainata Battle Club -mangaa, Tonari no 801-chanin piti tulla sovitetuksi KyoAnin TV-animeksi mutta projekti hyllytettiin varoituksetta... Huh.

Kustannusprojekti Otaku odottaa vielä Khal-Annatin toisen osan ilmestymistä - kunhan sille löytyy sopiva sauma - ja Petit Alice tulee saamaan oman sivustonsa jossain vaiheessa, mutta muilta osin vanhan voi sanoa jääneen taakse suhteellisen tehokkaasti. Siinä missä edellinen sivusto oli blogin sisältävä lehden saitti on tämä enemmänkin lehden saitin jämät sisältävä blogi.

Blogialustana pyörii nyt WordPress 2.6, mikä tavalliselle lukijalle näkyy lähinnä gravatarien käyttönä. Olisin voinut muuttaa kategoriat tageiksi mutta en viitsinyt, koska en nähnyt siinä mitään olennaista hyötyä - ja lisäksi pidän niiden hierarkisuudesta. Säätelen vielä jatkossa sivuston ulkonäköä hieman enemmän kustomoiduksi ja sulavakielisemmäksi ja korjailen erinäisiä rikkinäisiä linkkejä ja kuvia, mutta muuten se alkaa olla kivasti kasassa.

Mandigo-teema on mukavat 1024 pikseliä leveä, minkä ei nykyaikana pitäisi tuottaa ongelmia pienemmilläkään näytöillä. Sen tapa kehystää kuvat ei toisaalta välttämättä johda parhaimpiin mahdollisiin lopputuloksiin osassa vanhemmista postauksista, mutta tulen huomioimaan asian jatkossa. Siinä on defaulttina mukana hakutoiminto, ja lisäsin sivupalkkiin myös listan viimeisimmistä kommenteista, jotta vanhoissakaan postauksissa uudelleenviriävät keskustelut eivät jäisi ihmisiltä huomaamatta. Samantapaista virkaa toimittaa postauskohtainen lista samankaltaisista postauksista. Yhteystietosivu on tällä kertaa selvästi esillä, koska aiemmin ihmisillä on ollut kuulemma hankaluuksia löytää sitä.

Lisäksi päätin Vehin tapaan kokeilla sieluni myymistä Googlelle, koska AdWords on kiehtova konsepti (olkoonkin, että suomenkielisillä animesivuistoilla mainosten relevanttius tulee varmasti olemaan aika pieni). Sen käyttöehdot kieltävät pyytämästä lukijoita klikkaamaan mainoslinkkejä, mutta etteköhän te tiedä ihan pyytämättäkin mitä voitte tehdä kiitokseksi jos pidätte lukemastanne. ;>

Desucon, opiskelut ja erinäiset muut projektit vievät huomiotani tasaisen tappavalla vauhdilla, mutta eiköhän tännekin kirjoitteluun riitä vielä aikaa; en tiedä millaista tahtia tulen pitämään yllä, mutta senhän näkee sitten. Ei tästä hommasta kovin kauaa viitsi erossakaan pysyä!

Tervetuloa crossover-iltaan

Olen parhaillaan työstämässä Gurren Lagann -juttua seuraavaan Otakuun. En ehkä sanoisi että siitä olisi tulossa yksi parhaita tekstejäni ikinä, mutta loppujen lopuksi minulla on sellainen hytinä että tulen olemaan siihen varsin tyytyväinen. On niin mukavaa voida nähdä itsensä kehittyvän. Tällä hetkellä olen immersiovaiheessa, jossa pyrin imemään itseeni niin paljon aiheeseen liittyvää materiaalia kuin suinkin saadakseni holistista perspektiiviä koko ilmiöön. Näin ollen saatte katsoa tänään GL-MADeja - katsokaa ja hämmästykää.

Ja lopuksi jotain, josta niconico-accottomat jäävät tällä kertaa paitsi. Mitä tulee, kun laitetaan pataan mm. Cheetahmen, Loituma, Touhou, Caramelldancen, stop-motion -Gundameja, God Knows, Kirby, Miku Hatsune, Rozen Maiden, nice boat, Phoenix Wright, Chrono Trigger, Hosaka-sempai, Mona, Yuki Nagato, Air Man, Bleach-musikaali, Higurashi, THE iDOLM@STER, Tsukasa Hiiragi, dangoja, Hanamaru Sensation, Yatta!, Ronald McDonald ja se klippi jota 2chanissa käytettiin Rurouni Kenshinin jenkkidubille nauramiseen - näin muutamia mainitakseni?

Jotain varsin mielenkiintoista. Läpileikkaus japanilaisen otakun aivoista, sanokaa minun sanoneen.

Muokkaus 9.5: Kappas, viimeisestähän on remixkin. Eikä varmaan ole ainoa sellainen.

Mediaseurantaa

Jason Thompsonin kirjoittama mangamuotoinen artikkeli oli se mistä puhuttiin eniten, mutta tietenkään ei saa unohtaa myös Wiredin varsinaista manga-artikkelia, jolle tuo mangamuotoinen USA-ekstra on vain sylijuttu. Kustannusalan nyanssien penkomisineen, eri tapahtumisissa ravaamisineen ja Mandaraken perustajan sekä Ageha Ookawan haastatteluineen se on hyvin perusteellinen reportaasi mangateollisuuden ja doojinshikulttuurin symbioosista, olkoonkin että se viettää hyvän aikaa äimistellen jälkimmäisen häpeilemättömiä tekijänoikeusrikkomuksia. Toisaalta se selvittää myös syyt ja seuraukset kaiken tämän takana. On kiehtovaa, miten japanilaisen hahmokulttuurin synnyttämä osallistuva harrastaminen on suodattunut lähes sellaisenaan myös länteen - kenties syynä on yksinkertaisesti vain materiaalin puhuttelevuus?

About.com julkaisi äskettäin Thompsonin haastattelun, joka on kirjoittajan kursiivipakkomielteestä huolimatta hyvin mielenkiintoista luettavaa. Kirjansa lisäksi Thompson kertoo siinä esimerkiksi siitä miten Viz sai oikeudet Shonen Jumpin nimeen (myymällä puolet itsestään Shueishalle), japanilaisen ja amerikkalaisen sarjakuvan ja julkaisukulttuurien eroista, lempimangoistaan, siitä miksi One Piece on hyvä manga (koska Odan tyyli on omaperäinen, koska se on niitä harvoja shounenmättöjä joissa on oikeasti etenevä juoni, ja koska se ei ota itseään vakavasti - tiesin!), siitä kuinka hän olisi voinut päästä toimittaharjoittelijaksi Shueishalle mutta päätti olla menemättä, ja siitä mitä hän aikoo tehdä nyt suurprojektinsa valmistumisensa jälkeen.

Aihetta vaihtaen, Takashi Hashiguchi on aloittamassa uuden sarjan. Kulttistatuksen saavuttanut Yakitate! Japan oli erinomainen esimerkki siitä kuinka kamppailushounenia voidaan rakentaa muillekin puitteille kuin mätölle ja urheilulle, mutta on Saijoo no Meii tulee sijoittumaan lastenlääkäripuitteisiin. Odotamme uutuutta... kiinnostuneina.