Mangaa amerikkalaiselle yleisölle

Anikin sivistyneen keskustelun alue Arcadia oli hyvä mutta lyhytikäiseksi jäänyt yritys nostaa foorumin tasoa. Valitettavasti se kompastui omaan nokkeluuteensa; ihmiset lähtivät lähestymään sitä väärältä kannalta ja yrittivät hieman teennäisestikin lisätä viesteihinsä sisältöä ja pituutta, mistä syystä sinne kirjoittamisen kynnys nousi lopulta vähän turhankin korkeaksi ja ketään ei lopulta enää kiinnostanut. Oireellisintahan kaikessa oli loppujen lopuksi kuitenkin se, että "pintaa syvemmältä" keskustelemiseen ylipäätään tarvittiin erillinen rajattu alue. Sillä välin Kvaakin manga-alueella on viimeiset pari vuotta ollut tasaisen hiljaista, mutta keskustelu saavuttaa ajoittain varsin mielenkiintoisiakin sfäärejä - jo siitäkin syystä että aikuisten ihmisten prosenttiosuus keskustelijoista on suurempi. Viime aikojen kiinnostavin keskustelu keriytyi parin Suomessa kasvaneen sarjakuvantekijän, parin Suomessa kasvaneen sarjakuvanlukijan ja yhden Japanissa kasvaneen sarjakuvanlukijan välille siitä, mitä sanan "manga" sopii tarkoittaa. Saisiko sitä käyttää fumettin ja beedeen kaltaisena alkuperämaata leimaavana sanana ollenkaan, vai onko sillä niin selkeästi tunnistettava muotokielensä että se pitäisi ymmärtää tietynkaltaista sarjakuvaa merkitseväksi termiksi?

Vahvin argumentti jälkimmäisen kannan puolesta tuntuu olevan se, että japanilaisen japanilaiselle yleisölle tekemää sarjakuvaa ja länsimaisen länsimaiselle yleisölle tekevää japanilaistyylistä sarjakuvaa on mahdoton erottaa toisistaan - mitä itse sanoisin varsin kyseenalaiseksi väitteeksi, koska vaikutteet johtavat niiden ottajassa hyvin harvoin täysin alkuperäisen kaltaiseen lopputulokseen. Esimerkiksessä klassisessa W.I.T.C.H.-tapauksessa italialaisten piirtäjien mangalukemistoistaan saamat vaikutteet näkyvät lähinnä käsikirjoituksessa ja hahmosuunnittelussa, eivät niinkään sarjakuvakerronnassa tai sivusommittelussa itsessään. Silloinkin kun länsimainen tekijä pyrkii tietoisesti rakentamaan teostaan myös näiltä osin esikuviaan vastaaviksi eron näkee yleensä ainakin taustojen ja harmaasävyjen käytössä.

Mutta entäs sitten kun piirtäjänä on aidosti japanilaisessa sarjakuvantekokulttuurissa koulittu ihminen, mutta käsikirjoittajana länsimainen?

Del Reyn julkaiseman Surt Limin ja Hirofumi Sugimoton Kasumin kohdalla näin on - se on sarja, jolla on amerikkalainen käsikirjoittaja mutta japanilainen piirtäjä. (Vähän niin kuin sillä yhdellä toisella sarjakuvalla, jonka spinoffeja Tokyopop puskee edelleen ulos vaikka firman muita projekteja lakkautetaan ja työntekijöitä irtisanotaan kaksin käsin, ja joka ei ansaitse enää tulla mainituksi nimeltä.)

Tämän nimeltämainitsemattoman kammotuksen tapaan Kasumi on käsikirjoittajansa hengentuote, jolle hän lähti etsimään kuvittajaa (olkoonkin että miellyttävällä tavalla kotikutoisemmin konstein); voitte lukea lisää heidän haastattelustaan Manga.about.comissa. Lyhyesti kerrattuna tarina menee näin: hyvin vähän englantia osaava yokohamalainen Sugimoto hyppäsi mukaan hyvin vähän japania osaavan kalifornialaisen Limin kelkkaan tokiolaisen kääntäjän välityksellä, ja he alkoivat tehdä yhteistyötä ja myivät teoksensa Del Reylle.

16-vuotias, taikatemppuja harrastava Kasumi on muuttamassa yksinhuoltajaisänsä kanssa uuteen kaupunkiin, kun hän kohtaa metsässä mystisen valon jonka ansiosta hän menettää tajuntansa. Hänen ainoaksi ystäväkseen jää pian otakunörtti Yuuta, sillä hänen uusi koulunsa Seiranin lukio osoittautuu rikkaiden pentujen eliittiopistoksi, jossa hän joutuu välittömästi silmätikuksi pirteydellään ja ystävällisyydellään - sekä päädyttyään istumaan koulun komistuksen viereen ja muiden luullessa hänen yrittävän tätä, kun hän auttaa toista tyttöä toimittamaan rakkauskirjeen. Pian paljastuu, että mystinen valo antoi Kasumille kyvyn muuttua näkymättömäksi pidättämällä hengitystään - ja että hänen koulussaan on muitakin valon kohdanneita oppilaita. Ei mitään erityisen uutta auringon alla, eihän?

Sugimoto on aiemmin tehnyt sarjoja enimmäkseen shounenyleisölle, joten Kasumi ei ole ulkoasultaan täysin shoujotyylin konventioita noudattava - etenkin ruudutus tuntuu paikoin siltä, että Sugimoto yrittää pyrkiä puoliväkisin "shoujomaiseen" ulkoasuun vaikka tarina onkin huomattavasti tavallista koulusarjaa toimintapainotteisempi. Näin ollen se on eräänlainen mielenkiintoinen hybridi, joka itse asiassa sattumalta muistuttaa jonkin verran länsimaisten mangavaikutteisten tekijöiden genre- ja kohderyhmäsokkoja töitä. Tästä huolimatta se on kuitenkin kymmenen vuoden ammattitaidolla piirrettyä, ja näyttää ja tuntuu epäilemättä mangalta - tai japanilaiselta, jos nyt halutaan alkaa nillittää.

Samaa voisi sanoa käsikirjoituksesta. Jotkut arvostelijat ovat jopa katsoneet tarpeelliseksi huomauttaa että sen miljöö on hieman väkinäisenkin japanilainen - esikoissarjaansa tekevä Lim tuntuu liisteröivän ympäriinsä koulumangan kliseitä ehkä vähän liiankin suurella ennakkoluulottomuudella. Samaan tapaan dialogissa ympäriinsä vellova kohteliaisuuspäätteiden meri (ja jopa pari "kääntämättä" jätettyä haita ja onegaita) tuntuu hieman hupsulta, kun ottaa huomioon kyseessä olevan alkujaankin englanniksi kirjoitetun teoksen. Lukusuuntakin on luonnollisesti oikealta vasemmalle. Suunnilleen ainoa sen alkuperästä kielivä seikka ovat saumattomasti taiteen päälle istuvat länsimaiset ääniefektit.

Ja nyt tullaan siihen hauskaan kohtaan.

Perhaps it’s not fair, but the device of the ruling clique bullying the new kid bothers me more in an American manga than a Japanese one. American high schools do have their own pecking order, but the students don’t refer to their classmates as “commoners” or feel the need to punish them for sitting in the wrong seat or sending a note to the wrong guy. In fact, it’s hard to imagine American teenagers tolerating a self-selected club that enforces such rigid rules.

MangaBlog

Mikäkö tässä sitten on niin jännää? Tietysti se, että huolellisesti rakennetusta japanilaisesta miljööstä ja asetelmasta huolimatta Lim on loppujen lopuksi luonut kuitenkin hyvin amerikkalaisen juonikuvion. Amerikkalaisissa teinileffoissa sosiaalisessa arvoasteikossa ylhäällä olevat ovat pahiksia, joita vastaan kiusatut nörtit ja luuserit yhdistävät voimansa - japanilaisesta viihteestä vastaavaa herravihaa ei löydy. Nämä asenne-erot kummunnevat maiden kulttuuritaustoista; Japani on feodaalihistoriainen valtio jonka kulttuuri on perustunut luokkayhteiskunnalle, Yhdysvallat taas itsenäistynyt siirtomaa, jonka perusajatuksena on ainakin periaatteellinen pyrkimys tasa-arvoon.

Avasitpa minkä tahansa vaikkapa kouluun sijoittuvan mangan et tule todennäköisesti löytämään sieltä yhtään sellaista kingit-vastaan-luuserit -asetelmaa kuin angloamerikkalaisesta viihteestä, harvemmin edes titanicmaista kultahäkissä eläjän kaipuuta alaluokan vapaampaan elämään; korkea sosiaalinen status on kohdalle osuessaan siunaus, ei vitsaus. Esimerkistä käy vaikkapa yksi lempimangoistani, Milk Morinagan Girl Friends, jossa luokan hiljainen tyttö kohoaa puolivahingossa korkealle ikätovereidensa sosiaalisiin ympyröihin - joita kuvataan lukijalle vailla minkäänlaista negatiivista pohjavirettä. Tai vaikkapa Ouran High School Host Club, jossa varakkaista ja tavallisen kansan arjesta mitään tajuamattomista yläluokkaisista tehdään kyllä pilaa - mutta ehdottoman hyväntahtoisesti ja heillekin arvonsa antaen.

Arcadiassa ainoa oma, tulta alleen ottamattomaksi jäänyt keskustelunavaukseni jätti ilmaan avoimen kysymyksen siitä, millä tavoin mangaa voisi muokata enemmän länsimaista yleisöä miellyttävämmäksi. Ja kenties juuri tässä mielessä Kasumi on merkittävä teos: sen henkilöhahmot voivat olla yksiulotteisia ja sen juonenkäänteet kliseisiä ja hyperaktiivisia, mutta länsimaistyylisen narratiivin sekoittaminen japanilaiseen sarjakuvakerrontaan on silti jotain mitä pidän ehdottomasti potentiaalisena kokeiluna. Tämä teos on vielä laadultaan kyseenalainen ja mainittua lipsahdusta huolimatta kerronnaltaan korostetun japanilainen eksotiikannälkäisille jenkkiotakuille kelvatakseen, mutta mistäpä sen tietää mitä aika ja pähkähullujen ihmisten kokeiluprojektit saavat vielä aikaan?

Tervetuloa crossover-iltaan

Olen parhaillaan työstämässä Gurren Lagann -juttua seuraavaan Otakuun. En ehkä sanoisi että siitä olisi tulossa yksi parhaita tekstejäni ikinä, mutta loppujen lopuksi minulla on sellainen hytinä että tulen olemaan siihen varsin tyytyväinen. On niin mukavaa voida nähdä itsensä kehittyvän. Tällä hetkellä olen immersiovaiheessa, jossa pyrin imemään itseeni niin paljon aiheeseen liittyvää materiaalia kuin suinkin saadakseni holistista perspektiiviä koko ilmiöön. Näin ollen saatte katsoa tänään GL-MADeja - katsokaa ja hämmästykää.

Ja lopuksi jotain, josta niconico-accottomat jäävät tällä kertaa paitsi. Mitä tulee, kun laitetaan pataan mm. Cheetahmen, Loituma, Touhou, Caramelldancen, stop-motion -Gundameja, God Knows, Kirby, Miku Hatsune, Rozen Maiden, nice boat, Phoenix Wright, Chrono Trigger, Hosaka-sempai, Mona, Yuki Nagato, Air Man, Bleach-musikaali, Higurashi, THE iDOLM@STER, Tsukasa Hiiragi, dangoja, Hanamaru Sensation, Yatta!, Ronald McDonald ja se klippi jota 2chanissa käytettiin Rurouni Kenshinin jenkkidubille nauramiseen - näin muutamia mainitakseni?

Jotain varsin mielenkiintoista. Läpileikkaus japanilaisen otakun aivoista, sanokaa minun sanoneen.

Muokkaus 9.5: Kappas, viimeisestähän on remixkin. Eikä varmaan ole ainoa sellainen.

Kun hahmokulttuurin lonkerot sekoittuvat

Muistanette, kuinka viime vuonna japanilaista TV-sensuuria käsitellessäni mainitsin Moetanin kuudennen jakson jääneen kokonaan vaille TV-esitystä. Sen jälkeen kävi niin, että myös sarjan viimeinen jakso sai saman kohtalon. Trendi on mielenkiintoinen. OVA-markkinoiden sanotaan olevan nykyään lähes kuolleet, ja se onkin varmasti totta jos niitä verrataan niiden joutsenlaulumaiseen buumiin lamaa edeltäneellä 80-luvulla. OVA-formaatti sai alkunsa animen kysynnän kasvaessa suuremmaksi kuin mitä TV:ssä esitettäväksi mahtui, minkä takia OVA-sarjoja tehtiin usein yhtä hätäisesti kuin TV-tuotantojakin - tuloksena oli siis paitsi aikamme klassikkoja myös säännöllisesti niitä kammottavia kalkkunoita, joita nykyään katsotaan allnightereissa pikkutuntien piristysruiskeina.

Viime vuosina rajat eri medioiden välillä ovat kuitenkin hämärtyneet. Hellsingin kaltaisten tunnettujen tuoteperheiden OVA-sarjoja saatetaan mainostaa TV:ssä leikotuilla promojaksoilla, tai - kuten Moetanin tapauksessa - joitain jaksoja ei välttämättä ole alkujaankaan tarkoitettu TV-esitykseen. Tämä poikkeaa tähän asti DVD-myynnin kohentamiseen käytetystä "DVD-versio on laadukkaampi, korjailtu ja sensuroimaton" -käytännöstä. Ilmeisesti Japanin otakuyleisöä ollaan houkuttelemassa lankaan entistä raskaimmin menetelmin: totuushan on että Japanissa DVD-julkaisut maksavat järjettömiä summia, ja näin HDTV-lähetysten aikana netissä jaettavat TV-ripit ovat itse asiassa DVD-versioita parempilaatuisia. Ei siis ole mikään ihme, että levyt jäävät kauppojen hyllyille.

Yhden sarjan perusteella tuskin lienee kuitenkaan turha tehdä liian hätäisiä johtopäätöksiä; tuskinpa kaikkien otakusarjojen julkaisu sentään siirtyy OVA-formaattiin, ainakaan niin kauan kuin oheistuotteet käyvät kaupaksi. Tärkeämpi kysymys lieneekin sen sijaan: missä vaiheessa Moetanista tuli sentaisarja?

(Ihmettelen myös sitä, miten edes Zac Bertschyn kaltainen provoamisesta taiteenlajin tehnyt vihakone voi sortua Moetanin parodisuuden missaamiseen - samaan tapaan kuin Ouranin vastaavan erinäisiä kuukausia aiemmin. Ehkä ajoittain tyhmän teeskenteleminen on osa hänen trollinhoukuttelustrategiaansa? Jos ei, kyseessä näyttäisi olevan varsin yleinen ongelma.)