Laulun loppu

Ensi alkuun - unohtakaa kaikki mitä sanoin aiemmin. Koska Otakun taival loppuu nimittäin nyt. Päätös lehden lopettamisesta ei ollut helppo eikä nopea, mutta päädyin siihen tulokseen että se oli ainoa mahdollinen ratkaisu. Syynä eivät olleet con-, ihmissuhde-, työ-, opiskelu- tai muutkaan IRL-kiireet, ei liioin hiljattain päivittynyt siviilisäätyni. Sen sijaan kyse on enemmänkin siitä, että olen viime aikoina tullut huolestuneeksi omasta nörtteydestäni - minulla ei nimittäin tunnu riittävän sille enää juuri lainkaan aikaa. Oma harrastus on otakulle on kaikki kaikessa, ja siinä vaiheessa kun metaharrastaminen alkaa tulla vakavasti kaiken muun edelle on syytä pohtia onko sen jatkaminen enää mielekästä – saati sitten hauskaa. Näin ollen olen päättänyt leikata harrastamisestani sen osan joka tulee muiden tielle - Otakun.

Tobiroja on vielä yksi julkaisematta ja Petit Alicen kohtalo on sen omasta toimituksesta kiinni, mutta Otakun kohdalta tämä kustannusprojekti oli nyt tässä. Kirjoitin pääkirjoituksessa näin:

Muutaman kerran vuodessa ilmestyvä ja jo lähtökohdiltaan pysyvästi epäajankohtaisen fanzinen olisi vaikea saavuttaa otakuskenessä samanlaista merkityksellisyttää kuin vaikkapa Tähtivaeltajalla on scififandomissa pääasiassa siitä syystä, että edellinen on tottunut siihen että harrastus elää ja liikkuu pääasiassa netissä. Viikon ikäinen uutinen on vanha; ilmaisiksi jaellut mielipiteet ja faktat ovat aivan yhtä valideja ja suurimmalle osalle tärkeämpiäkin kuin paperilla julkaistut; vuorovaikutuksellisuus ja yhteisöllisyys ovat jotain, joita ilman kukaan ei voisi skeneä kuvitellakaan.

Se ei tarkoita että lehtiformaatti olisi menneen talven lumia, mutta yksittäiselle harrastajalle se asettaa jatkuvan deadlineja vastaan tappelemisen hyvin epäsuotuisaan asemaan netin välittömyyteen verraten. Nämä ovat pääsyitä siihen miksi englanninkielisen skenen fanijournalismi on pitkän hiljaiselon jälkeen nostanut viime vuosina päätään blogipohjaisena, ja tyytyväisyydekseni voin todeta vaikuttaneeni omalta osaltani vastaavanlaisen ilmiön syntymiseen myös Suomessa. Tästä on hyvä jatkaa.

Tässä vaiheessa lienee siis paras mahdollinen hetki laskea Otaku levolle ja toivoa, että lehti voi vuosien päästä toimia uusille harrastajille ikkunana aikaansa. Nämä kolme ja puoli vuotta ovat olleet kiireisiä mutta hauskoja, ja haluan kiittää jokaista lukijaa lehden tukemisesta ja muistuttaa vielä kerran, että kyseessä ei ole lopun alku vaan alun loppu.

On siis aika siirtyä uusien ja rattoisampien projektien pariin - kuten esimerkiksi tämän blogin rukkaamiseen uuteen uskoon. Mutta sitä ennen voisin tehdä asioita, jotka ovat olleet rästissä jo joitain vuosia - esimerkiksi hommata ajokortin, katsoa parin viime vuoden väliin jääneet animet, jatkaa opiskeluja ja kokeilla tuota olohuoneessa pölyttyvää Wiitä.

Mutta vielä sitäkin ennen lähden Nekoconiin luennoimaan puutaheinää omakustantamisesta ja myymään tätä viimeistä lehteä. Johon ilmestyi koneenvaihdon myötä jostain hitosta taas ne infernaaliset taittovarattomuusmarginaalit, mutta yks hailee - se on silti sisällöltään suurin ja kaunein Otaku ikinä. Hohoho.

Kikucon

Että sellainen con. Paikan rajoittuneesta myyntitilasta johtuen emme saaneet sieltä myyntipöytää, mutta loppujen lopuksi se osoittautui varsin onnekkaaksi sattumaksi - pienellä herrasmiessopimuksella pääsimme jakamaan Turun Animeseuran pöytää emmekä näin ollen joutuneet maksamaan siitä mitään. Onneksi, sillä muussa tapauksessa olisi tullut kohtuullisen ikävästi takkiin... Tässä on pientä ironiaa, sillä sattumoisin ensimmäinen tapahtuma josta Otakua saattoi ostaa oli niin ikään Kirsikankukkacon - emmekä sielläkään maksaneet mitään vaan myimme ns. salkusta, koska sekä kassavirtamme että budjettimme liikkui silloin vasta kymmenissä euroissa. Ja perässä tuli ärtynyttä noottia "kaupallisesta toiminnasta ilman lupaa."

Kaiken kaikkiaan con oli kohtuullisen mukava, muttei missään mielessä täydellinen. En sanoisi sitä suoranaisesti huonoksi tai epäonnistuneeksi sellaiseksi, mutta siitä lyötyi monia samoja ongelmia joita vähän kaikissa coneissa tuntuu nykyään olevan - kolmannen kerroksen kuvausnurkista ei tiennyt juuri kukaan, järjestäjien ja ulkopuolisten dialogi oli töksähtelevää ja cosplaykisaajat pysyivät lavalla paikallaan keskimäärin yhden sekunnin. Sisätilojen ilmanlaatu sentään oli pahimmillaankin kelvollinen, joskin siitä saadaan ehkä osittain kiittää suhteellisen niukkaa kävijämäärää ja viileää säätä.

Ja minähän en tunnetusti tiedä tapahtumanjärjestämisestä mitään, mutta jotenkin tuntuu hassulta että järjestäjät eivät nähneet tarpeelliseksi pyytää paikallista animeyhdistystä auttamaan ennen kuin sieltä oli ensin itse otettu yhteyttä. (Tiedä häntä sitten kuinka paljon edes TAS pystyi auttamaan asiaa. Lisää vänkäreitä nimittäin kaipailtiin vielä kolmea viikkoa ennen tapahtumaa - ja tässä vaiheessa järjestäjät päättivät uskaltautua pistämään pystyyn ketjun aiheesta.)

Suurin epäkohta tietysti oli se, että Kempin shoujoluentoa lukeenottamatta ohjelmakartasta ei löytynyt manga- tai animeaiheista ohjelmaa hakemallakaan.

Kyseessä on tavallaan itseään ylläpitävä noidankehä. Sanotaan, että ylivoimaisesti suosituinta ohjelmaa coneissa näyttäisi olevan vapaamuotoinen hengaus - joka tässä tapauksessa manifestoitui Caramelldansen-letkajenkkoina, valtavana nuoleskelurinkinä keskellä käytävää ja YAOI_SHOW'na - mutta voitaisiin miettiä onko kyseessä syy vai seuraus; miten ihmisiä voisi kiinnostaa ohjelma, jos sitä ei ole? Tätä menoa conit degeneroituvat ennen pitkää vain valtaviksi miiteiksi joissa on cosplaykisa, lolitamuotinäytös, jrockpaneeli, Final Fantasy Fighteja ja pullonpyöritystä.

Eihän siinä tietenkään ole mitään pahaa niin kauan kuin ihmiset viihtyvät. Mutta olen edelleen sitä mieltä, että on hieman kummallista että asia hyväksytään sellaisenaan - aivan kuin tapahtuman järjestäjillä ei olisi mitään sananvaltaa asiaan.

Vuoden 2007 kolmas Otaku

...Miten niin viisi kuukautta myöhässä? Miten niin puolet siitä on tuota yhtä Haruhi-juttua? Miten niin kannessa on Italia Mondial Classic 2Tone Sunburst?

Legendaarisuutta hipovasta myöhässäolemisesta huolimatta aikataulu oli viimeiseen asti tiukka kuin KOS-MOSin sikspäkki - niin tiukka, että lehti saapuu painosta vasta perinteisesti conia edeltävänä perjantaina ja sen sarjakuva jäi vahingossa kokonaan kreditoimatta. Ja uskoisitteko että tässä numerossa oli alkujaan tarkoitus olla Keitaro Ariman haastattelu, mutta se jäi seuraavaan kertaan koska haastattelija katosi maan päältä (tai ainakin netistä)?

Sisällysluettelo saattaa näyttää tuskallisen lyhyeltä, mutta itse asiassa se johtuu lähinnä vain siitä että yksittäisten juttujen keskipituus on pidentynyt (ja taso on lisäksi noussut). On totta että tällä kertaa jäi pois useampia vakiopalstoja kuin koskaan ennen, mutta se tulee korvaantumaan ensi kerralla - seuraavasta numerosta tulee varmasti lehden historian massiivisin.

Näitä pikku puutteita lukuunottamatta sisältö on sitä tavallista. Hiro kertoo syyt siihen miksi Dream Kissiä ei ole kamalasti maailmalla hehkutettu, niidel selittää miksi .hackiin tutustuminen Hämärän rannerenkaan tarusta alkaen on kuin yrittäisi kiivetä perse edellä puuhun, Laurel selvittää miksi School Rumble on shounendraamaksi poikkeuksellinen ja huomaa D:hen tutustuessaan, ettei mangasovitus ole konseptin inkarnaatioista aina suinkaan se huonoin. Minä sen sijaan kulutan neljä sivua sen puimiseen, miksi Azumanga Daioh on pirun hauska mutta miksen siltikään pidä sen suomennoksesta. Muissa jutuissa esitellään Higurashin yliluonnolliset murhamysteerit, perehdytään raskasotsaisten lolien elämään, luetaan Mangan mestarit, käydään the GazettEn keikalla ja kerrotaan hupaisia pikku anekdootteja miesrooleja esittävistä naisseyuuista kuuluisimmasta.

Tällä kertaa oman aikani yksinkertaisesti söi tuo Haruhi-juttu, josta nyt vain tuli niin pitkä kuin mitä minulla oli aiheesta sanottavana (dissaajat saavat nyrpistellä neniään ihan rauhassa). Olin aloittanut jutun kirjoittamisen jo noin vuosi sitten, mutta halusin saada aiheeseen kunnolla perspektiiviä joten se päätyi julkaistavaksi vasta nyt. Toivottavasti lopputulos on myös lukijoita miellyttävä; yritin ottaa oppia Kekon jutun saamasta negatiivisesta palautteesta, joten tiivistin ihkutukseni jutun alun sijasta sen loppuun ja ruodin sisällöllisiä seikkoja ilmiöpuolta enemmän.

Lämpimäisiä voi sitten tulla selailemaan Traconiin - ja ostamaankin toki, mikäli kiinnostusta riittää. Juttelemaankin saa tulla; lupaan olla purematta.

Kolmas Petit Alice

Uusi numero, jälleen uudet tekijät. Meillä tällaiseen vaihteluun tosin ei liity opiskelukiireitä kummempia draamoja.

Eri pääsyyllisten käsialaerot huomaa selvästi - Lischun kontaktit ovat ehkä laajemmat kuin littleicebluen, mutta organisointipuolella hän jää valitettavasti jonkin verran jälkeen. Epätasaisuudessaan uusin numero onkin ehkä jonkin verran fanzinemaisempi kuin edeltäjänsä; jää lukijoiden päätettäväksi, pitääkö sitä hyvänä vai huonona asiana.

Yleisesti ottaen Petit Alicella menee varsin hyvin. Avustajat eivät ole loppumassa ja talkoohenkeä riittää, koska muita vastaavia julkaisuja ei ole juuri edes englanniksi; La Vie en Rose kompastui omiin jalkoihinsa, ja vaikka Tokyopopin Gotchic & Lolita Bible -lokalisaatio ei kuulopuheiden mukaan yllättäen olekaan yksi suuri Princess Ai -mainos on se silti aiheskaalaltaan Petit Alicea suppeampi. (Itse asiassa juuri lolitan suhteellisen pieni suosio Suomessa muihin jernutyyleihin verrattuna sai aikaan lehden skaalan laventamisen.) Hyvällä onnella saatamme saada pian muutaman jälleenmyyjänkin.

Otakun oli tarkoitus osallistua Tsukiconiin lähinnä vain Petit Alicen avulla, mutta koska Posti onnistui hukkaamaan ensimmäisen lähetyksen ja löytämään sen vasta korvaavan pikarahtilähetyksen lähettämisen jälkeen Helsinkiin päätyi lopulta tuplavahvuus kaikkea. Rahaa paloi nyt turhaan, mutta ainakaan mikään ei tule loppumaan kesken.

Ja Animeconissa kesken loppuneesta Otakusta 3/2006 tosiaan otettiin kuin otettiinkin uusintapainos. Samalla sen aiemmat ulkoasuviat korjattiin, joten tällä kertaa valokuvistakin jopa näkee jotain.

Leikkauksia

Kestotilaajat ovatkin jo saaneet tiedon siitä, että Otaku tulee jatkossa ilmestymään enää kolme kertaa vuodessa.

Tähän on useita syitä. Niistä tärkein on se, että Otaku on kuitenkin ensisijaisesti harrastus - mutta alati vainoavat deadlinet, jatkuva stressi ja ylipäätään aikaasyövyys eivät tee siitä kovinkaan mukavaa sellaista. Kuluneen lähemmäs kolmen vuoden aikana on ollut hyvin harvoja hetkiä, jolloin aivojeni taustalla ei ole ollut nalkuttavaa tietoisuutta siitä, että minun pitäisi olla tekemässä jotain aivan muuta.

Puhumattakaan siitä, että fanzinen tekemisen viemä aika on todellakin hyvin suuri; eräs on kuvaillut sen olevan "kuin järjestäsi conin neljästi vuodessa." Yleensä enin osa vastuusta on päätoimittajan harteilla, ja muut tekijät ovat yleensä tittelistään huolimatta avustajan semistressittömässä tilassa, jossa huolehdittavana eivät ole kuin omien juttujen deadlinet (tietenkään mitenkään avustajien työpanosta väheksymättä). Otaku ei ole tästä poikkeus, ja deadlinejen puskiessa päälle onkin säännöllisesti käynyt mielessä, että kaiken sen parissa kuluneen ajan olisi voinut tehdä jotain hauskaa ja stressitöntä - vaikkapa katsoa animea. Tai lukea mangaa.

(Tässä vaiheessa voisi mainita, että Otaku ei ole koskaan ilmestynyt niin usein kuin sen on ollut tarkoitus. Ensimmäisenä vuonna oli tarkoitus julkaista viisi numeroa, mutta neljään se jäi - ja kun supistin määrää neljään, niitä saatiin vain kolme. Toivottavasti tämä trendi ei jatku.)

Päätös ei ole ollut mitenkään helppo; varmasti moni muukin on sitä mieltä, että kolmesti vuodessa ilmestyvä lehti ei ole enää kunnollinen lehti lainkaan. Yksi ratkaisu olisi ollut tilaussuhteiden muuttaminen numero- eikä vuosikohtaisiksi, jolloin aikataulut olisivat voineet joustaa muiden kiireiden mukaan ja joinain vuosina olisi ehtinyt ilmestyä enemmän numeroita, joinain vähemmän - mutta toisaalta tämä olisi syönyt Otakulta lopunkin siitä vähästä katu-uskottavuudesta mitä sillä on.

Kokonaan lopettaa en halunnut, sillä se olisi tuntunut typerältä Petit Alicen ja Tobiran jatkaessa. Samasta syystä ajatus julkaisemisen siirtämisestä kokonaan nettiin ei tuntunut erityisen houkuttelevalta. (Aina silloin tällöin tulee ajateltua kuinka paljon vähemmällä sitä olisi päässyt, jos olisi silloin aikoinaan perustanut blogin eikä fanzineä... mutta toisaalta painetulla sanalla on nykyaikanakin vielä oma tietty uskottavuuskertoimensa.) Lopullinen päätös harventaa julkaisutahtia on toki lukijoiden kannalta ikävä, mutta toivottavasti maan animelehdistön viimeaikainen monipuolistuminen korvaa sitä. Ja tuskinpa kukaan valittaa ilmaisen sisällön painottamista maksullisen kustannuksella.

Toivottavasti tällä tavalla saadaan kuitenkin aikaan laadukkaampia, kenties jopa aikataulussa ilmestyviä lehtiä.

Myöhässä totuttuun tapaan


Viimeistenkin lehtien olisi pitänyt saapua tilaajille tänään. Kyllä vain, numeron julkaisemisesta on jo yli kuukausi - mutta tällaista tämä omakustannetoiminta on. Onneksi kovin kamalaa valitusta ei ole vielä kuulunut, vaikka lehden uskottavuus onkin kovasti koetuksella... olkoonkin, että käytännössä jokainen numero 3/2005:sta alkaen onkin ollut säännönmukaisesti myöhässä.

Numeron 2/2007 teemana on yuri. Näin se muodostaa loogisen vastinparin yaoinumero 3/2006:lle, joka myi itsensä tehokkaasti loppuun viime conissa; saa nähdä, käykö tälle niin. Paitsi että kannen yleisilmettä uudistettiin rankalla kädellä myös alun kansikuva vaihtui matkan varrella; kuvaksi kaavailtiin alkujaan lopulta takakanteen päätynyttä kuvaa, mutta se päätettiin lopulta vaihtaa toisenlaiseen. Ainakin siinä on tarpeeksi seksiä... toivottavasti se vaikuttaa myyntiin.

Tästä numerosta muodostui ehkäpä liiankin arvostelupainotteinen. Tämän lisäksi animea on tällä kertaa poikkeuksellisen paljon, olkoonkin että femmari esittelee saman tien Utenan kaikki kolme inkarnaatiota. Kashimashin ja Marimiten vastapainoksi rustasin itse muutaman manga-arvostelun; Boku no futatsu no tsubasa on vähemmän tunnettu pieni moottorisahaveistos kuin se ansaitsisi, Strawberry Shake Sweet puolestaan kerää pisteet kotiin ihmissuhdehuumoripuolella olemalla tyyliltään täysin erilainen kuin enin osa lännessä toistaiseksi nähdystä yurista. Ainakin jälkimmäisen suhteen elää sentään jonkinlainen toivo jenkkijulkaisusta, vaikka se hitaasti eteneekin; suuri osa julkaistusta yurista kun on joko parin luvun minisarjoja tai yksittäisiä novelleja, ja siten tankoubonkulttuurin omaksuneessa lännessä julkaisukelvottomia.

Seiyuupalstalla tutustutaan yuriveteraani Kana Uedaan; Ayabien keikkaraportissa puolestaan tehdään selväksi, mikä Lischua ärsyttää nuorison keikkakäyttäytymisessä. (Jos jouduitte kyseisellä keikalla purruksi, tiedätte ketä syyttää.) Cain kertailee Densha Otokon tarinan ja sen loputtomat sovitukset eri medioissa, "Klassikko"-palstalla taas selvennetään, miksi Weiß Kreuz olisi parempi katsoa silmät kiinni. Suomennos- ja pseudoarvosteluissa puidaan läpi lehtihyllyn manga- ja maailmanmangauutuudet ja katsotaan, mistä puusta Cristopher Hartin mangaoppaat on veistetty. Finnmanga 1 Remix käydään läpi lähinnä muodon vuoksi, koska tuskinpa sen tekijät enää kamalasti palautetta kaipaavat; nelosnumero puolestaan saa odottaa seuraavaan lehteen. Kuten aika moni muukin asia.

Pääartikkelin virkaa toimittaa Jennyn yurijuttu. Lisäilin siihen kuitenkin noin neljänneksen uutta materiaalia; osittain siksi, että se pohjautui täysin Jennyn Animeconissa pitämään luentoon ja osittain siksi, että pidin sitä monesta kohtaahieman puutteellisena. Lopputulos on toivoakseni varsin tasapainoinen ja informatiivinen niillekin, jotka kävivät tuon luennon kuuntelemassa.

Triviatietoa: Otakun sivumäärä on jumittanut jo numerosta 1/2006 alkaen 64 sivussa, mutta tässä numerossa se on 72. Sattumoisin tämä nosti painon yli sadan gramman ja postikulut siten 1,20 euroon... Mikäli sivumäärä jatkaa kasvamistaan, lienee pakko jossain vaiheessa nostaa irtonumerojen postittamisen hintaa nykyisestä.

Olisi kuitenkin mukava kuulla myös lukijoiden mielipiteitä sekä artikkeleista että itse lehdestä kokonaisuutena; lehden paranteleminen kaikissa suhteissa on jatkuva prosessi. Palautetta vain saa yleensä kaivaa esiin kirveellä, ja silloinkin enin osa siitä on "ihan kiva" -tasoista sellaista...

Mangan mestarit


BTJ Kustannus julkaisee tulevana viikonloppuna pidettävillä Turun Kirjamessuilla Jari Lehtisen, Janne Kempin ja Outi Vanamon kirjoittaman kirjan Mangan mestarit. Teoksen toimittanut, enimmän osan sen esittelyistä sekä myös sen alku- ja loppusanat kirjoittanut Lehtinen puhuu kirjasta messuilla kahteen otteeseen. Kustantamo kuvaa kirjan olevan "ensimmäinen suomalainen hakuteos, joka esittelee tärkeimmät ja parhaat mangapiirtäjät eri vuosikymmeniltä."

Nämä esiteltävät 25 mangakaa edustavat eittämättä suunnilleen niin useaa sukupolvea ja genreä kuin mahdollista. He ovat Osamu Tezuka, Shigeru Mizuki, Yoshihiro Tatsumi, Takao Saito, Yoshiharu Tsuge, Leiji Matsumoto, Hayao Miyazaki, Riyoko Ikeda, Jiro Taniguchi, Moto Hagio, Mitsuru Adachi, Suehiro Maruo, Rumiko Takahashi, Naoki Urasawa, Masamune Shirow, Kia Asamiya, Hitoshi Ashinano, Gosho Aoyama, Erica Sakurazawa, Ai Yazawa, Takehiko Inoue, Nekojiru, Junko Mizuno, CLAMP ja Kondom. Otanta on suppea, mutta Japanin sarjakuvakulttuurin kokoisen ilmiön tapauksessa se ei oikein voisi muuta ollakaan ilman, että yksittäiset artikkelit supistuisivat sanakirjamaisiksi parin rivin kuvauksiksi.

Kirjasta löytyy jo ensimmäinen arvostelukin, olkoonkin että se ei ole erityisen asiantunteva ja että en ole samaa mieltä läheskään kaikista Surfin Joen siinä mainitsemista asioista (etenkään urheilumangasta, joka ei ole snobismia vaan yksinkertaisesti tilastoja). Olen lueskellut omaa kappalettani läpi muutaman päivän ajan, ja sen arvostelu tulee päätymään Otakuun 3/2007. Sitä ennen kuitenkin muutamia huomioita:

Sisällöltään teos varsin yksiselitteisesti erinomainen. Kempin Masamune Shirow -artikkeli on netissä tarjolla näytteenä, ja siitä saa varsin hyvän kuvan siitä, mitä kirja sisältää: sen esittelemät mangakat esitellään muutaman sivun artikkelin sekä parin näytesivun tai muun kuvan avulla. Esittelyjen lomaan (ja myös sisään, mikä haittaa hieman lukemista) on upotettu käsitteitä selventäviä sylijuttuja, jotka ovat varmasti ummikkolukijoille hyvin avuliaita.

Kempin ja Vanamon tekstit ovat perinteisempiä henkilöhistoria- ja bibliografiapainotteisia tekijäesittelyjä, Lehtisen tekstit taas hänelle ominaiseen tyyliin enemmänkin esseemäisiä, ja ne sisältävät lähes yhtä paljon esimerkkeinä käytettyjen teosten tulkintaa ja historiallista taustoitusta kuin tietoa itse tekijöistä - mutta se vähäkin materiaali on kuitenkin tavallista wikipediatietoa syväluotaavampaa. Hänen kirjoitustyylinsä on hieman huonosti tällaiseen tietoteokseen sopiva, mutta informatiivinen se on joka tapauksessa.

Näytesivujen kieli on useimmiten englanti, mutta mukaan on eksynyt myös alkuperäiskielisiä sekä ranskan-, italian- ja jopa suomenkielisistä julkaisuista peräisin olevaa materiaalia. Kuvamateriaalin hankinta on selvästi ollut teoksen suurimpia ongelmia; joissain kuvissa niiden internetalkuperä näkyy turhan selkeästi, ja samoja ruutuja on jouduttu käyttämään minun makuuni aivan liian usein kahdesti samalla aukeamalla. Tähän voi osansa olla syynä myös se, että teos on kasattu varsin nopeasti (ja jopa siinä määrin hätäisesti, että eräät kirjoitusasut ovat jääneet tarkistamatta, kirjoitusvirheitä korjaamatta ja mm. tekijätietoja päivittämättä). Ulkoasultaan kovakantinen teos on varsin tyylikäs; sen taitto on selkeää ja tyyliteltyä, vaikka mainittujen sylijuttujen tekstin vinous kokonaisuutta hieman ryppääkin.

Perusteellisuus on kaksiteräinen miekka: kattavaa hakuteosta tästä ei saa millään, ellei sarjaa ole tarkoitus jatkaa vielä useammalla osalla. Toistaiseksi luvassa on kuitenkin vasta niin ikään Lehtisen toimittama tietoteos animesta ensi vuodeksi.

Hirveästä 30 euron hinnastaan huolimatta ostamisen arvoinen teos.

Muokkaus 4.10: Janne Suomisen arvostelu teoksesta löytyy täältä. Huomatkaa ajankohtaisuudet...